–

Vodafone Kabel Deutschland GmbH, edustajanaan L. Stelten, Rechtsanwalt,

–

Bundesverband der Verbraucherzentralen und Verbraucherverbände – Verbraucherzentrale Bundesverband e. V., edustajanaan C. Hillebrecht, Rechtsanwältin,

–

Saksan hallitus, asiamiehinään J. Möller, M. Hellmann ja U. Bartl,

–

Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan F. Meloncelli, avvocato dello Stato,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään H. Tserepa-Lacombe ja T. Scharf,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/110/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta 25.11.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/2366 (EUVL 2015, L 337, s. 35) 62 artiklan 4 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Vodafone Kabel Deutschland GmbH (jäljempänä Vodafone) ja Bundesverband der Verbraucherzentralen und Verbraucherverbände – Verbraucherzentrale Bundesverband e. V. (kuluttajakeskusten ja ‑yhdistysten keskusjärjestö, Saksa) (jäljempänä keskusjärjestö) ja jossa on kyse kiinteän summan veloittamisesta tiettyjen maksuvälineiden käyttämisestä sellaisten maksutapahtumien toteuttamiseen, jotka perustuvat Vodafonen ja kuluttajien välisiin sopimuksiin.

3

Direktiivin 2015/2366 johdanto-osan 6, 53 ja 66 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

4

Kyseisen direktiivin 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –

– –

– –

– –”

5

Mainitun direktiivin 62 artiklan, jonka otsikko on ”Sovellettavat palvelumaksut”, 3–5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”3.   Maksupalveluntarjoaja ei saa estää maksunsaajaa veloittamasta maksajalta palvelumaksua tai tarjoamasta alennusta tietyn maksuvälineen käytöstä tai ohjaamasta häntä muutoin tietyn maksuvälineen käyttöön. Veloitettavat palvelumaksut eivät saa ylittää suoria kustannuksia, joita maksunsaajalle on aiheutunut tietyn maksuvälineen käytöstä.

4.   Jäsenvaltioiden on joka tapauksessa varmistettava, ettei maksunsaaja veloita palvelumaksuja sellaisten maksuvälineiden käytöstä, joiden osalta siirtohintoja säännellään asetuksen (EU) 2015/751 II luvun nojalla, eikä maksupalveluista, joihin sovelletaan [euromääräisiä tilisiirtoja ja suoraveloituksia koskevista teknisistä ja liiketoimintaa koskevista vaatimuksista sekä asetuksen (EY) N:o 924/2009 muuttamisesta 14.3.2012 annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston] asetusta (EU) N:o 260/2012 [(EUVL 2012, L 94, s. 22)].

5.   Jäsenvaltiot voivat kieltää maksunsaajan oikeuden veloittaa palvelumaksuja tai rajoittaa tätä oikeutta, ottaen huomioon tarpeen edistää kilpailua ja tehokkaiden maksuvälineiden käyttöä.”

6

Saman direktiivin 107 artiklan, jonka otsikko on ”Täysi yhdenmukaistaminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot eivät saa pitää voimassa tai ottaa käyttöön muita kuin tässä direktiivissä annettuja säännöksiä, siltä osin kuin tähän direktiiviin sisältyy yhdenmukaistettuja säännöksiä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta – – 62 artiklan 5 kohdan – – soveltamista.”

7

Direktiivin 2015/2366 115 artiklan, jonka otsikko on ”Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on hyväksyttävä ja julkaistava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät toimenpiteet viimeistään 13 päivänä tammikuuta 2018. – –

2.   Niiden on sovellettava näitä toimenpiteitä 13 päivästä tammikuuta 2018.

– –”

8

Siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch), sellaisena kuin sitä sovelletaan 13.1.2018 alkaen (jäljempänä BGB), 270a §:ssä säädetään seuraavaa:

”Sopimus, jossa velallinen velvoitetaan maksamaan palvelumaksu SEPA [yhtenäinen euromaksualue (Single European Payments Area)] ‑suoraveloituksen, SEPA-yritysveloituksen, SEPA-tilisiirron tai maksukortin käytöstä, on pätemätön. Ensimmäistä virkettä sovelletaan maksukorttien käyttöön ainoastaan kuluttajien kanssa toteutettavien maksutapahtumien osalta siltä osin kuin niihin sovelletaan [asetuksen 2015/751] II lukua.”

9

Siviililain täytäntöönpanosta annetun lain (Einführungsgesetz zum Bürgerlichen Gesetzbuche, jäljempänä EGBGB) 229 §:n 45 momentissa säädetään seuraavaa:

”(1)   Maksutapahtumien toteuttamista koskeviin velkasuhteisiin, jotka ovat syntyneet 13.1.2018 alkaen, sovelletaan ainoastaan BGB:tä ja [tämän lain] 248 §:ää, sellaisena kuin se on voimassa 13.1.2018 alkaen.

(2)   Maksutapahtumien toteuttamista koskeviin velkasuhteisiin, jotka ovat syntyneet ennen 13.1.2018, sovelletaan BGB:tä ja [tämän lain] 248 §:ää, sellaisena kuin se oli voimassa 13.1.2018 saakka, jollei 3 ja 4 momentissa toisin säädetä.

(3)   Jos 2 momentissa tarkoitetun velkasuhteen osalta maksutapahtuman suorittaminen on alkanut vasta 13.1.2018 alkaen, kyseiseen maksutapahtumaan sovelletaan ainoastaan siviililakia ja [tämän lain] 248 §:ää, sellaisena kuin se on voimassa 13.1.2018 alkaen.

– –

(5)   BGB:n 270a §:ää sovelletaan kaikkiin 13.1.2018 alkaen syntyneisiin velkasuhteisiin.”

10

Vodafone on kaapeliverkko-operaattori ja internetyhteyden tarjoaja, joka harjoittaa toimintaansa Saksan alueella. Sen jälkeen, kun direktiivi 2015/2366 saatettiin osaksi Saksan oikeutta 13.1.2018 alkaen, Vodafone on erottanut toisistaan ennen kyseistä päivämäärää tehdyt televiestintää ja kaapelitelevisiojakelua koskevat palvelusopimukset ja kyseisestä ajankohdasta alkaen tehdyt sopimukset. Mainittu operaattori veloittaa ensimmäisessä sopimusryhmässä yleisen sopimuslausekkeen nojalla 2,50 euron suuruisen kiinteän summan, josta käytetään nimitystä ”Selbstzahlerpauschale” (asiakkaan itsensä suorittamasta maksusta veloitettu kiinteä maksu), kutakin maksutapahtumaa kohden asiakkailta, jotka eivät ole antaneet valtakirjaa automaattiveloitukseen vaan maksavat itse laskut SEPA-tilisiirrolla. Tätä lauseketta ei sitä vastoin ole enää toiseen sopimusryhmään sovellettavassa hinnastossa.

11

Vodafone katsoo, että sillä on oikeus soveltaa mainittua lauseketta ennen 13.1.2018 tehtyjen sopimusten nojalla toteutettuihin maksutapahtumiin ja siis veloittaa mainittu kiinteä maksu näistä maksutapahtumista myös kyseisen ajankohdan jälkeen. Kyseisen operaattorin mukaan BGB:n 270a §:ssä säädettyä lisämaksujen veloittamista koskevaa kieltoa sovelletaan ainoastaan 13.1.2018 alkaen solmittuihin kestovelkasuhteisiin. Koska EGBGB:n 229 §:n 45 momentin 5 kohdassa viitataan velkasuhteen syntymiseen 13.1.2018 alkaen, BGB:n 270a §:ää ei voida soveltaa taannehtivasti ennen kyseistä ajankohtaa tehtyihin sopimuksiin, vaikka näihin sopimuksiin perustuvat maksutapahtumat toteutetaan vasta mainitun ajankohdan jälkeen.

12

Keskusjärjestön mukaan BGB:n 270a §:ssä säädettyä kieltoa veloittaa lisämaksuja 13.1.2018 alkaen sovelletaan myös maksutapahtumiin, jotka on toteutettu kyseisen ajankohdan jälkeen sitä ennen tehtyjen sopimusten nojalla, koska direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdalla pyritään ottamaan käyttöön tasapuoliset edellytykset maksupalvelumarkkinoilla 13.1.2018. Lisäksi EGBGB:n 229 §:n 45 momentissa olevaa siirtymäsäännöstä on kyseisen momentin 3 kohdan nojalla tulkittava siten, että uutta säännöstöä sovelletaan 13.1.2018 alkaen kaikkiin maksutapahtumiin, jotka toteutetaan kyseisestä päivästä alkaen, ja myös sellaisiin maksutapahtumiin, jotka perustuvat ennen mainittua ajankohtaa tehtyihin sopimuksiin.

13

Keskusjärjestö nosti tässä tilanteessa kanteen, jossa se vaati, että Vodafonea kielletään veloittamasta kiinteää maksua asiakkaan itsensä suorittaman maksun perusteella kaikista sellaisista maksutapahtumista, jotka toteutetaan 13.1.2018 alkaen, ja sen kanne hyväksyttiin.

14

Oberlandesgericht München (osavaltion ylioikeus, München, Saksa), joka käsittelee Vodafonen valitusta, on taipuvainen katsomaan, että BGB:n 270a §:ää, jolla direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohta on saatettu osaksi Saksan lainsäädäntöä, sovelletaan myös silloin, kun maksutapahtumien perustana oleva velkasuhde on syntynyt ennen 13.1.2018 mutta kun nämä maksutapahtumat, jotka erääntyvät jaksoittain, yleensä kuukausittain, on toteutettu vasta kyseisen ajankohdan jälkeen.

15

Kyseisen tuomioistuimen mukaan näet unionissa sovelletaan 13.1.2018 alkaen yhtenäistä palvelumaksusääntelyä maksuvälinemarkkinoilla kestovelkasuhteiden syntymisajankohdasta riippumatta, joten kyseisessä säännöksessä säädettyä kieltoa periä lisämaksuja sovelletaan myös ennen 13.1.2018 solmittuihin kestovelkasuhteisiin.

16

Mainittu tuomioistuin huomauttaa myös, että EGBGB:n 229 §:n 45 momentin 5 kohdalla, jossa viitataan yksinomaan velkasuhteen syntymiseen, kun taas sitä ei mainita direktiivissä 2015/2366, kyseenalaistetaan sen kiellon täysimääräinen soveltaminen, joka koskee lisämaksujen perimistä 13.1.2018 alkaen toteutettavista maksutapahtumista, kun näiden tapahtumien perustana oleva velkasuhde on syntynyt ennen kyseistä ajankohtaa.

17

Oberlandesgericht München päätti tässä tilanteessa lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko [direktiivin 2015/2366] 62 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle tai käytännölle, jonka mukaan kansallisessa täytäntöönpanosäännöksessä säädettyä maksuvälineiden ja maksupalvelujen palvelumaksukieltoa voidaan kuluttajien kanssa solmittujen kestovelkasuhteiden osalta soveltaa siirtymäjärjestelynä vain, jos perustana oleva velkasuhde on syntynyt 13.1.2018 jälkeen, muttei kuitenkaan silloin, kun velkasuhde on syntynyt ennen 13.1.2018 mutta (muiden) maksutapahtumien maksaminen on alkanut vasta 13.1.2018 lähtien?”

18

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle tai käytännölle, jonka mukaan kieltoa veloittaa kuluttajien kanssa solmituissa kestovelkasuhteissa palvelumaksuja kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen maksuvälineiden käytöstä ja siinä tarkoitetuista maksupalveluista sovelletaan vain maksutapahtumiin, jotka toteutetaan 13.1.2018 alkaen tehtyjen sopimusten nojalla, siten, että näitä maksuja veloitetaan edelleen maksutapahtumista, jotka toteutetaan kyseisen ajankohdan jälkeen ennen samaa ajankohtaa solmittujen kestovelkasuhteiden nojalla.

19

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden määräyksen tai säännöksen tulkitsemiseksi on otettava huomioon sen sanamuodon lisäksi sen asiayhteys sekä sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa se on (tuomio 13.10.2016, Mikołajczyk, C-294/15, EU:C:2016:772, 26 kohta ja tuomio 26.1.2021, Szpital Kliniczny im. dra J. Babińskiego Samodzielny Publiczny Zakład Opieki Zdrowotnej w Krakowie, C-16/19, EU:C:2021:64, 26 kohta).

20

Direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdan sanamuodon osalta on todettava, että tämän säännöksen mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, ettei kyseisen direktiivin 4 artiklan 9 alakohdassa tarkoitettu maksunsaaja veloita palvelumaksuja sellaisten maksuvälineiden käytöstä, joiden osalta siirtohintoja säännellään asetuksen 2015/751 II luvun nojalla, eikä maksupalveluista, joihin sovelletaan asetusta N:o 260/2012. Kyseisen säännöksen sanamuodosta ei ilmene mitään täsmennystä tämän kiellon ajalliseen soveltamiseen.

21

On siis tarkasteltava asiayhteyttä, johon kielto veloittaa palvelumaksuja direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdassa tarkoitettujen maksuvälineiden käytöstä ja siinä tarkoitetuista maksupalveluista kuuluu, sekä tällä direktiivillä tavoiteltuja päämääriä.

22

Direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdan asiayhteydestä on todettava ensinnäkin, että kyseisen direktiivin 115 artiklan 1 kohdan ja 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan on niin, että jäsenvaltioiden on hyväksyttävä ja julkaistava kyseisen direktiivin noudattamisen edellyttämät toimenpiteet viimeistään 13.1.2018, mutta näitä toimenpiteitä sovelletaan vasta kyseisestä ajankohdasta alkaen.

23

On todettava toiseksi, että koska direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohta sisältää yhdenmukaistettuja säännöksiä, jäsenvaltiot eivät voi kyseisen direktiivin 107 artiklan 1 kohdan nojalla pitää voimassa eivätkä ottaa käyttöön niistä poikkeavia säännöksiä mainitun direktiivin 115 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetyn ajankohdan jälkeen.

24

Kolmanneksi on niin, että koska kieltoa vaatia palvelumaksuja direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdassa tarkoitettujen maksuvälineiden käytöstä ja siinä tarkoitetuista maksupalveluista sovelletaan kyseisen direktiivin 4 artiklan 5 alakohdassa tarkoitettuihin maksutapahtumiin ”maksajan ja maksunsaajan välisistä maksun perustana olevista velvoitteista riippumatta”, tämän kiellon soveltamisen kannalta merkityksellinen ajankohta on se, jolloin maksutapahtuma on toteutettu, eikä se, jolloin kyseisen maksutapahtuman perustana oleva velkasuhde on syntynyt.

25

Direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdan systemaattisesta tulkinnasta ilmenee näin ollen, että kieltoa veloittaa palvelumaksuja kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen maksuvälineiden käytöstä ja siinä tarkoitetuista maksupalveluista sovelletaan kaikkiin 13.1.2018 alkaen toteutettuihin maksutapahtumiin.

26

Direktiivillä 2015/2366 tavoitelluista päämääristä on huomautettava, että direktiivillä pyritään edistämään maksupalvelujen sisämarkkinoiden yhdentymisen jatkamista ja suojaamaan maksupalvelujen käyttäjiä ja erityisesti tarjoamaan suojan korkea taso niille käyttäjille, jotka ovat kuluttajia, kuten muun muassa kyseisen direktiivin johdanto-osan 6 ja 53 perustelukappaleesta ilmenee (ks. vastaavasti tuomio 11.11.2020, DenizBank, C-287/19, EU:C:2020:897, 102 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen); kuluttajansuoja Euroopan unionin politiikoissa on vahvistettu lisäksi SEUT 169 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 38 artiklassa (ks. analogisesti tuomio 2.3.2017, Zentrale zur Bekämpfung unlauteren Wettbewerbs Frankfurt am Main, C-568/15, EU:C:2017:154, 28 kohta).

27

Kuten direktiivin 2015/2366 johdanto-osan 66 perustelukappaleesta lisäksi ilmenee, unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut kyseisen direktiivin 62 artiklan 4 kohdassa säädetyllä kiellolla löytää ratkaisu kansallisten käytäntöjen pirstaloitumista koskevaan ongelmaan siltä osin kuin on kyse tiettyjen maksuvälineiden käytöstä veloitettavista maksuista, koska tämä pirstaloituminen on johtanut äärimmäisen heterogeeniseen tilanteeseen unionin maksumarkkinoilla ja aiheuttanut sekaannusta kuluttajien keskuudessa erityisesti sähköisen kaupankäynnin ja rajatylittävän toiminnan yhteydessä.

28

Kyseisen kiellon erilainen soveltaminen sen mukaan, ovatko 13.1.2018 alkaen toteutettujen maksutapahtumien perustana olevat velvoitteet syntyneet ennen kyseistä ajankohtaa vai sen jälkeen, vaarantaisi kuitenkin direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdassa, luettuna yhdessä sen 107 artiklan 1 kohdan kanssa, edellytetyn yhdenmukaistamisen unionin tasolla, mikä heikentäisi direktiivillä tavoiteltua päämäärää, joka koskee kuluttajien suojaamista maksupalvelujen sisämarkkinoilla.

29

Tässä yhteydessä on lisäksi hylättävä Vodafonen kirjallisissa huomautuksissaan esittämä väite, jonka mukaan taannehtivan lainsäädännön kiellon ja luottamuksensuojan periaatteita loukataan sen ajallisen soveltamisalan vuoksi, joka direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdalla katsotaan näin olevan.

30

Tältä osin on huomautettava, että uutta oikeussääntöä sovelletaan lähtökohtaisesti sen toimen voimaantulosta lukien, jossa siitä säädetään, ja että vaikka tätä sääntöä ei sovelleta ennen kyseistä voimaantuloa syntyneisiin ja lopullisiksi tulleisiin oikeudellisiin tilanteisiin, sitä sovelletaan välittömästi aikaisemman lainsäädännön soveltamisaikana syntyneen tilanteen tuleviin vaikutuksiin samoin kuin uusiin oikeudellisiin tilanteisiin, jollei kyseisen oikeussäännön sanamuodosta, systematiikasta tai tarkoituksesta käy selvästi ilmi, että sille on annettava taannehtiva vaikutus. Näin on etenkin silloin, kun mainittuun sääntöön liittyy erityisiä säännöksiä, joissa nimenomaisesti vahvistetaan sen ajallista soveltamista koskevat edellytykset antamalla sille tällainen vaikutus (ks. vastaavasti tuomio 14.5.2020, Azienda Municipale Ambiente, C-15/19, EU:C:2020:371, 56 ja 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Nyt käsiteltävässä asiassa on kuitenkin niin, että koska – kuten tämän tuomion 25 kohdasta ilmenee – direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohta ei koske ennen 13.1.2018 toteutettuja maksutapahtumia, kyseinen säännös ei kata ennen kyseistä ajankohtaa lopulliseksi tulleita oikeudellisia tilanteita eikä sillä siis ole taannehtivaa vaikutusta. Siltä osin kuin on kyse maksutapahtumista, jotka toteutetaan 13.1.2018 alkaen ennen kyseisestä ajankohtaa solmittujen kestovelkasuhteiden nojalla, direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohta tarkoittaa vain tapausta, jossa uutta oikeussääntöä sovelletaan aikaisemman säännön soveltamisaikana syntyneen tilanteen tuleviin vaikutuksiin.

32

Lopuksi siltä osin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että EGBGB:n 229 §:n 45 momentin 5 kohdalla kyseenalaistetaan sen kiellon täysimääräinen soveltaminen, joka koskee lisämaksujen veloittamista 13.1.2018 alkaen toteutetuista maksutapahtumista, kun nämä tapahtumat perustuvat ennen kyseistä ajankohtaa syntyneeseen velkasuhteeseen, kyseisen tuomioistuimen on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti tarkastettava, voidaanko tätä säännöstä tulkita direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohdan, sellaisena kuin sitä on tulkittu tämän tuomion 25 kohdassa, mukaisesti, sen varmistamiseksi, että sen käsiteltäväksi saatettua oikeusriitaa ratkaistaessa varmistetaan unionin oikeuden täysi tehokkuus (ks. vastaavasti tuomio 15.10.2020, Association française des usagers de banques, C-778/18, EU:C:2020:831, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

33

Edellä esitetyn perusteella esitettyyn kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2015/2366 62 artiklan 4 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle tai käytännölle, jonka mukaan kieltoa veloittaa kuluttajien kanssa solmituissa kestovelkasuhteissa palvelumaksuja kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen maksuvälineiden käytöstä ja siinä tarkoitetuista maksupalveluista sovelletaan vain maksutapahtumiin, jotka toteutetaan 13.1.2018 alkaen tehtyjen sopimusten nojalla, siten, että näitä maksuja veloitetaan edelleen maksutapahtumista, jotka toteutetaan kyseisen ajankohdan jälkeen ennen samaa ajankohtaa solmittujen kestovelkasuhteiden nojalla.

34

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (yhdeksäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/110/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta 25.11.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/2366 62 artiklan 4 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle tai käytännölle, jonka mukaan kieltoa veloittaa kuluttajien kanssa solmituissa kestovelkasuhteissa palvelumaksuja kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen maksuvälineiden käytöstä ja siinä tarkoitetuista maksupalveluista sovelletaan vain maksutapahtumiin, jotka toteutetaan 13.1.2018 alkaen tehtyjen sopimusten nojalla, siten, että näitä maksuja veloitetaan edelleen maksutapahtumista, jotka toteutetaan kyseisen ajankohdan jälkeen ennen samaa ajankohtaa solmittujen kestovelkasuhteiden nojalla.