–

Barbara Rust-Hackner, Christian Gmoser, Bettina Plackner ja KL, edustajanaan N. Nowak, Rechtsanwalt,

–

LK, edustajanaan M. Poduschka, Rechtsanwalt,

–

MJ ja NI, edustajanaan P. Mandl, Rechtsanwalt,

–

Nürnberger Versicherung Aktiengesellschaft Österreich, UNIQA Österreich Versicherungen AG ja Allianz Elementar Lebensversicherungs-Aktiengesellschaft, edustajanaan P. Konwitschka, Rechtsanwalt,

–

DONAU Versicherung AG Vienna Insurance Group, edustajinaan D. Altenburger ja G. Hoffmann, Rechtsanwälte,

–

Itävallan hallitus, asiamiehenään J. Schmoll,

–

Tšekin hallitus, asiamiehinään M. Smolek ja J. Vláčil,

–

Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan P. Garofoli, avvocato dello Stato,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään H. Tserepa-Lacombe, K.-P. Wojcik ja G. Braun,

1

Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat henkivakuutuksen ensivakuutusliikettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä, sekä direktiivin 79/267/ETY muuttamisesta 8.11.1990 annetun toisen neuvoston direktiivin 90/619/ETY (EYVL 1990, L 330, s. 50), sellaisena kuin se on muutettuna 10.11.1992 annetulla neuvoston direktiivillä 92/96/ETY (EYVL 1992, L 360, s. 1) (jäljempänä direktiivi 90/619), 15 artiklan 1 kohdan, henkivakuutuksen ensivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta sekä direktiivien 79/267/ETY ja 90/619/ETY muuttamisesta 10.11.1992 annetun neuvoston direktiivin 92/96/ETY (kolmas henkivakuutusdirektiivi) (EYVL 1992, L 360, s. 1) 31 artiklan, henkivakuutuksesta 5.11.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/83/EY (EYVL 2002, L 345, s. 1) 35 artiklan 1 kohdan ja 36 artiklan sekä vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta 25.11.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/138/EY (Solvenssi II) (EUVL 2009, L 335, s. 1) 185 artiklan 1 kohdan ja 186 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2

Nämä pyynnöt on esitetty seitsemässä asiassa, joista Landesgericht Salzburgissa (Salzburgin alueellinen tuomioistuin, Itävalta) on käsiteltävänä kolme asiaa, joissa ovat vastakkain yhtäältä Barbara Rust-Hackner, Christian Gmoser ja Bettina Plackner sekä toisaalta Nürnberger Versicherung Aktiengesellschaft Österreich (jäljempänä Nürnberger); Bezirksgericht für Handelssachen Wienissä (Wienin kauppaoikeudellisia asioita käsittelevä alioikeus, Itävalta) on käsiteltävänä neljä asiaa, joissa ovat vastakkain KL ja UNIQA Österreich Versicherungen AG (jäljempänä UNIQA), LK ja Donau Versicherung AG Vienna Insurance Group (jäljempänä DONAU), MJ ja Allianz Elementar Lebensversicherungs-Aktiengesellschaft (jäljempänä Allianz) sekä NI ja Allianz; nämä asiat koskevat henkivakuutussopimusten peruuttamisoikeuden laajuutta ja sitä koskevaa preklusiivista määräaikaa.

3

Direktiivin 90/619, joka on kumottu direktiivillä 2002/83, 15 artiklan 1 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on määrättävä, että vakuutuksenottajalla, joka tekee yksilöllisen henkivakuutussopimuksen, on oikeus peruuttaa sopimus määräajassa, joka on 14–30 päivää siitä, kun hän sai tiedon sopimuksen tekemisestä.

Vakuutuksenottajan tekemä peruutusilmoitus vapauttaa hänet kaikista vastaisista sopimusvelvoitteista.

Peruutuksen muut oikeusvaikutukset ja sen edellytykset määräytyvät sopimukseen 4 artiklan mukaan sovellettavan lain perusteella; tämä koskee erityisesti menettelytapoja, joita käyttäen vakuutuksenottajalle ilmoitetaan sopimuksen tekemisestä.”

4

Direktiivin 92/96, joka myös kumottiin direktiivillä 2002/83, johdanto-osan 23 perustelukappaleessa todettiin, että

”yhtenäisillä vakuutusmarkkinoilla kuluttaja voi valita useammista ja erilaisista sopimuksista; voidakseen saada täyden hyödyn tästä monipuolisuudesta ja lisääntyvästä kilpailusta, kuluttajalle on annettava kaikki tarpeelliset tiedot, jotta hän voi valita tarpeisiinsa sopivimman sopimuksen; tämän tiedottamisen tarpeellisuus on sitäkin tärkeämpää, koska sitoumusten kesto voi olla hyvin pitkä; sen vuoksi on suotavaa yhteensovittaa vähimmäismääräykset, jotta kuluttaja saa selkeän ja tarkan tiedon hänelle tarjottujen tuotteiden keskeisistä ominaispiirteistä sekä tiedot niistä toimielimistä, joille vakuutuksenottajien, vakuutettujen tai edunsaajien valitukset voi osoittaa”.

5

Direktiivin 92/96 31 artiklassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Ennen vakuutussopimuksen tekemistä vakuutusyrityksen on ilmoitettava vakuutuksenottajalle vähintään ne tiedot, jotka ovat liitteessä II olevassa A kohdassa.

– –

4.   Sitoumusjäsenvaltio antaa tämän artiklan ja liitteen II täytäntöönpanoa koskevat yksityiskohtaiset määräykset.”

6

Kyseisen direktiivin liitteessä II, jonka otsikko on ”Vakuutuksenottajille annettavat tiedot”, täsmennettiin seuraavaa:

”Seuraavat tiedot, jotka on annettava tiedoksi vakuutuksenottajalle joko (A) ennen sopimuksen tekemistä tai (B) sopimuksen voimassaoloaikana, on ilmoitettava selkeästi ja täsmällisesti kirjallisina ja niiden on oltava annettu sitoumusjäsenvaltion virallisella kielellä.

– –

7

Direktiivin 2002/83, joka kumottiin direktiivillä 2009/138, johdanto-osan 46 ja 52 perustelukappaleen sanamuoto oli seuraava:

– –

8

Direktiivin 2002/83 35 artiklan, jonka otsikko on ”Peruuttamista koskeva määräaika”, 1 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on määrättävä, että vakuutuksenottajalla, joka tekee yksilöllisen henkivakuutussopimuksen, on oikeus peruuttaa sopimus määräajassa, joka on 14–30 päivää siitä, kun hän sai tiedon sopimuksen tekemisestä.

Vakuutuksenottajan tekemä peruutusilmoitus vapauttaa hänet kaikista vastaisista sopimusvelvoitteista.

Peruutuksen muut oikeusvaikutukset ja sen edellytykset määräytyvät sopimukseen [31] artiklan mukaan sovellettavan lain perusteella; tämä koskee erityisesti menettelytapoja, joita käyttäen vakuutuksenottajalle ilmoitetaan sopimuksen tekemisestä.”

9

Tämän direktiivin 36 artiklan, jonka otsikko oli ”Vakuutuksenottajalle annettavat tiedot”, sanamuoto oli seuraava:

”1.   Ennen vakuutussopimuksen tekemistä vakuutusyrityksen on ilmoitettava vakuutuksenottajalle vähintään ne tiedot, jotka ovat liitteessä III olevassa A kohdassa.

– –

4.   Sitoumusjäsenvaltio antaa tämän artiklan ja liitteen III täytäntöönpanoa koskevat yksityiskohtaiset määräykset.”

10

Kyseisen direktiivin liitteessä III, jonka otsikko on ”Vakuutuksenottajille annettavat tiedot”, täsmennettiin seuraavaa:

”Seuraavat tiedot, jotka on annettava tiedoksi vakuutuksenottajalle joko (A) ennen sopimuksen tekemistä tai (B) sopimuksen voimassaoloaikana, on ilmoitettava selkeästi ja täsmällisesti kirjallisina ja niiden on oltava annettu sitoumusjäsenvaltion virallisella kielellä.

– –

11

Direktiivin 2009/138 johdanto-osan 79 perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

”Vakuutusalan sisämarkkinoilla kuluttajat voivat valita useammista ja erilaisista sopimuksista. Jotta kuluttajat saisivat täyden hyödyn tästä monipuolisuudesta ja lisääntyvästä kilpailusta, heille on ennen sopimuksen tekemistä ja koko sopimuskauden ajan annettava kaikki tarpeelliset tiedot, jotta he voivat valita tarpeisiinsa sopivimman sopimuksen.”

12

Kyseisen direktiivin 185 artiklassa, jonka otsikko on ”Vakuutuksenottajille annettavat tiedot”, säädetään seuraavaa:

”1.   Ennen henkivakuutussopimuksen tekemistä vakuutuksenottajalle on ilmoitettava vähintään tiedot, joista säädetään 2–4 kohdassa.

– –

3.   Sitoumuksesta on ilmoitettava seuraavat tiedot:

– –

– –

6.   Edellä 2–5 kohdassa tarkoitetut tiedot on ilmoitettava selkeästi ja täsmällisesti kirjallisina ja sitoumusjäsenvaltion virallisella kielellä.

– –

8.   Sitoumusjäsenvaltio antaa yksityiskohtaiset säännöt 1–7 kohdan soveltamisesta.”

13

Kyseisen direktiivin 186 artiklan, jonka otsikko on ”Peruuttamista koskeva määräaika”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, että vakuutuksenottajilla, jotka tekevät yksilöllisiä henkivakuutussopimuksia, on oikeus peruuttaa sopimus määräajassa, joka on 14–30 päivää siitä, kun he ovat saaneet tiedon sopimuksen tekemisestä.

Vakuutuksenottajan tekemä peruutusilmoitus vapauttaa hänet kaikista vastaisista sopimusvelvoitteista.

Peruutuksen muut oikeusvaikutukset ja sen edellytykset määräytyvät sopimukseen sovellettavan lain perusteella; tämä koskee erityisesti menettelytapoja, joita käyttäen vakuutuksenottajalle ilmoitetaan sopimuksen tekemisestä.”

14

Vakuutussopimuksista annetun Itävallan lain (Bundesgesetz über den Versicherungsvertrag; BGBl. 2/1959; jäljempänä VersVG), joka annettiin 2.12.1958, sellaisena kuin se oli voimassa 1.1.1997–30.9.2004, 165a §:ssä säädettiin seuraavaa:

”(1)   Vakuutuksenottajalla on oikeus peruuttaa sopimus kahden viikon kuluessa sopimuksen tekemisestä. Mikäli vakuutuksenantaja on myöntänyt alustavan vakuutusturvan, vakuutuksenantajalla on oikeus sanotun vakuutusturvan kestoaikaa vastaavaan vakuutusmaksuun.

(2)   Mikäli vakuutuksenantaja ei ole täyttänyt yhteystietojensa ilmoittamista koskevaa velvollisuuttaan (sopimukseen perustuvan vakuutustoiminnan harjoittamista ja valvontaa koskevan, 18.10.1978 annetun liittovaltion lain (vakuutusvalvontalaki) (Bundesgesetz über den Betrieb und die Beaufsichtigung der Vertragsversicherung) (Versicherungsaufsichtsgesetz) (BGBl. 569/1978)) 9a §:n 1 momentin 1 kohta), 1 momentissa tarkoitettu määräaika sopimuksen peruuttamiselle ei ala kulua, ennen kuin vakuutuksenottaja on saanut tietoonsa nämä yhteystiedot.

(3)   Edellisissä momenteissa säädettyä ei sovelleta ryhmävakuutussopimuksiin ja sopimuksiin, joiden kesto on enintään kuusi kuukautta.”

15

VersVG:n, sellaisena kuin se oli voimassa 1.1.2007–30.6.2012, 165a §:n sanamuoto oli seuraava:

”(1)   Vakuutuksenottajalla on oikeus peruuttaa sopimus 30 päivän kuluessa siitä, kun vakuutuksenottaja on saanut tiedon sopimuksen tekemisestä. Mikäli vakuutuksenantaja on myöntänyt alustavan vakuutusturvan, vakuutuksenantajalla on oikeus sanotun vakuutusturvan kestoaikaa vastaavaan vakuutusmaksuun.

(2)   Mikäli vakuutuksenantaja ei ole täyttänyt yhteystietojensa ilmoittamista koskevaa velvollisuuttaan (sopimukseen perustuvan vakuutustoiminnan harjoittamista ja valvontaa koskevan liittovaltion lain 9a §:n 1 momentin 1 kohta), 1 momentissa tarkoitettu määräaika sopimuksen peruuttamiselle ei ala kulua, ennen kuin vakuutuksenottaja on saanut tietoonsa nämä yhteystiedot.

(3)   Edellisissä momenteissa säädettyä ei sovelleta ryhmävakuutussopimuksiin ja sopimuksiin, joiden kesto on enintään kuusi kuukautta.”

16

VersVG:n, sellaisena kuin se oli voimassa 1.7.2012–31.12.2015, 165a §:n sanamuoto oli seuraava:

”(1)   Vakuutuksenottajalla on oikeus peruuttaa sopimus 30 päivän kuluessa siitä, kun vakuutuksenottaja on saanut tiedon sopimuksen tekemisestä. Mikäli vakuutuksenantaja on myöntänyt alustavan vakuutusturvan, vakuutuksenantajalla on oikeus sanotun vakuutusturvan kestoaikaa vastaavaan vakuutusmaksuun.

(2)   Mikäli vakuutuksenantaja ei ole täyttänyt yhteystietojensa ilmoittamista koskevaa velvollisuuttaan (sopimukseen perustuvan vakuutustoiminnan harjoittamista ja valvontaa koskevan liittovaltion lain 9a §:n 1 momentin 1 kohta), 1 momentissa tarkoitettu määräaika sopimuksen peruuttamiselle ei ala kulua, ennen kuin vakuutuksenottaja on saanut tietoonsa nämä yhteystiedot.

(2a)   Mikäli vakuutuksenottaja on kuluttaja (8.3.1979 annetun kuluttajansuojalain (Konsumentenschutzgesetz) (BGBl. 140/1979) 1 §:n 1 momentin 2 kohta), 1 ja 2 momentissa tarkoitettu määräaika sopimuksen peruuttamiselle alkaa kulua vasta, kun vakuutuksenottajalle on annettu tiedot myös kuluttajalle kuuluvan peruuttamisoikeuden käyttämisestä.

(3)   Edellisissä momenteissa säädettyä ei sovelleta ryhmävakuutussopimuksiin ja sopimuksiin, joiden kesto on enintään kuusi kuukautta.”

17

VersVG:n 176 §:ssä, sellaisena kuin se julkaistiin BGBl. 509/1994:ssä, säädettiin seuraavaa:

”(1)   Vakuutuksenottajan on maksettava vakuutuksen takaisinostoarvo, jos kuolemanvaravakuutus, joka on laadittu siten, että vakuutuksenantajan velvoite maksaa sovittu pääoma on varma, lakkaa peruuttamisen, irtisanomisen tai riitauttamisen vuoksi.

– –

(3)   Takaisinostoarvo on vakuutuksen nykyarvo, joka lasketaan hyväksyttyjen vakuutusmatemaattisten sääntöjen mukaisesti soveltamalla vakuutusmaksun laskentaperusteita nykyisen vakuutuskauden lopussa. Erääntyneet vakuutusmaksut vähennetään takaisinostoarvosta.

(4)   Vakuutuksenantajalla on oikeus vähennykseen vain, jos siitä on sovittu ja se on kohtuullinen.”

18

Sopimukseen perustuvan vakuutustoiminnan harjoittamista ja valvontaa koskevan liittovaltion lain, sellaisena kuin se oli voimassa 1.8.1996–9.12.2007, 9a §:ssä säädettiin seuraavaa:

”(1)   Vakuutuksenottajalle on Itävallassa sijaitsevaa riskiä koskevaa vakuutussopimusta tehtäessä, ennen kuin vakuutuksenottaja hyväksyy sopimuksen, ilmoitettava kirjallisesti

– –

19

Sopimukseen perustuvan vakuutustoiminnan harjoittamista ja valvontaa koskevan liittovaltion lain, sellaisena kuin se oli voimassa 10.12.2007–31.12.2015, 9a §:ssä säädettiin seuraavaa:

”(1)   Vakuutuksenottajalle on Itävallassa sijaitsevaa riskiä koskevaa ensivakuutussopimusta tehtäessä, ennen kuin vakuutuksenottaja hyväksyy sopimuksen, ilmoitettava kirjallisesti

– –

20

Rust-Hackner, Gmoser ja Plackner ovat kukin tehneet Nürnbergerissä rahastosidonnaisen henkivakuutussopimuksen. Ennakkoratkaisupyynnöistä ilmenee, että jokaisessa näistä sopimuksista oli tieto, jonka mukaan vakuutussopimuksen peruuttaminen oli tehtävä kirjallisesti, jotta se olisi pätevä.

21

Rust-Hackner irtisanoi henkivakuutussopimuksensa 14.3.2017. Hän ilmoitti 23.5.2017 peruuttavansa tämän sopimuksen, koska Nürnberger oli antanut peruuttamisoikeudesta virheellistä tietoa.

22

Gmoser osti vuonna 2010 takaisin vuonna 1998 tekemänsä sopimuksen. Hän ilmoitti vasta 3.5.2017 peruuttavansa tämän sopimuksen, ja perusteena oli taas se, että peruuttamisoikeudesta oli annettu virheellistä tietoa.

