1.

Onko sillä, että kunnioitetaan puolustautumisoikeuksia, kuten oikeutta tulla kuulluksi ennen hallintopäätösten tekemistä, vastaava asema kuin oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvilla kansallisen oikeuden säännöillä niin, että asiaa viimeisenä oikeusasteena käsittelevän hallintotuomioistuimen on vastaavuusperiaatteen nojalla lausuttava kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista koskevasta perusteesta, joka esitetään ensimmäisen kerran vasta kyseisessä tuomioistuimessa, samaan tapaan kuin mikä on mahdollista kansallisessa oikeudessa oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien perusteiden yhteydessä?

2.

Tämä on sisällöltään Belgian Conseil d’État’n (ylin hallintotuomioistuin) esittämä ennakkoratkaisukysymys asiassa, jossa asianosaisina ovat Espanjan kansalainen Abdelhafid Bensada Benallal ja Belgian ulkomaalaisvirasto (office belge des étrangers) ja joka koskee ulkomaalaisviraston 26.9.2013 tekemää päätöstä pääasian kantajan oleskeluluvan peruuttamisesta ja hänen määräämisestään poistumaan Belgian alueelta.

3.

Täsmällisemmin ilmaistuna Belgian ulkomaalaisvirasto teki mainitun päätöksen vuoden kuluttua siitä, kun se oli antanut Bensada Benallalille työntekijän oleskeluluvan, seuraavin perustein: ”Asianomainen henkilö on ilmoittanut perättömiä tietoja, joihin Berchem-Sainte-Agathen kunnan [(Belgia)] viranomaisten päätös oleskeluoikeuden vahvistamisesta on ratkaisevasti perustunut. – – yhtiön ilmoittaman henkilöstön on nimittäin katsottu jäävän kokonaisuudessaan työntekijöiden yleisen sosiaaliturvajärjestelmän ulkopuolelle seuraavista syistä: ’Lukuisat yksityiskohtaiset ja yhtäpitävät seikat osoittavat oikeudellisesti riittävällä tavalla, ettei [mainitun] yhtiön palveluksessa olemisella ole yhteyttä työntekoon – – ja ettei – – ilmoitetuilla henkilöillä täten ole työsopimusta yhtiön kanssa.’”

4.

Pääasian valittaja valitti mainitusta päätöksestä 2.1.2014 Conseil du contentieux des étrangers’lle (ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin) ja vaati sen kumoamista. Pääasian valittaja on esittänyt valituksensa tueksi yhden ainoan perusteen, jonka mukaan asiassa on rikottu hallintotoimien muodollista perustelua koskevaa säännöstä, loukattu hyvän hallinnon periaatetta, oikeusvarmuuden periaatetta, suhteellisuusperiaatetta, varovaisuuden ja tarkkuuden periaatteita, huolellisen asiainhoidon periaatetta sekä periaatetta, jonka mukaan hallinnon on annettava ratkaisunsa ottaen huomioon kaikki asiaan liittyvät seikat, ja lisäksi asiassa on rikottu Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY ( 2 ) 35 artiklaa.

5.

Ainoan perusteensa selkeyttämiseksi esittämissään perusteluissa pääasian valittaja korostaa muun muassa, että valituksenalaisen päätöksen perustelut olivat puutteelliset. Hän väittää, että kansallisen sosiaaliturvalaitoksen kertomusta, jonka perusteella valituksenalainen päätös on tehty, ei ollut liitetty mainittuun päätökseen tai toistettu siinä olennaisilta osiltaan, eikä sitä ollut toimitettu hänelle ennen päätöksen tiedoksi antamista, joten pääasian valittaja ei kyennyt ymmärtämään hänelle vastaisen päätöksen perusteluja.

6.

Conseil du contentieux des étrangers (ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin) hylkäsi valituksen 30.4.2014 antamallaan tuomiolla. Se huomautti tuomiossaan muun muassa seuraavaa:

”Conseil [du contentieux des étrangers] toteaa joka tapauksessa, että hetkestä, jolloin kantaja oli esittänyt – – yhtiön kanssa tekemänsä työsopimuksen, kului lähes vuosi sen kertomuksen antamiseen, jonka perusteella [riidanalainen] päätös tehtiin, eikä valittaja ole tämän ajanjakson aikana toimittanut [kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle] minkäänlaisia tietoja tai ilmoittanut ongelmista, joihin kanteessa on vedottu ja joita hänellä on väittämänsä mukaan ollut työsuhteessaan mainitsemansa yhtiön kanssa.

Jos valittaja katsoi voivansa vedota seikkoihin, jotka olisivat voineet estää hänen oleskelulupansa peruuttamisen, hänen olisi pitänyt ilmoittaa niistä [kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle], eikä [laitoksen] asiana suinkaan ole pyytää valittajaa esittämään näkemyksiään tästä. On muistettava, että kantajan tehtävänä on esittää näyttö siitä, että hän täyttää vaatimaansa oikeuteen ja sen säilyttämiseen liittyvät edellytykset. Koska valittaja on pyytänyt todistusta siitä, että hänet on Belgiassa rekisteröity palkatuksi työntekijäksi, hän on perustellusti voinut tai hänen on perustellusti täytynyt voida olettaa, että hänen työsopimuksensa toteutumatta jääminen (hänestä riippumattomistakin syistä) vaikuttaa hänen oleskeluoikeuteensa, ja olla tietoinen siitä, että hänen olisi omasta aloitteestaan pitänyt ilmoittaa kyseiset tiedot [kansalliselle sosiaaliturvalaitokselle], mitä hän ei ole viranomaisten käytössä olevan aineiston perusteella tehnyt.

Sillä, ettei valittaja ole ’saanut kirjattua kirjettä asian tutkinnassa edellytetyllä tavalla eikä hänellä näin ole ollut mahdollisuutta tulla kuulluksi’, ei ole merkitystä edellä todetun kannalta, koska valittajan moite koskee – – työ- ja sosiaalioikeudellisista asioista vastaavan tarkastajan toimittamaa kuulemista (joka ei perustu ainoastaan lausumiin vaan myös objektiivisiin toteamuksiin, joita valittaja ei ole miltään osin kiistänyt) eikä suoraan riidanalaista päätöstä.”

7.

Pääasian valittaja teki 10.5.2014 Conseil d’État’lle (ylin hallintotuomioistuin) kassaatiovalituksen, ja siinä on muun muassa yksi peruste, jossa hän väittää, että Belgian ulkomaalaisviraston olisi pitänyt kuulla häntä ennen valituksenalaisen päätöksen tekemistä. Pääasian valittaja väittää, että asiassa on rikottu Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 41 ja 51 artiklaa sekä loukattu puolustautumisoikeuksien kunnioittamisen ja kontradiktorisen menettelyn periaatteita sekä audiatur et altera pars ‑periaatetta (asianosaisen kuulemisperiaate).

8.

Belgian ulkomaalaisvirasto on vastauksessaan muun muassa esittänyt, että valitusperuste ei täytä tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä, koska se on esitetty ensimmäisen kerran vasta kassaatiomenettelyssä, eikä kyseessä ole ordre public ‑peruste.

9.

Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin) huomauttaa, että pääasian valittaja esittää perusteen, johon hän ei ollut vedonnut Conseil du contentieux des étrangers’ssä (ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin). Belgian oikeuden mukaisesti Conseil d’État ei kuitenkaan voi ottaa tutkittavaksi tällaista perustetta, ellei kyse ole ordre public ‑perusteesta. Conseil d’État täsmentää, että kansallisessa oikeudessa ordre public ‑säännöillä – hallintoviranomaisten ja tuomioistuinten toimivaltaa, puolustautumisoikeuksien kunnioittamista tai tiettyjä perusoikeuksia koskevilla säännöillä – on perustavanlaatuinen merkitys Belgian oikeusjärjestyksessä.

10.

Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin) viittaa muun muassa tuomioon van der Weerd ym. (C-222/05–C‑225/05, EU:C:2007:318) ja tuomioon Asturcom Telecomunicaciones (C‑40/08, EU:C:2009:615) ja miettii, onko puolustautumisoikeuksien – mukaan luettuna oikeus tulla kuulluksi – kunnioittamista koskevalla unionin oikeuden yleisperiaatteella vastaava asema unionin oikeusjärjestyksessä ja edellyttääkö vastaavuusperiaate, että Conseil d’État tutkii perusteen, joka esitetään ensimmäisen kerran vasta kassaatiomenettelyssä ja joka koskee puolustautumisoikeuksien loukkaamista, mikä on mahdollista kansallisessa oikeudessa, kun kyse on ordre public ‑perusteesta.

11.

Tässä tilanteessa Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin) on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko unionin oikeuden yleisellä oikeusperiaatteella, jolla vahvistetaan puolustautumisoikeuksien kunnioittamisen vaatimus, kuten henkilön oikeus tulla kuulluksi kansallisessa viranomaisessa ennen kuin tämä tekee päätöksen, joka saattaa vaikuttaa epäedullisesti asianomaisen henkilön intresseihin, kuten päätöksen peruuttaa hänen oleskelulupansa, unionin oikeusjärjestyksessä vastaava merkitys kuin Belgian oikeuden mukaisilla ordre public ‑säännöillä kansallisessa oikeudessa ja edellyttääkö vastaavuusperiaate, että puolustautumisoikeuksien kunnioittamista koskevan unionin oikeuden yleisen oikeusperiaatteen loukkaamista koskevaan valitusperusteeseen on voitava vedota ensimmäistä kertaa vasta Conseil d’État’ssa käytävässä kassaatiomenettelyssä, mikä sallitaan kansallisessa oikeudessa, kun kyse on ordre public -perusteista?”

12.

Kysymyksestä ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia pääasian valittaja, Belgian ja Ranskan hallitukset sekä Euroopan komissio. Istunnossa, joka pidettiin 19.11.2015, kuultiin mainittuja osapuolia, lukuun ottamatta pääasian valittajaa, joka ei ollut istunnossa edustettuna.

13.

Nyt käsiteltävä asia tarjoaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden esittää joitakin täsmennyksiä tuomioistuinten velvollisuuksiin hallinnollisissa riita-asioissa ja varsinkin tuomioistuinten mahdollisuuteen ottaa tutkittavaksi ensimmäistä kertaa vasta muutoksenhakuvaiheessa esitetty peruste, jonka mukaan kuulluksi tulemisen oikeutta on loukattu, tai ottaa tällainen peruste huomioon viran puolesta.

14.

Ennen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kaksiosaisen kysymyksen tarkastelua esitän neljä alkutoteamusta.

15.

Ensimmäinen niistä koskee pääasian taustalla olevien oikeussääntöjen ja tosiseikkojen tulkintaa ja erityisesti Conseil d’État’n (ylin hallintotuomioistuin) näkemystä, jonka mukaan kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista koskeva peruste on esitetty ensimmäisen kerran vasta kassaatiovalitusvaiheessa. Conseil du contentieux des étrangers’n (ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin) 30.4.2014 antamasta tuomiosta, jonka olennaiset osat toistetaan edellä 6 kohdassa, käy ilmi, että kyseinen tuomioistuin on tulkinnut ainoaa sille esitettyä perustetta siten, että siihen sisältyy ainakin epäsuorasti väite siitä, että Belgian ulkomaalaisvirasto on loukannut pääasian valittajan oikeutta tulla kuulluksi ennen valituksenalaisen päätöksen tekemistä. Conseil du contentieux des étrangers nimittäin toteaa, että jos pääasian valittaja ”katsoi voivansa vedota seikkoihin, jotka olisivat voineet estää hänen oleskelulupansa peruuttamisen, hänen olisi pitänyt ilmoittaa niistä vastapuolelle, eikä vastapuolen asiana suinkaan ole pyytää [häntä] esittämään näkemyksiään tästä”. Ensi tarkastelun perusteella kyseessä on siis kannanotto siihen, oliko kyseinen väite, joka olisi voinut saada Conseil d’État’n tutkimaan valitusasiassa ainoastaan ensimmäisen tuomioistuimen esittämän arvion perusteltavuuden ja mahdollisesti puuttumaan siihen, perusteltu. ( 3 )

16.

Näin ollen on selvää, että Conseil d’État’n (ylin hallintotuomioistuin) tulkinta pääasian valittajan ensimmäisessä oikeusasteessa tekemästä valituksesta on SEUT 267 artiklan nojalla tehtävän unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten toimivallan jaon perusteella yksinomaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä, eikä unionin tuomioistuimen asiana ole puuttua siihen. Unionin tuomioistuimen on siis pidettävä lopullisena toteamusta, jonka mukaan unionin oikeuteen perustuva, kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista koskeva peruste on esitetty yksinomaan ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa käydyssä muutoksenhakuvaiheessa.

17.

Sama pätee (ja tämä on toinen huomautukseni) kyseisen perusteen luokitteluun kansallisessa oikeudessa, vaikka Belgian hallitus vastustaakin tätä luokittelua kirjallisissa huomautuksissaan. Unionin tuomioistuimen asiana ei nimittäin ole antaa ennakkoratkaisukysymyksen yhteydessä ratkaisua erosta, jonka Belgian hallitus väittää kansallisessa oikeudessa vallitsevan seuraavien seikkojen välillä: yhtäältä kurinpidon ja rikosoikeuden alalla ilmenevä puolustautumisoikeuksien loukkaaminen, joka sisältyy oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien perusteiden luokkaan ja voidaan ottaa esille viran puolesta, ja toisaalta loukkaaminen, joka koskee oikeutta tulla kuulluksi hallintoviranomaisessa ennen kuin tehdään henkilölle vastainen päätös, joka ei kuulu oikeusjärjestyksen perusteisiin ja jota ei siis voida ottaa huomioon viran puolesta. ( 4 )

18.

Tästä riittänee todeta, että Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin) sisällyttää ennakkoratkaisupyynnössään kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittamisen puolustautumisoikeuksien kunnioittamiseen ja pitää lähtökohtana ajatusta siitä, että oikeus tulla kuulluksi voidaan tutkia viran puolesta kansallisessa oikeudessa, mikä nimenomaisesti oikeuttaa ennakkoratkaisukysymyksen kohteen keskittymisen vastaavuusperiaatteen noudattamisesta johtuviin vaatimuksiin.

19.

Kolmas toteamukseni liittyy unionin oikeuden soveltamisalaan sekä Belgian ulkomaalaisviraston esittämään ja Conseil du contentieux des étrangers’n (ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin) hyväksymään arvioon, jonka mukaan pääasian valittajan oleskeluluvan peruuttaminen olisi perusteltu pääasiallisesti sillä, että hän käytti väärin tai petollisesti unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä.

20.

Pääasian valittaja on vastustanut tätä Belgian ulkomaalaisviraston luonnehdintaa ja väittänyt, että ulkomaalaisvirasto on rikkonut direktiivin 2004/38 35 artiklaa, jonka otsikkona on ”Oikeuksien väärinkäyttö” ja jonka mukaan jäsenvaltioilla on valtuus suhteellisuusperiaatetta noudattaen ”toteuttaa tarpeelliset toimenpiteet evätäkseen, lopettaakseen tai peruuttaakseen tässä direktiivissä tarkoitetut oikeudet, jos ne on saatu oikeuksien väärinkäytöllä tai petoksella”.

21.

Jos tällainen väärinkäyttö tai petollinen käyttö osoitetaan toteen, voidaankin kysyä, tarkoittaako se, että jäsenvaltion sellaisen kansalaisen tilanne, joka on käyttänyt yhtä EUT-sopimuksessa taatuista liikkumisvapauksista, jää unionin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle, jolloin esitetty kysymys menettäisi merkityksensä.

22.

Olen nimittäin jo saanut tilaisuuden täsmentää ratkaisuehdotuksessani Fonnship ja Svenska Transportarbetareförbundet (C‑83/13, EU:C:2014:201, 62 ja 66 kohta), ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ole tarjonnut yksiselitteistä vastausta kysymykseen, onko oikeuden väärinkäytön käsite sääntö, jolla voidaan rajata unionin oikeuden säännösten ja määräysten soveltamisalaa – jolloin unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa vastata ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään kysymykseen –, vai onko se sen sijaan sääntö tai periaate, jonka nojalla voidaan rajoittaa mainituilla säännöksillä ja määräyksillä annetun (subjektiivisen) oikeuden käyttöä, jolloin voidaan katsoa, että pääasian tilanne kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan ja että unionin tuomioistuimelle esitettyyn kysymykseen on vastattava. ( 5 )

23.

Tässä ei ole tarpeen toistaa jälkimmäistä näkemystä puolustavia perusteluja, mutta olen taipuvainen ajattelemaan, että jos oikeuden väärinkäytön kieltoa pidettäisiin unionin oikeuden säännösten ja määräysten soveltamisalaa rajaavana periaatteena, kiellolle annettaisiin liikkumista koskevien perusvapauksien näkökulmasta sama asema kuin rule of reason ‑periaatteelle, mikä on mielestäni väärin ja epätarkoituksenmukaista. Tämä johtaisi nimittäin siihen, että kaikissa yksittäistapauksissa olisi selvitettävä, viittaako tietty tilanne oikeuden väärinkäyttöön, ennen kuin kyseisen tilanteen voitaisiin todeta kuuluvan unionin oikeuden soveltamisalaan. Tällainen väärinkäytön ja oikeuden välinen suhde, jossa väärinkäytön tutkiminen olisi etusijalla oikeuden tarkasteluun nähden, heikentäisi mielestäni selvästi EUT-sopimuksessa taattujen liikkumisvapauksien tehokasta vaikutusta. ( 6 )

24.

Direktiivin 2004/38 35 artikla mielestäni sitä paitsi vahvistaa, että oikeuden väärinkäytön kielto on periaate, jolla rajoitetaan unionin oikeudessa yksityisille annettuja subjektiivisia oikeuksia. Kyseisessä säännöksessä nimittäin vain annetaan jäsenvaltioille lupa toteuttaa toimenpiteitä, joilla rangaistaan kyseisellä säännöksellä unionin kansalaisille ja heidän perheenjäsenilleen etukäteen annetun oikeuden väärinkäytöstä.

25.

Näin ollen pääasian kaltainen tilanne kuuluu mielestäni kiistattomasti unionin oikeuden soveltamisalaan. Unionin tuomioistuimen tulisi siis vastata pääasian osalta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään kysymykseen.

26.

Neljäs alustava toteamukseni koskee ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän kysymyksen rajaamista.

27.

Kyseinen tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, onko puolustautumisoikeuksia, kuten asianomaisen oikeutta tulla kuulluksi hallinnossa ennen kuin tehdään hänelle vastainen päätös, kunnioitettava unionin oikeuden yleisenä periaatteena eikä sellaisena kuin se vahvistetaan perusoikeuskirjan 41 ja 47 artiklassa, joista ensimmäiseen pääasian valittaja on lisäksi vedonnut Conseil d’État’lle (ylin hallintotuomioistuin) tekemässään kassaatiovalituksessa.

28.

Mahdollisuus soveltaa perusoikeuskirjan 41 artiklaa jäsenvaltioihin niiden soveltaessa unionin oikeutta eli silloin, kun niiden toteuttamat kansalliset toimenpiteet kuuluvat kyseisen oikeuden soveltamisalaan, ( 7 ) on kiistanalainen kysymys.

29.

Vaikka 41 artiklassa tarkoitettu ”oikeus hyvään hallintoon” pitää saman artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan sisällään ”jokaisen oikeu[den] tulla kuulluksi ennen kuin häntä vastaan ryhdytään yksittäiseen toimenpiteeseen, joka vaikuttaa häneen epäedullisesti”, nämä määräykset koskevat saman artiklan 1 kohdan mukaan yksinomaan ”unionin toimielim[iä], elimi[ä] ja laitoks[ia]”.

30.

Unionin tuomioistuin on päätellyt tästä sanamuodosta useassa tuomiossa, ettei perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohtaa sovelleta jäsenvaltioihin, ( 8 ) mikä on saanut sen tutkimaan joissakin tällaisissa tuomioissa esitetyt kysymykset vertaamalla niitä unionin oikeuden yleiseen periaatteeseen puolustautumisoikeuksien kunnioittamisesta, ja oikeus tulla kuulluksi on olennainen osa näitä oikeuksia. ( 9 )

31.

Oikeuskäytännössä ilmenevän toisen suuntauksen mukaan unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että perusoikeuskirjan 41 artiklaa voidaan soveltaa jäsenvaltioiden toimenpiteisiin silloin, kun nämä soveltavat unionin oikeutta, ( 10 ) ja että kyseinen artikla on ”soveltamisalaltaan yleinen”. ( 11 )

32.

Kuten ratkaisuehdotuksessani CO Sociedad de Gestion y Participación ym. (C‑18/14, EU:C:2015:95, alaviite 48) muistutin, perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan soveltamaan perusoikeuskirjan määräyksiä ”silloin, kun nämä soveltavat unionin oikeutta”. Tällaisissa olosuhteissa jäsenvaltioiden on siis noudatettava perusoikeuskirjan määräyksiä, myös yksilön oikeutta tulla kuulluksi, josta määrätään 41 artiklan 2 kohdan a alakohdassa. Perusoikeuskirjan 41 artiklan kirjaimellinen tulkinta, joka estää sen soveltamisen jäsenvaltioihin, johtaisi kuitenkin siihen, että mainitussa 41 artiklassa tarkoitettu oikeus tulla kuulluksi katsotaan poikkeukseksi perusoikeuskirjan 51 artiklasta, jossa määrätään, että kaikkia ”perusoikeuskirjan määräyksiä” sovelletaan jäsenvaltioihin silloin, kun nämä soveltavat unionin oikeutta. Kuten julkisasiamies Wathelet on korostanut ratkaisuehdotuksessaan Mukarubega (C‑166/13, EU:C:2014:2031, 56 kohta), ”ei ole johdonmukaista – –, että perusoikeuskirjan 41 artiklan sanamuodon perusteella voitaisiin siten poiketa sen 51 artiklassa vahvistetusta säännöstä siten, että jäsenvaltiot voivat olla soveltamatta perusoikeuskirjan artiklaa jopa soveltaessaan unionin oikeutta”.

33.

