–

Parchetul de pe lângă Tribunalul Brașov, asiamiehenään C. Constantin Sandu,

–

Romanian hallitus, asiamiehinään E. Gane ja L. Liţu,

–

Tšekin hallitus, asiamiehinään M. Smolek, J. Vláčil ja L. Dvořáková,

–

Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään aluksi T. Scharf, M. Wasmeier, R. Troosters ja L. Nicolae, sittemmin T. Scharf, M. Wasmeier ja L. Nicolae,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/60/EY ja komission direktiivin 2006/70/EY kumoamisesta 20.5.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/849 (EUVL 2015, L 141, s. 73) 1 artiklan 3 kohdan a alakohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty sellaisen rikosoikeudenkäynnin yhteydessä, jossa vastaajina ovat LG, jota syytetään rahanpesurikoksesta, ja MH, jota syytetään osallisuudesta rahanpesurikokseen.

3

Ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) seitsemännen pöytäkirjan 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Kielto syyttää ja rangaista kahdesti”, määrätään seuraavaa:

”1.   Ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

– –”

4

Rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista koskevan, Strasbourgissa 8.11.1990 allekirjoitetun Euroopan neuvoston yleissopimuksen (Euroopan neuvoston sopimussarja nro 141; jäljempänä Strasbourgin yleissopimus) 1 artiklan a kohdassa määrätään seuraavaa:

”Tässä yleissopimuksessa

5

Kyseisen yleissopimuksen 6 artiklan 1 ja 2 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”1.   Kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin ja muihin toimiin määrätäkseen omassa lainsäädännössään rangaistavaksi seuraavat tahallisesti tehdyt teot:

– –

2.   Tämän artiklan 1 kappaletta toteutettaessa tai sovellettaessa:

– –

– –”

6

Rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista sekä terrorismin rahoittamista koskevan, Varsovassa 16.5.2005 allekirjoitetun Euroopan neuvoston yleissopimuksen (Euroopan neuvoston sopimussarja nro 198; jäljempänä Varsovan yleissopimus), joka tuli voimaan 1.5.2008, 1 artiklan a kohtaan sisältyy samanlainen ilmaisun ”rikoksen tuottama hyöty” määritelmä kuin Strasbourgin yleissopimukseen.

7

Kyseisen yleissopimuksen 9 artiklan 1 ja 2 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”1.   Kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin ja muihin toimiin määrätäkseen omassa lainsäädännössään rangaistavaksi seuraavat tahallisesti tehdyt teot:

– –

2.   Tämän artiklan 1 kappaletta toteutettaessa tai sovellettaessa:

– –

– –”

8

Strasbourgin ja Varsovan yleissopimusten selitysmuistioissa todetaan, että Strasbourgin yleissopimuksen 6 artiklan 2 kappaleen b kohdan ja Varsovan yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappaleen b kohdan osalta otetaan huomioon, että tietyissä valtioissa – kyseisten valtioiden kansallisen rikosoikeuden perusperiaatteiden mukaisesti – henkilö, joka on tehnyt esirikoksen, ei syyllisty uuteen rikokseen pestessään kyseisen esirikoksen perusteella saatuja varoja, kun taas tietyissä muissa valtioissa tästä on jo säädetty laissa.

9

Rahanpesusta, rikoksentekovälineiden ja rikoksen tuottaman hyödyn tunnistamisesta, jäljittämisestä, jäädyttämisestä tai takavarikoimisesta ja menetetyksi tuomitsemisesta 26.6.2001 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2001/500/YOS (EYVL 2001, L 182, s. 1) 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen toiminnan tehostamiseksi jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että [Strasbourgin yleissopimuksen] seuraavien artiklojen osalta ei tehdä tai pidetä voimassa varaumia:

– –

10

Kyseisen puitepäätöksen 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Kunkin jäsenvaltion on toteutettava ottaen huomioon sen rangaistusjärjestelmän yhtenäisyys tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että [Strasbourgin] yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitetuista rikoksista, sellaisina kuin ne ilmenevät tämän puitepäätöksen 1 artiklan b alakohdassa, voi enimmillään seurata vähintään neljän vuoden pituinen vankeusrangaistus.”

11

Rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesutarkoituksiin sekä terrorismin rahoitukseen 26.10.2005 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/60/EY (EUVL 2005, L 309, s. 15) johdanto-osan 1, 5 ja 48 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

12

Mainitun direktiivin 1 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että rahanpesu ja terrorismin rahoitus kielletään.

2.   Tässä direktiivissä rahanpesuna pidetään seuraavaa toimintaa, jos sitä harjoitetaan tahallisesti:

13

Direktiivin 2005/60 5 artiklassa säädetään, että ”jäsenvaltiot voivat rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämiseksi antaa tai pitää voimassa ankarampia säännöksiä tässä direktiivissä tarkoitetuista kysymyksistä”.

14

Direktiivin 2015/849 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tällä direktiivillä pyritään estämään unionin rahoitusjärjestelmän käyttö rahanpesuun ja terrorismin rahoitukseen.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että rahanpesu ja terrorismin rahoitus kielletään.

3.   Tässä direktiivissä rahanpesuna pidetään seuraavaa toimintaa, jos sitä harjoitetaan tahallisesti:

– –”

15

Rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin 23.10.2018 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 (EUVL 2018, L 284, s. 22) 1 ja 11 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

16

Kyseisen direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikkona on ”Rahanpesurikokset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että seuraavat teot on säädetty rangaistaviksi rikoksiksi, kun teko on tahallinen:

2.   Jäsenvaltiot voivat toteuttaa tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 1 kohdassa tarkoitetut teot on säädetty rangaistaviksi rikoksiksi, jos rikoksentekijä epäili tai hänen olisi pitänyt tietää, että varat on saatu rikollisesta toiminnasta.

– –

5.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitetut teot on säädetty rangaistaviksi rikoksiksi, kun niihin ovat syyllistyneet henkilöt, jotka toteuttivat rikollisen toiminnan, josta varat olivat peräisin, tai osallistuivat siihen.”

17

Mainitun direktiivin 13 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on saatettava sen noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 3.12.2020.

18

Rahanpesun ja terrorismin rahoituksen ehkäisyä ja torjuntaa koskevista toimenpiteistä 7.12.2002 annetun lain nro 656/2002 (Legea nr. 656/2002 pentru prevenirea și sancționarea spălării banilor, precum și pentru instituirea unor măsuri de prevenire și combatere a finanțării terorismului; Monitorul Oficial al României, osa I, nro 904, 12.12.2002), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian tosiseikkoihin (jäljempänä laki nro 656/2002), on pantu Romanian oikeudessa täytäntöön muun muassa direktiivi 2005/60.

19

Lain nro 656/2002 29 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”1)   Rahanpesurikoksena, josta voidaan tuomita 3–12 vuoden vankeusrangaistukseen, pidetään seuraavaa toimintaa:

20

Tribunalul Brașov (Brașovin alioikeus, Romania) tuomitsi 15.11.2018 LG:n yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden pituiseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen lain nro 656/2002 29 §:n 1 momentin a kohdassa säädetystä rahanpesurikoksesta 80:n vuosina 2009–2013 tehdyn teon perusteella. Kyseiset varat olivat peräisin LG:n tekemästä veropetoksesta. Mainittua veropetosta koskeva rikosoikeudellinen menettely päätettiin sen jälkeen, kun LG oli maksanut kyseiset määrät takaisin.

21

Kyseinen tuomioistuin totesi, ettei LG ollut vuosina 2009–2013 sisällyttänyt johtamansa yhtiön kirjanpitoon veroasiakirjoja, joilla voitiin näyttää toteen tulojen saaminen, mitä Romanian oikeuden mukaan pidetään ”veropetoksena” (fraudă fiscala). Kyseisestä veropetoksesta peräisin olevat rahasummat siirrettiin myöhemmin toisen yhtiön – jota MH edusti – tilille, josta LG ja MH nostivat ne. Siirto tehtiin LG:n, yhtiön, jonka johtaja hän oli, ja yhtiön, jonka johtaja MH oli, välisen saatavien siirtoa koskevan sopimuksen perusteella. Kyseisen siirtosopimuksen nojalla LG:n johtaman yrityksen asiakkaat maksoivat MH:n johtaman yhtiön tilille LG:n saatavat yritykseltä, jonka johtaja hän oli.

22

Tribunalul Brașov totesi myös, että MH oli avustanut LG:tä rahanpesurikoksen tekemisessä, mutta se antoi MH:n osalta vapauttavan tuomion sillä perusteella, että rikosoikeudellista syyksiluettavuutta koskeva edellytys ei täyttynyt, koska ei ollut näytetty toteen, että MH tiesi, että LG oli pessyt veropetoksesta peräisin olevia pääomia.

23

Parchetul de pe lângă Tribunalul Brașov (Brașovin alioikeuden yhteydessä toimiva syyttäjäviranomainen, Romania), LG ja asianomistaja Agenția Națională de Administrare Fiscală, Direcția Generală Regională a Finanțelor Publice Brașov (kansallinen verohallinto, Brașovin alueellinen julkisesta taloudesta vastaava virasto, Romania) tekivät 13.12.2018 valitukset Tribunalul Brașovin tuomiosta Curtea de Apel Brașoville (Brașovin ylioikeus, Romania).

24

LG peruutti valituksensa myöhemmin. Syyttäjän valitus koskee erityisesti sitä, onko MH:n vapauttaminen siltä osin kuin on kyse osallisuudesta rahanpesurikokseen ollut perusteltua. Asianomistaja riitauttaa puolestaan sen, miten sen siviilioikeudellinen kanne, jonka se nosti syytteen käsittelyn jälkeen, on ratkaistu siltä osin kuin on kyse niiden korvausten määrästä, jotka syytetty tuomittiin maksamaan.

25

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää pyytävänsä direktiivin 2015/849 tulkintaa, vaikka kyseistä direktiiviä ei ole saatettu osaksi Romanian oikeutta säädetyssä määräajassa, koska kyseisessä direktiivissä rahanpesurikos määritellään samalla tavalla kuin direktiivissä 2005/60, joka oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan ja joka on saatettu osaksi Romanian oikeutta lailla nro 656/2002.

26

Kansallinen tuomioistuin katsoo, että direktiivin 2015/849 1 artiklan 3 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että rahanpesurikoksen – joka on luonnostaan esirikokseen perustuva rikos – tekijä ei voi olla sama kuin esirikoksen tekijä.

27

Tällainen tulkinta seuraa kansallisen tuomioistuimen mukaan direktiivin 2015/849 johdanto-osasta ja 1 artiklan 3 kohdasta ja ilmaisun ” tietoisena siitä, että kyseiset varat on saatu rikollisesta toiminnasta” kieliopillisesta, semanttisesta ja teleologisesta tarkastelusta, koska kyseisellä ilmaisulla voi olla merkitystä vain, jos esirikoksen tekijä on eri henkilö kuin rahanpesurikoksen tekijä. Kansallinen tuomioistuin toteaa lisäksi, ettei direktiivin 2015/849 1 artiklan 3 kohdan a alakohdassa olevan virkkeen viimeinen osa (”tai auttaa tällaisen toiminnan harjoittamiseen osallistuvaa henkilöä välttämään toimintansa oikeudellisia seuraamuksia”) liity rahanpesun tekijään vaan esirikoksen tekijään.

28

Kansallinen tuomioistuin katsoo myös, että jos katsottaisiin, että esirikoksen tekijä voi olla myös rahanpesurikoksen tekijä, loukattaisiin ne bis in idem ‑periaatetta.

29

Curtea de Apel Brașov on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko direktiivin [2015/849] 1 artiklan 3 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että henkilö, joka tekee rahanpesurikoksen tunnusmerkistön täyttävän teon, on aina eri henkilö kuin henkilö, joka on tehnyt esirikoksen (edeltävä rikos, josta rahanpesun kohteena olleet varat ovat peräisin)?”

30

Unionin tuomioistuin kehotti 6.1.2020 päivätyllä kirjeellä ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta vahvistamaan, että LG oli peruuttanut valituksen, jonka hän oli tehnyt Tribunalul Brașovin 15.11.2018 antamasta tuomiosta, ja, jos näin oli, oliko ennakkoratkaisukysymykseen annettava vastaus edelleen tarpeen pääasian ratkaisemiseksi.

31

Kyseiseen kirjeeseen antamassaan vastauksessa, joka saapui unionin tuomioistuimeen 16.1.2020, kansallinen tuomioistuin vahvisti, että LG oli peruuttanut kyseisen valituksen, ilman, että kyseinen peruuttaminen vaikuttaisi ennakkoratkaisupyynnön merkityksellisyyteen, kun otettiin huomioon myös syyttäjän ja asianomistajan tekemät valitukset. Kansallinen tuomioistuin totesi, että kyseisten valitusten tutkiminen edellyttää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ottaa rahanpesurikosten osalta kantaa sellaisten tunnusmerkkien olemassaoloon, jotka liittyvät väitettyjen tekojen ja tekojen, joista LG:tä ja MH:ta syytetään, väliseen vastaavuuteen, sekä oikeudenvastaisuuteen ja syyksiluettavuuteen, joten asian aineellinen ratkaisu riippuu esitettyyn kysymykseen annettavasta vastauksesta.

32

Kansallinen tuomioistuin täsmensi lisäksi, että se ratkaisee pääasian viimeisenä oikeusasteena.

33

Romanian hallitus katsoo, ettei ennakkoratkaisupyyntöä voida ottaa tutkittavaksi. Romanian hallitus väittää ensinnäkin, että koska LG on peruuttanut valituksensa, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ei enää tarvitse lausua LG:n tuomitsemisesta rahanpesurikoksesta. Romanian hallituksen mukaan sitä, että ennakkoratkaisukysymykseen annettavasta vastauksesta olisi hyötyä pääasian ratkaisun kannalta, ei näin ollen ole osoitettu.

34

Romanian hallitus toteaa seuraavaksi, että pääasian tosiseikat on esitetty epäselvästi, minkä perusteella on mahdollista epäillä, että unionin tuomioistuimella olisi tiedossaan kaikki tarpeelliset seikat voidakseen antaa asiassa ratkaisun.

35

Romanian hallitus toteaa lopuksi, että toisin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää, Romanian oikeuskäytännössä ei esiinny minkäänlaisia tulkintaeroja, jotka koskisivat lain nro 656/2002 29 §:n 1 momentin a kohtaa, joka on sanamuodoltaan sama kuin direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohta.

36

Tältä osin on palautettava mieleen, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos siis esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on lähtökohtaisesti velvollisuus vastata niihin (tuomio 24.11.2020, Openbaar Ministerie (Asiakirjaväärennökset), C‑510/19, EU:C:2020:953, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, ettei unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 24.11.2020, Openbaar Ministerie (Asiakirjaväärennökset), C‑510/19, EU:C:2020:953, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38

Kuten SEUT 267 artiklan sanamuodostakin jo ilmenee, pyydetyn ennakkoratkaisun on oltava tarpeen, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi ”antaa päätöksen” käsiteltäväkseen saatetussa asiassa. Ennakkoratkaisumenettely edellyttää muun muassa, että kansallisessa tuomioistuimessa todella on vireillä oikeusriita, jossa tämän on annettava ratkaisu, jossa voidaan ottaa huomioon ennakkoratkaisuasiassa annettu tuomio (tuomio 24.11.2020, Openbaar Ministerie (Asiakirjaväärennökset), C‑510/19, EU:C:2020:953, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ja vastauksesta, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on antanut kysymykseen, jonka unionin tuomioistuin esitti 6.1.2020 päivätyllä kirjeellä, ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa on vireillä oikeusriita ja että mainittu tuomioistuin katsoo, että kyseisen riidan ratkaisemiseksi sen on lausuttava siitä, voiko rahanpesurikoksen tekijä olla sama kuin esirikoksen tekijä. Mainittu tuomioistuin voi näin ollen ottaa huomioon ennakkoratkaisukysymykseen annetun vastauksen.

40

Ei siis ole ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei olisi mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai että ongelma olisi luonteeltaan hypoteettinen.

41

Lisäksi on todettava, että vaikka kuvaus pääasian tosiseikoista on hyvin suppea eikä kaikilta osin täysin selvä, sen perusteella on kuitenkin mahdollista ymmärtää, mistä pääasiassa on kyse. Romanian, Tšekin ja Puolan hallitukset ja Euroopan komissio ovat sitä paitsi sen perusteella voineet esittää asiassa huomautuksensa Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artiklan mukaisesti.

42

Tästä seuraa, että ennakkoratkaisupyyntö on otettava tutkittavaksi.

43

Aluksi on huomautettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että voidakseen antaa ennakkoratkaisupyynnön esittäneelle tuomioistuimelle hyödyllisen vastauksen unionin tuomioistuin saattaa joutua ottamaan huomioon sellaisia unionin oikeuden oikeusääntöjä, joihin kansallinen tuomioistuin ei ole viitannut kysymyksessään (tuomio 25.4.2013, Jyske Bank Gibraltar, C‑212/11, EU:C:2013:270, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Vaikka ennakkoratkaisukysymys nyt käsiteltävässä asiassa koskee direktiivin 2015/849 1 artiklan 3 kohtaa, on todettava, että kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, LG on tuomittu rahanpesurikoksesta, josta säädetään lain nro 656/2002 29 §:n 1 momentin a kohdassa, jolla on pantu Romanian oikeudessa täytäntöön direktiivin 2005/60 – joka oli voimassa ajanjaksona, jota pääasia koskee – 1 artiklan 2 kohdan a alakohta.

45

Lisäksi on aiheellista todeta, että direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan säännökset ja direktiivin 2015/849 1 artiklan 3 kohdan säännökset ovat sisällöltään samankaltaiset.

46

Tässä tilanteessa on katsottava, että jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle voidaan antaa hyödyllinen vastaus, ennakkoratkaisukysymys on ymmärrettävä siten, että se koskee sitä, onko direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan kyseisessä säännöksessä tarkoitetun rahanpesurikoksen tekijä voi olla sama henkilö kuin sen rikollisen toiminnan toteuttaja, josta asianomaiset varat on saatu.

47

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös asiayhteys ja sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös tai määräys on (tuomio 26.9.2018, Baumgartner, C‑513/17, EU:C:2018:772, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

48

Direktiivin 2005/60 1 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että rahanpesu ja terrorismin rahoitus kielletään. Kyseisen direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa puolestaan luetellaan toimet, joita silloin, kun ne on tehty tahallisesti, pidetään direktiivissä 2005/60 tarkoitettuina rahanpesurikoksina.

49

Direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohta koskee varojen muuntamista tai siirtämistä tietoisena siitä, että ne on saatu rikollisesta toiminnasta tai osallisuudesta tällaiseen toimintaan, tarkoituksena salata tai peittää niiden laiton alkuperä tai auttaa tällaisen toiminnan harjoittamiseen osallistuvaa henkilöä välttämään toimintansa oikeudellisia seuraamuksia.

50

Direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan sanamuodosta ilmenee, että jotta henkilöä voidaan pitää kyseisessä säännöksessä tarkoitetun rahanpesurikoksen tekijänä, hänen on tiedettävä, että mainitut varat on saatu rikollisesta toiminnasta tai osallisuudesta tällaiseen toimintaan.

51

Tällainen edellytys koskee ainoastaan sitä, että rahanpesurikoksen tekijän on oltava tietoinen asianomaisten varojen rikollisesta alkuperästä. Koska kyseinen edellytys täyttyy välttämättä siltä osin kuin on kyse sen rikollisen toiminnan toteuttajasta, josta kyseiset varat on saatu, kyseisellä edellytyksellä ei suljeta pois sitä, että viimeksi mainittu henkilö voi olla direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetun rahanpesurikoksen tekijä.

52

Direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan sanamuodosta ilmenee lisäksi, että kyseisessä säännöksessä tarkoitettu teko perustuu erityisesti varojen muuntamiseen tai siirtämiseen tarkoituksena salata tai peittää kyseisten varojen laiton alkuperä.

53

Koska tällainen toiminta merkitsee erillistä tekoa, joka erotuksena kyseisten varojen pelkästä hallussapidosta tai käytöstä ei seuraa automaattisesti rikollisesta toiminnasta, josta mainitut varat on saatu, sitä voi harjoittaa sekä sen rikollisen toiminnan toteuttaja, josta asianomaiset varat on saatu, että kolmas osapuoli.

54

Edellä esitetystä seuraa, ettei direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan sanamuoto sulje pois sitä, että sen esirikoksen tekijä, josta rahanpesun kohteena olevat varat on saatu, voi olla myös kyseisessä säännöksessä tarkoitetun rahanpesurikoksen tekijä.

55

Direktiivin 2005/60 normatiivisen asiayhteyden osalta on muistettava, että kyseisen direktiivin antamisajankohtana puitepäätös 2001/500 oli voimassa. Kyseisen puitepäätöksen 1 artiklan b alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen toiminnan tehostamiseksi toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, ettei varaumia tehdä tai pidetä voimassa muun muassa Strasbourgin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen a kohdan osalta siltä osin kuin on kyse törkeistä rikoksista ja joka tapauksessa rikoksista, joista voi enimmillään seurata yli yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai vapaudenrajoituksen käsittävä turvaamistoimenpide, tai niiden valtioiden osalta, joiden oikeusjärjestelmässä on rikosten osalta vähimmäiskynnys, rikoksista, joista voi vähimmillään seurata yli kuuden kuukauden pituinen vankeusrangaistus tai vapaudenrajoituksen käsittävä turvaamistoimenpide.

56

Strasbourgin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin ”lainsäädännöllisiin ja muihin toimiin” määrätäkseen omassa lainsäädännössään rangaistavaksi kyseisessä määräyksessä luetellut teot. Strasbourgin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen a kohdassa tarkoitettu rahanpesuteko on sama kuin direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettu teko.

57

Strasbourgin yleissopimuksen 6 artiklan 2 kappaleen b kohdassa sopimuspuolille annetaan mahdollisuus määrätä, ettei kyseisen 6 artiklan 1 kappaleessa mainittuja rikoksia sovelleta esirikoksen tekijöihin. Kuten kyseisen yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, kyseisen määräyksen osalta otetaan huomioon se, että tietyissä valtioissa – kyseisten valtioiden kansallisen rikosoikeuden perusperiaatteiden mukaisesti – henkilö, joka on tehnyt esirikoksen, ei syyllisty uuteen rikokseen pestessään kyseisen esirikoksen perusteella saatuja varoja.

58

Tästä seuraa, että ajankohtana, jona direktiivi 2005/60 annettiin, direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetun toiminnan kriminalisointi esirikoksen tekijän osalta oli Strasbourgin yleissopimuksen kannalta sallittua, mutta jäsenvaltioiden oli sallittua olla määräämättä tällaisesta kriminalisoinnista rikosoikeudessaan. Samaa päätelmää on lisäksi sovellettava siltä osin kuin on kyse Varsovan yleissopimuksesta, jonka 9 artiklan 2 kappaleen b kohdan mukaan on mahdollista määrätä, ettei kyseisen 9 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettuja rikoksia sovelleta esirikoksen tekijöihin.

59

Direktiivissä 2005/60, jonka 1 artiklan 1 kohdassa säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta kieltää tietyt toimet, jotka merkitsevät rahanpesua, säätämättä keinoista, joilla tällainen kielto on pantava täytäntöön, ja jonka 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa rahanpesu määritellään tavalla, joka mahdollistaa kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen toimien kriminalisoinnin esirikoksen tekijän osalta siihen kuitenkaan velvoittamatta, jätetään näin ollen jäsenvaltioiden asiaksi päättää, onko niiden toteutettava tällainen kriminalisointi, kun ne panevat kyseisen direktiivin täytäntöön kansallisessa oikeudessaan.

60

Tämän toteamuksen vahvistaa yhtäältä direktiivin 2005/60 viides perustelukappale, jonka mukaan kyseisen direktiivin olisi oltava FATF:n suositusten, sellaisina kuin niitä oli muutettu ja kehitetty vuonna 2003, ”mukaisia”. Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 45 kohdassa todennut, näistä suosituksista ensimmäisen mukaan maat voivat kuitenkin määrätä, että rahanpesurikokset eivät koske esirikoksen tekijöitä, jos niiden kansallisen oikeuden perusperiaatteet sitä edellyttävät.

61

Toisaalta on todettava, että kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 41 kohdassa huomauttanut, direktiivin 2005/60 5 artiklassa hyväksytään nimenomaisesti se, että jäsenvaltiot voivat rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämiseksi antaa tai pitää voimassa ankarampia säännöksiä tässä direktiivissä tarkoitetuista kysymyksistä. Kyseistä artiklaa, joka on sen I luvussa, jonka otsikko on ”Kohde, soveltamisala ja määritelmät”, sovelletaan kaikkiin säännöksiin kyseisen direktiivin sääntelemällä alalla rahanpesun ja terrorismin rahoituksen torjumiseksi (ks. vastaavasti tuomio 10.3.2016, Safe Interenvíos, C‑235/14, EU:C:2016:154, 78 kohta).

62

On todettava myös, että kuten direktiivin 2018/1673 1 ja 11 perustelukappaleesta ilmenee, kyseisen direktiivin tavoitteena on rahanpesun torjunta rikosoikeudellisin keinoin, ja siinä velvoitetaan jäsenvaltiot varmistamaan, että tietyt rahanpesutoiminnan muodot ovat rangaistavia myös silloin, kun niihin syyllistyy sen rikollisen toiminnan toteuttaja, josta kyseiset varat on saatu.

63

Direktiivin 2018/1673 3 artiklan 5 kohdassa nimittäin säädetään, että jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että muun muassa kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetut teot on säädetty rangaistaviksi rikoksiksi, kun niihin ovat syyllistyneet henkilöt, jotka toteuttivat rikollisen toiminnan, josta varat olivat peräisin, tai osallistuivat siihen.

64

On huomattava, että direktiivin 2018/1673 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun toiminnan kuvaus vastaa direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetun toiminnan kuvausta.

65

Näin ollen on todettava, että jäsenvaltioille on asetettu unionin oikeuteen perustuva velvollisuus kriminalisoida esirikoksen tekijän osalta varojen muuntaminen tai siirtäminen tietoisena siitä, että kyseiset varat on saatu rikollisesta toiminnasta, tarkoituksena salata tai peittää varojen laiton alkuperä tai auttaa tällaisen toiminnan harjoittamiseen osallistuvaa henkilöä välttämään toimintansa oikeudellisia seuraamuksia, vasta direktiivillä 2018/1673, jonka täytäntöönpanoa varten varattu määräaika päättyi 3.12.2020.

66

Direktiivin 2005/60 normatiivisesta asiayhteydestä seuraa näin ollen, ettei kyseinen direktiivi ole esteenä sille, että jäsenvaltio saattaa direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan osaksi kansallista oikeuttaan siten, että se kriminalisoi esirikoksen tekijän tekemän rahanpesurikoksen kansainvälisten sitoumustensa ja kansallisen oikeutensa perusperiaatteiden mukaisesti.

67

Direktiivin 2005/60 tavoite tukee tällaista johtopäätöstä.

68

Unionin tuomioistuin on tältä osin nimittäin jo katsonut, että direktiivin 2005/60 pääasiallisena tavoitteena on estää rahoitusjärjestelmän käyttö rahanpesutarkoituksiin ja terrorismin rahoitukseen, kuten ilmenee sen nimestä ja perustelukappaleista sekä siitä, että mainittu direktiivi on annettu kansainvälisessä asiayhteydessä, jotta unionissa sovellettaisiin FATF:n antamia suosituksia ja tehtäisiin niistä sitovia (ks. tuomio 4.5.2017, El Dakkak ja Intercontinental, C‑17/16, EU:C:2017:341, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Direktiivin 2005/60 säännökset ovat luonteeltaan näin ollen ennaltaehkäiseviä, koska niillä pyritään vahvistamaan riskiin perustuvan lähestymistavan mukaisesti ennaltaehkäisevien ja varoittavien säännösten kokonaisuus rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen tehokkaaksi torjumiseksi ja rahoitusjärjestelmän vakauden ja koskemattomuuden säilyttämiseksi. Kyseisten toimenpiteiden tarkoituksena on estää tällainen toiminta tai ainakin vaikeuttaa sitä mahdollisimman paljon luomalla tätä varten rahanpesijöihin ja terrorismin rahoittajiin kohdistuvia esteitä kaikkiin vaiheisiin, joita mainittuun toimintaan voi liittyä (tuomio 17.1.2018, Corporate Companies, C‑676/16, EU:C:2018:13, 26 kohta).

70

On kuitenkin todettava, että vaikka – kuten direktiivin 2005/60 ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee – kyseinen direktiivi edustaa rikosoikeudellisen lähestymistavan lisäksi suoritettavaa ”rahoitusjärjestelmän kautta toteutettavaa ennaltaehkäisevää toimea”, sen täytäntöönpanolla kansallisessa oikeudessa siten, että säädetään, että kyseisen direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu rahanpesuna pidetyt toimet ovat rikoksia, tuetaan tehokkaasti rahanpesun ja terrorismin rahoituksen torjuntaa ja rahoitusjärjestelmän vakauden ja koskemattomuuden säilyttämistä, ja tällainen täytäntöönpano on näin ollen direktiivin tavoitteiden mukaista.

71

Rahanpesurikoksen kriminalisointi esirikoksen tekijän osalta on myös direktiivin 2005/60 tavoitteiden mukaista, koska – kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 43 kohdassa todennut – tällainen kriminalisointi on omiaan vaikeuttamaan varojen, joilla on rikollinen alkuperä, siirtymistä rahoitusjärjestelmään, ja se suojaa siten sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa.

72

Näin ollen on todettava, että kun otetaan huomioon direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan sanamuoto, kyseisen direktiivin normatiivinen asiayhteys ja direktiivin tavoite, mainitun direktiivin 1 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä sille, että jäsenvaltio panee kyseisen säännöksen täytäntöön kansallisessa oikeudessaan säätämällä rahanpesurikoksen kriminalisoinnista esirikoksen tekijän osalta. Sama päätelmä koskee direktiivin 2015/849 1 artiklan 3 kohdan a alakohtaa, koska viimeksi mainitulla direktiivillä tyydytään tältä osin korvaamaan direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohta tekemättä siihen minkäänlaisia sisällöllisiä muutoksia.

73

Siltä osin kuin ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin pohtii sitä, onko olemassa vaara siitä, että tällainen tulkinta on ristiriidassa ne bis in idem ‑periaatteen kanssa, on muistettava, että Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 51 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjan määräykset koskevat unionin toimielimiä ja jäsenvaltioita silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta.

74

On myös palautettava mieleen, että ne bis in idem ‑periaate vahvistetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen pöytäkirjan 4 artiklassa ja perusoikeuskirjan 50 artiklassa, jossa määrätään, että ”ketään ei saa panna syytteeseen tai rangaista rikoksesta, josta hänet on jo unionissa lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi lain mukaisesti”.

75

Vaikka – kuten SEU 6 artiklan 3 kohdassa täsmennetään – Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetut perusoikeudet ovat yleisinä periaatteina osa unionin oikeutta ja vaikka – kuten perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdassa määrätään – perusoikeuskirjaan sisältyville oikeuksille, jotka vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia, on annettava sama merkitys ja sama ulottuvuus kuin mainitussa yleissopimuksessa, Euroopan ihmisoikeussopimusta ei voida pitää, niin kauan kuin unioni ei ole siihen liittynyt, muodollisesti unionin oikeusjärjestykseen sisältyvänä oikeudellisena välineenä. Perusoikeuskirjan 52 artiklan selityksissä kuitenkin todetaan, että tämän artiklan 3 kohdan tarkoituksena on varmistaa tarvittava johdonmukaisuus perusoikeuskirjan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen välillä, ”sanotun kuitenkaan vaikuttamatta unionin oikeuden ja Euroopan unionin tuomioistuimen riippumattomuuteen” (tuomio 20.3.2018, Garlsson Real Estate ym., C‑537/16, EU:C:2018:193, 24 ja 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

76

Näin ollen esitettyä kysymystä on tutkittava perusoikeuskirjassa taattujen perusoikeuksien ja erityisesti sen 50 artiklan kannalta (tuomio 20.3.2018, Garlsson Real Estate ym., C‑537/16, EU:C:2018:193, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

77

Jo perusoikeuskirjan 50 artiklan sanamuodosta ilmenee, että siinä kielletään se, että sama henkilö pannaan syytteeseen tai että häntä rangaistaan rikosoikeudellisesti useammin kuin kerran samasta rikoksesta (tuomio 5.4.2017, Orsi ja Baldetti, C‑217/15 ja C‑350/15, EU:C:2017:264, 18 kohta ja tuomio 20.3.2018, Garlsson Real Estate ym., C‑537/16, EU:C:2018:193, 36 kohta).

78

Siltä osin kuin on kyse kiellosta panna henkilö syytteeseen samasta rikoksesta (edellytys ”idem”), unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on todettu, että arvioitaessa sitä, onko kyseessä sama rikos, merkityksellinen kriteeri on tapahtuneiden tekojen samuus, ymmärrettynä joukkona konkreettisia ja toisiinsa erottamattomasti liittyviä seikkoja, jotka ovat johtaneet kyseisen henkilön lainvoimaiseen vapauttamiseen tai tuomitsemiseen. Perusoikeuskirjan 50 artiklassa kielletään siis määräämästä useita luonteeltaan rikosoikeudellisia seuraamuksia samasta teosta tässä tarkoituksessa vireille pantujen eri menettelyjen päätteeksi (ks. tuomio 20.3.2018, Menci, C‑524/15, EU:C:2018:197, 35 kohta ja tuomio 20.3.2018, Garlsson Real Estate ym., C‑537/16, EU:C:2018:193, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

79

Sen määrittämiseksi, onko kyse tällaisesta joukosta konkreettisia seikkoja, toimivaltaisten kansallisten tuomioistuinten on selvitettävä, muodostavatko molempien kyseessä olevien oikeudenkäyntien kohteena olevat tapahtuneet teot joukon sellaisia tosiseikkoja, jotka liittyvät erottamattomasti toisiinsa ajallisesti, alueellisesti sekä sisällöltään (ks. vastaavasti tuomio 18.7.2007, Kraaijenbrink, C‑367/05, EU:C:2007:444, 27 kohta ja tuomio 16.11.2010, Mantello, C‑261/09, EU:C:2010:683, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

80

Lisäksi on todettava, ettei kyseisten tekojen tai suojatun oikeushyvän oikeudellisella luonnehdinnalla kansallisessa oikeudessa ole merkitystä todettaessa, että kyseessä on sama rikos, koska perusoikeuskirjan 50 artiklassa annetun suojan ulottuvuus ei voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen (tuomio 20.3.2018, Menci, C‑524/15, EU:C:2018:197, 36 kohta ja tuomio 20.3.2018, Garlsson Real Estate ym., C‑537/16, EU:C:2018:193, 38 kohta).

81

Näin ollen on katsottava, ettei perusoikeuskirjan 50 artikla ole esteenä sille, että esirikoksen tekijä pannaan syytteeseen direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetusta rahanpesurikoksesta silloin, kun syytteeseenpanoon johtavat teot eivät ole samat kuin esirikoksena pidettävät teot. Sitä, ovatko kyseiset teot samat, on arvioitava tämän tuomion 78–80 kohdassa mainitun kriteerin valossa.

82

Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 52 ja 53 kohdassa todennut, direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetun rahanpesun – eli muun muassa omaisuuden muuntamisen tai siirtämisen tietoisena siitä, että omaisuus on rikoksen tuottamaa hyötyä tarkoituksena omaisuuden laittoman alkuperän salaaminen tai peittäminen – tunnusmerkistön täyttävä teko on eri kuin esirikoksen tunnusmerkistön täyttävä teko, vaikka kyseisen rahanpesun suorittaisikin kyseisen esirikoksen tekijä.

83

Lopuksi on palautettava mieleen, että lain nro 656/2002 29 §:n 1 momentin a kohtaa soveltaessaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on huolehdittava siitä, että ne bis in idem ‑periaatetta ja kaikkia muita relevantteja periaatteita ja perusoikeuksia, jotka perusoikeuskirjassa on vahvistettu pääasian syytettyjen hyväksi, noudatetaan (ks. vastaavasti esim. tuomio 8.9.2015, Taricco ym., C‑105/14, EU:C:2015:555, 53 kohta ja tuomio 5.6.2018, Kolev ym., C‑612/15, EU:C:2018:392, 68 kohta), mukaan lukien perusoikeuskirjan 49 artiklassa vahvistetut rikoksia ja rangaistuksia koskeva laillisuusperiaate (tuomio 5.12.2017, M.A.S. ja M.B., C‑42/17, EU:C:2017:936, 52 kohta) ja rangaistusten oikeasuhteisuuden periaate.

84

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiana on pääasian osalta tutkia, onko kyseisessä asiassa sovellettava perusoikeuskirjan 50 artiklaa, ja tältä osin tarkistettava, onko esirikoksesta annettu lainvoimainen vapauttava tai langettava rikostuomio. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on nyt käsiteltävässä asiassa tutkittava, merkitseekö esirikosta koskevan rikosoikeudellisen menettelyn päättäminen tosiasiassa lainvoimaista rikostuomiota.

85

Varmistaakseen perusoikeuskirjan 50 artiklan noudattamisen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava, etteivät esirikoksen, eli veropetoksen, muodostavat teot ole samat kuin ne teot, joista LG:tä syytetään lain nro 656/2002 29 §:n 1 momentin a kohdan perusteella, ottaen huomioon tämän tuomion 78–80 kohdassa esitetyt täsmennykset. Ne bis in idem ‑periaatetta ei loukata siinä tapauksessa, että todetaan, etteivät ne teot, jotka ovat johtaneet siihen, että LG:tä syytetään lain nro 656/2002 29 §:n 1 momentin a kohdan nojalla rahanpesusta, ole samoja tekoja, jotka muodostavat esirikoksen eli veropetoksen; unionin tuomioistuimen käytettävissä olevan aineiston perusteella vaikuttaa siltä, että asia on näin.

86

Kun kaikki edellä esitetyt näkökohdat otetaan huomioon, esitettyyn kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2005/60 1 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan kyseisessä säännöksessä tarkoitetun rahanpesurikoksen tekijä voi olla sama henkilö kuin sen rikollisen toiminnan toteuttaja, josta asianomaiset varat on saatu.

87

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen 26.10.2005 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/60/EY 1 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan kyseisessä säännöksessä tarkoitetun rahanpesurikoksen tekijä voi olla sama henkilö kuin sen rikollisen toiminnan toteuttaja, josta asianomaiset varat on saatu.