23

Samasta syystä Plackner ilmoitti 27.5.2017 peruuttavansa vuonna 2000 tehdyn sopimuksensa, jonka täyttäminen oli vielä kesken.

24

Itävaltalainen ensimmäisen asteen tuomioistuin hyväksyi Rust-Hacknerin, Gmoserin ja Placknerin vaatimukset, jotka koskivat kaikkien maksettujen vakuutusmaksujen ja korkojen palauttamista Nürnbergerin saaman perusteettoman edun vuoksi. Kyseinen tuomioistuin katsoi, että koska Itävallan oikeudessa ei säädetä siitä, että peruuttaminen on tehtävä kirjallisesti, Nürnbergerin vakuutuksenottajille antamat tiedot olivat virheellisiä. Kuten 19.12.2013 annetusta tuomiosta Endress (C‑209/12, EU:C:2013:864) sen mukaan ilmenee, virheelliset tiedot ovat rinnastettavissa tietojen antamatta jättämiseen, joka ei käynnistänyt peruuttamisoikeuden käyttämisen preklusiivista määräaikaa, jolloin tätä oikeutta voidaan käyttää ilman ajallista rajoitusta sopimuksen irtisanomisen jälkeenkin.

25

Landesgericht Salzburg (Salzburgin alueellinen tuomioistuin, Itävalta), joka käsittelee asiaa toisessa oikeusasteessa, pohtii, voidaanko siitä huolimatta, ettei tieto, jonka mukaan peruutusilmoitus on tehtävä kirjallisesti, johda vakuutuksenottajaa harhaan sopimuksen peruuttamisoikeuden olemassaolon osalta, tällaista tietoa kuitenkin pitää direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaan nähden virheellisenä siten, että peruuttamisoikeutta olisi voitava käyttää ilman ajallista rajoittamista.

26

Erityisesti kyseinen tuomioistuin katsoo, että käsiteltävässä asiassa annettu tieto oli lakisääteisten vaatimusten mukainen ja siinä mainittiin asianmukaisesti peruuttamisoikeuden käyttämiselle asetetun määräajan pituus, joten vakuutuksenottajalle oli annettu tieto hänelle kuuluvasta oikeudesta. Itävallan oikeudessa ei myöskään kielletä vaatimasta kirjallista ilmoitusta, ja tällä vaatimuksella pyritään säilyttämään oikeusvarmuus, joka on myös vakuutuksenottajan etujen mukaista. Lisäksi viittaus kirjalliseen ilmoitukseen ei lähtökohtaisesti vaikuta kykenevän estämään vakuutuksenottajaa peruuttamasta sopimusta oikea-aikaisesti.

27

Näin ollen Landesgericht Salzburg pohtii sekä 19.12.2013 annetun tuomion Endress (C‑209/12, EU:C:2013:864) kannalta että direktiivin 92/96 johdanto-osan 23 perustelukappaleessa mainitun tiedon antamisen tavoitteen kannalta, edellyttääkö Itävallan oikeuden tulkitseminen tämän direktiivin mukaisella tavalla, että on katsottava, että vakuutuksenottaja voi tällaisissa olosuhteissa käyttää peruuttamisoikeuttaan ilman ajallista rajoittamista.

28

Lisäksi kyseinen tuomioistuin pohtii asioiden C‑355/18 ja C‑356/18 yhteydessä myös sitä, onko henkivakuutussopimus mahdollista peruuttaa peruuttamisoikeudesta annetun virheellisen tiedon vuoksi vielä sen jälkeen, kun vakuutussopimus on irtisanottu tai kun vakuutuksenottaja on ostanut sen takaisin.

29

Henkivakuutussopimuksen ja siihen liittyvien vastavuoroisten suoritusten päätyttyä sopimuksesta johtuvat velvoitteet nimittäin lakkaavat, ja vakuutuksenottaja vapautuu kaikista vastaisista sopimusvelvoitteista direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Henkivakuutussopimuksen peruuttaminen sen päättymisen jälkeen mahdollistaisi lisäksi vakuutuksenottajalle keinottelun vakuutusyrityksen ja kaikkien vakuutettujen kustannuksella, mikä olisi haitallista kuluttajansuojan tavoitteen kannalta.

30

Tässä yhteydessä Landesgericht Salzburg päätti lykätä asioiden käsittelyä ja esittää asioissa C‑355/18 ja C‑356/18 seuraavat kaksi ennakkoratkaisukysymystä, joista ensimmäisen se esittää myös asiassa C‑357/18:

31

Bezirksgericht für Handelssachen Wien (Wienin kauppaoikeudellisia asioita käsittelevä alioikeus, Itävalta) yhdisti sen käsiteltäväksi saatetut neljä asiaa, jotka se nimesi ”menettelyiksi A, B, C ja D”, asiassa C‑479/18 esitettyä ennakkoratkaisupyyntöä varten.

32

”Menettelyssä A” ovat vastakkain KL ja UNIQA. KL teki UNIQAn oikeudellisen edeltäjän kanssa henkivakuutussopimuksen, jonka voimassaoloaika oli 1.8.1997–1.8.2032. KL sai tämän sopimuksen hakemuslomakkeesta tiedon siitä, että sopimuksen peruuttamisesta oli ilmoitettava kirjallisesti, jotta se olisi pätevä.

33

KL ilmoitti 24.10.2017 UNIQAlle peruuttavansa vakuutussopimuksen. Koska tämä viimeksi mainittu ei nimenomaisesti hyväksynyt tätä peruuttamista, KL vaati, että hänelle on palautettava korkoineen kaikki hänen maksamansa vakuutusmaksut riskikustannuksia lukuun ottamatta.

34

”Menettelyssä B” ovat vastakkain LK ja DONAU. LK teki DONAUn kanssa henkivakuutussopimuksen, jonka voimassaoloaika oli 1.12.2003–1.12.2022. LK:lle ei annettu ennen sopimuksen tekemistä tietoa hänelle kuuluvasta peruuttamisoikeudesta.

35

Sen jälkeen kun LK oli vuonna 2013 irtisanonut kyseisen sopimuksen ja kun hänelle oli siten palautettu sen takaisinostoarvo, hän ilmoitti DONAUlle 4.1.2018, että hän peruuttaa tämän saman vakuutussopimuksen sillä perusteella, että hänelle oli annettu puutteellista tietoa peruuttamisoikeudesta. Koska DONAU jätti vastaamatta, LK vaatii nyt, että hänelle palautetaan korkoineen kaikki hänen maksamansa vakuutusmaksut riskikustannuksia lukuun ottamatta, vähennettynä vuonna 2013 palautetulla takaisinostoarvolla.

36

”Menettelyissä C ja D” ovat vastakkain yhtäältä MJ ja NI ja toisaalta Allianz. MJ ja NI tekivät kumpikin Allianzin kanssa henkivakuutussopimuksen, jonka voimassaoloaika oli 1.12.2011–1.12.2037. Näiden sopimusten hakemuslomakkeessa Allianz ilmoitti MJ:lle ja NI:lle, että heillä oli oikeus peruuttaa sopimus ”kirjallisesti”.

37

MJ ja NI ilmoittivat Allianzille vuonna 2017, että he peruuttavat vakuutussopimuksensa. Koska Allianz ei nimenomaisesti hyväksynyt tätä peruuttamista, MJ ja NI vaativat nyt, että heille palautetaan korkoineen kaikki heidän maksamansa vakuutusmaksut riskikustannuksia lukuun ottamatta.

38

Bezirksgericht für Handelssachen Wien muistuttaa, että muista kuin unionin lainsäädännössä suoraan säännellyistä peruuttamisen pätevyyden edellytyksistä säädetään tämän lainsäädännön mukaisesti kansallisessa lainsäädännössä. Kyseisen tuomioistuimen mukaan Itävallan oikeudessa peruuttamisilmoitusta ei kuitenkaan tarvitse tehdä jossakin tietyssä muodossa. Se pohtii näin ollen ensinnäkin, voiko peruuttamisoikeuden käyttämisen määräaika alkaa kulua siitä huolimatta, että sen käyttämiseen liittyvistä menettelytavoista on annettu virheellistä tietoa. Kyseinen tuomioistuin pohtii tältä osin, onko käsiteltävässä asiassa aiheellista soveltaa 19.12.2013 annettuun tuomioon Endress (C‑209/12, EU:C:2013:864) perustuvaa oikeuskäytäntöä. Mainitussa tuomiossa unionin tuomioistuin katsoi sen mukaan, että kun vakuutusyritys ei ole antanut vakuutuksenottajalle mitään tietoa tämän peruuttamisoikeudesta, se ei voi vedota vakuutuksenottajaa vastaan siihen, että kyseisen oikeuden käyttämiselle asetettu määräaika on päättynyt. Näin ollen herää kysymys, onko asia näin myös siinä tapauksessa, että vakuutuksenottaja on saanut oikean tiedon peruuttamisoikeudestaan ja sen käyttämiselle asetetusta määräajasta, mutta hän on saanut virheellisen tiedon siitä, että peruutusilmoitus on tehtävä kirjallisesti.

