1. 

Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydetään tulkitsemaan asetuksen (EU) N:o 1215/2012 (jäljempänä Bryssel Ia ‑asetus) ( 2 ) 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua kuluttajan käsitettä kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla (jäljempänä FOREX-valuuttamarkkinat) suoritettujen liiketoimien yhteydessä.

2. 

Bryssel Ia ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdasta ja 7 artiklan 1 alakohdasta poiketen ( 3 ) sen 18 artiklan 1 kohdassa säädetään, että 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kuluttaja voi nostaa kanteen toista sopimuspuolta vastaan paitsi sen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jossa tällä sopimuspuolella on kotipaikka, myös sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa kuluttajalla on kotipaikka. Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklalla, jotka kuuluvat asetuksen II luvun 4 jaksoon, jonka otsikko on ”Toimivalta kuluttajasopimusta koskevissa asioissa”, varmistetaan riittävä kuluttajansuoja, sillä kuluttajaa pidetään elinkeinonharjoittajana toimivaa sopimuskumppaniaan taloudellisesti heikommassa asemassa olevana ja juridisesti kokemattomampana sopimuspuolena. ( 4 )

3. 

Unionin tuomioistuimen ratkaistavana on kysymys siitä, onko luonnollista henkilöä, joka osallistuu kaupankäyntiin FOREX-valuuttamarkkinoilla, pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, vai eikö tätä henkilöä voida kyseiseen kaupankäyntiin osallistumisen edellyttämän tietämyksen ja asiantuntemuksen, kyseessä olevan sopimuksen monitahoisen ja epätyypillisen luonteen sekä sopimuksen tekemiseen liittyvien riskien vuoksi pitää kuluttajana, jolloin hän jää edellä mainitun kuluttajien suojaamista koskevan jakson soveltamisalan ulkopuolelle.

4.

Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kun asia koskee henkilön, jäljempänä ’kuluttaja’, sellaista tarkoitusta varten tekemää sopimusta, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä, tuomioistuimen toimivalta määräytyy tämän jakson säännösten mukaisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 6 artiklan ja 7 artiklan 5 alakohdan soveltamista,

– –

3.   Tämän jakson säännöksiä ei sovelleta kuljetussopimuksiin, yhteishintaan tarjottavia kuljetus- ja majoituspalvelujen yhdistelmiä lukuun ottamatta.”

5.

Asetuksen (EY) N:o 593/2008 (jäljempänä Rooma I ‑asetus) ( 5 ) 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Kuluttajasopimukset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Sanotun rajoittamatta 5 ja 7 artiklan soveltamista, sopimukseen, jonka luonnollinen henkilö on sellaista tarkoitusta varten, jonka ei voida katsoa liittyvän hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa (’kuluttaja’), tehnyt toisen henkilön kanssa tämän harjoittaman elinkeino- tai ammattitoiminnan (’elinkeinonharjoittaja’) yhteydessä, sovelletaan sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka on, edellyttäen että elinkeinonharjoittaja

ja että sopimus kuuluu kyseisen toiminnan piiriin.

2.   Sen estämättä, mitä 1 kohdassa säädetään, osapuolet voivat valita 1 kohdan vaatimukset täyttävään sopimukseen sovellettavan lain 3 artiklan mukaisesti. Tällainen lakiviittaus ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että kuluttaja menettää hänelle sellaisin säännöksin annetun suojan, joista ei voida sopimuksin poiketa sen lain mukaan, jota lakiviittauksen puuttuessa olisi 1 kohdan nojalla sovellettu.

– –

4.   Edellä olevia 1 ja 2 kohtaa ei sovelleta

– –

– –”

6.

Direktiivin 2004/39/EY ( 6 ) 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

7.

Jana Petruchová, kotipaikka Ostrava (Tšekki), ja FIBO Group Holdings Ltd (jäljempänä FIBO), joka on Limassoliin (Kypros) sijoittautunut arvopaperivälitysliike, tekivät 2.10.2014 sopimuksen ”Terms of Business” (jäljempänä puitesopimus). Puitesopimuksen tarkoituksena oli antaa Petruchoválle mahdollisuus suorittaa liiketoimia FOREX-valuuttamarkkinoilla tekemällä perusvaluutan osto- ja myyntitoimeksiantoja, jotka FIBO toteuttaisi online-muotoisen kaupankäyntiympäristön välityksellä. Tätä tarkoitusta varten puitesopimuksessa määrättiin, että Petruchová ja FIBO tekevät niin sanottuja hinnanerosopimuksia.

8.

Hinnanerosopimus on rahoitusväline, jonka tarkoituksena on ensin ostaa ja sitten myydä perusvaluuttaa (tässä tapauksessa Yhdysvaltain dollareita (USD)) ja saada voittoa perusvaluutan ostoon ja myyntiin sovellettavien valuuttakurssien erotuksesta suhteessa hintavaluuttaan (joka on tässä tapauksessa Japanin jeni (JPY)). Vaikka FOREX-valuuttamarkkinoilla kauppaa voidaan käydä omilla varoilla, Petruchová hyödynsi mahdollisuutta käydä kauppaa niin sanotuilla lot-paketeilla, joissa yksi lot on arvoltaan 100000 USD, käyttämällä niin kutsuttua vipuvaikutusta. Tämän seurauksena hän pystyi käymään kauppaa suuremmalla määrällä varoja kuin hänellä olisi todellisuudessa ollut käytössään. ( 7 ) Kun Petruchová osti perusvaluuttaa (USD) hintavaluuttaa (JPY) vastaan senhetkisellä ostokurssilla, toisin sanoen kun hän ”avasi position”, FIBO antoi Petruchoválle ostoon tarvittavan määrän lainaa. ”Sulkiessaan position”, toisin sanoen suorittamalla käänteisen liiketoimen myymällä ostetun määrän perusvaluuttaa (USD) hintavaluuttaa (JPY) vastaan senhetkisellä myyntikurssilla, Petruchová maksoi lainan takaisin FIBOlle.

9.

Puitesopimuksen 30 artiklassa määrättiin, että riita-asioissa kansainvälisesti toimivaltaisia ovat Kyproksen tuomioistuimet (oikeuspaikkalauseke).

10.

Petruchová teki 3.10.2014 hinnanerosopimuksen FIBOn kanssa (jäljempänä kyseessä oleva hinnanerosopimus). Hän antoi kello 15.30.00 ostotoimeksiannon 35 lotin ostosta kurssilla 109,0000 USD/JPY. Kaupankäyntijärjestelmä ilmoitti hänelle pian, että ajantasainen valuuttakurssi USD/JPY oli 109,0500. Hän hyväksyi tämän ja vahvisti ostotoimeksiannon.

11.

FIBOn kaupankäyntijärjestelmässä oli kuitenkin syntynyt pitkä, käsittelyä odottavien toimeksiantojen jono, jonka oli aiheuttanut USD:n kurssin äkillinen vahvistuminen suhteessa hintavaluuttoihin Amerikan yhdysvaltojen muiden kuin maataloussektorin työllisyysindikaattorien positiivisesta kehityksestä julkaistujen tietojen seurauksena. Näin ollen ostotoimeksiannossa määritetty määrä, 3500000 USD, ostettiin klo 15.30.16 eikä klo 15.30.00, ja ostokurssi USD/JPY oli silloin 109,4000, joten ostohinnaksi tuli 382900000 JPY.

12.

Samana päivänä klo 15.48.11 Petruchová sulki position antamalla FIBOlle toimeksiannon myydä aiemmin ostettu määrä eli 3500000 USD. Myyntikurssi USD/JPY oli 109,5600, joten myyntihinnaksi tuli 383460000 JPY. Petruchová maksoi takaisin 382900000 JPY:n suuruisen lainan, jonka FIBO oli hänelle myöntänyt. Näin ollen hänelle syntyi tästä liiketoimesta bruttovoittoa 560000 JPY eli 4081,33 USD.

13.

Jos Petruchován perusvaluutan ostotoimeksianto olisi toteutettu välittömästi eikä 16 sekunnin viiveellä, hän olisi saanut voittoa 1785000 JPY eli 13009,23 USD, joten hänen voittonsa olisi ollut kolme kertaa suurempi.

14.

Petruchová nosti 12.10.2015 Krajský soud v Ostravěssa (maakunnallinen tuomioistuin, Ostrava, Tšekki) kanteen, jossa hän väitti FIBOlle syntyneen perusteetonta etua.

15.

Krajský soud v Ostravě päätti menettelyn sillä perusteella, ettei sillä ollut kansainvälistä toimivaltaa. Krajský soud v Ostravěn mukaan Petruchováa ei voitu pitää Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, koska hän ei tehnyt kyseessä olevaa hinnanerosopimusta omien yksityisten tarpeidensa täyttämiseksi, hänellä oli hinnanerosopimusten tekemisen edellyttämä riittävä tietämys ja asiantuntemus ja häntä oli varoitettu siitä, että hinnanerosopimukset eivät soveltuneet direktiivissä 2004/39 tarkoitetuille yksityisasiakkaille. Krajský soud v Ostravě katsoi joka tapauksessa, että Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohtaa oli tulkittava samalla tavalla kuin Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohtaa ja että rahoitusvälineet eivät kuulu jälkimmäisen säännöksen soveltamisalaan. Näin ollen puitesopimukseen sisältyvä oikeuspaikkalauseke oli pätevä, joten toimivaltaisia olivat Kyproksen eivätkä Tšekin tuomioistuimet.

16.

Vrchní soud v Olomouci (ylioikeus, Olomouc, Tšekki) vahvisti Krajský soud v Ostravěn ratkaisun muutoksenhakumenettelyssä.

17.

Petruchová teki kyseisestä päätöksestä oikeuskysymyksiin rajoittuvan valituksen Nejvyšší soudiin (ylin tuomioistuin, Tšekki).

18.

Nejvyšší soud katsoo, että alemmanasteiset tuomioistuimet tulkitsivat virheellisesti Bryssel Ia ‑asetuksessa tarkoitettua kuluttajan käsitettä. Se katsoo ensinnäkin, että direktiivissä 2004/39 tarkoitettu yksityisasiakas ei ole välttämättä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kuluttaja. Toiseksi jälkimmäistä säännöstä ei pitäisi tulkita samalla tavalla kuin Rooma I ‑asetuksen 6 artiklaa, koska ensiksi mainitussa säännöksessä ei jätetä rahoitusvälineitä nimenomaisesti sen soveltamisalan ulkopuolelle. Nejvyšší soud toteaa kolmanneksi, että oikeuskäytännön mukaan sen määrittämisen kannalta, onko henkilöä pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, on merkityksetöntä, onko kyseisellä henkilöllä erityistietämystä tai ‑asiantuntemusta, onko kyseessä oleva sopimus monitahoinen tai epätyypillinen, liittyykö sopimuksen tekemiseen riskejä ja oliko henkilöä varoitettu tällaisista riskeistä.

19.

Näin ollen Nejvyšší soud esitti unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko [Bryssel Ia ‑asetuksen] 17 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että kuluttajana on pidettävä mainitun säännöksen mukaisesti myös sellaista, pääasiassa asianosaisena olevan henkilön kaltaista henkilöä, joka osallistuu kaupankäyntiin kansainvälisillä FOREX-valuuttamarkkinoilla itse aktiivisesti toteutetuilla toimeksiannoilla mutta kuitenkin sellaisen kolmannen osapuolen välityksellä, joka toimii elinkeinonharjoittajana?”

20.

Kirjallisia huomautuksia esittivät Petruchová, Tšekin tasavalta, Puolan tasavalta ja Euroopan komissio.

21.

Petruchová, FIBO, Tšekin tasavalta ja komissio esittivät suulliset lausumansa 31.1.2019 pidetyssä istunnossa.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, onko henkilöä, joka tekee arvopaperivälitysliikkeen kanssa sopimuksen, jonka perusteella arvopaperivälitysliike suorittaa yksittäisiä liiketoimia FOREX-valuuttamarkkinoilla kyseisen henkilön osto- ja myyntitoimeksiantojen mukaisesti, pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana.

23.

Esitän ensin alustavan huomautuksen puitesopimukseen sisältyvän oikeuspaikkalausekkeen oikeusvaikutuksesta. Sen jälkeen tarkastelen ensinnäkin Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa säädettyä ainoaa edellytystä kuluttajaksi luokittelulle, nimittäin sopimuksen tarkoitusta. Toiseksi tutkin, voidaanko soveltaa muita perusteita sen määrittämiseksi, olisiko henkilöä pidettävä kyseisessä säännöksessä tarkoitettuna kuluttajana. Kolmanneksi käsittelen kysymystä siitä, olisiko Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohtaa tulkittava johdonmukaisesti Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan kanssa, jota ei sovelleta rahoitusvälineisiin. Neljänneksi tutkin, olisiko sen määrittämiseksi, olisiko henkilöä pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, otettava huomioon se, että kyseessä on direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdassa tarkoitettu ”yksityisasiakas”.

24.

Aluksi on syytä huomauttaa, että – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa – jos Petruchováa on pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, tästä seuraisi, että puitesopimuksen 30 lauseke on vailla oikeusvaikutusta.

25.

Kun kyseisessä lausekkeessa nimittäin annetaan yksinomainen toimivalta Kyproksen tuomioistuimille, sillä evätään Petruchoválta Bryssel Ia ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa säädetty mahdollisuus nostaa kanne sen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jossa hänellä on kotipaikka, nimittäin Tšekissä.

26.

Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklan mukaan ”[Bryssel Ia ‑asetuksen II luvun 4 jakson] säännöksistä voidaan poiketa ainoastaan sopimuksella, 1) joka tehdään riidan syntymisen jälkeen; 2) joka antaa kuluttajalle mahdollisuuden nostaa kanne muissa kuin tässä jaksossa tarkoitetuissa tuomioistuimissa; tai 3) jonka tekevät kuluttaja ja toinen sopimuspuoli, joista kummallakin on kotipaikka tai asuinpaikka – – samassa jäsenvaltiossa, ja jossa annetaan toimivalta tuon jäsenvaltion tuomioistuimille – –”.

27.

Käsiteltävässä asiassa, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa, puitesopimuksen 30 lauseke ei kuulu Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklan 1, 2 ja 3 alakohdan soveltamisalaan.

28.

Ensinnäkään kyseinen lauseke ei kuulu Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklan 1 alakohdan soveltamisalaan, koska puitesopimus tehtiin 2.10.2014, toisin sanoen ennen kuin Petruchová nosti kanteen Krajský soud v Ostravěssa 12.10.2015.

29.

Toiseksi puitesopimuksen 30 lauseke ei kuulu Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklan 2 alakohdan soveltamisalaan. Kyseinen säännös on nimittäin nähdäkseni ymmärrettävä siten, että sopimuksella on annettava toimivalta käsitellä kuluttajan nostamaa kannetta lisäksi myös muille tuomioistuimille kuin niille, joista säädetään saman asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa. Mikä tahansa muu tulkinta Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklan 2 alakohdasta olisi ristiriidassa sen sanamuodon kanssa, kun sen mukaan sopimus ”antaa” kuluttajalle ”mahdollisuuden” nostaa kanne muissa kuin asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuissa tuomioistuimissa mutta siinä ei ”edellytetä” kuluttajan tekevän näin. ( 8 ) Kuten edellä 25 kohdassa mainittiin, käsiteltävässä asiassa puitesopimuksen 30 lausekkeella Petruchoválta evätään mahdollisuus nostaa kanne kyseisessä säännöksessä mainituissa jäsenvaltion tuomioistuimissa.

30.

Kolmanneksi kyseinen lauseke ei kuulu Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklan 3 alakohdan soveltamisalaan, koska Petruchoválla ja FIBOlla ei ole kotipaikkaa tai asuinpaikkaa samassa jäsenvaltiossa.

31.

Näin ollen puitesopimuksen 30 lauseke on Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklan vastainen. Tästä seuraa, että Bryssel Ia ‑asetuksen 25 artiklan 4 kohdan mukaan kyseinen lauseke on vailla oikeusvaikutusta.

32.

Kuten edellä 24 kohdassa mainittiin, näin on kuitenkin vain, jos Bryssel Ia ‑asetuksen 19 artiklaa voidaan soveltaa eli jos Petruchováa pidetään saman asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytääkin ohjeita siihen, onko pääasian valittaja luokiteltava kuluttajaksi.

33.

Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohtaa sovelletaan, jos seuraavat kolme edellytystä täyttyvät: ensinnäkin yksi sopimuspuoli on kuluttaja, joka toimii asiayhteydessä, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä, toiseksi tällaisen kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä on tosiasiassa tehty sopimus ja kolmanneksi tällainen sopimus kuuluu johonkin kyseisen asetuksen 17 artiklan 1 kohdan a–c alakohdassa tarkoitetuista ryhmistä. Kaikkien näiden edellytysten on täytyttävä, jotta kuluttaja voi nostaa kanteen kotipaikkansa tuomioistuimissa. ( 9 )

34.

Kuten edellä 22 kohdassa todettiin, unionin tuomioistuimelle käsiteltävässä asiassa esitetty ennakkoratkaisukysymys koskee ensimmäistä edellytystä.

35.

Huomautan, että Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa ei määritellä kuluttajan käsitettä. Kyseisessä säännöksessä ainoastaan edellytetään, että asia koskee henkilön, ”kuluttajan”, ”sellaista tarkoitusta varten tekemää sopimusta, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä”. Tätä ei täsmennetä myöskään muissa Bryssel Ia ‑asetuksen säännöksissä.

36.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan Bryssel Ia ‑asetuksen ja erityisesti sen 17 artiklan 1 kohdan käsitteitä on tulkittava itsenäisesti, ja tällöin perustana on käytettävä lähtökohtaisesti mainitun asetuksen järjestelmää ja tavoitteita, jotta taataan sen yhtenäinen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa. ( 10 )

37.

Bryssel Ia ‑asetuksen 17 ja 18 artiklan mukaista kuluttajan käsitettä on tulkittava suppeasti, ja perustana on käytettävä tämän henkilön asemaa määrätyssä sopimussuhteessa sopimuksen luonne ja tavoite huomioon ottaen eikä tämän henkilön subjektiivista tilannetta, koska henkilöä voidaan pitää tiettyjen toimien yhteydessä kuluttajana ja toisten toimien yhteydessä elinkeinonharjoittajana. Mainitun asetuksen erityisjärjestelmää, joka koskee kuluttajan suojaamista heikompana osapuolena, sovelletaan siis vain sopimuksiin, jotka eivät liity ammattiin tai elinkeinotoimintaan taikka niitä koskevaan tavoitteeseen ja jotka on tehty niistä riippumatta ja joiden ainoa tarkoitus on tyydyttää yksityishenkilön omia yksityiseen kulutukseen liittyviä tarpeita, sillä tämä suojaaminen ei ole perusteltua sellaisten sopimusten osalta, joiden tarkoitus liittyy ammattiin tai elinkeinotoimintaan. ( 11 )

38.

Käsiteltävässä asiassa pääasian valittajan edustaja totesi istunnossa, että puitesopimuksen ja kyseessä olevan hinnanerosopimuksen tekoajankohtana Petruchová opiskeli yliopistossa ja myös työskenteli osa-aikaisesti. Petruchová väittää, että hän ei tehnyt kyseessä olevaa hinnanerosopimusta (osa-aikaiseen) elinkeinotoimintaansa liittyvään tarkoitukseen. Yksikään menettelyn osapuolista ei väitä, että hän olisi tehnyt sen tällaiseen tarkoitukseen. Siitä ei myöskään ole viitteitä ennakkoratkaisupyynnössä. Näin ollen, vaikka tämä on tosiseikkoja koskeva kysymys, joka kuuluu ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimivaltaan, vaikuttaa siltä, että Petruchováa olisi pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana.

39.

Ennakkoratkaisupyynnön mukaan Krajský soud v Ostravě kuitenkin katsoi, että kaupankäynnin FOREX-valuuttamarkkinoilla edellyttämät erityistietämys ja ‑asiantuntemus, sijoitettavat rahasummat ja sopimuksen tekemiseen liittyvät riskit estävät pitämästä häntä kuluttajana. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei yhdy tähän näkemykseen. ( 12 ) Tarkastelen seuraavaksi tätä kysymystä.

40.

Unionin tuomioistuimelle esitetty kysymys koskee sitä, voidaanko henkilöltä, joka suorittaa liiketoimia FOREX-valuuttamarkkinoilla, evätä kuluttajan asema tällaisen kaupankäynnin edellyttämien tietämyksen ja asiantuntemuksen, liiketoimen arvon, sen seikan, että henkilö toteuttaa itse aktiivisesti toimeksiantojaan, FOREX-valuuttamarkkinoihin liittyvien riskien sekä suoritettujen liiketoimien määrän ja toistuvuuden vuoksi.

41.

Petruchová väittää, että hinnanerosopimusten tekeminen ei vaadi erityistietämystä ja että sijoitettujen varojen määrää tai suoritettujen liiketoimien määrää ja toistuvuutta ei pitäisi ottaa huomioon. FIBO puolestaan väittää, että Petruchováa ei tulisi pitää kuluttajana, koska hinnanerosopimusten tekeminen on kaupallista toimintaa. Tšekin tasavalta väittää, että sen määrittämisen kannalta, onko henkilöä pidettävä kuluttajana, on merkityksetöntä, onko hänellä kyseisen alan tietämystä tai toteuttaako hän itse aktiivisesti toimeksiantoja. Puolan tasavalta toteaa, että hinnanerosopimusten tekemiseen liittyy huomattavia riskejä ja että luokiteltaessa henkilöä kuluttajaksi ei pitäisi ottaa huomioon hänen tietämystään rahoitusasioista tai sitä, että hän pyrkii saamaan voittoa ja täyttämään muita kuin arkipäiväisiä tarpeitaan. Komission näkemyksen mukaan on merkityksetöntä, onko henkilöllä kyseisen alan tietämystä tai toteuttaako hän aktiivisesti toimeksiantoja, mutta huomioon olisi otettava suoritettujen liiketoimien määrä ja toistuvuus.

42.

Edellä 40 kohtaan sisältyvään kysymykseen on nähdäkseni vastattava kieltävästi. Esitän jäljempänä syyt, miksi olen tullut tähän tulokseen.

43.

Ensinnäkin selvyyden vuoksi katson, että henkilöltä, joka tekee hinnanerosopimuksen, ei voida evätä kuluttajan asemaa yksinomaan siksi, että hinnanerosopimusten tekeminen edellyttää erityistietämystä ja ‑asiantuntemusta. Tämä merkitsisi hinnanerosopimusten jättämistä Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. On kuitenkin kiistatonta, että hinnanerosopimusten kaltaiset rahoitusvälineet kuuluvat näiden säännösten soveltamisalaan. Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 3 kohdassa nimittäin jätetään saman asetuksen 17, 18 ja 19 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle ainoastaan tietyt kuljetussopimukset. Tästä seuraa, että ellei nimenomaisesti toisin säädetä, rahoitusvälineet kuuluvat kyseisten säännösten soveltamisalaan. ( 13 ) Toisekseen tuomiossa Kolassa unionin tuomioistuin totesi, että haltijavelkakirjan hankkijaa voitiin pitää Bryssel I ‑asetuksen 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana. ( 14 )

44.

Toiseksi siltä osin kuin unionin tuomioistuimelta tiedustellaan, olisiko Petruchoválta evättävä kuluttajan asema siksi, että – kuten hänen edustajansa totesi istunnossa – hän ilmoitti FIBOlle, että hänellä oli kolmen vuoden kokemus kyseiseltä alalta, huomautan, että tietämys ja asiantuntemus ovat merkityksettömiä sen määrittämisen kannalta, onko henkilö Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kuluttaja.

45.

Jotta henkilöä voidaan pitää kyseisessä säännöksessä tarkoitettuna kuluttajana, riittää nimittäin, että hän tekee sopimuksen sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä. Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa ei aseteta muita edellytyksiä. Siinä ei edellytetä näyttöä siitä, että henkilöllä ei yksittäistapauksessa ole kyseisen alan tietämystä, joten hän tarvitsee Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklassa kuluttajille annettavaa suojaa. ( 15 )

46.

Tämä on yhdenmukaista edellä 37 kohdassa mainitun oikeuskäytännön kanssa, jonka mukaan sen määrittämiseksi, onko henkilöä pidettävä kuluttajana, perustana on käytettävä sopimuksen luonnetta ja tavoitetta eikä tämän henkilön subjektiivista tilannetta. Ottamalla huomioon henkilön tietämyksen tietyltä alalta perustana käytettäisiin kyseisen henkilön subjektiivista tilannetta sopimuksen perusteella.

47.

Tämä on myös yhdenmukaista tuomion Schrems kanssa, jossa unionin tuomioistuin katsoi, että kuluttajan käsite ”ei riipu taidoista ja tiedoista, jotka kyseisellä henkilöllä on todellisuudessa”. ( 16 ) Näin ollen Maximilian Schremsin asiantuntemus sähköisten sosiaalisten verkostojen alalla ei voinut evätä häneltä asemaa Bryssel I ‑asetuksen 15 artiklan 1 kohdassa (nykyisin Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa) tarkoitettuna kuluttajana. ( 17 )

48.

Tämä on lisäksi yhdenmukaista kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetussa neuvoston direktiivissä 93/13/ETY ( 18 ) tarkoitettua kuluttajan käsitettä koskevan oikeuskäytännön kanssa. Kyseinen käsite määritellään lähes samalla tavalla mainitun direktiivin 2 artiklan b alakohdassa ( 19 ) ja Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa. Tuomiossa Schrems unionin tuomioistuin viittasikin tuomioon Costea, joka annettiin direktiivin 93/13 2 artiklan b alakohdan tulkinnasta. ( 20 ) Tuomiossa Costea unionin tuomioistuin katsoi, että direktiivin 93/13 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettu kuluttajan käsite on ”objektiivinen, eikä se riipu siitä konkreettisesta asiantuntemuksesta, joka asianomaisella henkilöllä voi olla, tai niistä tiedoista, jotka kyseisellä henkilöllä on todellisuudessa”, joten asianajajaa, jolla on korkeatasoista ammatillista tietämystä, voidaan siitä huolimatta pitää kuluttajana. ( 21 )

49.

Mikä tahansa muu ratkaisu heikentäisi nähdäkseni Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklalla käyttöön otetun järjestelmän tavoitetta taata riittävä kuluttajansuoja. Oikeuskäytännön mukaan kuluttajaa suojataan paitsi osapuolena, jota on pidettävä ”oikeudellisissa asioissa vähemmän kokeneena kuin sopimuksen toista osapuolta”, myös osapuolena, jota on pidettävä ”taloudellisesti heikompana”. ( 22 )

50.

Kolmanneksi ei voida väittää, että luokittelu Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi kuluttajaksi olisi evättävä sillä perusteella, että sopimuksen perusteella suoritetun liiketoimen arvo ylittää tietyn määrän. Jos unionin lainsäätäjä olisi tarkoittanut näin, kyseiseen säännökseen sisältyisi raja-arvo sopimuksen arvolle.

51.

Koska tällaista nimenomaista arvoa koskevaa raja-arvoa ei ole määritetty, toteamus, jonka mukaan henkilö menettää kuluttajan aseman sen vuoksi, että hän on sijoittanut suuren määrän varoja FOREX-valuuttamarkkinoille, tai saamansa huomattavan voiton vuoksi, olisi ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa. Tältä osin katson, että Bryssel Ia ‑asetuksen johdanto-osan 15 perustelukappaleen mukaan tuomioistuimen toimivaltaa koskevien sääntöjen ennustettavuuden olisi oltava hyvä. Oikeuskäytännön mukaan Bryssel Ia ‑asetuksella tavoitellaan oikeusvarmuutta vahvistamalla Euroopan unioniin sijoittautuneiden henkilöiden oikeussuojaa siten, että kantaja kykenee vaivattomasti yksilöimään sen tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi hän voi saattaa asiansa, ja vastaaja kykenee kohtuullisesti ennakoimaan, missä tuomioistuimessa häntä vastaan voidaan nostaa kanne. ( 23 ) Jos Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklaa ei sovelleta silloin, kun sijoitettavat varat ovat huomattavia, sijoittaja ei pystyisi nimenomaisen raja-arvon puuttuessa ennakoimaan, saako hän näiden säännösten antamaa suojaa. Jos Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklaa ei sovelleta silloin, kun sijoittaja saa suuren voiton, sijoittajan tilanne olisi vieläkin epävarmempi, koska hän ei toteuttaessaan toimeksiannon FOREX-valuuttamarkkinoilla tiedä, saako hän voittoa, ja jos saa, miten paljon. ( 24 )

52.

Katson lisäksi, ettei henkilön pitäisi menettää kuluttajan asemaa, jos FOREX-valuuttamarkkinoilla saatu voitto muodostaa pääosan hänen tuloistaan. Tämä vaikuttaa tuskin yhdenmukaiselta yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kanssa, koska se voisi johtaa siihen, että jos miljonääri ja keskivertosijoittaja toteuttavat samansuuruisen toimeksiannon FOREX-valuuttamarkkinoilla ja saavat saman verran voittoa, ensiksi mainittua pidettäisiin kuluttajana, kun taas jälkimmäiseltä evättäisiin tämä asema.

53.

Neljänneksi sillä seikalla, että henkilö toteuttaa itse aktiivisesti toimeksiantojaan FOREX-valuuttamarkkinoilla, ei ole merkitystä. On totta, että – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa – tuomiossa Kolassa, ( 25 ) jossa tutkittavana ollut sopimus koski haltijavelkakirjan hankintaa, kantaja ei antanut toimeksiantoja, toisin kuin Petruchová. ( 26 ) Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa ei kuitenkaan edellytetä, että kuluttaja toimii tietyllä tavalla. Siinä ei edellytetä kuluttajalta passiivisuutta tai sitä, että toinen sopimuspuoli on vastuussa sopimuksen toimeenpanosta.

54.

Viidenneksi hinnanerosopimusten tekemiseen liittyvät riskit eivät mielestäni voi olla esteenä henkilön pitämiselle Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana.

55.

Kyseisessä säännöksessä ei jälleen edellytetä, että kuluttaja toimii tietyllä tavalla. Siinä ei edellytetä kuluttajalta asianmukaista huolellisuutta ja varovaisuutta.

56.

Lisäksi hinnanerosopimusten tekemiseen liittyy erottamattomasti riskejä. Jos siis kuluttajaksi luokittelu evättäisiin otettujen riskien vuoksi, hinnanerosopimukset jäisivät järjestelmällisesti Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle, vaikka kyseisen säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle on jätetty ainoastaan tietyntyyppiset kuljetussopimukset. ( 27 )

57.

Lisäksi on syytä tähdentää, että juuri kyseiseen kaupankäyntiin liittyvien riskien laajuus – kun otetaan huomioon Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklan tavoite taata riittävä kuluttajansuoja – edellyttää, että hinnanerosopimuksia tekeviä henkilöitä pidetään kuluttajina. Tältä osin huomautan, että – kuten Petruchová väittää – Euroopan arvopaperimarkkinaviranomainen (jäljempänä ESMA) teki toukokuussa 2018 päätöksen, jolla se rajoitti väliaikaisesti hinnanerosopimusten markkinointia, jakelua tai myyntiä yksityisasiakkaille. ( 28 ) Syynä siihen, miksi ESMA teki kyseisen päätöksen, on se, että toimivaltaiset kansalliset viranomaiset, samoin kuin ESMA itse, olivat huolissaan siitä, että hinnanerosopimuksia on viime vuosina tarjottu yhä enemmän laajoilla vähittäismarkkinoilla huolimatta siitä, että nämä tuotteet ovat monimutkaisia eivätkä ne sovellu useimmille yksityisasiakkaille. ESMAn päätöksessä 2018/796 etenkin todetaan, että ”kyseessä on merkittävä sijoittajansuojaa koskeva ongelma”, että useat yksityisasiakkaat eivät ole tietoisia hinnanerosopimusten riskeistä ja että toimivaltaisten kansallisten viranomaisten tekemät tutkimukset osoittavat, että useimmat näihin tuotteisiin sijoittaneet yksityisasiakkaat menettivät sijoituksessaan rahaa. ( 29 )

58.

Kuudenneksi on pohdittava, että jos henkilö suorittaa rahoitusliiketoimia säännöllisesti, pitemmällä ajanjaksolla ja huomattavilla rahasummilla, olisiko kyseisen henkilön katsottava suorittavan näitä liiketoimia (toissijaisen) elinkeinotoiminnan yhteydessä. ( 30 ) Nämä liiketoimet jäisivät siinä tapauksessa Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle, koska niitä pidettäisiin kyseisen henkilön (toissijaiseen) elinkeinotoimintaan liittyvinä.

59.

Tältä osin huomautan, että – kuten komissio istunnossa esitti – tälle perustelulinjalle saattaa löytyä jossain määrin tukea kansallisesta oikeuskäytännöstä. Esimerkiksi asiassa AMT Futures Ltd. v. Marzillier, Dr Meier & Dr Guntner Rechtsanwaltesgesellschaft mbH, [2015] 2 WLR 187, High Court of Justice (England & Wales), Queen’s Bench Division (Commercial Court) (Englannin ja Walesin alioikeus, Queen’s Bench ‑osasto (kauppajaosto), Yhdistynyt kuningaskunta) katsoi, että kaikkia sijoittajia ei voida pitää Bryssel I ‑asetuksen 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina kuluttajina ja että sen määrittämiseksi, onko asia näin, on otettava huomioon ”kunkin yksilön olosuhteet sekä sijoituksen luonne ja toteutustapa”.

60.

En kuitenkaan voi yhtyä tähän perustelulinjaan.

61.

On totta, että vaikka tarkoitusta, jota varten sopimus on tehty, olisi lähtökohtaisesti arvioitava sopimuksen tekohetkellä, ( 31 ) tietyissä olosuhteissa huomioon voidaan tästä huolimatta ottaa tarkoituksen muuttuminen myöhemmin. ( 32 ) Kuten julkisasiamies Bobek totesi ratkaisuehdotuksessaan Schrems, näin olisi kuitenkin tehtävä ainoastaan poikkeustapauksissa. ( 33 ) Sopimuksen tarkoitusta ei voida arvioida jälkikäteen jokaisessa yksittäistapauksessa tai jokaisessa sellaisessa tapauksessa, jossa (kuten nyt kyseessä olevassa) puitesopimuksessa määrätään osasopimusten (kuten hinnanerosopimusten) tekemisestä. Tämä olisi ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa, ( 34 ) koska kuluttajaksi luokittelu riippuisi useista puitesopimuksen perusteella suoritetuista liiketoimista eikä sijoittaja näin ollen tietäisi puitesopimuksen tekoajankohtana, pidetäänkö häntä kuluttajana vai ei. Tämä olisi myös ristiriidassa edellä 37 kohdassa mainitun oikeuskäytännön kanssa, jonka mukaan henkilön subjektiivista tilannetta ei pidä ottaa huomioon. Siltä osin kuin unionin tuomioistuimelta tiedustellaan, olisiko huomioon otettava sijoitetut rahasummat ja saatu voitto, tämä olisi ristiriidassa sen kanssa, ettei Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa säädetä mistään arvoa koskevasta raja-arvosta. ( 35 )

62.

On syytä huomauttaa, että tämä näkemys saa jossain määrin tukea kansallisesta oikeuskäytännöstä. Asiassa Standard Bank London Ltd. v. Dimitrios Apostolakis, [2000] I.L.Pr. 766, High Court of Justice (England & Wales), Queen’s Bench Division (Commercial Court) katsoi, että rakennusinsinööriä ja asianajajaa, jotka olivat sijoittaneet valuuttaoperaatioihin, oli pidettävä kuluttajina. Merkityksetöntä oli etenkin se, että he olivat tehneet 28 sopimusta, joiden kokonaisarvo oli 7 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (USD). Kyseisen tuomioistuimen mukaan operaatioiden mittakaava ei ollut ratkaiseva, koska raja-arvo ja sen taannehtiva soveltaminen olisi nostanut esille vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä. ( 36 )

63.

Katson näin ollen, että sen määrittämiseksi, olisiko henkilöä, joka osallistuu kaupankäyntiin FOREX-valuuttamarkkinoilla, pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, ei pidä ottaa huomioon kyseisen henkilön tietämystä, sopimuksen arvoa, sitä seikkaa, että henkilö antaa itse aktiivisesti toimeksiantoja, sopimuksen tekemiseen liittyviä riskejä tai liiketoimien määrää ja toistuvuutta.

64.

Tarkastelen seuraavaksi kahta muuta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esille ottamaa kysymystä, nimittäin sitä, olisiko Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohtaa tulkittava johdonmukaisesti Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan kanssa, ja sitä, olisiko otettava huomioon se seikka, että henkilö on direktiivissä 2004/39 tarkoitettu yksityisasiakas.

65.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, olisiko Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohtaa tulkittava johdonmukaisesti Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan kanssa. Jos olisi, henkilöä, joka tekee hinnanerosopimuksen, ei olisi pidettävä ensiksi mainitussa säännöksessä tarkoitettuna kuluttajana, koska hinnanerosopimusten kaltaiset rahoitusvälineet eivät kuulu Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 ja 2 kohtaan sisältyvien, kuluttajasopimuksiin sovellettavien säännösten soveltamisalaan.

66.

Ennakkoratkaisupyynnön mukaan Krajský soud v Ostravě katsoi, että Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohtaa on tulkittava johdonmukaisesti Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan kanssa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on asiasta eri mieltä.

67.

Petruchová väittää, että Bryssel Ia ‑asetuksen 17, 18 ja 19 artiklaa sovelletaan rahoitusvälineisiin. Hän esittää, että ellei näin olisi, Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklassa säädettäisiin nimenomaisesti niiden jättämisestä näiden säännösten soveltamisalan ulkopuolelle, kuten Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 4 kohdan d alakohdassa. Komissio yhtyy hänen näkemykseensä.

68.

Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohtaan sisältyvä kuluttajan käsitteen määritelmä on lähes identtinen Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohtaan sisältyvän kyseisen käsitteen määritelmän kanssa. Ensiksi mainitussa säännöksessä nimittäin todetaan, että sitä sovelletaan sopimukseen, ”jonka luonnollinen henkilö on sellaista tarkoitusta varten, jonka ei voida katsoa liittyvän hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa (’kuluttaja’), tehnyt toisen henkilön kanssa tämän harjoittaman elinkeino- tai ammattitoiminnan (’elinkeinonharjoittaja’) yhteydessä”.

69.

Tämä lähes identtinen sanamuoto viittaa siihen, että Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan tulkinnassa olisi otettava huomioon Rooma I ‑asetuksen 6 artikla. ( 37 ) Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan seitsemännessä perustelukappaleessa nimittäin todetaan selkeästi, että kyseisen asetuksen aineellisen soveltamisalan olisi oltava yhdenmukainen Bryssel I ‑asetuksen (nykyisin Bryssel Ia ‑asetuksen) kanssa. Näin ollen on niin, että vaikka Bryssel Ia ‑asetuksen säännöksiä tulkittaessa on otettava huomioon kyseisen asetuksen tavoitteet ja sillä käyttöön otettava järjestelmä, Bryssel Ia ‑asetusta ja Rooma I ‑asetusta sovellettaessa on tarpeen ottaa huomioon yhdenmukaisuutta koskeva tavoite.

70.

Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 ja 2 kohtaan sisältyvistä kuluttajasopimuksiin sovellettavista säännöksistä totean, että kyseisen artiklan 4 kohdan d alakohdan mukaan niitä ei sovelleta ”oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka muodostavat rahoitusvälineen”. ( 38 ) Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan 30 perustelukappaleen mukaan kyseisessä asetuksessa rahoitusvälineillä tarkoitetaan direktiivin 2004/39/EY 4 artiklassa tarkoitettuja välineitä. Direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 17 alakohdan, josta on tullut direktiivin 2014/65/EU ( 39 ) 4 artiklan 1 kohdan 15 alakohta, mukaan rahoitusvälineellä tarkoitetaan direktiivin 2004/39 liitteessä I olevassa C osassa eriteltyjä välineitä. Direktiivin 2004/39 liitteessä I olevan C osan 9 kohdassa mainitaan hinnanerosopimukset. ( 40 )

71.

Näin ollen Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 ja 2 kohtaan sisältyviä, kuluttajasopimuksiin sovellettavia säännöksiä ei sovelleta hinnanerosopimuksiin. ( 41 )

72.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Bryssel Ia ‑asetuksen 18 ja 19 artiklaan sisältyviä, kuluttajasopimuksiin sovellettavia säännöksiä ei sovelleta hinnanerosopimusten kaltaisiin rahoitusvälineisiin.

73.

Kuten unionin tuomioistuin totesi tuomiossa Kainz, kansainvälisen yksityisoikeuden välineiden tavoiteltu johdonmukaisuus unionin oikeusjärjestyksessä ei saa missään tapauksessa johtaa siihen, että Bryssel Ia ‑asetuksen säännöksille annetaan sen järjestelmälle ja tavoitteille vieras tulkinta. ( 42 )

74.

Tältä osin huomioon on otettava Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan ja Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan sanamuodon erot. On totta, että – kuten edellä 68 kohdassa mainittiin – kuluttajan käsite määritellään näissä kahdessa säännöksessä lähes identtisesti. Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 3 kohdan nojalla kuluttajansuojasäännösten soveltamisalan ulkopuolelle jätetään kuitenkin ainoastaan yksi sopimustyyppi, ( 43 ) kun taas Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 4 kohdan nojalla kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädettyjen säännösten soveltamisalan ulkopuolelle jää myös muita sopimuksia. Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 4 kohdan d alakohdassa etenkin viitataan nimenomaisesti direktiivin 2004/39 liitteessä I olevassa C osassa tarkoitettuihin rahoitusvälineisiin, kun taas Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklassa ei näin tehdä. ( 44 ) Näin ollen on selvää, että viimeksi mainittua säännöstä ei voida tulkita johdonmukaisesti Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan kanssa rahoitusvälineiden osalta. ( 45 )

75.

Katson näin ollen, että sen määrittämisen kannalta, onko henkilöä, joka osallistuu kaupankäyntiin FOREX-valuuttamarkkinoilla, pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, on merkityksetöntä, että rahoitusvälineet eivät kuulu Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan soveltamisalaan.

76.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, onko henkilöä, jota pidetään direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdassa tarkoitettuna yksityisasiakkaana, pidettävä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että sillä, onko henkilö yksityisasiakas, ei ole merkitystä sen määrittämisen kannalta, onko sama henkilö kuluttaja.

77.

Petruchová väittää, että vaikka direktiivissä 2004/39 tarkoitetun yksityisasiakkaan käsite ja Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kuluttajan käsite ovat erillisiä, yksityisasiakasta olisi pidettävä kuluttajana. FIBO myöntää, että Petruchová on yksityisasiakas, mutta väittää, että tästä ei seuraa, että häntä on pidettävä kuluttajana.

78.

Aluksi on syytä täsmentää, että luokittelu ammattimaiseksi asiakkaaksi tai yksityisasiakkaaksi vaikuttaa annettavaan suojaan. Yksityisasiakkaille annetaan täysimääräinen suoja etenkin sijoituspalveluyritysten antamien tietojen osalta, kun taas ammattimaisten asiakkaiden katsotaan tarvitsevan ainoastaan rajattua suojaa. ( 46 )

79.

Direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdan mukaan yksityisasiakkaalla tarkoitetaan ”asiakasta, joka ei ole ammattimainen asiakas”. Saman kohdan 11 alakohdan mukaan ammattimaisella asiakkaalla tarkoitetaan ”asiakasta, joka täyttää liitteessä II vahvistetut perusteet”.

80.

Direktiivin 2004/39 liitteessä II olevan I kohdan mukaan ( 47 )”ammattimaisiksi sijoittajiksi” katsotaan seuraavat asiakkaat: ensinnäkin yhteisöt, joilla on oltava toimilupa tai joita on säänneltävä, jotta ne voivat toimia rahoitusmarkkinoilla, kuten luottolaitokset, sijoituspalveluyritykset tai vakuutusyritykset; toiseksi suuryritykset, jotka täyttävät kaksi kolmesta vaatimuksesta, jotka ovat taseen loppusumma: vähintään 20000000 euroa, nettoliikevaihto: vähintään 40000000 euroa ja omat varat: vähintään 2000000 euroa; kolmanneksi julkisyhteisöt tai instituutiot, kuten kansalliset hallitukset tai Maailmanpankki; ja neljänneksi muut yhteisösijoittajat, joiden pääasiallisena tarkoituksena on rahoitusvälineisiin sijoittaminen. Johonkin näistä neljästä ryhmästä kuuluvat yhteisöt voivat kuitenkin pyytää tulla kohdelluiksi ei-ammattimaisina sijoittajina.

81.

Direktiivin 2004/39 liitteessä II olevan II kohdan mukaan ( 48 ) muita kuin I kohdassa mainittuja asiakkaita ”voidaan pyynnöstä kohdella ammattimaisina sijoittajina”. Jotta asiakasta voidaan kohdella ammattimaisena sijoittajana, sen on täytettävä ainakin kaksi seuraavista kolmesta perusteesta: ensinnäkin asiakas on toteuttanut huomattavan suuria liiketoimia keskimäärin 10 kertaa neljännesvuodessa viimeksi kuluneen neljän vuosineljänneksen aikana, toiseksi asiakkaan rahoitusvälinesalkku on arvoltaan yli 500000 euroa ja kolmanneksi asiakas on työskennellyt finanssialalla ammattimaisesti vähintään vuoden.

82.

Katson, että direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdassa tarkoitettu yksityisasiakas ei ole välttämättä Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kuluttaja. Ei myöskään voida olettaa, että yksityisasiakas on kuluttaja. Esitän jäljempänä syyt, miksi olen tullut tähän tulokseen.

83.

Ensinnäkin se seikka, että direktiivissä 2004/39, toisin kuin toisessa rahoitusalaa koskevassa direktiivissä, nimittäin kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä annetussa direktiivissä 2002/65/EY, ( 49 ) ei käytetä kuluttajan käsitettä, viittaa siihen, että yksityisasiakkaan ja kuluttajan käsitteet ovat erillisiä.

84.

Toiseksi direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdassa ei edellytetä, että yksityisasiakkaalle tarjotaan sijoitus- tai oheispalveluja sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, tämä tarkoittaa, että yksityisasiakkaalle voidaan tarjota tällaisia palveluja sellaista tarkoitusta varten, joka liittyy hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa, jolloin häntä ei voida pitää Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana.

85.

Kolmanneksi Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kuluttaja on luonnollinen henkilö eikä oikeushenkilö. ( 50 ) Yksityisasiakas voi sitä vastoin olla oikeushenkilö. ( 51 ) Direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 10 alakohdan mukaan ”asiakkaalla” nimittäin tarkoitetaan ”luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolle sijoituspalveluyritys tarjoaa sijoitus- tai oheispalveluja”. ( 52 ) Yksityisasiakkaat voivat etenkin olla oikeushenkilöitä, jotka eivät täyttäneet kahta kolmesta vaatimuksesta, jotta niitä voitaisiin pitää ammattimaisina sijoittajina direktiivin 2004/39 liitteessä II olevan II kohdan mukaisesti. Yksityisasiakkaat voivat myös olla ammattimaisia asiakkaita (ja siten oikeushenkilöitä), ( 53 ) jotka pyysivät tulla kohdelluiksi ei-ammattimaisina sijoittajina direktiivin 2004/39 liitteessä II olevan I kohdan mukaisesti.

86.

Neljänneksi luokittelulla direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdassa tarkoitetuksi yksityisasiakkaaksi ja luokittelulla Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi kuluttajaksi on eri tavoitteet. Yksityisasiakkaaksi luokittelulla varmistetaan, että asiakkaalle annetaan täysimääräinen suoja etenkin niiden tietojen osalta, joita sijoituspalveluyrityksen on annettava asiakkaalle. Kuluttajaksi luokittelu merkitsee niiden toimivaltasääntöjen soveltamista, jotka poikkeavat Bryssel Ia ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdasta ja 7 artiklan 1 alakohdasta. On totta, että molemmilla säännöksillä pyritään suojelemaan heikompaa sopimuspuolta, olipa se sitten yksityisasiakas tai kuluttaja. On kuitenkin syytä huomauttaa, että direktiivillä 2004/39 pyritään suojaamaan kaikkia sijoittajia, sekä yksityissijoittajia että ammattimaisia sijoittajia. ( 54 ) Direktiivin 2014/65, jolla kumottiin ja korvattiin direktiivi 2004/39, johdanto-osan 86 perustelukappaleessa todetaan, että ”on kuitenkin aiheellista ilmaista selvästi, että periaatteita rehellisestä, tasapuolisesta ja ammattimaisesta toiminnasta sekä rehellisestä, selkeästä ja harhaanjohtamattomasta viestinnästä sovelletaan kaikkiin asiakassuhteisiin”. ( 55 )

87.

Näin ollen on merkityksetöntä, että – kuten FIBOn edustaja totesi istunnossa muiden sitä kiistämättä – Petruchová ilmoitti FIBOlle, että hänellä oli kolmen vuoden kokemus alalta ja että hän oli yksityisasiakas.

88.

Katson näin ollen, että sen määrittämisen kannalta, voidaanko henkilöä, joka osallistuu kaupankäyntiin FOREX-valuuttamarkkinoilla, pitää Bryssel Ia ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajana, on merkityksetöntä, onko kyseistä henkilöä pidettävä direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdassa tarkoitettuna yksityisasiakkaana.

89.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Nejvyšší soudin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 12.12.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että henkilöä, joka tekee hinnanerosopimuksen, on pidettävä kuluttajana, jos kyseinen sopimus tehdään sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä. Tältä osin on merkityksetöntä, että henkilö antaa itse aktiivisesti toimeksiantoja kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla, että hinnanerosopimukset eivät kuulu sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) 6 artiklan soveltamisalaan tai että kyseinen henkilö on rahoitusvälineiden markkinoista sekä neuvoston direktiivien 85/611/ETY ja 93/6/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/12/EY muuttamisesta ja neuvoston direktiivin 93/22/ETY kumoamisesta 21.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/39/EY 4 artiklan 1 kohdan 12 alakohdassa tarkoitettu yksityisasiakas.