1.

Voiko unionin lainsäätäjä viitata lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävissä säädöksissään yksityisen organisaation laatimiin kansainvälisiin standardeihin (tässä tapauksessa ISO-standardeihin) ( 2 ) julkaisematta niiden sisältöä Euroopan unionin virallisessa lehdessä ja varmistamatta, että Euroopan unionin kansalaiset voivat suoraan ja maksutta tutustua tähän sisältöön, kun kyseinen organisaatio tarjoaa mahdollisuutta tutustua kyseisiin standardeihin organisaation tekijänoikeuksiin perustuvaa maksua vastaan?

2.

Lähinnä näin kuuluu yksi niistä kysymyksistä, jotka rechtbank Rotterdam (Rotterdamin alioikeus, Alankomaat) on esittänyt unionin tuomioistuimelle tässä asiassa.

3.

Ennakkoratkaisupyyntö on esitetty oikeudenkäynnissä, jonka kantajia ovat Stichting Rookpreventie Jeugd (nuorten tupakoinnin ehkäisemissäätiö, Alankomaat; jäljempänä Stichting) ja viisitoista muuta kantajaa (jäljempänä yhdessä pääasian kantajat) ja jonka vastaajana on Staatssecretaris van Volksgezondheid, Welzijn en Sport (kansanterveys-, hyvinvointi- ja urheiluasioista vastaava valtiosihteeri, Alankomaat; jäljempänä staatssecretaris).

4.

Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee tarkemmin ottaen, ovatko direktiivin 2014/40/EU ( 3 ) 4 artiklan 1 kohdassa, jossa säädetään suodatinsavukkeiden polttamisesta syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärien mittausmenetelmästä, mainittujen ISO-standardien sisältöön tutustumista koskevat edellytykset SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa vahvistettujen julkaisemista koskevien vaatimusten ( 4 ) ja avoimuusperiaatteen mukaisia, kun avoimuusperiaate on yksi monista mainitun määräyksen taustalla olevista periaatteista.

5.

Esitykseni lopuksi ehdotan, että unionin tuomioistuin katsoo, että SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa ei edellytetä, että kyseisten ISO-standardien sisältö julkaistaisiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Lisäksi esitän perustelut sille, miksi katson, että kyseisten standardien sisältöön tutustumista koskevat edellytykset eivät ole ristiriidassa niiden yleisten periaatteiden kanssa, joita kyseinen määräys ilmentää.

6.

Asetuksen (EY) N:o 1049/2001 ( 5 ) 12 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Toimielimet asettavat asiakirjat suoraan yleisön saataville niin laajalti, kuin se on mahdollista, joko sähköisessä muodossa tai rekisteristä kyseisen toimielimen sääntöjen mukaisesti.

2.   Erityisesti lainsäädäntöasiakirjojen, toisin sanoen asiakirjojen, jotka on laadittu tai vastaanotettu sellaisten säädösten antamiseen liittyvien menettelyjen yhteydessä, jotka joko sitovat jäsenvaltioita tai ovat niissä sitovia, olisi oltava suoraan saatavilla, jollei 4 ja 9 artiklassa toisin säädetä.

– –”

7.

Asetuksen 4 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Toimielimet kieltäytyvät antamasta tutustuttavaksi asiakirjaa, jonka sisältämien tietojen ilmaiseminen vahingoittaisi:

8.

Asetuksen (EU) N:o 1025/2012 ( 6 ) 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kansallisten standardointielinten on edistettävä ja helpotettava pk-yritysten mahdollisuuksia hyödyntää standardeja ja osallistua standardien laadintaan ja lisättävä niiden osallistumista standardointijärjestelmään esimerkiksi seuraavin tavoin:

– –

– –”

9.

Asetuksen 10 artiklan 6 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos yhdenmukaistettu standardi täyttää vaatimukset, jotka sen on tarkoitus kattaa ja joista säädetään sovellettavassa unionin yhdenmukaistamislainsäädännössä, komissio julkaisee näin yhdenmukaistetun standardin viitetiedot viipymättä – – virallisessa lehdessä tai muita keinoja käyttäen sovellettavassa unionin yhdenmukaistamissäädöksessä säädettyjen edellytysten mukaisesti.”

10.

Direktiivin 2014/40 johdanto-osan 11 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Savukkeiden poltettaessa syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin määrien, jäljempänä ’päästötasot’, mittaamista varten olisi viitattava asiaa koskeviin, kansainvälisesti tunnustettuihin ISO-standardeihin. – –”

11.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioissa markkinoille saatettavista tai valmistettavista savukkeista poltettaessa syntyvät enimmäispäästötasot, jäljempänä ’enimmäispäästötasot’, voivat olla enintään:

12.

Direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Savukkeista poltettaessa syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärät on mitattava ISO-standardien 4387 (terva), 10315 (nikotiini) ja 8454 (hiilimonoksidi) mukaisesti.

Tervaa, nikotiinia ja hiilimonoksidia koskevien mittausmerkintöjen paikkansapitävyys on määritettävä ISO-standardin 8243 mukaisesti.”

13.

Pääasian kantajat pyysivät 31.7. ja 2.8.2018 päivätyillä kirjeillään Nederlandse Voedsel- en Warenautoriteitia (elintarvikkeiden ja kulutustavaroiden turvallisuudesta vastaava Alankomaiden viranomainen, Alankomaat; jäljempänä NVWA) varmistamaan, että kuluttajille Alankomaissa tarjottavien suodatinsavukkeiden päästöt eivät ylitä direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa säädettyjä tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin enimmäispäästötasoja, kun niitä käytetään tarkoituksensa mukaisesti, ja tarvittaessa täytäntöönpanotoimenpiteenä edellyttämään, että markkinoilta poistetaan tuotteet, jotka eivät täytä näitä vaatimuksia. ( 7 )

14.

NVWA hylkäsi 20.9.2018 tekemällään päätöksellä Stichtingin, joka on yksi pääasian kantajista ja jonka tarkoituksena on ehkäistä nuorten tupakoimista, esittämän täytäntöönpanopyynnön. Stichting ja muut pääasian kantajat tekivät päätöksestä oikaisuvaatimuksen staatssecretarisille.

15.

Staatssecretaris antoi 31.1.2019 päätöksen, jolla se hylkäsi Stichtingin oikaisuvaatimuksen perusteettomana ja jätti pääasian muiden kantajien oikaisuvaatimuksen tutkimatta.

16.