39

Toiseksi Bezirksgericht für Handelssachen Wien kysyy, alkaako sopimuksen peruuttamisoikeuden käyttämisen määräaika joka tapauksessa kulua sinä hetkenä, kun vakuutuksenottaja on saanut tiedon tästä peruuttamisoikeudesta vakuutusyrityksen ilmoittamasta virheellisestä tiedosta huolimatta. Myöntävä vastaus voisi olla perusteltu siinä tapauksessa, että nyt käsiteltävässä asiassa sovellettavan unionin oikeuden ainoa tarkoitus olisi varmistaa, että vakuutuksenottaja on tietoinen oikeuksistaan ja voi siten käyttää niitä. Asian laita olisi kuitenkin toinen, jos peruuttamisoikeuden tarkoitus on myös kannustaa vakuutusyrityksiä noudattamaan tiedon antamista koskevia velvollisuuksiaan.

40

Kolmanneksi ja siltä osin kuin on kyse ”menettelystä B”, jossa LK oli irtisanonut henkivakuutussopimuksensa ja hänelle palautettiin takaisinostoarvo siten, ettei sopimuksesta aiheutunut mitään velvoitteita vastaisuudessa, edellä mainittu tuomioistuin pohtii myös sitä, onko peruuttamisoikeus joka tapauksessa päättynyt, kun otetaan huomioon se seikka, että tämä oikeus on tarkoitettu ainoastaan vapauttamaan vakuutuksenottaja vastaisuudessa kaikista sopimukseen perustuvista velvoitteista.

41

Neljänneksi edellä mainittu tuomioistuin tiedustelee, voidaanko siinä tapauksessa, että tiedot peruuttamisoikeuden käyttämisestä on annettu myöhässä, vakuutuksenottajalle palauttaa vain hänen sopimuksensa takaisinostoarvo, vai voiko hän vaatia kaikkien maksettujen määrien palauttamista, niitä vakuutusmaksuja lukuun ottamatta, jotka koskevat myönnettyä turvaa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tältä osin, että peruuttamisoikeus jää täten vaille tehokasta vaikutusta, jos vakuutuksenottajalle palautetaan peruutuksen johdosta vain takaisinostoarvo.

42

Lopuksi Bezirksgericht für Handelssachen Wien haluaa tietää, sovelletaanko kolmen vuoden yleistä vanhenemisaikaa oikeuteen saada hyvityskorkoa, josta on säädetty silloin, kun perusteettomasti maksettuja määriä palautetaan, jolloin näiden korkojen määrä olisi rajoitettu summaan, joka vastaa tätä kolmen vuoden ajanjaksoa.

43

Kyseinen tuomioistuin täsmentää, että Oberster Gerichtshofin (ylin yleinen tuomioistuin, Itävalta) oikeuskäytännössä katsotaan, että jotta varmistetaan VersVG:n 165a §:n 2 momentin yhteensoveltuvuus unionin oikeuden kanssa, tätä säännöstä on tulkittava siten, että virheellisen tiedon antaminen peruuttamisoikeudesta on rinnastettava tiedon antamatta jättämiseen ja että tällaisen tiedon antaminen johtaa vakuutuksenottajan ajallisesti rajoittamattomaan peruuttamisoikeuteen.

44

Näissä olosuhteissa Bezirksgericht für Handelssachen Wien päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

45

Unionin tuomioistuimen presidentin 22.6.2018 antamalla määräyksellä asiat C‑355/18–C‑357/18 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten. Unionin tuomioistuimen 26.2.2019 tekemällä päätöksellä nämä kolme asiaa yhdistettiin asiaan C‑479/19 käsittelyn suullista vaihetta ja tuomion antamista varten.

46

Unionin tuomioistuimen kirjaamoon 22.11.2019 toimittamallaan asiakirjalla Nürnberger, UNIQA ja Allianz pyysivät menettelyn suullisen vaiheen aloittamista uudelleen.

47

Vaatimuksensa tueksi ne väittävät ensimmäiseksi, että asianomaisten tulisi voida esittää näkemyksensä 11.9.2019 annetusta tuomiosta Romano (C‑143/18, EU:C:2019:701), joka julistettiin kaksi kuukautta julkisasiamiehen käsiteltävissä asioissa antaman ratkaisuehdotuksen jälkeen, toiseksi, että ratkaisuehdotuksen 51 kohdassa esitetyistä uusista perusteluista, jotka koskevat peruuttamisilmoituksen muotovaatimuksia, olisi myös voitava lausua, ja kolmanneksi, että Itävallan ja Sveitsin oikeuskirjallisuudessa on arvosteltu useita kyseisen ratkaisuehdotuksen keskeisiä seikkoja, muun muassa siltä osin, mitkä vakuutusmaksujen osat olisi palautettava siinä tapauksessa, että vakuutussopimus puretaan.

48

Tältä osin on muistutettava yhtäältä, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä ja unionin tuomioistuimen työjärjestyksessä ei määrätä perussäännön 23 artiklassa tarkoitettujen osapuolten mahdollisuudesta esittää huomautuksia vastaukseksi julkisasiamiehen ratkaisuehdotukseen (tuomio 6.3.2018, Achmea,C‑284/16, EU:C:2018:158, 26 kohta ja tuomio 19.11.2019, A. K. ym. (Ylimmän tuomioistuimen kurinpitojaoston riippumattomuus), C‑585/18, C‑624/18 ja C‑625/18, EU:C:2019:982, 61 kohta).

49

Toisaalta SEUT 252 artiklan toisen kohdan mukaan julkisasiamiehen tehtävänä on täysin puolueettomana ja riippumattomana esittää julkisessa istunnossa perustellut ratkaisuehdotukset asioissa, jotka Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön mukaan vaativat hänen myötävaikutustaan. Julkisasiamiehen ratkaisuehdotus tai perustelut, joiden päätteeksi hän päätyy siihen, eivät sido unionin tuomioistuinta. Tämän vuoksi se, että osapuoli ei yhdy julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksessa todettuun – riippumatta ratkaisuehdotuksessa tutkituista kysymyksistä –, ei sellaisenaan voi olla peruste asian käsittelyn suullisen vaiheen aloittamiseksi uudelleen (tuomio 6.3.2018, Achmea, C‑284/16, EU:C:2018:158, 27 kohta ja tuomio 19.11.2019, A. K. ym. (Ylimmän tuomioistuimen kurinpitojaoston riippumattomuus), C‑585/18, C‑624/18 ja C‑625/18, EU:C:2019:982, 62 kohta).

50

Unionin tuomioistuin voi kuitenkin työjärjestyksensä 83 artiklan perusteella, julkisasiamiestä kuultuaan, milloin tahansa määrätä asian käsittelyn suullisen vaiheen aloitettavaksi uudelleen erityisesti, jos unionin tuomioistuin katsoo, ettei sillä ole riittävästi tietoa asiasta tai jos asianosainen on suullisen vaiheen päättyneeksi julistamisen jälkeen vedonnut uuteen seikkaan, joka voi olennaisesti vaikuttaa unionin tuomioistuimen ratkaisuun, taikka jos asia olisi ratkaistava sellaisella perusteella, josta osapuolilla ei ole ollut tilaisuutta lausua.

51

Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuin katsoo kuitenkin julkisasiamiestä kuultuaan, että menettelyn suullisen vaiheen uudelleen aloittamista koskevassa vaatimuksessa, joka sille on esitetty, ei tuoda esiin yhtäkään uutta tosiseikkaa, joka voisi vaikuttaa sen käsiteltävissä asioissa antamaan ratkaisuun. Erityisesti 11.9.2019 annetusta tuomiosta Romano (C‑143/18, EU:C:2019:701) on todettava, että siinä on kyse ennakkoratkaisupyynnöstä, joka koskee kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta 23.9.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/65/EY (EYVL 2002, L 271, s. 16) 4 artiklan 2 kohdan, 5 artiklan 1 kohdan, 6 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan toisen luetelmakohdan, 2 kohdan c alakohdan ja 6 kohdan sekä 7 artiklan 4 kohdan tulkintaa, ja että nyt esillä olevissa asioissa ei ole kyse mainitusta direktiivistä.

52

Unionin tuomioistuin katsoo lisäksi, että sillä on kirjallisen ja suullisen menettelyn päätyttyä käytettävissään kaikki tarpeelliset tiedot sille esitettyihin kysymyksiin vastaamiseksi ja että näihin kysymyksiin annettavissa vastauksissa ei tule ottaa huomioon tämän tuomion 47 kohdassa esitetyn kaltaisia väitteitä, joista asianosaisilla ei ole ollut tilaisuutta lausua.

53

Näissä olosuhteissa asian käsittelyn suullista vaihetta ei siis ole määrättävä aloitettavaksi uudelleen.

54

Rust-Hackner, Gmoser ja Plackner sekä asiassa C‑479/18 esitettyjen kolmannen ja viidennen kysymyksen osalta Allianz ja UNIQA katsovat, että unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa vastata kysymyksiin, jotka koskevat ainoastaan kansallista lainsäädäntöä. Yhtäältä jäsenvaltioiden olisi nimittäin säädettävä peruuttamisoikeuden käyttämistä koskevista menettelytavoista. Toisaalta sovellettavassa Itävallan oikeudessa säädetään nimenomaisesti vakuutusyritykselle kuuluvasta velvollisuudesta ilmoittaa vakuutuksenottajille ennen vakuutussopimuksen tekemistä kirjallisesti niistä ehdoista, joiden mukaan vakuutuksenottajat voivat peruuttaa tai irtisanoa vakuutussopimuksen.

55

Tältä osin riittää, kun todetaan – kuten julkisasiamies ratkaisuehdotuksensa 23–25 kohdassa korostaa – että on tosin totta, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa ja direktiivin 92/96 31 artiklan 1 ja 4 kohdassa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin liitteessä II olevan A osan a.13 kohdan kanssa, annetaan jäsenvaltioille velvollisuus toteuttaa säännöt, joilla vahvistetaan peruuttamisoikeuden käyttämistä koskevat yksityiskohtaiset säännöt ja säännöt, jotka koskevat muun muassa tämän oikeuden käyttämistä koskevien tietojen antamista. Unionin tuomioistuimella on kuitenkin jo ollut tilaisuus täsmentää, että näitä sääntöjä toteuttaessaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että mainittujen direktiivien tehokas vaikutus varmistetaan niiden tavoitteet huomioon ottaen (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

56

Tästä seuraa, että unionin tuomioistuinta pyydetään tulkitsemaan käsiteltävässä asiassa sovellettavia unionin oikeuden säännöksiä ja että sillä on näin ollen toimivalta vastata käsiteltävissä asioissa esitettyihin kysymyksiin.

57

Rust-Hackner, Gmoser ja Plackner epäilevät ennakkoratkaisupyyntöjen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä asioissa C‑355/18–C‑357/18, koska näissä asioissa tehdyissä ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevissa päätöksissä esitetään kansalliset oikeussäännöt puutteellisesti unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklassa asetettujen vaatimusten kannalta.

58

Tässä yhteydessä on todettava, että näissä asioissa esitetyt ennakkoratkaisukysymykset koskevat suoraan unionin oikeuden säännösten tulkintaa ja että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii kysymyksillään saamaan selvennystä jäsenvaltioiden sen toimivallan rajoihin, joka niille kuuluu unionin oikeudessa säädetyn peruuttamisoikeuden käyttämistä koskevien menettelytapojen vahvistamista varten. Näin ollen kyseisissä ennakkoratkaisupyynnöissä esitetty kansallinen lainsäädäntö ei millään tavoin estä unionin tuomioistuinta tai asianomaisia ymmärtämästä mainittuja kysymyksiä ja asiayhteyttä, jossa ne on esitetty.

59

Tästä seuraa, että ennakkoratkaisupyynnöt on otettava tutkittaviksi.

60

Asiassa C‑357/18 esittämällään ainoalla kysymyksellä ja asioissa C‑355/18, C‑356/18 ja C‑479/18 esittämällään ensimmäisellä kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet kysyvät, onko direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa, ja direktiivin 2009/138 185 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 186 artiklan 1 kohdan kanssa, tulkittava siten, että määräaika henkivakuutussopimuksen peruuttamisoikeuden käyttämiselle alkaa kulua siitä ajankohdasta, jona vakuutuksenottaja saa tiedon sopimuksen tekemisestä, vaikka vakuutusyrityksen tälle vakuutuksenottajalle toimittamassa tiedossa joko jätetään täsmentämättä, ettei sopimukseen sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä säädetä minkäänlaisesta muotovaatimuksesta peruuttamisoikeuden käyttämiselle, tai mainitaan muotovaatimuksia, joita ei todellisuudessa ole asetettu kyseiseen sopimukseen sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä.

61

Vastauksen antamiseksi näihin kysymyksiin on todettava heti aluksi, että mainituissa unionin oikeuden säännöksissä, joita voidaan soveltaa ajallisesti pääasioihin, todetaan kaikissa lähinnä, että yhtäältä vakuutuksenottajalla, joka tekee yksilöllisen henkivakuutussopimuksen, on oikeus peruuttaa sopimus määräajassa, joka on 14–30 päivää siitä, kun hän sai tiedon sopimuksen tekemisestä, jolloin tällaisen peruuttamisen vaikutus on, että vakuutuksenottaja vapautuu kaikista tästä sopimuksesta vastaisuudessa johtuvista velvoitteista, ja toisaalta peruuttamisen muut oikeusvaikutukset ja edellytykset määräytyvät sopimukseen sovellettavan lain mukaan muun muassa niiden menettelytapojen osalta, joita käyttäen vakuutuksenottajalle annetaan tieto sopimuksen tekemisestä.

62

Kuten tämän tuomion 55 kohdassa todetaan, unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus täsmentää tältä osin, että jäsenvaltiot voivat toteuttaa sääntöjä, jotka koskevat peruuttamisoikeuden käyttämisen täsmällisiä menettelytapoja, ja että nämä menettelytavat saattavat luonteensa vuoksi sisältää joitakin rajoituksia kyseiseen oikeuteen. Jäsenvaltioiden on kuitenkin huolehdittava tällaisia sääntöjä toteuttaessaan siitä, että direktiivien 90/619 ja 92/96 tehokas vaikutus varmistetaan niiden tavoitteet huomioon ottaen.

63

Näiden direktiivien tavoitteista on muistutettava, että direktiivin 92/96 johdanto-osan 23 perustelukappaleessa mainittiin, että ”yhtenäisillä vakuutusmarkkinoilla kuluttaja voi valita useammista ja erilaisista sopimuksista”. Tässä perustelukappaleessa todettiin myös, että ”voidakseen saada täyden hyödyn tästä monipuolisuudesta ja lisääntyvästä kilpailusta, kuluttajalle on annettava kaikki tarpeelliset tiedot, jotta hän voi valita tarpeisiinsa sopivimman sopimuksen”. Samassa perustelukappaleessa täsmennettiin vielä, että ”tämän tiedottamisen tarpeellisuus on sitäkin tärkeämpää, koska sitoumusten kesto voi olla hyvin pitkä” (tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 24 kohta).

64

Tämän tiedottamisen tavoitteen täyttämiseksi direktiivin 92/96 31 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä sen liitteessä II olevan A osan a.13 kohdan kanssa, säädettiin, että ”vähintään””tiedot vakuutuksen peruuttamiseen käytettävissä olevasta ajasta ja peruuttamisoikeuden käyttämisestä” on annettava tiedoksi vakuutuksenottajalle ”ennen sopimuksen tekemistä” (tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 25 kohta).

65

Unionin tuomioistuin katsoi tästä, että kansallinen säännös, jonka mukaan vakuutuksenottajan oikeus peruuttaa sopimus päättyy ajankohtana, jolloin hän ei ole saanut tietoa tästä oikeudesta, on ristiriidassa direktiiveillä 90/619 ja 92/96 tavoitellun olennaisen päämäärän toteutumisen kanssa ja on näin ollen myös niiden tehokkaan vaikutuksen esteenä.

66

Nämä samat toteamukset voidaan ulottaa myös direktiiveihin 2002/83 ja 2009/138, joiden johdanto-osien 52 ja 79 perustelukappaleissa vahvistetaan samat tavoitteet.

67

Tästä seuraa ensinnäkin, että kun vakuutuksenottaja ei ole saanut mitään tietoa peruuttamisoikeuden olemassaolosta, tämän oikeuden käyttämiselle säädetty preklusiivinen määräaika ei voi alkaa kulua.

68

Tällaisessa tapauksessa vakuutuksenottajalla ei nimittäin ole ollut tietoa tällaisen oikeuden olemassaolosta, joten hänen on mahdotonta käyttää kyseistä oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 27 kohta).

69

Lisäksi vakuutusyritys ei voi pätevästi vedota oikeusvarmuutta koskeviin perusteisiin korjatakseen tilanteen, jonka se on itse aiheuttanut sillä, että se on laiminlyönyt unionin oikeuteen perustuvan sen vaatimuksen noudattamisen, jonka mukaan on ilmoitettava tiettyjä tietoja, mukaan luettuna tiedot, jotka koskevat vakuutuksenottajan oikeutta peruuttaa sopimus (tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 30 kohta).

70

Toiseksi on muistutettava, että vakuutuksenottajalle on paitsi annettava tieto peruuttamisoikeudesta, hänen on direktiivin 92/96 liitteessä II olevan A osan a.13 kohdan, direktiivin 2002/83 liitteessä III olevan A osan a.13 kohdan ja direktiivin 2009/138 185 artiklan 3 kohdan j alakohdan ja 6 kohdan mukaisesti saatava myös tiedot muun muassa tämän oikeuden käyttämisestä, ja nämä tiedot on esitettävä kirjallisesti, selvästi ja täsmällisesti.

71

Kyseisten direktiivien merkityksellisistä säännöksistä seuraa siis selvästi, että niillä pyritään varmistamaan, että vakuutuksenottaja saa täsmälliset tiedot muun muassa peruuttamisoikeudestaan (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 25 kohta).

72

Erityisesti on todettava, että koska tiedot peruuttamisilmoituksen muotovaatimuksista ovat tarpeellisia, jotta vakuutuksenottaja voi käyttää oikeuttaan, ne on toimitettava hänelle. Näin on erityisesti silloin, kun kansallisessa oikeudessa asetetaan pakottavasti tällaisia vaatimuksia henkivakuutussopimuksen sopimuspuolille. Peruuttamisilmoituksesta, joka on tehty muussa kuin pakottavasti vaaditussa muodossa, voidaan nimittäin katsoa, ettei se ole pätevä.

73

Unionin tuomioistuimelle toimitetuista asiakirjoista ilmenee, että pääasioissa sovellettavan Itävallan oikeuden mukaan peruuttamisoikeuden käyttämiselle ei ollut asetettu mitään erityistä muotovaatimusta. Näistä asiakirjoista ei sitä vastoin käy selvästi ilmi, että Itävallan oikeudessa sallittiin vakuutussopimuksen osapuolille, että ne asettavat tämän oikeuden käyttämisen edellytykseksi sen, että muotovaatimuksia on noudatettu.

74

Tältä osin on katsottava yhtäältä, että vaikka Itävallan oikeudessa ei sallittu vakuutussopimuksen osapuolille, että ne voivat sopivat jostakin tietystä peruuttamisilmoituksen muodosta, peruuttamisoikeuden tehokkaan vaikutuksen varmistamiseksi ei ole tarpeen vaatia, että vakuutuksenottajalle on välttämättä ilmoitettava siitä, että tätä oikeutta voidaan käyttää missä tahansa muodossa. Tällaisessa tilanteessa vakuutuksenottaja voisi nimittäin pätevästi ilmoittaa vakuutusyritykselle valitsemallaan tavalla aikomuksestaan peruuttaa sopimus, eikä tämä yritys voisi vaatia, että peruuttamisilmoitus on tehtävä jossakin tietyssä muodossa, joten unionin lainsäädännössä säädetyn peruuttamisoikeuden käyttämistä ei rajoitettaisi mitenkään. Vakuutusyritys säilyttää tässäkin tapauksessa mahdollisuuden ilmoittaa vakuutuksenottajalle siitä, ettei kansallisessa oikeudessa ole asetettu vaatimusta tietystä muodosta.

75

Jos sopimuspuolet voisivat sitä vastoin Itävallan oikeuden mukaan poiketa peruuttamisoikeuden muotovapaudesta, vakuutuksenottajan olisi välttämättä saatava tieto peruuttamisoikeuden muotovaatimuksista.

76

Jotta toisaalta pakollinen tai vapaaehtoinen tieto peruuttamisoikeuden muotovaatimuksista olisi täsmällinen, sen olisi oltava kansallisen lainsäädännön tai sopimusosapuolten kyseiseen sopimukseen sovellettavaa lainsäädäntöä noudattaen sopimien sopimuslausekkeiden mukainen.

77

Tästä seuraa, että vakuutusyrityksen toimittamia sellaisia tietoja on pidettävä virheellisinä, joissa asetetaan peruuttamisilmoitukselle muotovaatimuksia, jotka eivät ole sovellettavassa lainsäädännössä tai sopimusehdoissa asetettujen pakottavien vaatimusten mukaisia, mikä ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten on tarkastettava.

78

Vaikka se, että vakuutuksenottajalle on annettu virheellistä tietoa peruuttamisoikeuden käyttämiselle asetetuista muotovaatimuksista, on omiaan johtamaan vakuutuksenottajaa harhaan hänelle kuuluvasta peruuttamisoikeudesta ja voidaan näin ollen rinnastaa tiedon antamatta jättämiseen (ks. analogisesti tuomio 10.4.2008, Hamilton, C‑412/06, EU:C:2008:215, 35 kohta), ei voida kuitenkaan katsoa, että mikä tahansa edellä mainittuja muotovaatimuksia koskeva virhe vakuutusyrityksen vakuutuksenottajalle toimittamissa tiedoissa vastaa tietojen puuttumista.

79

Erityisesti on todettava, että silloin kun tieto, vaikka se on virheellinen, ei poista vakuutuksenottajalta mahdollisuutta käyttää peruuttamisoikeuttaan edellytyksin, jotka ovat pääasiallisesti samat kuin ne, jotka olisivat vallinneet, jos tieto olisi ollut oikea, olisi suhteetonta antaa vakuutuksenottajalle mahdollisuus vapautua vilpittömässä mielessä tehdystä sopimuksesta johtuvista velvollisuuksista.

80

Tällaisessa tapauksessa vakuutuksenottaja, joka on saanut peruuttamisoikeudestaan tiedon, säilyttäisi nimittäin ennallaan mahdollisuuden käyttää tätä oikeutta ja muuttaa tekemiään sitoumuksia, joten tämän tuomion 63–66 kohdassa mainittu direktiivien 90/619, 92/96, 2002/83 ja 2009/138 tavoite varmistettaisiin täten.

81

Pääasioissa on ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten tehtävänä tarkistaa, ovatko vakuutusyritykset toimittaneet peruuttamisilmoituksen muotovaatimuksia koskevat tiedot. Jos tähän kysymykseen vastataan myöntävästi, näille tuomioistuimille kuuluu myös sen arvioiminen, oliko tämä tieto oikea vai virheellinen siten, että kansallisen lainsäädännön ja pääasian tosiseikkojen perusteella tehdyn kokonaisarvioinnin perusteella on katsottava, että se poisti vakuutuksenottajilta mahdollisuuden käyttää peruuttamisoikeuttaan edellytyksin, jotka ovat pääasiallisesti samat kuin ne, jotka olisivat vallinneet, jos nämä tiedot olisivat olleet oikeat.

82

Edellä esitetty huomioon ottaen asiassa C‑357/18 esitettyyn ainoaan kysymykseen ja asioissa C‑355/18, C‑356/18 ja C‑479/18 esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa, ja direktiivin 2009/138 185 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 186 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että määräaika henkivakuutussopimuksen peruuttamisoikeuden käyttämiselle alkaa kulua siitä ajankohdasta, jona vakuutuksenottaja saa tiedon sopimuksen tekemisestä, vaikka vakuutusyrityksen tälle vakuutuksenottajalle toimittamassa tiedossa

83

Bezirksgericht für Handelssachen Wien tiedustelee asiassa C‑479/18 esittämällään toisella kysymyksellä lähinnä, onko direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, tulkittava siten, että kun vakuutusyritys ei ole antanut vakuutuksenottajalle tietoa tämän peruuttamisoikeudesta tai kun vakuutusyritys on antanut virheellisen tiedon, joka poistaa vakuutuksenottajalta mahdollisuuden käyttää peruuttamisoikeuttaan pääasiallisesti samoin edellytyksin kuin edellytykset, jotka olisivat vallinneet, jos tieto olisi ollut oikea, peruuttamisoikeuden käyttämistä koskeva määräaika ei ala kulua, vaikka vakuutuksenottaja olisi saanut peruuttamisoikeudesta tiedon muulla tavoin.

84

Vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on todettava, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohdassa ja direktiivin 92/96 31 artiklassa ei täsmennetä nimenomaisesti, että vakuutusyritysten on annettava vakuutuksenottajille tiedot, joihin näissä säännöksissä viitataan.

85

Unionin tuomioistuin on kuitenkin jo todennut, että unionin oikeudessa asetetaan vakuutusyritykselle velvollisuus ilmoittaa vakuutuksenottajalle tiettyjä tietoja, mukaan luettuna tiedot, jotka koskevat vakuutuksenottajan oikeutta peruuttaa sopimus (tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 30 kohta).

86

Näin ollen se, että vakuutuksenottaja sai muulla tavoin täsmällisen tiedon, jonka vakuutusyrityksen olisi pitänyt hänelle antaa, ei voi tuottaa samoja oikeusvaikutuksia sopimuksen peruuttamisen määräaikaan kuin se, että tämä yritys olisi antanut vakuutuksenottajalle tämän saman tiedon, jolloin vakuutusyritys olisi vapautunut kaikista velvollisuuksista tältä osin.

87

On nimittäin todettava aluksi, että jos asia olisi toisin, olisi se ristiriidassa direktiivin 2002/83 sen tavoitteen kanssa, joka mainitaan tämän tuomion 71 kohdassa ja jolla pyritään varmistamaan, että vakuutuksenottaja saa oikean tiedon muun muassa peruuttamisoikeudesta, joka on tieto, joka vakuutusyrityksen on annettava, kuten tämän tuomion 85 kohdassa täsmennetään.

88

Kuten julkisasiamies toteaa ratkaisuehdotuksensa 65 kohdassa, peruuttamisoikeutta koskevan tiedon saaminen vakuutuksenottajan ja vakuutusyrityksen välisen sopimussuhteen ulkopuolella voi aiheuttaa näyttöä koskevia vaikeuksia muun muassa siltä osin, minä ajankohtana tieto on saatu, ja näin ollen sen määräajan vahvistamisen osalta, jonka kuluessa peruuttamisoikeutta on käytettävä.

89

Lopuksi, kuten Euroopan komissio toteaa, on otettava huomioon se, että jos vakuutusyritys vapautettaisiin tiedonantovelvollisuudestaan sillä perusteella, että vakuutuksenottaja on saanut tämän tiedon muilla keinoin, sitä ei kannustettaisi noudattamaan velvollisuuttaan antaa vakuutuksenottajalle oikeita tietoja.

90

Edellä esitetty huomioon ottaen asiassa C‑479/18 esitettyyn toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että kun vakuutusyritys ei ole antanut vakuutuksenottajalle tietoa tämän peruuttamisoikeudesta tai kun vakuutusyritys on antanut virheellisen tiedon, joka poistaa vakuutuksenottajalta mahdollisuuden käyttää peruuttamisoikeuttaan pääasiallisesti samoin edellytyksin kuin edellytykset, jotka olisivat vallinneet, jos tieto olisi ollut oikea, peruuttamisoikeuden käyttämistä koskeva määräaika ei ala kulua, vaikka vakuutuksenottaja olisi saanut peruuttamisoikeudesta tiedon muulla tavoin.

91

Asioissa C‑355/18 ja C‑356/18 esittämällään toisella kysymyksellä ja asiassa C‑479/18 esittämällään kolmannella kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet pyrkivät selvittämään, onko direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, ja direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa, tulkittava siten, että kun sopimus on irtisanottu ja kaikki siitä johtuvat velvoitteet, muun muassa se, että vakuutusyritys palauttaa takaisinostoarvon, on täytetty, vakuutuksenottaja voi vielä käyttää peruuttamisoikeuttaan, kun sopimukseen sovellettavassa laissa ei säädetä peruuttamisoikeutta koskevan tiedon antamatta jättämisen tai virheellisen tiedon antamisen oikeusvaikutuksista.

92

Vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on muistutettava, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan ja direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaan vakuutuksenottajan tekemä peruuttamisilmoitus vapauttaa hänet vastaisuudessa kaikista tästä sopimuksesta johtuvista velvoitteista.

93

Tästä seuraa, että kun vakuutuksenottaja on tehnyt peruuttamisilmoituksensa tätä varten varatussa määräajassa, hän vapautuu vastaisuudessa kaikista sopimuksesta johtuvista velvoitteista, eikä vakuutusyritys voi vaatia niiden täytäntöönpanoa.

94

Näissä säännöksissä ei millään tavoin säännellä peruuttamisilmoituksen tekemisen edellytyksiä tai sitä, mitä oikeusvaikutuksia tällä peruuttamisella on velvoitteisiin, joita kansallisessa oikeudessa vakuutusyritykselle voidaan asettaa, kuten velvollisuuteen palauttaa vakuutusmaksut.

95

Tällaiset edellytykset ja vaikutukset eivät nimittäin kuulu mainittujen säännösten soveltamisalaan, ja direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan ja direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan mukaan niistä säädetään sopimukseen sovellettavalla lailla.

96

Tästä seuraa, että näitä säännöksiä ei voida tulkita siten, että niissä asetetaan jäsenvaltioille velvollisuus saattaa voimaan säännös, jonka mukaan henkivakuutussopimuksen täytäntöönpanon tilasta riippuu, onko tämän sopimuksen peruuttaminen mahdollista tai mitä oikeusvaikutuksia on peruuttamisilmoituksella, joka on tehty tätä varten säädetyssä määräajassa, eli syntyykö esimerkiksi velvollisuus palauttaa vakuutusmaksut. Näin ollen nyt käsiteltävässä asiassa, koska Itävallan oikeudessa ei ole tätä koskevia säännöksiä, peruuttamisoikeutta voidaan käyttää vielä senkin jälkeen, kun sopimus on irtisanottu ja kaikki sopimuksesta johtuvat velvoitteet on täytetty.

97

Toisin kuin DONAU ja Itävallan hallitus huomautuksissaan väittävät, kyseisten säännösten tällainen tulkinta ei ole ristiriidassa 10.4.2008 annetun tuomion Hamilton (C‑412/06, EU:C:2008:215) kanssa. Siinä unionin tuomioistuin katsoi, että muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta 20.12.1985 annetussa neuvoston direktiivissä 85/577/ETY (EYVL 1985, L 372, s. 31) säädettyä peruuttamisoikeutta ei voida käyttää, jos sitoumusta ei enää ole. Kyseisessä asiassa oli kyse siitä, onko kansallinen säännös, jossa säädetään peruuttamisoikeuden päättymisestä kuukauden kuluttua siitä, kun sopimusosapuolet ovat täyttäneet kaikki sopimusvelvoitteensa, yhteensoveltuva mainitun direktiivin kanssa. Pääasioissa ei kuitenkaan ole kyseessä tällainen säännös, koska Itävallan lainsäätäjä ei ole antanut tällaista säännöstä henkivakuutussopimusten osalta (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 31 kohta).

98

Asioissa C‑355/18 ja C‑356/18 esitettyyn toiseen kysymykseen ja asiassa C‑479/18 esitettyyn kolmanteen kysymykseen on näin ollen vastattava, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 92/96 31 artiklan kanssa, ja direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sen 36 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että kun sopimus on irtisanottu ja kaikki siitä johtuvat velvoitteet, muun muassa se, että vakuutusyritys palauttaa takaisinostoarvon, on täytetty, vakuutuksenottaja voi vielä käyttää peruuttamisoikeuttaan, jos sopimukseen sovellettavassa laissa ei säädetä peruuttamisoikeutta koskevan tiedon antamatta jättämisen tai virheellisen tiedon antamisen oikeusvaikutuksista.

99

Bezirksgericht für Handelssachen Wien haluaa neljännellä kysymyksellään selvittää, onko direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 186 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan vakuutusyrityksen on maksettava peruuttamisoikeuttaan käyttäneelle vakuutuksenottajalle ainoastaan takaisinostoarvo.

100

Vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on muistutettava, että – kuten tämän tuomion 61, 62 ja 66 kohdassa on jo todettu – peruuttamisen oikeusvaikutuksia, joista ei säädetä mainituissa unionin oikeuden säännöksissä, säännellään sopimukseen sovellettavassa laissa ja että jäsenvaltioiden on näitä sääntöjä antaessaan valvottava, että direktiivien 90/619, 92/96, 2002/83 ja 2009/138 tehokas vaikutus varmistetaan niiden tavoitteet huomioon ottaen.

101

Tältä osin, kuten tämän tuomion 63 kohdassa on jo todettu, peruuttamisoikeuden tarkoituksena on mahdollistaa, että vakuutuksenottaja voi valita tarpeisiinsa sopivimman sopimuksen ja siis peruuttaa sellaisen sopimuksen vaikutukset, joka tekemisensä jälkeen ja ennen peruuttamisoikeuden käyttämistä varten säädetyn harkinta-ajan päättymistä osoittautuu kyseisen vakuutuksenottajan tarpeisiin soveltumattomaksi.

102

Direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan ja direktiivin 2009/138 186 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan säännökset, joiden mukaan vakuutuksenottaja vapautuu, tehtyään peruuttamisilmoituksen sitä varten säädetyssä määräajassa, vastaisuudessa kaikista sopimuksesta johtuvista velvoitteista, vastaavat nimenomaan vaatimusta taata tällainen valinnanvapaus.

103

Jos sopimus nimittäin edelleen sitoisi vakuutuksenottajaa myös sen jälkeen, kun tämä on peruuttanut sen, tällä olisi epäedullinen ehkäisevä vaikutus vakuutuksenottajan peruuttamisoikeuden käyttämiseen ja vakuutuksenottajalta poistettaisiin täten mahdollisuus valita tarpeisiinsa parhaiten soveltuva sopimus.

104

Sopimukseen sovellettavassa laissa peruuttamisoikeuden käyttämiseen liitettävien muiden oikeusvaikutusten on, jotta varmistetaan peruuttamisoikeuden tehokas vaikutus, myös oltava sellaisia, ettei niillä ole epäedullista ehkäisevää vaikutusta vakuutuksenottajan peruuttamisoikeuden käyttämiseen.

105

Käsiteltävässä asiassa, kuten asian C‑479/18 ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, VersVG:n 176 §:ssä, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasioissa, säädetään, että jos pääasioissa kyseessä olevan kaltaiset vakuutukset lakkaavat peruuttamisen, irtisanomisen tai riitauttamisen vuoksi, vakuutusyrityksen on palautettava vakuutukselle laskettava takaisinostoarvo.

106

Tällaisessa säännöksessä säädetään näin ollen samalla tavoin yhtäältä sellaisen vakuutuksenottajan tilanteesta, joka on katsonut, että sopimus vastaa hänen tarpeitaan, ja on näin ollen päättänyt jättää käyttämättä peruuttamisoikeuttaan ja on muista syistä päättänyt irtisanoa sopimuksensa, ja toisaalta sellaisen vakuutuksenottajan tilanteesta, joka on sitä vastoin katsonut, ettei sopimus sovellu hänen tarpeisiinsa, ja on näin ollen päättänyt käyttää peruuttamisoikeuttaan.

107

Koska siis mainitussa säännöksessä liitetään samat oikeusvaikutukset muun muassa sopimuksen peruuttamiseen ja sen irtisanomiseen, sen seurauksena unionin oikeudessa säädetty peruuttamisoikeus menettää tehokkaan vaikutuksensa.

108

Tällaista tulkintaa ei muuta muun muassa se Allianzin mainitsema seikka, että jos vakuutuksenottajalla olisi oikeus saada maksetut summat takaisin, taloudelliset haitat jäisivät ennen kaikkea kaikkien vakuutettujen maksettaviksi ja että sellaisessa tapauksessa, jossa peruuttaminen tapahtuu pitkän ajan kuluttua, unionin tuomioistuin on myöntänyt 15.4.2010 antamassaan tuomiossa E. Friz (C‑215/08, EU:C:2010:186), että asianomaisen oli vastattava osasta riskejä.

109

Jos nimittäin vakuutusyritys antaa vakuutuksenottajalle oikeaa tietoa peruuttamisoikeudesta, vakuutuksenottajalle jää vain suhteellisen lyhyt aika käyttää peruuttamisoikeuttaan, joten mahdollisesta peruuttamisesta kaikille vakuutetuille aiheutuvien taloudellisten seurausten voidaan katsoa kuuluvan yleiseen riskinhallintaan. Jos peruuttaminen sitä vastoin tapahtuu myöhässä tiedon puuttumisen vuoksi tai sellaisen virheellisen tiedon vuoksi, joka poistaa vakuutuksenottajalta mahdollisuuden käyttää peruuttamisoikeuttaan samoin edellytyksin kuin jos tieto olisi ollut oikea, on vakuutusyrityksen tehtävänä, kuten tämän tuomion 69 kohdassa muistutetaan, korjata tilanne, joka on aiheutunut siitä, että se itse ei ole noudattanut unionin oikeudesta johtuvaa vaatimusta toimittaa tietyt luetellut tiedot, joihin kuuluvat muun muassa tiedot vakuutuksenottajan oikeudesta peruuttaa sopimus.

110

Toisaalta 15.4.2010 annetun tuomion E. Friz (C‑215/08, EU:C:2010:186) ulottuvuus on sen 24 kohdan mukaan nimenomaisesti rajoitettu kuluttajan liittymiseen henkilöyhtiön muodossa toimivaan suljettuun kiinteistörahastoon, eikä se siis koske yleisesti sopimuksia, joiden vaikutukset riippuvat epävarmasta tapahtumasta (ts. aleatorisia sopimuksia).

111

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑479/18 esitettyyn neljänteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 185 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan vakuutusyrityksen on maksettava peruuttamisoikeuttaan käyttäneelle vakuutuksenottajalle ainoastaan takaisinostoarvo.

112

Bezirksgericht für Handelssachen Wien pyrkii viidennellä kysymyksellään selvittämään, onko direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 186 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään kolmen vuoden vanhentumisajasta, jota sovelletaan oikeuteen saada hyvityskorkoa perusteettomasti maksettujen summien palauttamisen yhteydessä, kun peruuttamisoikeuttaan käyttänyt vakuutuksenottaja on sitä vaatinut.

113

Vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on todettava, että kun näissä unionin oikeuden säännöksissä säädetään, että yksilöllisen henkivakuutussopimuksen tehneellä vakuutuksenottajalla on oikeus peruuttaa sopimus määräajassa, joka on 14–30 päivää siitä, kun hän sai tiedon sopimuksen tekemisestä, niissä myönnetään vakuutuksenottajalle peruuttamisoikeus.

114

Vakuutuksenottajan oikeus peruuttaa henkivakuutussopimus perustuu siis vain siihen, että hän on tehnyt tämän sopimuksen, ja siitä, että vakuutusyritys ilmoittaa vakuutuksenottajalle peruuttamisoikeuden käyttämistä koskevat menettelytavat, aiheutuu vain se vaikutus, että tämän oikeuden käyttämiselle säädetty preklusiivinen määräaika alkaa kulua.

115

Asiassa C‑479/18 unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta käy ilmi, että peruuttamisen vaikutusten ratkaisemiseksi mainittujen unionin oikeuden säännösten mukaisesti pääasioissa kyseessä oleviin sopimuksiin sovellettavassa Itävallan oikeudessa säädetään yhtäältä, että peruuttamisoikeuden käyttäminen johtaa velvollisuuteen palauttaa suoritetut maksut, ja toisaalta, että palautettaviin summiin lisätään hyvityskorot. Oikeus saada korkoa vanhenee kolmessa vuodessa, ja tämä vanhentumisaika on se, josta Allgemeines Bürgerliches Gesetzbuchissa (siviililaki) säädetään yleisesti maksamatta oleviin vuosittaisiin suorituksiin perustuvia saatavia varten.

116

Koska tämä määräaika koskee vain hyvityskorkoa, se ei kuitenkaan vaikuta suoraan vakuutuksenottajan oikeuteen peruuttaa sopimuksensa.

117

Bezirksgericht für Handelssachen Wienin tehtävänä on kuitenkin tarkistaa, voiko se, että oikeuteen saada hyvityskorkoa sovelletaan vanhentumisaikaa, kyseenalaistaa itse peruuttamisoikeuden, joka unionin oikeuden säännöksissä on vakuutuksenottajalle myönnetty, tehokkuuden.

118

Tältä osin on todettava yhtäältä, että – kuten unionin tuomioistuin on jo todennut – vakuutussopimukset ovat oikeudellisesti monimutkaisia finanssituotteita, jotka voivat vaihdella huomattavasti niitä tarjoavan vakuutuksenantajan mukaan sekä merkitä tärkeää ja mahdollisesti erittäin pitkäkestoista taloudellista sitoutumista (tuomio 19.12.2013, Endress, C‑209/12, EU:C:2013:864, 29 kohta).

119

Jos näissä olosuhteissa vakuutuksenottaja jättäisi sen vuoksi, että korot ovat vanhentuneet kolmen vuoden ajanjakson ylittävältä osin, peruuttamisoikeutensa käyttämättä, vaikka sopimus ei vastaa hänen tarpeitaan, tällainen määräaika voi vaikuttaa peruuttamisoikeuteen muun muassa silloin, kun tälle vakuutuksenottajalle ei ole annettu oikeaa tietoa kyseisen oikeuden käytön edellytyksistä.

120

Toisaalta on korostettava, että vakuutuksenottajan tarpeita on arvioitava sopimuksen tekohetkellä ottamatta huomioon tuottoa, jonka vakuutuksenottaja voisi saada sopimuksen myöhäisen peruuttamisen myötä, koska tällaisen peruuttamisen tarkoitus ei olisi suojata vakuutuksenottajan valinnanvapautta vaan mahdollistaa hänelle suurempi tuotto tai jopa spekulointi sopimuksen tosiasiallisen tuoton ja hyvityskoron korkokannan välisellä erotuksella.

121

Edellä esitetty huomioon ottaen asiassa C‑479/18 esitettyyn viidenteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 90/619 15 artiklan 1 kohtaa, direktiivin 2002/83 35 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2009/138 186 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään kolmen vuoden vanhentumisajasta, jota sovelletaan oikeuteen saada hyvityskorkoa perusteettomasti maksettujen summien palauttamisen yhteydessä, kun peruuttamisoikeuttaan käyttänyt vakuutuksenottaja on sitä vaatinut, sikäli kuin tällaisen määräajan vahvistamisella ei kyseenalaisteta tämän vakuutuksenottajan peruuttamisoikeuden tehokkuutta, mikä asiassa C‑479/18 ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkastettava.

122

Pääasioiden asianosaisten osalta asioiden käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisissa tuomioistuimissa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisten tuomioistuinten asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asiat seuraavasti: