1.

Unionin tuomioistuimen käsiteltävänä on ollut viime aikoina useita ennakkoratkaisupyyntöjä, jotka koskevat unionin oikeudessa vahvistetun kuluttajansuojan ajallista rajoittamista. ( 2 ) Unionin tuomioistuin on selkiyttänyt muutamia seikkoja, jotka liittyvät kuluttajien oikeuksien loukkaamisen toteamiseen ja sen seurauksiin, mutta nyt sitä pyydetään ottamaan kantaa kanneoikeuden käyttämistä koskeviin kysymyksiin, kun kanteen tarkoituksena on poistaa kyseisten oikeuksien loukkaamisen seuraukset.

2.

Nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö sijoittuu kyseiselle oikeuskäytännön alalle. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää nimittäin kuudella ennakkoratkaisukysymyksellään unionin tuomioistuimelta selvennyksiä, jotta se pystyisi ratkaisemaan, onko Slovakian lainsäädännön nojalla kuluttajan kanneoikeuteen sovellettava vanhentumisjärjestelmä unionin oikeuden mukainen.

3.

Käsittelen tässä ratkaisuehdotuksessa unionin tuomioistuimen pyynnön mukaisesti vain kahta ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä. Näillä kysymyksillä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, ovatko kansalliset oikeussäännöt, joissa säädetään ensinnäkin kolmen vuoden vanhentumisajasta, joka alkaa kulua perusteettoman edun saamisesta, ja toiseksi kymmenen vuoden vanhentumisajasta, jota sovelletaan kuitenkin vain siinä tapauksessa, että kuluttaja pystyy osoittamaan perusteettomaan etuun liittyneen tahallisuuden, yhteensopivia unionin oikeuden kanssa.

4.

Direktiivin 93/13/ETY ( 3 ) 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.”

5.

Direktiivin 2008/48/EY ( 4 ) tarkoituksena on 1 artiklan mukaan kulutusluottosopimuksia koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten tiettyjen näkökohtien yhdenmukaistaminen.

6.

Direktiivin 2008/48 3 artiklan i alakohdan määritelmän mukaan ”todellisella vuosikorolla” tarkoitetaan ”kuluttajalle aiheutuvia luoton kokonaiskustannuksia ilmaistuna luoton kokonaismäärälle laskettuna vuosikorkona, johon soveltuvissa tapauksissa sisältyy 19 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut kustannukset”.

7.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan, jonka otsikko on ”Luottosopimuksissa mainittavat tiedot”, 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti:

– –

Lyhennystaulukossa on ilmoitettava suoritettavat maksut sekä maksukaudet ja ‑ehdot; taulukossa on oltava kunkin maksuerän erittely, josta käy ilmi pääoman lyhennys, lainakoron perusteella laskettu korko ja mahdolliset lisäkustannukset; jos korko ei ole kiinteä tai jos lisäkustannuksia voidaan luottosopimuksen mukaan muuttaa, lyhennystaulukossa on ilmoitettava selvästi ja tiiviisti se, että taulukon tiedot ovat voimassa vain siihen asti, kun lainakorkoa tai lisäkustannuksia muutetaan luottosopimuksen mukaisesti;

– –”

8.

Slovakian siviililain (Občiansky zákonník) 53 §:n 1 momentin mukaan kuluttajasopimuksen kohtuuttomat ehdot ovat pätemättömiä.

9.

Kyseisen lain 107 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1)   Oikeus palautukseen perusteettoman edun perusteella vanhenee kahden vuoden kuluttua laskettuna hetkestä, jona asianomainen saa tiedon perusteettomasta edusta ja siitä, kuka on saanut edun hänen vahingokseen.

2)   Oikeus palautukseen perusteettoman edun perusteella vanhenee viimeistään kolmen vuoden kuluttua tai kymmenen vuoden kuluttua, jos kyseessä on tahallisesti saatu perusteeton etu, laskettuna hetkestä, jona perusteeton etu on saatu.

– –”

10.

Kyseisen lain 451 §:n 2 momentin määritelmän mukaan ”perusteettomalla edulla” tarkoitetaan ”rahamääräistä etua, joka on saatu ilman oikeudellista perustetta olevalla suorituksella, pätemättömään oikeustoimeen perustuvalla suorituksella tai sellaisella suorituksella, jonka oikeudellinen peruste on lakannut olemasta, sekä vilpillistä alkuperää olevaa rahamääräistä etua”.

11.

Direktiivi 2008/48 on saatettu Slovakian lainsäädännön osaksi kulutusluotoista ja muista kuluttajille myönnettävistä luotoista ja lainoista sekä erinäisten lakien muuttamisesta annetulla lailla nro 129/2010 (zákon č. 129/2010 Z. z. o spotrebiteľských úveroch a o iných úveroch a pôžičkách pre spotrebiteľov a o zmene a doplnení niektorých zákonov, jäljempänä laki nro 129/2010), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa.

12.

Lain nro 129/2010 11 §:n 1 momentin mukaan kulutusluottoa ”pidetään korottomana ja kuluttomana”, jos siitä tehdyssä sopimuksessa ei ole vaadittuja tietoja eli kyseisen lain 9 §:n 2 momentin a–k kohdassa mainittuja tietoja tai jos siihen on merkitty todellinen vuosikorko väärin kuluttajan vahingoksi.

13.

Pääasian kantaja ja luottolaitos PROFI CREDIT Slovakia s.r.o. tekivät vuonna 2011 kulutusluottosopimuksen, jossa luoton määrä oli 1500 euroa.

14.

Maksettuaan luoton takaisin kokonaan eli yhteensä 3698,40 euroa pääasian kantaja sai helmikuussa 2017 eräältä juristilta tiedon siitä, että takaisinmaksun lykkäämisestä perittäviä kuluja koskeva sopimusehto oli kohtuuton ja että todellisesta vuosikorosta hänelle annetut tiedot olivat virheelliset.

15.

Pääasian kantaja nosti toukokuussa 2017 kanteen ja vaati palauttamaan kulut, jotka oli peritty hänen mukaansa perusteettomasti. PROFI CREDIT Slovakia väittää, että kantajan kanneoikeus on vanhentunut.

16.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo käsiteltäväkseen saatetussa valitusasiassa ( 5 ), että kyseinen luottosopimus voi olla useilta osin vastoin kulutusluottosopimuksiin sovellettavia unionin oikeuden oikeussääntöjä. ( 6 )

17.

Ensimmäiseksi on todettava, että riidanalaisen sopimuksen mukaan PROFI CREDIT Slovakia saattoi heti sopimussuhteen ensimmäisestä päivästä lähtien veloittaa kuluja 367,49 euroa vastineena kuluttajalle annetusta mahdollisuudesta saada jatkossa lykkäystä luoton takaisinmaksuun. Näiden kulujen veloittamisen vuoksi pääasian kantaja ei saanut sopimuksen mukaista summaa, joka oli 1500 euroa, vaan 1132,51 euroa eli 24 prosenttia vähemmän, vaikkei ollut varmaa, käyttäisikö hän maksullista mahdollisuutta takaisinmaksun lykkäämiseen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että mainitut kulut olivat kohtuuttomat, ja se vaikuttaa katsovan, että luotonantaja veloitti nämä kulut kohtuuttoman sopimusehdon nojalla. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa lisäksi tuomioon Radlinger ja Radlingerová ( 7 ), jossa unionin tuomioistuin on katsonut, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että luoton kokonaismäärällä ja luoton nostoerän määrällä tarkoitetaan kaikkia kuluttajan käyttöön annettuja summia. Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että pois on suljettava summat, jotka luotonantaja osoittaa asianomaiseen luottoon liittyvien kustannusten maksamiseen ja joita ei ole tosiasiallisesti maksettu kyseiselle kuluttajalle.

18.

Toiseksi on todettava, että sopimukseen merkitty todellinen vuosikorko (66,31 prosenttia) on pienempi kuin lainakorko (70 prosenttia), mikä saattaa johtua siitä, ettei todellista vuosikorkoa laskettu PROFI CREDIT Slovakian tosiasiallisesti antaman määrän perusteella. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että Slovakian oikeudessa todellisen vuosikoron merkitsemisestä väärin seuraa, että luotonantaja menettää oikeuden luotosta perittyihin korkoihin ja kuluihin.

19.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Slovakian lainsäädännössä säädetään kuluttajien nostamien kanteiden yhteydessä kahdesta erilaisesta vanhentumisajasta, subjektiivisesta ja objektiivisesta.

20.

Subjektiivinen vanhentumisaika on kaksi vuotta, ja se alkaa kulua siitä hetkestä, jona kuluttaja saa tiedon perusteettomasta edusta. ( 8 ) Tätä määräaikaa on ilmeisesti noudatettu käsiteltävässä asiassa. Pääasian kantaja on nimittäin saanut tiedon kyseisestä vahingosta helmikuussa 2017, ja hän on nostanut kanteensa toukokuussa 2017.

21.

Objektiivinen vanhentumisaika alkaa kulua siitä hetkestä, jona perusteeton etu on tosiasiallisesti saatu, ja sen pituus vaihtelee: ( 9 ) Slovakian lainsäädännön mukaan vanhentumisaika on 10 vuotta, kun edun saantiin on liittynyt tahallisuus, ja kolme vuotta, kun tahallisuutta ei ole ollut. ( 10 ) Jälkimmäinen vanhentumisaika vaikuttaa tulleen ylitetyksi käsiteltävässä asiassa, sillä kyseisten kulujen maksamisesta (todennäköisesti vuonna 2011) oli kulunut yli kolme vuotta, kun pääasian kantaja nosti kanteensa (toukokuussa 2017).

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo tässä yhteydessä esille, että Slovakian tuomioistuimet ovat soveltaneet vanhentumisaikaan liittyviä oikeussääntöjä kuluttajaa suosivalla tavalla. Ne ovat tulkinneet perusteettomaan etuun liittyvää tahallisuutta joustavasti ja soveltaneet näin ollen kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Tämä näkemys on kuitenkin tullut kyseenalaiseksi Najvyšší súd Slovenskej republikyn (Slovakian tuomioistuin) 18.10.2018 antaman ratkaisun johdosta. Kyseinen ratkaisu perustui Slovakian rikoslaissa (zákon 300/2005 Z.z., Trestný zákon) ( 11 ) annetun ”tuottamuksen” määritelmän perusteella tehtyyn analogiseen tulkintaan, ja sen mukaan kantajan, joka vetoaa kymmenen vuoden erityiseen objektiiviseen vanhentumisaikaan, jota sovelletaan ”tahallisesti” hankitun perusteettoman edun yhteydessä, on osoitettava, että luotonantajan tarkoituksena on ollut saada perusteetonta etua kuluttajan vahingoksi. Ellei tätä näytetä, on sovellettava kolmen vuoden yleistä objektiivista vanhentumisaikaa. Alemman asteen tuomioistuinten on noudatettava 18.10.2018 annettuun ratkaisuun perustuvaa oikeuskäytäntöä siviiliprosessilain nro 99/1963 (zákon č. 99/1963 Zb., Občiansky súdny poriadok), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian tosiseikkoihin, mukaisesti.

23.

Tässä tilanteessa Krajský súd v Prešove (Prešovin alueellinen tuomioistuin, Slovakia) on päättänyt 12.6.2019 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 25.6.2019, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle kuusi ennakkoratkaisukysymystä, joista kaksi ensimmäistä, jotka tutkitaan unionin tuomioistuimen pyynnöstä, ( 12 ) kuuluvat seuraavasti:

24.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään lähinnä, ovatko direktiivi 93/13, direktiivi 2008/48, perusoikeuskirjan 47 artikla ja tehokkuusperiaate esteenä sille, että kohtuuttomaksi todetun sopimusehdon nojalla suoritettujen maksujen palauttamista koskevaan kanteeseen sovelletaan kolmen vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua hetkestä, jona perusteeton etu on saatu, eli hetkestä, jona kyseiset maksut on suoritettu. Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, ovatko kyseiset unionin oikeuden toimet ja tehokkuusperiaate esteenä sille, että kymmenen vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua niin ikään hetkestä, jona perusteeton etu on saatu, sovelletaan vain, jos kuluttaja näyttää toteen edun saamiseen liittyneen tahallisuuden.

25.

Näiden kahden kysymyksen sanamuoto voi herättää erinäisiä epäilyksiä niiden keskinäisestä suhteesta, niiden asiayhteydestä ja niiden kohteesta. Nämä epäilykset toistuvat jossain määrin myös niissä huomautuksissa, joita ovat esittäneet muutamat osapuolet, jotka ovat kyseenalaistaneet kysymysten tutkittaviksi ottamisen. Esitän siis aluksi muutamia alustavia huomautuksia, ennen kuin tarkastelen näiden kysymysten tutkittavaksi ottamista ja asiasisältöä.

26.

On syytä huomauttaa, ettei ensimmäisen ja toisen ennakkoratkaisukysymyksen välinen suhde ole kovin selkeä.

27.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että sen toinen kysymys esitetään vain siinä tapauksessa, että vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kieltävä. Se arvioi nimittäin, että toista kysymystä tulisi tarkastella vain, jos unionin oikeus ei ole esteenä kolmen vuoden vanhentumisajan soveltamiselle eli jos kuluttajan nostaman palauttamiskanteen vanhentumisaika on kolme vuotta perusteettoman edun saamisesta laskettuna.

28.

Käsiteltävässä asiassa vaikuttaa siltä, että asianomaisten kulujen maksamisesta kului yli kolme vuotta, ennen kuin pääasian kantaja nosti kanteen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo lisäksi esille, että pääasian kantajan on lähtökohtaisesti mahdotonta osoittaa perusteettomaan etuun liittynyt tahallisuus ja hyötyä kymmenen vuoden objektiivisesta vanhentumisajasta.

29.

Tässä tilanteessa kolmen vuoden objektiivinen vanhentumisaika vaikuttaa jo päättyneen. Kyseistä vanhentumisaikaa soveltaen pääasian kantajan nostaman palauttamiskanteen on katsottava lähtökohtaisesti vanhentuneen. Näin ei olisi siinä tapauksessa, jos katsottaisiin, ettei pääasian kantajaa vastaan voida vedota kansallisiin oikeussääntöihin, joissa säädetään kolmen vuoden objektiivisesta vanhentumisajasta (ensimmäinen kysymys) tai mahdollisesti ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan kohtuuttomasta todistustaakasta kymmenen vuoden objektiivisen vanhentumisajan osalta (toinen kysymys), sillä perusteella, etteivät nämä oikeussäännöt ole unionin oikeuden mukaisia. Päättelen kysymysten sanamuodon perusteella, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vaikuttaa tarkoittavan sitä, että ensin mainitussa tilanteessa pääasian kantajan nostamaan kanteeseen ei sovellettaisi mitään objektiivista vanhentumisaikaa. Sen sijaan jälkimmäisessä tilanteessa pääasian kantaja saattaisi pystyä vetoamaan kymmenen vuoden vanhentumisaikaan.

30.

Tarkastelen siis ensimmäistä ja toista ennakkoratkaisukysymystä siinä järjestyksessä, jossa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ne esittänyt.

31.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kahdessa ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessä ei mainita perusoikeuskirjan ohella muita unionin oikeuden säädöksiä. Ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ja etenkin niissä mainitusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemyksen mukaan pääasian asianosaisten välillä tehty luottosopimus kuuluu direktiivin 93/13 ja direktiivin 2008/48 soveltamisalaan ja että pääasian kantajan nostama kanne liittyy näihin direktiiveihin. Vastaavalla tavalla Euroopan komissio tarkastelee näitä kahta kysymystä direktiivin 93/13 kannalta ja Slovakian hallitus sekä direktiivin 93/13 että direktiivin 2008/48 kannalta.

32.

Jotta nämä kaksi kysymystä voidaan sijoittaa asiayhteyteensä, on huomautettava, että ne koskevat jäsenvaltioiden prosessiautonomian rajoja siltä osin kuin on kyse menettelysäännöistä, joita sovelletaan, kun kanne nostetaan kuluttajansuojan alalla annettujen unionin oikeuden oikeussääntöjen rikkomisen perusteella.

33.

Tällaisia menettelysääntöjä ei vahvisteta direktiivissä 93/13 eikä direktiivissä 2008/48. Prosessiautonomian periaatteen mukaisesti menettelysäännöt annetaan kunkin jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä siten, etteivät ne saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen kuuluvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa olla sellaisia, että unionin oikeudessa kuluttajalle vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate).

34.

Minun on vielä täsmennettävä alkuun, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyydä unionin tuomioistuinta antamaan selvennyksiä, joiden avulla se voisi ottaa kantaa siihen, onko Slovakian vanhentumisjärjestelmä vastaavuusperiaatteen mukainen. Mikään ei joka tapauksessa viittaa siihen, että kyseessä olisi unionin oikeuteen perustuvia kanteita koskeva erityisjärjestelmä. Ei siis ole mitään syytä katsoa, ettei vastaavuusperiaatetta olisi noudatettu käsiteltävässä asiassa.

35.

Ennakkoratkaisukysymysten sanamuoto saattaa antaa aiheen luulla, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta ottamaan kantaa tehokkuusperiaatteeseen yksinomaan toisen kysymyksen yhteydessä. Ensimmäiseen kysymykseen ei nimittäin sisälly mitään nimenomaista viittausta tähän periaatteeseen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää kuitenkin toisen kysymyksen johdantovirkkeessä, että kyseinen kysymys esitetään vain siinä tapauksessa, että kolmen vuoden objektiivinen vanhentumisaika on tehokkuusperiaatteen mukainen.

36.

Tässä tilanteessa on tarkasteltava syitä, joiden perusteella ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on päättänyt esittää nämä kaksi kysymystä sekä tehokkuusperiaatteen että perusoikeuskirjan 47 artiklan näkökulmasta.

37.

Unionin tuomioistuin on viitannut hiljattain antamissaan ratkaisuissa, jotka liittyvät prosessiautonomiaan ja direktiiviin 93/13, pikemmin vastaavuusperiaatteeseen ja tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevaan oikeuteen ( 13 ) (tai toisinaan tehokkaaseen oikeussuojaan) ( 14 ) kuin vastaavuusperiaatteeseen ja tehokkuusperiaatteeseen. Lisäksi on hankalaa määrittää, miten perusoikeuskirjan 47 artiklasta johtuvat vaatimukset nivoutuvat yhteen tehokkuusperiaatteesta johtuvien vaatimusten kanssa kuluttajansuojan alalla annettujen direktiivien yhteydessä. ( 15 )

38.

Viitatessaan oikeuskäytännössään tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevaan oikeuteen unionin tuomioistuin on kuitenkin keskittynyt selvittämään, aiheutuuko kansallisessa oikeudessa annetuista menettelysäännöistä perusoikeuskirjan 47 artiklan kannalta tarkastellen vähäistä suurempi vaara siitä, että kuluttaja luopuu käyttämästä tehokkaasti oikeuksiaan tuomioistuimessa, jonka käsiteltäväksi elinkeinonharjoittaja on asian saattanut. ( 16 ) Kuten olen tuonut esille vanhentumisaikojen yhteydessä, ( 17 ) tältä kannalta tarkasteltuna tehokkaita oikeussuojakeinoja tai tehokasta oikeussuojaa koskevaan oikeuteen perustuvaa lähestymistapaa on hankala erottaa tehokkuusperiaatteeseen perustuvasta lähestymistavasta. ( 18 )

39.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tehokkuusperiaate soveltuu paremmin käytettäväksi tällaisiin vanhentumisaikoihin liittyvissä haasteissa, kun otetaan huomioon, että vanhentumisjärjestelmää on arvioitava kokonaisuudessaan sellaisena kuin kansallinen lainsäätäjä on sen antanut, kun kuluttajansuojan alalla annetussa johdetussa oikeudessa ei säädetä mitään kanteista, joilla voidaan vaatia unionin oikeuden vastaisten sopimusehtojen nojalla suoritettujen maksujen palauttamista.

40.

Edellä esitetyistä syistä tarkastelen ensimmäistä ja toista ennakkoratkaisukysymystä tehokkuusperiaatteen näkökulmasta.

41.

Ensimmäisen ja toisen kysymyksen sanamuotojen välillä vaikuttaa olevan jonkinasteinen ristiriita siltä osin kuin niissä kuvataan kannetta, johon asianomaisia vanhentumisaikoja sovelletaan.

42.

Ensimmäinen kysymys koskee nimittäin nimenomaisesti vanhentumisaikaa, jota sovelletaan ”kuluttajan [oikeuteen] vaatia kohtuuttoman sopimusehdon vuoksi suoritettujen maksujen palauttamista”, mutta toisessa kysymyksessä tarkoitetaan vanhentumisaikaa, jota sovelletaan kanteeseen, joka perustuu siihen, ettei luotonantaja ole merkinnyt todellista vuosikorkoa ”oikein” vaan on rikkonut näin sääntöä ja saanut perusteetonta etua korkoja perimällä. Tässä yhteydessä on tuotava esille yhtäältä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että todellisen vuosikoron merkitsemisestä väärin seuraa luotonantajalle varoittava seuraamus eli luotonantaja muun muassa menettää oikeuden periä kuluja. Kansallisen lainsäädännön perusteella näin käy myös luotonantajan oikeudelle periä korkoja. Toisaalta pääasian kantaja vaatii seuraamusta: kulujen palauttamista sekä – kuten toisen kysymyksen sanamuodosta ilmenee – luotonantajan perimien korkojen palauttamista.

43.

Ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen voidaan siis luulla viittaavan direktiiviin 93/13 ja toisen kysymyksen direktiiviin 2008/48.

44.

Näiden kahden kysymyksen tällainen tulkinta vastaa ennakkoratkaisupyynnön sisältöä. Ennakkoratkaisupyynnön perusteluissa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo nimittäin esille, että kohtuuttomien kulujen lisäksi myös väärin merkitty vuosikorko vaikuttaa rikkovan kulutusluottojen myöntämistä koskevia sääntöjä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin eritteleekin kaksi syytä, joiden vuoksi pääasian asianosaisten välillä tehty luottosopimus voi olla vastoin kulutusluottojen alalla sovellettavia unionin oikeuden sääntöjä. ( 19 )

45.

Kaksi ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä vaikuttavat kuitenkin koskevan vanhentumisaikoja, joita sovelletaan pääasian kantajan slovakialaisessa tuomioistuimessa nostamaan kanteeseen. Kyseinen kanne vaikuttaa kuuluvan Slovakian lainsäädännön mukaisen perusteetonta etua koskevan järjestelmän soveltamisalaan, minkä perusteella katson, että näissä kahdessa kysymyksessä tarkoitetuissa esimerkkitapauksissa perusteettoman edun saamisen syy on sama. Toisen kysymyksen osalta on siis tarkasteltava, painotetaanko direktiivissä 93/13 ja direktiivissä 2008/48 elinkeinonharjoittajan saamaan etuun liittyvää tahallisuutta. On mahdollista, että käsiteltävässä asiassa riidanalaisesta sopimusehdosta voi aiheutua direktiivin 93/13 ja direktiivin 2008/48 vastaisia vaikutuksia. Tämän vuoksi tutkin kyseiset kaksi kysymystä näiden kahden direktiivin näkökulmasta.

46.

Tutkin sitä ennen, voidaanko ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys ottaa tutkittaviksi (B osa). Pystyäkseni esittämään näihin kysymyksiin hyödyllisen vastauksen käyn sitten läpi ensinnäkin jäsenvaltioiden prosessiautonomiaan liittyviä yleisiä näkökohtia palauttamiskanteiden vanhentumisen kannalta kuluttajansuojasta annettujen direktiivien yhteydessä (C osa) ja tutkin toiseksi nämä kysymykset siinä järjestyksessä kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ne esittänyt (D ja E osa).

47.

PROFI CREDIT Slovakia väittää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on menetellyt sääntöjenvastaisesti pyytäessään unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua, koska PROFI CREDIT Slovakialle ei ole annettu mahdollisuutta ottaa kantaa asian käsittelyn lykkäämisen perusteisiin, mikä on loukannut asianosaisten oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

48.

Lisäksi etenkin ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys koskevat tosiasiassa kansalliseen oikeuteen kuuluvien oikeussääntöjen tulkintaa, sillä yhdelläkään unionin oikeuteen kuuluvalla säädöksellä ei ole yhdenmukaistettu vanhentumisaikoja koskevaa jäsenvaltioiden lainsäädäntöä. Sitä paitsi perusoikeuskirjan 51 artikla rajaa perusoikeuskirjan soveltamisen tilanteisiin, joissa jäsenvaltiot soveltavat unionin oikeutta. Esitetyt kysymykset eivät myöskään ole hyödyllisiä pääasian ratkaisemisen kannalta.

49.

Slovakian hallitus katsoo, ettei ennakkoratkaisupyyntö täytä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdan vaatimuksia ensimmäisen kysymyksen osalta. Pyynnössä ei nimittäin ilmoiteta, mistä syistä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma kolmen vuoden yleisen objektiivisen vanhentumisajan unionin oikeuden mukaisuudesta. Sitä paitsi, jos ensimmäinen kysymys olisi jätettävä tutkimatta, ei etenkään toisen kysymyksen tutkimiseen olisi mitään syytä.

50.

Olen toista mieltä sekä PROFI CREDIT Slovakian että Slovakian hallituksen väitteistä.

51.

PROFI CREDIT Slovakian esittämistä epäilyistä, jotka koskevat ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen noudattaman menettelyn sääntöjenmukaisuutta, on todettava ensinnäkin, ettei ole unionin tuomioistuimen asiana tutkia, onko ennakkoratkaisupyyntö tehty tuomioistuinten organisaatiota ja oikeudenkäyntimenettelyä koskevien kansallisten sääntöjen mukaisesti. ( 20 )

52.

PROFI CREDIT Slovakia väittää, etteivät ennakkoratkaisukysymykset koske unionin oikeutta, mihin on todettava, että pitää toki paikkaansa, ettei kahdessa ensimmäisessä kysymyksessä mainita perusoikeuskirjan ohella muita unionin oikeuden toimia. Kuten olen kuitenkin tuonut esille tämän ratkaisuehdotuksen 31–33 kohdassa, näillä kahdella kysymyksellä pyritään saamaan selvennyksiä, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pystyy ratkaisemaan, ovatko prosessiautonomian periaatteen nojalla annetut vanhentumisaikoja koskevat kansalliset oikeussäännöt direktiivin 93/13 ja direktiivin 2008/48 mukaisia. ( 21 )

53.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. ( 22 )

54.

Tästä seuraa, että kansallisten tuomioistuinten esittämillä kysymyksillä oletetaan lähtökohtaisesti olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta ja unionin tuomioistuin voi kieltäytyä lausumasta näistä kysymyksistä ainoastaan, jos käy ilmi, ettei pyydetyllä tulkinnalla ole mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen hyödyllisen vastauksen antamiseksi näihin kysymyksiin. Kun huomioon otetaan tämän ratkaisuehdotuksen 31–33 kohdassa esitetyt seikat, tällaista päätelmää ei voida tehdä käsiteltävässä asiassa.

55.

Slovakian hallituksen esittämästä väitteestä on todettava vielä, että vaikka perustelut, joiden nojalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää ensimmäisen kysymyksensä, eivät ole selkeytensä puolesta mikään malliesimerkki, niiden avulla voidaan kuitenkin ymmärtää kysymyksen taustalla olevat huolenaiheet.

56.

Kuten olen tuonut esille tämän ratkaisuehdotuksen 29 kohdassa, pääasian kantajan nostamaa kannetta koskee lähtökohtaisesti kolmen vuoden objektiivinen vanhentumisaika. Tämä vanhentumisaika vaikuttaa jo päättyneen käsiteltävässä asiassa. Jotta kanne ei olisi vanhentunut, olisi katsottava, ettei kyseiseen vanhentumisaikaan voida vedota pääasian kantajaa vastaan. Tämä voisi seurata siitä, ettei kyseinen vanhentumisaika ole unionin oikeuden mukainen. Tässä tilanteessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo esille, että verrattuna kymmenen vuoden vanhentumisaikaan, jonka avulla Slovakian tuomioistuimet voivat varmistaa kuluttajansuojan tuomiossa Gutiérrez Naranjo ym. ( 23 ) vahvistetun oikeuskäytännön mukaisesti, kolmen vuoden vanhentumisaika on kuluttajalle epäedullinen, rajoittaa kuluttajan oikeuksia ja jopa estää toisinaan niiden käyttämisen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vaikuttaakin katsovan, että kolmen vuoden objektiivinen vanhentumisaika voi tehdä kuluttajalle unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai ainakin se voi aiheuttaa vähäistä suuremman vaaran siitä, että kuluttaja luopuu käyttämästä tehokkaasti oikeuksiaan kansallisessa tuomioistuimessa.

57.

Kuten olen tuonut esille tämän ratkaisuehdotuksen 33 kohdassa, unionin lainsäätäjä ei ole säätänyt menettelysäännöistä, joita sovelletaan direktiivin 93/13 ja direktiivin 2008/48 vastaisten sopimusehtojen nojalla perittyjen määrien palauttamista koskevien kanteiden nostamiseen, joten jäsenvaltioiden on annettava nämä säännöt. Ne voivat siis asettaa tällaisille kanteille vanhentumisaikoja.

58.

Unionin tuomioistuin on tosin todennut tuomiossaan Gutiérrez Naranjo ym. ( 24 ), että siitä, että tällainen ehto todetaan kohtuuttomaksi tuomioistuimessa, on lähtökohtaisesti seurattava sen oikeudellisen ja tosiasiallisen tilanteen palauttaminen, jossa kuluttaja olisi, jos tällaista ehtoa ei olisi ollut olemassa. Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että kansallisen tuomioistuimen velvollisuus sivuuttaa kohtuuton sopimusehto, joka velvoittaa perusteettomiksi osoittautuvien summien maksamiseen, sisältää lähtökohtaisesti sen, että nämä määrät on vastaavasti palautettava.

59.

Olen kuitenkin tuonut esille hiljattain esittämässäni ratkaisuehdotuksessa Raiffeisen Bank ja BRD Groupe Société Générale ( 25 ) useita perusteluita, jotka puhuvat sen puolesta, ettei kyseinen tuomio estä kohtuuttomien sopimusehtojen nojalla suoritettujen maksujen palauttamista koskevien kanteiden vanhentumista. Muistutan tässä yhteydessä ainoastaan, että unionin tuomioistuinta oli pyydetty ottamaan kantaa kansalliseen oikeuskäytäntöön, jolla rajoitettiin palauttamista koskevia vaikutuksia ajallisesti, ja antamassaan tuomiossa unionin tuomioistuin erotti toisistaan unionin oikeuteen kuuluvan oikeussäännön tulkinnan vaikutusten ajallisen rajoittamisen ja kohtuullisen vanhentumisajan kaltaisen menettelysäännön soveltamisen. ( 26 )

60.

Sama pätee muihinkin tuomioihin, joissa unionin tuomioistuin on katsonut, että direktiiviin 93/13 ja direktiiviin 2008/48 perustuvat palauttamiskanteet voivat vanhentua.

61.

Näin on tuomiossa OPR-Finance ( 27 ). Unionin tuomioistuin on tosin todennut, että tehokkuusperiaate on esteenä edellytykselle, jonka mukaan kuluttajan on kolmen vuoden määräajan kuluessa vedottava luottosopimuksen pätemättömyyttä koskevaan seuraamukseen, johon liittyy velvollisuus palauttaa pääoma ja jota sovelletaan siinä tapauksessa, että luotonantaja laiminlyö direktiivin 2008/48 8 artiklassa säädetyn velvollisuuden. Tätä toteamusta on kuitenkin tulkittava kyseisessä asiassa esitetyn ennakkoratkaisupyynnön taustalla oleva riita-asia huomioon ottaen. Kyseisessä asiassa kuluttaja oli nimittäin vastaajana eikä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voinut tutkia viran puolesta luottosopimuksen pätemättömyyttä, vaan sen oli näin ollen hyväksyttävä luotonantajan vaatimus. Kyseinen tilanne johtui siitä, että kansallisen lainsäädännön unionin oikeuden vastaisuus perustui kieltoon tutkia viran puolesta, oliko direktiivin 2008/48 8 artiklassa säädettyä velvollisuutta noudatettu. ( 28 )

62.

Sama pätee tuomioon Cofidis ( 29 ), jossa yhteisöjen tuomioistuin on todennut direktiivin 93/13 yhteydessä, että menettelysäännöksellä, jolla kielletään kansallista tuomioistuinta tietyn vanhentumisajan päätyttyä viran puolesta tai kuluttajan esittämän väitteen nojalla tutkimasta sellaisen sopimusehdon kohtuuttomuutta, jonka täytäntöönpanoa elinkeinonharjoittaja vaatii, tehdään suhteettoman vaikeaksi kyseisellä direktiivillä kuluttajille annettavaksi tarkoitetun suojan soveltaminen oikeudenkäynneissä, joissa kuluttajat ovat vastaajina.

63.

Slovakian lainsäädännössä, sellaisena kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin sen esittää käsiteltävässä asiassa, mikään ei viittaa siihen, että objektiivisten vanhentumisaikojen päättyminen kieltäisi tutkimasta viran puolesta todellisen vuosikoron merkitsemistä väärin, mikä erottaa nyt käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön tuomion OPR-Finance ( 30 ) taustalla olleesta ennakkoratkaisupyynnöstä. Lain nro 129/2010 11 §:n 1 momentin perusteella väärin merkitsemisestä sanktioidaan automaattisesti poistamalla oikeus periä korkoja ja kuluja.

64.

Kyseisestä lainsäädännöstä ei ilmene myöskään, että näiden objektiivisten vanhentumisaikojen päättyminen estäisi kansallista tuomioistuinta tutkimasta viran puolesta sopimusehtojen kohtuuttomuutta, mikä niin ikään erottaa nyt käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön tuomiossa Cofidis ( 31 ) kyseessä olleesta ennakkoratkaisupyynnöstä. Slovakian siviililain 53 §:n 1 momentissa säädetään nimittäin, että kuluttajasopimuksen kohtuuttomat ehdot ovat pätemättömiä. Komissio käsittää tämän säännöksen siten, että kyseessä on ehdoton pätemättömyys ja että Slovakian doktriinin mukaan tuomioistuin ottaa tämän pätemättömyyden huomioon myös silloin, kun asianosaiset eivät ole esittäneet vaatimusta, ja ilman mitään ajallista rajoitusta. Huomautan joka tapauksessa, että siviililain 107 § ei vaikuta koskevan kanteita, joissa vaaditaan toteamaan sopimusehtojen kohtuuttomuus, vaan ainoastaan palauttamiskanteita, jotka kuuluvat perusteetonta etua koskevan järjestelmän soveltamisalaan.

65.

Vaikka jäsenvaltiot voivat asettaa palauttamiskanteille vanhentumisaikoja, niillä ei ole tämän suhteen rajatonta harkintavaltaa. Vanhentumisjärjestelmän on noudatettava tehokkuusperiaatteesta johtuvia vaatimuksia. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä selvennetään monin tavoin kyseisen periaatteen noudattamista kuluttajansuojan alalla nostettujen kanteiden vanhentumisen yhteydessä. Minulla on ollut hiljattain tilaisuus tarkastella tätä oikeuskäytäntöä nyt käsiteltävän asian kanssa samankaltaisessa asiayhteydessä, ( 32 ) joten esitän vain yhteenvedon sen osalta merkille pantavista seikoista.

66.

Tutkittaessa tehokkuusperiaatteen noudattamista kansallisen oikeuden säännöksissä on tarvittaessa otettava huomioon kansallisen tuomioistuinjärjestelmän perustana olevat periaatteet, joita ovat puolustautumisoikeuksien suojaaminen, oikeusvarmuuden periaate ja oikeudenkäynnin moitteeton kulku. Se, että kuluttajalta voidaan edellyttää tiettyä tarkkaavaisuutta etujensa turvaamisessa, ei siis loukkaa tehokkuusperiaatetta. Tältä kannalta tarkasteltuna se, että oikeussuojakeinojen käyttämiselle asetetaan kohtuulliset preklusiiviset määräajat oikeusvarmuuden edistämiseksi, ei tee unionin oikeusjärjestyksessä annettujen oikeuksien käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa. Määräaikaa ei sen sijaan voida pitää kohtuullisena, jos siitä aiheutuu vähäistä suurempi vaara siitä, että kuluttaja luopuu käyttämästä tehokkaasti oikeuksiaan tuomioistuimessa, jonka käsiteltäväksi elinkeinonharjoittaja on asian saattanut. Toisin sanoen kohtuullisen määräajan on oltava käytännössä riittävä niin, että kuluttaja ehtii tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa. ( 33 )

67.

Vanhentumisajan kohtuullisuutta ja siten myös sen tehokkuusperiaatteen mukaisuutta ei kuitenkaan voida ratkaista yksinomaan keston perusteella. Huomioon on otettava kaikki kyseistä vanhentumisaikaa koskevat yksityiskohtaiset säännöt, erityisesti sen kulumisen käynnistävää tapahtumaa koskevat säännöt. ( 34 )

68.

Vanhentumisaikaa pidetään yhdessä kaikkien siihen liittyvien yksityiskohtaisten sääntöjen kanssa tehokkuusperiaatteen mukaisena, jos se on mukautettu kyseisen alan erityispiirteisiin niin, etteivät asiaan liittyvät unionin oikeuden säännökset menetä täysimääräistä vaikutustaan.

69.

Nämä oikeuskäytännössä annetut selvennykset on otettava huomioon ennakkoratkaisukysymyksiä tutkittaessa. Varsinaisesti on selvitettävä, voidaanko Slovakian lainsäädännön mukaisia vanhentumisaikoja pitää unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla kohtuullisina.

70.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen perusteluista ilmenee, että kolmen vuoden objektiivinen vanhentumisaika alkaa kulua siitä hetkestä, jona perusteeton etu on tosiasiallisesti saatu. Päättelen tästä, että vanhentumisajan kulumisen käynnistävä tapahtuma on maksu, jonka kuluttaja suorittaa aikomuksenaan sopimuksen täyttäminen. Mainittu vanhentumisaika on siis laskettava erikseen jokaiselle maksulle, jonka kuluttaja suorittaa sopimuksen täyttämisen aikana. ( 35 )

71.

Pääasian asianosaisten välillä tehdyn sopimuksen kaltaiset luottosopimukset pannaan lähtökohtaisesti täytäntöön huomattavan pitkän ajan kuluessa. Luottosopimusten taloudellisena tarkoituksena on nimittäin muun muassa luovuttaa välittömästi tietty summa, jonka luotonsaaja maksaa sitten vähitellen takaisin kulujen ja korkojen kera.

72.

Tässä yhteydessä on todettava, että jos tapahtuma, joka käynnistää kolmen vuoden vanhentumisajan kulumisen, on mikä tahansa luotonsaajan suorittama maksu, on mahdollista, että yli kolmen vuoden aikavälillä täytettävän sopimuksen yhteydessä tietyt luotonsaajan toimet ehtivät vanhentua ennen sopimuksen päättymistä. ( 36 ) Tämä pätee erityisesti toimiin, jotka koskevat välittömästi sopimuksen tekemisen jälkeen suoritettuja maksuja, mikä voi kannustaa elinkeinonharjoittajia ”aikaistamaan” suurinta osaa asiakkailta perittävistä maksuista.

73.

Tällöin vanhentumisjärjestelmä saattaa viedä kuluttajilta järjestelmällisesti jo ennen sopimuksen päättymistä mahdollisuuden vaatia kuluttajansuojan alalla annettujen direktiivien vastaisten sopimusehtojen nojalla suoritettujen maksujen palauttamista. On nimittäin mahdollista, että kuluttaja, joka ei ole täysin tietoinen siitä, että sopimus on unionin oikeuden vastainen, ja joka pelkää elinkeinonharjoittajan nostavan mahdollisesti kanteen häntä vastaan, on taipuvainen täyttämään sopimusvelvoitteensa. Näissä olosuhteissa ei vaikuta lainkaan tavattomalta, että kuluttaja pyytää asianajajalta tai juristilta tietoa tällaisesta unionin oikeuden vastaisuudesta sopimuksen päättymisen jälkeen. Näin on erityisesti niiden sopimusten kohdalla, jotka täytetään useiden vuosien aikana, mitä ei voida pitää riittävän pitkänä aikana, niin että kuluttajalta voitaisiin edellyttää, että hän hankkii tietoa tällaisesta unionin oikeuden vastaisuudesta ja osoittaa näin tiettyä tarkkaavaisuutta etujensa turvaamisessa.

74.

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että tehokkuusperiaate on esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai sen tulkinnalle, jonka mukaan kolmen vuoden vanhentumisaika, jota sovelletaan direktiivissä 93/13 tarkoitetulla tavalla kohtuuttomiksi katsottaviin sopimusehtoihin ja/tai direktiivissä 2008/48 asetettujen vaatimusten vastaisiin sopimusehtoihin perustuviin palauttamiskanteisiin, alkaa kulua siitä hetkestä, jona perusteeton etu on tosiasiallisesti saatu.

75.

Kun otetaan huomioon ensimmäiseen kysymykseen ehdotettava vastaus, toiseen kysymykseen ei ole tarpeen vastata, sillä toinen kysymys esitetään ainoastaan siinä tapauksessa, että ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi. Jatkan kuitenkin tarkasteluani siltä varalta, ettei unionin tuomioistuin yhdy ensimmäisestä ennakkoratkaisukysymyksestä tekemääni arviointiin.

76.

Toisessa kysymyksessä esille otetun ongelman sijoittamiseksi asiayhteyteensä on syytä muistuttaa, että Slovakian lainsäädännön mukaan kymmenen vuoden objektiivista vanhentumisaikaa sovelletaan – toisin kuin kolmen vuoden objektiivista vanhentumisaikaa – vain, jos perusteettomaan etuun liittynyt tahallisuus näytetään toteen. Vaikuttaa siis siltä, ettei kyseessä ole lähtökohtaisesti sovellettava yleinen vanhentumisaika vaan erityinen vanhentumisaika.

77.

Tästä lähtökohdasta käsin Slovakian hallitus huomauttaa, että toinen kysymys, joka esitetään ainoastaan siinä tapauksessa, että kolmen vuoden yleisen objektiivisen vanhentumisajan katsotaan olevan unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten mukainen, on merkityksetön, sillä kymmenen vuoden erityinen vanhentumisaika tarjoaa lisäedun, jota ei teoriassa tarvitsisi edes olla olemassa. Slovakian hallituksen mukaan on joka tapauksessa niin, ettei unionin oikeus ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan tällaisen edun käyttäminen edellyttää, että kuluttaja näyttää toteen perusteettomaan etuun liittyneen tahallisuuden. Tätä näkemystä ei kyseenalaista myöskään tuomio CA Consumer Finance ( 37 ), jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee, sillä kyseisen tuomion taustalla ollutta tilannetta ei voida rinnastaa käsiteltävän asian tilanteeseen.

78.

Komissio väittää puolestaan, että tilanne, jossa kymmenen vuoden objektiivisen vanhentumisajan soveltaminen edellyttää, että kuluttaja näyttää toteen luotonantajan tahallisuuden, on vastoin kuluttajansuojan alaa koskevaa unionin oikeutta.

79.

Komissio esittää ensinnäkin, että sopimusehto on direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla kohtuuton, jos siitä ei ole neuvoteltu erikseen ja jos se lojaliteettiperiaatteen vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon. Komissio päättelee kyseisen säännöksen perusteella, että vain luotonantaja on vastuussa kohtuuttoman sopimusehdon olemassaolosta ja että tällaisen ehdon olemassaolo osoittaa luotonantajan toimineen lojaliteettiperiaatteen vastaisesti.

80.

Komissio viittaa tuomioon Karel de Grote – Hogeschool Katholieke Hogeschool Antwerpen ( 38 ) ja tuo sitten esille, että kuluttajan asettaminen vastuuseen kolmen vuoden vanhentumisaikaa pidemmän vanhentumisajan soveltamisedellytyksistä on vastoin unionin tuomioistuimen näkemystä, jonka mukaan on niin, että kun otetaan huomioon sen yleisen edun luonne ja merkityksellisyys, johon direktiivissä 93/13 kuluttajille taattu suoja perustuu, kyseisen direktiivin 6 artiklan on katsottava olevan sellaisia kansallisia sääntöjä vastaava normi, jotka kuuluvat kansallisen oikeusjärjestyksen perusteisiin.

81.

Komissio katsoo vielä Slovakian hallituksesta poiketen, että tuomio CA Consumer Finance ( 39 ) on merkityksellinen käsiteltävän asian yhteydessä.

82.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on siis epävarma siitä, miten toiseen kysymykseen on vastattava, kun huomioon otetaan kolme seikkaa, josta asianosaisten välillä on kiistaa: tahallisuuden merkitys direktiivin 93/13 ja direktiivin 2008/48 mukaisissa järjestelmissä, objektiivisten vanhentumisaikojen rinnakkaisuus Slovakian oikeudessa ja tuomion CA Consumer Finance ( 40 ) merkitys.

83.

Argumentit, joita komissio esittää direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdan perusteella, vaikuttavat perustuvan kyseisen direktiivin tulkitsemiseen siten, että direktiivin mukaisessa järjestelmässä kohtuuttoman sopimusehdon olemassaolo osoittaa, että elinkeinonharjoittaja, joka on sisällyttänyt tällaisen ehdon kuluttajan kanssa tekemäänsä sopimukseen, on toiminut tahallisesti.

84.

On totta, että direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa mainitaan lojaliteettiperiaatteeseen (tai pikemmin sen noudattamatta jättämiseen) liittyvä kriteeri. Tällä kriteerillä ei kuitenkaan viitata sopimuksen tekemiseen liittyviin psykologisiin ilmiöihin. Sillä nimittäin kuvataan kyseisessä säännöksessä lopputulosta, johon sopimusehdon tulee johtaa, jotta ehtoa olisi pidettävä kohtuuttomana. Säännöksessä käytetyn sanamuodon mukaisesti tällaisen ehdon on aiheutettava kuluttajan vahingoksi huomattava epätasapaino lojaliteettiperiaatteen vastaisesti.

85.

Kyseessä ei siis ole subjektiivinen kriteeri vaan objektiivinen kriteeri. ( 41 ) Tämä tulkinta on yhteensopiva direktiivin 93/13 johdanto-osan 16. perustelukappaleen kanssa; kyseisessä perustelukappaleessa korostetaan vilpittömän mielen vaatimuksen arvioinnin objektiivisia näkökohtia. ( 42 ) Vastaavasti päätellen unionin tuomioistuin on todennut toistuvasti, että tämän vaatimuksen osalta kansallisen tuomioistuimen on tutkittava, voisiko kuluttajaa lojaalisti ja kohtuullisesti kohteleva elinkeinonharjoittaja perustellusti odottaa, että kuluttaja olisi yksilöllisissä sopimusneuvotteluissa hyväksynyt kyseisen ehdon. ( 43 )

86.

Pitää niin ikään paikkaansa, että direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdan mukaan yhdestäkään kohtuuttomasta sopimusehdosta ei ole neuvoteltu erikseen. Tämän perusteella kuluttaja ei voi vaikuttaa kohtuuttoman ehdon sisällyttämiseen sopimukseen eikä kyseisen ehdon sisältöön. Voidaan toki väittää, että yksin elinkeinonharjoittajalla on vaikutusvaltaa näihin kahteen seikkaan. Tästä ei voida kuitenkaan päätellä, että kyseisessä direktiivissä edellytetään elinkeinonharjoittajan sisällyttäneen kohtuuttoman ehdon kuluttajasopimukseen tahallisesti tai että direktiivissä vahvistetaan tällainen olettama.

87.

Direktiivin 93/13 mukaisessa järjestelmässä on merkityksetöntä, onko kohtuuttoman ehdon sisällyttäminen sopimukseen tai merkittävän epätasapainon aiheuttaminen kuluttajan vahingoksi ollut tahallista. Tällainen järjestelmä vahvistaa kuluttajansuojaa, sillä siinä estetään ylipäätään aloittamasta kiistelyä siitä, onko elinkeinonharjoittajan toiminta ollut virheellistä, kun sovelletaan direktiivin 6 artiklaa, tai pystyykö elinkeinonharjoittaja mahdollisesti kumoamaan direktiivissä säädetyn olettaman. ( 44 ) Elinkeinonharjoittajan vastuun on nimittäin katsottava olevan objektiivista jo pelkästään kohtuuttoman ehdon käytön perusteella.

88.

Lisäksi vaikka oletettaisiin, että direktiivin 93/13 mukainen järjestelmä perustuu ajatukseen siitä, että sopimusehdon kohtuuttomuus edellyttää elinkeinonharjoittajan tahallisuutta, tällainen tahallisuus ei kyseisessä direktiivissä tarkoitetussa merkityksessä vastaa välttämättä jäsenvaltion oikeudessa tarkoitettua tahallisuuden käsitettä. Kyseisessä direktiivissä tarkoitetun kohtuuttoman sopimusehdon olemassaolo ei siis merkitse välttämättä sitä, että Slovakian lainsäädännössä säädetyt kymmenen vuoden objektiivisen vanhentumisajan soveltamisen edellytykset täyttyvät.

89.

Sama pätee direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohtaan, jonka mukaan todellisen vuosikoron merkitseminen väärin on kyseisen kohdan vastaista, ilman että elinkeinonharjoittajan tahallisuus voisi vaikuttaa elinkeinonharjoittajan omiin tai kuluttajan oikeuksiin.

90.

Direktiivin 93/13 mukainen järjestelmä ei siis perustu siihen ajatukseen, että kohtuuton ehto johtuu aina elinkeinonharjoittajan tahallisuudesta tai huolimattomuudesta. Kyseisessä direktiivissä ei siis edellytetä, että kuluttajan on voitava vedota erityiseen vanhentumisaikaan, jota sovelletaan, kun kyseessä on tahallisesti saatu perusteeton etu. Sama pätee direktiivin 2008/48 mukaiseen järjestelmään ja todellisen vuosikoron merkitsemiseen väärin.

91.

Slovakian hallitus ja komissio painottavat sitä seikkaa, että kymmenen vuoden objektiivinen vanhentumisaika on täydentävä suhteessa kolmen vuoden vanhentumisaikaan. Ne ovat erimielisiä siitä, vaikuttaako näiden vanhentumisaikojen rinnakkaisuus siihen, onko pidempi vanhentumisaika yhteensopiva unionin oikeuden kanssa.

92.

Jos oletetaan, että yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika ei erikseen tarkasteltuna tee unionin oikeudessa kuluttajille vahvistettujen oikeuksien käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa, ( 45 ) on vaikeaa katsoa, ettei erityinen kymmenen vuoden vanhentumisaika, joka täydentää kolmen vuoden vanhentumisaikaa, täyttäisi tehokkuusperiaatteesta johtuvia vaatimuksia.

93.

Jokaista tapausta, jossa pohditaan, onko kansallinen oikeussääntö tehokkuusperiaatteen mukainen, on nimittäin tarkasteltava ottaen huomioon asianomaisen oikeussäännön merkitys koko menettelyssä, menettelyn kulku sekä sen erityispiirteet eri kansallisissa elimissä. Kyseisen periaatteen noudattamisen valvonnassa on otettava huomioon kaikki vanhentumisaikaan liittyvät yksityiskohtaiset menettelysäännöt. ( 46 ) Tällaisen valvonnan yhteydessä on otettava vastaavasti huomioon, että kyseessä on tehokkuusperiaatteen mukaiseksi todettua yleistä vanhentumisaikaa täydentävä vanhentumisaika.

94.

Toisin kuin komissio väittää, direktiivissä 93/13 kuluttajille taatun suojan perusteena olevan yleisen edun luonne ja merkitys eivät voi kyseenalaistaa näkemystä, jonka mukaan on epätodennäköistä, ettei erityinen kymmenen vuoden vanhentumisaika, joka täydentää tehokkuusperiaatteen mukaista kolmen vuoden vanhentumisaikaa, täyttäisi kyseisestä periaatteesta johtuvia vaatimuksia. Jos edun saantiin liittyvällä elinkeinonharjoittajan tahallisuudella ei ole merkitystä unionin oikeuden näkökulmasta, ( 47 ) on katsottava, ettei unionin oikeudessa edellytetä, kun kyseessä on tahallisesti saatu etu, että kuluttajan tulee pystyä vetoamaan yleistä vanhentumisaikaa pidempään erityiseen vanhentumisaikaan.

95.

Unionin tuomioistuin on todennut tuomiossa CA Consumer Finance ( 48 ), että direktiivi 2008/48 on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan kyseisen direktiivin 5 ja 8 artiklassa säädettyjen velvollisuuksien (sopimuksen tekoa edeltävä tietojenanto ja kuluttajan luottokelpoisuuden arviointi) noudattamatta jättämistä koskeva todistustaakka on kuluttajalla, siksi että tällainen säännöstö vaarantaa tehokkuusperiaatteen toteutumisen. Unionin tuomioistuin on nimittäin huomauttanut yhtäältä, ettei kuluttajalla ole käytettävissään keinoja osoittaa sitä, ettei luotonantaja ole täyttänyt näitä velvollisuuksia. Toisaalta se on tuonut esille, että kyseisessä direktiivissä taattujen oikeuksien tehokas käyttö tulee turvatuksi kansallisen oikeuden säännöllä, jonka mukaan luotonantaja on lähtökohtaisesti velvollinen osoittamaan tuomioistuimessa, että se on täyttänyt kyseiset velvollisuudet asianmukaisesti. ( 49 )

96.

Aluksi on huomautettava, että tuomiossa CA Consumer Finance ( 50 ) asiayhteys, jossa todistustaakkaa koskeva oikeudellinen ongelma ilmeni, oli toinen kuin käsiteltävässä asiassa. Samoin kuin tuomiossa OPR-Finance ( 51 ), jota tarkastellaan lyhyesti tämän ratkaisuehdotuksen 61 kohdassa, siinäkin oli kyseessä elinkeinonharjoittajan kuluttajaa vastaan nostama kanne.

97.

Asianomaisessa tuomiossa kyseessä ollut todistustaakkaa koskeva oikeudellinen ongelma liittyi elinkeinonharjoittajan laiminlyönteihin, joiden perusteella kuluttaja saattoi nostaa kanteen tai jotka tuomioistuin saattoi tutkia viran puolesta. Elinkeinonharjoittajan toiminnan tahallisuudella ei sitä vastoin ole merkitystä direktiivin 93/13 ja direktiivin 2008/48 mukaisissa järjestelmissä, siltä osin kuin viimeksi mainittu koskee todellisen vuosikoron merkitsemistä väärin.

98.

Jos unionin tuomioistuin katsoo, ettei ensimmäisen kysymyksen kohteena olevan kaltainen kolmen vuoden objektiivinen vanhentumisaika aiheuta ongelmaa tehokkuusperiaatteen näkökulmasta käsiteltävän asian olosuhteissa, ehdotan, että se katsoisi, ettei kyseinen periaate ole pääsääntöisesti esteenä myöskään toisen kysymyksen kohteena olevan kaltaiselle kymmenen vuoden objektiiviselle vanhentumisajalle, joka täydentää kolmen vuoden vanhentumisaikaa.

99.

Edellä esitetyistä toista kysymystä koskevista lisähuomautuksista huolimatta pysyttäydyn kuitenkin siinä kannassa, jonka olen esittänyt tämän ratkaisuehdotuksen 74 kohdassa.

100.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Krajský súd v Prešoven esittämiin ensimmäiseen ja toiseen ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Tehokkuusperiaate on esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai sen tulkinnalle, jonka mukaan kolmen vuoden vanhentumisaika, jota sovelletaan kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetussa neuvoston direktiivissä 93/13/ETY tarkoitetulla tavalla kohtuuttomiksi katsottaviin sopimusehtoihin ja/tai kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2008/48/EY asetettujen vaatimusten vastaisiin sopimusehtoihin perustuviin palauttamiskanteisiin, alkaa kulua siitä hetkestä, jona perusteeton etu on tosiasiallisesti saatu.