1.

Komissio vaatii unionin tuomioistuinta toteamaan, että Alankomaiden kuningaskunta on jättänyt noudattamatta tosiseikkojen tapahtuma-aikaan EY 5 artiklassa vahvistetun vilpittömän yhteistyön periaatteen mukaisia velvollisuuksiaan. Se väittää tämän johtuvan siitä, ettei Alankomaat korvannut niiden omien varojen menetystä, jotka olisi pitänyt asettaa unionin talousarvion käytettäviksi. Tämä menetys johtui siitä, että Curaçaon ja Aruban, Alankomaiden kuningaskunnan kahden merentakaisen alueen, tulliviranomaiset antoivat EUR.1-tavaratodistuksia merentakaisista maista ja alueista (jäljempänä MMA) tehtyjen päätösten ( 2 ) vastaisesti. Komissio katsoo, että Alankomaiden kuningaskunta on unionin oikeuden nojalla vastuussa näiden MMA:iden aiheuttamasta omien varojen menetyksestä. Se väittää, että vilpittömän yhteistyön velvollisuus edellyttää jäsenvaltion varmistavan, että kantamatta jääneet tullit (korot mukaan luettuina) asetetaan unionin talousarvion käyttöön.

2.

Komission käsiteltävässä asiassa esittämän väitteen perusteet ovat samat kuin vaatimuksessa, jonka komissio on esittänyt rinnakkaisessa asiassa C‑391/17, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, jossa esitän ratkaisuehdotuksen samanaikaisesti käsiteltävän asian kanssa. Voiko komissio SEUT 258 artiklan mukaisessa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä vaatia unionin tuomioistuinta toteamaan, että jäsenvaltio on rikkonut vilpittömän yhteistyön velvollisuutta, koska se ei ole korvannut unionin talousarviolle aiheutunutta menetystä, ja siten vaatia tosiasiallisesti samanaikaisesti lainvastaisuuden toteamista ja maksettavien vahingonkorvausten arvioimista? Jos voi, mitkä osatekijät on näytettävä toteen, jotta kanne voi menestyä?

3.

Käsiteltävä asia eroaa Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan nostetusta kanteesta yksittäisten väitettyjen rikkomisten osalta: Alankomaiden kuningaskunnan syyksi luettuja rikkomisia koskevat väitteet perustuvat erilaisiin tosiseikkoihin, mutta ne myös liittyvät kyseisten MMA-päätösten eri säännöksiin. Pääasiallinen ero on siinä, ettei Alankomaiden kuningaskunta kiistä sitä, että Curaçaon ja Aruban tulliviranomaiset antoivat EUR.1-tavaratodistuksia MMA-päätösten vastaisesti. Alankomaiden kuningaskunta kuitenkin kiistää sen, että sen voidaan katsoa olevan taloudellisessa vastuussa näistä rikkomisista unionin oikeuden nojalla.

4.

Asian kannalta merkitykselliset omien varojen järjestelmän säännökset, joita sovellettiin tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, ovat täysin samat kuin ne, jotka esitetään ratkaisuehdotukseni komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta 4–10 kohdassa.

5.

Kun tarkastellaan MMA-päätöksiä, tuontiin Curaçaolta ja Arubalta sovellettiin eri lainsäädäntövälineitä.

6.

Vuoden 1991 MMA-päätöstä sovellettiin tosiseikkoihin, jotka koskevat tuontia Curaçaolta vuosina 1997–2000.

7.

Vuoden 1991 MMA-päätöksen 101 artiklan 1 kohdan mukaan ”tuotaessa MMA:ista peräisin olevia tuotteita yhteisöön ne vapautetaan tulleista ja vaikutukseltaan vastaavista maksuista”.

8.

Vuoden 1991 MMA-päätöksen liitteessä II, jonka otsikko on ”Alkuperätuotteen käsitteen määritelmästä ja hallinnollisen yhteistyön menetelmistä”, olevassa 1 artiklassa määrätään, että ”päätöksen kaupallista yhteistyötä koskevia määräyksiä sovellettaessa tuotteen katsotaan olevan merentakaisista maista ja alueista, jäljempänä ’MMA’, yhteisöstä tai AKT-valtioista peräisin oleva tuote eli alkuperätuote, jos se on niissä kokonaan tuotettu tai riittävästi käsitelty”.

9.

Vuoden 1991 MMA-päätöksen liitteessä II olevan 12 artiklan 1, 2, 6 ja 8 kohdan sanamuoto on seuraava:

”1.   Todisteen tässä liitteessä tarkoitetusta tuotteiden alkuperästä antaa liitteessä 4 esitetyn mallin mukainen EUR.1-tavaratodistus.

2.   EUR.1-tavaratodistus voidaan antaa ainoastaan, jos sitä voidaan käyttää päätöksen soveltamisen edellyttämänä todistusasiakirjana.

– –

6.   Vievän MMA:n tulliviranomaiset antavat EUR.1 ‑tavaratodistuksen, jos tavarat voidaan katsoa tässä liitteessä tarkoitetuiksi alkuperätuotteiksi.

– –

8.   Viejämaan tulliviranomaisten vastuulla on valvoa, että 1 kohdassa tarkoitetut lomakkeet täytetään asianmukaisesti. Ne tarkastavat erityisesti, että tuotteen kuvaukselle varattu kohta on täytetty siten, että siihen on mahdotonta tehdä vilpillisiä lisäyksiä. – –”

10.

Vuoden 2001 MMA-päätöstä sitä vastoin sovellettiin riisijauhojen ja ‑suurimoiden tuontiin Arubalta vuosina 2002 ja 2003.

11.

Vuoden 2001 MMA-päätöksen 35 artiklan sanamuoto on seuraava:

”1.   Tuotaessa MMA:ista peräisin olevia tuotteita yhteisöön ne vapautetaan tuontitulleista.

2.   Alkuperätuotteen käsite ja siihen liittyvät hallinnollisen yhteistyön menetelmät määritellään liitteessä III.”

12.

Vuoden 2001 MMA-päätöksen liitteessä III, jonka otsikko on ”Käsitteen ’alkuperätuotteet’ määrittelystä ja hallinnollisen yhteistyön menetelmistä”, olevassa 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän päätöksen kaupallista yhteistyötä koskevia säännöksiä sovellettaessa seuraavia tuotteita pidetään MMA-alkuperätuotteina:

2.   Edellä olevaa 1 kohtaa sovellettaessa MMA:iden alueita pidetään yhtenä alueena.

– –”

13.

Vuoden 2001 MMA-päätöksen liitteessä III olevassa 15 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tuotteet vievän MMA:n tulliviranomaiset antavat EUR.1-tavaratodistuksen viejän tai tämän valtuuttaman edustajan viejän vastuulla tekemästä kirjallisesta hakemuksesta.

– –

4.   Tuotteet vievän MMA:n tulliviranomaiset antavat EUR.1-tavaratodistuksen, jos kyseisiä tuotteita voidaan pitää MMA:n, yhteisön tai AKT-valtion alkuperätuotteina ja jos ne täyttävät tämän liitteen muut vaatimukset.

– –”

14.

Alankomaiden kuningaskunnan statuutin (Statuut voor het Koninkrijk der Nederlanden) 51 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Jos jokin elin Aruballa, Curaçaolla tai Sint Maartenilla ei suorita tehtäviään tai ei suorita niitä riittävällä tavalla, kuten tässä statuutissa, kansainvälisessä säännöstössä, laissa tai asetuksessa edellytetään, toimenpiteet, joihin on ryhdyttävä, voidaan määrittää asetuksessa, jossa esitetään oikeudelliset perusteet ja syyt, joihin se perustuu.

2.   Tästä asiasta säädetään Alankomaissa tarvittaessa perustuslaissa.”

15.

Alankomaiden kuningaskunnan statuutin 52 §:n sanamuoto on seuraava: ”kuninkaan suostumuksella asetuksella voidaan siirtää kuninkaalle kuningaskunnan päämiehenä ja kuvernöörille kuningaskunnan elimenä toimivaltuudet maan asioiden osalta”.

16.

Curaçao on yksi EY:n perustamissopimuksen liitteessä II luetelluista Alankomaiden kuningaskunnan ”merentakaisista maista ja alueista”, joihin sovelletaan kyseisen sopimuksen neljännen osan määräyksiä. Vuoden 1991 MMA-päätöstä sovellettiin myös kyseiseen alueeseen tosiseikkojen tapahtuma-aikaan.

17.

Syyskuussa 2000 Euroopan petostentorjuntavirasto (OLAF) teki Curaçaolla tarkastuskäynnin vuoden 1991 MMA-päätöksen liitteessä II olevan 26 artiklan 6 kohdan mukaisesti yhteistyössä Alankomaiden ja Saksan tulliviranomaisten kanssa. Tarkastuksessa ilmeni, että vuosina 1997–1999 Curaçaon tulliviranomaiset olivat antaneet 109 EUR.1-tavaratodistusta maitojauheelle ja riisille, vaikka kyseessä olevat tavarat eivät täyttäneet tarvittavia vaatimuksia etuoikeutetun alkuperän aseman myöntämiselle. Sekä OLAF 24.10.2000 julkaistussa tarkastusraportissaan että tullikoodeksikomitean alkuperäjaosto totesivat, että Curaçaolla Euroopan unionista tai kolmansista maista peräisin oleva maitojauhe sekoitettiin Surinamista tai Guyanasta peräisin olevaan riisiin. Raportin mukaan Curaçaolla tapahtunut ”sekoittaminen” ei antanut lopputuotteelle ”alkuperätuotteen” asemaa, jotta se voisi hyötyä alkuperäsäännöistä.

18.

Komissio toteaa lisäksi, että kun kyseessä olevat tavarat tuotiin myöhemmin Alankomaihin ja Saksaan, jolloin niihin ei sovellettu tulleja, näiden kahden jäsenvaltion viranomaisia pyydettiin kantamaan jälkitullauksin tullit, joita ei ollut kannettu virheellisesti myönnetyn etuuskohtelun vuoksi.

19.

Heinäkuussa 2005 Alankomaat asetti käyttöön 778510,54 euron määrän, joka vastaa summaa, jota ei voitu periä vaatimusten vanhentumisen vuoksi, ja sille kertyneet korot. Komissio katsoo, että Alankomaat on täyttänyt velvollisuutensa näiden määrien osalta.

20.

OLAFin selvityksissä saatujen asiakirjojen perusteella komissio on laskenut 20.2.1997–22.2.2000 Saksaan tapahtuneen tuonnin osalta kantamatta jätettyjen tullien määräksi 18192641,95 euroa. Saksan viranomaiset pystyivät toteamaan vain pienen osan tästä määrästä (4838383 euroa) ja ilmoittivat, että muut vaatimukset olivat vanhentuneet.

21.

Komissio teki 19.5.2009 päätöksen asiassa REC 04/07. Kyseinen päätös tehtiin Saksan esittämän pyynnön johdosta, jossa se pyysi komissiolta yksittäistapausta koskevaa päätöstä. Asia koski saksalaisen yrityksen tammikuusta 1999 huhtikuuhun 2000 Curaçaolta harjoittamaa maitojauheen ja riisin maahantuontia. OLAFin vuonna 2000 esittämien havaintojen perusteella ja useiden pyyntöjen jälkeen Saksan viranomaiset ilmoittivat 20.12.2006 kyseiselle yhtiölle, että sillä oli tullivelkaa. Yhtiö pyysi, ettei näitä tulleja kirjata tileihin jälkikäteen tullikoodeksin ( 3 ) 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla. Komission päätöksessä katsotaan OLAFin raportin nojalla, että Alankomaiden Antillien tulliviranomaiset tiesivät tai niiden olisi pitänyt tietää, ettei tuote ollut oikeutettu etuuskohteluun. Koska tulliviranomaiset olivat tehneet virheen eikä vilpittömässä mielessä toiminut olisi voinut kohtuudella havaita sitä, komissio päätti, ettei tuontitullien tileihin kirjaaminen jälkikäteen ollut perusteltua tässä tapauksessa. Mainitussa päätöksessä valtuutettiin lisäksi jättämään tuontitullit kirjaamatta jälkikäteen tapauksissa, joissa on kyse mainittuun tapaukseen rinnastettavista tosiseikoista ja oikeudellisista seikoista.

22.

Komissio totesi 27.1.2012 päivätyssä kirjeessään katsovansa, että Alankomaiden kuningaskunta on vastuussa Curaçaon tulliviranomaisten virheestä. Komissio kehotti näin ollen Alankomaita korvaamaan unionin talousarvioon tämän omien varojen menetyksen, jonka määrä oli 18192641,95 euroa ja joka oli maksettava viimeistään 20.3.2012 (asetuksen N:o 1150/2000 11 artiklan nojalla kertyvien) viivästyskorkojen välttämiseksi.

23.

Sen jälkeen, kun komissio oli lähettänyt kaksi muistutuskirjettä 12.6.2012 ja 21.1.2013, Alankomaiden kuningaskunta vastasi 14.6.2013 päivätyllä kirjeellä, jossa se vastusti komission oikeudellista näkemystä ja kiisti kaiken taloudellisen vastuun.

24.

Aruba on myös yksi EY:n perustamissopimuksen liitteessä II luetelluista Alankomaiden kuningaskunnan MMA:ista, joihin sovelletaan kyseisen sopimuksen neljännen osan määräyksiä. Tosiseikkojen tapahtuma-aikaan vuoden 2001 MMA-päätöstä sovellettiin myös kyseiseen alueeseen.

25.

Ajanjaksolla 4.8.2002–18.6.2003 jätettiin 1929 tuonti-ilmoitusta ja EUR.1-tavaratodistusta tavaroiden, jotka ilmoitusten mukaan olivat Arubalta peräisin olevia riisijauhoja ja ‑suurimoita, luovuttamiseksi vapaaseen liikkeeseen Alankomaissa.

26.

Tutkittuaan asiaa OLAF ilmoitti Alankomaiden viranomaisille 23.12.2004, että Aruban viranomaiset olivat antaneet EUR.1-tavaratodistuksia tuotteille, jotka eivät täyttäneet tarvittavia vaatimuksia etuoikeutetun alkuperän aseman myöntämiselle. Tämä johtui siitä, että jalostustoiminta oli riittämätöntä, jotta kyseisten tavaroiden voitaisiin katsoa olevan peräisin Arubalta.

27.

Alankomaiden viranomaiset lähettivät 1.8.2005 maahantuojalle määräyksen, jossa sitä vaadittiin maksamaan 298080 euroa. Maahantuoja riitautti tämän määräyksen kansallisissa tuomioistuimissa. Rechtbank Haarlem (Haarlemin alioikeus, Alankomaat) katsoi, että vaikka tuotteiden ei voitu katsoa olevan peräisin Arubalta, maahantuojan tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan perusteella esittämä pyyntö oli hyväksyttävä. Alankomaiden viranomaiset toimittivat tämän tuomion komissiolle vuonna 2010 komission asetuksen (ETY) N:o 2454/93 ( 4 ) 870 artiklan 2 kohdan yhteydessä.

28.

Komissio katsoi 31.5.2012 päivätyssä kirjeessään, että Alankomaiden kuningaskunta on taloudellisesti vastuussa Aruban tulliviranomaisten tekemistä virheistä. Se kehotti kyseistä jäsenvaltiota asettamaan vastaavan 298080 euron suuruisen määrän käyttöön viimeistään 20.7.2012.

29.

Sen jälkeen, kun komissio oli lähettänyt kaksi muistutuskirjettä 5.10.2012 ja 9.4.2013, Alankomaiden kuningaskunta vastasi 14.6.2013 päivätyllä kirjeellä. Se vastusti komission oikeudellista näkemystä ja kiisti kaiken taloudellisen vastuun.

30.

Koska komissio katsoi, että Alankomaiden kuningaskunta oli jättänyt täyttämättä sille perussopimusten mukaan kuuluvan velvollisuuden, se lähetti Alankomaiden kuningaskunnalle virallisen huomautuksen 21.11.2013.

31.

Alankomaiden kuningaskunta vastasi siihen 20.2.2014. Vastauksessaan se ei kiistänyt asian tosiseikkoja. Se kuitenkin kiisti olevansa taloudellisesti vastuussa Aruban ja Curaçaon tulliviranomaisten hallinnollisten virheiden seurauksista.

32.

Komissio osoitti 17.10.2014 Alankomaiden kuningaskunnalle perustellun lausunnon, jossa se piti kiinni virallisessa huomautuksessa esittämästään kannasta. Määräaika perustellun lausunnon noudattamiseksi tarvittavien toimenpiteiden toteuttamiselle päättyi 17.12.2014. Komissio hylkäsi 22.12.2014 päivätyllä kirjeellään Alankomaiden kuningaskunnan pyynnön tämän määräajan jatkamisesta tammikuuhun 2015.

33.

Alankomaiden kuningaskunta vastasi perusteltuun lausuntoon 19.11.2015 päivätyllä kirjeellä, jossa se kiisti taloudellisen vastuunsa.

34.

Koska Alankomaiden kuningaskunta ei ole antanut 18490721,95 euron määrää korkoineen unionin talousarvion käyttöön, komissio päätti nostaa käsiteltävän kanteen.

35.

Komissio vaatii 30.6.2017 jättämällään kannekirjelmällä, että unionin tuomioistuin

36.

Alankomaiden kuningaskunta puolestaan vaatii, että unionin tuomioistuin

37.

Unionin tuomioistuimen presidentin 4.1.2018 antamalla määräyksellä Yhdistynyt kuningaskunta hyväksyttiin väliintulijaksi tukemaan Alankomaiden kuningaskunnan vaatimuksia.

38.

Sekä komissio että Alankomaiden hallitus esittivät suulliset lausumansa 2.10.2018 pidetyssä istunnossa, johon myös Yhdistynyt kuningaskunta osallistui.

39.

Ennen asiakysymyksen tutkimista on käsiteltävä ensin Alankomaiden kuningaskunnan tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisesta esittämää väitettä.

40.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan niiden oleellisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen, joihin kanne perustuu, on ilmettävä johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi itse kannekirjelmän tekstistä. Kanteen on oltava sellainen, että jäsenvaltio ja unionin tuomioistuin voivat arvioida tarkasti sen unionin oikeuden rikkomisen laajuuden, josta jäsenvaltiota moititaan. Kanteen on mahdollistettava se, että kyseinen jäsenvaltio voi käyttää hyödyllisesti puolustautumisoikeuksiaan ja että unionin tuomioistuin voi tutkia, onko jäsenyysvelvoitteita jätetty noudattamatta väitetyllä tavalla. ( 6 )

41.

Käsiteltävässä asiassa Alankomaiden kuningaskunta kiistää kanteen tutkittavaksi ottamisen sillä perusteella, että se ei täytä näitä edellytyksiä. Se korostaa etenkin, että komission kanne ei ole johdonmukainen. Tämä johtuu siitä, että joissain kanteensa kohdissa komissio näyttää väittävän, että Alankomaiden kuningaskunta on unionin oikeuden nojalla suoraan vastuussa MMA:iden viranomaisten toimista, ikään kuin ne olisivat sen omia viranomaisia, kun taas toisissa kohdissa komissio painottaa sitä, että Alankomaiden kuningaskunta ei ole toteuttanut ”tarvittavia toimenpiteitä” sen välttämiseksi, että Aruban ja Curaçaon tulliviranomaiset antavat virheellisiä EUR.1-tavaratodistuksia.

42.

Olen samaa mieltä siitä, ettei komission kanne ole tältä osin selkeä. Tämä puute on silti nähdäkseni pelkästään komission asiakysymyksestä esittämien perustelujen heikkous, joka liittyy hankaluuteen ilmaista täsmällisesti, mitä nimenomaista oikeudellista velvollisuutta Alankomaiden kuningaskunta ilmeisesti rikkoi, kun se ei korvannut asianomaista määrää unionin talousarvioon.

43.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tämä oikeudellinen epätäsmällisyys on riittävä tekemään kanteesta sellaisen, ettei se ole ymmärrettävä eikä sitä voida siten ottaa tutkittavaksi. Alankomaiden kuningaskunta on käsittääkseni pystynyt ymmärtämään väitetyn rikkomisen luonteen ja laajuuden. Katson, että se on käyttänyt hyödyllisesti puolustautumisoikeuksiaan näiden väitteiden osalta. Kanteen kohde on yksilöity riittävän yksityiskohtaisesti, jotta unionin tuomioistuin ei lausu kanteen ulkopuolelta. Käsiteltävä kanne on näin ollen mielestäni otettava tutkittavaksi.

44.

Komissio vaatii toteamaan, ettei Alankomaiden kuningaskunta ole noudattanut EY:n perustamissopimuksen 5 artiklan mukaisia velvollisuuksiaan. Se väittää tämän johtuvan siitä, että Alankomaiden kuningaskunta ei ole korvannut sellaisen omien varojen määrän menetystä, joka olisi pitänyt todeta asetuksen N:o 1552/89 2, 6, 10, 11 ja 17 artiklan mukaisesti ja joka olisi pitänyt asettaa unionin talousarvion käyttöön. Komission mukaan nämä omat varat olisi asetettu käyttöön, jos EUR.1-tavaratodistuksia ei olisi annettu MMA-päätösten vastaisesti. Oikeussäännöt, joita on komission mukaan rikottu, ovat a) vuoden 1991 MMA-päätöksen 101 artiklan 1 kohta ja kyseisen päätöksen liitteessä II olevan 12 artiklan 6 kohta siltä osin kuin on kyse maitojauheen ja riisin tuonnista Curaçaolta ajanjaksona 1997–2000, ja b) vuoden 2001 MMA-päätöksen 35 artiklan 1 kohta ja kyseisen päätöksen liitteessä III olevan 15 artiklan 4 kohta siltä osin kuin on kyse riisijauhojen ja ‑suurimoiden tuonnista Arubalta ajanjaksona 2002–2003.

45.

Samanaikaisesti esittämäni ratkaisuehdotuksen komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta 33–46 kohdassa olen esittänyt pääpiirteittäin ne haasteet, joita komission esittämän vaatimuksen tällainen ”kerroksellinen” tai venäläistä maatuskanukkea muistuttava rakenne aiheuttaa. Analysoituani kyseisessä ratkaisuehdotuksessa komission esittämää vaatimusta katsoin, että kanne on luonteeltaan tosiasiallisesti sellainen, jossa vaaditaan toteamaan, ettei jäsenvaltio ole korvannut unionin omille varoille jäsenvaltion syyksi luettavasta väitetystä lainvastaisuudesta aiheutuneita menetyksiä/vahinkoa. Keskeisenä erona on kanteen kohde, joka ei koske pelkästään sen abstraktia toteamista, että jäsenvaltio ei edelleenkään noudata unionin oikeutta, vaan itse asiassa myös lainvastaisuuden toteamista ja vahingon määrittämistä unionin oikeuden tiettyjen, aiemmin tapahtuneiden rikkomisten osalta.

46.

Saman ratkaisuehdotuksen 48–64 kohdassa totesin, ettei perussopimusten sanamuodossa, tarkoituksessa ja yleisessä rakenteessa ole nähdäkseni mitään sellaista, joka lähtökohtaisesti estäisi komissiota nostamasta tällaista kannetta unionin tuomioistuimessa SEUT 258 artiklan mukaisena jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevana kanteena. Katsoin siinä myös, että jos komissio vaatii maksamaan tiettyjä ja täsmällisiä sellaisten menetysten määriä, joita jäsenvaltio on väitetysti aiheuttanut tietyillä unionin oikeuden rikkomisilla, sen on näytettävä toteen sekä kyseinen lainvastaisuus että kyseiset menetykset valtion vastuulta edellytettävien vaatimusten ja edellytysten mukaisesti (65–73 kohta). Komissio ei voi ”siirtää” omien varojen erityisjärjestelmän soveltamista toiseen jäsenvaltioon, johon näitä vaatimuksia ei selvästikään sovelleta (74–84 kohta).

47.

Kaikkia näitä osatekijöitä voidaan soveltaa yhtä lailla nyt käsiteltävän asian yhteydessä, ainakin siltä osin kuin kyse on Curaçaon tilanteesta. Siinäkin omien varojen väitetty menetys tapahtui toisessa jäsenvaltiossa (B). Aruban tilanne on jokseenkin erilainen. Koska komissio on vedonnut tässä asiassa molempien MMA:iden osalta yhteiseen rikkomiseen, johon se väittää Alankomaiden syyllistyneen, tarkastelen molempia tilanteita yhdessä. Tämän jakson päätteeksi haluan kuitenkin vielä korostaa sen seikan merkityksellisyyttä, että Arubalta tapahtuneen tuonnin osalta omien varojen menetys tapahtui suoraan Alankomaiden alueella (C).

48.

Komissio väittää, ettei Alankomaiden kuningaskunta ole noudattanut vilpittömän yhteistyön periaatteen mukaisia velvollisuuksiaan. Tämä johtuu siitä, ettei se ole korvannut omien varojen menetyksiä, jotka olisi pitänyt todeta asetusten N:o 1552/89 ja N:o 1150/2000 mukaisesti ja jotka olisi pitänyt asettaa unionin talousarvion käyttöön, ellei EUR.1-tavaratodistuksia olisi annettu MMA-päätösten asiaa koskevien säännösten vastaisesti siltä osin kuin on kyse maitojauheen ja riisin tuonnista Curaçaolta ajanjaksona 1997–2000 ja riisijauhojen ja ‑suurimoiden tuonnista Arubalta ajanjaksona 2002–2003.

49.

Sen toteamiseksi, onko velvollisuutta korvata menetykset rikottu, kuten komissio väittää, on tarpeen varmistua siitä, onko tällainen korvausvelvollisuus ylipäätään olemassa: mitä täsmällistä oikeudellista velvollisuutta Alankomaiden kuningaskunta on oletettavasti rikkonut, kun se ei ole korvannut unionin talousarviolle aiheutuneita menetyksiä? Seuraavaksi, jotta syntyy valtion vastuu näin Euroopan unionille aiheutuneista menetyksistä, tämän rikkomisen on oltava riittävän vakava, ja riittävän vakavan rikkomisen ja väitetysti aiheutuneen vahingon, jonka korvaamista on vaadittu, välillä on oltava syy-yhteys.

50.

MMA-päätösten (vuoden 1991 MMA-päätöksen 101 artiklan 1 kohdan ja vuoden 2001 MMA-päätöksen 35 artiklan 1 kohdan) mukaan tuotaessa MMA:ista peräisin olevia tuotteita Euroopan unioniin ne vapautetaan tulleista ja vaikutukseltaan vastaavista maksuista. Alkuperätuotteiden laatu on merkittävä EUR.1-tavaratodistuksiin, kuten vuoden 1991 MMA-päätöksen liitteessä II ja vuoden 2001 MMA-päätöksen liitteessä III kuvataan.

51.

Oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn kuluessa Alankomaiden kuningaskunta on myöntänyt, että sekä Curaçaon että Aruban tulliviranomaiset eivät noudattaneet asiaa koskevia säännöksiä EUR.1-tavaratodistusten osalta. Ne olivat antaneet näitä todistuksia tuotteille, jotka eivät täyttäneet edellä mainittuja edellytyksiä. Asiassa on näin ollen riidatonta, että Curaçaon ja Aruban viranomaiset tekivät virheitä antaessaan EUR.1-tavaratodistuksia, jotka olivat sovellettavien MMA-päätösten vastaisia.

52.

Alankomaiden kuningaskunta ei myöskään ole kiistänyt sitä, että komission vaatimat määrät (18490721,95 euroa, eli 18192641,95 euroa Curaçaolla annetuista todistuksista ja 298080 euroa Aruballa annetuista todistuksista) edustavat niiden tullien yhteismäärää, jotka olisi kannettu, jos tuontituotteille ei olisi myönnetty etuuskohtelua.

53.

Siten ”alkuperäinen rikkominen” ei ole riidanalainen käsiteltävässä asiassa, toisin kuin asiassa C‑391/17, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta. ( 7 ) Olen tietoinen unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntölinjasta, jonka mukaan ”unionin tuomioistuimen tehtävänä on todeta, onko jäsenyysvelvoitteita jätetty väitetyllä tavalla noudattamatta vai ei, myös siltä osin kuin jäsenvaltio, jota asia koskee, ei kiistä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä”. ( 8 ) Tällaista toteamusta olisi mielestäni kuitenkin järkevää tulkita siten, että se pätee niiden oikeudellisten velvollisuuksien ulottuvuuteen ja laajuuteen, joihin vedotaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn yhteydessä, ja tätä unionin tuomioistuimen on tulkittava ja arvioitava itsenäisesti. Tällaista toteamusta voidaan tuskin soveltaa tosiseikkoihin, joita ei kiistetä.

54.

Keskeiseksi kysymykseksi käsiteltävässä asiassa muodostuu näin ollen sen ymmärtäminen, mihin Alankomaiden kuningaskunnan oikeudellinen velvollisuus korvata menetykset unionin talousarvioon tällaisessa tilanteessa tarkasti ottaen perustuu (a), ja se, voitaisiinko tämän velvollisuuden noudattamatta jättämistä pitää riittävän vakavana rikkomisena (b).

55.

Komissio ei väitä, että MMA-päätösten rikkomiset voitaisiin lukea suoraan Alankomaiden kuningaskunnan syyksi. Kuten tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista koskevan väitteen tutkimisen yhteydessä todettiin, ( 9 ) on niin, että vaikka tätä asiaa oli käsitelty jossain määrin sekavasti komission kirjallisissa huomautuksissa, komissio vahvisti, kun sitä pyydettiin istunnossa nimenomaisesti selventämään tätä seikkaa, ettei kanteen tarkoituksena ollut määrittää, kenen syyksi MMA-päätösten rikkomiset voidaan lukea.

56.

Asiassa komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta samanaikaisesti esittämäni ratkaisuehdotuksen 91–97 kohdassa esitetyistä syistä katson, että jäsenvaltion, jolla on erityiset suhteet kyseiseen merentakaiseen alueeseen, yleisenä velvollisuutena on todellakin toteuttaa kaikki tarvittavat toimenpiteet estääkseen unionin oikeuden rikkomiset, joita assosiaatiojärjestelyn yhteydessä tapahtuvasta menettelystä (toimista tai toimimatta jättämisestä) voi seurata, ja ryhtyäkseen lisätoimenpiteisiin niiden johdosta. Kuten mainitussa ratkaisuehdotuksessa myös selitettiin, tästä yleisestä toteamuksesta on kuitenkin vielä pitkä argumentointimatka ennen kuin voitaisiin päätyä siihen tulokseen (jos se ylipäätään on mahdollista), että kyseinen jäsenvaltio on myös automaattisesti taloudellisesti vastuussa mistä tahansa komission ilmoittamasta määrästä, joka olisi pitänyt todeta ja asettaa käytettäväksi unionin omina varoina toisessa jäsenvaltiossa. Tarkoittaisiko tämä sitten myös automaattisesti sitä, että SEUT 258 artiklan mukaisessa menettelyssä komissio voi vaatia jäsenvaltiota, jolla on erityiset suhteet johonkin MMA:seen, korvaamaan mitkä tahansa MMA-päätösten väitetyt rikkomiset niiden luonteesta ja/tai asianomaisissa assosiaatiojärjestelyissä määrätyistä riitojenratkaisumenettelyistä riippumatta? Edellytettäisiinkö unionin oikeudessa siinä tapauksessa pohjimmiltaan sitä, että jäsenvaltio, johon niillä on ”erityiset suhteet”, ottaa MMA:t uudelleen täysimääräisesti suoran hallintonsa alaiseksi?

57.

Asiassa C‑391/17, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, ehdottamani lähestymistavan mukaisesti unionin tuomioistuimen ei nähdäkseni ole tarpeen tarkastella tätä kysymystä kovinkaan yksityiskohtaisesti käsiteltävässä asiassa. Vaikka valtion vastuuta unionille aiheutuneista menetyksistä koskevassa yleisessä järjestelmässä hyväksyttäisiinkin, että moitittu lainvastaisuus koostuu siitä, ettei jäsenvaltio ole toteuttanut riittäviä suoja- ja valvontatoimenpiteitä, joilla MMA:iden viranomaisten lainvastaisten todistusten myöntäminen olisi voitu estää, ( 10 ) käsiteltävän asian tosiseikkojen ja asiayhteyden perusteella en yksinkertaisesti näe, miten tällaista rikkomista voitaisiin pitää riittävän vakavana.

58.

Toisin kuin objektiivinen vaatimustaso, jota käytetään arvioitaessa unionin oikeuden rikkomista perinteisen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen yhteydessä, vaatimustaso, jonka on täytyttävä arvioitaessa sellaista unionin oikeuden rikkomista, jonka seurauksena väitetään syntyneen omien varojen menetyksiä, jotka jäsenvaltion on korvattava, on korkeampi. Jokainen lainvastaisuus ei automaattisesti synnytä korvausvastuuta. Kyseessä on oltava riittävän vakava rikkominen, jotta syntyy velvollisuus korvata jäsenvaltion unionille aiheuttama vahinko.

59.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sen todentamiseen, onko rikkominen riittävän vakava, käytettävä arviointiperuste riippuu harkintavallan olemassaolosta. Kun jäsenvaltioilla on harkintavaltaa, riittävän vakava rikkominen tarkoittaa sitä, että jäsenvaltio on ylittänyt tämän harkintavallan rajat selvästi ja vakavasti. ( 11 )

60.

Lisäksi unionin oikeuden rikkomisen ”riittävää vakavuutta” arvioitaessa huomioon otettaviin tekijöihin kuuluvat ”rikotun oikeusnormin selkeys ja täsmällisyys, rikotussa oikeusnormissa kansallisille tai [unionin] toimielimille annetun harkintavallan laajuus, laiminlyönnin tai vahinkoa aiheuttaneen teon tahallisuus tai tahattomuus, mahdollisen oikeudellisen erehdyksen anteeksiannettavuus tai anteeksiantamattomuus ja se seikka, onko [unionin] toimielimen toiminta voinut vaikuttaa kansallisten toimenpiteiden tai menettelyiden laiminlyöntiin, toteuttamiseen tai ylläpitämiseen [unionin] oikeuden vastaisesti”. ( 12 )

61.

Käsiteltävässä asiassa tältä osin erityisen merkityksellisiä ovat kolme tekijää. Ensimmäinen on laaja harkintavalta, joka Alankomaiden kuningaskunnalla on päättäessään tarvittavista toimenpiteistä ”pääasiallisen velvollisuuden” noudattamiseksi, kun otetaan huomioon periaate, jonka mukaan unioni kunnioittaa sen kansallista valtiosääntöjärjestelmää ja identiteettiä. Toinen on MMA-päätösten, joissa annetaan MMA:iden viranomaisille suoraan velvollisuuksia, jotka niiden on täytettävä MMA-päätöksiä soveltaessaan, institutionaalinen kehys ja niissä määrätty toimivaltajako. Kolmas ja ehkä erityisen tärkeä tekijä on sen vastuun epäselvä luonne, joka sellaisella jäsenvaltiolla, jolla on erityiset suhteet johonkin MMA:seen tai useisiin MMA:isiin, on MMA-päätösten muodostamassa kehyksessä MMA:iden viranomaisten hallinnollisista virheistä.

62.

Ensinnäkin komissio on viitannut Alankomaiden kuningaskunnan statuutin 51 ja 52 §:ään täsmentämättä nimenomaisesti toimenpiteitä, joita Alankomaiden kuningaskunnan olisi sen näkemyksen mukaan pitänyt toteuttaa. ( 13 ) Alankomaiden hallitus on vastannut tähän, että olisi SEU 4 artiklan 2 kohdan vastaista katsoa sen olevan vastuussa Aruban ja Curaçaon tulliviranomaisten toimista. ( 14 )

63.

MMA-päätöksissä nimittäin tunnustetaan nimenomaisesti tarve kunnioittaa MMA:iden ja jäsenvaltioiden, joihin niillä on erityiset suhteet, keskinäisen suhteen perustuslaillista kehystä. MMA-päätösten muodostamassa järjestelmässä kehitetyssä erityisessä yhteistyökumppanuusmekanismissa pyritään kunnioittamaan MMA:iden ja jäsenvaltioiden välistä perustuslaillista toimivalta- ja vastuunjakoa, kuten ilmenee etenkin vuoden 1991 MMA-päätöksen johdanto-osan 12. perustelukappaleesta ja 10 artiklasta ja samoin sen 234–236 artiklasta sekä vuoden 2001 MMA-päätöksen 7 artiklasta. Nämä oikeussäännöt osoittavat, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli saattaa tasapainoon yhtäältä tarve varmistaa MMA:iden assosioinnin tehokkuus ja toisaalta jäsenvaltioiden ja niiden MMA:iden erityisten ja usein melko monimutkaisten perustuslaillisten järjestelyjen kunnioittaminen (mikä on MMA:iden assosioinnille omistetun EUT-sopimuksen neljännen osan keskiössä).

64.

Toiseksi, kuten Alankomaiden hallitus on todennut kirjallisissa huomautuksissaan, MMA-päätöksissä annetaan MMA:iden viranomaisille nimenomaisia toimivaltuuksia, jotka eroavat jäsenvaltioiden toimivaltuuksista, etenkin yhteistyökumppanuusmekanismissa ja hallinnollista yhteistyötä koskevissa erityismääräyksissä. MMA-päätöksissä tunnustetaan MMA:iden viranomaisten erityiset toimivaltuudet sekä yleisen yhteistyökumppanuusmekanismin että hallinnollisen yhteistyön erityisjärjestelmän yhteydessä EUR.1-tavarodistusten antamisessa. ( 15 ) Lisäksi vuoden 2001 MMA-päätöksen 9 artiklassa tunnustetaan nimenomaisesti MMA:iden viranomaisten ensisijainen asema ja jäsenvaltioiden toissijainen asema (”tarvittaessa”) päätöksen päivittäisessä hallinnoinnissa kaupan alalla, ja tämä on tehtävä aina ”kunkin osapuolen institutionaalisten, oikeudellisten ja rahoitusta koskevien toimivaltuuksien mukaisesti”.

65.

On vaikea päätellä, miten tällaisessa hyvin erityisessä toimivaltajaon asiayhteydessä MMA:n tulliviranomaisten virheet johtaisivat automaattisesti ja välittömästi siihen, että kyseinen jäsenvaltio rikkoo vilpittömän yhteistyön velvollisuutta, jos ei ole muita olosuhteita, joiden perusteella rikkominen voitaisiin todeta ja joita käsiteltävässä asiassa ei nähdäkseni ole. Komissio ei näet ole esittänyt mitään muuta argumenttia esimerkiksi siitä, että kyseinen jäsenvaltio olisi jättänyt varoitukset huomiotta, kieltäytynyt yhteistyöstä OLAFin kanssa, jättänyt huomiotta virheelliset toimet, joista jäsenvaltio tiesi tai sen olisi kohtuudella pitänyt tietää, tai jättänyt toteuttamatta niitä koskevia lisätoimenpiteitä tai että se ei ole osallistunut yhteistyökumppanuusmenettelyn mekanismeihin tai hallinnollisen yhteistyön järjestelmään tai tehnyt niissä yhteistyötä.

66.

Kolmanneksi – mikä on mielestäni hyvin tärkeää – tosiasia on, ettei MMA-päätökseen sisälly (eikä ole koskaan sisältynyt) nimenomaisia velvollisuuksia, joilla otettaisiin käyttöön erityinen järjestelmä, jossa jäsenvaltiot ovat vastuussa MMA:iden toimista erityisesti tulliyhteistyön alalla sen enempää kuin yleisestikään. Tämän jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn molemmat asianosaiset ovat kiinnittäneet unionin tuomioistuimen huomiota vuoden 2013 MMA-päätöksen valmisteluasiakirjoihin, joissa komissio ehdotti tällaista määräystä, ( 16 ) jonka neuvosto kuitenkin hylkäsi selvästi lainsäädäntömenettelyssä. Neuvoston kokouksen pöytäkirjaan tämän komission ehdotuksen osalta liitetyt – sekä komission että erään jäsenvaltioiden ryhmän ( 17 ) – lausumat osoittavat, että jäsenvaltioiden vastuuta MMA:idensa tekemistä hallinnollisista virheistä voitaisiin tuskin pitää kiistattomana kysymyksenä, joka käy selvästi ilmi MMA-päätöksen eri versioista.

67.

Kaikki nämä seikat huomioon ottaen katson, että vaikka hyväksyttäisiin se näkemys, että vilpittömän yhteistyön velvollisuuden voitaisiin katsoa merkitsevän velvollisuutta, jonka mukaan jäsenvaltion, johon kyseisellä MMA:lla on erityiset suhteet, on korvattava suoraan unionille unionin oikeuden rikkomisesta MMA:ssa aiheutuneet menetykset, Alankomaiden kuningaskuntaa ei voitaisi moittia vilpittömän yhteistyön velvollisuuden riittävän vakavasta rikkomisesta käsiteltävässä asiassa.

68.

Alankomaiden kuningaskunta on myös esittänyt puolustuksekseen, että olisi oikeusvarmuuden ja hyvän hallinnon periaatteiden vastaista katsoa sen olevan vastuussa Aruban ja Curaçaon tulliviranomaisten virheistä. Tämä johtuu siitä, ettei komissio toiminut kohtuullisessa ajassa. ( 18 ) Komissio tutki tilannetta vasta 11 vuotta (Curaçaon tapauksessa) ja 7 vuotta (Aruban tapauksessa) sen jälkeen, kun OLAF oli todennut sääntöjenvastaisuudet.

69.

Vastauksena tähän väitteeseen komissio totesi, että ”omien varojen” menetykset tulivat lopullisiksi vasta vuonna 2009 REC-päätöksen tekemisen ja kansallisen tuomioistuimen antaman tuomion myötä. Alankomaiden kuningaskunnan vastuu ei näin ollen ole vanhentunut. Istunnossa komissio väitti, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeviin kanteisiin ei sovelleta vanhentumisaikoja. Komissio myös totesi istunnossa, että asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 ( 19 ) 73 a artiklan, jonka mukaan unionin saamiset kolmansilta ja kolmansien saamiset unionilta vanhentuvat viidessä vuodessa, analogista soveltamista ei pitäisi sallia. Lisäksi komissio väittää, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan omien varojen kantamiselle ei ole asetettu vanhentumisaikoja. ( 20 )

70.

Saattaa vaikuttaa yllättävältä, että kanteeseen mahdollisesti sovellettavat määräajat mainitaan kyseisen kanteen aineellisen arvioinnin loppuvaiheessa. Koska ehdotan unionin tuomioistuimelle käsiteltävän kanteen samoin kuin rinnakkaisessa asiassa Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan nostetun kanteen hylkäämistä asiakysymyksen osalta, tässä vaiheessa ei kuitenkaan ole tarpeen tarkastella erikseen määräaikakysymystä. Haluan silti mainita tämän kysymyksen havainnollistaakseni erästä toista seikkaa: komission näissä kahdessa asiassa ( 21 ) valitseman ”kolme yhdessä” ‑lähestymistavan seuraukset, joiden vuoksi on käytännössä vaikea todeta, mitä mahdollisia määräaikoja tällaiseen kanteeseen olisi sovellettava.

71.

Komissio on nimittäin sisällyttänyt perusteluihinsa tekijöitä, jotka kuuluvat SEUT 258 artiklan mukaisen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn erityisluonteeseen (jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen nostamiseen ei sovelleta vanhentumisaikoja), ( 22 ) samoin kuin tekijöitä, jotka liittyvät omien varojen erityisjärjestelmän soveltamiseen (takaisinperintään liittyviin kanteisiin ei sovelleta määräaikoja), ( 23 ) ja se väittää, että niitä voidaan soveltaa kanteeseen, joka viime kädessä perustuu menetysten korvaamista koskevan velvollisuuden määrittämiseen, sivuuttaen sen seikan, että valtion vastuuta koskeviin kanteisiin sovelletaan yleisesti vanhentumisaikoja. ( 24 )

72.

Komissio on väittänyt käsiteltävässä asiassa johdonmukaisesti, että kyseessä on yksi yhteinen unionin oikeuden rikkominen, joka johtuu EUR.1-tavaratodistusten virheellisestä antamisesta Aruballa ja Curaçaolla.

73.

Aruban tilanteesta on kuitenkin korostettava, että EUR.1-tavaratodistukset esitettiin ja hyväksyttiin Alankomaiden toteuttamissa tullimenettelyissä. Alankomaiden tulliviranomaiset yrittivät kantaa tulleja lähettämällä maahantuojalle maksumääräyksen. Maahantuoja kuitenkin riitautti kyseisen määräyksen menestyksekkäästi kansallisissa tuomioistuimissa, jotka ratkaisivat asian sen eduksi tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla.

74.

On kuitenkin syytä palauttaa mieleen, että kuten unionin tuomioistuimen tuomiosta komissio v. Tanska ilmenee, tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltaminen ei estä jäsenvaltion velvollisuutta todeta ja asettaa käyttöön varat, jotka kuuluvat unionin omiin varoihin ja joita ei ole kannettu yksityisiltä maahantuojilta. Jäsenvaltioiden on nimittäin todettava unionin oikeus omiin varoihin heti, kun tulliviranomaiset voivat laskea tullivelasta aiheutuvien tullien määrän ja määrittää velallisen, riippumatta siitä, ovatko tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltamisedellytykset täyttyneet. Jäsenvaltio voi vapautua tästä velvollisuudesta vain, jos asetuksen N:o 1552/89 17 artiklan 2 kohdassa säädetyt edellytykset (ylivoimainen este tai jäsenvaltiosta riippumattomat syyt, joiden vuoksi perintää on täysin mahdotonta toteuttaa) täyttyvät. ( 25 )

75.

Kuten Alankomaiden kuningaskunta on kirjallisissa huomautuksissaan perustellusti esittänyt, komissio ei ole kuitenkaan väittänyt, että kyseessä on ”omia varoja koskevan asetuksen” suora rikkominen, joka voidaan lukea Alankomaiden tulliviranomaisten syyksi, koska ne eivät ole perineet tulleja maahantuonnista Alankomaiden alueelle. Komissio ei siten ole esittänyt mitään tietoja, joiden perusteella voitaisiin varmistua siitä, täyttyivätkö asetuksen N:o 1552/89 17 artiklan 2 kohdan, sellaisena kuin se on muutettuna, edellytykset käsiteltävässä asiassa. Sen sijaan komissio päätti vedota muihin seikkoihin.

76.

Koska komissio ei siten vaatinut unionin tuomioistuinta toteamaan tällaista rikkomista ja joka tapauksessa koska unionin tuomioistuin ei voisi lausua tältä osin näytön puuttumisen vuoksi, ehdotan, että komission kanne todetaan perusteettomaksi myös Aruban tilanteen osalta.

77.

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Alankomaiden kuningaskunta on vaatinut, että komissio velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ja komissio on hävinnyt asian. Komissio on siten velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

78.

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Kyseisen määräyksen mukaisesti Yhdistyneen kuningaskunnan on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan.

79.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin