1)

Onko periaate, jonka mukaan mitättömät ehdot eivät sido kuluttajia (5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 6 artikla), (1) ulotettava koskemaan myös sopimuksia ja oikeustoimia, joita tehdään näiden sopimusehtojen jälkeen, kuten tapahtuu uudistamissopimuksen yhteydessä?

Koska lähtökohtainen mitättömyys merkitsee sitä, että mitätöntä sopimusehtoa ei ollut koskaan olemassa sopimuksen oikeudellis-taloudellisen olemassaolon aikana, voidaanko päätellä, että myös myöhempiä oikeustoimia ja niiden vaikutuksia tähän sopimusehtoon eli uudistamissopimusta ei ole olemassa oikeudellisessa todellisuudessa, koska sitä on pidettävä mitättömänä ja vaikutuksettomana?

2)

Voivatko asiakirjat, joilla muutetaan sopimusehtoja tai sovitaan sopimusehdoista, joista ei ole neuvoteltu erikseen ja jotka eivät todennäköisesti täytä kohtuuttomuuden puuttumista ja avoimuutta koskevia edellytyksiä, osaltaan vaikuttaa sopimusten yleisten ehtojen luonteeseen sovellettaessa 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 3 artiklaa, koska niitä koskevat samat mitättömyysperusteet kuin alkuperäisiä uudistettuja tai hiljaisesti hyväksyttyjä asiakirjoja?

3)

Onko uudistamissopimukseen sisältyvän oikeussuojakeinoista luopumisen oltava myös mitätön, koska asiakkaiden allekirjoittamissa sopimuksissa ei ilmoitettu heille, että kyseessä oli mitätön sopimusehto, eikä mainittu myöskään rahamäärää tai taloudellista arvoa, joka heillä oli oikeus saada palautuksena koroista, jotka oli maksettu alun perin määrättyjen ”vähimmäiskorkoehtojen” perusteella?

Tällä tavoin asiakas siis allekirjoittaa luopuvansa vaatimuksesta ilman, että pankki olisi ilmoittanut, mistä hän luopuu ja miten suuresta rahamäärästä hän luopuu.

4)

Jos tarkasteltaessa muutoksen sisältävää uudistamissopimusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja direktiivin [93/13] 3 artiklan 1 kohtaa ja 4 artiklan 2 kohdan valossa, siihen sisältyvä uusi vähimmäiskorkoehto ei edelleenkään ole avoin, koska pankki ei edelleenkään täytä sille kuuluvia avoimuusperusteita, jotka on vahvistettu 9.5.2013 annetussa [Supremo Tribunalin] tuomiossa, eikä ole ilmoittanut asiakkaalle kyseisen kiinnelainasopimuksen ehdon todellisista taloudellisista kustannuksista siten, että hän saisi selville korkokannan (ja siihen perustuvan koron osuuden), jota hänen olisi maksettava, jos sovelletaan uutta vähimmäiskorkoehtoa, ja korkokantaa (ja siitä seuraavaa koron osuutta), jota hänen olisi maksettava, jos mitään vähimmäiskorkoehtoa ei sovellettaisi ja sovellettaisiin kiinnelainalle sovittua korkokantaa ilman alarajaa?

Jos siis rahoituslaitoksen olisi pitänyt määrätessään tietyn asiakirjan ”vähimmäiskorkoehtoja” koskevaksi uudistamissopimukseksi täyttää avoimuutta koskevat edellytykset, jotka on yksilöity direktiivin [93/13] 3 artiklan 1 kohdassa ja 4 artiklan 2 kohdassa, ja ilmoittaa kuluttajalle niiden määrien suuruudesta, jotka tämä olisi menettänyt ”vähimmäiskorkoehtojen” soveltamisen vuoksi, sekä korosta, jota sovellettaisiin, mikäli näitä ehtoja ei olisi, ja jos se ei ole menetellyt näin, myös nämä asiakirjat ovat mitättömiä.

5)

Jos muutoksen sisältävän uudistamissopimuksen yleisiin ehtoihin sisältyviä toimia koskevaa ehtoa voidaan pitää sisältönsä vuoksi kohtuuttomana 3 artiklan 1 kohtaa sovellettaessa, luettuna yhdessä kohtuuttomia ehtoja koskevan liitteen ja konkreettisesti tämän liitteen q kohdan kanssa (kohtuuttomia ehtoja ovat ehdot, joiden tarkoituksena on kuluttajan oikeuden nostaa kanne tai käyttää muita oikeuskeinoja poissulkeminen tai rajoittaminen), koska sillä rajoitetaan kuluttajien oikeutta käyttää oikeuksia, joita voi syntyä tai jotka voivat ilmetä sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, kuten tapahtui mahdollisuudelle vaatia maksettujen korkojen täysimääräistä palauttamista (21.12.2016 annetun unionin tuomioistuimen tuomion perusteella) (2).