Pääasiassa valituksenalainen päätös, jolla Belgian ulkomaalaisvirasto peruutti unionin kansalaisen oleskeluluvan ja määräsi hänet poistumaan Belgian kuningaskunnan alueelta, on kiistatta toimenpide, joka kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan, sillä toimenpiteen tarkoituksena on tarkemmin sanottuna panna täytäntöön direktiivin 2004/38 35 artiklassa annettu lupa.

34.

Unionin tuomioistuin voisi siis muotoilla esitetyn kysymyksen uudelleen siten, että siihen vastattaisiin perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan a alakohdan soveltamisalan perusteella eikä puolustautumisoikeuksien, myös kuulluksi tulemisen oikeuden, kunnioittamista koskevan unionin oikeuden yleisen periaatteen soveltamisen perusteella, mikä onkin mielestäni tarkoituksenmukaisin ratkaisu, kun otetaan huomioon edellä esitetyt näkökohdat.

35.

Näiden tarkennusten jälkeen totean, että esitettyyn kysymykseen annettava vastaus jakautuu kahteen osaan. On ensinnäkin selvitettävä, onko vastaavuusperiaatteen soveltamisen edellytyksenä, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin olettaa, että jotta kuulluksi tulemisen oikeus voidaan ottaa huomioon viran puolesta, sillä on oltava unionin oikeusjärjestyksessä vastaava asema kuin kansallisessa oikeudessa. Jos näin on, täytyy toiseksi tarkistaa, onko oikeus tulla kuulluksi oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluva sääntö, jonka unionin tuomioistuimet voivat tutkia viran puolesta, mikä puolestaan herättää kiistanalaisen kysymyksen siitä, onko tämän oikeuden loukkaaminen luokiteltava olennaisen menettelymääräyksen rikkomiseksi.

36.

Unionin tuomioistuin on useasti katsonut, että oikeus tulla kuulluksi takaa jokaiselle henkilölle tilaisuuden esittää hallintomenettelyn aikana hyödyllisellä ja tehokkaalla tavalla kantansa ennen sellaisen päätöksen tekemistä, joka saattaa vaikuttaa hänen intresseihinsä epäedullisesti. ( 12 )

37.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan velvollisuus kunnioittaa oikeutta tulla kuulluksi on täytettävä silloinkin, kun sovellettavissa oikeussäännöissä ei nimenomaisesti säädetä tällaisesta muodollisuudesta, ( 13 ) ja se koskee lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden hallintoviranomaisia, kun ne toteuttavat unionin oikeuden soveltamisalaan kuuluvia toimenpiteitä. ( 14 )

38.

Kun edellytyksiä, joilla on varmistettava kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittaminen, ja tämän oikeuden loukkauksen seurauksia ei ole vahvistettu unionin oikeudessa, kyseiset edellytykset ja seuraukset kuuluvat kansallisen oikeuden soveltamisalaan, siltä osin kuin tätä varten toteutetut toimenpiteet vastaavat niitä, joita sovelletaan yksityisiin kansallisessa oikeudessa säännellyissä rinnastettavissa tilanteissa (vastaavuusperiaate), eikä niillä tehdä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi unionin oikeusjärjestyksessä annettujen oikeuksien käyttöä (tehokkuusperiaate). ( 15 )

39.

Komissio onkin tämän tapauksen yhteydessä perustellusti huomauttanut, että vaikka direktiivin 2004/38 31 artiklassa säädetään, että jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että asianomaisilla henkilöillä on mahdollisuus hakea tuomioistuimessa muutosta karkottamispäätöksiin, ( 16 ) mainitussa direktiivissä ei sitä vastoin katsota, että tällaisilla henkilöillä on oikeus tulla kuulluksi vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisissa viranomaisissa ennen karkottamispäätöksen tekemistä.

40.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin onkin aivan oikein väittänyt, että edellytyksistä, joilla oikeutta tulla kuulluksi on käytettävä, säädetään kansallisessa oikeudessa jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla mutta vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita noudattaen.

41.

On ymmärrettävää, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustele unionin tuomioistuimelta tehokkuusperiaatteen ulottuvuudesta.

42.

Se, ettei asiaa viimeisenä oikeusasteena käsittelevä hallintotuomioistuin voi tutkia viran puolesta sille ensimmäisen kerran esitettyä perustetta, jonka mukaan kuulluksi tulemisen oikeutta on loukattu, tai että sen on jätettävä kyseinen peruste tutkimatta, ei tarkoita, että kansalliset menettelysäännöt tekevät mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi vedota tällaisen oikeuden loukkaamiseen kansallisissa tuomioistuimissa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tehokkuusperiaatteen kannalta tärkeää on se, että asianosaisilla on ollut tosiasiallinen mahdollisuus vedota unionin oikeuteen pohjautuvaan perusteeseen kansallisessa tuomioistuimessa. ( 17 ) Tehokkuusperiaate ei toisin sanoen edellytä, että kansallinen tuomioistuin korjaa asianosaisten syyksi luettavan puutteen tai laiminlyönnin, koska näillä on ollut kansallisten menettelysääntöjen nojalla tosiasiallinen mahdollisuus vedota unionin oikeuden loukkaamista koskevaan perusteeseen. Koska tämä pätee epäilemättä nyt käsiteltävään asiaan ja koska pääasian valittaja on kaiken lisäksi saanut käyttää edustajanaan asianajajaa jo siitä lähtien, kun hän pani valituksen vireille ensimmäisessä oikeusasteessa, tehokkuusperiaatteen soveltaminen ei johda siihen, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi tutkittava viran puolesta kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista koskeva peruste, vaikka kyseinen oikeus onkin unionin oikeusjärjestyksen kannalta merkittävä. ( 18 )

43.

Selvästi pulmallisempi on kysymys siitä, onko vastaavuusperiaatteesta tällainen seuraus ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle.

44.

Vastaavuusperiaate edellyttää, että menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, eivät ole epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia luonteeltaan jäsenvaltion sisäisiä oikeussuojakeinoja. ( 19 )

45.

Tästä voidaan siis loogisesti päätellä, että kun kansalliset menettelysäännöt antavat kansalliselle tuomioistuimelle mahdollisuuden ottaa tai velvoittavat sen ottamaan viran puolesta esille kansalliseen oikeuteen perustuvan perusteen, vastaavuusperiaate edellyttää jokseenkin automaattisesti, että tämä mahdollisuus tai velvollisuus koskee myös unionin oikeuteen nojautuvia perusteita.

46.

Ranskan hallitus puolustaa tässä tapauksessa tällaista lähestymistapaa. Se korostaa pääasiallisesti, että koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin määrittelee kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista koskevan perusteen oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvaksi perusteeksi, joka voidaan kansallista oikeutta sovellettaessa esittää ensimmäisen kerran vasta kyseisessä tuomioistuimessa käsiteltävässä kassaatiomenettelyssä, vastaavuusperiaate edellyttää, että perusteeseen, joka koskee unionin oikeuden yleisiin periaatteisiin sisältyvän kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista, on voitava soveltaa samaa järjestelmää tuossa samaisessa tuomioistuimessa. Ranskan hallitus täsmensi istunnossa, että – toisin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin väittää – jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla ei ole mitään tarvetta tarkistaa, onko kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaaminen peruste, joka kuuluu unionin oikeudessa oikeusjärjestyksen perusteisiin.

47.

Jos tämä – kaiken lisäksi houkutteleva – ehdotus hyväksytään, vastaus ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään kysymykseen on loppujen lopuksi melko yksinkertainen.

48.

Ehdotuksessa – ja siitä johtuvassa ennakkoratkaisupyynnön uudelleenmuotoilussa, jota Ranskan hallitus istunnossa ehdotti – ei oteta kuitenkaan huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, ( 20 ) joka vaikeuttaa melkoisesti vastauksen antamista ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle.

49.

Kyseinen oikeuskäytäntö nimittäin edellyttää, että tarkistetaan, onko kyseessä olevalla säännöllä unionin oikeusjärjestyksessä vähintäänkin vastaava ”asema” kuin säännöillä, jotka kansallinen tuomioistuin voi ottaa tai jotka sen täytyy ottaa esille viran puolesta kansallisessa oikeudessa.

50.

Tuomiossa van der Weerd ym. (C‑222/05–C‑225/05, EU:C:2007:318, 29–31 kohta) onkin suljettu pois se, että suu- ja sorkkataudin torjuntatoimenpiteitä asettavan direktiivin säännöksillä voisi olla ”[unionin] oikeusjärjestyksessä [vastaava] – – asem[a]” kuin Alankomaiden oikeudessa oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien sääntöjen rikkomista koskevilla perusteilla; tällaisia sääntöjä ovat pääasiallisesti hallintoviranomaisten toimivaltaa sekä kanteiden tutkittavaksi ottamista koskevat säännöt. Tuomiossa siis katsottiin, ettei vastaavuusperiaatteen soveltaminen kyseisessä asiassa merkinnyt, että kansallisen tuomioistuimen olisi ryhdyttävä viran puolesta tutkimaan siinä riitautettujen hallinnollisten toimien laillisuutta kyseiseen direktiiviin perustuvien perusteiden valossa. Saman tuomion 32 kohdassa todettiin vielä, että vaikka direktiivin säännökset liittyvät kansanterveyden alaan, niihin oli vedottu ”pääasiallisesti sellaisten oikeussubjektien yksityisten etujen huomioon ottamiseksi”, joihin suu‑ ja sorkkataudin torjumistoimenpiteet olivat vaikuttaneet.

51.

Unionin tuomioistuin on hiljattain esittänyt tiivistelmän kyseisestä oikeuskäytännöstä ja katsonut sen tarkoittavan, että ”vastaavuusperiaattee[n] – – mukaan kansallisessa oikeudessa asetetut edellytykset [unionin] oikeuden sääntöön nojautumiseksi viran puolesta eivät saa olla epäedullisempia kuin edellytykset, jotka koskevat samankaltaisten jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvien sääntöjen soveltamista”. ( 21 )

52.

Tämän oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännön rikkomista koskevan perusteen viran puolesta huomioimisen ulottuvuus riippuu siis siitä, onko kyseisellä säännöllä unionin oikeudessa vastaava tai sama asema kuin säännöillä, jotka kansallisella tuomioistuimella on valtuus ottaa esille viran puolesta kansallisessa oikeusjärjestyksessä.

53.

Toisin sanoen: jos kansallisissa menettelysäännöissä annetaan kansallisille tuomioistuimille valtuus ottaa esille viran puolesta maan sisäisiä ”pakottavia” sääntöjä, kuten tuomion van Schijndel ja van Veen (C‑430/93–C‑431/93, EU:C:1995:441, 13, 14 ja 22 kohta) ja tuomion Kraaijeveld ym. (C‑72/95, EU:C:1996:404, 57, 58 ja 60 kohta) taustalla olleissa tilanteissa, kyseisten tuomioistuinten on otettava viran puolesta esille unionin oikeuden sääntöjä, jotka ovat unionin tuomioistuimen esittämän luonnehdinnan mukaisesti yhtä pakottavia.

54.

Jos kansalliset menettelysäännöt ovat tiukempia ja edellyttävät, että peruste voidaan ottaa huomioon viran puolesta, jos kansallisen oikeuden sääntö, jota on rikottu, luokitellaan kuuluvaksi oikeusjärjestyksen perusteisiin, myös unionin oikeuden loukkaamista koskevan perusteen on perustuttava sellaisen säännön rikkomiseen, jolla on unionin oikeudessa ”vastaava asema” tai joka on ”samankaltainen”, jotta peruste voitaisiin käsitellä vastaavalla tavalla kansallisissa tuomioistuimissa.

55.

Ranskan hallituksen ajama näkemys antaa sen sijaan liian suuren liikkumavaran jäsenvaltioiden menettelylliselle autonomialle, vaikka tarkoituksena on tulkita vastaavuusperiaatetta, jolla pyritään vähentämään tätä autonomiaa ja jonka ulottuvuus on määriteltävä unionin oikeudessa.

56.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ansiona on kuitenkin nimenomaan se, että siinä vahvistetaan perusta oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvan perusteen määritelmälle unionin oikeudessa, jotta kyseessä olevan unionin säännön soveltaminen ei vaihtelisi yksinomaan sen mukaan, miten se luokitellaan kansallisessa oikeudessa.

57.

Olipa Ranskan hallitus mitä mieltä tahansa, tällainen suhtautuminen on mielestäni johdonmukainen tuomiossa Eco Swiss (C‑126/97, EU:C:1999:269, 24, 31, 37 ja 41 kohta) omaksutun ratkaisun kanssa. Kyseisessä tuomiossa nimittäin katsottiin, että EY 81 artiklalla (nykyinen SEUT 101 artikla) on sama arvo kuin kyseessä olevan jäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvilla kansallisilla oikeusäännöillä ja näin ollen että vastaavuusperiaate edellyttää kansallisen tuomioistuimen hyväksyvän välitystuomion kumoamisvaatimuksen, jota se pitää kyseisen artiklan vastaisena, koska sen on kansallisten menettelysääntöjen mukaan hyväksyttävä tällainen kumoamisvaatimus siinä tilanteessa, että välitystuomio on ristiriidassa oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvan kansallisen oikeussäännön kanssa, ja siitä huolimatta, että kansallisen oikeuden nojalla sitä, että välitystuomio on kansallisen kilpailuoikeuden säännösten vastainen, ei yleensä pidetä oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvana perusteena.

58.

Jos siis jäsenvaltioiden menettelyllinen autonomia hyväksytään, sen ei pidä ulottua niin laajalle, että siihen sisällytetään sellaisten unionin oikeuden sääntöjen määrittely tai luokittelu, jotka sisältyvät oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien sääntöjen luokkaan.

59.

Katson siis, että kuten pääasian valittaja ja Belgian hallitus ovat väittäneet ja kuten ne ovat asiaa konkreettisesti kirjallisissa huomautuksissaan tarkastelleen, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella on tutkittava, onko kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittamisella unionin oikeudessa sama tai vastaava asema kuin oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvilla säännöillä kansallisessa oikeudessa.

60.

Unionin tuomioistuimissa ei saa vedota asian käsittelyn kuluessa uuteen perusteeseen, ellei kyseessä ole jokin seuraavista tilanteista: peruste perustuu asian käsittelyn aikana ilmenneisiin oikeudellisiin seikkoihin ja tosiseikkoihin, ( 22 ) perusteella vain laajennetaan aikaisemmin esitettyä perustetta tai peruste koskee oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvan säännön rikkomista. ( 23 )

61.

Viimeksi mainitusta tilanteesta työjärjestyksen 150 artiklassa todetaan, että unionin tuomioistuin voi omasta aloitteestaan milloin tahansa ratkaista, onko kanne jätettävä tutkimatta ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi. Unionin tuomioistuin on lisäksi jo hyvin vakiintuneessa oikeuskäytännössä katsonut, että unionin tuomioistuinten on tutkittava viran puolesta oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvat perusteet. ( 24 )

62.

Unionin tuomioistuin tutkii siis viran puolesta, myös muutoksenhakuvaiheessa, muun muassa mutta ei yksinomaan muutoksenhaun tutkimatta jättämisen perusteet ( 25 ) tai muutoksenhaun kohteen katoamisen, ( 26 ) unionin toimen laatijan toimivallan, ( 27 ) asiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivallan, ( 28 ) unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisukokoonpanon sääntöjenvastaisuuden ( 29 ) ja tietyn toimen perustelujen puuttumisen tai riittämättömyyden ( 30 ). Kyseessä ovat siis perusteet, jotka liittyvät toimien muodolliseen laillisuuteen.

63.

Muutoksenhakutuomioistuimena unionin tuomioistuin on sitä vastoin kieltäytynyt tutkimasta viran puolesta aineellisia perusteita, jotka koskevat perustamissopimuksen aineellisten säännösten tai määräysten tai unionin toimien rikkomista ( 31 ) ja jotka on esitetty ensimmäisen kerran vasta sille. Unionin tuomioistuin ei siis kovin herkästi tutki viran puolesta perusteita, jotka koskevat toimien aineellista laillisuutta. ( 32 )

64.

Tästä huolimatta unionin tuomioistuin ei ole koskaan määrittänyt käsitetasolla kriteerejä, joiden avulla voidaan osoittaa, kuuluuko jokin peruste oikeusjärjestyksen perusteisiin.

65.

Tällaisen perusteen määritteleminen ei ole tietenkään helppoa, sillä se riippuu loppujen lopuksi tarkasteltavan oikeusjärjestyksen perustavanlaatuisista arvoista, asianosaisten asemista, asiaan sovellettavista menettelysäännöistä sekä asiaa käsittelevän tuomioistuimen luonteesta (esim. siviili- vai hallintotuomioistuin) ja oikeusasteesta (pääasian käsittelevä tuomioistuin vai kassaatiotuomioistuin). ( 33 )

66.

Oikeuskäytännöstä johdetut seikat auttavat kuitenkin rajaamaan oikeusjärjestystä ja unionin tuomioistuinjärjestelmää koskevat kriteerit melko tarkasti.

67.

Olen jo aiemmissa ratkaisuehdotuksissa ( 34 ) saanut tilaisuuden korostaa, että kannatan tältä osin kahta kriteeriä, jotka julkisasiamies Jacobs esittää ratkaisuehdotuksensa Salzgitter v. komissio (C‑210/98 P, EU:C:2000:172) 141 ja 142 kohdassa.

68.

On siis arvioitava yhtäältä, onko rikkomisen kohteena olleen säännön tarkoituksena edistää unionin oikeusjärjestyksen perustavanlaatuista tavoitetta tai arvoa ja onko sillä merkittävä asema kyseisen tavoitteen tai arvon toteutumisessa, ja toisaalta, onko kyseinen sääntö annettu kolmansien hyväksi tai yleiseksi hyödyksi eikä vain niiden henkilöiden hyväksi, joita asia välittömästi koskee. ( 35 )

69.

Ensimmäisen kriteerin on ilmiselvästi katsottava täyttyneen. Kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittaminen kaikissa hallintomenettelyissä on nimittäin olennainen osa puolustautumisoikeuksien kunnioittamista, joka on unionin oikeuden yleinen (ja perustavanlaatuinen) periaate. ( 36 ) SEU 2 artiklan mukaan unionin perustana olevat arvot ovat muun muassa oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, joista ihmisoikeuksien kunnioittaminen on unionin tuomioistuimen mukaan unionin säädösten laillisuuden edellytys ( 37 ) ja perustamissopimuksen ”perustuslaillinen periaate”. ( 38 ) Samalla kun SEU 6 artiklan 1 kohdassa vakuutetaan, että unioni tunnustaa perusoikeuskirjassa esitetyt oikeudet ja periaatteet, kuten perusoikeuskirjan 41 artiklassa tarkoitetun oikeuden, saman artiklan 3 kohdassa lisätään vielä, että ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyssä, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetussa yleissopimuksessa taatut ja jäsenvaltioiden yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuvat perusoikeudet ovat yleisinä periaatteina osa unionin oikeutta.

70.

Kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittaminen edistää siis yhtä unionin oikeusjärjestyksen olennaista arvoa eli sitä, että unioni sitoutuu perustuslain luonteisesti kunnioittamaan yksilöille myönnettyjä oikeuksia ja vapauksia, jotka on vahvistettu muun muassa perusoikeuskirjassa.

71.

Hankalampaa on sen sijaan ratkaista, täyttääkö kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittaminen toisen kriteerin eli onko se vahvistettu pikemminkin yleiseksi hyödyksi kuin vain niiden henkilöiden hyväksi, joita asia välittömästi koskee.

72.

Kun otetaan huomioon, että perusteet jaetaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä kahtia muodollista laillisuutta koskeviin perusteisiin, jotka voidaan ottaa huomioon viran puolesta, ja aineellista laillisuutta koskeviin perusteisiin, joiden tutkiminen viran puolesta on poissuljettua, onkin selvitettävä, voiko kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaaminen kuulua SEUT 263 artiklassa tarkoitettuun olennaisen menettelymääräyksen rikkomiseen, mikä minun mielestäni tarkoittaa, että rikotaan olennaista muotomääräystä, joka liittyy olennaisesti kyseessä olevan toimen asettavan viranomaisen tahdon muodostamiseen tai ilmaisemiseen, tavalla, joka voi suoraan lain nojalla (ipso jure) muuttaa toimen sisältöä. ( 39 )

73.

Unionin yleinen tuomioistuin ja virkamiestuomioistuin ovat muutaman kerran luokitelleet kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamisen tällä tavoin, minkä vuoksi tällainen peruste tutkitaan viran puolesta.

74.

Unionin yleinen tuomioistuin onkin tutkinut viran puolesta seuraavat komission laiminlyönnit: kartelliin osallistuneita yritysten yhteenliittymiä ei ollut kehotettu esittämään hallintomenettelyn aikana huomautuksia mahdollisuudesta käyttää valtuutta määrätä niille sakkoja, ( 40 ) ja yrityksiä ei ollut kuultu ennen kuin komissio teki päätöksiä, jotka koskevat tuontitullien peruuttamista tai kantamatta jättämistä. ( 41 ) Virkamiestuomioistuin on puolestaan katsonut voivansa tutkia viran puolesta seuraavat hallinnon laiminlyönnit: virkamiestä ei ollut kehotettu esittämään näkemystään ennen kuin hallinto päätti määrittää uudelleen hänen palkkaluokkansa, ( 42 ) toimihenkilölle ei ollut annettu mahdollisuutta esittää huomautuksiaan arviointiasiakirjasta, johon hallinto aikoi nojautua evätäkseen kyseiseltä toimihenkilöltä toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen ( 43 ) ja toimihenkilöä ei ollut kuultu ennen kuin hallinto kieltäytyi uusimasta hänen määräaikaisen työsopimuksensa. ( 44 )

75.

Tällä oikeuskäytännöllä ei voi perustella syitä, joiden vuoksi puolustautumisoikeuksien, kuten kuulluksi tulemisen oikeuden, loukkaamisen katsotaan olevan osa SEUT 263 artiklassa tarkoitettua olennaisen menettelymääräyksen rikkomista.

76.

Tällainen oikeuskäytäntö nojautuu sitä vastoin lähes järjestelmällisesti kahteen tuomioon eli tuomioon Interhotel v. komissio (C‑291/89, EU:C:1991:189, 14 kohta) ja tuomioon komissio v. Sytraval ja Brink’s France (C‑367/95 P, EU:C:1998:154, 67 kohta).

77.

Kummallakaan tuomiolla ei mielestäni kuitenkaan voida tukea unionin yleisen tuomioistuimen ja virkamiestuomioistuimen lähestymistapaa.

78.

Tämä on täysin selvää tuomion komissio v. Sytraval ja Brink’s France (C‑367/95 P, EU:C:1998:154, 67 kohta) tapauksessa. Se nimittäin koski kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittamisen sijaan perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä, joka kuuluu vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 263 artiklassa tarkoitettujen olennaisten muotomääräysten luokkaan. ( 45 )

79.

Tuomio Interhotel v. komissio (C‑291/89, EU:C:1991:189) puolestaan koski kannetta, jossa vaadittiin kumoamaan komission päätös pienentää Interhotel-yhtiön saamia rahoitustukia, joita Euroopan sosiaalirahastosta oli myönnetty Portugalissa toteutettuihin ammatillisen koulutuksen ja ammatinvalinnan toimiin. Asiaan sovellettavassa yhteisön lainsäädännössä säädettiin nimenomaisesti, ettei komissio voi etenkään kyseisen asian kaltaisessa tilanteessa pienentää rahoitustukea antamatta ensin asianomaiselle jäsenvaltiolle tilaisuutta esittää huomautuksiaan. Muistutettuaan valtuudestaan tutkia viran puolesta olennaisen menettelymääräyksen rikkominen yhteisöjen tuomioistuin kumosi komission päätöksen, koska tämä ei ollut pyytänyt etukäteen Portugalin hallituksen huomautuksia.

80.

Tämän päätelmän voidaan ensi näkemältä ajatella tukevan edellä tarkasteltua unionin yleisen tuomioistuimen ja virkamiestuomioistuimen oikeuskäytäntöä.

81.

Tuomion Interhotel v. komissio (C‑291/89, EU:C:1991:189) 15–17 kohdassa kuitenkin muistutetaan, että velvollisuus kuulla asianomaista jäsenvaltiota perustuu selvästi kyseessä olevan yhteisön asetuksen säännöksiin, ja lisäksi siinä tuodaan esiin etenkin jäsenvaltion ”keskeinen merkitys koulutustoimien ehdottamisessa ja niiden rahoituksen valvonnassa sekä niiden velvollisuuksien merkittävyys, joita jäsenvaltiolla näissä yhteyksissä on”, mikä tarkoittaa, että jäsenvaltion mahdollisuus esittää huomautuksiaan ennen rahoitustuen lopullisen pienennyspäätöksen tekemistä on ”olennainen menettelymääräys”, jonka rikkominen johtaa mainitun päätöksen mitättömyyteen.

82.

Juuri jäsenvaltion keskeinen merkitys ja jäsenvaltion velvollisuuksien merkittävyys kyseessä olleella alalla olivat syynä siihen, että kyseisessä tuomiossa katsottiin, että asianomaisen jäsenvaltion kuulemisvelvollisuuden – josta sitä paitsi säädetään nimenomaisesti yhteisön asetuksessa – laiminlyönnillä rikotaan olennaista menettelymääräystä. Kuulemista voidaan loppujen lopuksi pitää toimielinten ja jäsenvaltioiden toimivallanjaon eli toisin sanoen unionin sisäisen institutionaalisen tasapainon erityisenä ilmentymänä. Onkin täysin ymmärrettävää, että ennalta kuulemisen laiminlyönnin voidaan katsoa rikkovan yleiseksi hyödyksi annettua sääntöä, jolla edistetään unionin perustavanlaatuista tavoitetta tai arvoa, ja että unionin tuomioistuimen on näin ollen tutkittava se viran puolesta.

83.

Juuri siksi unionin tuomioistuin myöntääkin, että oikeushenkilö voi vedota sellaiseen jäsenvaltion oikeuksien loukkaamiseen, joka on laajempi kuin oikeushenkilön subjektiivisten oikeuksien loukkaaminen ja joka tekee komission päätöksestä mitättömän. ( 46 )

84.

Mielestäni onkin vaarallista haluta tehdä tuomion Interhotel v. komissio (C‑291/89, EU:C:1991:189) perusteella yleinen päätelmä, että kun loukataan puolustautumisoikeuksia ja etenkin oikeushenkilöiden ja luonnollisten henkilöiden oikeutta tulla kuulluksi kaikissa hallintomenettelyissä, kysymyksessä on unionin oikeusjärjestykseen sisältyvän olennaisen menettelymääräyksen rikkominen, joka unionin tuomioistuinten on tutkittava viran puolesta.

85.

Varovaisuuden tarvetta lisää mielestäni kolme muutakin ratkaisevaa tekijää.

86.

Unionin tuomioistuin ei ole ensinnäkään tähän mennessä vielä koskaan soveltanut tuomioon Interhotel v. komissio (C‑291/89, EU:C:1991:189) perustuvaa oikeuskäytäntöä laajemmin kuin tilanteisiin, jotka edellyttävät unionin oikeudessa jäsenvaltioille annettujen menettelyllisten takeiden noudattamista. ( 47 )

87.

Lisäksi unionin tuomioistuin on muutoksenhaun yhteydessä hylännyt uusina ja siten tutkimatta jätettävinä perusteet, jotka oli esitetty unionin yleiselle tuomioistuimelle vastauskirjelmävaiheessa tai ensi kertaa vasta unionin tuomioistuimelle ja jotka koskivat joko oikeushenkilöiden kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista tai oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden loukkaamista komission toimeenpanemassa hallintomenettelyssä, joka koski kilpailusääntöjen soveltamista. ( 48 )

88.

Tämä tarkoittaa ehdottomasti, että unionin tuomioistuimen mielestä tällaiset perusteet eivät sisälly sellaisten oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien perusteiden luokkaan, jotka unionin tuomioistuinten on otettava esille viran puolesta, vaikka ne koskevatkin unionin oikeusjärjestyksessä suojattujen perusoikeuksien loukkaamista.

89.

Lopuksi on todettava, että olennaisen menettelymääräyksen rikkomisen seuraus eli kyseessä olevan toimen kumoaminen suoraan lain nojalla (ipso jure) sopii huonosti yhteen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa, jonka mukaan kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamisesta seuraa kyseessä olevan hallintomenettelyn päätteeksi tehdyn päätöksen kumoaminen ainoastaan, jos menettely olisi voinut johtaa toisenlaiseen tulokseen ilman kyseistä sääntöjenvastaisuutta. ( 49 )

90.

Kuten tuomio G. ja R. (C‑383/13 PPU, EU:C:2013:533, 38 kohta) osoittaa, tätä oikeuskäytäntöä sovelletaan täysimääräisesti silloin, kun oikeutta tulla kuulluksi on loukattu hallintomenettelyssä, jossa on kyse kolmannen maan kansalaisen säilöönoton jatkamisesta hänen poistamisekseen maasta jäsenvaltioissa sovellettavista yhteisistä vaatimuksista ja menettelyistä laittomasti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten palauttamiseksi 16.12.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/115/EY nojalla. ( 50 ) Vaikka direktiivissä ei säädetä, mitä seurauksia tämän oikeuden loukkaamisesta on ja vaikka jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian perusteella on lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden asiana säätää seurauksista vastaavuus- ja tehokkuusperiaatetta noudattaen, unionin tuomioistuin katsoo todennäköisesti viimeksi mainitun periaatteen nimissä, että kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamisen rankaiseminen siten, että säilöönoton jatkamispäätös kumotaan automaattisesti, saattaa haitata direktiivin tehokasta vaikutusta. ( 51 )

91.

”Unionin oikeus”, johon unionin tuomioistuin nojautui kyseisessä tuomiossa, vaikuttaa siis sulkevan pois sen, että kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaaminen voisi johtaa riidanalaisen hallintomenettelyn jälkeen asetetun toimen automaattiseen kumoamiseen, mikä olisi kuitenkin looginen seuraus, jos tällaisen oikeuden loukkaaminen luokiteltaisiin olennaisen menettelymääräyksen rikkomiseksi.

92.

Unionin yleisen tuomioistuimen ja virkamiestuomioistuimen tätä koskeva oikeuskäytäntö ei myöskään ole yksiselitteinen. Vaikka molemmat tuomioistuimet ovat edellä mainituissa tuomioissa luonnehtineet kuulluksi tulemisen oikeuden olennaiseksi menettelymääräykseksi, ne ovat kuitenkin eräissä kyseisistä asioista yrittäneet kytkeä ne äsken mainittuun unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön ja pyrkineet näin selvittämään, olisiko hallintomenettelyssä voitu päätyä erilaiseen tulokseen, jos kyseisen oikeuden loukkaamista ei olisi ilmennyt. ( 52 ) Kuten jo edellä totesin, se, että unionin tuomioistuimet toteavat (todella) olennaista menettelymääräystä loukatun, ei edellytä kuitenkaan tällaisen arvioinnin tekemistä, sillä kyseinen hallintotoimi on mitätön.

93.

Unionin tuomioistuimen tämänhetkisestä oikeuskäytännöstä käy siis mielestäni ilmi, että kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaaminen hallintomenettelyn aikana ei merkitse SEUT 263 artiklassa tarkoitetun olennaisen menettelymääräyksen rikkomista, joka unionin tuomioistuimilla on valtuus tutkia viran puolesta. ( 53 )

94.

Tällainen arviointi voidaan mielestäni asettaa kyseenalaiseksi yksinomaan, jos unionin tuomioistuin haluaisi antaa suuremman arvon ”läpäisevyydelle”, joka vaikuttaa vallitsevan kuulemisen oikeuden kunnioittamisen ja hallinnolle kuuluvan perusteluvelvollisuuden välillä, ja yhdistää tämän oikeuden siten selvemmin ja ratkaisevammin yleiseen hyötyyn kuuluvaan hyvän hallinnon periaatteeseen. ( 54 )

95.

Tällainen lähestymistapa, jota komissio pääasiallisesti ajoi istunnossa, saa toki jonkin verran tukea unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä.

96.

Tuomiossa Mukarubega (C‑166/13, EU:C:2014:2336, 47 ja 48 kohta) ja tuomiossa Boudjlida (C‑249/13, EU:C:2014:2431, 37 ja 38 kohta), unionin tuomioistuin yhdisti nimittäin oikeuden tulla kuulluksi tavoitteeseen varmistaa, että toimivaltainen viranomainen kykenee ottamaan asianmukaisesti, huolella ja puolueettomasti huomioon kaikki käsiteltävän asian kannalta merkitykselliset seikat, jotta se voi eritellä päätöksensä perustelut. Unionin tuomioistuin katsookin, että hallintotoimen perustelut ovat ”seuraus puolustautumisoikeuksien noudattamisen periaatteesta”.

97.

Lisäksi perustelut, jotka komissio esitti istunnossa, vaikuttavat myös riittävän johdonmukaisilta sen seikan kanssa, että perusoikeuskirjan 41 artiklassa kuulluksi tulemisen oikeuden kunnioittaminen sisällytetään selvästi hallinnon päätösten perusteluvelvollisuuden rinnalle, kun kyseisessä artiklassa luetellaan oikeudet, jotka ovat osa ”oikeutta hyvään hallintoon”.

98.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että unionin tuomioistuimen on varottava synkretismiä eli sitä, että yksityisten kuulluksi tulemisen oikeuden luonne ja ulottuvuus sekoitetaan hallinnolle kuuluvan perusteluvelvollisuuden luonteen ja ulottuvuuden kanssa.

99.

Hallinnon vastuulla oleva perusteluvelvollisuus ei siis tarkoita tietenkään pelkästään sitä, että hallinto ottaa huomioon yksityisten huomautukset ennen heille vastaisten päätösten tekemistä. Oikeuskäytännöstä käy nimittäin ilmi, että kyseinen velvollisuus on varsinkin osa yleisemmin tavoiteltavaa päämäärää eli sen takaamista, että unionin tuomioistuimet voivat harjoittaa niissä riitautettujen toimien laillisuusvalvontaa. ( 55 ) Tällaisen velvollisuuden laiminlyönnin tutkiminen viran puolesta on mielestäni perusteltua silloin, kun unionin tuomioistuimet eivät voi harjoittaa täysimääräisesti tätä valvontaa. Se, että yksityinen ei ole voinut tuoda asianmukaisesti esiin huomautuksiaan hallintomenettelyssä, joka johtaa hänelle vastaisen päätöksen tekemiseen, voi tietenkin vaikuttaa siihen, onko perustelut laadittu riittävän huolellisesti ja jopa niiden aiheellisuuteen. ( 56 ) Se ei kuitenkaan järjestelmällisesti estä unionin tuomioistuimia harjoittamasta tältä osin laillisuusvalvontaansa. ( 57 )

100.

Näin ollen katson, että komission väitteet eivät ole riittävän vakuuttavia, jotta voitaisiin poiketa unionin tuomioistuimen tämänhetkisestä oikeuskäytännöstä, jonka mukaan peruste, joka koskee kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista hallintomenettelyn aikana, ei merkitse SEUT 263 artiklassa tarkoitettua olennaisen menettelymääräyksen rikkomista, joka kuuluu sellaisten oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien perusteiden luokkaan, jotka unionin tuomioistuimilla on valtuus tutkia viran puolesta. Sen osapuolen, joka väittää kärsineensä vahinkoa, on näin ollen vedottava tällaisen oikeuden loukkaamiseen unionin tuomioistuimissa, eikä näiden tehtävänä ole korjata kyseisen osapuolen syyksi luettavaa laiminlyöntiä tai huolimattomuutta.

101.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Belgian Conseil d’État’n (ylin hallintotuomioistuin) esittämään kysymykseen seuraavasti:

Sillä, että kunnioitetaan henkilön oikeutta tulla kuulluksi kansallisessa viranomaisessa ennen kuin se tekee päätöksiä, jotka voivat olla kyseiselle henkilölle vastaisia, ei ole Euroopan unionin oikeusjärjestyksessä vastaavaa asemaa tai sijaa kuin Belgian oikeuden mukaisilla ordre public ‑säännöillä kansallisessa oikeudessa, sellaisina kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on kyseiset säännöt esittänyt.

Vastaavuusperiaate ei edellytä, että peruste, jonka mukaan Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohtaan kirjattua kuulluksi tulemisen oikeutta on loukattu ja joka on esitetty ensimmäisen kerran vasta asiaa viimeisessä oikeusasteessa kassaatiovalituksena käsittelevässä hallintotuomioistuimessa, kuten ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, otetaan tutkittavaksi ja tutkitaan aineellisesti.