–

RO, laillisena edustajanaan V. Gerloff, Rechtsanwalt,

–

Saksan hallitus, asiamiehinään J. Möller ja R. Kanitz,

–

Belgian hallitus, asiamiehinään M. Jacobs ja M. Van Regemorter,

–

Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan W. Ferrante, avvocato dello Stato,

–

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. K. Bulterman, A. Hanje, J. Langer ja M.A.M. de Ree,

–

Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään C. Cattabriga, L. Grønfeldt ja C. Ladenburger,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja ‑menettelyjen vahvistamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 604/2013 (EUVL 2013, L 180, s. 31; jäljempänä Dublin III ‑asetus) ja erityisesti sen 20 artiklan 3 kohdan sekä kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevista yhteisistä menettelyistä 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/32/EU (EUVL 2013, L 180, s. 60; jäljempänä menettelydirektiivi) ja erityisesti sen 33 artiklan 2 kohdan a alakohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat RO, joka on laillisesti edustettu alaikäinen, ja Saksan liittotasavalta ja jossa on kyse tämän alaikäisen, joka on syntynyt kyseisessä jäsenvaltiossa ja jonka vanhemmat sekä viisi veljeä ja sisarta ovat ennen hänen syntymäänsä saaneet kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa, kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tutkimatta jättämisestä.

3

Niiden perusteiden ja menettelyjen vahvistamisesta, joiden mukaisesti määritetään kolmannen maan kansalaisen johonkin jäsenvaltioon jättämän turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio, 18.2.2003 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 343/2003 (EUVL 2003, L 50, s. 1) 16 artiklan 1 kohdan c alakohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltio, joka on tämän asetuksen perusteella vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä, on velvollinen – – ottamaan 20 artiklassa säädettyjen edellytysten mukaisesti takaisin hakijan, jonka hakemusta käsitellään ja joka oleskelee ilman lupaa toisessa jäsenvaltiossa”.

4

Asetus N:o 343/2003 on kumottu ja korvattu Dublin III ‑asetuksella.

5

Dublin III ‑asetuksen johdanto-osan 4, 5 ja 14 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

6

Dublin III ‑asetuksessa vahvistetaan sen 1 artiklan mukaan ”ne perusteet ja menettelyt, joiden mukaisesti määritellään kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio”.

7

Kyseisen asetuksen 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä asetuksessa tarkoitetaan:

– –

– –

8

Mainitun asetuksen II luku, jonka otsikko on ”Yleiset periaatteet ja takeet”, sisältää muun muassa 3 artiklan, jonka otsikko on puolestaan ”Pääsy kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelymenettelyyn” ja jonka 1 kohdassa ja 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on käsiteltävä jokaisen kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön minkä tahansa jäsenvaltion alueella – – tekemä kansainvälistä suojelua koskeva hakemus. Turvapaikkahakemuksen käsittelee yksi ainoa jäsenvaltio, ja tämä jäsenvaltio on se, joka III luvussa esitettyjen perusteiden mukaisesti on vastuussa hakemuksen käsittelystä.

2.   Jollei hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaa jäsenvaltiota voida määrittää tässä asetuksessa lueteltujen perusteiden mukaisesti, käsittelystä vastaa ensimmäinen jäsenvaltio, jossa kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on jätetty.

– –”

9

Dublin III ‑asetuksen III luku, jonka otsikko on ”Hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteet”, sisältää muun muassa kyseisen asetuksen 7, 9 ja 10 artiklan.

10

Mainitun asetuksen 7 artiklan, jonka otsikko on ”Perusteiden etusijajärjestys”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Perusteita, joiden mukaan hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio määritetään, sovelletaan siinä järjestyksessä kuin ne on esitetty tässä luvussa.”

11

Dublin III ‑asetuksen 9 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansainvälistä suojelua saavat perheenjäsenet”, säädetään seuraavaa:

”Jos hakijalla on perheenjäsen, jonka on sallittu oleskella jäsenvaltiossa kansainvälistä suojelua saavana henkilönä, ja riippumatta siitä, oliko perhe ollut olemassa jo lähtömaassa, tämä jäsenvaltio on vastuussa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä, mikäli asianomaiset henkilöt ilmoittavat kirjallisesti sitä haluavansa.”

12

Kyseisen asetuksen 10 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansainvälistä suojelua hakevat perheenjäsenet”, säädetään seuraavaa:

”Jos hakijalla on jossakin jäsenvaltiossa perheenjäsen, jonka kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksesta ei ensimmäisessä käsittelyssä ole vielä tehty itse asian osalta päätöstä tuossa jäsenvaltiossa, kyseinen jäsenvaltio on vastuussa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä, mikäli asianomaiset henkilöt ilmoittavat kirjallisesti sitä haluavansa.”

13

Mainitun asetuksen IV lukuun, jonka otsikko on ”Riippuvuussuhteessa olevat henkilöt ja harkintavaltalausekkeet”, sisältyy muun muassa 17 artikla, jonka otsikko on puolestaan ”Harkintavaltalausekkeet” ja jonka 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltio, jossa kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on jätetty ja joka toteuttaa menettelyn hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämiseksi, tai hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio voi milloin tahansa ennen ensimmäisessä käsittelyssä itse asian osalta tehtävää päätöstä pyytää toista jäsenvaltiota vastaanottamaan hakijan, jotta omaiset voidaan saattaa erityisesti perhesyihin tai kulttuurisiin näkökohtiin perustuvista humanitaarisista syistä yhteen, vaikka tämä toinen jäsenvaltio ei olisi 8–11 ja 16 artiklassa säädettyjen perusteiden nojalla vastuussa hakemuksen käsittelystä. Henkilöiden, joita asia koskee, on ilmaistava suostumuksensa kirjallisesti.

– –”

14

Saman asetuksen VI luvun, jonka otsikko on ”Vastaanotto- ja takaisinottomenettelyt”, I jaksoon, jonka otsikko on ”Menettelyn aloittaminen”, sisältyy 20 artikla, jonka otsikko on sama kuin kyseisen jakson otsikko ja jossa säädetään seuraavaa:

”1.   Menettely hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämiseksi alkaa heti, kun kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on ensimmäisen kerran jätetty johonkin jäsenvaltioon.

2.   Kansainvälistä suojelua koskeva hakemus katsotaan jätetyksi, kun asianomaisen jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat saaneet hakijan esittämän hakemuksen tai viranomaisten suorittaman hakemuksen kirjaamisen. Jos hakemusta ei ole tehty kirjallisesti, on aikeesta ilmoittamisen ja hakemuksen kirjaamisen välisen ajan oltava mahdollisimman lyhyt.

3.   Jos hakijan mukana on alaikäinen, joka täyttää perheenjäsenen määritelmän vaatimukset, alaikäisen tilannetta ei tätä asetusta sovellettaessa saa käsitellä erillään hänen perheenjäsenensä tilanteesta, vaan se kuuluu kyseisen perheenjäsenen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion vastuulle myös siinä tapauksessa, että alaikäinen ei itse ole hakija, edellyttäen että se on alaikäisen edun mukaista. Samoin on kohdeltava lapsia, jotka ovat syntyneet sen jälkeen, kun hakija on saapunut jäsenvaltioiden alueelle, ilman että on tarpeen aloittaa uutta menettelyä lasten vastaanottamiseksi.

– –”

15

Saman VI luvun II jakso, jonka otsikko on ”Vastaanottopyyntöjä koskevat menettelyt”, sisältää muun muassa 21 artiklan, jonka otsikko on puolestaan ”Vastaanottopyynnön esittäminen” ja jonka 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos jäsenvaltio, jossa kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on jätetty, katsoo, että toinen jäsenvaltio on vastuussa hakemuksen käsittelystä, se voi mahdollisimman nopeasti ja joka tapauksessa kolmen kuukauden kuluessa 20 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta hakemuksen jättämispäivästä pyytää tätä toista jäsenvaltiota ottamaan hakijan vastaan.”

16

Menettelydirektiivin johdanto-osan 43 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden olisi tutkittava kaikki hakemukset sisällöllisesti eli arvioitava, voidaanko asianomaista hakijaa pitää henkilönä, joka voi saada kansainvälistä suojelua [direktiivin 2011/95] mukaisesti, ellei tässä direktiivissä säädetä toisin, erityisesti silloin, kun voidaan kohtuudella olettaa, että toinen valtio suorittaa tutkinnan tai antaa riittävän suojelun. Jäsenvaltioita ei pitäisi etenkään velvoittaa arvioimaan kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen sisältöä silloin, kun ensimmäinen turvapaikkamaa on myöntänyt hakijalle pakolaisaseman tai muutoin riittävän suojelun ja hakija otetaan takaisin tähän maahan.”

17

Kyseisen direktiivin 33 artiklassa, jonka otsikko on ”Hakemukset, joilta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Niiden tapausten lisäksi, joissa hakemusta ei [Dublin III ‑asetuksen] mukaisesti tutkita, jäsenvaltiot eivät ole velvollisia tutkimaan, voidaanko hakijaa pitää henkilönä, joka voi saada kansainvälistä suojelua [direktiivin 2011/95] mukaisesti, kun hakemukselta katsotaan puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset tämän artiklan mukaisesti.

2.   Jäsenvaltiot voivat katsoa kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset ainoastaan, jos:

– –”

18

Turvapaikasta 26.6.1992 annetun lain (Asylgesetz) (BGBl. 1992 I, s. 1126), sellaisena kuin se on julkaistuna 2.9.2008 (BGBl. 2008 I, s. 1798), 29 §:n, jonka otsikko on ”Hakemukset, joita ei oteta tutkittavaksi”, 1 momentin 1 kohdan a alakohdassa säädetään seuraavaa:

”(1)   ”Turvapaikkahakemusta ei oteta tutkittavaksi, jos

vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä

– –”

19

Pääasian kantajan vanhemmat sekä viisi veljeä ja siskoa, jotka ovat Venäjän federaation kansalaisia, saivat 19.3.2012 pakolaisaseman Puolassa.

20

He lähtivät kyseisestä jäsenvaltiosta vuoden 2012 joulukuussa Saksaan, jossa he jättivät kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset.

21

Saksan liittotasavalta pyysi 25.4.2013 Puolan tasavaltaa ottamaan nämä henkilöt takaisin asetuksen N:o 343/2003 16 artiklan 1 kohdan c alakohdan nojalla.

22

Puolan tasavalta kieltäytyi 3.5.2013 hyväksymästä tätä pyyntöä sillä perusteella, että mainitut henkilöt saivat jo kansainvälistä suojelua sen alueella.

23

Saksan liittotasavalta jätti 2.10.2013 tekemällään päätöksellä samojen henkilöiden kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset tutkimatta heidän Puolassa jo saamansa pakolaisaseman vuoksi ja määräsi heidät poistumaan Saksan alueelta maastapoistamisen uhalla.

24

Tämä päätös kumottiin 7.11.2014 yksinomaan siltä osin kuin se koski määräystä poistua Saksan alueelta maastapoistamisen uhalla.

25

Pääasian kantaja, joka on syntynyt Saksassa 21.12.2015 ja joka on vanhempiensa sekä viiden veljensä ja siskonsa tavoin Venäjän federaation kansalainen, jätti 7.3.2018 kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen Saksan viranomaisille.

26

Kahdella Bundesamt für Migration und Flüchtlingen (liittovaltion maahanmuutto- ja pakolaisvirasto, Saksa) 14.2.2019 ja 19.3.2019 tekemällä päätöksellä pääasian kantajan vanhemmille sekä veljille ja siskoille annettiin uusi määräys poistua Saksan alueelta maastapoistamisen uhalla heidän Puolassa jo saamansa kansainvälisen suojelun vuoksi. Näistä päätöksistä nostettu kanne on vielä vireillä.

27

Liittovaltion maahanmuutto- ja pakolaisvirasto jätti 20.3.2019 tekemällään päätöksellä pääasian kantajan jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tutkimatta turvapaikkalain 29 §:n 1 momentin 1 kohdan a alakohdan, luettuna yhdessä Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen kanssa, nojalla.

28

Pääasian kantaja nosti kyseisestä tutkimatta jättämistä koskevasta päätöksestä kanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan pääasian kantajan tekemän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen osalta ei ole aloitettu mitään vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämistä koskevaa menettelyä Dublin III ‑asetuksen mukaisesti. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii näissä olosuhteissa sitä, onko Saksan liittotasavalta Dublin III ‑asetuksen nojalla jäsenvaltio, joka on vastuussa pääasian kantajan kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä, ja jos näin on, onko kyseisellä jäsenvaltiolla kuitenkin oikeus jättää tämä hakemus tutkimatta.

29

Tässä tilanteessa Verwaltungsgericht Cottbus (Cottbusin hallintotuomioistuin, Saksa) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

30

Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että sitä sovelletaan analogisesti tilanteessa, jossa alaikäinen ja hänen vanhempansa jättävät kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset jäsenvaltiossa, jossa kyseinen alaikäinen on syntynyt, vaikka hänen vanhempansa saavat jo kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa, kun otetaan huomioon se, että kyseisen asetuksen tavoitteena on estää edelleen liikkuminen sekä säilyttää kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden perusoikeus perhe-elämän kunnioittamiseen ja erityisesti perheen yhtenäisyys.

31

Tältä osin on huomautettava, että Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan, jonka otsikko on ”Menettelyn aloittaminen” ja joka kuuluu kyseisen asetuksen VI lukuun, jonka otsikko on puolestaan ”Vastaanotto- ja takaisinottomenettelyt”, 3 kohdan ensimmäisessä virkkeessä säädetään, että jos hakijan mukana on alaikäinen, joka täyttää perheenjäsenen määritelmän vaatimukset, alaikäisen tilannetta ei mainittua asetusta sovellettaessa saa käsitellä erillään hänen perheenjäsenensä tilanteesta, vaan se kuuluu kyseisen perheenjäsenen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion vastuulle myös siinä tapauksessa, että alaikäinen ei itse ole hakija, edellyttäen että se on alaikäisen edun mukaista. Kyseisen 20 artiklan 3 kohdan toisessa virkkeessä täsmennetään, että samoin on kohdeltava lapsia, jotka ovat syntyneet sen jälkeen, kun hakija on saapunut jäsenvaltioiden alueelle, ilman että on tarpeen aloittaa uutta menettelyä lasten vastaanottamiseksi.

32

Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohdan selkeästä sanamuodosta ilmenee, että siinä edellytetään, että alaikäisen perheenjäsenet ovat edelleen kyseisen asetuksen 2 artiklan c alakohdassa tarkoitettuja ”hakijoita”, ja että siinä ei näin ollen säännellä sellaisen alaikäisen tilannetta, joka on syntynyt sen jälkeen, kun hänen kyseisille perheenjäsenilleen on myönnetty kansainvälistä suojelua muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa alaikäinen on syntynyt ja oleskelee perheensä kanssa.

33

Toisin kuin Saksan hallitus väittää, tältä osin ei myöskään ole vaikutusta sillä, ovatko mainitut perheenjäsenet jättäneet uuden kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tässä viimeksi mainitussa jäsenvaltiossa ja onko tämä jäsenvaltio jättänyt tällaiset hakemukset tutkimatta ennen asianomaisen alaikäisen syntymää vai sen jälkeen. On näet muistutettava, ettei jäsenvaltio voi pätevästi edellyttää, että toinen jäsenvaltio ottaisi tässä asetuksessa määritellyissä menettelyissä vastaan tai takaisin sellaisen kolmannen maan kansalaisen, joka on tehnyt kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen ensiksi mainitussa jäsenvaltiossa sen jälkeen, kun hänelle on myönnetty toiseksi mainitussa kansainvälistä suojelua (ks. vastaavasti tuomio 19.3.2019, Ibrahim ym., C‑297/17, C‑318/17, C‑319/17 ja C‑438/17, EU:C:2019:29, 78 kohta).

34

Siitä kysymyksestä, voidaanko Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohtaa kuitenkin soveltaa analogisesti pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, on korostettava, että – kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 28 kohdassa pääosin todennut – sellaisen alaikäisen tilannetta, jonka perheenjäsenet ovat kansainvälistä suojelua hakevia henkilöitä, ja sellaisen alaikäisen tilannetta, jonka perheenjäsenet jo saavat tällaista suojelua, ei voida rinnastaa toisiinsa Dublin III ‑asetuksella käyttöön otetun järjestelmän yhteydessä, koska kyseisen asetuksen 2 artiklan c alakohdassa määritellyn ”hakijan” ja sen f alakohdassa määritellyn ”kansainvälistä suojelua saavan henkilön” käsitteet kattavat eri oikeusasemat, joita säännellään kyseisen asetuksen eri säännöksissä.

35

Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa samassa kohdassa todennut, unionin lainsäätäjä on tältä osin siten etenkin erottanut Dublin III ‑asetuksen 9 artiklassa tarkoitetun sellaisen alaikäisen tilanteen, jonka perheenjäsenet ovat jo kansainvälistä suojelua saavia henkilöitä jossakin jäsenvaltiossa, siitä kyseisen asetuksen 10 artiklassa ja 20 artiklan 3 kohdassa puolestaan tarkoitetusta sellaisen alaikäisen tilanteesta, jonka perheenjäsenet ovat kansainvälistä suojelua hakevia henkilöitä.

36

Näistä tilanteista ensimmäisessä, joka vastaa pääasiassa kyseessä olevaa tilannetta, Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohdan analoginen soveltaminen asianomaiseen alaikäiseen johtaisi siihen, että asianomaiseen alaikäiseen ja jäsenvaltioon, joka on myöntänyt kyseisen alaikäisen perheenjäsenille kansainvälistä suojelua, ei kumpaankaan voitaisi soveltaa kyseisessä asetuksessa säädettyjä menettelyjä.

37

Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen analoginen soveltaminen tällaiseen alaikäiseen johtaisi erityisesti siihen, että kyseinen alaikäinen voisi olla siirtopäätöksen kohteena ilman, että hänen osaltaan aloitettaisiin vastaanottomenettely. Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohdan toisessa virkkeessä säädetty vapautus vastaanottomenettelyn aloittamisesta sellaisen alaikäisen osalta, joka on syntynyt sen jälkeen, kun hakija on saapunut jäsenvaltioiden alueelle, edellyttää, että alaikäinen otetaan hänen perheenjäsentensä osalta aloitetun menettelyn piiriin ja siis että tämä menettely on vireillä, mistä nimenomaan ei ole kyse silloin, kun kyseisille perheenjäsenille on jo myönnetty kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa.

38

Jos jäsenvaltion, jossa alaikäinen on syntynyt, sallitaan Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen analogisen soveltamisen perusteella tehdä siirtopäätös ilman mitään vastaanottomenettelyä, tämä johtaisi lisäksi muun muassa siihen, että kyseisen asetuksen 21 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tältä osin säädettyä määräaikaa kierretään ja että sellaisen jäsenvaltion osalta, joka on myöntänyt perheenjäsenille kansainvälistä suojelua ennen kyseisen alaikäisen syntymää, vedotaan tällaiseen siirtopäätökseen, vaikka se ei ole saanut tietoa kyseisestä päätöksestä eikä se ole voinut tunnustaa vastuutaan mainitun alaikäisen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä.

39

Lisäksi on todettava, että unionin lainsäätäjä on säätänyt erityisistä säännöistä siinä tapauksessa, että alaikäisen perheenjäsenten osalta aloitettu menettely on päättynyt ja kyseiset perheenjäsenet eivät siis ole enää Dublin III ‑asetuksen 2 artiklan c alakohdassa tarkoitettuja hakijoita, mutta heidän sallitaan oleskella jäsenvaltiossa kansainvälistä suojelua saavina henkilöinä. Tätä tilannetta säännellään erityisesti saman asetuksen 9 artiklassa.

40

Dublin III ‑asetuksen 9 artiklassa näet säädetään, että jos hakijalla on perheenjäsen, jonka on sallittu oleskella jäsenvaltiossa kansainvälistä suojelua saavana henkilönä, ja riippumatta siitä, oliko kyseinen perhe ollut olemassa jo lähtömaassa, tämä jäsenvaltio on vastuussa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä, mikäli asianomaiset henkilöt ilmoittavat kirjallisesti sitä haluavansa.

41

Kuten eräät asianosaiset ovat istunnossa huomauttaneet, se, että Dublin III ‑asetuksen 9 artiklaan sisältyvän, hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteen soveltaminen edellyttää nimenomaan sitä, että asianomaiset ovat ilmoittaneet kirjallisesti sitä haluavansa, merkitsee tosin sitä, ettei tätä perustetta voida soveltaa, jos tällaisesta halusta ei ole ilmoitettu. Tämä tilanne voi syntyä erityisesti silloin, kun asianomaisen alaikäisen kansainvälistä suojelua koskeva hakemus tehdään sen jälkeen, kun hänen perheensä on liikkunut luvattomasti ensimmäisestä jäsenvaltiosta edelleen siihen jäsenvaltioon, jossa hakemus jätetään. Tämä seikka ei kuitenkaan muuta mitenkään sitä, että unionin lainsäätäjä on kyseisellä 9 artiklalla antanut säännöksen, joka kattaa nimenomaan pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen tilanteen, jossa hakijan perheenjäsenet eivät enää itse ole hakijoita vaan saavat jo jonkin jäsenvaltion myöntämää kansainvälistä suojelua.

42

Kun lisäksi otetaan huomioon kyseisen asetuksen 9 artiklan selkeä sanamuoto, tässä artiklassa asetetusta vaatimuksesta, jonka mukaan asianomaisten henkilöiden halu on ilmaistava kirjallisesti, ei voida poiketa. Edelleen liikkumisen estäminen, joka on – kuten unionin tuomioistuin on todennut (tuomio 2.4.2019, H. ja R., C‑582/17 ja C‑583/17, EU:C:2019:280, 77 kohta) – yksi Dublin III ‑asetuksen tavoitteista, ei siis voi oikeuttaa tulkitsemaan tätä artiklaa eri tavalla.

43

Sama koskee Dublin III ‑asetuksen 17 artiklan 2 kohdassa säädettyä menettelyä, jonka mukaan jäsenvaltio, jossa kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on jätetty, voi milloin tahansa ennen ensimmäisessä käsittelyssä itse asian osalta tehtävää päätöstä pyytää toista jäsenvaltiota vastaanottamaan kansainvälistä suojelua hakevan henkilön, jotta omaiset voidaan saattaa humanitaarisista syistä yhteen, kunhan henkilöt, joita asia koskee, ilmaisevat suostumuksensa kirjallisesti.

44

Tilanteessa, jossa henkilöt, joita asia koskee, eivät ole ilmoittaneet kirjallisesti haluavansa, että alaikäisen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio on jäsenvaltio, jossa alaikäisen perheenjäsenten on sallittu oleskella kansainvälistä suojelua saavina henkilöinä, hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio määritetään näin ollen Dublin III ‑asetuksen 3 artiklan 2 kohdan nojalla. Tässä säännöksessä, jota sovelletaan toissijaisesti, säädetään siten, että jollei hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaa jäsenvaltiota voida määrittää kyseisessä asetuksessa lueteltujen perusteiden mukaisesti, käsittelystä vastaa ensimmäinen jäsenvaltio, jossa kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on jätetty.

45

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että sitä ei voida soveltaa analogisesti tilanteessa, jossa alaikäinen ja hänen vanhempansa jättävät kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset jäsenvaltiossa, jossa kyseinen alaikäinen on syntynyt, vaikka hänen vanhempansa saavat jo kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa.

46

Kun otetaan huomioon ensimmäiseen kysymykseen annettu vastaus, toista ja kolmatta kysymystä ei ole tarpeen tutkia.

47

Neljännellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko menettelydirektiivin 33 artiklan 2 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että sen mukaan alaikäisen kansainvälistä suojelua koskeva hakemus voidaan analogisen soveltamisen perusteella jättää tutkimatta silloin, kun kyseinen alaikäinen ei itse saa kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa vaan sitä saavat hänen vanhempansa.

48

On muistutettava, että menettelydirektiivin 33 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät ole velvollisia tutkimaan, voidaanko hakijaa pitää henkilönä, joka voi saada kansainvälistä suojelua direktiivin 2011/95 mukaisesti, kun hakemukselta katsotaan puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset kyseisen artiklan mukaisesti. Kyseisen artiklan 2 kohdassa luetellaan tältä osin tyhjentävästi tilanteet, joissa jäsenvaltiot voivat katsoa kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset (tuomio 19.3.2019, Ibrahim ym., C‑297/17, C‑318/17, C‑319/17 ja C‑438/17, EU:C:2019:219, 76 kohta ja tuomio 22.2.2022, Commissaire général aux réfugiés et aux apatrides (Perheen yhtenäisyys – Jo myönnetty suojelu), C‑483/20, EU:C:2022:103, 23 kohta).

49

Tämä tyhjentävyys perustuu sekä tämän viimeksi mainitun säännöksen sanamuotoon ja etenkin ilmaisuun ”ainoastaan”, joka edeltää tutkimatta jättämisen perusteiden luetteloa, että sen tarkoitukseen, jona on – kuten unionin tuomioistuin on jo huomauttanut – keventää kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion velvollisuutta siten, että siinä määritellään tapaukset, joissa hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten katsotaan puuttuvan (tuomio 19.3.2020, Bevándorlási és Menekültügyi Hivatal (Tompa), C‑564/18, EU:C:2020:218, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tämän tarkoituksen perusteella menettelydirektiivin 33 artiklan 2 kohta on lisäksi kokonaisuudessaan poikkeus suhteessa jäsenvaltioiden velvollisuuteen tutkia kaikki kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset sisällöllisesti.

50

Menettelydirektiivin 33 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat katsoa kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset, jos toinen jäsenvaltio on myöntänyt kansainvälistä suojelua. Tämä mahdollisuus selittyy muun muassa keskinäisen luottamuksen periaatteen merkityksellä unionin oikeudessa, kun kyse on erityisesti vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueesta, jonka unioni muodostaa, ja kyseinen säännös on tämän periaatteen ilmaus menettelydirektiivillä käyttöön otetun yhteisen turvapaikkamenettelyn puitteissa (ks. vastaavasti tuomio 22.2.2022, Commissaire général aux réfugiés et aux apatrides (Perheen yhtenäisyys – Jo myönnetty suojelu), C‑483/20, EU:C:2022:103, 28 ja 29 kohta).

51

Sekä menettelydirektiivin 33 artiklan 2 kohdassa olevan luettelon tyhjentävyydestä että kyseiseen luetteloon sisältyvien tutkimatta jättämisen perusteiden poikkeusluonteesta ilmenee kuitenkin, että kyseisen direktiivin 33 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on tulkittava suppeasti eikä sitä näin ollen voida soveltaa tilanteessa, joka ei vastaa sen sanamuotoa.

52

Tämän säännöksen henkilöllistä soveltamisalaa ei näin ollen voida ulottaa koskemaan kansainvälistä suojelua hakevaa henkilöä, joka ei itse saa tällaista mainitussa säännöksessä tarkoitettua suojelua. Tätä tulkintaa tukee menettelydirektiivin johdanto-osan 43 perustelukappale, jossa täsmennetään – kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 40 kohdassa todennut – tämän tutkimatta jättämisen perusteen ulottuvuus esittämällä, että jäsenvaltioita ei pitäisi velvoittaa arvioimaan kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen sisältöä silloin, kun ensimmäinen turvapaikkamaa on myöntänyt ”hakijalle” pakolaisaseman tai muutoin riittävän suojelun.

53

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa hakija on alaikäinen, jonka perheenjäsenet saavat kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa mutta joka ei itse saa tällaista suojelua, tämä hakija ei siis kuulu menettelydirektiivin 33 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisalaan. Hänen hakemustaan ei näin ollen voida jättää tutkimatta tällä perusteella.

54

Kyseistä säännöstä ei myöskään voida soveltaa tässä tilanteessa analogisesti perusteena tutkimatta jättämistä koskevalle päätökselle. Tällaisella soveltamisella jätettäisiin näet huomiotta paitsi menettelydirektiivin 33 artiklan 2 kohtaan sisältyvän luettelon tyhjentävyys myös se, että tällaisen alaikäisen tilanne ei ole rinnastettavissa sellaisen kansainvälistä suojelua hakevan henkilön tilanteeseen, joka jo saa toisen jäsenvaltion myöntämää kansainvälistä suojelua, mikä estää minkä tahansa analogisen soveltamisen.

55

Kaiken edellä esitetyn perusteella neljänteen kysymykseen on vastattava, että menettelydirektiivin 33 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että sitä ei voida soveltaa analogisesti alaikäisen jossakin jäsenvaltiossa jättämään kansainvälistä suojelua koskevaan hakemukseen, kun kyseinen alaikäinen ei itse saa kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa vaan sitä saavat hänen vanhempansa.

56

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: