1.

Molemmat nyt käsiteltävät espanjalaisten tuomioistuinten esittämät ennakkoratkaisupyynnöt on esitetty riita-asioissa, joissa ovat vastakkain tietyt pankit ja kuluttajat ja jotka koskevat niiden yhdessä tekemien lainasopimusten täytäntöönpanoa.

2.

Nämä asiat koskevat erityisesti sitä, onko kansallinen oikeuskäytäntö, jonka mukaan yhtäältä kulutusluottosopimusten ehtojen, joista ei ole neuvoteltu ja joissa vahvistetaan viivästyskorko, joka on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin pääomalle maksettavan koron korkokanta (palkkio), oletetaan olevan kohtuuttomia ja toisaalta on tehtävä tiettyjä päätelmiä tästä toteamuksesta sekä reaalivakuudettomien lainojen että kiinnelainojen osalta, unionin oikeuden ja erityisesti direktiivin 93/13/ETY ( 2 ) mukainen. Tämän säännön on vahvistanut Tribunal Supremo (ylin tuomioistuin, Espanja) eri tuomioissa, ( 3 ) jotka on puolestaan annettu unionin tuomioistuimen tuomion Aziz ( 4 ) ja tuomion Unicaja Banco ja Caixabank ( 5 ) jälkeen.

3.

Direktiivin 93/13 1 artiklan 2 kohdassa säädetään, että ”tämän direktiivin säännökset eivät koske pakollisia lakeja tai asetuksia heijastavia sopimusehtoja – –”.

4.

Direktiivin 93/13 3 artiklan 1 ja 3 kohdan sanamuoto on seuraava:

”1.   Sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille.

– –

3.   Liitteessä on ohjeellinen luettelo, joka ei ole tyhjentävä, niistä ehdoista, joita voidaan pitää kohtuuttomina.”

5.

Tämän direktiivin 4 artiklan 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 7 artiklan soveltamista.”

6.

Kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.”

7.

Direktiivin 93/13 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.”

8.

Tämän direktiivin 8 artiklan sanamuoto on seuraava:

”Jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa tämän direktiivin soveltamisalalla perustamissopimuksen mukaisia tiukempia säännöksiä varmistaakseen kuluttajalle suojelun korkeamman tason.”

9.

Saman direktiivin 8 a artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jos jäsenvaltio hyväksyy 8 artiklan mukaisesti säännöksiä, se ilmoittaa niistä ja niiden mahdollisista myöhemmistä muutoksista komissiolle, erityisesti jos

– –

2.   Komissio huolehtii siitä, että 1 kohdassa tarkoitetut tiedot ovat helposti kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien saatavilla muun muassa verkkosivuston välityksellä.

– –”

10.

Kuluttajien ja käyttäjien suojasta annetun yleisen lain sekä muiden täydentävien lakien koonnoksesta annetun lain (Ley General para la Defensa de los Consumidores y Usuarios y otras leyes complementarias), joka hyväksyttiin 16.11.2007 annetulla kuninkaan asetuksella nro 1/2007 (Real Decreto Legislativo 1/2007), ( 6 ) siinä muodossa kuin sitä sovelletaan pääasioiden kohteena oleviin riitoihin, 82 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Kohtuuttomina sopimusehtoina on pidettävä kaikkia sopimusehtoja, joista ei ole erikseen neuvoteltu, sekä kaikkia käytäntöjä, joihin ei ole nimenomaisesti suostuttu, jos ne lojaliteettiperiaatteen vastaisesti aiheuttavat kuluttajan ja käyttäjän vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille.”

11.

Kuninkaan asetuksen nro 1/2007 83 §:n sanamuoto on seuraava:

”1.   Kohtuuttomat ehdot ovat pätemättömiä suoraan lain nojalla, ja niistä ei katsota sovitun.

2.   Sitä sopimuksen osaa, johon pätemättömyys vaikuttaa, muutetaan siviililain (Código Civil) 1258 §:ssä säädetyn mukaisesti ja lojaliteettiperiaatetta noudattaen.

Tätä varten tuomioistuin, joka julistaa sopimusehdot pätemättömiksi, täydentää sopimusta, ja sillä on toimivalta lieventää osapuolten oikeuksia ja velvollisuuksia, jos sopimus pysyy voimassa, ja pätemättömyyden seurauksia, jos kuluttajalle tai käyttäjälle aiheutuu merkittävää vahinkoa. Tuomioistuin voi julistaa koko sopimuksen pätemättömäksi vain siinä tapauksessa, että sopimukseen jäljelle jäävien ehtojen perusteella määräytyvä osapuolten asema on epäsuhtainen eikä sitä voida korjata.”

12.

Siviililain (Código Civil) 1535 §:ssä, jossa säädetään velallisen oikeudesta lunastaa velkansa saatavan luovutuksen yhteydessä, säädetään seuraavaa:

”Jos riidanalainen saatava luovutetaan, velallisella on oikeus lakkauttaa se maksamalla luovutuksensaajalle tämän maksama määrä, kulut, jotka sille ovat aiheutuneet, ja korot, jotka määrälle ovat kertyneet siitä päivästä lähtien, jona hinta maksettiin.

Saatavaa pidetään riitautettuna siitä hetkestä lähtien, jona sitä koskeva kanne kiistetään.

Velallinen voi käyttää oikeuttaan yhdeksän päivän kuluessa siitä päivästä, jona luovutuksensaaja vaatii maksua.”

13.

Saatavan luovutuksensaajan tulemisesta luovuttajan sijaan tuomioistuinmenettelyissä säädetään 7.1.2000 annetun siviiliprosessilain nro 1/2000 (Ley 1/2000 de Enjuiciamiento Civil, jäljempänä siviiliprosessilaki) 17 ja 540 §:ssä siten, että 17 §:ää sovelletaan aineellisoikeudelliseen menettelyyn ja 540 §:ää ulosmittausmenettelyyn.

14.

Siviililain (Código Civil) 1108 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Jos sitoumuksena on rahamäärän maksaminen eikä velallinen maksa velkaansa ajoissa, vahingot ja haitat korvataan, jos muuta ei ole sovittu, maksamalla sovitut korot, ja jos koroista ei ole sovittu, maksamalla lakisääteinen korko.”

15.

Kiinnityksistä annetun lain (Ley Hipotecaria) 114 §:n 3 momentissa, sellaisena kuin se on muutettuna kiinnitysvelallisten suojan vahvistamisesta, velan uudelleen järjestelystä ja sosiaalisesta vuokrasta 14.5.2013 annetulla lailla 1/2013 (Ley 1/2013 de medidas para reforzar la protección a los deudores hipotecarios, reestructuración de deuda y alquiler social), ( 7 ) säädetään seuraavaa:

”Vakituisen asunnon hankkimiseksi otettujen sellaisten lainojen tai luottojen viivästyskorko, joiden vakuutena on kyseiseen asuntoon perustettu kiinteistöpanttioikeus, voi olla suuruudeltaan enintään kolme kertaa lakisääteinen korko, ja se kertyy ainoastaan maksamattomana olevasta lainan tai luoton pääomasta – –”

16.

Asiassa C‑96/16 esitetystä ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Mercedes Godoy Bonet ja Mahamadou Demba tekivät Banco Santander, SA ‑nimisen pankin kanssa 2.11.2009 ja 22.9.2011 kaksi lainasopimusta, joista ensin mainittu oli määrältään 30750 euroa ja erääntyi 2.11.2014 ja jälkimmäinen oli määrältään 32153,63 euroa ja erääntyi 22.9.2019.

17.

Kyseisten sopimusten yleisten ehtojen mukaan ensin mainittuun sopimukseen sovellettiin 8,50 prosentin korkoa pääomalle ja 18,50 prosentin viivästyskorkoa ja jälkimmäiseen sopimukseen 11,20 prosentin korkoa pääomalle ja 23,70 prosentin viivästyskorkoa.

18.

Koska Demba ja Godoy Bonet olivat laiminlyöneet kyseisten lainasopimusten mukaisten kuukausierien maksun, kyseinen pankki totesi nämä sopimukset ennenaikaisesti erääntyneiksi kyseisten sopimusten yleisten ehtojen 8 kohdan mukaisesti ja esitti ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle vaatimuksen siitä, että saatava ulosmitattaisiin Dembalta ja Godoy Bonetilta 53664,14 euron kokonaismäärästä.

19.

Banco Santander luovutti 16.6.2015 tämän saatavan virallisella asiakirjalla kolmannelle osapuolelle 3215,72 euron arvioidulla summalla siviililain 1112 ja 1255 §:n nojalla, vaikka tällaista mahdollisuutta ei mainita näissä yleisissä ehdoissa.

20.

Tämä kolmas osapuoli pyysi siten oikeutta tulla sijaantulijaksi Banco Santanderin tilalle tämän ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireille panemassa ulosmittausmenettelyssä.

21.

Kyseinen tuomioistuin tiedustelee, onko Godoy Bonetilla ja Demballa mahdollisesti oikeus lunastaa velkansa ja siten lakkauttaa velka korvaamalla kyseiselle kolmannelle osapuolelle tämän kyseisestä luovutuksesta maksama määrä korkoineen, kuluineen ja oikeudenkäyntikuluineen (jäljempänä lunastusoikeus).

22.

Kyseinen tuomioistuin on epävarma erityisesti siitä, onko yritystoiminnassa omaksuttu käytäntö, jonka mukaan saatavia luovutetaan tai ostetaan alhaiseen hintaan, ilman että tästä olisi laadittu erillistä sopimusehtoa tai että velalliselle olisi ilmoitettu tästä luovutuksesta etukäteen tai hän olisi antanut siihen suostumustaan taikka että hänelle olisi tarjottu mahdollisuutta lunastaa velkansa ja siten lakkauttaa se korvaamalla luovutuksensaajalle tämän kyseisestä luovutuksesta maksama määrä sovellettavine lisäkuluineen, unionin oikeuden ja erityisesti direktiivin 93/13 mukainen.

23.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pohtii lisäksi, mitä seikkoja on otettava huomioon tutkittaessa, ovatko sovellettavien viivästyskorkojen korkokantaa koskevat yleiset ehdot mahdollisesti kohtuuttomia ja mitä seuraamuksia tällaisesta kohtuuttomuudesta pitäisi määrätä.

24.

Tämä tuomioistuin korostaa tässä yhteydessä, että Tribunal Supremon sittemmin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kuluttajan kanssa tehdyssä lainasopimuksessa, jolle ei ole annettu reaalivakuutta, olevaa sopimusehtoa, josta ei ole neuvoteltu, on pidettävä kohtuuttomana, jos siinä vahvistetaan viivästyskorko, joka on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin pääomalle kyseisen sopimuksen sopimuspuolten kesken maksettavaksi sovittu korko. Tämän oikeuskäytännön mukaan tällaisessa tapauksessa luoton pääomalle kertyy korkoa edelleen siihen saakka, kunnes velka on maksettu kokonaan takaisin.

25.

Kyseinen tuomioistuin on kuitenkin epävarma siitä, onko tällainen oikeuskäytäntö direktiivin 93/13 mukainen. Kun tässä oikeuskäytännössä näet yhtäältä määritetään objektiivinen ja automaattinen peruste, jonka mukaan tutkitaan sellaisten sopimusehtojen kohtuuttomuutta, joissa vahvistetaan sovellettava viivästyskoron korkokanta, siinä ei anneta kansalliselle tuomioistuimelle mahdollisuutta ottaa huomioon kaikkia yksittäistapaukseen liittyviä seikkoja. Kun kyseisessä oikeuskäytännössä toisaalta vahvistetaan, että luoton pääomalle kertyy korkoa edelleen siihen saakka, kunnes velka on maksettu kokonaan takaisin, jos viivästyskorkoja koskeva ehto on todettu kohtuuttomaksi, siinä pakotetaan kansallinen tuomioistuin muuttamaan sopimuksen sisältöä.

26.

Tässä yhteydessä Juzgado de Primera Instancia no 38 de Barcelona (Barcelonan ensimmäisen asteen tuomioistuin nro 38, Espanja) on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

27.

Asiassa C‑94/17 esitetystä ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Rafael Ramón Escobedo Cortés teki perheen asuntona käytettävän asunnon hankkimiseksi 11.1.1999 Caja de Ahorros del Mediterráneo ‑nimisen pankin, josta on tullut Banco de Sabadell, SA, kanssa lainasopimuksen, jonka vakuutena oli kiinteistökiinnitys ja jonka määrä oli 17633,70 euroa, joka piti maksaa takaisin kuukausierissä. Tämän sopimuksen sopimusehdoissa 3 ja 3 a sovittiin pääomalle maksettavan koron vuotuiseksi korkokannaksi 5,5 prosenttia ensimmäiseksi vuodeksi, minkä jälkeen korkokanta muuttui vaihtuvaksi. Pääasian oikeudenkäynnin kannalta merkityksellisenä ajankohtana tämä korkokanta oli 4,75 prosenttia vuodessa. Kyseisen sopimuksen sopimusehdon 6 mukaan viivästyskoron korkokanta oli 25 prosenttia vuodessa.

28.

Escobedo Cortés, jonka maksusuoritukset olivat viivästyneet, nosti toimivaltaisessa Espanjan ensimmäisen asteen tuomioistuimessa (Juzgado de Primera Instancia) Banco de Sabadellia vastaan kanteen, jossa hän vaati, että erityisesti tämä viimeksi mainittu ehto todettaisiin pätemättömäksi sen kohtuuttomuuden vuoksi.

29.

Kyseinen tuomioistuin totesi tämän ehdon olevan kohtuuton. Se arvioi näin ollen, että viivästyskorkojen sovellettavaa korkokantaa piti alentaa kiinnityksistä annetun lain 114 §:n 3 momentin mukaiseen enimmäismäärään eli kolme kertaa lakisääteisen koron suuruiseksi. Tämä ratkaisu pysytettiin muutoksenhaussa Audiencia Provincial de Alicanten (Alicanten alueellinen tuomioistuin, Espanja) 18.9.2014 antamalla tuomiolla.

30.

Escobedo Cortés valitti viimeksi mainitusta tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen sillä perusteella, että se on direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan vastainen.

31.

Tämän saman tuomioistuimen mukaan kyseinen valitus herättää epävarmuutta tämän direktiivin useiden sellaisten säännösten tulkinnasta, joihin Escobedo Cortés vetoaa ja joiden soveltaminen on välttämätöntä valituksen ratkaisemiseksi.

32.

Tässä yhteydessä Tribunal Supremo on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

33.

Juzgado de Primera Instancia no 38 de Barcelonan pyyntö asian C‑96/16 käsittelemisestä Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 23 a artiklan ja unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 105 artiklan 1 kohdan mukaisessa nopeutetussa menettelyssä hylättiin unionin tuomioistuimen presidentin 13.7.2016 antamalla määräyksellä.

34.

Tribunal Supremon pyyntö asian C‑94/17 käsittelemisestä perussäännön 23 a artiklan ja työjärjestyksen 105 artiklan 1 kohdan mukaisessa nopeutetussa menettelyssä hylättiin unionin tuomioistuimen presidentin 5.4.2017 antamalla määräyksellä.

35.

Kirjallisia huomautuksia ovat jättäneet Banco Santander, Espanjan hallitus ja Euroopan komissio asiassa C‑96/16 sekä Banco de Sabadell, Espanjan ja Puolan hallitukset ja komissio asiassa C‑94/17.

36.

Asiat C‑96/16 ja C‑94/17 yhdistettiin suullista käsittelyä ja tuomion antamista varten 21.11.2017 tehdyllä päätöksellä.

37.

Istunto, johon osallistuivat Banco Santander, Banco de Sabadell, Espanjan hallitus ja komissio, pidettiin 10.1.2018.

38.

Ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten kysymykset koskevat lähinnä kolmea seikkaa, jotka käsittelen peräjälkeen. Nämä tuomioistuimet pohtivat ensinnäkin yritystoiminnassa omaksutun kuluttajalta olevan saatavan luovuttamista koskevan käytännön yhteensopivuutta unionin oikeuden kanssa. Toiseksi ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet pohtivat, onko kuluttajansuojaa koskeva unionin oikeus esteenä Tribunal Supremon viimeaikaiselle oikeuskäytännölle, kun tämän oikeuskäytännön mukaan ehto, jolla vahvistetaan viivästyskorko, on kohtuuton, jos viivästyskorko on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin pääomalle sopimuksen mukaan maksettavan koron korkokanta. Unionin tuomioistuimen on kolmanneksi vielä ratkaistava, voiko pääomalle kertyä edelleen korkoa, kunnes velka on maksettu kokonaan takaisin, jos viivästyskoron korkokannan vahvistamista koskeva ehto todetaan tämän oikeuskäytännön mukaisesti kohtuuttomaksi.

39.

Asiassa C‑96/16 ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin tiedustelee kahdella ensimmäisellä kysymyksellään, onko yritystoiminnassa omaksuttua käytäntöä, jonka mukaan kuluttajalta oleva saatava luovutetaan tai ostetaan, pidettävä tiettyjen unionin oikeussääntöjen mukaisena, kun tämän kuluttajan kanssa tehdyssä lainasopimuksessa ei mainita tällaista luovutuksen mahdollisuutta, kuluttajalle ei ole ilmoitettu etukäteen tällaisesta luovutuksesta eikä hän ole antanut siihen suostumustaan eikä hänelle ole myöskään tarjottu mahdollisuutta lunastaa velkansa ja siten lakkauttaa se maksamalla luovutuksensaajalle tämän luovutuksesta maksama määrä sovellettavine lisäkuluineen.

40.

Kuten erityisesti Banco Santander ja Espanjan hallitus ovat todenneet, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää näillä kysymyksillä, joita on tarkasteltava yhdessä, konkreettisesti unionin tuomioistuinta ratkaisemaan, onko direktiivi 93/13 ( 8 ) esteenä Espanjan kansallisille oikeussäännöille, joissa säädetään tässä tapauksessa saatavan luovutuksesta, eli siviililain 1535 §:lle sekä siviiliprosessilain 17 ja 540 §:lle.

41.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näet arvioi voivansa kyseenalaistaa näiden säännösten pätevyyden kuluttajansuojan näkökulmasta. Se korostaa tässä yhteydessä, että vaikka siviililain 1535 §:ssä säädetään lunastusoikeudesta, siinä rajoitetaan kuitenkin tätä oikeutta siten, että se koskee vain ns. riitaisia saatavia eli saatavia, jotka on riitautettu aineellisesti vahvistusmenettelyn yhteydessä. Tässä pykälässä ei siten säädetä velallisen mahdollisuudesta vedota tällaiseen oikeuteen saatavan ulosmittausmenettelyssä, kuten pääasian kohteena olevassa menettelyssä, tai tuomioistuimen ulkopuolisen luovutuksen yhteydessä, mikä ei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mielestä takaa riittävää suojaa kuluttajien intresseille. Tämän tuomioistuimen mielestä tällaista suojaa ei anneta myöskään siviiliprosessilain 17 ja 540 §:ssä, jotka koskevat luovuttajan korvaamista luovutuksensaajalla tuomioistuinmenettelyissä, koska näissä säännöksissä ei mainita siviililain 1535 §:ssä säädettyä lunastusoikeutta.

42.

Näihin edellä 40 kohdassa uudelleen muotoiltuihin kysymyksiin on mielestäni vastattava kieltävästi.

43.

Direktiivin 93/13 1 artiklan 1 kohdan, 2 artiklan a alakohdan ja 3 artiklan 1 kohdan sanamuodosta sekä direktiivin yleisestä rakenteesta näet ilmenee selvästi, että tätä direktiiviä sovelletaan vain ”sopimusehtoihin” eikä pelkkiin pääasian kohteena olevan kaltaisiin käytäntöihin. ( 9 ) Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on itse korostanut, tässä tapauksessa riidanalainen saatavan luovutus liittyy yritystoiminnassa omaksuttuun käytäntöön eikä kuluttajasopimukseen sisältyvään sopimusehtoon. Tällainen käytäntö jää direktiivin 93/13 soveltamisalan ulkopuolelle.

44.

Lisäksi on niin, että jos oletetaan, kuten ennakkoratkaisupyynnöstä näyttää ilmenevän, että ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen epävarmuus koskee todellisuudessa saatavien luovutusta koskevien Espanjan aineellisten säännösten ja prosessisäännösten yhteensopivuutta kyseisen direktiivin kanssa ja erityisesti velallisen oikeutta lunastaa velkansa eli siviililain 1535 §:ää sekä siviiliprosessilain 17 ja 540 §:ää, koska näissä säännöksissä ei sallita velallisen vetoavan tällaiseen oikeuteen pääasian kohteena olevan kaltaisessa saatavan ulosmittausmenettelyssä, ( 10 ) vaikuttaa siltä, että niitäkään ei voida sivuuttaa direktiivin 93/13 perusteella.

45.

Tässä yhteydessä on riittävää huomauttaa, että tämän direktiivin 1 artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta siviililain 1535 §:n ( 11 ) ja siviiliprosessilain 17 ja 540 §:n kaltaisiin pakottaviin oikeussääntöihin.

46.

Tässä yhteydessä on mielestäni myös tärkeää korostaa, että riidanalainen saatavan luovutus ei tässä tapauksessa muuta millään tavoin velallisena olevan kuluttajan velvoitteiden sisältöä eikä ulottuvuutta. Tällainen luovutus, joka suoritetaan luovuttajana olevan elinkeinonharjoittajan ja luovutuksensaajana olevan kolmannen osapuolen välisellä sopimuksella – sopimuksella, jossa kuluttaja ei ole sopimuspuolena –, ei ole omiaan aiheuttamaan kuluttajan vahingoksi huomattavaa epätasapainoa osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille, kuten direktiivin 93/13 3 artiklassa edellytetään.

47.

On lisäksi melko ilmeistä, että tällaista saatavan luovuttamista koskevaa käytäntöä, joka on jäsenvaltioiden siviilioikeudessa hyvin tunnettu mahdollisuus, ei voida rinnastaa liitteen, jonka otsikkona on ”Ehdot, joita tarkoitetaan 3 artiklan 3 kohdassa”, 1 kohdan f alakohdassa mainittuihin ehtoihin, joiden tarkoituksena tai seurauksena on ”elinkeinonharjoittajan valtuuttaminen purkamaan sopimus oman harkintansa mukaan”. Riidanalainen pääasian saatavan luovutus on lisäksi selvästi erilainen kuin mitä tarkoitetaan saman liitteen 1 kohdan p alakohdassa, sillä se ei aiheuta ”kuluttajan takuiden vähenemistä, ilman jälkimmäisen suostumusta”. ( 12 ) Tämä saatavan luovutus on näet velallisen näkökulmasta neutraali. Se ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä seikka, että luovutus suoritetaan ”haaskalinturahastojen” hyväksi spekulatiivisiin tarkoituksiin alkuperäiseen saatavaan nähden huomattavasti alempaan tai jopa naurettavaan hintaan, ei liity sen sopimusvelvoitteen luonteeseen, jossa kuluttaja on velallisena. ( 13 )

48.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että asiassa C‑96/16 esitetyn ensimmäisen kysymyksen a ja b kohtaan vastataan, että direktiivi 93/13 ei ole esteenä yritystoiminnassa omaksutulle käytännölle, jonka mukaan saatavia luovutetaan tai ostetaan tässä tapauksessa kuvatulla tavalla ja jonka mukaan kuluttajalle ei tarjota mahdollisuutta lakkauttaa velka maksamalla luovutuksensaajalle luovutuksesta maksettu määrä korkoineen, kuluineen ja oikeudenkäyntikuluineen.

49.

Ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet tiedustelevat asiassa C‑96/16 esitetyn toisen kysymyksen a kohdalla ja asiassa C‑94/17 esitetyllä ensimmäisellä kysymyksellä lähinnä, onko direktiivi 93/13 esteenä kansalliselle oikeuskäytännölle, tässä tapauksessa Tribunal Supremon oikeuskäytännölle, jonka mukaan lainasopimuksen – ilman reaalivakuutta asiassa C‑96/16 ja kiinteistövakuudellinen asiassa C‑94/17 – jokainen ehto, josta ei ole neuvoteltu, on todettava kohtuuttomaksi, jos siinä määrätään viivästyskoroista, joiden korkokanta on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin tämän sopimuksen mukaisten pääomalle maksettavien korkojen korkokanta.

50.

On mielestäni asianmukaista esittää muutamia alustavia huomautuksia Tribunal Supremon oikeuskäytännön yhteensopivuutta direktiivin 93/13 kanssa koskevien kysymysten tutkittavaksi ottamista koskevien edellytysten täyttymisestä, koska Banco Santander ja Espanjan hallitus ovat kyseenalaistaneet juuri tämän asiassa C‑96/16 sekä Banco de Sabadell asiassa C‑94/17 sillä perusteella, että tässä kysymyksessä tuotaisiin esiin hypoteettinen ongelma.

51.

Asiassa C‑96/16 Banco Santander ja Espanjan hallitus katsovat olevan ilmeistä, että ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on jo tähän mennessä katsonut, että ehdot, joissa vahvistetaan pääasiassa riidanalaiset viivästyskorot, on todettava kohtuuttomiksi (minkä vuoksi esitetty kysymys olisi tarpeeton). Asiassa C‑94/17 Banco de Sabadell esittää hyvin samankaltaisen vastaväitteen. Se täsmentää, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä oleva valitus ei koske perustetta, jonka mukaan riidanalaisen ehdon kohtuuttomuus on todettu, vaan yksinomaan kohtuuttomuuden seurauksia. Se lisää tässä yhteydessä, että toisen asteen tuomioistuin on todennut kyseisen ehdon kohtuuttomaksi viittaamatta ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen kohteena olevaan Tribunal Supremon oikeuskäytäntöön, koska tämä tuomioistuin on antanut ratkaisunsa ennen kuin tätä oikeuskäytäntöä on kehitetty. Vaikka unionin tuomioistuin toteaisi, että unionin oikeus on tällaisen oikeuskäytännön esteenä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei siis voisi kumota toisessa asteessa annettua tuomiota tältä osin.

52.

Katson tässä yhteydessä, että vaikka ennakkoratkaisupyynnöistä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet näyttävät selvästi puoltavan käsiteltävinään olevien ehtojen toteamista kohtuuttomiksi, ne eivät ole kuitenkaan vielä ratkaisseet lopullisesti näiden ehtojen kohtuuttomuutta erityisesti Tribunal Supremon tuoreimmassa oikeuskäytännössään vahvistaman perusteen nojalla.

53.

Ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten esittämät kysymykset, jotka koskevat Tribunal Supremon vahvistaman perusteen yhdenmukaisuutta unionin oikeuden kanssa, ovat edelleen ajankohtaisia niille. Ne näet pyrkivät selvittämään, onko tällainen oikeuskäytäntöön perustuva peruste direktiivissä 93/13, erityisesti tämän direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa, vahvistetun kuluttajansuojajärjestelmän mukainen, kun kyseistä perustetta sovelletaan automaattisesti, ilman että tuomioistuin saisi ottaa huomioon kaikkia yksittäistapaukseen liittyviä seikkoja.

54.

Mitä tulee erityisesti niiden epäilysten merkitykseen, joita ennakkoratkaisua pyytävällä tuomioistuimella on asiassa C‑94/17, se on todennut lähinnä, että vaikka sen käsiteltävänä oleva valitus koskee konkreettisesti pääasian kohteena olevan ehdon kohtuuttomuuden seurauksia, se herättää myös epäilyksiä kohtuuttomuuden toteamista koskevien direktiivin 93/13 säännösten tulkinnasta. Ei voida myöskään poissulkea sitä, että Espanjan prosessioikeuden mukaisesti tämä tuomioistuin voisi tutkia kohtuuttomuutta uudelleen tai sen pitäisi tutkia sitä uudelleen viran puolesta käsiteltävänään olevan valituksen yhteydessä ja erityisesti tutkia uudelleen perusteet, joiden valossa kohtuuttomuus on todettava, samalla kun on pidettävä mielessä, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, onko sopimusehto todettava kohtuuttomaksi, on rinnastettava oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvaan kysymykseen. ( 14 )

55.

Näin ollen ennakkoratkaisupyynnöistä ei ilmene selvästi, että kysymysten, jotka liittyvät Tribunal Supremon vahvistamaan perusteeseen, jonka mukaan määritetään viivästyskorkojen korkokannan vahvistamista koskevan ehdon kohtuuttomuus, ja joiden osalta olettamana on unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan, että ne ovat merkityksellisiä asian ratkaisemiseksi, ( 15 ) tutkittavaksi ottamista koskevat edellytykset eivät täyttyisi.

56.

Asiakysymys koskee sitä, onko Tribunal Supremon omaksuman kaltainen yksiselitteinen peruste, jonka mukaan kuluttajan kanssa tehdyn lainasopimuksen ehto, josta ei ole neuvoteltu ja jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta, on kohtuuton, jos tämä korkokanta on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin tämän sopimuksen mukainen pääomalle maksettavan koron korkokanta, direktiivissä 93/13 ja erityisesti tämän direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa vahvistetun kuluttajansuojajärjestelmän mukainen, kun tätä perustetta ilmeisesti sovelletaan automaattisesti, ilman että asiaa käsittelevä tuomioistuin saisi ottaa huomioon kaikkia yksittäistapaukseen liittyviä seikkoja.

57.

Ennen kuin käsittelen sitä, onko tämä oikeuskäytäntö ongelmallinen direktiivillä 93/13 annetun suojan tehokkuuden kannalta, esitän muutamia alustavia huomautuksia asiayhteydestä, jossa tämä kansallinen oikeuskäytäntö on kehittynyt, ja sen konkreettisesta merkityksestä kansallisille tuomioistuimille, joiden on annettava pyynnöstä tai viran puolesta ratkaisu siitä, ovatko kuluttajasopimuksiin sisältyvät ehdot kohtuuttomia.

58.

Direktiiviä 93/13 koskevassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on korostettu sitä, että direktiivillä myönnetyn suojan yhteydessä kansallisilla tuomioistuimilla on tärkeä aktiivinen tehtävä havaita kuluttajasopimuksiin sisältyviä kohtuuttomia ehtoja ja määrätä niistä seuraamuksia, kuten muun muassa ehtoja, joissa määritetään viivästyskorot. ( 16 )

59.

Koska tämä oikeuskäytäntö on varsin vakiintunutta, unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole määritellä täsmällisesti – sen lisäksi, että se muistuttaa yleisistä perusteista, jotka ilmenevät nimenomaisesti direktiivistä 93/13 –, millaisia sopimusehtoja on pidettävä tämän direktiivin mukaan kohtuuttomina. Kansallinen tuomioistuin kykenee siten parhaiten – ellei jopa yksinomaisesti – määrittämään kaikkien merkityksellisten seikkojen perusteella, missä tapauksissa esimerkiksi viivästyskorot määrittelevä sopimusehto on todettava kohtuuttomaksi sillä perusteella, että sillä luodaan kuluttajan vahingoksi huomattava epätasapaino sopimuspuolten oikeuksien ja velvoitteiden välille. ( 17 )

60.

Ei voida poissulkea sitäkään, että jäsenvaltioiden ylimmät tuomioistuimet olisivat kansallisen oikeuden tulkinnan yhdenmukaistamista koskevassa tehtävässään toimivaltaisia laatimaan tiettyjä ohjeita, joilla ne pyrkivät ohjaamaan alempia tuomioistuimia niiden arvioidessa kuluttajia sitovien sopimusehtojen kohtuuttomuutta, kunhan nämä ohjeet ovat unionin tuomioistuimen antamien ohjeiden mukaisia.

61.

Nimenomaan tällainen näyttää olevan tarkoitus Tribunal Supremon oikeuskäytännössä, joka perustuu erityisesti pääasioissa viitattuihin kolmeen tuomioon, jotka on annettu 22.4. (täysistunnossa), 7.9. ja 8.9.2015.

62.

On kiinnostavaa huomata, että Tribunal Supremon näissä tuomioissa vahvistamassa oikeuskäytännössä kehitetyssä säännössä heijastuvat suoraan periaatteet, jotka unionin tuomioistuin vahvisti 14.3.2013 antamassaan tuomiossa Aziz (C‑415/11, EU:C:2013:164). Tribunal Supremo viittasi näet kyseisen tuomion 74 kohtaan, jossa todetaan seuraavaa:

”– – Viivästyskorkojen määrittämistä koskevasta ehdosta on muistutettava, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on direktiivin [93/13] liitteessä olevan 1 kohdan e alakohdan, luettuna yhdessä direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ja 4 artiklan 1 kohdan säännösten kanssa, mukaan tutkittava muun muassa – – sovitun viivästyskoron taso suhteessa lailliseen korkoon sen tarkastamiseksi, voidaanko sillä taata sillä jäsenvaltiossa tavoiteltujen päämäärien saavuttaminen ja ylittääkö sovittu korko sen, mikä on tarpeen kyseisten päämäärien saavuttamiseksi.”

63.

Tässä yhteydessä on huomautettava, että pääasioiden oikeudenkäynneissä mukana olevat pankit ovat esittäneet sekä kirjelmissään että istunnossa, että Tribunal Supremon 22.4., 7.9. ja 8.9.2015 antamista tuomioista ei ilmene, että perustetta, jonka mukaan ehto, jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta yli kaksi prosenttiyksikköä korkeammaksi kuin pääomalle maksettava korko, on todettava kohtuuttomaksi, sovelletaan automaattisesti ja että se on sitova. Näiden laitosten mielestä kyseisellä perusteella pyritään vain auttamaan kansallista tuomioistuinta, joka voi edelleen vapaasti jättää sitä soveltamatta, jos se on perusteltua yksittäistapaukseen liittyvissä olosuhteissa.

64.

Tämä tulkinta ei mielestäni vastaa sanamuotoa, jota Tribunal Supremo on käyttänyt erityisesti Pleno de la Sala de lo Civilin (siviiliasioita käsittelevän osaston täysistunto) 22.4.2015 antamassa tuomiossa.

65.

Tribunal Supremo totesi kyseisessä tuomiossa aluksi, että toisin kuin muissa jäsenvaltioissa Espanjassa ei ollut mitään lakisääteistä enimmäismäärää sille, minkä suuruisiksi viivästyskorot voidaan vahvistaa kuluttajien kanssa tehdyissä lainasopimuksissa, mikä pakotti espanjalaiset tuomioistuimet suorittamaan punninnan. Tällaisessa asiayhteydessä tämä tuomioistuin pitää tarpeellisena paitsi muistuttaa yleisperiaatteista myös vahvistaa täsmällisemmän säännön, jotta vältettäisiin se, että alemmat tuomioistuimet vahvistaisivat erilaisia perusteita arvioidessaan viivästyskorkojen määrittämistä koskevien ehtojen kohtuuttomuutta, sillä tämä aiheuttaisi mielivaltaisuutta ja oikeudellista epävarmuutta. Tribunal Supremo nojautui unionin tuomioistuimen vahvistamiin perusteisiin ja perusteisiin, joita oli määritelty Espanjan oikeusjärjestyksen eri osa-alueilla, ja katsoi, että siviiliprosessilain 576 §:ssä säädetty kahden prosenttiyksikön lisäys laillisia korkoja laskettaessa oli asianmukaisin oikeudellinen peruste vahvistettaessa viivästyskorkojen korkokantaa kuluttajille myönnetyissä henkilökohtaisissa lainoissa. Tällaisen perusteen avulla kyettiin välttämään se, että kuluttaja, joka ei täyttäisi velvoitteitaan, määrättäisiin maksamaan huomattava seuraamus, mutta ”korvataan” kuitenkin oikeasuhteisesti vahinko, jota luotonantajalle on aiheutunut siitä, että tuomioistuimen toteamin tavoin velvoite on täytetty myöhässä.

66.

Tribunal Supremon 22.4.2015 antamassaan tuomiossa käyttämästä sanamuodosta ilmenee, että se on vahvistanut kumoamattoman olettaman, jonka mukaan sopimusehto, jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta, joka on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin lainasopimuksessa sovittu pääomalle maksettavien korkojen korkokanta, on kohtuuton.

67.

Tämä oikeuskäytäntö sitoo mielestäni kiistatta Espanjan alempia tuomioistuimia, jotka ovat nykyään velvollisia toteamaan kohtuuttomaksi jokaisen sopimusehdon, jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta, joka on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin pääomalle maksettavien korkojen korkokanta. Vaikka tällä oikeuskäytännöllä ei ole samaa merkitystä kuin lailla, kuten Espanjan hallitus on täsmentänyt istunnossa vastauksena unionin tuomioistuimen esittämään kirjalliseen kysymykseen, alempien tuomioistuinten tuomiot, jotka poikkeavat Tribunal Supremon vakiintuneista toteamuksista – joilla on siis ”esimerkin voima” –, kumotaan muutoksenhaun yhteydessä.

68.

Näin ollen, ja toisin kuin pinnallinen tarkastelu saattaisi antaa ymmärtää, tällaisen oikeuskäytännön kehittämistä ei mielestäni voida rinnastaa toimenpiteisiin, joita kansalliset viranomaiset voivat toteuttaa direktiivin 93/13 8 artiklan nojalla.

69.

Muistutettakoon, että viimeksi mainitun säännöksen nojalla ”jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa [direktiivin 93/13] soveltamisalalla perustamissopimuksen mukaisia tiukempia säännöksiä varmistaakseen kuluttajalle suojelun korkeamman tason”. Tämän artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat hyväksyä luetteloita kohtuuttomista ehdoista sillä edellytyksellä, että ne ilmoittavat siitä komissiolle kyseisen direktiivin 8 a artiklan mukaisesti.

70.

Sen lisäksi, että tämä mahdollisuus on katsottu varatun kansalliselle lainsäätäjälle tai kansallisille sääntely- tai hallintoviranomaisille eikä kansallisille tuomioistuimille, ( 18 ) vaikuttaa siltä, että kyseessä ei ole tässä tapauksessa todellisuudessa sellaisen kansallisen säännön laatiminen, jolla pyrittäisiin vahvistamaan direktiivillä 93/13 annetun kuluttajansuojan tasoa laatimalla ”musta luettelo”, vaan ylemmän tuomioistuimen oikeuskäytännössä pyritään viivästyskorkojen korkokannan vahvistamista koskevien erityissäännösten puuttuessa antamaan kansallisille tuomioistuimille täsmällisiä ohjeita sen määrittämiseksi, missä tapauksissa sopimusehto, jossa vahvistetaan näiden korkojen korkokanta, on välttämättä todettava kohtuuttomaksi.

71.

Kuten istunnossa on vahvistettu, vaikka tällä oikeuskäytännöllä täydennetään kansallista lainsäädäntöä ja se siten sitoo espanjalaisia tuomioistuimia, ( 19 ) sitä ei voida rinnastaa toimenpiteisiin, joita jäsenvaltiot voivat toteuttaa direktiivin 93/13 8 artiklan nojalla.

72.

Vaikka tämä oikeuskäytäntö on sitovaa, se ei ole kuitenkaan ongelmallinen direktiivillä 93/13 tavoitellun kuluttajansuojan näkökulmasta, kuten jäljempänä pyrin esittämään.

73.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että direktiivi 93/13 on esteenä ehdon kohtuuttomuuden määrittävän perusteen laatimiselle, jos se estäisi kansallista tuomioistuinta, jonka käsiteltävänä on ehto, joka ei täytä tätä perustetta, arvioimasta sen mahdollista kohtuuttomuutta ja tarvittaessa sivuuttamasta sitä. ( 20 )

74.

Tästä oikeuskäytännöstä ei mielestäni sitä vastoin voida päätellä, että tämä direktiivi on esteenä myös sille, että kansalliset tuomioistuimet soveltavat tällaista perustetta, jos siitä seuraisi, että jokainen tätä vastaava ehto pitäisi automaattisesti todeta kohtuuttomaksi ottamatta huomioon yksittäistapaukseen liittyviä erityisiä seikkoja. Direktiivin 93/13 tehokkuuden kannalta vaikuttaa viime kädessä ratkaisevalta, että kansallisten tuomioistuinten toimivaltaa todeta tutkimansa sopimusehdot kohtuuttomiksi ei vaaranneta.

75.

Arvioitaessa ehtoja, joissa määritetään viivästyskorkojen ja pääomalle maksettavien korkojen korkokannat, on tärkeää, että tällaisen perusteen laatimisen yhteydessä ei evätä kansalliselta tuomioistuimelta mahdollisuutta todeta kohtuuttomaksi sopimusehto, jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta, joka ei ole kahta prosenttiyksikköä korkeampi kuin sovittu pääomalle maksettava korkokanta, jos yksitäistapauksen olosuhteet tätä edellyttävät. Kansallista tuomioistuinta ei myöskään saa estää arvioimasta pääomalle maksettavaa korkoa koskevan kuluttajasopimuksen ehdon kohtuuttomuutta siinä tapauksessa, että siitä ei ole neuvoteltu sopimuspuolten kesken. ( 21 )

76.

Tässä tapauksessa kaikki osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että espanjalaiset tuomioistuimet voivat aina todeta sopimuksen tekemiseen liittyvien olosuhteiden perusteella kohtuuttomiksi ehdot, joissa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta, joka ei ole kahta prosenttiyksikköä korkeampi kuin pääomalle maksettavan koron korkokanta. Katson lisäksi, että Tribunal Supremon oikeuskäytäntö ei estä asiaa käsitteleviä tuomioistuimia arvioimasta kuluttajasopimuksessa vahvistettujen pääomalle maksettavien korkojen korkokannan kohtuuttomuutta siinä tapauksessa, että sopimusta tehtäessä ei ole sovittu mistään järjestelystä.

77.

Muistutettakoon kuitenkin siitä, että ei ole olemassa nyrkkisääntöä, jonka mukaan viivästyskorkojen korkokannan vahvistamista koskevan ehdon kohtuuttomuutta pitäisi arvioida abstraktisti. ( 22 ) Ei ole toisin sanoen olemassa ehdottomia perusteita, joiden mukaan voidaan päätellä tällaisen ehdon olevan kohtuuton riippumatta kunkin yksittäistapauksen olosuhteiden tutkimisesta.

78.

On kuitenkin hyväksyttävä, että kumoamatonkin olettama siitä, että ehto, jossa vahvistetaan viivästyskoroille tietyn tason ylittävä korkokanta, on kohtuuton, on direktiivin 93/13 tavoitteen mukainen, sillä on muistettava, että sen tavoitteena on estää epätasapainon aiheuttaminen sopimuspuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välille (ks. kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohta) kuluttajan vahingoksi ja viime kädessä suojella kuluttajia. Se, että kansallinen tuomioistuin on velvollinen toteamaan kohtuuttomaksi sopimusehdon, jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta tietyn kynnyksen ylittävälle tasolle, ei ole ongelmallinen näiden tavoitteiden saavuttamisen kannalta, vaikka se voi olla ongelmallinen abstraktisti tarkastellun sopimuksen kokonaistasapainon kannalta.

79.

Tässä yhteydessä on muistettava, että määritettäessä sitä, aiheuttaako ehto kuluttajan vahingoksi ”huomattavan epätasapainon” osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille, saattaa olla asianmukaista ottaa huomioon muun muassa säännöt, joita sovelletaan kansallisessa oikeudessa sopimuspuolten tätä koskevan sopimuksen puuttuessa. Tällaisen vertailevan tutkimuksen perusteella kansallinen tuomioistuin voi arvioida, asettaako sopimus kuluttajan oikeudellisesti epäedullisempaan tilanteeseen kuin voimassa olevassa kansallisessa lainsäädännössä säädetään ja missä määrin näin mahdollisesti tapahtuu. ( 23 )

80.

Tässä tapauksessa peruste, jonka mukaan viivästyskorkojen korkokanta ei voi olla yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin pääomalle maksettavan koron vuotuinen korkokanta, ei ilmene suoraan Espanjan lainsäädännöstä, vaan se otetaan huomioon siinä epäsuorasti. Kuten Tribunal Supremo täsmensi asiassa C‑94/17 esitetyssä ennakkoratkaisupyynnössä, peruste, jonka tämä tuomioistuin on omaksunut viivästyskorkojen korkokannan vahvistamisen osalta, perustuu siihen, mitä voidaan pitää kohtuullisena muilla aloilla sovellettavien kansallisten säännösten kannalta.

81.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa asiassa C‑96/16 esitetyn toisen kysymyksen a kohtaan ja asiassa C‑94/17 esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen, että direktiivi 93/13 ei ole esteenä kansalliselle oikeuskäytännölle, jonka mukaan lainasopimuksen ehto, jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta, joka on yli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin pääomalle maksettavien korkojen vuotuinen korkokanta, on kohtuuton, kunhan tässä oikeuskäytännössä ei viedä kansalliselta tuomioistuimelta mahdollisuutta arvioida itsenäisesti ja kaikkien yksittäistapauksen olosuhteiden perusteella sellaisten ehtojen mahdollista kohtuuttomuutta, jotka eivät vastaa tätä perustetta.

82.

Ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet tiedustelevat asiassa C‑96/16 esitetyn toisen kysymyksen b kohdalla sekä asiassa C‑94/17 esitetyillä toisella ja kolmannella kysymyksellä, onko direktiivi 93/13 esteenä Tribunal Supremon tuomioissa omaksutulle ratkaisulle, jonka mukaan seurauksena siitä, että lainasopimuksen ehto, jossa vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta, todetaan kohtuuttomaksi, on viimeksi mainittujen korkojen poistaminen, jolloin vain pääomalle kertyy korkoa. Mikäli tähän vastataan myöntävästi, Tribunal Supremo pohtii asiassa C‑94/17, mikä seuraus tällä pitäisi olla eli pitäisikö seurauksena olla paitsi viivästyskorkojen myös tämän sopimuksen mukaisten pääomalle maksettavien korkojen poistaminen taikka viivästyskorkojen vahvistaminen laillisen korkokannan mukaisiksi.

83.

Direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.

84.

Kuten unionin tuomioistuin on todennut, kansallisten tuomioistuinten on yksinomaan jätettävä soveltamatta kohtuutonta sopimusehtoa, jotta ehdolla ei ole sitovia vaikutuksia kuluttajaan nähden, mutta niillä ei ole toimivaltaa muuttaa ehdon sisältöä. Kyseisen sopimuksen pitää nimittäin säilyä pääsääntöisesti muuttamattomana lukuun ottamatta kohtuuttomien ehtojen poistamista siltä osin kuin tällainen sopimuksen pysyttäminen on kansallisen oikeuden säännösten mukaan oikeudellisesti mahdollista. ( 24 )

85.

Unionin tuomioistuin on tosin tunnustanut myös kansallisen tuomioistuimen mahdollisuuden korvata kohtuuton ehto dispositiivisella kansallisen lainsäädännön säännöksellä. Tätä mahdollisuutta on kuitenkin rajoitettu selvästi siten, että se koskee vain tapauksia, joissa kohtuuttoman ehdon toteaminen pätemättömäksi pakottaisi tuomioistuimen toteamaan koko sopimuksen pätemättömäksi, jolloin kuluttaja saatettaisiin samalla alttiiksi sellaisille seurauksille, joilla häntä rangaistaisiin. Kuten unionin tuomioistuin on lähinnä korostanut, tästä näkökulmasta viivästyskorkojen korkokantaa koskevan lainasopimuksen ehdon toteamisella pätemättömäksi ei voi lähtökohtaisesti olla tällaisia seurauksia, koska lainanantajan vaatima määrä olisi väistämättä pienempi, jos näitä korkokantoja ei sovellettaisi. ( 25 )

86.

Tämän oikeuskäytännön perusteella on pääteltävä, että direktiivi 93/13 ei ole esteenä Tribunal Supremon edellä mainitussa oikeuskäytännössä omaksumalle ratkaisulle, koska tämä ratkaisu merkitsee, että kansallinen tuomioistuin, joka on todennut viivästyskorkojen korkokannan vahvistavan sopimusehdon kohtuuttomaksi, yhtäältä vain yksinkertaisesti jättää soveltamatta tätä ehtoa samalla kun se pitää tämän sopimuksen muut ehdot voimassa, erityisesti ehdon, joka koskee pääomalle maksettavien korkojen korkokantaa, eikä toisaalta korvaa kohtuuttomaksi todettua ehtoa dispositiivisilla lain säännöksillä, kuten muun muassa säännöksillä, joissa vahvistetaan viivästyskorkojen laillinen korkokanta, jota sovelletaan sopimuspuolten välisen sopimuksen puuttuessa.

87.

Jos kansallinen tuomioistuin pitää kohtuuttomana ehtoa, jossa määritetään viivästyskorkojen korkokanta, sen on jätettävä soveltamatta sitä, mutta sillä ei ole toimivaltaa päättää mieluummin alentaa kuluttajalle määrätyn seuraamusmaksun määrää. Muut sopimusehdot (mukaan lukien tarvittaessa sopimusehdot, jotka koskevat pääomalle maksettavia korkoja) sitä vastoin pysyvät voimassa, ja niillä on täysin luonnollisesti edelleen vaikutuksia, joita niillä normaalisti katsotaan olevan.

88.

Jos sen sijaan ehdolta, jolla vahvistetaan pääomalle maksettavien korkojen korkokanta, viedään vaikutukset, vaikka tätä korkokantaa ei ole todettu kohtuuttomaksi, mennään selvästi pidemmälle kuin ne seuraukset, jotka liittyvät direktiivillä 93/13 annetun suojan tehokkuuteen.

89.

Tämä pätee erityisesti sen vuoksi, että lainasopimuksen osalta ehdot, joissa määritellään pääomalle maksettavien korkojen korkokanta, on erotettava selvästi ehdoista, joissa määritetään viivästyskorkojen korkokanta. Kun pääomalle maksettavat korot ovat palkkiota siitä, että lainanantaja antaa käyttöön tietyn summan rahaa sen takaisinmaksuun saakka, viivästyskoroilla pyritään määräämään seuraus siitä, että velallinen ei täytä velvollisuuttaan maksaa lainaa takaisin sopimuksessa sovittuina määräpäivinä. Ehdot, jotka liittyvät pääomalle maksettavien korkojen korkokantaan, ovat siten lainasopimuksen ydintä ja liittyvät näin ollen sopimuksen pääasialliseen kohteeseen, joka jää lähtökohtaisesti tuomioistuimen valvonnan ulkopuolelle tämän direktiivin 93/13 perusteella. ( 26 )

90.

Tämä päätelmä on mielestäni väistämätön riippumatta siitä, miten korkokannan määrittelevät sopimusehdot on laadittu. Riippumatta siitä, onko ehto, jolla määritellään viivästyskorkojen korkokanta, erotettu ehdosta, joka koskee pääomalle maksettavaa korkokantaa, vai ovatko nämä kaksi ehtoa päällekkäisiä, toteamus, jonka mukaan ehto, joka koskee viivästyskorkojen korkokantaa, on kohtuuton, ei voi vaikuttaa pääomalle maksettavien korkojen soveltamiseen. Mikäli viivästyskorot lasketaan korottamalla pääomalle maksettavan koron korkokantaa, vain tämä korotus on todettava pätemättömäksi. Tämä ei ole missään tapauksessa rinnastettavissa sopimuksen ”mukauttamiseen”, joka on oikeuskäytännön perusteella kiellettyä; kyseessä on yhden ainoan kohtuuttomaksi todetun ehdon hylkääminen.

91.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että asiassa C‑96/16 esitetyn toisen kysymyksen b kohtaan ja asiassa C‑94/17 esitettyyn toiseen kysymykseen vastataan, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohta ja 7 artiklan 1 kohta eivät ole esteenä sille, että sen jälkeen kun lainasopimuksen ehto, jolla vahvistetaan viivästyskorkojen korkokanta yli kaksi prosenttiyksikköä korkeammaksi kuin sovittu pääomalle maksettavan koron korkokanta, todetaan kohtuuttomaksi edellä mainitun oikeuskäytännön nojalla, pääomalle maksettavien korkojen korkokannan vahvistamista koskevaa ehtoa sovelletaan edelleen, kunnes velka on maksettu kokonaan takaisin.

92.

Tämän vastauksen perusteella asiassa C‑94/17 esitettyyn kolmanteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata.

93.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa esitettyihin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: