1.

Ennakkoratkaisupyyntö tarjoaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden lausua uudelleen hammashoidon mainontaa tiukasti rajaavan Belgian lainsäädännön yhteensopivuudesta sekä sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien primaarioikeuden sääntöjen että sopimattomiin kaupallisiin menettelyihin ja sähköiseen kaupankäyntiin sovellettavien johdetun oikeuden sääntöjen kanssa.

2.

Unionin tuomioistuin on nimittäin 13.3.2008 antamassaan tuomiossa Doulamis ( 2 ) jo lausunut tiettyjen tähän kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvien säännösten yhteensopivuudesta kartellien ja yritysten yhdenmukaistettujen menettelytapojen kieltoa koskevien kilpailusääntöjen kanssa.

3.

Käsiteltävä asia sai alkunsa yleishammaslääkäri Luc Vanderborghtia vastaan Belgiassa nostetusta syytteestä, jossa hänen väitetään 1.3.2003–24.1.2014 mainostaneen hammashoitopalvelujaan Belgian lainsäädännön vastaisella tavalla.

4.

Hammaslääketieteen harjoittamista koskevista säännöistä 1.6.1934 annetun kuninkaan päätöksen (Koninklijk besluit houdende reglement op de beoefening der tandheelkunde) ( 3 ) 8 quinquies §:ssä, sellaisena kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, ( 4 ) nimittäin asetetaan ammatin arvokkuuden suojaamiseksi yksityiskohtaiset pidättyvyysvaatimukset, joita hammashoitopalvelujen tarjoajien on noudatettava sijoittaessaan merkinnän tai kyltin sen rakennuksen eteen, jossa he harjoittavat hammaslääkärintointaan.

5.

Mainitussa pykälässä säädetään seuraavaa:

”Yleisölle tiedottamista varten saa rakennukseen, jossa – – ammattipätevyyden saanut henkilö harjoittaa hammaslääkärintointa, kiinnittää ainoastaan kooltaan ja ulkoasultaan vaatimattoman merkinnän tai kyltin, jossa ilmoitetaan kyseisen henkilön nimi ja mahdollisesti hänen lainmukainen pätevyytensä, vastaanottopäivät ja ‑ajat, sen yrityksen tai hoitolaitoksen nimi, jonka lukuun hän harjoittaa ammattiaan; samoin voidaan ilmoittaa se hammaslääketieteen osa-alue, jota kyseinen henkilö harjoittaa: operatiivinen hammaslääketiede, hammasproteesit, ortodontia, hammaskirurgia.

– –”

6.

Tarkasteltavassa tapauksessa Vanderborghtia syytetään siitä, että hän sijoitti hammaslääkärin vastaanottonsa eteen suuren mainospylvään, joka oli kooltaan ja ulkoasultaan sopimaton. Pylväs koostui kolmesta 47 senttimetrin korkuisesta ja 75 senttimetrin levyisestä kyltistä, joihin oli painettu vastaajan nimi, maininta siitä, että hän on hammaslääkäri, sekä vastaajan internetsivuston osoite ja vastaanoton puhelinnumero.

7.

Hammashoidon mainonnasta 15.4.1958 annetun lain (Wet bettreffende de publiciteit inzake tandverzorging), ( 5 ) sellaisena kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, ( 6 ) 1 §:ssä kielletään hammashoitopalvelujen tarjoajia suoraan tai välillisesti julkaisemasta vapaan ammatin tai hammaslääkärin vastaanoton yhteydessä minkäänlaisia hammashoitoon liittyviä mainoksia.

8.

Kyseisen pykälän sanamuoto on seuraavanlainen:

”Kukaan ei saa suoraan tai välillisesti harjoittaa minkäänlaista ammattipätevyyden saaneen tai sitä vailla olevan henkilön Belgiassa tai ulkomailla antamaa suun ja hampaiden sairauksien, vammojen tai poikkeamien hoitoa koskevaa mainontaa esimerkiksi näytteillepanoin tai liikekilvin taikka merkinnöin tai kyltein, jotka voivat antaa harhaanjohtavan kuvan ilmoitetun toiminnan laillisuudesta, esittein, kiertokirjein, tiedottein tai lehtisin taikka lehdistössä, radiossa, televisiossa ja elokuvateattereissa – –”

9.

Käsiteltävässä asiassa Vanderborghtia syytetään siitä, että hän on julkaissut ilmoituksia paikallisissa sanomalehdissä ja kehunut internetsivustollaan asiantuntemustaan hammashoidossa esittämällä ”ennen ja jälkeen” ‑valokuvia ja potilaiden lausuntoja, joissa viitataan eroihin heidän aikaisempien hammaslääkäriensä antamiin hoitoihin nähden.

10.

Käsiteltävässä asiassa Nederlandstalige rechtbank van eerste aanleg Brusselin (Brysselin hollanninkielinen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin, Belgia) rikkomuksia käsittelevä kokoonpano tiedustelee, ovatko näiden syytteiden perustana olevat kansalliset säännökset yhteensopivia direktiiviin 2005/29/EY ( 7 ) sisältyvien sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevien säännösten, direktiiviin 2000/31/EY ( 8 ) sisältyvien sähköistä kaupankäyntiä koskevien säännösten ja SEUT 49 ja SEUT 56 artiklaan sisältyvien sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien unionin oikeussääntöjen kanssa.

11.

Osoitan tässä ratkaisuehdotuksessa aluksi, että pääasiassa kyseessä olevat säännökset eivät kuulu sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin soveltamisalaan johtuen rajoituksista, jotka unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti säätänyt tämän direktiivin 3 artiklan 3 ja 8 kohdassa.

12.

Sen sijaan totean, että vuoden 1958 lain 1 §:n kaltainen kansallinen säännös, jossa kielletään kaikenlainen hammashoitopalvelujen mainostaminen internetissä, kuuluu sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin soveltamisalaan. Täsmennän kuitenkin, että kyseinen direktiivi ei sen 3 artiklan 1 kohdan ja 8 artiklan 1 kohdan perusteella näytä olevan esteenä tällaisille säännöksille, koska niiden tavoitteena on varmistaa säänneltyä ammattia koskevien sääntöjen noudattaminen ja koska niitä sovelletaan kotimaahan sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin.

13.

Lopuksi tutkin mainittujen säännösten yhteensopivuuden sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien SEUT 49 ja SEUT 56 artiklan kanssa. Osoitan aluksi, että pääasiaan liittyy ulkoinen tekijä, koska vastaajan syyksi luettu mainonta on tapahtunut internetsivustolla, maailmanlaajuisen levityksen mahdollistavalla välineellä, jonka avulla voidaan tavoittaa uutta yleisöä ja houkutella asiakkaiksi muissakin jäsenvaltioissa kuin vastaajan sijoittautumisvaltiossa asuvia potilaita.

14.

Sen jälkeen esitän syyt, joiden vuoksi hammashoidon kaikenlaisen mainonnan kieltäminen merkitsee palvelujen tarjoamisen vapauden rajoittamista, ja käyn vielä pääpiirteittäin läpi aiemmin ratkaisuehdotuksessani Doulamis (C‑446/05, EU:C:2007:701) esittämäni ylimääräiset perustelut. Selvennän sitä, milloin tämä rajoittaminen on mielestäni perusteltua kansanterveyden suojeluun liittyvistä syistä, kunhan pääasiassa kyseessä olevasta kansallisesta lainsäädännöstä ei seuraa, että hammashoitopalvelujen tarjoajaa kielletään antamasta puhelinluettelossa tai muussa yleisön saatavilla olevassa tiedotusvälineessä, ilman asiakkaiden houkuttelua ja kannustamista, edes tietoja, joiden avulla palvelujen tarjoaja voi tehdä olemassaolonsa tunnetuksi ammatinharjoittajana.

15.

Käsiteltävässä asiassa Nederlandstalige rechtbank van eerste aanleg Brussel on päättänyt esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

16.

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin johdanto-osan kuudennessa, kahdeksannessa ja yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

17.

Direktiivin 1 artiklan mukaan sen tarkoituksena on ”tukea sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa ja saavuttaa korkeatasoinen kuluttajansuoja lähentämällä jäsenvaltioiden lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset, jotka koskevat kuluttajien taloudellisia etuja vahingoittavia sopimattomia kaupallisia menettelyjä”.

18.

Direktiivin 2 artiklan d alakohdan määritelmän mukaan ”kaupallisilla menettelyillä” tarkoitetaan ”elinkeinonharjoittajan tointa, toimimatta jättämistä, käyttäytymistä tai edustamista, kaupallista viestintää, mukaan lukien mainontaa ja markkinointia, joka liittyy välittömästi tuotteen myynnin edistämiseen, myymiseen tai toimittamiseen kuluttajille”. ( 11 )

19.

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 3 artiklassa, jossa määritellään sen soveltamisala, säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä direktiiviä sovelletaan 5 artiklassa tarkoitettuihin elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiin sopimattomiin kaupallisiin menettelyihin ennen jotakin tuotetta koskevaa liiketointa[, sen aikana] ja sen jälkeen.

– –

3.   Tällä direktiivillä ei rajoiteta yhteisön tai jäsenvaltioiden sääntöjä, jotka liittyvät tuotteiden terveys- ja turvallisuusnäkökohtiin.

– –

8.   Tällä direktiivillä ei rajoiteta mahdollisia sijoittautumista tai toimilupajärjestelmiä koskevia edellytyksiä eikä hyvää ammattitapaa koskevia sääntöjä tai muita säänneltyjä ammatteja sääteleviä erityissääntöjä, joiden tarkoituksena on korkeiden rehellisyyttä koskevien vaatimusten ylläpitäminen ammattikunnan puolesta ja joita jäsenvaltiot voivat yhteisön lainsäädännön mukaisesti asettaa ammattikunnalle.

– –”

20.

Tämän direktiivin 5 artiklan 2 kohdan mukaan kaupallinen menettely on sopimaton, mikäli se on huolellisen ammatinharjoittamisen vaatimusten vastainen ja se vääristää olennaisesti tai on omiaan vääristämään olennaisesti menettelyn saavutettavissa tai kohteena olevan keskivertokuluttajan tai, kun kaupallinen menettely on suunnattu tietylle kuluttajaryhmälle, ryhmään kuuluvan keskivertohenkilön taloudellista käyttäytymistä tuotteeseen nähden.

21.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin johdanto-osan 7, 17, 18, 22, 32 ja 33 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

– –

22.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin tavoitteena on sen 1 artiklan 1 kohdan mukaan ”edistää sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa varmistamalla tietoyhteiskunnan palvelujen vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä”.

23.

Sen 1 artiklan 2 kohdan mukaan direktiivillä ”lähennetään – – tiettyjä tietoyhteiskunnan palveluihin sovellettavia kansallisia säännöksiä, jotka koskevat sisämarkkinoita, palvelun tarjoajien sijoittautumista, kaupallista viestintää, sähköisessä muodossa tehtäviä sopimuksia, välittäjien vastuuta, käytännesääntöjä, tuomioistuinten ulkopuolella tapahtuvaa riitojen ratkaisemista, oikeussuojakeinoja ja jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä”.

24.

Mainitun direktiivin 2 artiklan a alakohdan mukaan ”tietoyhteiskunnan palveluilla” tarkoitetaan direktiivin 98/34, sellaisena kuin se on muutettuna, 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja palveluja eli ”kaikkia etäpalveluina sähköisessä muodossa palvelun vastaanottajan henkilökohtaisesta pyynnöstä toimitettavia palveluja, joista tavallisesti maksetaan korvaus”.

25.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 2 artiklan f alakohdan mukaan ”kaupallisella viestinnällä” tarkoitetaan ”kaikkia viestinnän muotoja, joiden tarkoituksena on kaupallista, teollista tai käsiteollista toimintaa tai säänneltyä ammattia harjoittavan yrityksen, organisaation tai henkilön tavaroiden, palvelujen tai imagon edistäminen välittömästi tai välillisesti”.

26.

Direktiivin 2 artiklan h alakohdan mukaan ”yhteensovitetulla alalla” tarkoitetaan

”jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmissä asetettuja, tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajiin tai tietoyhteiskunnan palveluihin sovellettavia vaatimuksia riippumatta siitä, ovatko vaatimukset yleisluonteisia vai erityisesti tähän tarkoitukseen suunnattuja.

– –”

27.

Direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että sen alueelle sijoittautuneen palvelun tarjoajan tarjoamien tietoyhteiskunnan palvelujen osalta noudatetaan kyseisessä jäsenvaltiossa sovellettavia, yhteensovitettuun alaan kuuluvia kysymyksiä koskevia kansallisia säännöksiä.

2.   Jäsenvaltiot eivät voi tämän direktiivin yhteensovitettuun alaan liittyvien syiden vuoksi rajoittaa toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen vapaata liikkuvuutta.

– –

4.   Jäsenvaltiot voivat toteuttaa toimenpiteitä, joilla poiketaan 2 kohdan säännöksistä tietyn tietoyhteiskunnan palvelun osalta, jos:

– –”

28.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 8 artiklan, jonka otsikko on ”Säännellyt ammatit”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että sellaisen kaupallisen viestinnän käyttö, joka osittain tai kokonaan muodostaa säännellyn ammatin harjoittajan tarjoaman tietoyhteiskunnan palvelun, sallitaan sillä edellytyksellä, että noudatetaan ammatillisia normeja, jotka koskevat erityisesti ammatin riippumattomuutta ja arvokkuutta, ammattikunniaa, ammattisalaisuutta sekä vilpittömyyttä asiakkaita ja muita samaa ammattia harjoittavia kohtaan.”

29.

Ensimmäisellä, toisella ja kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään kansallinen tuomioistuin haluaa lähinnä selvittää, voivatko vuoden 1958 laissa ja vuoden 1934 kuninkaan päätöksessä säädetyn kaltaiset kansalliset säännökset kuulua sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin soveltamisalaan, ja tarvittaessa, onko kyseinen direktiivi esteenä tällaisille säännöksille.

30.

Tämä kysymys on tullut esiin siksi, että direktiivillä yhdenmukaistetaan täysin sopimattomia elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiä kaupallisia menettelyjä koskevat säännöt, joten jäsenvaltiot eivät saa pitää voimassa tai ottaa käyttöön kansallisissa lainsäädännöissään mainitussa direktiivissä säädettyjä toimenpiteitä tiukempia toimenpiteitä silloinkaan, kun näillä toimenpiteillä pyritään saavuttamaan korkeammantasoinen kuluttajansuoja. ( 12 )

31.

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevalle direktiiville on tunnusomaista laaja asiallinen soveltamisala, joka unionin tuomioistuimen mukaan ulottuu ”kaikkiin kaupallisiin menettelyihin, jotka liittyvät välittömästi tuotteen myynnin edistämiseen, myymiseen tai toimittamiseen kuluttajille”. ( 13 ) Direktiivin 2 artiklan d alakohdassa nimittäin säädetään, että ”elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisten kaupallisten menettelyjen” käsitteellä tarkoitetaan ”elinkeinonharjoittajan tointa, mainitsematta jättämistä, käyttäytymistä tai edustamista, kaupallista viestintää, mukaan lukien mainontaa ja markkinointia, joka liittyy välittömästi tuotteen myynnin edistämiseen, myymiseen tai toimittamiseen kuluttajille”. ( 14 ) Tuotteella puolestaan tarkoitetaan mainitun direktiivin 2 artiklan c alakohdan mukaan kaikenlaisia tavaroita tai palveluja.

32.

Lisäksi unionin lainsäätäjä määrittää sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa positiivisesti kyseisen direktiivin soveltamisalan säätämällä, että sitä sovelletaan elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiin sopimattomiin kaupallisiin menettelyihin ennen jotakin tuotetta koskevaa liiketointa, sen aikana ja sen jälkeen.

33.

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevaa direktiiviä sovelletaan siis lähtökohtaisesti kaikkiin yritysten ja kuluttajien välisiin liiketapahtumiin kaikilla mahdollisilla aloilla.

34.

Unionin lainsäätäjä on kuitenkin säätänyt direktiivin soveltamiselle joitakin nimenomaisia rajoituksia.

35.

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 3 artiklan 3 kohdan mukaan sillä ei ensinnäkään ”rajoiteta yhteisön tai jäsenvaltioiden sääntöjä, jotka liittyvät tuotteiden [terveysnäkökohtiin]”. ( 15 ) Direktiivin johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa unionin lainsäätäjä täsmentää, että ”jäsenvaltiot voivat – – pitää voimassa tai ottaa käyttöön kaupallisia käytäntöjä koskevia – – rajoituksia tai kieltoja kuluttajien terveyden – – suojelemiseksi”.

36.

Vaikka sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin tavoitteena on tällaisia menettelyjä koskevien kansallisten oikeussääntöjen täydellinen yhdenmukaistaminen, jäsenvaltiot ovat siis edelleen vapaita hyväksymään direktiiviä rajoittavampia toimenpiteitä silloin, kun kyse on kuluttajien terveyteen liittyvästä mainonnasta. Tällaisissa tapauksissa kansallisilla toimenpiteillä pyritään tavallisesti suojelemaan intressejä, jotka menevät selvästi pelkkää direktiivin johdanto-osan kuudennessa ja kahdeksannessa perustelukappaleessa ja 1 artiklassa tarkoitettua kuluttajien taloudellisten etujen suojelua pidemmälle.

37.

Sen vuoksi komissio korostaa sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin täytäntöönpanoa ja soveltamista koskevissa suuntaviivoissaan ( 16 ) ja sen soveltamisesta antamassaan ensimmäisessä kertomuksessa, ( 17 ) että jos jäsenvaltioiden hyväksymillä toimenpiteillä pyritään suojelemaan muita kuin taloudellisia intressejä, ne eivät kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan. Komission mukaan mainitulla direktiivillä ei siis kyseenalaisteta jäsenvaltioiden toimivaltaa antaa tällaisista kaupallisista menettelyistä direktiiviä tiukempia sääntöjä, jos se on tarpeen kuluttajien terveyden suojelemiseksi. ( 18 )

38.

Toisaalta saman direktiivin 3 artiklan 8 kohdan mukaan direktiivillä ”ei rajoiteta mahdollisia – – hyvää ammattitapaa koskevia sääntöjä tai muita säänneltyjä ammatteja sääteleviä erityissääntöjä, joiden tarkoituksena on korkeiden rehellisyyttä koskevien vaatimusten ylläpitäminen ammattikunnan puolesta ja joita jäsenvaltiot voivat yhteisön lainsäädännön mukaisesti asettaa ammattikunnalle”.

39.

Näin ollen jäsenvaltiot ovat vapaita antamaan direktiiviä tiukempia säännöksiä myös säännellyssä ammatissa, kuten hammaslääkärinä, toimivien henkilöiden – joihin vastaajakin kuuluu – noudattamista menettelytavoista.

40.

Jotta kyseinen tuote kuuluisi sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin soveltamisalaan, sen on siis yhtäältä täytettävä direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa vahvistetut edellytykset ja se ei toisaalta voi kuulua minkään unionin lainsäätäjän direktiivin 3 artiklan 3 ja 8 kohdassa nimenomaisesti asettaman rajoituksen soveltamisalaan.

41.

Vaikka on riidatonta, että pääasiassa kyseessä olevaa palvelua on mainitun direktiivin 2 artiklan d alakohdan mukaan pidettävä elinkeinonharjoittajan ja kuluttajien välisenä kaupallisena menettelynä, koska kyse on hammashoitoon liittyvistä mainontakäytännöistä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee, että vuoden 1958 lain ja vuoden 1934 kuninkaan päätöksen riidanalaisilla säännöksillä pyritään suojelemaan kansanterveyttä ja hammaslääkärin ammatin arvokkuutta. Näin ollen niihin on nähdäkseni sovellettava sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 3 artiklan 3 ja 8 kohdassa säädettyjä rajoituksia.

42.

Vuoden 1958 lain 1 §:ssä säädetyn kaltainen kaikenlaisen hammashoitoa koskevan mainonnan kielto ja vuoden 1934 kuninkaan päätöksen 8 quinquies §:ssä asetetun kaltaiset pidättyvyysvaatimukset edustavat ensisijaisesti terveydellistä eivätkä taloudellista intressiä. Niillä pyritään suojelemaan – kuten Belgian hallitus kirjallisissa huomautuksissaan toteaa – ammatin arvokkuutta estämällä se, ettei palvelujen laatua, ammatinharjoittajien rehellisyyttä ja hammashoitopalvelujen tarjoajan ja asiakkaan välistä välttämätöntä luottamusta vaaranneta pääasiassa kyseessä olevan kaltaisilla mainontakäytännöillä, joiden tarkoituksena on hankkia asiakkaita mainosten avulla.

43.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin toteaa, että sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevaa direktiiviä on tulkittava siten, että sitä ei unionin lainsäätäjän kyseisen direktiivin 3 artiklan 3 ja 8 kohdassa asettamien nimenomaisten rajoitusten vuoksi sovelleta vuoden 1958 lain 1 §:n kaltaisiin kansallisiin säännöksiin, joilla kielletään kaikenlainen hammashoitoa koskeva mainonta, eikä vuoden 1934 kuninkaan päätöksen 8 quinquies §:n kaltaisiin kansallisiin säännöksiin, jossa vahvistetaan pidättyvyysvaatimukset hammaslääkärin vastaanoton liikekilvelle.

44.

Neljännellä ja viidennellä ennakkoratkaisukysymyksellään kansallinen tuomioistuin tiedustelee, kuuluuko vuoden 1958 lain 1 §:n kaltainen kansallinen säännös, jolla kielletään kaikenlainen hammashoitoa koskeva mainonta, mukaan lukien sähköisesti harjoitettava mainonta, sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin soveltamisalaan, ja tarvittaessa, rajoitetaanko tällaisella säännöksellä sähköisen kaupankäynnin palvelujen tarjoamisen vapautta kyseisessä direktiivissä tarkoitetulla tavalla.

45.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevalla direktiivillä pyritään edistämään ”tietoyhteiskunnan palvelujen” kehittymistä, korostamaan sisämarkkinoiden sähköiselle kaupankäynnille tarjoamia mahdollisuuksia ja edistämään eurooppalaisten yritysten kasvua ja kilpailukykyä. ( 19 )

46.

Mainittu direktiivi koskee ainoastaan tiettyjä sähköiseen kaupankäyntiin liittyviä oikeudellisia näkökohtia. ( 20 ) Kuten unionin tuomioistuin toteaa 25.10.2011 antamassaan tuomiossa eDate Advertising ym., ( 21 ) direktiivin tarkoituksena ei tosiasiallisesti ole aineellisoikeudellisten sääntöjen yhdenmukaistaminen, vaan siinä määritellään ”yhteensovitettu ala”, joka kattaa vaatimukset, joita palvelujen tarjoajan on noudatettava. ( 22 )

47.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 2 artiklan h alakohdan mukaan ”yhteensovitetulla alalla” tarkoitetaan kaikkia jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmissä asetettuja vaatimuksia, joita palvelujen tarjoajan on noudatettava aloittaessaan tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen ja jatkaessaan toimintaa näiden palvelujen tarjoajana, kuten palvelun tarjoajan käyttäytymistä koskevat taikka palvelun laatuun tai sisältöön liittyvät vaatimukset, joihin kuuluvat myös mainontaa ja sopimuksia koskevat vaatimukset, tai palvelun tarjoajan vastuuta koskevat vaatimukset.

48.

Kyseisen direktiivin 2 artiklan a alakohdan mukaan ”tietoyhteiskunnan palveluilla” tarkoitetaan ”kaikkia tietoyhteiskunnan palveluja, toisin sanoen kaikkia etäpalveluina sähköisessä muodossa palvelun vastaanottajan henkilökohtaisesta pyynnöstä toimitettavia palveluja, joista tavallisesti maksetaan korvaus”. ( 23 ) Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleesta ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ( 24 ) ilmenee, että näihin palveluihin sisältyvät etäpalveluina tietoja elektronisesti käsittelevien ja säilyttävien laitteiden avulla toimitettavat palvelut ja myös palvelut, joista niiden vastaanottaja ei maksa korvausta, kuten verkossa olevien tietojen tai kaupallisen viestinnän tarjoamisen. ( 25 )

49.

Nyt käsiteltävässä asiassa Vanderborghtin internetsivustollaan harjoittama hammashoitopalvelujen mainonta kuuluu mielestäni sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin soveltamisalaan.

50.

Tällainen mainonta ei ole ainoastaan direktiivin 2 artiklan f alakohdassa tarkoitettua ”kaupallista viestintää” vaan myös sellaista, jota toteuttaa säännellyn ammatin harjoittaja, minkä unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti sallinut mainitun direktiivin 8 artiklan 1 kohdassa. Kyseisessä säännöksessä se nimittäin vahvistaa periaatteen, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että säännellyn ammatin harjoittajat voivat mainostaa toimintaansa internetissä, kunhan ammatillisia sääntöjä noudatetaan.

51.

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisia kansallisia säännöksiä voidaan siis mainiosti arvioida unionin lainsäätäjän sähköistä kaupankäyntiä koskevassa direktiivissä antamien säännösten kannalta.

52.

Siirryn seuraavaksi käsittelemään direktiivin aineellisia säännöksiä.

53.

Mielestäni pääasiassa kyseessä olevien säännösten yhteensopivuus unionin oikeuden kanssa on tutkittava mainitun direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ja 8 artiklan 1 kohdan perusteella.

54.

Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 3 artikla, jonka otsikko on ”Sisämarkkinat”, on itse asiassa tämän direktiivin kulmakivi. ( 26 )

55.

Sen 3 artiklan 1 kohdassa nimittäin vahvistetaan periaate, jonka mukaan tietoyhteiskunnan palveluihin sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, johon palvelun tarjoaja on sijoittautunut. ( 27 )

56.

Mainitussa säännöksessä velvoitetaan kukin jäsenvaltio huolehtimaan siitä, että sen alueelle sijoittautuneen palvelujen tarjoajan tarjoamien tietoyhteiskunnan palvelujen osalta noudatetaan kyseisessä jäsenvaltiossa sovellettavia ja ”yhteensovitettuun alaan” kuuluvia kysymyksiä koskevia kansallisia säännöksiä. Unionin lainsäätäjän mukaan tällaisen mekanismin on mahdollistettava se, että tietoyhteiskunnan palveluja voidaan valvoa toiminnan lähteellä yleisen edun mukaisten tavoitteiden tehokkaan suojelun varmistamiseksi. ( 28 )

57.

Niinpä unionin tuomioistuin totesi 25.10.2011 antamassaan tuomiossa eDate Advertising ym., ( 29 ) että sähköistä kaupankäyntiä koskevassa direktiivissä määritellyn ”yhteensovitetun alan” yhteydessä palvelun tarjoajan sijoittautumisjäsenvaltion oikeusjärjestykseen kuuluvat siviilioikeudellisten säännösten lisäksi palvelun tarjoajien vastuuta koskevat säännökset. Jos unionin tasolla yhdenmukaistettuja säännöksiä ei ole, on unionin tuomioistuimen mukaan tunnustettava pakottavaksi ne aineellisoikeudelliset säännöt, joiden alaiseksi jäsenvaltio on päättänyt asettaa nämä palvelut ja niiden tarjoajat. ( 30 )

58.

Tätä päättelyä voidaan mielestäni soveltaa analogisesti internetin välityksellä tapahtuvaan kaupalliseen viestintään, koska sähköistä kaupankäyntiä koskevassa direktiivissä tarkoitettu ”yhteensovitettu ala” käsittää kyseisen direktiivin 2 artiklan h alakohdan i alakohdan toisen luetelmakohdan mukaan myös palvelun tarjoajan käyttäytymistä koskevat ja mainonnan laatuun tai sisältöön liittyvät vaatimukset.

59.

Näin ollen vaikuttaa siltä, että direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetty mekanismi velvoittaa soveltamaan internetmainontaan palvelun tarjoajan sijoittautumisjäsenvaltiossa voimassa olevia aineellisen oikeuden säännöksiä.

60.

Nyt käsiteltävässä asiassa mikään ei siis nähdäkseni estä soveltamasta Belgian lainsäädäntöä, koska pääasiassa kyseessä oleva palvelu ei ole peräisin muusta jäsenvaltiosta kuin Belgiasta ja koska Vanderborght on sijoittautunut Belgian alueelle.

61.

Kyseessä ei siis ole sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu tilanne. ( 31 )

62.

Nyt käsiteltävässä asiassa on kuitenkin otettava huomioon unionin lainsäätäjän kyseisen direktiivin 8 artiklan 1 kohdassa nimenomaisesti vahvistamat säännöt, jotka koskevat erityisesti säännellyn ammatin harjoittajien harjoittamaa kaupallista viestintää.

63.

Kyseisen säännöksen alkuosasta nimittäin ilmenee, että jäsenvaltioiden on lähtökohtaisesti sallittava säännellyn ammatin harjoittajien käyttää kaupallista viestintää sähköisessä kaupankäynnissä. Kuten komissio korostaa sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin soveltamisesta antamassaan ensimmäisessä kertomuksessa, tämä tarkoittaa, että säännellyn ammatin harjoittajat voivat tarjota asiakkailleen tietoa internetsivustoilla, mikä komission mukaan ei aiemmin ollut mahdollista useissakaan jäsenvaltioissa. ( 32 )

64.

Tähän periaatteeseen on kuitenkin yksi poikkeus, joka liittyy ammattieettisten sääntöjen noudattamiseen.

65.

Kyseisen säännöksen loppuosassa unionin lainsäätäjä nimittäin antaa jäsenvaltioille oikeuden asettaa ammatillisten normien noudattamisen varmistamiseksi tiettyjä rajoituksia, jotka koskevat ”erityisesti” ammatin riippumattomuutta ja arvokkuutta, ammattikunniaa, ammattisalaisuutta sekä vilpittömyyttä asiakkaita ja muita samaa ammattia harjoittavia kohtaan. Näin sähköistä kaupankäyntiä koskevalla direktiivillä ”täydennetään” säänneltyjä ammatteja koskevaa kansallista lainsäädäntöä, kuten sen johdanto-osan 33 perustelukappaleessa todetaan.

66.

Salliessaan tällaiset rajoitukset unionin lainsäätäjä on erottanut säännellyn ammatin harjoittajien tarjoamat palvelut muista palveluista, koska lääkärinä toimiminen, lääkkeiden myynti, oikeudellinen neuvonta tai notaarin todistusten antaminen eivät ole mitä tahansa kaupankäyntiä. Toimintansa luonteen vuoksi näiden palvelujen tarjoajat eivät voi mainostaa niitä samoin edellytyksin kuin muut elinkeinonharjoittajat, jotka ovat vapaita markkinoimaan palvelujaan kaikilla viestintäkeinoilla saadakseen kuluttajat ostamaan niitä.

67.

Nämä rajoitukset oikeuttavien syiden luettelo ei ole tyhjentävä, mistä on osoituksena adverbin ”erityisesti” käyttö sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 8 artiklan 1 kohdassa. Ei kuitenkaan liene epäilystäkään siitä, että terveysalan ammatillisten sääntöjen noudattamiseen sisältyy kansanterveyden ja erityisesti potilaan suojelu, joka on hammaslääkärien ensisijainen velvollisuus, kuten sekä hammaslääkärien että lääkärien ammattieettisistä säännöistä ilmenee. ( 33 ) Pääasiassa kyseessä olevien kaltaisia kansallisia säännöksiä on siis tulkittava siten, että ne selvästikin edistävät osaltaan hammaslääkärien ammattieettisten sääntöjen noudattamista. Kieltämällä kaikenlaisen hammashoitoa koskevan mainonnan Belgia pyrkii estämään sen, että tällaisella mainonnalla horjutetaan potilaiden hammaslääkäriä kohtaan tuntemaa luottamusta, kyseenalaistetaan ammatin arvokkuus ja lopulta vaarannetaan hoidon laatu potilaiden terveyden kustannuksella. Säännöksillä pyritään myös välttämään se, että mainoksilla heikennetään hammaslääkärien eheyttä ja että Vanderborghtin noudattaman kaltaisilla menettelyillä eli julkaisemalla internetsivustollaan potilaiden lausuntoja, joissa viitataan eroihin heidän aikaisempien hammaslääkäriensä antamiin hoitoihin nähden, vahingoitetaan hammaslääkärien ammattikunnan mainetta.

68.

Vuoden 1958 lain 1 §:ään sisältyviä rajoituksia voidaan siis mielestäni perustella sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 8 artiklan 1 kohdan mukaisesti hammaslääkärien ammattieettisten sääntöjen noudattamiseen liittyvillä syillä.

69.

Näiden seikkojen perusteella katson, että sähköistä kaupankäyntiä koskevaa direktiiviä ja erityisesti sen 3 artiklan 1 kohtaa ja 8 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä vuoden 1958 lain 1 §:n kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa hammashoitopalvelujen tarjoajia kielletään vapaan ammatin tai hammaslääkärin vastaanoton yhteydessä millään tavalla mainostamasta palvelujaan internetissä, koska näiden säännösten tarkoituksena on varmistaa ammattieettisten sääntöjen noudattaminen ja koska niitä sovelletaan Belgian alueelle sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin.

70.

Arvioin seuraavaksi primaarioikeuden sääntöjen perusteella, ovatko mainitut säännökset yhteensopivia unionin oikeuden kanssa.

71.

Kuudennella ennakkoratkaisukysymyksellään kansallinen tuomioistuin haluaa lähinnä tietää, onko SEUT 49 ja SEUT 56 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sellaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jossa kielletään hammashoitopalvelujen tarjoajia suoraan tai välillisesti julkaisemasta vapaan ammatin tai hammaslääkärin vastaanoton yhteydessä minkäänlaisia hammashoitoon liittyviä mainoksia.

72.

Kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, lääketieteen ja lääketieteeseen liittyvän alan toiminta, muun muassa hammashoitojen alalla, kuuluu perussopimuksen niiden määräysten soveltamisalaan, joilla taataan liikkumisvapaudet. ( 34 )

73.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan näitä määräyksiä ei kuitenkaan sovelleta tilanteeseen, jonka kaikki osatekijät rajoittuvat yhden ainoan jäsenvaltion alueelle. ( 35 ) Sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien perussopimuksen määräysten soveltaminen siis edellyttää, että olemassa on myös ulkoinen tekijä.

74.

Käsiteltävässä asiassa on totta, että Vanderborght harjoittaa toimintaansa Belgiassa, jonne hän myös on sijoittautunut, ja että häntä vastaan on siellä vireillä rikossyytteitä. Syytteet on nostettu paitsi siksi, että hän on sijoittanut hammaslääkärin vastaanottonsa eteen kyltin, joka ei täytä kansallisessa lainsäädännössä asetettuja pidättyvyysvaatimuksia, myös siksi, että hän on mainostanut toimintaansa paikallisissa sanomalehdissä ja internetsivustollaan.

75.

Toisin kuin 13.3.2008 annettuun tuomioon Doulamis (C‑446/05, EU:C:2008:157) johtaneessa asiassa syytettynä ollut Doulamis, joka ainoastaan julkaisi mainoksia paperisessa puhelinluettelossa, Vanderborght on mainostanut palvelujaan välineellä, joka ei lähtökohtaisesti tunne rajoja.

76.

Tuomiossaan 25.10.2011, eDate Advertising ym., ( 36 ) joka koski väitettyä henkilöllisten oikeuksien loukkaamista internetsivujen sisällöllä, unionin tuomioistuin myöntää, että ”tietojen julkistaminen internetsivulla eroaa painotuotteen kaltaisten tiedotusvälineiden maantieteellisesti rajatusta levittämisestä siinä, että tarkoituksena on periaatteessa asettaa kyseiset tiedot katseltaviksi kaikkialla. Tietoihin voi heti tutustua rajaton määrä internetin käyttäjiä kaikkialla maailmassa täysin riippumatta siitä, onko niiden lähettäjän tarkoitus ollut, että niihin tutustutaan lähettäjän sijoittautumisjäsenvaltion ulkopuolella”. ( 37 ) Tästä unionin tuomioistuin päättelee, että on ”selvää, että internet vähentää levittämiseen perustuvan kriteerin käyttökelpoisuutta, koska verkossa katseltavaksi asetetut tiedot on periaatteessa levitetty maailmanlaajuisesti”. ( 38 )

77.

Siltä osin kuin Vanderborghtin sähköinen mainonta on tapahtunut internetissä, se täyttää mielestäni ulkoisen tekijän vaatimuksen, koska sen avulla voidaan tavoittaa uutta yleisöä ja houkutella asiakkaiksi muissakin jäsenvaltioissa kuin vastaajan sijoittautumisvaltiossa asuvia potilaita.

78.

Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että tämä ulkoinen tekijä voi liittyä paitsi palvelujen tarjoajaan myös niiden vastaanottajaan. Se nimittäin toteaa tuomiossa 11.6.2015, Berlington Hungary ym., ( 39 ) että rajat ylittävä intressi oli olemassa, koska osa raha-automaattitoimintaa harjoittavien yritysten asiakkaista oli Unkarissa lomailevia Euroopan unionin kansalaisia, ja täsmensi, että ”palvelut, joita yhteen jäsenvaltioon sijoittautunut palvelujen tarjoaja tarjoaa toisessa jäsenvaltiossa olevalle palvelujen vastaanottajalle siirtymättä itse pois sijoittautumisjäsenvaltiostaan, ovat SEUT 56 artiklassa tarkoitettuja rajat ylittäviä palveluja”. ( 40 )

79.

Edellä esitetyn perusteella on siis todettava pääasiassa esillä olevan tilanteen liittyvän riittävän läheisesti unionin oikeuteen, jotta unionin tuomioistuin voi arvioida pääasiassa kyseessä olevan kansallisen lainsäädännön yhteensopivuuden EUT-sopimuksessa taattujen liikkumisvapauksien kanssa.

80.

Aluksi on selvitettävä, onko pääasiassa kyseessä olevaa kansallista lainsäädäntöä tarkasteltava sijoittautumisvapauden vai palvelujen vapaan liikkuvuuden kannalta.

81.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että kun kansallinen toimenpide liittyy samanaikaisesti kumpaankin perussopimuksessa taattuun vapauteen, unionin tuomioistuin tutkii kyseessä olevaa toimenpidettä pääsääntöisesti vain suhteessa toiseen näistä vapauksista, jos niistä jompikumpi on pääasian olosuhteissa täysin toissijainen toiseen vapauteen nähden ja voidaan liittää tähän. ( 41 )

82.

Mielestäni tässä on kyse juuri tällaisesta tilanteesta. Nyt käsiteltävässä asiassa painopiste näyttää nimittäin kallistuvan palvelujen tarjoamisen vapauden puolelle, kun otetaan huomioon tavoite, johon Vanderborght pyrkii paitsi paikallisissa sanomalehdissä myös avaamalla internetsivuston. Tällaisten mainontakeinojen tarkoituksenahan on hankkia Vanderborghtille uusia asiakkaita sekä hänen sijoittautumisvaltiostaan että muista jäsenvaltioista. ( 42 )

83.

Vaikka pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella kiellolla voidaan vaikuttaa myös sijoittautumisvapauteen, koska se voi muodostaa vakavan esteen toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille ammatinharjoittajien pääsylle hammashoitopalvelujen markkinoille ja siten estää heitä harjoittamasta toimintaansa, ( 43 ) tämä vapaus vaikuttaa tässä toissijaiselta palvelujen tarjoamisen vapauteen nähden ja voidaan mielestäni liittää siihen.

84.

Näin ollen ehdotan, että unionin tuomioistuin tutkii SEUT 56 artiklan kannalta, ovatko pääasiassa kyseessä olevat kansalliset säännökset yhteensopivia unionin oikeuden kanssa.

85.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sijoittautumisvapauden rajoituksina pidetään kaikkia toimia, joilla kielletään kyseisen vapauden käyttäminen, haitataan sitä tai tehdään se vähemmän houkuttelevaksi. ( 44 )

86.

Tällaisiin toimenpiteisiin kuuluvat myös ne, joita tosin sovelletaan erotuksetta mutta joilla rajoitetaan yhteen jäsenvaltioon sijoittautuneiden palvelujen tarjoajien oikeutta tarjota palveluja toisissa jäsenvaltioissa oleville mahdollisille asiakkaille.

87.

Tuomiossa 10.5.1995, Alpine Investments, ( 45 ) yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että kansallinen säännös, jossa kiellettiin kyseisen jäsenvaltion alueelle sijoittautunutta yritystä ottamasta yhteyttä puhelimitse muissa jäsenvaltioissa oleviin yksityishenkilöihin erilaisten finanssipalvelujen tarjoamiseksi, oli omiaan rajoittamaan palvelujen tarjoamisen vapautta. Se totesi aluksi, että se, että yhteen jäsenvaltioon sijoittautunut palvelujen tuottaja ainoastaan tarjoaa palvelujaan toisessa jäsenvaltiossa oleville vastaanottajille siten, ettei vastaanottajaa ole ennalta määrätty, ei estä soveltamasta SEUT 56 artiklaa. Yhteisöjen tuomioistuimen mukaan palvelujen vapaa tarjonta jäisi nimittäin kuvitteelliseksi, jos kansallisella lainsäädännöllä voitaisiin vapaasti haitata palvelujen vapaata tarjontaa. ( 46 ) Se totesi vielä, että tämänkaltaisella kiellolla rajoitetaan SEUT 56 artiklassa taattua vapautta, koska sillä estetään kyseisiä tuottajia käyttämästä nopeaa ja välitöntä mainontamenetelmää yhteydenottokeinona toisissa jäsenvaltioissa asuviin mahdollisiin asiakkaisiin, vaikka kielto on sen jäsenvaltion asettama, johon palvelujen tuottaja on sijoittautunut. Yhteisöjen tuomioistuin muistutti siten vakiintuneesta oikeuskäytännöstään. Yritys voi vedota palvelujen tarjoamisen vapautta koskevaan oikeuteen sitä jäsenvaltiota vastaan, jossa sen kotipaikka on, kun palveluja toimitetaan vastaanottajille, joiden kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa. ( 47 )

88.

Tätä päättelyä voidaan mielestäni soveltaa myös pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen kansalliseen lainsäädäntöön, jossa kielletään kaikenlainen hammashoitopalvelujen mainonta.

89.

Lehdissä tai internetissä mainostaminen ( 48 ) on kaikenkokoisille taloudellisille toimijoille olennainen keino tehdä itseään tunnetuiksi ja tiedottaa kuluttajille tarjoamistaan palveluista. Tällainen mainonta vaikuttaa siten ratkaisevasti palvelujen tarjoajan mahdollisuuksiin saada lisää asiakkaita. Internetissä mainostaminen on siten nykyään erittäin tehokas tiedotusväline, joka tavoittaa hyvin laajan yleisön ja jolla voidaan houkutella muissa jäsenvaltioissa olevia asiakkaita. Mainonnalla myös edistetään kilpailua, koska yritykset pyrkivät sen avulla saamaan kuluttajat valitsemaan omat palvelunsa kilpailijoiden palvelujen sijasta. Kuten komissio sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin soveltamisesta antamassaan ensimmäisessä kertomuksessa korostaa, internetissä tapahtuva mainonta tarjoaa lisäksi huomattavan tulonlähteen monille tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajille. ( 49 )

90.

Vuoden 1958 laissa säädetyn kaltaisella kaikenlaisen hammashoidon mainonnan kiellolla viedään Vanderborghtin kaltaisilta ammatinharjoittajilta tehokas tiedotusväline, jolla he voisivat tehdä palvelujaan tunnetuksi muissa jäsenvaltioissa oleville mahdollisille asiakkaille. Tällainen kielto on siten omiaan haittaamaan hammashoidon tarjoamista muissa jäsenvaltioissa oleville potilaille. Kuten ratkaisuehdotuksessani Doulamis (C‑446/05, EU:C:2007:701) lisäksi totesin, tällaisella kiellolla estetään muihin jäsenvaltioihin kuin Belgiaan sijoittautuneita mainontapalvelujen tarjoajia tarjoamasta palvelujaan Belgiaan sijoittautuneille ammatinharjoittajille ja estetään myös ammatinharjoittajia käyttämästä tällaisten palveluntarjoajien palveluja. ( 50 )

91.

Tällä perusteella kyseisellä kiellolla mielestäni rajoitetaan SEUT 56 artiklassa taattua vapautta.

92.

On kuitenkin vielä tutkittava, voidaanko tällaista rajoitusta millään tavoin perustella.

93.

Tuomioon 13.3.2008, Doulamis (C‑446/05, EU:C:2008:157), johtaneessa asiassa Belgian hallitus esitti ne perusteet, jotka johtivat hammashoitojen alalla palvelujen tarjoajiin kohdistetun kaikenlaista mainontaa koskevan kiellon käyttöönottoon. Belgian hallituksen mukaan mainontakäytännöt, joilla pyritään hankkimaan asiakkaita myynninedistämisen avulla, ovat ristiriidassa kansanterveyden suojeluun ja ammattikunnan arvokkuuteen liittyvien vaatimusten kanssa. Kyseisen hallituksen mielestä tällaiset käytännöt ovat omiaan heikentämään hammashoitopalvelujen tarjoajan ja asiakkaan välistä välttämätöntä luottamusta sekä ammatinharjoittajien pätevyyttä ja eheyttä.

94.

Mielestäni jäsenvaltioilla on oikeus kieltää hammashoitopalvelujen tarjoajia mainostamasta yleisesti palvelujaan, kunhan tämä kielto koskee tosiasiallisesti vain näiden palvelujen myynnin edistämistä. Perustan tämän arvioni seuraaviin näkökohtiin.

95.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan liikkumisvapauksien käyttämisen rajoitus voi olla perusteltu, kun sille on yleiseen etuun liittyviä pakottavia syitä, kunhan se on omiaan takaamaan sillä tavoiteltavan päämäärän toteutumisen ja kunhan sillä ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi, sillä unionin tuomioistuimen mukaan tällainen rajoittava kansallinen lainsäädäntö täyttää kyseisen vaatimuksen vain, jos se todella vastaa pyrkimykseen saavuttaa tavoite johdonmukaisella ja järjestelmällisellä tavalla. ( 51 )

96.

Ensimmäinen näistä edellytyksistä täyttyy, koska pääasiassa kyseessä olevaa mainontajärjestelmää sovelletaan siitä riippumatta, mihin jäsenvaltioon yritykset, joille se on osoitettu, ovat sijoittautuneet.

97.

Myös toisen edellytyksen on kiistatta katsottava täyttyvän.

98.

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että ihmisten terveyden ja elämän suojeleminen ja kuluttajansuoja ovat päämääriä, joita voidaan pitää yleiseen etuun liittyvinä pakottavina syinä, joilla voidaan perustella palvelujen tarjoamisen vapauden rajoittaminen. ( 52 ) Unionin tuomioistuin on lisäksi täsmentänyt, että ihmisten terveyden ja hengen suojaaminen on EUT-sopimuksessa suojelluista oikeushyvistä ja intresseistä tärkein, ( 53 ) ja määrittänyt, missä tapauksissa liikkumisvapauksien rajoittamiskiellosta on mahdollista poiketa.

99.

Mielestäni kolmannenkin oikeuskäytännössä asetetun edellytyksen on katsottava täyttyvän.

100.

Ei nimittäin ole epäilystäkään siitä, että terveysalalla yleisölle tiedottamisen on perustuttava objektiivisista lähteistä peräisin oleviin tietoihin ja ettei palvelun tarjoajien itsensä harjoittama mainonta välttämättä täytä tätä objektiivisuuden tavoitetta. Se, että palvelun tarjoajilta kielletään palvelujensa kaikenlainen mainonta, on omiaan estämään heitä ryhtymästä sellaisiin menekinedistämistoimiin, jotka saattaisivat heikentää potilaiden heitä kohtaan tuntemaa luottamusta sekä vaikuttaa heidän ammattikuntansa arvokkuuteen ja vaarantaa siten hoidon laadun.

101.

Nyt käsiteltävässä asiassa keskeinen kysymys on näin ollen tosiasiassa se, onko tällainen kielto suhteeton tällaisiin päämääriin nähden tai voidaanko toisin sanoen nämä tavoitteet saavuttaa yhtä tehokkaasti vähemmän rajoittavilla toimenpiteillä. ( 54 )

102.

Tällaisen lainsäädännön olemassaolosta seuraa, että on selvitettävä, voidaanko kansanterveyden ja ammattikunnan arvokkuuden suojelulla perustella sitä, että hammashoitopalvelujen tarjoajia kielletään harjoittamasta mainontaa samoin ehdoin kuin kaikki muut palvelujen tarjoajat sitä harjoittavat eli kieltämällä niitä edistämästä palvelujensa myyntiä kaikilla viestintätavoilla kuluttajien kannustamiseksi ostamaan näitä palveluja. Lisäksi on selvitettävä, voidaanko näillä syillä perustella kaikenlaista yleistä mainontaa koskevaa kieltoa.

103.

Katson samoilla perusteilla, jotka esitin jo ratkaisuehdotuksessani Doulamis (C‑446/05, EU:C:2007:701), että kansanterveyden suojelulla voidaan perustella yleisölle suunnatun, asiakkaita houkuttelevan ja kannustavan kaikenlaisen viestinnän kieltämistä seuraavista syistä.

104.

Ensinnäkään hoitopalvelut eivät ole mitä tahansa palveluja. Palveluilla on vaikutusta niiden kohteen ruumiilliseen koskemattomuuteen ja mielen tasapainoon. Lisäksi näitä palveluja käyttävän potilaan tarve on todellinen, ja se liittyy hänen terveytensä palauttamiseen ja mahdollisesti hänen henkensä suojeluun. Kun otetaan huomioon näiden seikkojen merkityksellisyys, asiakkaan tehdessä päätöstä siitä, käyttääkö hän hoitopalveluja vai ei, hänellä ei ole samaa valinnanvapautta, joka hänellä on tehdessään päätöstä muiden palvelujen käyttämisestä. Kun potilas käyttää hoitopalveluja, hoitopalvelujen käyttäminen ei perustu haluun vaan tarpeeseen.

105.

Toiseksi hammashoitoala lukeutuu kaiken terveysalan toiminnan tavoin niihin aloihin, joilla komission kilpailua ammatillisissa palveluissa koskevassa kertomuksessaan ( 55 ) käyttämän ilmaisun mukaan ”tiedon epäsymmetrisyys” palvelujen tarjoajan ja vastaanottajan välillä on mielestäni suurimmillaan. Tämä tarkoittaa sitä, että palvelujen tarjoajalla on omalla toimialallaan paljon suurempi tietämys kuin palvelujen vastaanottajalla, jolloin jälkimmäisellä ei ole tosiasiassa edellytyksiä arvioida ostamansa palvelun laatua.

106.

Kun näin ollen otetaan huomioon tämä tietämyksen epäsymmetrisyys ja hoitopalvelujen käyttämistä tai käyttämättä jättämistä koskevan päätöksen tärkeys potilaan kannalta, katson, että potilaan ja terveydenhuollon ammattilaisen välisellä luottamussuhteella on olennainen merkitys. Potilaan on toisin sanoen vakuututtava siitä, että kun ammatinharjoittaja neuvoo häntä kokeilemaan tiettyä hoitoa tai suosittelee hänelle tällaista hoitoa, tämän neuvon tai suosituksen vaikuttimena on ainoastaan terveyden suojelu eikä voiton tavoittelu.

107.

Tämän takia katson, että se, että hammashoitopalvelujen tarjoajat voivat harjoittaa yleistä mainontaa palvelujensa markkinoimiseksi, heikentää väistämättä tätä luottamussuhdetta. Tällaisessa tapauksessa potilas voisi perustellusti epäillä, että kun ammatinharjoittaja neuvoo häntä kokeilemaan tiettyä hoitoa tai suosittelee hänelle tällaista hoitoa, neuvon tai suosituksen vaikuttimena on ainakin osittain kyseisen ammatinharjoittajan taloudellinen intressi. Tällöin potilas saattaisi kyseenalaistaa neuvon tai suosituksen arvon ja saattaisi sitä kautta vaarantaa terveytensä kieltäytyessään ehdotetusta hoidosta tai lykätessään hoitoa.

108.

Hintojen ilmoittamiseen liittyy jo sinänsä omat vaaransa. Ei nimittäin voida sulkea pois sitä, että se saa ammatinharjoittajat kilpailemaan keskenään hinnoista ja siten myös palveluista, jolloin seurauksena voi olla esimerkiksi implantoitavan proteesin ja joka tapauksessa hammasteknisen työn laadun heikkeneminen, minkä arvioimiseen potilaalla ei ole teknisiä edellytyksiä.

109.

Olen tämän vuoksi sitä mieltä, että kansanterveyden suojelulla voidaan perustella pätevästi sitä, että hammashoitopalvelujen tarjoajilta kielletään kaikenlainen yleinen mainonta palvelujensa markkinoimiseksi.

110.

Koska unionin lainsäätäjä ei ole antanut hammashoidon mainonnasta yhteisiä tai yhdenmukaistettuja sääntöjä, unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut, että jäsenvaltioiden asiana on päättää siitä tasosta, jolla ne aikovat suojella kansanterveyttä, ja siitä tavasta, jolla kyseinen taso on saavutettava. Koska tämä taso voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen, jäsenvaltioille on tältä osin myönnettävä harkintavaltaa. ( 56 )

111.

Jäsenvaltioiden on tietenkin tätä harkintavaltaa käyttäessään varmistettava toteuttamiensa toimenpiteiden oikeasuhteisuus ja tarpeellisuus. ( 57 )

112.

Vuoden 1958 lain 1 §:ssä tarkoitettu kielto ei mielestäni nyt tarkasteltavassa tapauksessa ole SEUT 56 artiklan vastainen. Tällainen kielto vaikuttaa mielestäni täysin johdonmukaiselta, kun otetaan huomioon pääasiassa kyseessä olevien palvelujen erityispiirteet, hoitopalvelujen käyttämistä tai käyttämättä jättämistä koskevan päätöksen tärkeys potilaan kannalta ja potilaan ja terveydenhuollon ammattilaisen välisen luottamussuhteen merkitys.

113.

Hoitopalvelujen alan vaatimustasoa ilmentää muun muassa se, että terveydenhuoltoalan ammatit ovat olleet perinteisesti eri jäsenvaltioissa tarkoin säänneltyjä. Lisäksi tämän sääntelyn suuri määrä on johtanut siihen, että unionin lainsäätäjä on antanut tällä toiminnan alalla ensimmäiset alakohtaiset direktiivit sellaisten tutkintotodistusten vastavuoroisen tunnustamisen, jotka ovat tarpeen näiden ammattien harjoittamiseksi, ja näiden tutkintojen suorittamiseen tarvittavan koulutuksen yhdenmukaistamisen osalta. ( 58 )

114.

Toiseksi suhde, joka yhdistää potilaan hoitopalvelujen tarjoajaan, liittyy palveluihin, joille asetetut laatuvaatimukset ovat korkeampia kuin muilla aloilla. Juuri terveyden alalla ammatinharjoittajien vapaan liikkuvuuden tiellä on ollut huomattavia esteitä ja vastavuoroinen tunnustaminen on edellyttänyt varsin suurta yhdenmukaistamista unionin lainsäätäjän taholta.

115.

Vuoden 1958 lain 1 §:ssä säädettyä kieltoa ei kuitenkaan voida soveltaa täysin rajoituksetta.

116.

Hammashoitopalvelujen tarjoajien, samoin kuin muiden terveydenhoitoalan ammattikunnan jäsenten toiminnan harjoittamisen edellytyksenä on tietenkin se, että asiakkaat tietävät heidän olemassaolostaan. Tämä tarkoittaa sitä, että asiakkaiden on voitava selvittää palvelujen tarjoajan, luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön, identiteetti, ne palvelut, joita tällä on oikeus tarjota, paikka, jossa palveluja tarjotaan, vastaanottoajat sekä yhteystiedot, kuten puhelinnumerot, faksinumerot tai internetsivuston osoite.

117.

Se, että tällaiset objektiiviset tiedot ovat yleisesti saatavilla, on siis välttämätöntä terveydenhuoltoalan ammattilaisten vapaan liikkuvuuden toteuttamiseksi. Lisäksi tällä tavalla parannetaan kansanterveyden suojelua edistämällä potilaiden liikkuvuutta unionin sisällä. Se, miten yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö on kehittynyt 28.4.1998 annettujen tuomion Decker ( 59 ) ja tuomion Kohll ( 60 ) jälkeen, osoittaa, että potilaat etsivät yhä enemmän terveydenhoitoa muista jäsenvaltioista. ( 61 ) Tällä suuntauksella on monia eri syitä. Potilaat voivat haluta tällä tavalla edullisempia hoitoja tai palveluja, joita ei ole tarjolla heidän asuinvaltiossaan, tai he voivat haluta, että he pääsevät hoitoon nopeammin kuin asuinvaltiossaan. Myös tällä potilaiden liikkuvuudella, jonka ansiosta potilaiden saatavilla on enemmän hoitoja kuin heillä olisi heidän omassa jäsenvaltiossaan, edistetään kansanterveyden suojelua.

118.

Kansallinen laki, jolla hammashoitopalvelujen tarjoajilta kielletään palvelujensa suora tai välillinen yleinen mainonta, ei saa kuitenkaan merkitä sitä, että tämän takia tällaisten palvelujen tarjoajia kielletään julkaisemasta puhelinluettelossa tai muussa yleisesti käytettävissä olevassa tiedotusvälineessä, ilman asiakkaiden houkuttelua tai kannustamista, edes sellaisia tietoja, joiden avulla ne voisivat tehdä tunnetuksi olemassaolonsa ammatinharjoittajina ja jollaisia ovat esimerkiksi heidän identiteettinsä, toiminta, jota heillä on oikeus harjoittaa, paikka, jossa he tätä toimintaa harjoittavat, työaika ja yhteystiedot.

119.

Nyt käsiteltävässä asiassa ei näytä olevan näin, kun otetaan huomioon vuoden 1958 lain 1 §:n ja vuoden 1934 kuninkaan päätöksen 8 quinquies §:n sanamuoto.

120.

Joka tapauksessa on kansallisen tuomioistuimen asiana arvioida, ovatko Vanderborghtin paikallisissa sanomalehdissä ja internetsivustollaan julkaisemat ilmoitukset nyt käsiteltävässä asiassa sellaisia, että nämä rajat ylittyvät, kun otetaan huomioon muun muassa näiden ilmoitusten muoto, ”ennen ja jälkeen” ‑valokuvien sisällyttäminen ja lainaukset asiakkaiden lausunnoista, joissa viitataan eroihin heidän aikaisempien hammaslääkäriensä antamiin hoitoihin nähden.

121.

Näiden näkökohtien perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle, että vuoden 1958 lain 1 §:n kaltainen kansallinen säännös, jossa hammashoitopalvelujen tarjoajilta kielletään vapaan ammatin tai hammaslääkärin vastaanoton yhteydessä palvelujensa kaikenlainen, suora tai välillinen yleinen mainonta, on SEUT 49 ja SEUT 56 artiklassa tarkoitettu sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitus.

122.

Tätä rajoittamista voidaan kuitenkin perustella kansanterveyden suojelulla, kunhan kyseessä olevasta kansallisesta lainsäädännöstä ei seuraa, että tällaisten palvelujen tarjoajia kielletään julkaisemasta puhelinluettelossa tai muussa yleisesti käytettävissä olevassa tiedotusvälineessä, ilman asiakkaiden houkuttelua ja kannustamista, edes sellaisia tietoja, joiden avulla he voisivat tehdä tunnetuksi olemassaolonsa ammatinharjoittajana ja jollaisia ovat esimerkiksi heidän identiteettinsä, toiminta, jota heillä on oikeus harjoittaa, paikka, jossa he tätä toimintaa harjoittavat, työaika ja yhteystiedot.

123.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Nederlandstalige rechtbank van eerste aanleg Brusselin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: