1.

Rooman historian alkuvaiheissa jokainen muukalainen oli valtion vihollinen. Hän ei voinut saada mitään siviilioikeuden (ius civile) mukaisia oikeuksia tai sen antamaa suojaa, jotka oli varattu vain Rooman kansalaisille. ( 2 ) Myöhemmin, etenkin Rooman keisariaikana, sallittiin tietynasteinen oikeudellinen monimuotoisuus varsinkin imperiumin jatkuvasti laajenevissa provinsseissa. Lisäksi ius civilen soveltaminen muihin kuin Rooman kansalaisiin mahdollistettiin asteittain erilaisilla oikeudellisilla käsitteillä, jollainen oli esimerkiksi ”kansalaisuuden fiktio”, ( 3 ) jota Gaius kuvasi seuraavasti: ”– – on olemassa Rooman kansalaisuuden fiktio muukalaiselle, joka vetoaa laeissamme säädettyyn oikeuskeinoon tai puolustautuu tällaista vastaan, edellyttäen että tämän menettelyn ulottaminen koskemaan ulkomaalaista on oikeudenmukaista – –”. ( 4 )

2.

Tällaista oikeuskeinoa käsiteltäisiin joka tapauksessa Rooman imperiumin – laajasti ymmärrettynä – elimissä tai niiden muodostamassa kehyksessä. Poliittiselta kannalta tarkasteltuna imperiumin sisällä ei ollut suvereeneja valtioita, joiden välillä voisi syntyä lainvalintakiistoja sanan nykyaikaisessa merkityksessä (yhtä suvereenien oikeusjärjestysten välillä). Kun noin vuosina 150–125 eKr. Paulus-niminen preettori ilmeisesti salli ensimmäisenä oikeuskeinon, jossa velkoja saattoi riitauttaa velallisen petollisesti velkojan vahingoksi toteuttamat toimet ja josta alettiin myöhemmin käyttää nimitystä ”actio pauliana”, ( 5 ) kysymys tällaista oikeuskeinoa koskevasta tuomiovallasta ei yksinkertaisesti tullut esiin.

3.

Vuonna 2018 tilanne on toinen. Puolalaiset yhtiöt, Feniks Sp. z o.o., kotipaikka Szczecin, (jäljempänä Feniks) ja COLISEUM 2101 Sp. z o.o., samoin kotipaikka Szczecin, (jäljempänä COLISEUM) tekivät sopimuksen Puolassa toteutettavasta rakennushankkeesta. COLISEUM teki lisäksi muita sopimuksia aliurakoitsijoiden kanssa mutta ei pystynyt maksamaan niille sovitusti. Sen sijaan Feniks maksoi näille aliurakoitsijoille. Tämän seurauksena COLISEUMista tuli Feniksin velallinen.

4.

COLISEUM myi myöhemmin Puolassa sijaitsevan maa-alueen Azteca Products & Services SL:lle, jonka kotipaikka on Alcora (Espanja) (jäljempänä Azteca). Myyntihinnalla kuitattiin COLISEUMin velka Aztecalle.

5.

Feniks nosti kanteen Aztecaa vastaan sellaisten Puolan siviililain säännösten perusteella, joissa säädetään actio pauliana ‑nimellä tunnetusta välineestä, ja vaati tuomioistuinta toteamaan, ettei kiinteistön myynti ole pätevä Feniksin osalta. Kyseinen kanne nostettiin Sąd Okręgowy w Szczeciniessä (Szczecinin alueellinen tuomioistuin, Puola), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. Mainittu tuomioistuin on epävarma siitä, onko Puolan tuomioistuimilla kansainvälistä toimivaltaa. Sen näkemyksen mukaan niiden voidaan katsoa olevan toimivaltaisia vain, jos kyseessä olevaa asiaa voidaan pitää asetuksessa N:o 1215/2012 ( 6 ) tarkoitettuna ”sopimusta koskevana asiana”. Ellei voida, kansainvälinen toimivalta määräytyy sen yleissäännön mukaan, että toimivaltaisia ovat vastaajan kotipaikan tuomioistuimet eli tässä tapauksessa Espanjan tuomioistuimet, koska Aztecan kotipaikka on Espanjassa.

6.

Pääasian oikeudenkäynti pantiin vireille 11.7.2016, joten asetusta N:o 1215/2012 voidaan soveltaa siihen ajallisesti. ( 7 )

7.

Asetuksen N:o 1215/2012 johdanto-osan 15 ja 16 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

8.

Asetuksen N:o 1215/2012 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan asetusta ei sovelleta ”konkurssiin, maksukyvyttömän yrityksen tai muun oikeushenkilön selvitysmenettelyyn, akordiin tai muihin niihin rinnastettaviin menettelyihin”.

9.

Asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa: ”Kanne sellaista henkilöä vastaan, jolla on kotipaikka jäsenvaltiossa, nostetaan hänen kansalaisuudestaan riippumatta tuon jäsenvaltion tuomioistuimessa, jollei tämän asetuksen säännöksistä muuta johdu.”

10.

Asetuksen 5 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa: ”Jos henkilön kotipaikka on jäsenvaltiossa, häntä vastaan voidaan nostaa kanne toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa ainoastaan tämän luvun 2–7 jakson säännösten nojalla.”

11.

Asetuksen 7 artiklan, joka sisältyy II luvun 2 jaksoon, 1 alakohdassa säädetään seuraavaa: ”Jos henkilön kotipaikka on jäsenvaltiossa, häntä vastaan voidaan nostaa kanne toisessa jäsenvaltiossa

12.

Puolan lainsäädännössä nimellä actio pauliana tunnetusta kanteesta säädetään 23.4.1964 annetun siviililain (ustawa z dnia 23 kwietnia 1964 – Kodeks cywilny; Dziennik Ustaw 2017, järjestysnumero 459) 527 §:ssä ja sitä seuraavissa pykälissä. Mainitun 527 §:n sanamuoto on seuraava:

”1.   Jos kolmas osapuoli on saanut taloudellista etua velallisen tekemän velkojia vahingoittavan oikeustoimen johdosta, kukin velkoja voi vaatia kyseisen toimen julistamista pätemättömäksi suhteessa häneen, jos velallinen toimi tietoisesti velkojien vahingoksi ja jos kolmas osapuoli on tiennyt siitä tai kohtuullista huolellisuutta noudattaen olisi voinut saada siitä tietää.

2.   Velallisen oikeustoimi on tehty velkojia vahingoittaen, jos velallisesta tuli maksukyvytön tämän toimen johdosta tai maksukyvyttömämpi kuin ennen toimen toteuttamista.

3.   Jos velallisen tekemän velkojia vahingoittavan oikeustoimen johdosta häneen läheisessä suhteessa oleva henkilö on saanut taloudellista etua, oletetaan, että kyseinen henkilö tiesi, että velallinen toimi tietoisena siitä, että hän vahingoittaa velkojia.

4.   Jos velallisen tekemän velkojia vahingoittavan oikeustoimen johdosta toimija, jolla on velalliseen pysyvät liikesuhteet, on saanut taloudellista etua, hänen oletetaan tienneen, että velallinen toimi tietoisena siitä, että hän vahingoittaa velkojia.”

13.

Siviililain 530 §:n mukaan ”edeltävien pykälien säännöksiä sovelletaan vastaavasti silloin, kun velallinen on toiminut tarkoituksenaan vahingoittaa tulevia velkojia. Jos kuitenkin kolmas osapuoli on saanut taloudellista etua vastiketta vastaan, velkoja voi vaatia toimen julistamista pätemättömäksi ainoastaan silloin, kun kolmas osapuoli on tiennyt velallisen tarkoituksesta”.

14.

Siviililain 531 §:n sanamuoto on seuraava:

”1.   Velallisen tekemä velkojia vahingoittava oikeustoimi julistetaan pätemättömäksi kanteella tai esittämällä väite kolmatta osapuolta vastaan, joka tämän toimen johdosta on saanut taloudellista etua.

2.   Jos kolmas osapuoli on saanut edun hallintaansa, velkoja voi nostaa kanteen suoraan sitä henkilöä vastaan, jolle hallinta on luovutettu, jos kyseinen henkilö on tiennyt seikoista, jotka oikeuttavat velallisen toimen julistamisen pätemättömäksi, tai jos hallinnan luovutus oli vastikkeeton.”

15.

Siviililain 533 §:ssä säädetään, että ”kolmas osapuoli, joka on saanut taloudellista etua velallisen tekemän velkojia vahingoittavan oikeustoimen johdosta, voi vapautua toimen julistamista pätemättömäksi vaativan velkojan vaatimuksen täyttämisestä, jos hän suorittaa tämän velkojan saatavat tai osoittaa hänelle velallisen omaisuuden, joka riittää kyseisen velkojan saatavien suorittamiseen”.

16.

COLISEUMin kotipaikka on Szczecin (Puola). Se teki pääurakoitsijana sopimuksen rakennuttajana toimineen Feniksin, jonka kotipaikka on myös Szczecin, (jäljempänä kantaja) kanssa. Sopimus koski rakennustöiden suorittamista Gdańskissa (Puola). COLISEUM teki joukon sopimuksia alihankkijoiden kanssa mutta ei täyttänyt sopimusvelvoitteitaan kaikkien alihankkijoiden osalta.

17.

Yhteisvastuuta koskevien Puolan säännösten mukaisesti kantaja maksoi ehdollisten sopimusten ja takautumisoikeuden sisältävien velkasopimusten perusteella 757828,10 Puolan zlotya (PLN), jotka COLISEUM oli velkaa alihankkijoille. Kantajasta tuli näin COLISEUMin velkoja, ja velan yhteismäärä oli 1396495,48 PLN.

18.

Szczecinissä 30.1.2012 allekirjoitetun sopimuksen perusteella COLISEUM myi Szczecinissä sijaitsevan kiinteistön Aztecalle (jäljempänä vastaaja), jonka kotipaikka on Alcora (Espanja).

19.

Vastaajasta tuli siten COLISEUMin velallinen, jonka velan määrä oli 6079275 PLN. COLISEUM oli samanaikaisesti vastaajan velallinen tehtyjen lainasopimusten perusteella, ja tämän velan määrä oli 4987861,30 PLN. Szczecinissä 31.1.2012 tehdyllä erillisellä sopimuksella vastaaja ja COLISEUM kuittasivat keskinäiset vaatimuksensa. Vastaaja oli näin ollen velvollinen maksamaan COLISEUMille 1091413,70 PLN.

20.

Kantaja katsoi, että COLISEUM on maksukyvytön, että kiinteistön myyntisopimus pahensi sen maksukyvyttömyyttä ja että COLISEUM toimi myyntisopimuksen tehdessään tietoisena siitä, että se vahingoittaa nykyisiä ja tulevia velkojia.

21.

Kantaja nosti näin ollen 11.7.2016 Sąd Okręgowy w Szczecinissä vastaajaa vastaan kanteen, jossa se vaati tuomioistuinta toteamaan, että myyntisopimus on pätemätön kantajan osalta.

22.

Sąd Okręgowy w Szczecinien kansainvälisen toimivallan perusteena kantaja vetosi asetuksen N:o 1215/2012 7 artiklan 1 alakohdan a alakohtaan. Se huomautti, että asetuksen N:o 1215/2012 puolankielisessä versiossa käytettyä käsitettä ”sprawy dotyczące umowy” (”sopimusta koskeva asia”) on tulkittava siten, että se koskee tilannetta, jossa sopimus on syy nostaa kanne sitä suoraan koskevan vaatimuksen ratkaisemiseksi. Juuri tästä on kyse actio pauliana ‑kanteessa, jonka kantaja nosti vastaajaa vastaan.

23.

Vastaaja puolestaan väitti, etteivät Puolan tuomioistuimet ole toimivaltaisia, ja vaati, että kanne on jätettävä tutkimatta. Sen näkemyksen mukaan toimen julistaminen pätemättömäksi ei ole asetuksen N:o 1215/2012 7 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu sopimusta koskeva asia. Vastaaja myös totesi, ettei kyseessä oleva vaatimus kuulu minkään asetuksessa N:o 1215/2012 säädetyn erityisen tai yksinomaisen toimivallan perusteen piiriin. Vastaaja katsoi, että koska sen kotipaikka on Espanjassa, kanne olisi nostettava kyseisessä jäsenvaltiossa asetuksen N:o 1215/2012 4 artiklan yleissäännön mukaisesti.

24.

Tässä tilanteessa Sąd Okręgowy w Szczecinie päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

25.

Kirjallisia huomautuksia esittivät kantaja, vastaaja, Puolan hallitus, Sveitsin valaliiton hallitus ja Euroopan komissio. Kantaja, vastaaja, Puolan hallitus ja komissio esittivät suulliset lausumansa 11.4.2018 pidetyssä istunnossa.

26.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voidaanko actio pauliana ‑kannetta, sellaisena kuin siitä säädetään Puolan siviililaissa, pitää asetuksen N:o 1215/2015 7 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuna sopimusta koskevana asiana. Se myös kysyy, sovelletaanko yhteisöjen tuomioistuimen tuomiota Handte ( 8 ) tähän tilanteeseen.

27.

Käsittelen näitä molempia kysymyksiä yhdessä. Esitän ensin pääpiirteittäin actio pauliana ‑kanteen alkuperän ja eri muodot (A). Sen jälkeen tutkin actio pauliana ‑kannetta koskevia unionin toimivaltasääntöjä ja selitän, miksi actio pauliana ‑kannetta ei voida käsiteltävän asian erityisessä asiayhteydessä luokitella sopimusta koskevaksi asiaksi (B). Lopuksi tarkastelen samaa asiaa yleisellä tasolla: kun unionin tuomioistuin on nyt antanut useita ratkaisuja, joissa määritetään, mitä actio pauliana ‑kanne ei ole, aika on ehkä kypsä sen kysymyksen tarkastelemiselle, mikä pääasiassa kyseessä oleva actio pauliana ‑kanne tosiasiassa on ja miten sitä olisi kohdeltava toimivaltakysymysten yhteydessä (C).

28.

Actio pauliana ‑kanteen juuret ovat roomalaisessa oikeudessa (1). Vaikka joitain tällä syntyperällä selittyviä yhteisiä piirteistä on yhä nykyäänkin nähtävissä, jäsenvaltioissa on itse asiassa useita erilaisia actio pauliana ‑kanteen kansallisia muotoja (2).

29.

Kuten julkisasiamies Ruiz-Jarabo Colomer asian ilmaisi, antiikin Roomassa actio pauliana oli jo kehittynyt ”oikeustoimen peräyttämisen muodosta, jolla velkojalle annettiin oikeus myydä velallinen perheineen orjaksi,” menettelyksi, joka ”mahdollisti sen, että velkoja sai peruutetuksi toimet, jotka velkoja oli tehnyt petollisesti velkojan vahingoksi,” siten, että ”kanne kohdistetaan kolmanteen, riidanalaisen esineen luovutuksensaajaan”. ( 9 )

30.

Klassisella ajalla vaikuttaisi olleen kaksi erityistä oikeussuojakeinoa varojen petollisen siirtämisen riitauttamiseksi: restitutio in integrum ob fraudem ja interdictum fraudatorium. ( 10 )

31.

Ensinnäkin restitutio in integrum ob fraudem antoi pesänhoitajalle (curator bonorum) mahdollisuuden pyytää asianomaista tuomaria määräämään, että petollisesti siirretyt varat on palautettava osaksi velallisen omaisuutta. Tätä oikeussuojakeinoa käytettiin yleensä maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisen jälkeen mutta ennen varojen jaon täytäntöönpanoa. Se mahdollisti petollisesti siirrettyjen varojen ottamisen huomioon velallisen omaisuutta koskevassa täytäntöönpanossa.

32.

Toiseksi interdictum fraudatorium oli tietyn velkojan käytettävissä oleva oikeussuojakeino. Velkoja saattoi pyytää tuomaria antamaan määräyksen (interdictum) petollisesti siirrettyjen varojen palauttamisesta osaksi velallisen omaisuutta, jotta velkoja, johon varojen siirto vaikutti, saattoi vaatia korvausta tällaisesta siirrosta aiheutuneista vahingoista.

33.

Justinianuksen lakikokoelmassa nämä kaksi oikeussuojakeinoa sulautuivat yhdeksi kanteeksi, josta käytettiin nimeä ”Pauliana”. ( 11 ) Kiinnostavaa kyllä (ja sillä on ehkä jonkinlaista merkitystä tänäkin päivänä), tuolloin ilmeisestikin uskottiin, että kanteen luonne on riittävän samankaltainen riippumatta siitä, käytetäänkö sitä maksukyvyttömyysmenettelyssä vai käyttääkö sitä yksittäinen velkoja, mikä siten oikeutti näiden kahden aiemmin erillisen oikeussuojakeinon yhdistämisen yhden nimikkeen alle.

34.

Nähdäkseni vallitsee kuitenkin yksimielisyys tällaisen oikeustoimen kolmesta määrittävästä osatekijästä, jotka ovat seuraavat: ( 12 ) ensinnäkin (luonteeltaan objektiivinen) tosiasiallinen haitta, joka oli olemassa kanteen nostoajankohtana (eventus damni); toiseksi velallisen aikomus vahingoittaa velkojiaan (consilium fraudis), toisin sanoen velallisen aikomus tehdä eventus damni; ja kolmanneksi kolmannen osapuolen vilpillinen mieli (scientia fraudis), toisin sanoen kolmannen osapuolen tietoisuus siitä, että velallisen aikomuksena oli suorittaa petollinen toimi (consilium fraudis).

35.

Nykyään actio pauliana ‑käsitettä käytetään yleisesti tietyntyyppisestä oikeussuojakeinosta, joka antaa velkojalle mahdollisuuden siihen, että oikeustoimi julistetaan pätemättömäksi kyseisen velkojan osalta, jos velkoja on suorittanut tämän oikeustoimen pienentääkseen omaisuuttaan siirtämällä sitä kolmannelle osapuolelle. Velkoja nostaa tällaisen actio pauliana ‑kanteen tyypillisesti suoraan kolmatta osapuolta vastaan. Actio pauliana ‑käsitettä kuvataan ”joukoksi tekniikoita velkojien suojaamiseksi tapauksissa, joissa velallinen pienentää takavarikoitavaa omaisuuttaan välttyäkseen velkojensa maksamiselta”. ( 13 )

36.

Lähemmässä tarkastelussa näiden yhteisten tekijöiden osalta paljastuu kuitenkin useita eroja. Nämä erot eivät ehkä koske niinkään välineen tyyppiä kuin sitä, miten välinettä käytetään. Vertauskuvaa käyttääkseni hyvin samaan tapaan kuin elokuvassa Pilvikartasto ( 14 ) useat (yleiset) teemat ja aiheet säilyvät samoina koko elokuvan ajan, kun taas (todelliset) ajankohdat, kasvot ja paikat, joihin nämä teemat sijoittuvat ja joissa ne toistuvat, muuttuvat jatkuvasti. Vertailun näkökulmasta tarkasteltuna jäsenvaltioissa voidaan nykyään havaita kaksi yhteistä osatekijää mutta myös ainakin kaksi merkittävää eroa.

37.

Ensimmäinen yhteinen osatekijä on näiden kolmen osapuolen välinen kolmikantasuhde, joka perustuu i) velallisen ja velkojan välisen velan olemassaoloon, ii) velallisen ja kolmannen osapuolen väliseen oikeustoimeen ja iii) velallisen ”pettämisaikomukseen” samoin kuin luovutuksensaajan tietoisuuteen siitä. Tässä kolmikantasuhteessa actio pauliana ‑kanteella on lähinnä suojelutehtävä kaikissa järjestelmissä: sillä rajoitetaan velallisen omaisuuden luovuttamisen oikeusvaikutuksia suhteessa velkojaan, jos tällainen luovuttaminen vaikeuttaa velkojan mahdollisuuksia periä velka. ( 15 )

38.

Toinen suhteellisen yleinen piirre on actio pauliana ‑kanteen sisäinen jako sen yleisempään muotoon yksityisoikeudellisten säännösten yhteydessä ja sen erityisempään ilmentymään maksukyvyttömyyden yhteydessä. ( 16 ) Näiden kahden ryhmän välinen pääasiallinen ero ”on niiden tuottamissa vaikutuksissa”: yksityisoikeudellisissa säännöksissä vaikutukset ”rajoitetaan yksittäisiin vaatimuksen esittäneisiin velkojiin”, kun taas maksukyvyttömyyttä koskevissa säännöksissä hyödyt ulotetaan kaikkiin velkojiin, joita maksukyvyttömyysmenettely koskee. ( 17 )

39.

Kun tarkastellaan niiden välisiä eroja ensinnäkin actio pauliana ‑kanteen käsitteellisen luokituksen tasolla, ei näytä vallitsevan yksimielisyyttä siitä, muodostaako actio pauliana ‑kanne esineoikeuden, joka liittyy petollisesti siirrettyyn omaisuuteen, vai velvoiteoikeuden, joka liittyy tiettyyn velkojaan. Joidenkin oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten mukaan viimeksi mainittu lähestymistapa vaikuttaa vallitsevalta, ”vaikka [actio pauliana ‑kanteella] tunnustetaankin olevan tiettyjä varallisuusoikeudellisia vaikutuksia”. ( 18 )

40.

Tämän erottelun juuret ovat itse asiassa paljon syvemmällä. Se liittyy siihen, miten actio pauliana ‑kanne mielletään ja luokitellaan asianomaisessa oikeusjärjestyksessä. Joissain kansallisissa lainsäädännöissä actio pauliana ‑kanteesta säädetään omaisuuteen kohdistuvaa täytäntöönpanoa koskevissa menettelysäännöissä. Toisissa sitä taas säännellään aineellisen lainsäädännön säännöksissä, kuten sopimuksiin ja velvoitteisiin sovellettavissa säännöksissä. On myös oikeusjärjestyksiä, joissa tämä actio pauliana ‑kanne mielletään yleiseksi oikeussuojakeinoksi, joka liitetään systemaattisesti oikeustoimien pätevyyteen tai riitautettavuuteen. Ennakkoratkaisupyynnössä lainatuissa Puolan säännöksissä vaikuttaa myös olevan kyse viimeksi mainitusta skenaariosta.

41.

Toiseksi, mikä on vieläkin tärkeämpää käsiteltävän asian kannalta, vertaileva tutkimus paljastaa lisää eroja, kun on kyse actio pauliana ‑kanteen luokittelusta kansainvälisen toimivallan ja siihen sovellettavan lain määrittämiseksi. ( 19 ) Molempien osalta se, että actio pauliana ‑kanne koskee velkojan, velallisen ja luovutuksensaajan kolmikantasuhdetta, aiheuttaa hankaluuksia tässä yhteydessä perustettujen oikeussuhteiden luokittelussa. Nämä hankaluudet johtuvat yhdistävien tekijöiden ja vaakalaudalla olevien intressien moninaisuudesta, minkä vuoksi on vaikea määrittää ”yhtä näistä intresseistä hallitsevaksi ja ohjaavaksi”. ( 20 )

42.

Kansainvälisen toimivallan tasolla keskeinen kysymys, joka on ensinnäkin esitettävä, on se, esitetäänkö actio pauliana ‑kanteeseen sisältyvä vaatimus maksukyvyttömyysmenettelyn yhteydessä vai ei. Vastauksesta riippuen sovelletaan eri toimivalta- ja lainvalintasääntöjä.

43.

Unionin tuomioistuin selvensi jo melko varhain, ettei maksukyvyttömyysmenettelyn yhteydessä nostettu actio pauliana ‑kanne kuulu asetuksen N:o 1215/2012 (eikä sen oikeudellisten edeltäjien) soveltamisalaan, koska sen 1 artiklan 2 kohdan b alakohdassa jätetään maksukyvyttömyyttä koskevat asiat asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. ( 21 )

44.

Maksukyvyttömyyden yhteydessä sovellettavat erityiset toimivaltasäännöt määritellään maksukyvyttömyysasetuksessa. ( 22 ) Unionin tuomioistuin on antanut lisäohjeita siitä, milloin vaatimus toimen peräyttämiseksi liittyy maksukyvyttömyyteen. Koska tämä määräytyy hyvin pitkälti yksittäistapauksen tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteella, näiden ohjeiden soveltaminen ei ole aina välttämättä yksinkertaista. ( 23 )

45.

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnössä mainitaan, että COLISEUM on maksukyvytön. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sen maksukyvyttömyyshakemus hylättiin. Tämä vahvistettiin myös istunnossa. Tästä seuraa, että kantajan nostaessa kanteen vastaajaa vastaan COLISEUMin osalta ei ollut aloitettu maksukyvyttömyysmenettelyä. Merkitykselliset säännöt kansainvälisen toimivallan määrittämiseksi sisältyvät siten asetukseen N:o 1215/2012.

46.

Asetuksessa N:o 1215/2012 tai sitä edeltäneissä oikeudellisissa välineissä ei kuitenkaan säädetä siitä, mikä tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään pääasiassa kyseessä olevan actio pauliana ‑kanteen kaltaista kannetta. Myöskään Rooma I- ( 24 ) ja Rooma II ( 25 ) ‑asetuksissa, joista ensiksi mainittu koskee sopimussuhteisiin ja viimeksi mainittu sopimussuhteen ulkopuolisiin suhteisiin sovellettavaa lakia, ei säädetä tästä seikasta, eivätkä ne siten voi toimia ohjenuorana sen suhteen, miten actio pauliana ‑kannetta voitaisiin lähestyä. ( 26 )

47.

Unionin tuomioistuimella on kuitenkin ollut jo tilaisuus ottaa kantaa tässä yhteydessä pohdittuihin (ja pois suljettuihin) eri toimivaltaperusteisiin (1). Käsiteltävässä asiassa esille nouseva tärkein kysymys koskee sitä, voitaisiinko käsiteltävän kaltaisessa asiassa soveltaa toimivaltaperustetta, jota ei ole tutkittu nimenomaisesti (”sopimusta koskeva asia”) (2).

48.

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että kanne, joka on pääpiirteiltään samankaltainen kuin käsiteltävässä asiassa kyseessä oleva kanne, ( 27 ) ei voi kuulua niiden yksinomaista tai erityistä toimivaltaa koskevien perusteiden soveltamisalaan, jotka koskevat esineoikeutta kiinteään omaisuuteen, ( 28 ) tuomioiden täytäntöönpanoa, ( 29 ) väliaikaisia toimenpiteitä ( 30 ) ja sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta. ( 31 )

49.

Tuomiossa Reichert I ( 32 ) todettiin, ettei Ranskan siviilioikeuden actio pauliana ‑kanne kuulu esineoikeuksia kiinteään omaisuuteen koskevan yksinomaisen toimivallan piiriin. Kyseisessä asiassa Saksassa asuvat Reichertit lahjoittivat pojalleen Ranskassa sijaitsevan kiinteistön. Heidän velkojansa, Dresden Bank, riitautti tämän luovutuksen ranskalaisessa tuomioistuimessa.

50.

Tuomiossa selitettiin, että esineoikeutta koskeva yksinomainen toimivalta ”ei koske kaikkia esineoikeutta kiinteään omaisuuteen koskevia kanteita vaan ainoastaan kanteita, – – joilla pyritään yhtäältä vahvistamaan kiinteän omaisuuden laajuus ja koostumus, omistus- ja hallintaoikeus taikka muut kiinteään omaisuuteen kohdistuvat esineoikeudet sekä toisaalta turvaamaan näiden oikeuksien haltijoille heidän oikeusasemansa perusteella syntyneet oikeudet”. Näin ei ollut kyseessä olleen kanteen tapauksessa, sillä se ”perustuu velkaan eli velkojan velalliseen kohdistamaan henkilökohtaiseen vaatimukseen, ja sillä pyritään turvaamaan vakuus, jonka velkoja voi saada velallisen omaisuuteen nähden. Jos kanne menestyy, tulee velallisen velkojan vahingoksi suorittama omaisuudensiirto vaikutuksettomaksi”. Lisäksi ”tällaisen kanteen tutkimiseen – – ei liity tosiseikkojen arviointia tai kiinteistön sijaintipaikan sääntöjen ja käytäntöjen soveltamista tavalla, joka olisi perusteena toimivallan antamiselle sen valtion tuomioistuimelle, jossa kiinteistö sijaitsee”. ( 33 ) Tuomiossa huomautettiin lopuksi, ettei tähän toteamukseen vaikuttanut se, että kiinteää omaisuutta koskevien esineoikeuksien julkisesta rekisteröimisestä annetuissa kansallisissa säännöksissä saatetaan edellyttää toimia kiinteistön sijaintivaltiossa. ( 34 )

51.

Pian tämän jälkeen tuomiossa Reichert II ( 35 ) todettiin lisäksi, ettei sama actio pauliana ‑kanne ollut väliaikainen toimenpide eikä täytäntöönpanomenettelyyn liittyvä kanne. Se ei myöskään ollut sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskeva asia.

52.

Kyseisessä tuomiossa selitettiin ensinnäkin, ettei kyseessä ollutta kannetta voitu rinnastaa väliaikaiseen toimenpiteeseen tai turvaamistoimeen, ja toiseksi, että ”vaikka [sillä] suojellaan velkojan etuja – – velvoitteen myöhempää täytäntöönpanoa silmällä pitäen, sitä ei ole tarkoitettu sellaisen päätöksen saamiseen menettelyssä, joka liittyy ’irtainta tai kiinteää omaisuutta koskevaan pakkotoimenpiteeseen, rajoitukseen tai takavarikointiin, jotta varmistetaan tuomioiden ja virallisten asiakirjojen tehokas täytäntöönpano’”. ( 36 ) Tuomiossa todettiin kolmanneksi, ettei sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevaa toimivaltaperustetta voitu soveltaa, koska actio pauliana ‑kanteen tarkoituksena ”ei ole tuomita velallinen korvaamaan vilpillisellä teollaan velkojalleen aiheuttamia vahinkoja, vaan poistaa velallisen tekemän teon vaikutukset velkojaan nähden. Se kohdistuu paitsi velalliseen myös henkilöön, joka hyötyy toimesta ja joka ei ole sen velvoitteen osapuoli, joka sitoo velkojaa velalliseen nähden, myös silloin, jos transaktiosta ei suoriteta vastiketta ja jos kyseinen kolmas osapuoli ei ole toiminut väärin”. ( 37 )

53.

Näissä kahdessa tuomiossa tutkittiin sellaisten erityisen tai yksinomaisen toimivallan perusteiden sovellettavuutta, jotka voisivat olla mahdollisia actio pauliana ‑kanteen yhteydessä, lukuun ottamatta sitä, joka liittyy sopimusta koskevaan asiaan. Viimeksi mainitun mahdollinen sovellettavuus, jota tarkastelen seuraavassa jaksossa, muodostaa käsiteltävän asian ytimen.

54.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ”käsitettä ’sopimusta koskeva asia’ on tulkittava itsenäisesti, jotta taataan sen yhtenäinen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa”. ( 38 ) Tuomiossa Handte, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on viitannut ja johon viitataan myös asiaa koskevassa oikeuskäytännössä, selitettiin, että kyseistä toimivaltaperustetta ei voida soveltaa sellaisessa tilanteessa, jossa ”osapuoli ei ole vapaaehtoisesti sitoutunut [sellaiseen] velvoitteeseen toiseen osapuoleen nähden”, ( 39 ) johon kantajan nostama kanne perustuu, vaikka se ei edellytäkään sopimuksen tekemistä. ( 40 ) Toisin sanoen mahdollisuus vedota tähän toimivaltaperusteeseen perustuu kanteen perusteeseen ( 41 ) eikä asianosaisten henkilöllisyyteen. ( 42 ) Velvoitteen yksilöiminen on kuitenkin tarpeen, ”koska kansallisen tuomioistuimen toimivalta vahvistetaan – – sen paikkakunnan mukaan, jossa kanteessa tarkoitettu velvoite on täytetty tai täytettävä”. ( 43 )

55.

Joidenkin mukaan tuomiossa Reichert I on jo implisiittisesti katsottu, ettei sopimusta koskevan asian toimivaltaperustetta voida soveltaa Ranskassa käytössä olevaan actio pauliana ‑kanteeseen. Julkisasiamies Gulmann totesi ratkaisuehdotuksessaan Reichert II vastaavasti, että ”todennäköisesti ei ole oikein eikä tarkoituksenmukaista katsoa, että actio pauliana ‑kanne on sopimusoikeudellinen. Näin on siinäkin tapauksessa, että velkojan vaade velalliseen nähden – – perustuu sopimukseen ja että kyseessä olevalla transaktiolla luovutetaan kiinteistö”. ( 44 ) Julkisasiamies Ruiz-Jarabo Colomer esitti samankaltaisen ajatuksen ratkaisuehdotuksessaan Deko Marty Belgium, kun hän huomautti, että ”vaikka yhteisöjen tuomioistuin ei tätä nimenomaisesti todennut [tuomiossa Reichert I], ratkaisu on johdettu vastaajan kotipaikan valtion tuomioistuinten toimivallan periaatteesta”. ( 45 ) Oikeuskirjallisuudessa on myös esitetty samankaltainen näkemys. ( 46 )

56.

Tosiasia kuitenkin on, ettei unionin tuomioistuin ole koskaan eksplisiittisesti sulkenut pois sopimusta koskevan asian toimivaltaperustetta. Käytännön syynä tähän on se, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ottanut tätä kysymystä esille tuomioon Reichert I ja tuomioon Reichert II johtaneissa asioissa. Käsiteltävässä asiassa sitä vastoin on esitetty nimenomaisesti tätä toimivaltaperustetta koskeva kysymys.

57.

On varmasti totta, että useimmissa tilanteissa (velallisen ja luovutuksensaajan välinen) väitetysti petollinen toimi on todennäköisesti luonteeltaan sopimusperusteinen. Usein perustana oleva oikeus, jota velkoja pyrkii suojelemaan actio pauliana ‑kanteella, on luonteeltaan myös sopimusperusteinen.

58.

Käsiteltävässä asiassa voitaisiin sanoa olevan kyse samankaltaisesta tilanteesta, vaikka ei olekaan täysin selvää, maksoiko kantaja COLISEUMin velat omien sopimusvelvoitteidensa, lakisääteisten velvoitteiden (laissa säädetyn yhteisvastuun) vai molempien perusteella.

59.

Vaikka oletettaisiin, että molemmat käsiteltävässä asiassa kyseessä olevat suhteet (kantajan ja COLISEUMin välinen sekä COLISEUMin ja vastaajan välinen suhde) ovat luonteeltaan sopimusperusteisia, onko tämä sopimusperusteisuus riittävä syy katsoa, että kyseessä oleva actio pauliana ‑kanne kuuluu sopimusta koskevan asian toimivaltaperusteen soveltamisalaan?

60.

Vastaaja, Puolan ja Sveitsin hallitukset sekä komissio katsovat, ettei pääasiassa kyseessä oleva actio pauliana ‑kanne kuulu asetuksen N:o 1215/2012 7 artiklan 1 alakohdan a alakohdan soveltamisalaan.

61.

Olen samaa mieltä näiden menettelyn osapuolten ehdottamasta ratkaisusta, joskin eri syistä.

62.

Jos oletetaan, että harkitaan sopimusta koskevan asian toimivaltaperusteen sovellettavuutta, herää heti kysymys, kumpaa näistä kahdesta mahdollisesta asiaankuuluvasta sopimuksesta olisi pidettävä merkityksellisenä. Kumpaan näistä kahdesta sopimuksesta actio pauliana ‑kanne tosiasiassa liittyisi?

63.

Teoriassa tältä osin on kolme vaihtoehtoa.

64.

Ensinnäkin actio pauliana ‑kanteen voitaisiin sanoa liittyvän ajallisesti ensimmäiseen sopimukseen, jonka kantaja (velkojana) ja COLISEUM (velallisena) tekivät. Perusteena sille, että actio pauliana ‑kanne kohdistuu tähän sopimukseen, olisi kyseisestä sopimuksesta johtuvien tiettyjen oikeuksien ja velvoitteiden turvaaminen, nimittäin COLISEUMin velkaa vastaavan määrän takaisinmaksaminen. Sekundaarista toimea (actio pauliana ‑kanne) koskevan toimivallan pitäisi siten määräytyä ensimmäistä sopimusta koskevan toimivallan perusteella. ( 47 )

65.

Jos jätetään huomiotta kysymys siitä, olisiko tällainen lähestymistapa lainkaan mahdollinen asiaa koskevan kansallisen lainsäädännön nojalla ja millainen kantajan ja COLISEUMin välinen oikeussuhde tarkasti ottaen oli kansallisella tasolla, ( 48 ) tosiasia on, että tällainen yhteys on yksinkertaisesti liian hatara ja etäinen. Omaisuuden luovutuksella kolmannelle osapuolelle on yksinkertaisesti hyvin vähän tekemistä ensimmäisen, tai alkuperäisen, sopimuksen kanssa. Tällainen sopimusta koskevan asian liian laaja määritelmä olisi ristiriidassa erityisen toimivaltaperusteen logiikan kanssa. Se myös tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että alkuperäisen sopimuksen jommankumman sopimuspuolen mikä tahansa myöhempi oikeustoimi voisi aina olla sopimusta koskeva asia, koska jommankumman sopimuspuolen omaisuuden pieneneminen olisi tällä logiikalla aina alkuperäistä sopimusta koskeva asia.

66.

Toiseksi actio pauliana ‑kanteen liittäminen sopimukseen, jonka COLISEUM ja vastaaja tekivät ajallisesti myöhemmin ja väitetysti kantajan vahingoksi, voisi vaikuttaa asianmukaisemmalta. Se olisi tietyllä tasolla loogisempaa: actio pauliana ‑kanteen tarkoituksena on tehdä tehottomaksi toisen sopimuksen osatekijä – sen omaisuuden luovutus, joka oli myöhemmän sopimuksen kohteena.

67.

Tämä toinen lähestymistapa on kuitenkin myös ongelmallinen. Kantaja ei viime kädessä pyri tekemään myöhemmästä sopimuksesta tehotonta, tai jopa mitätöntä, vaan suojelemaan oikeuksiaan. Lähtökohtaisesti on merkityksetöntä, suojellaanko näitä oikeuksia myymällä omaisuutta, johon myöhempi sopimus vaikuttaa, vai jollain muulla tavalla, kuten niin, että luovutuksensaaja suostuu suorittamaan kantajan saatavat ”tai osoittaa hänelle velallisen [kuten COLISEUMin] omaisuuden, joka riittää kyseisen velkojan saatavien suorittamiseen”. ( 49 ) Toisin sanoen tällainen actio pauliana ‑kanne ei myöskään liity myöhemmästä sopimuksesta johtuviin erityisiin ja konkreettisiin velvoitteisiin. Ainoa osatekijä, joka vaikuttaa olevan yhteinen näille kahdelle oikeustoimelle, on tietyn rahamäärän määrittäminen.

68.

Oli miten oli, on syytä myös lisätä ja korostaa, ettei kumpikaan edellä kuvatuista lähestymistavoista täytä vaatimusta siitä, että ”osapuoli on vapaaehtoisesti sitoutunut velvoitteeseen toiseen osapuoleen nähden”, ( 50 ) toisin sanoen vastaaja kantajaan nähden. Vaikka unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä ei edellytetäkään oikeudenkäynnin ja asianomaisen sopimuksen osapuolten olevan samat, ei nähdäkseni voida katsoa, että pelkkä actio pauliana ‑kanteen nostaminen luo kantajan ja vastaajan välille aineellisoikeudellisen suhteen, joka on seurausta esimerkiksi jonkinlaisesta oikeudellisesta sijaantulosta, joka on toteutettu COLISEUMin (kantajan alkuperäisenä velallisena) toimella. ( 51 )

69.

Kolmanneksi voitaisiin kenties myös väittää samaan tapaan kuin julkisasiamies Sharpston esitti ratkaisuehdotuksessaan Ergo Insurance, ( 52 ) jossa oli kyse vakuutuksenantajan toista vakuutuksenantajaa (jotka eivät olleet tehneet keskinäistä sopimusta vaan jotka olivat kumpikin tehneet sopimuksen onnettomuudesta vastuussa olevan henkilön kanssa) vastaan nostamasta takautumiskanteesta, että ratkaisevaa on sellaisten sopimusvelvoitteiden olemassaolo, joihin vaade perustuu ja joita ilman kantajalla ei olisi oikeudellista perustaa kanteelleen. Siten ei olisi tarpeen valita toista näistä sopimuksista. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna voidaan ajatella, että koska actio pauliana ‑kanne joka tapauksessa pyörii sopimuksen ympärillä, siitä tulee sopimusta koskeva asia, ilman että on tarpeen nimenomaisesti yksilöidä, mistä sopimuksesta on kyse.

70.

Vaikka tällainen lähestymistapa saattaa olla käytännöllinen ratkaisu nimenomaisesti vakuutusten yhteydessä, kun tällöin kaikki toimijat ovat viime kädessä yhteydessä toisiinsa sopimusten muodostamassa verkostossa, käsiteltävässä asiassa voitaisiin tuskin katsoa, että tilanne on luonteeltaan sopimusperusteinen riippumatta siitä, mikä sopimus mahdollistaa tällaisen päätelmän tekemisen. Tämä ei johdu vain siitä, että tällainen vastaus perustuisi useisiin jokseenkin kyseenalaisiin olettamiin, vaan siihen on myös hyvin käytännöllinen syy: jotta asetuksen N:o 1215/2012 7 artiklan 1 alakohdan a alakohtaa voidaan soveltaa, on tarpeen yksilöidä merkityksellinen täytäntöönpanopaikka. Molemmilla käsiteltävässä asiassa kyseessä olevilla sopimuksilla on erillinen tavoite ja siten itsenäisesti määritellyt täytäntöönpanopaikat.

71.

Tiivistetysti tässä nimenomaisessa tapauksessa ei nähdäkseni voida vedota kantajan ja COLISEUMin väliseen sopimukseen tai COLISEUMin ja vastaajan väliseen sopimukseen ja katsoa, että asiassa sovelletaan sopimusta koskevan asian toimivaltaperustetta.

72.

Näistä syistä ensimmäinen välipäätelmäni on näin ollen se, että asetuksen N:o 1215/2012 7 artiklan 1 alakohdan a alakohtaa on tulkittava siten, ettei kyseiseen säännökseen sisältyvä käsite ”sopimusta koskeva asia” käsitä pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kannetta, joka nostetaan jäsenvaltioon sijoittautunutta ostajaa vastaan ja jossa vaaditaan toteamaan, että toisen jäsenvaltion alueella sijaitsevan kiinteistön myyntisopimus on tehoton sillä perusteella, että se on tehty myyjän velkojien vahingoksi.

73.

Edellä mainitussa oikeuskäytännössä ( 53 ) unionin tuomioistuin on ajan mittaan sulkenut actio pauliana ‑kanteet seuraavien eri toimivaltaperusteiden ulkopuolelle: sopimukseen perustumaton vahingonkorvaus, väliaikaiset toimenpiteet, tuomioiden täytäntöönpano ja esineoikeuksia kiinteään omaisuuteen koskeva yksinomainen toimivalta. Tämän ratkaisuehdotuksen edellisessä jaksossa ehdotin, että käsiteltävässä asiassa actio pauliana ‑kanne jätetään myös sopimusta koskevan asian toimivaltaperusteen ulkopuolelle.

74.

Oikeudellinen minimalismi on hyve. Kuten monien muidenkin hyvien asioiden tapauksessa hyvänä säilyminen edellyttää maltillisuutta. Kun tuomioistuimissa on pelattu vuosia ”polttopalloa”, jossa on annettu (ennakkoratkaisukysymysten täsmällinen sanamuoto huomioon ottaen hyvin ymmärrettävästi) kieltäviä vastauksia ja suljettu pois toimivaltaperuste kerrallaan, ja ellei muita toimivaltaperusteita haluta tutkia samaan tapaan tulevaisuudessa (joskin mahdollisten toimivaltaperusteiden joukko on kutistunut nyt melko pieneksi), aika on ehkä kypsä sille, että esitetään myös joitain positiivisia ohjeita: paitsi siitä, mitä actio pauliana ‑kanne ei ole, myös siitä, mitä se kansainvälisen toimivallan kannalta voisi olla.

75.

Tällainen menettelytapa on suositeltava myös kahdesta muusta syystä. Ensinnäkin, kun on analysoitu useimpia kohtuudella käytettävissä olevia mahdollisia erityisen (ja yksinomaisen) toimivallan perusteita, periaatteellinen selitys sille, miksi pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen actio pauliana ‑kanteen osalta voidaan soveltaa asetuksen N:o 1215/2012 4 artiklan 1 kohdan mukaista yleistä toimivaltaperustetta, vaikuttaa nyt hyvin selkeältä (1). Toiseksi huolimatta niistä mahdollisista käytännön hankaluuksista, joita tällaisesta tuloksesta voi aiheutua yksittäistapauksessa, ja kun katsotaan, etteivät tällaiset hankaluudet voi muuttaa esitettyä periaatteellista vastausta, tällaisten seikkojen tarkastelu saattaa kuitenkin antaa virikkeitä mahdollisille tuleville lainsäädäntöä koskeville pohdinnoille unionin tasolla (2).

76.

Pähkinänkuoressa periaatteellinen syy siihen, miksi pääasiassa kyseessä olevan kaltainen actio pauliana ‑kanne ei sovi mihinkään Bryssel-asetuksen (erityisen tai yksinomaisen toimivallan) perusteista, on sen muuntautumiskykyinen luonne. Yksittäiset erityisen toimivallan perusteet, etenkin sopimusta tai sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevat asiat, perustuvat lähinnä (ex ante) tiettyyn oikeuteen. Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa actio pauliana ‑kanteessa, joka on ilmeisesti myös käytössä useissa muissa jäsenvaltioissa, vaatimuksen perustetta ei ole sitä vastoin (ex ante) määritetty: sillä voidaan riitauttaa mikä tahansa velkojan vahingoksi toteutettu oikeustoimi eikä vain sopimusta.

77.

On melko todennäköistä, että käytännössä actio pauliana ‑kanne liittyy usein tavalla tai toisella sopimukseen. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että näin on aina. Eriytyminen voi itse asiassa ilmetä kahdella tavalla. Ensinnäkin perustana oleva velkojan oikeus voi olla eriluonteinen: se voi perustua lainsäädäntöön tai se voi olla oikeus saada korvausta aiheutuneesta vahingosta tai vahingosta, joka perustuu lakisääteiseen velvoitteeseen. Toiseksi, mikä on ehkä vieläkin tärkeämpää, riitautettava velallisen väitetysti petollinen toimi sinänsä voi olla luonteeltaan muu kuin sopimusperusteinen. Se voi koskea sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta. Se voi myös olla jokin muu yksipuolinen oikeustoimi, jonka tarkoituksena on asettaa velkojat epäedulliseen asemaan.