Pääasian kantajat nostivat viimeksi mainitusta päätöksestä kanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa. Vereniging Nederlandse Sigaretten- en Kerftabakfabrikanten (Alankomaisten savukkeiden ja tupakkatuotteiden valmistajien yhdistys, Alankomaat; jäljempänä VSK) pyysi saada osallistua pääasian käsittelyyn kolmantena osapuolena. Sen pyyntö hyväksyttiin.

17.

Pääasiassa Stichting vetoaa lähinnä siihen, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa säädetty suodatinsavukkeiden polttamisesta syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärien mittausmenetelmä ei ole sitova. Stichtingin mukaan kyseiset päästöt tulisi mitata siten, että otetaan huomioon erityisesti kyseisten tuotteiden tarkoituksen mukainen käyttötapa ja tarkemmin sanottuna se, että tupakoijan sormet ja huulet osittain sulkevat savukkeiden suodattimiin tehdyt mikroaukot. Stichtingin mukaan tästä seuraa, että suodatinsavukkeiden polttamisesta syntyy todellisuudessa enemmän päästöjä kuin mainitulla menetelmällä on mahdollista todeta. ( 8 ) Näin ollen päästöt on Stichtingin mukaan mitattava toisella menetelmällä, jolla paremmin suojataan kuluttajien terveyttä. ( 9 )

18.

Staatssecretaris, jonka tulkintaan VSK yhtyy, vastustaa näitä väitteitä ja väittää, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohta on luonteeltaan sitova. Näin ollen kansalliset viranomaiset eivät voi omasta aloitteestaan poiketa säännöksessä määrätystä menetelmästä. Päätös siitä, muutetaanko kyseistä säännöstä vai ei, kuuluu joka tapauksessa unionin lainsäätäjän toimivaltaan.

19.

Edellä esitettyjen väitteiden perusteella ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensinnäkin, onko se, että ISO-standardeja, joiden mukaisesti suodatinsavukkeiden polttamisesta syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärät mitataan, ei ole julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä ja että ISO tarjoaa mahdollisuutta tutustua niihin ainoastaan maksua vastaan, muun muassa SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa vahvistettujen julkaisemissääntöjen ja avoimuusperiaatteen mukaista.

20.

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa säädetty päästötasojen mittausmenetelmä sitova ja onko kyseinen säännös pätevä, kun otetaan huomioon direktiivin tavoitteet ja tietyt toiset normihierarkkisesti ylemmänasteiset oikeusnormit. ( 10 )

21.

Tässä tilanteessa rechtbank Rotterdam on 20.3.2020 tekemällään päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimeen 24.3.2020, päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle muun muassa seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen: ( 11 )

”Onko direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaan sisältyvä mittausmenetelmän määrittäminen sellaisten ISO-standardien perusteella, jotka eivät ole vapaasti saatavilla, SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan ja sen taustalla olevan avoimuusperiaatteen mukaista?”

22.

Stichting, VSK, Alankomaiden hallitus, Euroopan parlamentti, Euroopan unionin neuvosto ja Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia unionin tuomioistuimelle. Käsiteltävässä asiassa ei ole pidetty istuntoa. Asianosaiset ja muut osapuolet ovat kuitenkin vastanneet kirjallisesti unionin tuomioistuimen 9.2.2021 esittämiin kysymyksiin.

23.

Unionin tuomioistuimen pyynnöstä keskityn tässä ratkaisuehdotuksessa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen.

24.

Tällä kaksiosaisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta yhtäältä täsmentämään, edellytetäänkö SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa viitatut ISO-standardit julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä, ja toisaalta ratkaisemaan, ovatko kyseisten standardien sisältöön tutustumista koskevat edellytykset (sen lisäksi, että kyseisiä standardeja ei julkaista Euroopan unionin virallisessa lehdessä, ISO tarjoaa mahdollisuutta tutustua kyseisiin standardeihin ainoastaan maksua vastaan eivätkä unionin toimielimet saata niiden sisältöä saataville suoraan ja maksutta) avoimuusperiaatteen mukaisia.

25.

Aluksi haluan korostaa, että koska tältä osin unionin tuomioistuimen käsiteltävänä on kysymys, joka koskee viime kädessä lain sisällön saatavuutta – eli kansalaisten mahdollisuutta tutustua lain sisältöön – on mielestäni ilmeistä, että lähtökohtana tähän kysymykseen vastattaessa on oltava se, että demokraattisessa yhteiskunnassa kaikilla kansalaisilla on oltava mahdollisuus vapaasti tutustua siihen, mitä laissa on säädetty. Tämä lähtökohta on yksi oikeusvaltion peruspiirteistä. ( 12 )

26.

Tämä lain sisällön vapaata saatavuutta koskeva periaate on mielestäni taattava ainakin kahdesta syystä. Ensimmäinen syy liittyy vanhaan oikeusohjeeseen, jonka mukaan ”kaikkien oletetaan tuntevan lain sisältö” ja joka välttämättä merkitsee, että lakiin voidaan vedota yksityistä vastaan vasta, kun yksityiset ovat voineet tutustua sen sisältöön. Toinen syy liittyy siihen, että kansalaisten – sanan laajassa merkityksessä – on voitava tutustua kaikkiin viranomaisten vahvistamiin teksteihin, joilla säännellään yhteiskunnallista elämää, jotta he voivat noudattaa niitä ( 13 ) ja käyttää tehokkaasti oikeuksia, jotka heille demokraattisessa yhteiskunnassa taataan. ( 14 ) Tämä on lisäksi pääasian kantajien vaatimusten ytimessä: kyseiset kantajat, joita yhdistää tavoite ehkäistä tupakointia, pyrkivät ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa nostamallaan kanteellaan nimenomaan vetoamaan siihen, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa säädetään sellaisen mittausmenetelmän käytöstä, joka niiden mukaan ei suojaa riittävällä tavalla kuluttajien terveyttä.

27.

Seuraako tästä periaatteesta, että ISO-standardit, joihin viitataan unionin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä säädöksessä, kuten tässä tapauksessa direktiivissä 2014/40, ( 15 ) on julkaistava Euroopan unionin virallisessa lehdessä tai että unionin toimielinten on vähintäänkin taattava, että niiden sisältö on suoraan ja maksutta kaikkien saatavilla?

28.

Tältä osin minun on aivan aluksi täsmennettävä, että unionin lainsäädännössä ei ole säännöstä, jossa nimenomaisesti käsiteltäisiin julkaisuvaatimuksia, jotka käsiteltävässä asiassa kyseessä olevien ISO-standardien kaltaisten kansainvälisten standardien on täytettävä, kun niihin viitataan tällä tavalla tällaisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä säädöksessä. Erityisesti on niin, että asetuksen N:o 1025/2012 10 artiklan 6 kohtaa, jossa säädetään täsmällisistä yhdenmukaistettujen standardien julkaisemista koskevista velvollisuuksista, ( 16 ) ei sovelleta ISO-standardeihin. Tässä yhteydessä minusta on tärkeää pitää mielessä, että käsiteltävänä oleva ennakkoratkaisupyyntö ei koske sitä, onko muut tekniset standardit – olivat ne sitten kansallisia, yhdenmukaistettuja tai eurooppalaisia standardeja – ( 17 ) julkaistava Euroopan unionin virallisessa lehdessä täydellisinä vai ei tai onko niiden sisällön oltava vapaasti kaikkien saatavilla. Käsiteltävässä asiassa on ainoastaan kyse kansainvälisistä standardeista ja tarkemmin sanottuna ISO-standardeista, joiden laatija on yksityinen organisaatio, joka saa rahoituksensa muun muassa laatimiensa standardien myynnistä. ( 18 )

29.

Tämän jälkeen on todettava – kuten korostan myöhemmin tässä esityksessä –, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen annettava vastaus riippuu mielestäni siitä, miten unionin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä säädöksessä, jossa ISO-standardeihin viitataan, on tarkoitettu käyttää kyseisiä standardeja.

30.

Tältä osin on mielestäni otettava huomioon useita seikkoja. Käsiteltävässä asiassa esitän niistä kolme. Ensinnäkin on kysyttävä, onko kyseisten standardien tunteminen välttämätöntä, jotta voidaan saada tieto kyseisiin standardeihin viittavan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen sisältämistä olennaisista vaatimuksista, vai onko standardeja pidettävä teknisinä ja liitännäisinä suhteessa kyseisiin vaatimuksiin? Toiseksi on kysyttävä, onko kyseisten standardien tarkoituksena velvollisuuksien asettaminen yrityksille, joiden tuotteita tai toimintaa kyseiset standardit koskevat? Kolmanneksi siinä tapauksessa, että kyseisiä standardeja on pidettävä teknisinä ja liitännäisinä eikä niiden tarkoituksena ole velvollisuuksien asettaminen tällaisille yrityksille, mistä seuraa (kuten esitän tämän ratkaisuehdotuksen B jaksossa), että niitä ei ole julkaistava Euroopan unionin virallisessa lehdessä SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan nojalla, on kysyttävä, rajoitetaanko sillä, että unionin toimielimet eivät huolehdi ISOn soveltamiin edellytyksiin verrattuna suotuisammista standardeihin tutustumista koskevista edellytyksistä, suhteettomalla tavalla yksityisten mahdollisuutta tutustua standardeihin ja loukataanko tällä siten myös mainitun määräyksen taustalla olevia yleisiä periaatteita (C jakso)?

31.

Lisään, että viimeksi mainittu seikka vaikuttaa minusta vähemmän merkitykselliseltä tilanteissa, joissa on selvää, että lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä säädöksessä viitatut ISO-standardit ovat osa ammattilaisten ammattilaisia varten suorittamaa teknisten tietojen kodifiointia. ( 19 ) Katson sen sijaan, että mitä lähempänä standardi on alaa, jolla kansalaiset voivat pyrkiä käyttämään oikeuksia, jotka heille taataan demokraattisessa järjestelmässä (esimerkiksi, kuten tässä tapauksessa, terveyden ja kuluttajansuojan aloja), sitä enemmän huomiota on kiinnitettävä mainittuun seikkaan ja sitä enemmän on pohdittava kysymystä siitä, onko standardin sisällön oltava vapaasti kaikkien saatavilla.

32.

Muistutan, että SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa edellytetään, että lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävät säädökset julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä.

33.

Käsiteltävässä asiassa on mielestäni tarkasteltava kahta tilannetta. Joko on niin, että kyseisiä ISO-standardeja voidaan itsessään pitää ”lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyinä säädöksinä” ja tällöin on selvää, että niiden sisältö on julkaistava kokonaisuudessaan kyseisen määräyksen perusteella (1 jakso); tai on niin, että kyseisiä standardeja ei voida pitää kyseisen määritelmän mukaisina säädöksinä ja on pohdittava, edellytetäänkö niiden sisällön julkaisemista kyseisen määräyksen perusteella kaikesta huolimatta, koska ne ovat lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyyn säädökseen (eli direktiiviin 2014/40) liittyviä ”seikkoja” (2 jakso).

34.

SEUT 289 artiklan 3 kohdassa vahvistetun määritelmän mukaan ”lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä säädöksiä ovat ne, jotka hyväksytään mainitussa järjestyksessä”. Unionin tuomioistuin on katsonut, että kyseisen määräyksen nojalla oikeudellista toimea voidaan pitää lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttynä unionin toimena vain, jos se on hyväksytty sellaisen perussopimusten määräyksen nojalla, jossa viitataan nimenomaisesti joko SEUT 289 artiklan 1 kohdassa ja SEUT 294 artiklassa tarkoitettuun tavalliseen lainsäätämisjärjestykseen tai SEUT 289 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun erityiseen lainsäätämisjärjestykseen. ( 20 )

35.

Käsiteltävässä asiassa kaikki unionin tuomioistuimessa asian käsittelyyn osallistuneet asianosaiset ja osapuolet – pääasian kantajia lukuun ottamatta – katsovat, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa mainittuja ISO-standardeja ei voida pitää itsessään lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyinä säädöksinä.

36.

Olen täysin vakuuttunut tästä.

37.

On nimittäin ilmeistä, että kyseisiä standardeja – joiden laatija on, kuten komissio on perustellusti muistuttanut, yksityinen elin eli ISO ( 21 ) – ei ole hyväksytty omassa tavallisessa tai erityisessä lainsäätämisjärjestyksessään eli menettelyssä, jonka tarkoituksena olisi ollut nimenomaan se, että unionin lainsäätäjä hyväksyy kyseiset standardit jonkin perussopimusten määräyksen nojalla.

38.

Siitä, että unionin lainsäätäjä on valinnut kyseiset standardit sen jälkeen, kun ISO oli vahvistanut ne, direktiivin 2014/40 antamiseen johtaneessa lainsäädäntömenettelyssä suodatinsavukkeiden päästötasojen mittaamismenetelmäksi ja keinoksi varmistua siitä, että kyseisten savukkeiden polttamisesta syntyvät päästöt eivät ylitä direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädettyjä raja-arvoja, ei mielestäni myöskään voida päätellä, että kyseiset ISO-standardit on ”hyväksytty lainsäätämisjärjestyksessä” kyseisessä menettelyssä. Kyseisen lainsäädäntömenettelyn ainoana tarkoituksena oli nimittäin kyseisen direktiivin antaminen.

39.

Kun otetaan huomioon edellä mainitut seikat ja koska edellä mainituista EUT-sopimuksen määräyksistä ilmenee selvästi, että EUT-sopimuksen laatijat valitsivat muodollisen lähestymistavan, ( 22 ) jonka mukaisesti toimia pidetään lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyinä säädöksinä vain, jos ne on hyväksytty tavallisessa tai erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä, minusta on selvää, että kyseisiä ISO-standardeja ei voida pitää itsessään kyseiseen asiakirjaryhmään kuuluvina toimina. ( 23 )

40.

Edellisestä alajaksosta ilmenee, että tässä asiassa ainoastaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä julkaistun direktiivin 2014/40 voidaan katsoa täyttävän SEUT 289 artiklan 3 kohdassa vahvistetun lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen määritelmän. Lainatakseni Alankomaiden hallituksen käyttämää ilmaisua on niin, että mainitun direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa mainittuja ISO-standardeja on pidettävä korkeintaan kyseiseen lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyyn säädökseen liittyvinä ”seikkoina”.

41.

Onko kyseiset seikat julkaistava kokonaisuudessaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan nojalla? Mielestäni ei.

42.

Tältä osin huomautan, että ratkaisuehdotuksessaan Heinrich, ( 24 ) jossa oli kyse tapauksesta, jossa asetuksen ( 25 ) liitettä ei ollut julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä, julkisasiamies Sharpston korosti, että se, ettei tällaista liitettä ollut julkaistu, merkitsi ”[säädöksen] ääriviivojen julkaisemista ilman aineellista sisältöä” ja sellaista ”puutteellista ja riittämätöntä julkaisemista”, joka ei täyttänyt SEUT 297 artiklan 2 kohdan mukaisia vaatimuksia (kyseinen määräys koskee sellaisten muiden kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyjen säädösten julkaisemista, jotka annetaan asetuksena, direktiivinä tai päätöksenä).

43.

Allekirjoitan tämän analyysin, jota voidaan mielestäni soveltaa myös SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa säädettyihin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyjen säädösten julkaisemissääntöihin. Mielestäni kyseinen määräys menettäisi merkityksensä, jos Euroopan unionin virallisessa lehdessä olisi julkaistava ainoastaan tällaisen säädöksen muodollista hyväksymistä merkitsevä aihio eikä koko sen ”aineellista sisältöä”.

44.

Esitän jäljempänä, että mielestäni julkaisemista Euroopan unionin virallisessa lehdessä ei kuitenkaan edellytetä kyseisessä määräyksessä, jos – kuten on käsiteltävässä asiassa – lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen yhdessä tai useammassa säännöksessä viitataan kyseiseen säädökseen liittyvinä ”seikkoina” sellaisiin ISO-standardeihin, jotka ovat kyseisessä säädöksessä säädettyjen ”olennaisten vaatimusten” kannalta pelkästään teknisiä ja liitännäisiä täsmennyksiä (ensimmäinen edellytys) ja joiden tarkoituksena ei ole velvollisuuksien asettaminen yrityksille, joiden tuotteita tai toimintaa kyseiset standardit koskevat (toinen edellytys).

45.

Ilmaisulla ”olennaiset vaatimukset” viittaan sääntöihin, jotka unionin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä säädöksessä, jonka tarkoituksena on määritellä ennakkoedellytykset sille, että tuotteet (kuten esimerkiksi tämän tapauksen suodatinsavukkeet) voidaan saattaa sisämarkkinoille, liittyvät nimenomaan kyseisiin edellytyksiin ja heijastavat siten lainsäätäjän päämääriensä täytäntöön panemiseksi tekemän poliittisen päätöksen ydintä. ( 26 )

46.

Tämän määritelmän perusteella katson, että vastaus kysymykseen siitä, onko ISO-standardit, joihin viitataan tällaisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä säädöksessä, julkaistava Euroopan unionin virallisessa lehdessä vai ei, riippuu siitä, millainen liityntä kyseisillä standardeilla on tällaisiin olennaisiin vaatimuksiin ja kuinka läheisesti ne siten liittyvät kyseisen säädöksen aineelliseen sisältöön. Tarkemmin sanottuna mielestäni on erotettava toisistaan tilanne, jossa tällaiset standardit ovat teknisiä ja liitännäisiä suhteessa kyseisiin olennaisiin vaatimuksiin, ja tilanne, jossa tällaiset standardit ovat välttämättömiä kyseisten olennaisten vaatimusten ulottuvuuden hahmottamiseksi tai niiden sisällön ymmärtämiseksi.

47.

Nyt käsiteltävässä tapauksessa totean ensinnäkin, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa viittauksella ISO-standardeihin täsmennetään teknisesti, minkä menetelmän mukaisesti suodatinsavukkeiden polttamisesta syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärät mitataan.

48.

Toiseksi totean, että kyseisen säännöksen ja direktiivin 3 artiklan 1 kohdan yhteisvaikutuksena on, että vaikka kyseiset standardit koskevat ainoastaan mittausmenetelmää, jota sovelletaan sen varmistamiseksi, että suodatinsavukkeista syntyvät päästöt eivät ylitä kyseisen 3 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja enimmäispäästötasoja, kyseiset artiklat heijastavat unionin lainsäätäjän kuluttajansuojaa ja erityisesti terveyden suojelua koskevien päämääriensä täytäntöön panemiseksi tekemän poliittisen päätöksen ydintä. ( 27 ) Lisäksi yhtäältä direktiivissä 2014/40 tarkoitettuja suodatinsavukkeita ei voida saattaa markkinoille, jos niiden polttamisesta syntyvät päästöt ylittävät kyseiset enimmäispäästötasot (toisin sanoen kyseiset enimmäispäästötasot ovat ennakkoedellytys kyseisten tuotteiden markkinoille saattamiselle), ja toisaalta kaikki unionin kansalaiset voivat tutustua mainittuihin enimmäispäästötasoihin, jotka on nimenomaisesti ilmaistu lukumääräisesti kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa, ( 28 ) kyseisistä standardeista riippumatta.

49.

Mielestäni näistä seikoista seuraa, että direktiivin 2014/40 soveltamisen yhteydessä olennaisina vaatimuksina ei ole pidettävä kyseisiä ISO-standardeja vaan direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja enimmäispäästötasoja. Lisäksi direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa viitatut ISO-standardit ovat liitännäisiä suhteessa tällaisiin vaatimuksiin.

50.

Esitän jäljempänä, että kyseistä päätelmää tukee se, että kyseisissä standardeissa ei aseteta velvollisuuksia suodatinsavukkeiden valmistajille ja tuojille (toinen edellytys).

51.

Toisen edellytyksen osalta on muistutettava, että ”standardeilla” sanan laajassa merkityksessä tarkoitetaan unionin alueella sovellettavan määritelmän mukaan ”tunnustetun standardointielimen – – vahvistamaa teknistä eritelmää, jonka noudattaminen ei ole pakollista”. ( 29 ) Siten yleisesti ottaen standardien tarkoituksena ei ole velvollisuuksien asettaminen yrityksille, joiden tuotteita kyseiset standardit koskevat.

52.

Kun otetaan huomioon tämän ratkaisuehdotuksen edellinen jakso, totean kuitenkin, että jos unionin lainsäätäjä käyttäisi ISO-standardeja velvollisuuksien asettamiseen tällaisille yrityksille, tällaiset standardit olisi lähtökohtaisesti luokiteltava olennaisiksi vaatimuksiksi ( 30 ) ja ne olisi siten julkaistava Euroopan unionin virallisessa lehdessä. ( 31 ) Kyseisten standardien noudattamisesta tulisi nimittäin ennakkoedellytys sille, että kyseiset tuotteet voitaisiin saattaa sisämarkkinoille. ( 32 )

53.

Käsiteltävässä asiassa katson, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa lueteltujen ISO-standardien tarkoituksena ei ole velvollisuuksien asettaminen suodatinsavukkeiden valmistajille tai tuojille.

54.

Minusta näyttää tosin siltä, että kun unionin lainsäätäjä antoi viimeksi mainitun säännöksen, sen suunnitelmissa ei ollut, ( 33 ) että suodatinsavukkeiden polttamisesta syntyviä päästöjä voitaisiin mitata muullakin menetelmällä kuin kyseisissä ISO-standardeissa määritellyllä menetelmällä laboratorioissa, joiden tehtäväksi kyseisten päästöjen mittaaminen on annettu kyseisen direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

55.

Vaikka tunnistankin, että kyseiset standardit sitovat valvontalaboratorioita tällä tavalla, ( 34 ) katson kuitenkin, että ainoa todellinen suodatinsavukkeiden valmistajille ja tuojille asetettu velvollisuus tässä tapauksessa on se, että suodatinsavukkeiden päästömäärät eivät saa ylittää kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädettyjä enimmäispäästötasoja. Kyseisten tuojien ja valmistajien ei ole itse sovellettava kyseisen direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa lueteltujen ISO-standardien mukaista mittausmenetelmää.

56.

Koska lisäksi sitä, vastaavatko kyseiset tuotteet direktiivin 2014/40 mukaisia vaatimuksia, arvioidaan aina yksinomaan kyseisten enimmäispäästötasojen perusteella, minusta vaikuttaa siltä, että kyseiset valmistajat ja tuojat voivat varmistua siitä, että suodatinsavukkeiden polttamisesta syntyvät päästöt pysyvät kyseisissä rajoissa, vaikka ne eivät olisikaan tutustuneet kyseisiin ISO-standardeihin, ja siten ne voivat saattaa markkinoille tuotteita, jotka ovat kyseisten olennaisten vaatimusten mukaisia.

57.

Edellä todetun perusteella katson, että kyseisten standardien tarkoituksena ei ole velvollisuuksien asettaminen suodatinsavukkeiden valmistajille ja tuojille, mikä vahvistaa sen, että ne ovat luonteeltaan teknisiä ja liitännäisiä suhteessa niihin olennaisiin vaatimuksiin, joita kyseisiin valmistajiin ja tuojiin sovelletaan ja jotka puolestaan vahvistetaan direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa.

58.

Päätelmäni edellä tämän ratkaisuehdotuksen 44 kohdassa todettujen kahden edellytyksen tarkastelun perusteella on, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa mainittuihin ISO-standardeihin ei sovelleta SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa vahvistettua julkaisemista koskevaa sääntöä. On nimittäin niin, että suhteessa kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädettyihin enimmäispäästötasoihin, joita on pidettävä kyseisen säädöksen olennaisina vaatimuksina, kyseiset standardit ovat vain teknisiä ja liitännäisiä seikkoja, joita mielestäni ei ole julkaistava Euroopan unionin virallisessa lehdessä.

59.

Lisään, että koska kyseiset standardit täyttävät nämä kaksi edellytystä, minusta vaikuttaa siltä, että unionin lainsäätäjä käyttää kyseisiä standardeja tavalla, joka viime kädessä on lähellä tapaa, jolla käytetään yhdenmukaistettuja standardeja, jotka vahvistetaan uuden lähestymistavan direktiivien perusteella ( 35 ) ja joiden osalta unionin lainsäätäjä on katsonut, että riittävää on, että Euroopan unionin virallisessa lehdessä julkaistaan viittaus kyseisiin standardeihin.

60.

Tältä osin totean, että tuomiossaan James Elliott Construction, ( 36 ) jossa oli kyse tällaisesta yhdenmukaistetusta standardista, ( 37 ) unionin tuomioistuin totesi ensin, että standardin oikeusvaikutukset edellyttivät sitä, että viittaus standardeihin oli ensin julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä, ja tämän jälkeen unionin tuomioistuin totesi, että sillä oli toimivalta tulkita kyseisen standardin sisältöä ennakkoratkaisupyynnön perusteella. Unionin tuomioistuin ei mitenkään kommentoinut sitä, että yhdenmukaistettujen standardien sisältöä ei julkaista kokonaisuudessaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä.

61.

Tältä osin huomautan, että unionin tuomioistuin ei – mukaan lukien ennakkoratkaisupyyntöjen käsittelyn yhteydessä – vältä kyseenalaistamasta unionin oikeuden tulkintaa koskevia olettamia, joita se pitää kyseenalaisina. ( 38 ) Mainitussa tuomiossaan unionin tuomioistuin ei kuitenkaan kyseenalaistanut tällaisia olettamia, vaikka se, että sovellettavia julkaisua koskevia vaatimuksia ei olisi noudatettu, olisi suoraan vaikuttanut mahdollisuuteen katsoa, että kyseisellä standardilla oli oikeusvaikutuksia. ( 39 )

62.

Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäiseen osaan on vastattava, että se, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa mainittujen ISO-standardien sisältöä ei ole julkaistu kokonaisuudessaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä, ei ole ristiriidassa SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa määrätyn kanssa.

63.

Ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksensä toisessa osassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, ovatko asiassa kyseessä olevien ISO-standardien sisältöön tutustumista koskevat edellytykset avoimuusperiaatteen mukaisia, kun avoimuusperiaate on yksi monista SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa määrätyn taustalla olevista periaatteista.

64.

Jäsennän tätä kysymystä koskevan analyysini seuraavalla tavalla. Analyysini ensimmäisessä osassa täsmennän, mitä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksessä viitatulla avoimuusperiaatteella tarkoitetaan. Totean, että mielestäni kyseinen tuomioistuin tarkoittaa todellisuudessa lain sisällön vapaata saatavuutta koskevaa periaatetta, jonka merkitystä korostin edellä tämän ratkaisuehdotuksen 25 kohdassa. Analyysini toisessa osassa totean, että kysymys, jota tässä vaiheessa on syytä pohtia, koskee sitä, onko unionin toimielinten huolehdittava ISOn soveltamiin edellytyksiin verrattuna suotuisammista standardeihin tutustumista koskevista edellytyksistä (ISO edellyttää tältä osin maksua henkilöiltä, jotka haluavat tutustua sen laatimien standardien sisältöön) eli siitä, että kyseiset standardit ovat suoraan ja maksutta kaikkien saatavilla. Korostan, että vastaus tähän kysymykseen riippuu yhtäältä siitä, ovatko kyseisten standardien sisältöön tutustumista koskevat edellytykset oikeutettuja, ja toisaalta siitä, rajoitetaanko niillä suhteettomasti yksityisten mahdollisuutta tutustua kyseisten standardien sisältöön.

65.

Perussopimusten määräyksissä ei varsinaisesti käytetä ranskan sanaa ”transparence” (suomeksi ”läpinäkyvyys”, avoimuusperiaate on ranskaksi ”principe de transparence”). Perussopimusten laatijat ovat päättäneet käyttää ilmaisua ”principe d’ouverture” (kirjaimellisesti ”avoimuusperiaate”, perussopimuksissa ”mahdollisimman avoimesti”), sillä SEU 1 artiklan 2 kohdassa määrätään, että päätökset tehdään mahdollisimman avoimesti ja mahdollisimman lähellä kansalaisia, ja SEUT 15 artiklan 1 kohdassa määrätään, että unionin toimielimet, elimet ja laitokset toimivat mahdollisimman avoimesti ”edistääkseen hyvää hallintotapaa ja varmistaakseen kansalaisyhteiskunnan osallistumisen”.

66.

Unionin tuomioistuin on tulkinnut avoimuusperiaatetta siten, että kyseinen periaate on vahvistettu yleisesti kyseisissä määräyksissä ja sitä ilmentää käytännössä muun muassa SEUT 15 artiklan 3 kohdassa, perusoikeuskirjan 42 artiklassa ja asetuksessa N:o 1049/2001 vahvistettu asiakirjoihin tutustumista koskeva oikeus. ( 40 )

67.

Avoimuus liitetään asiakirjoihin tutustumista koskevaan oikeuteen mainitun asetuksen johdanto-osan toisessa perustelukappaleessa. ( 41 ) Käsittääkseni tämä oikeus ei ole SEUT 297 artiklassa jo määrätyn julkaisemista koskevan velvollisuuden taustalla vaan se täydentää sitä siten, että asiakirjoihin tutustumista koskevan oikeuden nojalla toimielinten on saatettava yleisön saataville sellaisia asiakirjaryhmiä, jotka eivät kuulu SEUT 297 artiklan soveltamisalaan. ( 42 )

68.

Tässä yhteydessä minusta näyttää siltä, että avoimuudella viitataan siis enemmänkin kansalaisten mahdollisuuteen valvoa kaikkia tietoja, jotka muodostavat lainsäädäntötoimen perustan, ( 43 ) kuin heidän mahdollisuuteensa tutustua lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen varsinaiseen sisältöön ja siihen liittyviin ”seikkoihin”, mikä on sen kysymyksen ytimessä, josta nyt käsiteltävässä asiassa on kyse.

69.

Edellä todetun perusteella minusta näyttää siltä, että ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksensä toisessa osassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tarkoituksena on todellisuudessa ollut tiedustella unionin tuomioistuimelta ei avoimuusperiaatteesta vaan lain sisällön vapaata saatavuutta koskevasta periaatteesta. Mielestäni on selvää, että kyseinen periaate – jota ei tosin ole kirjattu perussopimuksiin tai perusoikeuskirjaan mutta jota on pidettävä SEU 2 artiklassa vahvistetun oikeusvaltioperiaatteen perustavanlaatuisena osana – on SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa määrätyn taustalla. Mitä voisimme nimittäin pitää vahvempana ja konkreettisempana kyseisen periaatteen ilmaisuna kuin velvollisuutta julkaista lain sisältö?

70.

Katson, että kun kyseisessä määräyksessä ei edellytetä, että lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen säännöksissä viitatut seikat (kuten tässä tapauksessa direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa viitatut ISO-standardit) julkaistaisiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä, kyseisen periaatteen nojalla edellytetään, että unionin toimielimet huolehtivat siitä, että kaikki kansalaiset voivat tutustua kyseisiin seikkoihin niin laajalti kuin mahdollista. Näin ollen aina, kun kansalaisten mahdollisuutta tutustua vapaasti tällaisiin seikkoihin rajoitetaan, on rajoituksen yhtäältä oltava oikeutettu eikä sillä toisaalta saada rajoittaa tätä mahdollisuutta suhteettomalla tavalla.

71.

Kuten totesin edellä tämän ratkaisuehdotuksen 26 kohdassa, lain sisällön vapaata saatavuutta koskeva periaate on olemassa kahdesta syystä. Yhtäältä se on looginen välttämättömyys oikeusvarmuuden periaatteen kannalta, joka edellyttää, että oikeussäännöt ovat selviä ja täsmällisiä ja että niiden vaikutukset ovat ennakoitavissa, jotta ne, joita asia koskee, tietäisivät, miten niiden tulee toimia niissä tilanteissa ja oikeudellisissa suhteissa, joihin unionin oikeusjärjestystä sovelletaan. ( 44 ) Toisaalta on niin, että koska kyseinen periaate merkitsee, että kansalaisilla on vapaa mahdollisuus tutustua lain sisältöön eli kaikkiin viranomaisten vahvistamiin teksteihin, joilla säännellään yhteiskunnallista elämää, kyseisen periaatteen avulla kansalaiset voivat käyttää demokraattisia oikeuksiaan. Kukaan ei voisi riitauttaa laissa säädettyä ja vaatia, että sitä muutetaan, jos lain sisältöön ei voitaisi tutustua.

72.

Käsiteltävä asia liittyy lain sisällön vapaata saatavuutta koskevan periaatteen viimeksi mainittuun ulottuvuuteen. Asia on nimittäin tullut käsiteltäväksi nimenomaan yhteydessä, jossa yhteisöt, jotka selvästikin tuntevat direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa mainittujen ISO-standardien sisällön, vastustavat kyseisissä standardeissa vahvistettua menetelmää, jotta tuotteet, joita ne pitävät direktiivissä säädetyn vastaisina, määrättäisiin markkinoilta pois vedettäviksi, ja pyrkivät viime kädessä kyseenalaistamaan unionin lainsäätäjän päätöksen soveltaa kyseisiä standardeja.

73.

Seuraavassa alajaksossa esitän perustelut sille, miksi mielestäni käsiteltävässä asiassa direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa mainittujen ISO-standardien sisältöön tutustumista koskevat edellytykset, eli se, että unionin toimielimet eivät huolehdi yksityisten – sanan laajassa merkityksessä – mahdollisuudesta tutustua kyseisiin standardeihin ISOn soveltamiin edellytyksiin verrattuna suotuisammin edellytyksin, ovat oikeutettuja eikä niillä rajoiteta suhteettomalla tavalla yksityisten mahdollisuutta tutustua standardeihin.

74.

Käsiteltävässä asiassa se, että kyseisten ISO-standardien sisältöön voidaan tutustua vain maksua vastaan, on oikeutettua, koska standardit on laatinut yksityinen organisaatio (ISO), joka saa rahoituksena muun muassa laatimiensa standardien myynnistä. Kyseisen organisaation hyvä toimintakyky perustuu sen mahdollisuuteen saada tuotto sijoituksestaan, kun otetaan huomioon muun muassa se, että kyseisten standardien vahvistaminen edellyttää standardien monimutkaisuuden ja teknisyyden vuoksi ISOlta merkittävää henkilöstö- ja aineellisten resurssien käyttöä. Koska lisäksi kyseinen organisaatio vetoaa tekijänoikeuksiin vahvistamiensa standardien osalta, standardien antaminen saataville suoraan ja maksutta merkitsisi näiden oikeuksien olemassaolon kiertämistä.

75.

ISOn jäsenille (eli kansallisille standardointielimille) on myös tärkeää, että ne voivat myydä kyseisiä standardeja, koska niille jää merkittävä osa kyseisistä myynneistä saaduista tuotoista. ( 45 )

76.

Kun otetaan huomioon nämä seikat, on ilmeistä, että standardien maksuttomuus, joka olisi seurausta mahdollisesta unionin toimielinten velvollisuudesta huolehtia siitä, että yksityiset voivat tutustua kyseisiin standardeihin suoraan, pienentäisi ( 46 ) kyseisten standardointielinten sijoituksia tutkimukseen ja standardien kehittämiseen.

77.

Tältä osin on mielestäni kiistatonta, että ISO-standardeilla on merkittävä rooli unionin sääntelyssä muun muassa siksi, että monet eurooppalaiset standardit on vahvistettu ISO-standardien perusteella ( 47 ) ja koska Euroopan standardointikomitea (CEN) ja ISO ovat tehneet teknistä yhteistyötä koskevan sopimuksen, ( 48 ) jossa lähinnä määrätään, että ISO-standardit ovat ensisijaisia suhteessa eurooppalaisiin standardeihin. ( 49 ) Kansainvälisten standardien ja erityisesti ISO-standardien käyttöä edellytetään myös kaupan teknisiä esteitä koskevan sopimuksen ( 50 ) nojalla, jonka sopimuspuolia ovat kaikki Maailman kauppajärjestön (WTO) jäsenet, unioni mukaan luettuna.

78.

Lisäksi yleisemmin lainsäätäjä pitää standardointia politiikan välineenä, ( 51 ) jolla voidaan tukea unionin lainsäädäntöä ja politiikkoja. ( 52 )

79.

Vaikka standardeja on perinteisesti kuvattu ammattilaisten ammattilaisia varten suorittaman tietojen kodifioinnin muodoksi, ( 53 ) ne ovat nimittäin välttämättömiä sisämarkkinoiden kehityksen kannalta. Niillä on tunnistettu olevan myös kasvavaa merkitystä kansainvälisessä kaupassa. ( 54 ) Sen lisäksi, että standardit ovat taloudellisesti huomattavan hyödyllisiä (muun muassa yritysten kilpailukyvyn ( 55 ) ja vaihdannan helpottamisen ( 56 ) kannalta), standardeja on kaikkialla arkielämässä ( 57 ) ja lukuisilla yhteiskuntapolitiikan osa-alueilla. ( 58 )

80.

Edellä todetun perusteella katson, että se, että unionin toimielimet eivät huolehdi ISOn (ja tiettyjen kansallisten standardointielinten) soveltamiin edellytyksiin verrattuna suotuisammista ISO-standardien sisältöön tutustumista koskevista edellytyksistä, on oikeutettua, kun otetaan huomioon yhtäältä ISOn ja kyseisten elinten tarve rahoittaa standardiensa laatiminen ja niiden harjoittama toiminta ja toisaalta kyseisten standardien merkitys unionin lainsäädännön kannalta. Minun on kuitenkin vielä tarkasteltava kysymystä siitä, rajoitetaanko rasitteella, jota kyseiset maksut merkitsevät kansalaisille, suhteettomalla tavalla kansalaisten mahdollisuutta tutustua kyseisten standardien sisältöön.

81.

Tältä osin muistutan aluksi, että kaikki unionin kansalaiset voivat tutustua ISOn vahvistamien standardien sisältöön. Ainoa este tällaiselle tutustumiselle on luonteeltaan rahallinen, koska kyseinen organisaatio tarjoaa kyseisten standardien sisältöön tutustumismahdollisuutta sillä edellytyksellä, että kansalainen maksaa tutustumisesta maksun.

82.

Tämän jälkeen on mielestäni korostettava erityisesti seuraavia seikkoja.

83.

Ensinnäkin on niin, että kansalaiseen kohdistuvaa rasitetta on verrattava unionin lainsäätäjän intressiin eli siihen, että unionin lainsäätäjä tarvitsee tehokkaan ja toimivan standardointijärjestelmän, joka on paitsi joustava ja avoin myös taloudellisesti elinkelpoinen. ( 59 )

84.

Tältä osin täsmennän, että siihen, että standardeja laativat (ISOn kaltaiset) yksityiset yhteisöt, liittyy etuja, joita unionin lainsäätäjä on päättänyt käyttää lainsäädäntötekniikkansa perustana viittaamalla kyseisiin standardeihin asetuksissaan ja direktiiveissään. Tällaisia etuja ovat muun muassa näiden yhteisöjen korkealaatuinen asiantuntemus, niiden kyky reagoida nopeasti uusiin teknisiin kysymyksiin ja niiden menettelyjen joustavuus, jonka vuoksi muun muassa yksityiset toimijat voivat osallistua standardointiin. ( 60 )

85.

Toiseksi on niin, että kyseistä rasitetta on myös verrattava ammattilaisten intressiin, joka edellyttää, että unionin lainsäätäjä ei jätä käyttämättä kyseisiä standardeja, koska ne ovat maksullisia. Tältä osin komissio on korostanut, että koska on tavallista, että merkityksellisten markkinoiden toimijat ovat edustettuina standardointielimissä, ( 61 ) on myös niiden intressissä, että unionin lainsäätäjä käyttää kyseisten yksityisten yhteisöjen vahvistamia standardeja eikä määritä itse kyseisiä teknisiä vaatimuksia.

86.

Ammattilaisten intressillä on minusta kuitenkin vähäisempi merkitys pääasian tilanteen kaltaisessa tilanteessa, koska tässä asiassa kyseessä olevat standardit koskevat aloja, tarkemmin sanottuna terveyden ja kuluttajansuojan aloja, joilla – kuten olen todennut edellä tämän ratkaisuehdotuksen 31 kohdassa – kansalaiset voivat herkemmin pyrkiä käyttämään oikeuksiaan. Tässä tapauksessa unionin toimielinten on mielestäni aivan erityisesti huolehdittava siitä, että kansalaisilla on mahdollisimman laaja mahdollisuus tutustua kyseisten standardien sisältöön.

87.

Kolmanneksi ja tältä osin lisään, että vaikka muun muassa asetuksen N:o 1025/2012 6 artiklan 1 kohdasta ilmenee, että unionin lainsäätäjä ei ole ottanut huomioon mahdollisuutta, että standardeihin (sanan laajassa merkityksessä) olisi viran puolesta turvattava maksuton tutustumismahdollisuus, kansallisten standardointielinten on kuitenkin kyseisen säännöksen nojalla edistettävä ja helpotettava pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritysten) mahdollisuuksia hyödyntää standardeja. ( 62 ) Siten mainittu säännös heijastaa jo sellaisenaan pyrkimystä löytää oikeudenmukainen tasapaino sen välillä, että standardeihin olisi voitava tutustua mahdollisimman helposti, ja sen, että standardien maksullisuus on edelleenkin keskeinen osa unionin standardointijärjestelmää.

88.

Vaikka kyseisiä velvollisuuksia ei nimenomaisesti ole muotoiltu niin laajasti, että ne merkitsisivät velvollisuutta helpottaa yksityisten – sanan laajassa merkityksessä – mahdollisuutta tutustua kyseisiin standardeihin, minusta näyttää siltä, että käytännössä tämä voi olla kyseisten velvollisuuksien merkitys. ( 63 ) Erityisesti se, että ISO tarjoaa mahdollisuutta tutustua direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa mainittujen ISO-standardien sisältöön ainoastaan maksua vastaan, ei merkitse, että kyseisten standardien sisältöön ei voitaisi tutustua maksuttomasti muuten.

89.

Tältä osin parlamentti ja VSK toteavat perustellusti, että nyt käsiteltävässä tapauksessa Alankomaiden standardointielin tarjoaa ilmaista mahdollisuutta tutustua asiassa kyseessä olevien ISO-standardien sisältöön. ( 64 ) Tällaista mahdollisuutta tarjoavat myös muut kansalliset standardointielimet. ( 65 )

90.

Neljänneksi ja viimeiseksi totean, että rahamääriä, jotka unionin kansalaisten on maksettava, ( 66 ) jos he haluavat tutustua kyseisten standardien sisältöön ja ottavat tältä osin yhteyttä ISOon tai kansallisiin standardointielimiin, ei mielestäni muutenkaan voida pitää liian suurina. ( 67 )

91.

Kaiken edellä todetun perusteella katson, että lain sisällön vapaata saatavuutta koskeva periaate ei edellytä, että olisi tarjottava absoluuttinen mahdollisuus tutustua suoraan ja maksutta direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa mainittuihin ISO-standardeihin tai että kyseiset standardit olisi julkaistava Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Kyseisiin standardeihin tutustumista koskevilla edellytyksillä ei rajoiteta suhteettomalla tavalla yksityisten mahdollisuutta tutustua kyseisiin standardeihin, ja ne ilmentävät oikeudenmukaista tasapainoa yhtäältä kyseisen periaatteen mukaisten vaatimusten ja toisaalta asiaan liittyvien eri intressien välillä.

92.

Lisään lopuksi, että Alankomaiden standardointielimen käytäntö tarjota maksuton mahdollisuus tutustua standardeihin (josta seuraa, että pääasian kantajat ovat voineet pyynnöstä tutustua maksutta kyseisten standardien sisältöön) ( 68 ) on mielestäni kiitettävä, ( 69 ) varsinkin, kun tämä käytäntö ei poista kansallisten standardointielinten mahdollisuutta myydä ISO-standardeja niille, jotka haluavat ladata kyseiset standardit tai saada niistä kopion. Mielestäni tämä käytäntö tulisi ottaa käyttöön mahdollisimman monessa paikassa tai unionin lainsäätäjän tulisi edistää sen soveltamista tekemällä muodollinen päätös, jolla täydennettäisiin asetuksen N:o 1025/2012 6 artiklan 1 kohdassa käyttöön otettuja takeita.

93.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa rechtbank Rotterdamin esittämään ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Tupakkatuotteiden ja vastaavien tuotteiden valmistamista, esittämistapaa ja myyntiä koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä sekä direktiivin 2001/37/EY kumoamisesta 3.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/40/EU 4 artiklan 1 kohdassa mainittuihin ISO-standardeihin tutustumista koskevilla edellytyksillä ei rikota SEUT 297 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa eikä loukata kyseisen määräyksen taustalla olevaa lain sisällön vapaata saatavuutta koskevaa periaatetta.