78.

Kun tarkastellaan käsiteltävän asian olosuhteita, ennakkoratkaisupyynnössä kuvatun kaltaisen actio pauliana ‑kanteen soveltamisala vaikuttaa laajalta. Puolan siviililain 527 §:n ja sitä seuraavien pykälien perusteella se vaikuttaa tarjoavan oikeussuojakeinon mitä tahansa velallisen velkojien vahingoksi toteuttamaa oikeudellista toimea vastaan. Kuten Puolan hallitus nimittäin painotti istunnossa, kyseinen sanamuoto osoittaa, että velkoja voi käyttää sitä suojellakseen oikeuksiaan riippumatta siitä, onko väitetysti petollinen toimi luonteeltaan sopimusperusteinen vai ei. ( 54 )

79.

Siihen asti, kunnes actio pauliana ‑kanne nostetaan, sillä ei ole erityistä sopimusperusteista tai muuta sisältöä. Kuvaannollisesti pääasiassa kyseessä olevan kaltainen actio pauliana ‑kanne muistuttaa paljon kameleonttia, joka pystyy muuntautumaan sen oikeustoimen tyypin mukaan, joka sillä riitautetaan. Ennen kuin kameleontti asettuu tiettyyn kohtaan maastossa, on mahdotonta sanoa yleisesti, mitä suojaväriä se käyttää. Tämä ainutlaatuinen kyky estää kuitenkin actio pauliana ‑kanteen luokittelun Bryssel-asetuksen mukaisesti, jossa erityisten toimivaltaperusteiden soveltaminen edellyttää, että suojaväri on tiedossa ja ennakoitavissa ex ante.

80.

Vaikuttaa siltä, että tämä ongelma on nostanut jo päätään siinä yhteydessä, kun unionin tuomioistuin asteittain sulki pois eri toimivaltaperusteita vuosien saatossa, mikä tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, ettei tämäntyyppistä kannetta voida yksinkertaisesti luokitella abstraktisti, yleisesti ja ex ante, jotta se kuuluisi abstraktin toimivaltaperusteen piiriin. Vaikka poissulkeminen tehtiin luonnollisesti actio pauliana ‑kanteen määritetyn kansallisen muodon osalta, se tapahtui myös yleisemmällä tasolla periaatteellisen vastauksen osalta.

81.

Tältä osin on ehkä paikallaan esittää kaksi lisähuomautusta. Ensinnäkin, kun tarkastellaan sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevaa toimivaltaperustetta, ( 55 ) on totta, että omaisuuden luovutuksen petollinen luonne vie actio pauliana ‑kanteen hyvin lähelle sopimukseen perustumattoman vahingonkorvauksen alaa. Voitaisiin väittää, että riippumatta siitä, mikä velallisen oikeustoimi tarkasti ottaen riitautetaan, actio pauliana ‑kanne voitaisiin aina ymmärtää sopimukseen perustumattoman vahingonkorvauksen alan yhtenä tyyppinä: pohjimmiltaan eräänlaisena petoksena. ( 56 )

82.

Riippumatta syistä, joiden vuoksi unionin tuomioistuin sulki kyseisen toimivaltaperusteen jo pois tuomiossa Reichert II, ( 57 ) actio pauliana ‑kanteen ymmärtämisestä siten, että se koskee aina jonkinlaista sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta, syntyy kuitenkin kahtalainen ongelma: käsitteellinen ja käytännöllinen. Käsitteellisellä tasolla mahdollinen sovellettavuus laajasti ymmärrettyyn (muuntautumiskykyiseen) actio pauliana ‑kanteeseen johtaa samankaltaisiin ongelmiin kuin sopimusta koskevan asian toimivaltaperusteen soveltaminen. ( 58 ) Käytännön tasolla lähestymistapa, jossa actio pauliana ‑kanne koskee aina sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta, johtaisi siihen, että määritetään jälleen uusi asetuksen N:o 1215/2012 7 artiklan 2 alakohdan mukainen oikeuspaikka, joka mahdollisesti eroaa 7 artiklan 1 alakohdan ja/tai 4 artiklan 1 kohdan mukaisesta oikeuspaikasta.

83.

Toiseksi samassa tuomiossa suljettiin myös pois väliaikaisia toimenpiteitä koskevan toimivaltaperusteen soveltaminen. ( 59 ) Voitaisiin kuitenkin todeta, että actio pauliana ‑kanne luo omaisuutta, joka luovutettiin petollisesti ennen velkojan saatavan suorittamista, rasittavan eräänlaisen panttioikeuden. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna sillä on samankaltainen tehtävä.

84.

Kun tarkastellaan väliaikaisiin toimenpiteisiin liittyviä aineellisia vaatimuksia, kansallisille lainsäädännöille on melko yhteistä se, että näiden toimenpiteiden määräämisen edellytykseksi asetetaan fumus boni iuris (riittävää oikeudellista perustaa koskeva olettama, joka vastaa pitkälti common law ‑järjestelmään sisältyvää käsitettä ”good arguable case”) ja periculum in mora (riski siitä, että ajan kuluminen voi heikentää kantajan oikeutta). ( 60 ) Samankaltaisia edellytyksiä asetettiin myös unionin tasolla. ( 61 )

85.

Kun otetaan huomioon yhtäältä actio pauliana ‑kanteen ja toisaalta turvaamistoimien tehtävän samankaltaisuus, voitaisiin siten ehkä katsoa, että actio pauliana ‑kanteen yhteydessä voitaisiin myös käyttää samankaltaisia edellytyksiä kuin fumus boni iuris ja periculum in mora. Tämän tarkoituksena olisi siirtää kansainvälinen toimivalta kantajan eduksi, jos on viitteitä siitä, että kanne voi olla perusteltu, ja jos asiaan liittyy tekijöitä, jotka osoittavat aikomuksena olleen toteuttaa petollinen luovutus siten, että kantajan on vaikeampi nostaa kannetta (valitsemalla luovutuksensaaja, jolla on kotipaikka sellaisessa jäsenvaltiossa, jolla ei muutoin ole mitään yhteyttä velallisen ja velkojan jo olemassa olevaan oikeussuhteeseen).

86.

Olipa tämä lähestymistapa miten houkuttava tahansa, siinä ei oteta huomioon sitä, ettei actio pauliana ‑kanteella panna vireille ”liitännäistä” menettelyä, jossa ei ennakoida asiakysymyksen (joka ratkaistaan erillisessä menettelyssä) tutkinnan lopputulosta. ( 62 ) Pikemminkin päinvastoin: actio pauliana ‑kanteen tarkoituksena on asiakysymyksen ratkaiseminen, mihin se myös johtaa (silloin kun kanne menestyy). Sen seurauksena syntyvä tosiasiallinen panttioikeus muodostaa itsessään asiakysymystä koskevan ratkaisun, joka on velkojan tavoitteena. Actio pauliana ‑kanne on siten lähtökohtaisesti (jollei asiaa koskevista kansallisista säännöistä muuta johdu) täysimääräinen asiakysymystä koskeva kanne, mikä ei sovi hyvin yhteen sellaisten todistustaakkaa koskevien lievempien edellytysten, jollaisia fumus boni iuris ja periculum in mora oletettavasti ovat, soveltamisen kanssa.

87.

Yhteenvetona actio pauliana ‑kanteen ainutlaatuisen luonteen, joka – vaikka sitä tarkasteltaisiin abstraktimmalla tasolla – ei oikeuta ottamaan käyttöön mitään unionin tuomioistuimen jo poissulkemista toimivaltaperusteista, perusteella esitän toisen välipäätelmäni, jonka mukaan tuomioistuin, joka on toimivaltainen käsittelemään pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen kanteen, on määritettävä asetuksen N:o 1215/2012 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

88.

Kun asetuksen N:o 1215/2012 4 artiklan 1 kohdan yleissääntöä sovelletaan pääasian tosiseikkoihin, toimivalta käsitellä kantajan kannetta on tosiasiallisesti Espanjan tuomioistuimilla. Kuten istunnossa yksityiskohtaisesti käsiteltiin, tämä ratkaisu voi vaikuttaa epäkäytännölliseltä, koska sekä kantajan että COLISEUMin kotipaikka on Puolassa ja koska muut asiaan liittyvät osatekijät sijaitsevat myös kyseisessä jäsenvaltiossa (rakennushankkeen toteuttamispaikka, kyseessä olevan kiinteistön sijaintipaikka, kiinteistön myyntisopimuksen tekeminen). ”Ainoastaan” vastaajan kotipaikka on Espanjassa.

89.

Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin muistuttaa, velkoja voi lisäksi olla velvollinen nostamaan actio pauliana ‑kanteen paitsi luovutuksensaajaa (kuten vastaajaa) myös kyseisen omaisuuden muita mahdollisia ostajia vastaan. Jos toimivalta on määritettävä vastaajan kotipaikan perusteella, velkojan on nostettava muita kanteita (mahdollisesti) usean jäsenvaltion tuomioistuimissa. Tämä voi johtaa kohtuuttomiin oikeudenkäyntikuluihin, ja velkojalle koitunut vahinko pahenee toimivaltasääntöjen seurauksena.

90.

Voitaisiin siten väittää, että moitteettoman lainkäytön tavoitteen, joka oikeuttaa yleisesti erityisen toimivallan perusteiden soveltamisen ja joka kiteytetään asetuksen N:o 1215/2012 johdanto-osan 16 perustelukappaleessa, perusteella toimivaltaisen tuomioistuimen olisi oltava Puolassa, koska kyseisen jäsenvaltion ja pääasiassa kyseessä olevan riita-asian välillä on läheisempi yhteys.

91.

Tämä päättely ei vakuuta.

92.

Ensinnäkin viittaus johdanto-osan perustelukappaleessa esitettyyn tavoitteeseen, johon erityisen toimivallan perusteet perustuvat, ei voi itsessään syrjäyttää pääsäännön soveltamista, jos erityisen toimivallan perusteen soveltamisedellytykset eivät täyty.

93.

Toiseksi vastaajan kotipaikka on juuri keskeinen yhdistävä tekijä asetuksen N:o 1215/2012 soveltamisen kannalta. Se, että ”ainoastaan” vastaajan kotipaikka on jäsenvaltiossa A, kun taas kaikki muut osatekijät sijoittuvat jäsenvaltioon B, ei tee jäsenvaltion B tuomioistuimista toimivaltaisia, jos yhtäkään erityisen tai yksinomaisen toimivallan perusteista ei voida soveltaa. Lisäksi siinä (epäsuorasti vähättelevässä) toteamuksessa, jonka mukaan ”ainoastaan” vastaajan kotipaikka on Espanjassa, jätetään huomiotta se, että vastaajan tietoisuus COLISEUMin väitetysti petollisesta aikomuksesta on tekijä, joka on varmistettava ja joka voi todistelun kannalta liittyä Espanjaan.

94.

Kolmanneksi erityisen toimivallan määrittäminen yksittäistapauksen tosiseikkojen perusteella vastaisi (asetukseen N:o 1215/2012 sisältyvien toimivaltasääntöjen rikkomisen lisäksi) sitä, että oletetaan tosiasiallisesti, että luovutuksensaaja (kuten vastaaja) oli tietoinen petoksesta. Toimivaltakysymyksen ratkaiseminen tällä tavalla tarkoittaisi tosiasiassa sitä, että arvioidaan ennalta koko actio pauliana ‑kanteen menestymistä. Se, täyttyvätkö tietoisuutta koskeva edellytys ja muut actio pauliana ‑kanteen menestymisen edellytykset, on kuitenkin asiankysymyksen arviointiin kuuluva kysymys.

95.

Rakenteellisella tasolla tämä tarkoittaisi (kun samalla ei oteta kantaa käsiteltävän asian tosiseikkoihin) sitä, että toimivallan kannalta esitettäisiin ”petosta koskeva olettama”, joka mahdollistaisi kantajan kotipaikan käyttämisen toimivaltaperusteena vastaajan kotipaikan sijasta. Tämä voisi ehkä toimia perustellun actio pauliana ‑kanteen tapauksessa. Entä ne kanteet, jotka eivät ole perusteltuja? Entäpä mahdollisesti kiusaamistarkoituksessa vireille pantavat oikeudenkäynnit? Tämäkin korostaa väitteen kehäpäätelmän luonteisuutta, sillä ensin ratkaistaisiin asiakysymys ja sen jälkeen toimivaltaisuus.

96.

Neljänneksi, vaikka voi olla hyvin houkuttavaa etsiä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa kantajaa puoltavia perusteita, tällainen lähestymistapa olisi täysin perusteeton tilanteissa, joissa tosiseikat liittyvät useisiin jäsenvaltioihin. Entä jos tšekkiläinen yritys käynnistää rakennushankkeen puolalaisen urakoitsijan kanssa Slovakiassa sijaitsevan tontin osalta ja puolalainen yritys luovuttaa Itävallassa sijaitsevan kiinteistön siirtämällä sen saksalaiselle yritykselle?

97.

Toisin sanoen on etsittävä periaatteellista vastausta, jota voidaan soveltaa laajalti yksittäistapauksen tosiseikoista riippumatta. Vaikka tunnustan täysin forum (non) conveniens ‑säännön kaltaisten sääntöjen, jotka mahdollistavat yleissäännöstä poikkeamisen yksittäistapauksen tosiseikat huomioon ottaen, houkuttavan joustavuuden ja arvostan sitä, tosiasia on, että Brysselin yleissopimuksen ja Bryssel-asetusten rakenne ja logiikka perustuvat erilaisiin lähtökohtiin. ( 63 ) Monimuotoisessa, 28 oikeusjärjestyksen muodostamassa oikeudellisessa tilassa tarvitaan ymmärrettävästi ex ante kohtuullisen ennakoitavissa olevia ja siten ehkä toisinaan jossain määrin joustamattomia sääntöjä eikä niinkään ex post facto ‑selittämistä (enimmäkseen sen osalta, miksi tuomioistuin katsoi olevansa toimivaltainen), johon vaikuttavat voimakkaasti lukuisat tosiseikkoja koskevat osatekijät.

98.

Kaiken kaikkiaan unionin oikeuden nykytilassa actio pauliana ‑kanne vaikuttaa olevan yksi niistä harvoista esimerkeistä, jotka mahdollistavat vain yleissäännön soveltamisen, ja yhtä harvinainen vahvistus sille tosiasialle, että ”– – ei ole olemassa selkeää perustaa ajatukselle siitä, että vastaajan kotipaikan tuomioistuimille olisi oltava aina tai edes usein vaihtoehto”. ( 64 )

99.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Sąd Okręgowy w Szczecinien esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 12.12.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012 7 artiklan 1 alakohdan a alakohtaa on tulkittava siten, ettei kyseiseen säännökseen sisältyvä käsite ”sopimusta koskeva asia” käsitä pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kannetta, joka nostetaan jäsenvaltioon sijoittautunutta ostajaa vastaan ja jossa vaaditaan toteamaan, että toisen jäsenvaltion alueella sijaitsevan kiinteistön myyntisopimus on tehoton sillä perusteella, että se on tehty myyjän velkojan vahingoksi.

Tuomioistuin, joka on toimivaltainen käsittelemään tällaista kannetta, on määritettävä asetuksen N:o 1215/2012 4 artiklan 1 kohdan perusteella.