1

Kantajana oleva European Association of Euro-Pharmaceutical Companies (jäljempänä EAEPC) on Brysseliin (Belgia) sijoittautunut eurooppalainen yhdistys, joka edustaa sellaisten riippumattomien yritysten etuja, jotka toimivat Euroopan talousalueella (ETA) farmaseuttisten lopputuotteiden viennin tai tuonnin sekä uudelleenpakkaamisen alalla.

2

GlaxoSmithKline SA, entinen Glaxo Wellcome SA, on Espanjan oikeuden mukaisesti perustettu yritys, jonka kotipaikka on Madridissa (Espanja) ja jonka pääasiallista toimintaa on lääkkeiden kehittäminen, valmistaminen ja myynti Espanjassa. GlaxoSmithKline plc on GlaxoSmithKline SA:n emoyhtiö (jäljempänä molemmat yhdessä GSK tai väliintulijat), jonka kotipaikka on Brentfordissa (Yhdistynyt kuningaskunta) ja joka on yksi maailman suurimmista farmaseuttisten tuotteiden valmistajista.

3

Glaxo Wellcome SA ilmoitti 6.3.1998 Euroopan yhteisöjen komissiolle ottavansa Espanjassa valtuutettujen tukkumyyjien osalta käyttöön uudet yleiset myyntiehdot (jäljempänä sopimus) saadakseen 6.2.1962 annetun neuvoston asetuksen N:o 17, eli perustamissopimuksen 85 ja 86 artiklan[, joista tuli ensin EY 81 ja EY 82 artikla ja sittemmin SEUT 101 ja SEUT 102 artikla,] ensimmäisen täytäntöönpanoasetuksen (EYVL 1962, 13, s. 204) 2 artiklassa tarkoitetun puuttumattomuustodistuksen tai, jollei se olisi mahdollista, saman asetuksen, joka on sittemmin kumottu perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklassa (joista on tullut SEUT 101 ja SEUT 102 artikla) vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1), 4 artiklassa tarkoitetun poikkeusluvan. Glaxo Wellcome SA:n emoyhtiö Glaxo Wellcome plc toimitti komissiolle 28.7.1998 päivätyllä kirjeellä täydentävän ilmoituksen, jossa kiinnitettiin komission huomio tekijöihin, jotka vaikuttivat Claxo Wellcome plc:n ja sen tytäryhtiöiden toimintaan kaikkialla Euroopan unionin alueella ja jotka eivät liittyneet erityisesti Glaxo Wellcomen omaan toimintaan.

4

Sopimus koski 82:ta lääkettä, jotka oli tarkoitettu myytäviksi Espanjaan sijoittautuneille tukkumyyjille, joiden kanssa GSK solmi liikesuhteita. Tukkukauppiailla oli oikeus jälleenmyydä lääkkeet sairaaloille ja apteekeille Espanjassa tai muissa jäsenvaltioissa. Sopimuksen 4 artiklan mukaisesti tukkumyyjiltä voitiin kuitenkin laskuttaa eri hinnat kansallisilla markkinoilla jälleenmyyntiin tarkoitetuista lääkkeistä ja vientiin tarkoitetuista lääkkeistä. Tämä GSK:n ja 75 tukkukauppiaan allekirjoittama sopimus tuli voimaan 9.3.1998, mutta Tribunal de Defensa de la Competencia (kilpailutuomioistuin, Espanja) määräsi 16.10.1998 keskeyttämään sen soveltamisen.

5

Kantaja teki 19.1.1999 komissiolle asetuksen N:o 17 3 artiklan 2 kohdan nojalla kantelun (jäljempänä vuoden 1999 kantelu), jossa vaadittiin, että komissio kieltäytyy myöntämästä puuttumattomuustodistusta tai poikkeuslupaa ja määrää GSK:n lopettamaan sopimuksen mukaisen hintapolitiikan harjoittamisen. Kantaja katsoi, että sopimuksella vahvistettu kaksoishinnoittelujärjestelmä sisälsi välillisen vientikiellon sekä SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastaisen markkinoiden sulkemisvälineen, eikä sille näin ollen voitu myöntää poikkeuslupaa SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla.

6

Komissio teki 8.5.2001 päätöksen 2001/791/EY (EYVL 2001, L 302, s. 1; jäljempänä vuoden 2001 päätös), joka koski EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan soveltamista (asiat: IV/36.957/F3 Glaxo Wellcome (ilmoitus), IV/36.997/F3 Aseprofar ja Fedifar (kantelu), IV/37.121/F3 Spain Pharma (kantelu), IV/37.138/F3 BAI (kantelu) ja IV/37.380/F3 EAEPC (kantelu)) ja jonka mukaan ilmoitetun sopimuksen tarkoitus ja seuraus oli kilpailun rajoittaminen SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Kyseisen päätöksen 1 artiklassa todetaan, että Glaxo Wellcome ”on rikkonut [SEUT 101] artiklan 1 kohtaa tekemällä Espanjan tukkumyyjien kanssa sopimuksen, jossa erotellaan hinnat, jotka tukkumyyjiltä peritään kotimaassa apteekeille ja sairaaloille jälleenmyytävistä lääkkeistä, ja korkeammat hinnat, jotka peritään viennistä johonkin jäsenvaltioon”. Vuoden 2001 päätöksen 2 artiklan mukaan ilmoitetut myyntiehdot eivät täytä SEUT 101 artiklan 3 kohdassa poikkeusluvan myöntämiselle asetettuja edellytyksiä. Vuoden 2001 päätöksen 3 artiklan mukaan Glaxo Wellcomen on ”välittömästi lopetettava 1 artiklassa tarkoitettu rikkominen”, ja saman päätöksen 4 artiklan mukaan sen on lisäksi ”ilmoitettava komissiolle – – toimenpiteet, jotka se on toteuttanut rikkomisen lopettamiseksi”.

7

GlaxoSmithKline Services Unlimited, aiemmin Glaxo Wellcome plc, nosti 23.7.2001 kanteen, jossa vaadittiin kumoamaan vuoden 2001 päätös. Kantaja osallistui asian käsittelyyn väliintulijana tukeakseen komission vaatimuksia.

8

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi 27.9.2006 annetulla tuomiolla GlaxoSmithKline Services v. komissio (T-168/01, jäljempänä asiassa T-168/01 annettu tuomio) edellä mainitun kanteen vuoden 2001 päätöksen 1 artiklan osalta. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että vaikka komission pääasiallinen päätelmä, jonka mukaan sopimuksen 4 artiklan tarkoitus oli rajoittaa kilpailua, oli virheellinen, GlaxoSmithKline Services ei ollut onnistunut kyseenalaistamaan komission toissijaista päätelmää, jonka mukaan kyseisen lausekkeen tarkoitus ja seuraus oli kilpailun rajoittaminen ja kyseinen lauseke oli siten ristiriidassa SEUT 101 artiklan 1 kohdan kanssa (asiassa T-168/01 annetun tuomion 147–194 kohta). Unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin hyväksyi kanteen siltä osin kuin se koski vuoden 2001 päätöksen 2–4 artiklaa ja kumosi mainitut artiklat sillä perusteella, että komissio ei ollut tutkinut asiaa riittävästi selvittääkseen, täyttyivätkö SEUT 101 artiklan 3 kohdassa määrätyt edellytykset (asiassa T-168/01 annetun tuomion 308 ja 316–318 kohta).

9

GlaxoSmithKline Services, komissio ja kantaja vaativat tuomiosta tekemissään valituksissa, että unionin tuomioistuin kumoaa osittain asiassa T-168/01 annetun tuomion.

10

Unionin tuomioistuin kumosi 6.10.2009 annetulla tuomiolla GlaxoSmithKline Services ym. v. komissio ym. (C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P, EU:C:2009:610; jäljempänä yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettu tuomio) unionin yleisen tuomioistuimen perustelut ja vahvisti komission vuoden 2001 päätöksessä esittämän toteamuksen, jonka mukaan sopimuksen tarkoitus ja seuraus oli kilpailun rajoittaminen ja sillä rikottiin näin ollen SEUT 101 artiklan 1 kohtaa. Unionin tuomioistuin kuitenkin katsoi, ettei unionin yleisen tuomioistuimen tekemä oikeudellinen virhe ollut omiaan johtamaan unionin yleisen tuomioistuimen antaman tuomion kumoamiseen siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin oli todennut tuomiossaan, että sopimus oli SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastainen (yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion 64–67 kohta). Unionin tuomioistuin vahvisti toisaalta unionin yleisen tuomioistuimen päätelmän, jonka mukaan komissio ei ollut tutkinut perusteellisesti GlaxoSmithKline Servicesin väitteitä, jotka koskivat SEUT 101 artiklan 3 kohdassa tarkoitettua poikkeuslupaa (yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion 68–168 kohta). Näin ollen unionin tuomioistuin hylkäsi kyseiset valitukset.

11

GSK peruutti 26.1.2010 virallisesti 6.3.1998 päivätyn puuttumattomuustodistusta tai poikkeuslupaa koskevan hakemuksensa prosessiekonomian vuoksi sekä tarpeettoman ajanhukan ja resurssien menetyksen välttämiseksi painottaen, että sopimusta koskeva ilmoitus oli toimitettu vuonna 1998, että kyseistä hinnoittelujärjestelmää ei ollut sen jälkeen käytetty Espanjassa ja että markkinaolosuhteet olivat muuttuneet huomattavasti.

12

Yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion julistamisen jälkeen komissio järjesti useita kokouksia kantajan ja muiden asianosaisten kanssa, oli yhteydessä Espanjan viranomaisiin, tutki kantajan uudet huomautukset sekä aloitti 24.1.2012 tutkinnan, joka koski väitteitä muiden yritysten kuin GSK:n Espanjassa soveltamista kaksoishinnoittelukäytännöistä (asia AT.39973 – Lääkkeiden jakelua koskevat hintajärjestelmät Espanjassa).

13

Kantaja pyysi 9.4.2013 päivätyllä kirjeellä komissiota tekemään SEUT 265 artiklan nojalla ”päätöksen [vuoden 1999 kantelusta] ja täyttämään unionin tuomioistuimen määräykseen perustuvan velvollisuutensa tarkastella uudelleen Glaxoon liittyvää asiaa”.

14

Komissio ilmoitti kantajalle 6.6.2013 päivätyllä kirjeellä [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklan mukaisten komission menettelyjen kulusta 7.4.2004 annetun komission asetuksen (EY) N:o 773/2004 (EUVL 2004, L 123, s. 18) 7 artiklan mukaisesti aikomuksestaan hylätä vuoden 1999 kantelu. Kantaja pyysi 19.6.2013 asetuksen N:o 773/2004 8 artiklan 1 kohdan nojalla oikeutta tutustua asiakirjoihin, joiden perusteella komissio oli tehnyt alustavan arvionsa, ja komissio vastasi 5.7.2013 pyyntöön myöntävästi.

15

Kantaja toimitti 18.7.2013 päivätyllä kirjeellä huomautuksensa komission 6.6.2013 päivättyyn kirjeeseen ja katsoi, että komission oli jatkettava tutkimuksia.

16

Komissio tapasi kantajan edustajat 11.9.2013 ja 3.10.2013 keskustellakseen näiden kanssa 6.6.2013 päivätyssä kirjeessä esittämästään kannasta ja sen perusteluista.

17

Komissio antoi 27.5.2014 päätöksen C(2014) 3654 final (asia COMP/AT.36957 – Glaxo Wellcome) (jäljempänä riidanalainen päätös), jolla hylättiin vuoden 1999 kantelu asetuksen N:o 773/2004 7 artiklan 2 kohdan nojalla sillä perusteella, että väitettyjen rikkomisten tutkinnan jatkamiseen ei liittynyt riittävää unionin etua. Komissio huomautti ensin riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 19–22 perustelukappaleessa, että komissiolla on kantelujen käsittelyssä harkintavalta ja se voi esimerkiksi hylätä kantelun sillä perusteella, ettei asiaan liity sellaista riittävää unionin etua, jonka takia asian tutkimista olisi jatkettava, ja katsoi sitten, että vuoden 1999 kantelu oli hylättävä jäljempänä esitettyjen seikkojen perusteella.

18

Komissio totesi ensinnäkin riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 24 ja 25 perustelukappaleessa, että kantelun kohteena ollut menettelytapa oli lopetettu 16.10.1998 eikä mikään asiakirja-aineistossa tai tosiseikastossa ja kantajan toimittamissa tiedoissa esitetyissä väitteissä viitannut siihen, että GSK olisi ottanut tai suunnittelisi ottavansa kaksoishinnoittelujärjestelmän uudelleen käyttöön Espanjassa.

19

Toiseksi komissio huomautti riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 26 perustelukappaleessa, ettei väitetyillä rikkomisilla ollut jatkuvia vaikutuksia. Komissio katsoi erityisesti, ettei ollut olemassa minkäänlaista näyttöä siitä, että espanjalaisten tukkukauppiaiden mahdollisuutta viedä sopimuksen kohteena olevia 82:ta lääkettä olisi rajoitettu sen jälkeen, kun sopimuksen soveltaminen oli lopetettu 16.10.1998. Komission mukaan oli myös epätodennäköistä, että vaikutukset olisivat jatkuvia, kun otetaan huomioon muun muassa se, että kyseistä menettelytapaa oli sovellettu vain seitsemän kuukauden ajan, eli 9.3.1998–16.10.1998. Komissio totesi myös riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 27 perustelukappaleessa. ettei sen tässä asiassa omaksuman toimintatavan ja muiden valmistajien Espanjassa käyttöönottamien hinnoittelukäytäntöjen välillä ollut minkäänlaista syy-yhteyttä.

20

Kolmanneksi komissio katsoi riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 39–41 perustelukappaleessa, että asia oli mahdollista saattaa kansallisten viranomaisten käsiteltäväksi, ja huomautti samalla, ettei ollut näytetty toteen, että kansalliset kilpailuviranomaiset ja tuomioistuimet eivät olisi pyrkineet suojelemaan riittävästi kantajan oikeuksia.

21

Neljänneksi komissio katsoi riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 42–47 perustelukappaleessa ja kantajan väitteisiin toimittamassaan vastauksessa, ettei sillä ollut velvollisuutta tehdä uutta päätöstä asiassa T-168/01 annetun tuomion ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion johdosta ja SEUT 266 artiklan nojalla ja siten tutkia, täyttikö sopimus SEUT 101 artiklan 3 kohdassa vahvistetut edellytykset. Komissio korosti ensinnäkin, että SEUT 265 ja SEUT 266 artiklassa tarkoitetussa laiminlyönnissä on kyse ratkaisun tekemisen tai kannan määrittelyn laiminlyömisestä eikä se liity siihen, että hyväksytty toimi ei ole sellainen kuin asianomaiset toivovat; komissio totesi lisäksi, että se ei voinut tehdä ratkaisua poikkeuslupahakemuksesta, joka oli peruutettu, että sillä ei ollut velvollisuutta jatkaa vuoden 1999 kantelun käsittelyä sen takia, että unionin tuomioistuin kumosi vuoden 2001 päätöksen, ja että kantelijalla ei ollut oikeutta vaatia asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan nojalla, että komissio tekee päätöksen rikkomisen olemassaolosta.

22

Kantaja nosti käsiteltävänä olevan kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 1.8.2014 toimittamallaan kannekirjelmällä.

23

Komissio toimitti vastineensa 16.10.2014.

24

Unionin yleisen tuomioistuimen presidentin 28.10.2014 tekemällä päätöksellä nyt käsiteltävään asiaan määrättiin esittelevä tuomari kuudennesta jaostosta.

25

Kantaja toimitti vastauskirjelmänsä 19.12.2014.

26

GSK toimitti 7.1.2015 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 2.5.1991 tehdyn unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen mukaisesti väliintulohakemuksen, jossa se pyysi saada osallistua oikeudenkäyntiin tukeakseen komission vaatimuksia.

27

Komissio toimitti vastauskirjelmänsä 25.2.2015.

28

Kantaja pyysi unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 10.3.2015 toimittamallaan asiakirjalla tiettyjen kannekirjelmään, vastineeseen ja vastaukseen sisältyvien tietojen luottamuksellista käsittelyä GSK:hon nähden.

29

Unionin yleisen tuomioistuimen kuudennen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 6.5.2015 antamallaan määräyksellä GSK:n väliintulohakemuksen. GSK toimitti 8.7.2015 väliintulokirjelmänsä, ja komissio esitti sitä koskevat huomautuksensa 8.9.2015 ja kantaja 9.9.2015.

30

Unionin yleisen tuomioistuimen kuudennen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 9.11.2015 antamallaan määräyksellä EAEPC v. komissio (T-574/14, ei julkaistu, EU:T:2015:872) pyynnön, joka koski luottamuksellisesta käsittelyä GSK:hon nähden.

31

Käsiteltävään asiaan määrättiin 18.4.2016 uusi esittelevä tuomari, joka kuului alun perin kolmanteen jaostoon ja sittemmin – unionin yleisen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanon muuttumisen seurauksena – neljänteen jaostoon, jonka käsiteltäväksi asia näin ollen siirrettiin.

32

Unionin yleinen tuomioistuin (neljäs jaosto) päätti esittelevän tuomarin ehdotuksesta aloittaa suullisen käsittelyn.

33

Osapuolten suulliset lausumat ja niiden unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamat vastaukset kuultiin 4.4.2017 pidetyssä istunnossa.

34

Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

35

Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

36

Väliintulijat vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

37

Kantaja esittää kanteensa tueksi kolme kanneperustetta. Ensimmäinen kanneperuste koskee yhtäältä ilmeistä arviointivirhettä SEUT 266, SEUT 101 ja SEUT 105 artiklan sekä asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan soveltamisessa asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden tulkinnan yhteydessä ja toisaalta perusteluvelvollisuuden laiminlyömistä ja kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista. Toinen kanneperuste, joka esitetään toissijaisesti, koskee yhtäältä ilmeistä arviointivirhettä ja perusteluvelvollisuuden laiminlyömistä arvioitaessa sitä, liittyykö tutkinnan jatkamiseen unionin etu, ja toisaalta kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista. Kolmas kanneperuste koskee lähinnä perustelujen puutteellisuutta siinä mielessä, että riidanalaisessa päätöksessä ei tarkastella tiettyjä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka kantaja toimitti komissiolle yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion julistamisen jälkeen.

38

Komissio ja GSK kiistävät kaikki kantajan väitteet.

39

Kantaja väittää ensimmäisessä kanneperusteessaan, että hylätessään vuoden 1999 kantelun komissio teki ilmeisen virheen SEUT 266, SEUT 101 ja SEUT 105 artiklan sekä asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan soveltamisessa. Kantaja katsoo, että riidanalainen päätös perustuu virheelliseen olettamukseen, jonka mukaan asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetuissa tuomioissa julistetaan vuoden 2001 päätös ”mitättömäksi”, vaikka kyseinen päätös on edelleen osittain pätevä siltä osin kuin siinä todetaan, että sopimus on ristiriidassa SEUT 101 artiklan 1 kohdan kanssa. Kantajan mukaan komission olisi lähtökohtaisesti pitänyt panna kyseiset tuomiot täytäntöön siten, ettei se ”tee vuoden 1999 kantelun perusteista uutta perusteellista tutkintaa”, kuten komissio katsoi, vaan aloittaa hallinnollisen menettelyn alusta nimenomaan siitä menettelyvaiheesta alkaen, jossa lainvastaisuus oli tapahtunut, arvioidakseen, voitiinko kyseisen sopimuksen osalta poiketa säännöistä SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla. Kantaja väittää lisäksi, että komissio laiminlöi yhtäältä SEUT 296 artiklassa tarkoitetun perusteluvelvollisuutensa, koska se ei selittänyt, millä perusteella vuoden 2001 päätös oli sen mielestä mitätön, ja loukkasi toisaalta kantajan oikeutta tulla kuulluksi asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden vaikutuksista.

40

Komission ja väliintulijoiden mukaan ensimmäinen kanneperuste on tehoton ja joka tapauksessa perusteeton.

41

Komissio ja väliintulijat katsovat, että ensimmäinen kanneperuste on hylättävä tehottomana, koska mahdollinen virhe asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden tulkinnassa ei ole omiaan kyseenalaistamaan riidanalaisen päätöksen laillisuutta. Tarkemmin sanottuna ne ovat sitä mieltä, että vuoden 1999 kantelua koskeva hylkäämispäätös perustui ainoastaan komission harkintavaltaan kantelujen käsittelyssä eikä kantajan väite voisi siten johtaa laillisesti kyseisen päätöksen kumoamiseen. Komission ja väliintulijoiden mukaan kantajan tarkoitus ei nimittäin ollut riitauttaa komission pääasiallista arviointia, johon riidanalainen päätös perustuu ja jonka tutkinnan jatkamiseen ei liittynyt unionin etua.

42

Aluksi on muistutettava, että kumoamiskanteen yhteydessä esitetyn kanneperusteen tehottomuudella viitataan siihen, voiko kanneperuste – olettaen, että se olisi perusteltu – aiheuttaa kantajan vaatiman kumoamisen (tuomio 21.9.2000, EFMA v. neuvosto, C‑46/98 P, EU:C:2000:474, 38 kohta ja tuomio 12.9.2007, Prym ja Prym Consumer v. komissio, T-30/05, ei julkaistu, EU:T:2007:267, 127 kohta).

43

Käsiteltävässä asiassa kantaja tukeutuu ensimmäisessä kanneperusteessaan komission velvollisuuteen noudattaa asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden tuomiolauselmia ja katsoo, että komissiolla oli SEUT 266, SEUT 101 ja SEUT 105 artikla sekä asetuksen N:o 1/2003 7 artikla huomioon ottaen velvollisuus ratkaista kysymys siitä, täyttyvätkö SEUT 101 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulle poikkeusluvalle asetetut edellytykset, jolloin se olisi sitäkin suuremmalla syyllä jatkanut kantajan tekemään kanteluun sisältyvän asiakysymyksen tutkimista. Toisin sanoen kantaja on sitä mieltä, että jos komissio katsoo, ettei tutkimusta ole tarpeen jatkaa, se toimii ristiriitaisesti edellä mainittuihin tuomioihin nähden. Kantaja väittää, että komission on korjattava lainvastaisuudet, joihin se syyllistyi vuoden 2001 päätöksessä ja jotka mainitaan kyseisissä tuomioissa, ja että komissiolla ei ollut oikeutta päättää tutkimusta sillä perusteella, ettei asiaan liittynyt riittävää unionin etua.

44

Tästä seuraa, että koska riidanalainen päätös perustuu nimenomaan siihen, ettei kantelun tutkimisen jatkamiseen liittynyt unionin etua, ensimmäinen kanneperuste – olettaen, että se on perusteltu – voisi johtaa kantajan vaatimaan kumoamiseen.

45

Edellä esitetystä seuraa, ettei ensimmäistä kanneperustetta voida heti hylätä tehottomana. On siis tutkittava, onko se perusteltu.

46

Ensimmäinen kanneperuste voidaan jakaa sisällöllisesti kolmeen osaan, joista ensimmäinen koskee SEUT 266 artiklan rikkomista, toinen SEUT 101 ja SEUT 105 artiklan, luettuna yhdessä asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan kanssa, rikkomista ja kolmas perustelujen puuttumista ja kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista.

47

Kantaja väittää, että komissio laiminlöi velvollisuutensa toteuttaa kaikki tarvittavat toimenpiteet toimiakseen asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden mukaisesti, minkä takia se rikkoi SEUT 266 artiklaa. Kantajan mukaan komissio tulkitsi kyseisiä tuomioita virheellisesti todetessaan ensinnäkin, että vuoden 2001 päätös oli ”mitätön”, toiseksi että sillä ei ollut ”velvollisuutta jatkaa kantelun käsittelyä, koska unionin tuomioistuin oli kumonnut päätöksen”, ja kolmanneksi että ”[vuoden 1999] kantelun perusteltavuudesta oli tehtävä uusi perusteellinen tutkimus”. Kantaja nimittäin väittää yhtäältä, että vuoden 2001 päätös kumottiin kyseisillä tuomioilla vain osittain, sillä kyseisen päätöksen 1 artiklaa, jossa todetaan SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkominen, ei kumottu, ja toisaalta, että komissiolla oli ainoastaan velvollisuus arvioida GSK:n sille jo aiemmin toimittamien todisteiden perusteella, voitiinko kyseistä tarkoitukseen perustuvaa kilpailusääntöjen rikkomista varten myöntää poikkeus SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla.

48

Heti aluksi on huomautettava, että SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan toimielimen, joka oli päättänyt kumotusta toimesta, oli toteutettava yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet. Tässä määräyksessä määrätään tuomioistuinten ja hallintoviranomaisen välisestä toimivallan jaosta, ja sen mukaan toimielimen, joka on päättänyt kumotusta toimesta, on määritettävä, mitä toimenpiteitä kumoamistuomion täytäntöön paneminen edellyttää (ks. tuomio 5.9.2014, Éditions Odile Jacob v. komissio, T-471/11, EU:T:2014:739, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuinten antamilla kumoamistuomioilla on heti lopullisiksi tultuaan ehdoton oikeusvoimavaikutus. Oikeusvoimavaikutus ei liity ainoastaan tuomioistuimen antamien kumoamistuomioiden tuomiolauselmaan, vaan se ulottuu kyseisen tuomion perusteluihin, jotka ovat tuomion tuomiolauselman välttämätön tuki ja joita ei tämän takia voida erottaa tuomiolauselmasta (ks. tuomio 5.9.2014, Éditions Odile Jacob v. komissio, T-471/11, EU:T:2014:739, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Oikeusvoimavaikutus ulottuu ainoastaan niihin tosiasia- ja oikeuskysymyksiin, jotka tuomioistuimen ratkaisulla nimenomaisesti tai väistämättä on ratkaistu (tuomio 19.2.1991, Italia v. komissio, C-281/89, EU:C:1991:59, 14 kohta). Näin ollen SEUT 266 artikla velvoittaa toimielintä, joka on päättänyt kumotusta toimesta, ainoastaan siinä laajuudessa, mikä on välttämätöntä kumoamistuomion täytäntöönpanemisen varmistamiseksi (tuomio 6.3.2003, Interporc v. komissio, C‑41/00 P, EU:C:2003:125, 30 kohta).

51

Lisäksi unionin oikeuden toimen osittainen kumoaminen on mahdollista vain silloin, kun osat, joiden kumoamista on vaadittu, ovat sellaisia, että ne voidaan erottaa muusta toimesta. Tämä edellytys ei täyty, jos toimen osittainen kumoaminen johtaisi sen pääsisällön muuttumiseen, mitä on arvioitava objektiivisen arviointiperusteen eikä sellaisen subjektiivisen arviointiperusteen perusteella, joka liittyy kyseessä olevan toimen antaneen elimen poliittiseen tahtoon (ks. vastaavasti tuomio 6.12.2012, komissio v. Verhuizingen Coppens, C‑441/11 P, EU:C:2012:778, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Lisäksi menettely, jossa kumottu toimi korvataan, on aloitettava alusta nimenomaan siitä menettelyvaiheesta alkaen, jossa lainvastaisuus oli tapahtunut (ks. vastaavasti tuomio 3.7.1986, neuvosto v. parlamentti, 34/86, EU:C:1986:291, 47 kohta), eikä toimen kumoaminen vaikuta välttämättä valmisteleviin toimiin (ks. vastaavasti tuomio 13.11.1990, Fédesa ym., C-331/88, EU:C:1990:391, 34 kohta). Sellaisen toimen kumoaminen, jolla päätetään useita vaiheita käsittävä hallinnollinen menettely, ei välttämättä johda riidanalaisen toimen toteuttamista edeltävän koko menettelyn pätemättömäksi toteamiseen, riippumatta kumoamistuomion aineellisista tai menettelyä koskevista perusteluista (ks. tuomio 15.10.1998, Industrie des poudres sphériques v. neuvosto, T-2/95, EU:T:1998:242, 91 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Toimen toteuttajan on korvaavan toimen toteuttaakseen pidettävä siten lähtökohtanaan sitä ajankohtaa, jolloin se oli toteuttanut kumotun toimen (ks. vastaavasti tuomio 2.5.2006, O2 (Saksa) v. komissio, T-328/03, EU:T:2006:116, 47 ja 48 kohta). Se voi kuitenkin vedota uudessa päätöksessään muihin perusteisiin kuin niihin, joihin se oli perustanut ensimmäisen päätöksensä (ks. vastaavasti tuomio 6.3.2003, Interporc v. komissio, C‑41/00 P, EU:C:2003:125, 30–32 kohta). Lisäksi se ei ole velvollinen ottamaan uudestaan kantaa alkuperäisen päätöksen niihin osiin, joihin ei ole puututtu kumoamistuomiossa (ks. vastaavasti tuomio 27.11.1997, Tremblay ym. v. komissio, T-224/95, EU:T:1997:187, 53 kohta).

53

Edellä esitettyjen seikkojen valossa on tarkistettava, onko komissio käsiteltävässä asiassa toteuttanut asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet, ja tässä yhteydessä tutkittava erityisesti, velvoitettiinko komissio näiden tuomioiden tuomiolauselmissa tai perusteluissa jatkamaan kantelun 1999 käsittelyä riippumatta siitä, liittyikö kantelun käsittelyn jatkamiseen riittävä unionin etu.

54

Jotta asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden täytäntöönpanon edellyttämiä toimenpiteitä voidaan arvioida paremmin, on ensin kerrattava näiden tuomioiden perustelut ja tuomiolauselmat.

55

SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomiseen liittyen on yhtäältä syytä muistuttaa, että asiassa T-168/01 annetussa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin katsoi lähinnä, että sopimuksen ”tarkoitus” ei ollut SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kilpailun rajoittaminen mutta että sen ”vaikutus” oli tällainen (ks. edellä 8 kohta). Unionin tuomioistuin puolestaan totesi, että sopimuksen ”tarkoitus” oli kilpailun rajoittaminen ja että unionin yleinen tuomioistuin oli siten tehnyt kyseisen tuomion perusteluissa oikeudellisen virheen. Unionin tuomioistuimen mukaan kyseinen oikeudellinen virhe ei kuitenkaan ollut omiaan aiheuttamaan asiassa T-168/01 annetun tuomion kumoamista, sillä kyseisen tuomion tuomiolauselma vaikutti tämän asian osalta perustellulta siltä osin kuin siinä lähinnä vahvistettiin, että sopimus oli ristiriidassa SEUT 101 artiklan 1 kohdan kanssa (ks. edellä 9 kohta). Tästä seuraa, ettei edellä tämän tuomion 6 kohdassa mainittua vuoden 2001 päätöstä, jossa todetaan SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkominen, koskaan kumottu tosiasiallisesti.

56

Toisaalta on muistutettava SEUT 101 artiklan 3 kohdan rikkomisesta, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei komissio ollut käsitellyt asianmukaisesti SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla esitettyä sopimusta koskevaa poikkeuslupahakemusta, joten se kumosi vuoden 2001 päätöksen 2–4 artiklan ja totesi asiassa T-168/01 annetun tuomion 319 ja 320 kohdassa, että ”[SEUT 266 artiklan] ensimmäisen kohdan mukaan komission on toteutettava tämän tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet” ja että ”vaikka asetuksessa N:o 17 säädetty ilmoitusmenettely ei [ollutkaan] enää voimassa – – asetuksen N:o 1/2003 – – soveltamisalalla, komission tehtävänä [oli], kun otetaan huomioon [riidanalaisen] päätöksen osittainen kumoaminen ja siihen liittyvä taannehtiva vaikutus, antaa ratkaisu GSK:n poikkeuslupahakemuksesta siten, että se tarkastelee asiaa hakemuksen esittämispäivän kannalta – – siltä osin kuin asia on edelleen vireillä komissiossa”. Unionin tuomioistuin vahvisti unionin yleisen tuomioistuimen tätä koskevan arvioinnin toteamalla, että ”unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä ei [ollut] päätöksen, jonka laillisuus se [vaadittiin] selvittämään, tekijän suorittaman taloudellisen arvioinnin korvaaminen omalla taloudellisella arvioinnillaan” (yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion 163 kohta). Tästä seurasi – kuten ilmenee asiassa T-168/01 annetun tuomion tuomiolauselmasta –, että vuoden 2001 päätöksen 2–4 artikla, joihin viitataan edellä tämän tuomion 6 kohdassa, kumottiin.

57

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella komissiolla oli vuoden 2001 päätöksen osittaisen kumoamisen taannehtivan vaikutuksen takia velvollisuus asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden täytäntöön panemiseksi vain antaa ratkaisu GSK:n poikkeuslupahakemuksesta siten, että se tarkastelee asiaa lähtökohtanaan sopimuksen ilmoituspäivä ja soveltaa näin ollen tässä tarkastelussa asetusta N:o 17. Asetuksessa N:o 17 säädetyn hallinnollisen lupamenettelyn soveltamisaikana vain komissiolla oli oikeus antaa päätös SEUT 101 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun poikkeushakemuksen seurauksena eikä sillä ollut harkintavaltaa päättää tällaisen hakemuksen käsiteltäväksi ottamisesta tai käsittelemättä jättämisestä. Oikeuskäytännön mukaisesti myöskään sillä, että asetuksella N:o 1/2003, jolla nyttemmin säännellään SEUT 101 ja SEUT 102 artiklassa määrättyjen kilpailusääntöjen täytäntöönpanoa, on poistettu aiempi ilmoitusmenettely, ei näin ollen ole seurauksia sellaisen tuomion täytäntöönpanolle, jolla hyväksytään kantajan esittämä kumoamisvaatimus (ks. vastaavasti tuomio 2.5.2006, O2 (Saksa) v. komissio, T-328/03, EU:T:2006:116, 48 kohta).

58

Kuten ilmenee asiassa T-168/01 annetun tuomion 320 kohdasta, komissiolla oli kuitenkin velvollisuus ratkaista poikkeuslupahakemus vain ”siltä osin kuin asia [oli] edelleen vireillä komissiossa”. Toisin sanoen komissio olisi vapautunut tästä velvollisuudesta vain siinä tapauksessa, että hakija olisi peruuttanut hakemuksensa. Juuri niin olikin käsiteltävässä asiassa, koska GSK peruutti 26.1.2010 – muutama kuukausi yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion julistamisen jälkeen – 6.3.1998 SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla esittämänsä puuttumattomuustodistusta tai poikkeuslupaa koskevan hakemuksen. Näin ollen komissiolla ei tosiasiallisesti enää ollut velvollisuutta ratkaista poikkeuslupahakemusta, koska hakemus oli peruutettu.

59

Väitteestä, joka koskee komission velvollisuutta jatkaa vuoden 1999 kantelun käsittelyä vain sillä perusteella, että kantajan esittämä uudelleenkäsittelyä koskeva pyyntö koski vuoden 2001 päätöstä, joka siis oli kumottu vain osittain, on todettava, että SEUT 266 artikla velvoittaa toimielintä, joka on päättänyt kumotusta toimesta, ainoastaan siinä laajuudessa, mikä on välttämätöntä kumoamistuomion täytäntöönpanemisen varmistamiseksi (ks. edellä 50 kohta). Kuten väliintulijat ovat perustellusti huomauttaneet, asiassa T-168/01 annetun tuomion 320 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin kehottaa nimenomaisesti komissiota antamaan ratkaisun poikkeuslupahakemuksesta, ei ratkaisemaan GSK:ta koskevia eri kanteluita.

60

Koska GSK:n esittämä puuttumattomuustodistus- tai poikkeuslupahakemus ei enää ollut vireillä komissiossa, komissio on lähtökohtaisesti noudattanut asiassa T-168/01 annetun tuomion perusteluja ja tuomiolauselmaa SEUT 266 artiklassa määrätyllä tavalla siltä osin kuin kyseisestä tuomiosta ei ilmene, että komissiolla olisi ollut velvollisuus käynnistää uusi tutkimus vuoden 2001 päätökseen liittyvistä kanteluista, koska tämän tuomion mukaan komissiolla oli velvollisuus käsitellä ainoastaan poikkeuslupahakemus.

61

Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan esittämillä väitteillä, joiden mukaan riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 9, 18 ja 46 perustelukappaleessa oli tehty ilmeinen arviointivirhe asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden vaikutuksista.

62

Väitteestä, jonka mukaan vuoden 2001 päätöstä oli luonnehdittu väitetysti virheellisesti pääosin ”mitättömäksi”, on ensinnäkin todettava – kuten ilmenee edellä tämän tuomion 55 ja 56 kohdasta –, että asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden vaikutuksena oli selvästi vuoden 2001 päätöksen osittainen kumoaminen, koska kyseisen päätöksen 1 artiklaa ei missään vaiheessa kumottu, vaikka saman päätöksen 2–4 artikla olikin kumottu.

63

Tästä seuraa, että riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 9 ja 46 perustelukappaleeseen sisältyvä komission arviointi, jonka mukaan ”vuoden 2001 päätös on unionin tuomioistuimen antaman tuomion johdosta mitätön ja sitä on pidettävä päätöksenä, jota komissio ei ole koskaan hyväksynyt” ja ”sen takia, että [vuoden 2001] päätös on katsottava unionin tuomioistuimen antaman tuomion johdosta mitättömäksi ja sitä on pidettävä päätöksenä, jota komissio ei ole koskaan hyväksynyt, komissio ei ole velvollinen jatkamaan kantelun käsittelyä sen johdosta, että unionin tuomioistuin on kumonnut [vuoden 2001] päätöksen”, on virheellinen, koska vuoden 2001 päätöksen 1 artiklaa ei ole tosiasiassa kumottu missään vaiheessa.

64

Sama pätee riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 18 perustelukappaleen melko moniselitteiseen sanamuotoon, jonka mukaan komission olisi pitänyt ”tehdä uusi perusteellinen tutkimus [vuoden 1999] kantelun perusteltavuudesta”, jos tämän virkkeen on tulkittava viittaavan uuteen tutkimukseen kaikista SEUT 101 artiklan näkökohdista, mukaan lukien SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomisen olemassaolo, kuten kantaja väittää.

65

Näitä toteamuksia eivät kumoa myöskään komission perustelut, joissa väitetään yhtäältä, että päätöksen 2001 oikeudelliset vaikutukset eivät johdu kyseisen päätöksen 1 artiklasta, vaan ainoastaan sen 2–4 artiklasta, jotka siis on kumottu, ja toisaalta, että asetuksessa N:o 17 säännellyn järjestelmän soveltamisaikana GSK ei olisi rikkonut SEUT 101 artiklaa kokonaisuudessaan, koska tällaisessa tilanteessa olisi katsottu, ettei poikkeuslupahakemuksesta ole lainkaan tehty päätöstä.

66

Vaikka komissio ei ottanut huomioon sitä, että vuoden 2001 päätöksen 1 artikla oli edelleen pätevä, on kuitenkin huomautettava, kuten todetaan edellä tämän tuomion 57 ja 58 kohdassa, että asetuksessa N:o 17 säädetyn järjestelmän soveltamisaikana komissio ei enää tässä vaiheessa ollut velvollinen toteuttamaan täytäntöönpanotoimia, koska GSK oli peruuttanut puuttumattomuustodistus- tai poikkeuslupahakemuksensa. Koska komissiolle esitettiin 9.4.2013, eli yli kolme vuotta sen jälkeen, kun GSK oli 26.1.2010 peruuttanut puuttumattomuustodistus- tai poikkeuslupahakemuksensa, vuoden 1999 kantelun uudelleenkäsittelyä koskeva pyyntö, sillä oli lähtökohtaisesti oikeus käsitellä vuoden 1999 kantelu uusien seikkojen valossa ottaen huomioon muun muassa sen tosiseikan, että puuttumattomuustodistus- tai poikkeuslupahakemus oli tällä välin peruutettu. Näiden hyvin erityisten tosiseikkojen valossa komissiolla oli siis oikeus arvioida unionin edun olemassaoloa riidanalaisen päätöksen tekoajankohtana huolimatta siitä, että vuoden 2001 päätös oli pysytetty osittain voimassa.

67

Edellä esitetyn perusteella on hylättävä ensimmäisen kanneperusteen osa, joka koskee SEUT 266 artiklan rikkomista.

68

Kantaja väittää ensinnäkin, että päättäessään ”luopua asian käsittelystä” sillä perusteella, että GSK oli peruuttanut poikkeuslupahakemuksensa, komissio laiminlöi SEUT 105 artiklassa määrätyn velvollisuutensa huolehtia SEUT 101 artiklan soveltamisesta. Kantajan mukaan sekä aiemman asetuksen N:o 17 että asetuksen N:o 1/2003 soveltamisaikana on katsottava, että koska komissio oli todennut SEUT 101 artiklan 1 kohdan tarkoitukseen perustuvan rikkomisen ja GSK kieltäytyi näyttämästä toteen, että SEUT 101 artiklan 3 kohdassa asetetut edellytykset voisivat täyttyä, komissiolla ei ollut SEUT 105 artiklan rikkomisen välttääkseen muuta vaihtoehtoa kuin tehdä itse SEUT 101 artiklan 3 kohdassa edellytetty analyysi ”käyttäen omia voimavarojaan” tai, jos tämä vaihtoehto osoittautuisi mahdottomaksi, kieltää sopimuksen soveltaminen ja estää kyseisen toiminnan toistuminen. Käsiteltävässä asiassa komission olisi pitänyt katsoa, että poikkeuslupahakemuksensa peruuttaessaan GSK luopui oikeudestaan puolustautua SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla.

69

Kantaja väittää toiseksi, että komission olisi pitänyt ainakin korvata vuoden 2001 päätöksen 3 ja 4 artikla, jotka oli kumottu asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetuilla tuomioilla, uudella päätöksellä, jossa olisi vahvistettu todetun rikkomisen seuraukset, kun otetaan huomioon asetuksen N:o 1/2003 7 artikla, jonka mukaisesti komission on ”lopetettava rikkominen tosiasiallisesti”, sekä oikeusvarmuuden periaate siltä osin kuin komissio on velvollinen ilmoittamaan yrityksille selvästi ja täsmällisesti SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomisen toteamisen seurauksista.

70

Kantaja muistuttaa kolmanneksi, että SEUT 101 artiklan mukaisesti ja asetuksen N:o 1/2003 11 artiklan 6 kohdan nojalla komissio voi aina tehdä yksittäisiä päätöksiä siinäkin tapauksessa, että kansallinen kilpailuviranomainen käsittelee jo samaa asiaa. Vastauskirjelmässään kantaja korostaa, että komissio vei käsiteltävässä asiassa Espanjan kansalliselta viranomaiselta toimivallan jatkaakseen GSK:n kaksoishinnoittelujärjestelmää koskevan asian käsittelyä (ks. Espanjan kilpailuviranomaisen 30.6.2003 tekemä päätös R 515/02). Kantajan mukaan komissio oli näin ollen velvollinen jatkamaan tutkimusta niin SEUT 105 artiklan kuin asetuksen N:o 1/2003 7 ja 11 artiklan sanamuodon ja tarkoituksen perusteella.

71

Aluksi on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asetuksen N:o 1/2003 7 artiklassa ei anneta kantelijalle oikeutta vaatia komissiota antamaan lopullista päätöstä väitetyn rikkomisen olemassaolosta tai puuttumisesta eikä myöskään velvoiteta komissiota jatkamaan kaikesta huolimatta menettelyä lopullisen päätöksen antamiseen asti (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2013, EFIM v. komissio, C‑56/12 P, ei julkaistu, EU:C:2013:575, 57 ja 82 kohta ja tuomio 11.1.2017, Topps Europe v. komissio, T-699/14, ei julkaistu, EU:T:2017:2, 61 kohta; ks. myös 41 kohta luonnoksessa komission tiedonannoksi kantelujen käsittelystä komissiossa [SEUT 101] ja [SEUT102] artiklan mukaisesti (EUVL 2004, C 101, s. 65; jäljempänä kantelujen käsittelyä koskeva tiedonanto).

72

Komission, jonka SEUT 105 artiklan 1 kohdan mukaan on huolehdittava SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan soveltamisesta, edellytetään määrittelevän ja panevan täytäntöön unionin kilpailupolitiikan. Komissiolla on kuitenkin käytössään rajalliset resurssit, joita sen on käytettävä estääkseen kilpailuoikeuden vastaiset menettelyt, joiden määrä voi olla suuri. Tämän tehtävän täyttämiseksi komissiolla on oikeus asettaa saamansa kantelut tärkeysjärjestykseen ja sillä on tältä osin harkintavaltaa (ks. vastaavasti tuomio 11.1.2017, Topps Europe v. komissio, T-699/14, ei julkaistu, EU:T:2017:2, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

73

Asian tutkimisen jatkamista koskevaa unionin etua arvioidessaan komission on kiinnitettävä huomiota kaikkiin merkityksellisiin oikeudellisiin seikkoihin ja tosiseikkoihin. Sen on etenkin huolellisesti tutkittava kaikki ne tosiasiaperusteet ja oikeusperusteet, jotka kantelijat saattavat sen tietoon (ks. tuomio 17.5.2001, IECC v. komissio, C‑450/98 P, EU:C:2001:276, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Jotta komissio voisi parhaalla mahdollisella tavalla täyttää tehtävänsä valvoa SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan noudattamista, sen on erityisesti arvioituaan vaaditulla huolellisuudella kantelijan sille esittämiä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja verrattava keskenään tapahtuneeksi väitetyn kilpailusääntöjen rikkomisen merkitystä yhteismarkkinoiden toiminnan kannalta, sitä todennäköisyyttä, että se voi todeta rikkomisen tapahtuneen, ja sitä, miten laajoja tarpeelliset tutkimukset olisivat (tuomio 18.9.1992, Automec v. komissio, T-24/90, EU:T:1992:97, 86 kohta ja tuomio 12.9.2007, UFEX ym. v. komissio, T-60/05, EU:T:2007:269, 178 kohta).

74

On kuitenkin niin, että koska kanteluun liittyvän unionin edun arviointi perustuu kunkin yksittäisen asian olosuhteisiin, ei ole syytä rajoittaa niiden arviointiperusteiden lukumäärää, joita komissio voi käyttää, eikä toisaalta ole myöskään syytä edellyttää komissiolta sitä, että se nimenomaisesti käyttäisi tiettyjä arviointiperusteita. Kun otetaan huomioon, että kilpailuoikeuden kaltaisella alalla ne tosiseikat ja oikeussäännöt, jotka määrittävät yksittäistä asiaa, voivat vaihdella huomattavastikin tapauksesta riippuen, on mahdollista soveltaa etukäteen määriteltyjen velvoittavien arviointiperusteiden sijaan hyvinkin erilaisia arviointiperusteita taikka soveltaa uusia arviointiperusteita tai antaa etusija yhdelle ainoalle arviointiperusteelle tämän unionin edun arvioimiseksi (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2013, EFIM v. komissio, C‑56/12 P, ei julkaistu, EU:C:2013:575, 85 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 11.1.2017, Topps Europe v. komissio, T-699/14, ei julkaistu, EU:T:2017:2, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. myös kantelujen käsittelyä koskevan tiedonannon 43 kohta).

75

Lisäksi on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan komissio voi tehdä kantelun hylkäävän päätöksen riittävän unionin edun puuttumisen vuoksi joko ennen tutkinnan aloittamista tai tutkintatoimenpiteiden toteuttamisen jälkeen, jos se tulee tähän johtopäätökseen menettelyn tässä vaiheessa (ks. vastaavasti tuomio 17.5.2001, IECC v. komissio, C‑449/98 P, EU:C:2001:275, 37 kohta ja tuomio 24.1.1995, BEMIM v. komissio, T-114/92, EU:T:1995:11, 81 kohta; ks. myös kantelujen käsittelyä koskevan tiedonannon 45 kohta).

76

Komission harkintavalta ei ole kuitenkaan rajaton. Asian tutkimisen jatkamista koskevaa unionin etua arvioidessaan komission on yhtäältä kiinnitettävä huomiota kaikkiin merkityksellisiin oikeudellisiin seikkoihin ja tosiseikkoihin, jotta se voi päättää kantelua koskevista jatkotoimenpiteistä. Komission on etenkin huolellisesti tutkittava kaikki ne tosiasiaperusteet ja oikeusperusteet, jotka kantelijat saattavat sen tietoon (ks. tuomio 17.5.2001, IECC v. komissio, C‑450/98 P, EU:C:2001:276, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 11.7.2013, BVGD v. komissio, T-104/07 ja T-339/08, ei julkaistu, EU:T:2013:366, 157 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. myös kantelujen käsittelyä koskevan tiedonannon 42 kohta). Tässä yhteydessä vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että silloin kun toimielimillä on laaja harkintavalta, unionin oikeusjärjestyksessä annettujen takeiden noudattamisella hallinnollisissa menettelyissä on vieläkin perustavanlaatuisempi merkitys, ja tällaisiin takeisiin kuuluu muun muassa toimivaltaisen toimielimen velvollisuus yksittäistapauksessa tutkia huolellisesti ja puolueettomasti kaikki sen käsiteltävänä olevan tapauksen kannalta merkitykselliset seikat (ks. tuomio 21.1.2015, easyJet Airline v. komissio, T-355/13, EU:T:2015:36, 19 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

77

Toisaalta komissiota sitoo perusteluvelvollisuus sen kieltäytyessä jatkamasta kantelun käsittelyä. Perustelujen on oltava riittävän täsmälliset ja yksityiskohtaiset, jotta unionin yleisen tuomioistuimen on mahdollista tehokkaasti valvoa tapaa, jolla komissio on käyttänyt harkintavaltaansa määritellessään asioiden tärkeysjärjestystä, joten komission on esitettävä päätöksen tosiasiaperusteet sekä ne oikeudelliset pohdinnat, joilla komissio on tehnyt kyseisen päätöksen (ks. tuomio 4.3.1999, Ufex ym. v. komissio, C‑119/97 P, EU:C:1999:116, 90 ja 91 kohta ja määräys 31.3.2011, EMC Development v. komissio, C‑367/10 P, ei julkaistu, EU:C:2011:203, 75 kohta).

78

On kuitenkin todettava, että komissiolle kantelujen käsittelemisen yhteydessä kuuluvan harkintavallan käyttämisen valvonta unionin tuomioistuimissa ei saa johtaa siihen, että unionin tuomioistuimet korvaavat unionin etua koskevan komission arvioinnin omalla arvioinnillaan, vaan tuomioistuinvalvonnan tarkoituksena on sen selvittäminen, ettei riidanalainen päätös perustu asiallisesti virheellisiin tosiseikkoihin tai ettei siihen liity oikeudellista virhettä, ilmeistä arviointivirhettä tai harkintavallan väärinkäyttöä (ks. tuomio 15.12.2010, CEAHR v. komissio, T-427/08, EU:T:2010:517, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Unionin yleisen tuomioistuimen tehtävä ei nimittäin ole korvata unionin etua koskevaa komission arviointia omalla arvioinnillaan tarkastelemalla sitä, olisiko komission pitänyt muiden kuin riidanalaisen päätöksen perusteena olevien arviointiperusteiden perusteella päätyä siihen, että asian tutkimisen jatkaminen on unionin edun mukaista (ks. tuomio 17.12.2014, Si.mobil v. komissio, T-201/11, ei julkaistu, EU:T:2014:1096, 89 kohta ja tuomio 30.9.2016, Trajektna luka Split v. komissio, T-70/15, ei julkaistu, EU:T:2016:592, 76 kohta). Kantelujen hylkäämistä koskevan vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on myös niin, että komission arvioinnit SEUT 101 tai SEUT 102 artiklan rikkomista koskevista väitteistä edellyttävät monitahoisten taloudellisluonteisten arviointien tekemistä etenkin silloin, kun komissio suorittaa tulevaisuuteen kohdistuvaa tarkastelua, johon liittyvä unionin tuomioistuinten valvonta kohdistuu vain siihen, että menettelyä ja perusteluvelvollisuutta koskevia sääntöjä on noudatettu, että tosiseikat pitävät aineellisesti paikkansa, ettei ole tapahtunut ilmeistä arviointivirhettä ja ettei harkintavaltaa ole käytetty väärin (ks. tuomio 27.9.2006, Haladjian Frères v. komissio, T-204/03, EU:T:2006:273, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 11.7.2013, Spira v. komissio, T-108/07 ja T-354/08, ei julkaistu, EU:T:2013:367, 185 kohta).

79

Kantajan väitteitä on tarkasteltava juuri näiden kantelujen hylkäämistä koskevia komission päätöksiä sääntelevien periaatteiden valossa.

80

Käsiteltävässä asiassa kantaja katsoo lähinnä, että SEUT 105 artiklan, luettuna yhdessä asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan kanssa, nojalla komission olisi pitänyt panna täytäntöön asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetut tuomiot joko arvioimalla sitä, voitiinko kyseisen tarkoitukseen perustuvan kilpailunvastaisen menettelyn osalta poiketa kilpailusäännöistä SEUT 101 artiklan 3 kohdan perusteella, tai kieltämällä kyseisen sopimuksen soveltamisen ja estämällä kyseisen toiminnan toistumisen. Toisin sanoen kantaja väittää, että komission olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös kantelussa 1999 väitetyn rikkomisen olemassaolosta.

81

On ensinnäkin syytä muistuttaa, että edellä 71–79 kohdassa mainitun vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan komissiolla on laaja harkintavalta tutkiessaan asiaa kantelun perusteella eikä komissio ole velvollinen tekemään lopullista päätöstä kantelussa väitetyn rikkomisen olemassaolosta. Komission velvollisuus ottaa huomioon merkitykselliset tosiseikat ja oikeudelliset seikat päättääkseen kanteluun liittyvistä jatkotoimenpiteistä ei kohdistu – kun on kyse kantelusta, joka on hylätty riittävän unionin edun puuttumisen takia – SEUT 101 tai SEUT 102 artiklan rikkomisen tunnusmerkistöön, vaan se koskee niitä merkityksellisiä seikkoja, joiden perusteella komissio on todennut tällaisen unionin riittävän edun puuttumisen (tuomio 11.7.2013, Spira v. komissio, T-108/07 ja T-354/08, ei julkaistu, EU:T:2013:367, 155 kohta).

82

Tästä seuraa, että koska komissiolla ei ole oikeudellisesti velvollisuutta tehdä lopullista päätöstä kantelussa väitetyn rikkomisen olemassaolosta, on katsottava, että riippumatta siitä, onko yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion vaikutusten virheellistä tulkintaa koskeva väite perusteltu, kantaja ei voi väittää, että komission tehtävänä oli ratkaista lopullisesti SEUT 101 artiklan määräysten rikkomisen olemassaolo ja konkreettisemmin antaa vastaus siihen, täyttääkö SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastainen menettely kuitenkin SEUT 101 artiklan 3 kohdassa määrätyt poikkeusluvan myöntämisedellytykset.

83

Lisäksi on syytä muistuttaa, ettei komissiolle kuuluva harkintavalta riipu siitä, kuinka pitkälle asian tutkinta on edennyt. Edellä 75 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaan komissio voi nimittäin tehdä kantelun hylkäävän päätöksen riittävän unionin edun puuttumisen vuoksi joko ennen tutkinnan aloittamista tai tutkintatoimenpiteiden toteuttamisen jälkeen, jos se tulee tähän johtopäätökseen menettelyn tässä vaiheessa. Komissio voi lähtökohtaisesti käyttää harkintavaltaansa missä menettelyn vaiheessa tahansa riippumatta siitä, koskeeko pyydetty tutkinta uutta kantelua vai käsiteltävän asian tavoin kantelua, joka on vireillä komissiossa unionin tuomioistuimissa käydyn menettelyn johdosta.

84

Toiseksi on täsmennettävä SEUT 101 artiklan, luettuna yhdessä SEUT 105 artiklan kanssa, rikkomista koskevasta väitteestä, että komission on toki huolehdittava SEUT 101 artiklassa vahvistettujen periaatteiden soveltamisesta tutkimalla väitetyt rikkomiset ja ”ehdottamalla aiheellisia toimenpiteitä niiden lopettamiseksi”. Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin todettava, että sen lisäksi, että Tribunal de Defensa de la Competencia keskeytti kyseisen sopimuksen soveltamisen lokakuussa 1998, komissio varmisti, että GSK:n vuonna 1998 soveltaman menettelyn vaikutukset eivät jatkuneet markkinoilla ja että rikkomisen toistumisesta ei ollut vaaraa (ks. edellä 18–20 kohta).

85

Kolmanneksi on todettava väitteestä, joka koskee asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan rikkomista sekä oikeusvarmuuden periaatteen noudattamista suhteessa vuoden 2001 päätöksen 3 ja 4 artiklan korvaamatta jättämiseen – kuten komissiokin huomauttaa –, että kyseisen asetuksen 7 artiklan mukaan komissio ”voi päätöksellään määrätä asianomaiset yritykset ja yritysten yhteenliittymät lopettamaan todetun rikkomisen”, eli komissiolla on vapaus määrittää toimenpiteet kilpailuoikeuden noudattamisen varmistamiseksi. Komissio katsoo, että koska kyseisen sopimuksen soveltaminen oli lopetettu aikaa sitten eivätkä sen vaikutukset enää jatkuneet, sen tutkimisen jatkamiseen ei liittynyt unionin etua eikä komission siten ollut tarpeen tehdä asetuksen N:o 1/2003 7 artiklassa tarkoitettua päätöstä. Riidanalaisen päätöksen laillisuutta suhteessa kantelun käsittelyn jatkamiseen liittyvään riittävään unionin etuun tarkastellaan toisen kanneperusteen yhteydessä (ks. jäljempänä 97–138 kohta).

86

Neljänneksi – ja siltä osin kuin kantaja viittaa asetuksen N:o 1/2003 11 artiklan 6 kohtaan – on todettava, että komission päätöksestä aloittaa päätöksentekomenettely toki seurasi se, että Espanjan kilpailuviranomainen menetti toimivaltansa soveltaa SEUT 101 artiklaa esillä olevassa asiassa. Toisin kuin kantaja väittää, se, että menettely aloitettiin ja Espanjan kilpailuviranomainen menetti toimivaltansa, ei kuitenkaan yksistään merkitse, että komissiolla oli velvollisuus tehdä uusi päätös asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan nojalla. Kuten edellä 83 kohdassa todetaan, komissio voi tehdä kantelun hylkäävän päätöksen riittävän unionin edun puuttumisen vuoksi jopa tutkintatoimenpiteiden toteuttamisen jälkeen, jos se tulee tähän johtopäätöksen menettelyn tässä vaiheessa. Mikään ei myöskään ollut esteenä sille, että toimivalta soveltaa SEUT 101 artiklaa palautuu Espanjan kilpailuviranomaiselle vuoden 1999 kantelun hylkäämisen jälkeen. Oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että asetuksen N:o 1/2003 11 artiklan 6 kohtaa sovellettaessa kansalliset kilpailuviranomaiset eivät menetä toimivaltaansa pysyvästi vaan ainoastaan siksi aikaa, kun menettely on vireillä komissiossa (ks. vastaavasti tuomio 14.2.2012, Toshiba Corporation ym., C-17/10, EU:C:2012:72, 68–92 kohta).

87

Viidenneksi on vielä syytä huomauttaa, kuten komissio toteaa huomautuksissaan, että yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion johdosta komissio tutki asian uudelleen ja toteutti useita toimia, jotka johtivat esimerkiksi erillisen tutkinnan aloittamiseen Espanjassa harjoitettavista rinnakkaiskaupan hinnoittelukäytännöistä (asia AT.39973 – Lääkkeiden jakelua koskevat hintajärjestelmät Espanjassa). Näin ollen ei voida katsoa, että komissio päätti ”luopua asian käsittelystä”, kuten kantaja väittää.

88

Ensimmäisen kanneperusteen toinen osa on näin ollen hylättävä perusteettomana.

89

Kantaja väittää yhtäältä, että komissio laiminlöi SEUT 296 artiklassa määrätyn perusteluvelvollisuutensa jättämällä mainitsematta riidanalaisessa päätöksessä seikat, joiden perusteella se katsoi, että asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetuilla tuomioilla oli kumottu myös vuoden 2001 päätöksen 1 artikla.

90

Toisaalta kantaja katsoo, että hänen oikeuttaan tulla kuulluksi asetuksen N:o 1/2003 27 artiklan ja asetuksen N:o 773/2004 11 artiklan nojalla on loukattu, koska asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden vaikutuksia ei mainittu lainkaan 6.6.2013 päivätyssä kirjeessä, jolla komissio ilmoitti aikomuksestaan hylätä vuoden 1999 kantelu, eikä kantajalla näin ollen ollut mitään mahdollisuutta esittää kirjallisia huomautuksiaan kyseisten tuomioiden vaikutusten tulkinnasta.

91

Perustelujen puuttumista koskevan väitteen osalta on ensinnäkin muistutettava, että vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että perustelujen on oltava kyseisen toimen luonteen mukaisia ja niistä on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä riidanalaisen toimenpiteen tehneen toimielimen päättely siten, että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt ja että toimivaltainen tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden (ks. tuomio 29.9.2011, Elf Aquitaine v. komissio, C‑521/09 P, EU:C:2011:620, 147 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

92

Käsiteltävässä asiassa riidanalaisen päätöksen perusteluista ilmenee, että komission arvion mukaan asiaan ei liittynyt sellaista unionin etua, jonka vuoksi komission olisi tarpeen toteuttaa lisätoimia, ja tähän liittyvät syyt esitetään selkeästi sekä kyseisessä päätöksessä (ks. edellä 18–21 kohta) että 6.6.2013 päivätyssä, asetuksen N:o 773/2004 7 artiklan 1 kohdan nojalla lähetetyssä kirjeessä. Komissio on siten esittänyt riidanalaisen päätöksen tosiasiaperusteet sekä ne oikeudelliset pohdinnat, joiden perusteella se on tehnyt kyseisen päätöksen (ks. vastaavasti tuomio 9.3.2012, Comité de défense de la viticulture charentaise v. komissio, T-192/07, ei julkaistu, EU:T:2012:116, 69 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Se, että komissio ei mahdollisesti ole arvioinut oikein tai riittävästi asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden vaikutuksia, ei muuta mitenkään tätä johtopäätöstä (ks. myös jäljempänä 106 kohta). Lisäksi on todettava tässä yhteydessä, että komissiolla ei ole velvollisuutta ottaa kantaa kaikkiin väitteisiin, joita asianosaiset ovat esittäneet kantelunsa tueksi. Riittää, että komissio esittää sellaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joilla on olennainen merkitys päätöksen systematiikan kannalta (ks. tuomio 12.7.2007, AEPI v. komissio, T-229/05, ei julkaistu, EU:T:2007:224, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. vastaavasti myös tuomio 17.1.1984, VBVB ja VBBB v. komissio, 43/82 ja 63/82, EU:C:1984:9, 22 kohta). Näin ollen kantaja ei voi pätevästi väittää, että riidanalaisen päätöksen perustelut ovat tältä osin puutteelliset.

93

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa kuulluksi tulemista koskevan oikeuden väitetystä loukkaamisesta, että oikeuskäytännön mukaan kantelun seurauksena aloitetussa menettelyssä ei ole kyse asianomaisten yritysten välisestä kontradiktorisesta menettelystä, vaan kyseessä on menettely, jonka komissio aloittaa pyynnöstä hoitaessaan tehtäväänsä huolehtia kilpailusääntöjen noudattamisesta. Tästä seuraa, että menettelyn kohteena olevat yritykset ja kantelun tehneet yritykset eivät ole samanlaisessa menettelyllisessä tilanteessa ja että viimeksi mainitut eivät voi vedota puolustautumisoikeuksiin. Kantelijoiden on sen sijaan voitava suojata oikeutetut etunsa komission aloittaman menettelyn yhteydessä ja siten voitava osallistua siihen tiiviisti, vaikka kantelijoiden menettelylliset oikeudet eivät vastaa laajuudeltaan komission aloittaman tutkinnan kohteena olevien yritysten puolustautumisoikeuksia (ks. vastaavasti tuomio 17.11.1987, British American Tobacco ja Reynolds Industries v. komissio, 142/84 ja 156/84, EU:C:1987:490, 19 ja 20 kohta ja tuomio 30.11.2000, Industrie des poudres sphériques v. komissio, T-5/97, EU:T:2000:278, 229 kohta; ks. myös asetuksen N:o 773/2004 johdanto-osan kahdeksas perustelukappale sekä kantelujen käsittelyä koskevan tiedonannon 59 kohta). Oikeuskäytännöstä johtuu myös, että kolmannet eivät voi väittää, että niillä on oikeus tutustua komission hallussa olevaan asiakirja-aineistoon samanlaisin edellytyksin kuin menettelyn kohteena olevat yritykset (tuomio 15.7.1994, Matra Hachette v. komissio, T-17/93, EU:T:1994:89, 34 kohta; tuomio 30.3.2000, Kish Glass v. komissio, T-65/96, EU:T:2000:93, 34 kohta ja tuomio 30.11.2000, Industrie des poudres sphériques v. komissio, T-5/97, EU:T:2000:278, 229 kohta; ks. myös kantelujen käsittelyä koskevan tiedonannon 59 kohta). Lisäksi oikeutta tutustua komission asiakirja-aineistoon koskevista säännöistä [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklan, ETA-sopimuksen 53, 54 ja 57 artiklan ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 139/2004 soveltamistapauksia koskevan tiedonannon (EUVL 2005, C 325, s. 7) 7, 8, 30 ja 31 kohdasta ilmenee, että kantelijoiden tutustumisoikeus rajoittuu asiakirjoihin, joiden perusteella komissio on tehnyt alustavan arvionsa, eikä se ole yhtä laaja kuin se asiakirja-aineistoon tutustumisoikeus, joka on myönnetty henkilöille, yrityksille ja yhteenliittymille, joille komission väitetiedoksianto on osoitettu, ja joka kattaa kaikki asiakirjat, jotka komissio on saanut, laatinut tai kerännyt tutkimuksen kuluessa.

94

Käsiteltävässä asiassa komissio ilmoitti asetuksen N:o 773/2004 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti 6.6.2013 päivätyllä kirjeellä ne ratkaisevat seikat, joiden perusteella kantelun käsittelyn jatkamiseen ei liittynyt unionin etua, eikä asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetuista tuomioista tehty tulkinta kuulunut alustavan arvioinnin kannalta ratkaiseviin seikkoihin. Kantaja ei ole myöskään näyttänyt toteen tulleensa estetyksi esittämästä kirjallisia huomautuksia edellä mainittujen tuomioiden vaikutuksista, kun otetaan huomioon, että 18.7.2013 päivätyssä kirjeessä kantaja toteaa yhtäältä komission 6.6.2013 päivätyn kirjeen ”kuvaavan toimia, joihin komissio on ryhtynyt unionin tuomioistuimen tuomion seurauksena” ja toisaalta esittää kohdassa 4.3, jonka otsikko on ”SEUT 266 artiklan mukainen komission velvollisuus”, tulkintansa kyseisistä tuomioista riitauttamatta kuitenkaan sitä, ettei kyseisiä tuomioita ole millään tavalla arvioitu komission kirjeessä.

95

Tästä seuraa, ettei yhtäkään väitetyistä rikkomisista, joihin kantaja vetoaa ensimmäisen kanneperusteen kolmannessa osassa, voida todeta.

96

Edellä 47–95 kohdassa esitettyjen syiden vuoksi ensimmäinen kanneperuste on hylättävä kokonaisuudessaan perusteettomana.

97

Toissijaisesti esittämässään toisessa kanneperusteessa kantaja riitauttaa kokonaisuudessaan komission arvioinnit, joiden perusteella komissio hylkäsi vuoden 1999 kantelun riittävän unionin edun puuttumisen takia. Tarkemmin sanottuna kantaja väittää, että komissio rikkoi SEUT 101 ja SEUT 105 artiklaa unionin etua arvioidessaan, laiminlöi SEUT 296 artiklassa tarkoitetun perusteluvelvollisuuden sekä loukkasi kantajan oikeutta tulla kuulluksi arvioitaessa tutkinnan jatkamiseen liittyvää unionin etua.

98

Kantaja myöntää, että komissiolla on kantelun hylkäämisen yhteydessä harkintavalta, mutta väittää, että asia on ”luonteeltaan erityinen” esimerkiksi sen takia, että komission päätös on ollut kahden Euroopan unionin tuomioistuimen antaman merkittävän tuomion kohteena eikä kyseisen päätöksen osalta voida päätyä unionin edun puuttumiseen.

99

Kantaja viittaa lisäksi erilaisiin perusteisiin, joita pidetään oikeuskäytännössä merkityksellisinä unionin etua arvioitaessa, ja väittää, että riidanalaisessa päätöksessä mainitaan valikoivasti ja virheellisesti vain seuraavat kolme syytä, joiden perusteella komissio totesi unionin edun puuttumisen: vuoden 1999 kantelussa esiin tuotu rikkominen oli loppunut useita vuosia aiemmin, kyseisellä rikkomisella ei ollut jatkuvia vaikutuksia ja kansalliset tuomioistuimet ja viranomaiset olivat käsitelleet ja voisivat jatkossakin käsitellä kyseistä asiaa.

100

Toinen kanneperuste voidaan siis jakaa neljään osaan.

101

Kantaja väittää, että asiaan liittyy unionin etu pelkästään sillä perusteella, että esillä oleva asia on luonteeltaan erityinen, mikä erottaa sen unionin tuomioistuinten aiemmin käsittelemistä asioista, joissa on arvioitu kantelun käsittelyn jatkamiseen liittyvää unionin etua, koska käsiteltävässä asiassa on kyse komission tekemästä päätöksestä, josta on annettu yksi unionin tuomioistuimen ja yksi unionin yleisen tuomioistuimen tuomio, eli asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetut tuomiot, joita on myös käsitelty laaja-alaisesti oikeuskirjallisuudessa.

102

Jotta kantajan väitteisiin voitaisiin vastata oikeuskäytännön mukaisesti, on selvitettävä, ettei riidanalainen päätös, jolla hylättiin vuoden 1999 kantelu asetuksen N:o 773/2004 7 artiklan 2 kohdan perusteella, perustu asiallisesti virheellisiin tosiseikkoihin tai ettei siihen liity oikeudellista virhettä, ilmeistä arviointivirhettä tai harkintavallan väärinkäyttöä (ks. vastaavasti tuomio 15.12.2010, CEAHR v. komissio, T-427/08, EU:T:2010:517, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Unionin yleisen tuomioistuimen tehtävä ei nimittäin ole korvata unionin etua koskevaa komission arviointia omalla arvioinnillaan tarkastelemalla sitä, olisiko komission pitänyt muiden kuin riidanalaisen päätöksen perusteena olevien arviointiperusteiden perusteella päätyä siihen, että asian tutkimisen jatkamiseen liittyi unionin etu (ks. tuomio 17.12.2014, Si.mobil v. komissio, T-201/11, ei julkaistu, EU:T:2014:1096, 89 kohta).

103

Käsiteltävässä asiassa se, että komissio ei ottanut huomioon asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C-519/06 annettujen tuomioiden vaikutuksia arvioidessaan unionin edun olemassaoloa, ei tarkoita lainvastaisuutta. Kuten on jo huomautettu, komissiolla on yhtäältä harkintavalta päättää perusteista, joita se käyttää arvioidessaan tällaisen edun olemassaoloa (ks. tuomio 9.3.2012, Comité de défense de la viticulture charentaise v. komissio, T-192/07, ei julkaistu, EU:T:2012:116, 80 kohta), ja toisaalta – kuten edellä 66 kohdassa todetaan – komissiolla oli näiden hyvin erityisten tosiseikkojen johdosta oikeus arvioida unionin etua riidanalaisen päätöksen tekoajankohtana uusien olosuhteiden valossa.

104

Toiseksi on todettava kantajan tavoin, että asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden johdosta syntyi oikeudellinen etu, joka koskee kaksoishinnoittelujärjestelmien arviointia suhteessa SEUT 101 artiklaan. Tämä toteamus ei kuitenkaan itsessään oikeuta kantajan tekemän kantelun käsittelyn jatkamista. Riidanalaisen päätöksen kohde ei nimittäin liity kyseisten kahden tuomion täytäntöönpanosta johtuvan abstraktin ja muodollisen edun olemassaoloon, vaan sellaisen konkreettisen ja todellisen edun olemassaoloon, joka oikeuttaa komission resurssien käyttöönoton vuoden 1999 kantelun käsittelyn jatkamiseksi huomioon ottaen kaikki merkitykselliset olosuhteet.

105

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella unionin yleinen tuomioistuin ei voi korvata komission arviointia unionin edusta omalla arvioinnillaan ottamalla huomioon jonkin muun perusteen, kuten sen, että unionin tuomioistuin on antanut tuomion, jonka kohteena on sama asia kuin vuoden 1999 kantelussa, vaikka kyseisellä tuomiolla on kiistatta merkitystä vuoden 1999 kantelun sisällön tarkastelun kannalta. Toisin sanoen tämä lisäperuste, johon kantaja vetoaa, ei voi itsessään estää komissiota toteamasta riittävän unionin edun puuttumista muiden seikkojen perusteella, mukaan lukien edellä 99 kohdassa luetellut seikat, joita tarkastellaan jäljempänä tässä tuomiossa.

106

Jos oletetaan, että kantajan perustelun on tulkittava kattavan unionin edun olemassaolon osalta myös sen, että komissio jätti huomioimatta asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden ulottuvuuden siltä osin kuin niissä pysytetään osittain vuoden 2001 päätös, on tuotava esiin riidanalaiseen päätökseen sisältyvä virhe, jota käsitellään edellä tämän tuomion 62–64 kohdassa. Seuraavaksi on arvioitava, saattoiko tällä virheellä olla kyseisen asian erityisissä olosuhteissa ratkaiseva vaikutus komission arviointiin siitä, liittyykö asiaan riittävä unionin etu kantelun tutkimisen jatkamiseksi (ks. vastaavasti tuomio 14.5.2002, Graphischer Maschinenbau v. komissio, T-126/99, EU:T:2002:116, 48 ja 49 kohta ja tuomio 12.9.2007, UFEX ym. v. komissio, T-60/05, EU:T:2007:269, 77 ja 78 kohta). Käsiteltävässä asiassa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 23 perustelukappaleesta ilmenee, että komissio tukeutui unionin edun puuttumisen todetessaan kolmeen perusteeseen, jotka olivat kyseisen menettelyn loppuminen lokakuussa 1998, jatkuvien vaikutusten puuttuminen sekä se, että kansallisilla tuomioistuimilla ja viranomaisilla oli hyvät mahdollisuudet käsitellä esiin tulleet ongelmat. Komissiolla oli tässä yhteydessä oikeus rajoittaa soveltamiensa arviointiperusteiden lukumäärää ja käyttää vain kyseisiä kolmea perustetta (ks. vastaavasti tuomio 17.5.2001, IECC v. komissio, C‑449/98 P, EU:C:2001:275, 45–47 kohta ja tuomio 24.11.2011, EFIM v. komissio, T-296/09, ei julkaistu, EU:T:2011:693, 105 kohta). Näin ollen on arvioitava, missä määrin se, että komissio arvioi virheellisesti asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden ja lähtökohtaisesti myös vuoden 2001 päätöksen ulottuvuuden, on voinut vaikuttaa niihin kolmeen arviointiperusteeseen, joihin kyseinen päätös perustuu. Se, että vuoden 2001 päätös pysytettiin osittain, ei ole omiaan vaikuttamaan ratkaisevasti yhteenkään näistä perusteista päätöksen täytäntöönpanon yhteydessä. Vuoden 2001 päätöksen olemassaolo on oikeudellinen seikka, joka ei vaikuta kyseisen menettelyn tai sen vaikutusten jatkumiseen, joka puolestaan on tosiseikka. Sama pätee kansallisten viranomaisten ja tuomioistuinten toteuttamiin toimenpiteisiin, eli kuten edellä 86 kohdassa todetaan, kansalliset viranomaiset ja tuomioistuimet voivat jatkossakin ryhtyä toimenpiteisiin – myös sen jälkeen, kun komissio on tehnyt päätöksen kantelun kohteena olevasta menettelystä (tuomio 14.2.2012, Toshiba Corporation ym., C-17/10, EU:C:2012:72, 68–92 kohta). Lisäksi riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 39–41 perustelukappaleesta ilmenee, että komissio tarkastelee tätä arviointiperustetta vain suhteessa siihen, onko kansallisten viranomaisten tai tuomioistuinten sovellettava tarvittaessa SEUT 101 artiklan 3 kohtaa, jota vuoden 2001 päätöksessä ei selvästikään sovelleta sen osittaisen kumoamisen seurauksena.

107

Toisen kanneperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävä perusteettomana.

108

Kantaja moittii ensinnäkin komissiota siitä, ettei se tarkastellut ja perustellut asianmukaisesti päätelmiään esimerkiksi riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 24 ja 25 perustelukappaleessa, joiden mukaan rikkominen oli loppunut jo vuonna 1998 ja kestänyt vain seitsemän kuukautta (9.3.1998–16.10.1998), vaikka komissio katsoi juuri tämän rajallisen keston ja GSK:n menettelyn toistumista koskevan riskin häviämisen perusteella, ettei asiaan liittynyt unionin etua. Toiseksi kantaja näkee ristiriidan sen, että kyseinen menettely oli loppunut lokakuussa 1998, ja sen välillä, että komissio päätti jatkaa tutkintaa tämän jälkeen, eli vuosien 1998 ja 2009 välisenä aikana, kun se teki vuoden 2001 päätöksen ja puolusti sitä unionin tuomioistuimissa.

109

Oikeuskäytännön mukaan komissio voi päättää, ettei ole tarkoituksenmukaista ryhtyä toimenpiteisiin sellaisen kantelun osalta, jossa tuodaan esiin sittemmin lopetettuja menettelytapoja. Lisäksi komissio voi katsoa, ettei asiaan enää liity riittävää unionin etua, jos kyseiset yritykset sopivat muuttavansa käyttäytymistään yleisen edun kannalta katsottuna suotuisammaksi (tuomio 17.5.2001, IECC v. komissio, C‑449/98 P, EU:C:2001:275, 48 ja 49 kohta; ks. myös kantelujen käsittelyä koskevan tiedonannon 44 kohdan kuudes luetelmakohta).

110

Käsiteltävässä asiassa on ensinnäkin todettava, ettei kantajan väitettä ilmeisestä arviointivirheestä ja perustelujen puutteellisuudesta vuonna 1998 lopetetun menettelytavan osalta voida hyväksyä. Kantaja ei nimittäin ole suoraan riitauttanut sitä, että GSK tosiasiallisesti lopetti kyseisen menettelytavan lokakuussa 1998, eikä kantaja myöskään ole esittänyt minkäänlaista konkreettista näyttöä osoittaakseen, ettei näin ole. Riidanalaisen päätöksen perustelut ovat myös tältä osin riittävät, koska riidanalaisen päätöksen johdanto-osan seitsemännessä perustelukappaleessa täsmennetään selvästi, että Tribunal de Defensa de la Competencia määräsi 16.10.1998 lopettamaan sopimuksen riidanalaisten lausekkeiden soveltamisen ja että GSK ei soveltanut niitä kyseisen päivämäärän ja vuoden 2001 päätöksen tekopäivän välisenä aikana. Lisäksi komissio toteaa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 24 perustelukappaleessa, ettei mikään asiakirja-aineistossa viitannut siihen, että GSK aikoisi aloittaa kyseisten toimenpiteiden soveltamisen Espanjassa uudelleen.

111

Toiseksi on todettava, ettei kyseisen menettelytavan lopettamispäivää voida kyseenalaistaa sillä perusteella, että komissio päätti puolustaa vuoden 2001 päätöstä siihen asti, että yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettu tuomio julistettiin vuonna 2009. Tämä väitetty ristiriita ei nimittäin osoita millään tavalla, että GSK ei sittenkään lopettanut menettelytapaansa ja että komissio olisi siten virheellisesti todennut, ettei kyseistä menettelytapaa enää sovellettu edellä mainitusta päivästä lähtien.

112

Kun otetaan huomioon, ettei kantaja ole osoittanut konkreettisesti, että kyseinen menettelytapa jatkui 16.10.1998 jälkeen tai että GSK aikoi ottaa kyseiset toimenpiteet uudelleen käyttöön Espanjassa, on katsottava, ettei komissio ole tehnyt riidanalaisessa päätöksessä ilmeistä arviointivirhettä katsoessaan, että GSK oli tosiasiallisesti lopettanut menettelytapansa vuonna 1998.

113

Toisen kanneperusteen toinen osa on näin ollen hylättävä.

114

Kantaja väittää lähinnä, että rikkomisen kilpailunvastaiset vaikutukset ovat suurelta osin jatkuvia Espanjan markkinoilla, koska enemmistö farmaseuttisten tuotteiden valmistajista soveltaa tällä hetkellä erilaisia kaksoishinnoittelujärjestelmiä. Kantajan mukaan komission päättely riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 27–37 perustelukappaleessa sisältää niin vakavia ja ilmeisiä virheitä, ettei komissio voi pätevästi todeta, että asiaan ei liity unionin etua. Kantaja riitauttaa erityisesti päätelmät, joiden mukaan GSK:n menettelytapojen ja sen, että muut valmistajat ovat sittemmin käyttäneet kaksoishinnoittelua, välillä ei ole minkäänlaista syy-yhteyttä (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 27 ja 28 perustelukappale).

115

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan komissio ei voi nojautua yksin siihen seikkaan, että väitetyistä EUT-sopimuksen vastaisista menettelytavoista on luovuttu, kun se päättää lopettaa unionin edun puuttumisen vuoksi tällaisia menettelytapoja koskevan kantelun käsittelyn, vaan sen on ensin tarkistettava, että kilpailua rajoittavat vaikutukset eivät jatku ja että unionilla ei ole etua kantelun tutkimiseen kilpailunvastaisten menettelytapojen vakavuuden tai niiden vaikutusten jatkumisen vuoksi (tuomio 4.3.1999, Ufex ym. v. komissio, C‑119/97 P, EU:C:1999:116, 95 kohta ja tuomio 14.2.2001, SEP v. komissio, T-115/99, EU:T:2001:54, 33 kohta; ks. myös kantelujen käsittelyä koskevan tiedonannon 44 kohdan viides luetelmakohta). Tätä oikeuskäytäntöä sovelletaan ainoastaan niissä tapauksissa, joissa komissio tukeutuu päätöstä tehdessään siihen, että kilpailuvastaisiksi väitetyistä menettelyistä on luovuttu (tuomio 12.9.2007, UFEX ym. v. komissio, T-60/05, EU:T:2007:269, 74 kohta ja tuomio 11.7.2013, Spira v. komissio, T-108/07 ja T-354/08, ei julkaistu, EU:T:2013:367, 178 kohta).

116

Edellä esitetystä seuraa ensinnäkin, että komissio toimi perustellusti, kun se ei tyytynyt vain toteamaan riidanalaisessa päätöksessä sopimuksen soveltamisen lopettamista vuonna 1998 vaan tarkisti myös, että kilpailunvastaiset vaikutukset eivät jatku.

117

Toiseksi on todettava, että kantaja ei ole toimittanut mitään konkreettista näyttöä, joka osoittaisi, että Espanjan lääkealan tukkumyyjien, joihin GSK:n vuonna 1998 soveltama kaksoishinnoittelulauseke suoraan vaikutti, vientimahdollisuudet olisivat olleet rajalliset tai että kyseinen rajoitus olisi vuonna 1998 ollut laajuudeltaan sellainen, että kilpailunvastaiset vaikutukset jatkuivat Espanjan markkinoilla edelleen. Näin ollen komissio ei ole tehnyt ilmeistä arviointivirhettä todetessaan riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 26 perustelukappaleessa, että ”ne hinnat ja ostomäärät, joihin espanjalaiset tukkukauppiaat joutuvat nykyään tyytymään kyseisten 82 lääkkeen viennin osalta, määräytyvät GSK:n vuoden 1998 soveltaman menettelytavan sijasta ennemminkin nykyisen markkinadynamiikan perusteella”.

118

Kolmanneksi on korostettava, että edellä tämän tuomion 115 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä käsitellyt kilpailunvastaiset vaikutukset liittyvät pääasiallisesti suoraan sellaisiin väitetysti kilpailunvastaisiin menettelytapoihin, joista on luovuttu ja jotka ovat vuoden 1999 kantelun kohteena. Kilpailunvastaisia vaikutuksia ei siten voida periaatteessa osoittaa viittaamalla kolmansien soveltamiin menettelytapoihin. Ei kuitenkaan ole poissuljettua, että kilpailunvastaisia vaikutuksia tarkastellaan suhteessa kolmansien osapuolten harjoittamiin käytäntöihin silloin, kun kyseisten käytäntöjen ja kantelun kohteena olevan menettelytavan välinen syy-yhteys on osoitettu selvästi. Käsiteltävässä asiassa kantaja ei kuitenkaan ole toimittanut mitään todistetta, joka osoittaisi syy-yhteyden GSK:n vuonna 1998 soveltamien menettelytapojen ja muiden valmistajien myöhemmin käyttöön ottaman kaksoishinnoittelun välillä. Lisäksi sillä, että muiden yritysten menettelytavat voivat aiheuttaa kilpailun näkökulmasta samoja ongelmia kuin vuoden 1999 kantelun kohteena olevat menettelytavat, ei itsessään ole vaikutusta, koska se, että kahdessa eri asiassa käsiteltävät menettelytavat ovat verrattavissa toisiinsa, ei tarkoita, että yksi menettelytapa on aiheuttanut toisen tai vaikuttanut siihen.

119

Neljänneksi on hylättävä myös väite, jonka mukaan tällainen syy-yhteys kyseisten menettelytapojen välillä voidaan osoittaa sillä, että komission väitetty toimimattomuus vuoden 1999 kohteena olleessa asiassa ”mahdollisti tosiasiassa” vientirajoitusten käyttöönoton Espanjassa. Yhtäältä voidaan todeta, kuten komissio aivan perustellusti huomauttaa, että se, että jostain rikkomistapauksesta ei tehdä päätöstä, ei ole itsessään ratkaiseva seikka yritysten SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla harjoittaman itsearvioinnin kannalta, koska tämä arviointi on tehtävä vallitsevien markkinaolosuhteiden perusteella sen sijaan, että se perustuisi päätökseen, jolla hylätään unionin edun puuttumisen vuoksi kantelu, jonka kohteena olevan rikkomisen vaikutukset ovat loppuneet vuonna 1998. Toisaalta muut yritykset eivät voi pitää komission toimia yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion julistamisen jälkeen (ks. edellä 14 kohta) tai uuden tutkinnan aloittamista muiden yritysten kuin GSK:n väitetyistä kaksoishinnoittelukäytännöistä (asia AT.39973 – Lääkkeiden jakelua koskevat hintajärjestelmät Espanjassa) ”toimimattomuutena”, joka antaisi niille luvan ottaa kaksoishinnoittelujärjestelmiä käyttöön Espanjassa.

120

Viidenneksi on syytä todeta, ettei ole mahdollista havaita ristiriitaa yhtäältä riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 28 perustelukappaleen, jonka mukaan se, että valmistajat väitetysti ottivat Espanjassa laajalti käyttöön kaksoishinnoittelujärjestelmän, liittyy muiden tekijöiden ohella GSK:ta koskevan asian tutkinnan yhteydessä toteutettuihin lainsäädäntötoimiin, kuten lääkkeiden järkevän käytön varmistamisesta 26.7.2006 annettuun lakiin 29/2006 (Ley 29/2006 de garantías y uso racional de los medicamentos y productos sanitarios; BOE nro 178, 27.7.2006, s. 28122), ja toisaalta sen välillä, että komissio hylkäsi 4.11.2008 päivätyssä kirjeessä kantajan toisen kantelun, joka koski kyseisiä laissa 29/2006 säädettyjä muutoksia. Riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 28 perustelukappaleen sanamuodosta ilmenee yhtäältä, että kyseiset lainsäädäntötoimet muodostavat yhden – ei suinkaan ainoaa – kaksoishinnoittelujärjestelmien väitetyn käytön tekijöistä, ja toisaalta, että tämä ristiriita liittyy seikkoihin, jotka ylittävät vuoden 1999 kantelun ulottuvuuden ja joiden avulla ei joka tapauksessa voida osoittaa, että käsiteltävässä asiassa riitautetun käytännön vaikutukset ovat jatkuvia.

121

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella kantajan näkemys, jonka mukaan GSK:n menettely tuottaa edelleen kilpailunvastaisia vaikutuksia, ei ole perusteltu, koska kantaja ei ole osoittanut syy-yhteyttä GSK:n vuonna 1998 lyhyen aikaa soveltaman järjestelmän ja muiden lääkevalmistajien nykyisin soveltamista menettelyistä johtuvien väitettyjen kilpailunvastaisten vaikutusten välillä.

122

Näin ollen on katsottava, ettei ole osoitettu, että komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen todetessaan, että sopimuksesta ei aiheudu Espanjan markkinoilla jatkuvia vaikutuksia.

123

Kantaja katsoo, että – toisin kuin komissio väittää – vuoden 1999 kantelun kohteena ollutta asiaa ei voida tehokkaasti saattaa kansallisten viranomaisten käsiteltäväksi, koska kyseisten viranomaisten mahdollisuudet arvioida tämänkaltaista asiaa ovat huonot. Kantajan mukaan komissiolla on yleisesti ottaen kansallisia viranomaisia paremmat mahdollisuudet käsitellä asia. Komissiolla on ensinnäkin käytössään asiakirja-aineistoon sisältyvät merkitykselliset tiedot. Toiseksi rinnakkaiskaupalla on sen erityisluonteen takia lähtökohtaisesti vaikutusta useassa jäsenvaltiossa. Kolmanneksi kantajan mielestä on kiistatonta, että Espanjan viranomaisilla ja tuomioistuimilla ei ole tarvittavia voimavaroja eikä tarvittavaa osaamista tai peräti kokemusta hankkiakseen ja analysoidakseen SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla suoritettavan arvioinnin kannalta välttämättömät monitahoiset taloudelliset tiedot. Neljänneksi kantaja katsoo, että komissio teki ilmeisen virheen asetuksen N:o 1/2003 5 artiklan tulkinnassa todetessaan, että Espanjan kilpailuviranomainen voi ”tehdä SEUT 101 artiklan 3 kohdan soveltamisesta asianmukaisen päätöksen GSK:ta koskevassa asiassa”. Kantaja väittää, että kansalliset viranomaiset eivät voi asetuksen N:o 1/2003 5 artiklan nojalla tehdä yksittäistapauksia koskevia päätöksiä sen toteamiseksi, että SEUT 101 artiklan 3 kohdan edellytykset täyttyvät, ja että saman asetuksen 10 artiklan nojalla vain komissio voi tehdä päätöksen, jossa todetaan, että SEUT 101 artiklan 3 kohdassa vahvistettuja edellytyksiä voidaan soveltaa. Viidenneksi kantaja väittää, että komissiolla oli paremmat mahdollisuudet tarkastella asiaa ja antaa päätös SEUT 101 artiklan 3 kohdan soveltamisesta, jotta voitaisiin yhtäältä varmistaa hallinnollinen tehokkuus ottaen huomioon, että komissio oli jo käyttänyt huomattavasti voimavaroja tämän asian käsittelyyn, ja toisaalta taata oikeusvarmuus kansallisten kilpailuviranomaisten näkökulmasta, koska ne joutuvat käsittelemään samankaltaisia tapauksia jatkossa.

124

Ensinnäkin on muistettava, että asetuksen N:o 1/2003 4 ja 5 artiklan nojalla komissiolla ja jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisilla on rinnakkainen toimivalta SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan soveltamisessa ja että asetuksen N:o 1/2003 systematiikka perustuu tiiviiseen yhteistyöhön niiden välillä (tuomio 16.10.2013, Vivendi v. komissio, T-432/10, ei julkaistu, EU:T:2013:538, 26 kohta). Komissio voi siis arviointinsa yhteydessä ottaa huomioon myös kansallisten viranomaisten toteuttamat toimenpiteet (ks. tuomio 3.7.2007, Au Lys de France v. komissio, T-458/04, ei julkaistu, EU:T:2007:195, 72 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Komissiolla on nimittäin oikeus hylätä kantelu sillä perusteella, että kantelija voi oikeuksiensa toteuttamiseksi saattaa asian kansallisten viranomaisten käsiteltäväksi tai nostaa kanteen kansallisissa tuomioistuimissa (ks. vastaavasti tuomio 18.9.1992, Automec v. komissio, T-24/90, EU:T:1992:97, 88–96 kohta; tuomio 24.1.1995, Tremblay ym. v. komissio, T-5/93, EU:T:1995:12, 65–74 kohta ja tuomio 9.1.1996, Koelman v. komissio, T-575/93, EU:T:1996:1, 78 ja 79 kohta; ks. myös kanteluja koskevan tiedonannon 44 kohdan ensimmäinen luetelmakohta ja II luku). Sen sijaan asetus N:o 1/2003 tai kilpailuviranomaisten yhteistyöstä verkostossa annettu komission tiedonanto (EUVL 2004, C 101, s. 43) ei kumpikaan sisällä sääntöä toimivallan jakamisesta komission ja jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten välillä eikä niissä myöskään säädetä yritystä koskevista oikeuksista eikä odotuksista, jotka kohdistuvat siihen, että asian käsittelisi tietty kilpailuviranomainen (tuomio 13.7.2011, ThyssenKrupp Liften Ascenseurs v. komissio, T-144/07, T-147/07–T-150/07 ja T-154/07, EU:T:2011:364, 78 kohta ja tuomio 17.12.2014, Si.mobil v. komissio, T-201/11, EU:T:2014:1096, 38 ja 39 kohta).

125

Vaikka oletettaisiin kantajan tavoin, että komissiolla on erityisen hyvät mahdollisuudet käsitellä asia ja että kansallisten viranomaisten tätä koskevat mahdollisuudet ovat huonommat, kantajan kaltaisilla kantelun tehneillä yrityksillä ei ole lähtökohtaisesti mitään oikeutta vaatia, että asian käsittelee komissio (ks. vastaavasti tuomio 17.12.2014, Si.mobil v. komissio, T-201/11, EU:T:2014:1096, 40 kohta ja tuomio 30.9.2016, Trajektna luka Split v. komissio, T-70/15, ei julkaistu, EU:T:2016:592, 43 kohta).

126

Toiseksi on muistettava, että asetuksen N:o 1/2003 perusteluista ja erityisesti sen johdanto-osan 1, 6, 8 ja 35 perustelukappaleesta ilmenee, että jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten tiiviimmällä osallistumisella SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan täytäntöönpanoon ja niille asetetulla velvollisuudella soveltaa näitä määräyksiä silloin, kun tilanne voi vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, pyritään nimenomaan varmistamaan mainitulla asetuksella tavoiteltu tehokkuus. Niinpä tehokkuusedellytyksestä ei voi ilman, että asetuksen N:o 1/2003 13 artiklan ulottuvuus saatetaan kyseenalaiseksi, seurata komissiolle velvollisuutta tarkastaa kyseessä olevan erityisen säännöksen täytäntöönpanon yhteydessä sitä, onko kyseessä olevalla kilpailuviranomaisella riittävät institutionaaliset, taloudelliset ja tekniset voimavarat sille asetuksella N:o 1/2003 annetun tehtävän suorittamiseksi (tuomio 17.12.2014, Si.mobil v. komissio, T-201/11, EU:T:2014:1096, 56 ja 57 kohta).

127

Kun otetaan huomioon asetuksella N:o 1/2003 käyttöön otettu komission ja jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten yhteistyöjärjestelmä, on näin ollen todettava, ettei komissio tehnyt arviointivirhettä olettaessaan, että kansallisilla viranomaisilla oli kyky panna tehokkaasti täytäntöön unionin lainsäädännön muodostavat säännöt, normit ja politiikat (ks. vastaavasti tuomio 30.9.2016, Trajektna luka Split v. komissio, T-70/15, EU:T:2016:592, 53 kohta), ja katsoessaan erityisesti, että Espanjan kansallisilla viranomaisilla oli mahdollisuudet jatkaa vuoden 1999 kantelun kohteena olleen asian käsittelyä kansallisesti hankkimalla kaikki tarvittavat todisteet esimerkiksi hyödyntämällä asetuksen N:o 1/2003 12 ja 15 artiklassa tarkoitettua yhteistyömekanismia. Joka tapauksessa on niin, että kantajan komissiolle esittämät seikat – erityisesti seikat, jotka koskevat taloudellisluonteisen analyysin tekemiseksi tarvittavan kokemuksen väitettyä puuttumista tai vaikeutta hankkia välttämättömiä tietoja – eivät osoita riittävällä tavalla, että Espanjan kilpailuviranomainen kärsisi sellaisista institutionaalisista puutteista, jotka estäisivät sitä täyttämään tämän tehtävän.

128

Ei ole myöskään näytetty toteen, ettei Espanjan tuomioistuimilla ole kykyä tarkastaa Espanjan kilpailuviranomaisten tekemien päätösten laillisuutta. Kuten komissio aivan perustellusti huomauttaa, yksikään vireillä olevista menettelyistä, jotka koskevat väitettyjä kaksoishinnoittelukäytäntöjä Espanjassa ja joihin kantaja viittaa, ei voi osoittaa Espanjan tuomioistuinten olevan kyvyttömiä soveltamaan oikein SEUT 101 artiklan 3 kohtaa. Yksikään näistä oikeudenkäynneistä ei ensinnäkään liity kyseiseen sopimukseen eikä kantajan toimittamista tiedoista myöskään ilmene muiden yritysten väitetysti soveltamia käytäntöjä käsittelevien oikeudenkäyntien osalta, että kansalliset tuomioistuimet olisivat tulkinneet virheellisesti asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettuja tuomioita. Alustavasti on katsottava, että Tribunal Supremon (ylin tuomioistuin, Espanja) asiassa nro 4792/2011, Pharma/Pfizer SLU, 3.12.2014 antama tuomio, jossa viitataan asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettuihin tuomioihin ja joka kaiken lisäksi koskee pääasiallisesti SEUT 101 artiklan 1 kohdan tulkintaa, osoittaa, että kyseisellä tuomioistuimella on käytössään kaikki tarvittavat voimavarat voidakseen tehdä arvioinnin mainittuihin tuomioon perustuvan oikeuskäytännön mukaisesti ja tarvittaessa myös SEUT 101 artiklan 3 kohdan valossa.

129

Kolmanneksi on syytä huomauttaa, että vaikka riidanalaisella menettelytavalla on rinnakkaiskaupan erityisluonteen takia vaikutusta usean jäsenvaltion alueella, tämä seikka ei itsessään riitä sen toteamiseksi, että vuoden 1999 kanteluun liittyi riittävä unionin etu. Jos näin ei olisi, komission olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin kaikkien sellaisten kantelujen osalta, jotka koskevat useampaa kuin yhtä jäsenvaltiota, riippumatta muiden unionin etua koskevien arviointiperusteiden arvioinnista sekä siitä, onko kantelu perusteltu vai ei (ks. vastaavasti tuomio 12.9.2007, UFEX ym. v. komissio,T-60/05, EU:T:2007:269, 158 kohta ja tuomio 13.9.2012, Protégé International v. komissio, T-119/09, ei julkaistu, EU:T:2012:421, 77 kohta). Tästä seuraa, että kyseisen menettelyn rajatylittävä ulottuvuus ei yksistään riitä sen toteamiseksi, että asiaan liittyy unionin etu.

130

Neljänneksi on todettava asetuksen N:o 1/2003 5 artiklan soveltamisesta, että kyseisen artiklan sanamuodosta ilmenee selvästi, että ”jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisilla on toimivalta soveltaa [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklaa yksittäisissä asioissa” ja että ”toimiessaan omasta aloitteestaan tai kantelun perusteella ne voivat tässä tarkoituksessa tehdä seuraavat päätökset: – – vaatia lopettamaan rikkominen, – – määrätä välitoimenpiteitä, – – hyväksyä sitoumuksia,– – [ja] määrätä sakkoja, uhkasakkoja taikka muita niiden kansallisessa lainsäädännössä säädettyjä seuraamuksia”. Asetuksen N:o 1/2003 5 artiklan toisen kohdan mukaisesti kansalliset kilpailuviranomaiset ”voivat myös päättää, ettei niiden ole syytä toteuttaa toimenpiteitä”. Lisäksi on syytä muistuttaa, että asetuksella N:o 1/2003 lopetettiin asetuksella N:o 17 luotu keskitetty järjestelmä, joka perustui ilmoittamiseen joko puuttumattomuustodistusta tai, jos se ei ole mahdollinen, poikkeuslupaa koskevan hakemuksen välityksellä, ja korvattiin tämä aiempi järjestelmä poikkeuksen suoraan sovellettavuuteen perustuvalla järjestelmällä, jossa tunnustetaan jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten ja tuomioistuimien toimivalta soveltaa SEUT 101 artiklan 1 kohdan ja SEUT 102 artiklan lisäksi myös SEUT 101 artiklan 3 kohtaa (ks. asetuksen N:o 1/2003 johdanto-osan kolmas ja neljäs perustelukappale). Päinvastoin kuin kantaja väittää, kansalliset kilpailuviranomaiset voivat näin ollen selvästi arvioida, täyttyvätkö SEUT 101 artiklan 3 kohdassa vahvistetut edellytykset.

131

Tätä päätelmää ei aseta kyseenalaiseksi kantajan väite, jonka mukaan vain komissio voi – asetuksen N:o 1/2003 10 artiklan perusteella ja 3.5.2011 annetun tuomion Tele2 Polska (C-375/09, EU:C:2011:270) mukaisesti – todeta päätöksellä, että SEUT 101 artiklan 3 kohdassa lueteltuja neljää edellytystä voidaan soveltaa.

132

Aivan aluksi on huomautettava, että asetuksen N:o 1/2003 10 artiklassa todella säädetään, että komissio ”voi tehdä päätöksen, jossa todetaan, että [SEUT 101] artiklaa ei voida soveltaa sopimukseen – – koska joko [SEUT 101] artiklan 1 kohdan edellytykset eivät täyty tai [SEUT 101] artiklan 3 kohdan edellytykset täyttyvät”. Saman artiklan ensimmäisen virkkeen mukaan komissio voi tehdä tällaisen päätöksen, jolla ei ole konstitutiivista arvoa vaan puhtaasti toteava arvo, vain ”omasta aloitteestaan” ja ”[SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklan soveltamiseen liittyvän [unionin] yleisen edun sitä edellyttäessä” (ks. myös asetuksen N:o 1/2003 johdanto-osan 14 perustelukappale). Koska riidanalaisessa päätöksessä ei todeta, että kansalliset viranomaiset voivat tehdä päätöksen asetuksen N:o 1/2003 10 artiklan nojalla, myös tämä väite on hylättävä.

133

On todettava, että unionin tuomioistuin katsoi 3.5.2011 annetun tuomion Tele2 Polska (C-375/09, EU:C:2011:270) 32 kohdassa, että ”kansallinen kilpailuviranomainen ei voi tehdä päätöstä, jolla se toteaa, ettei SEUT 102 artiklaa ole rikottu”. Tätä oikeuskäytäntöä voidaan soveltaa analogisesti myös SEUT 101 artiklaan, koska unionin tuomioistuin on katsonut, että ”tällainen ’kielteinen’ asiasisältöä koskeva päätös saattaisi haitata SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan yhdenmukaista soveltamista” (tuomio 3.5.2011, Tele2 Polska, C-375/09, EU:C:2011:270, 28 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 21.1.2015, easyJet Airline v. komissio, T-355/13, EU:T:2015:36, 32 kohta).

134

Sitä, että kansallinen viranomainen ei voi tehdä päätöksiä, joilla se toteaa, ettei SEUT 101 artiklaa ole rikottu, ei kuitenkaan voida rinnastaa kansallisen kilpailuviranomaisen kyvyttömyyteen soveltaa SEUT 101 artiklan 3 kohtaa. Tarkemmin sanottuna on niin, että asetuksen N:o 1/2003 5 artiklan toisen kohdan mukaan kansallinen kilpailuviranomainen voi päättää, ettei sen ole syytä toteuttaa toimenpiteitä, jos se katsoo hallussaan olevien tietojen perusteella, että kiellon edellyttämät perusteet eivät täyty. Näin ollen kansallinen kilpailuviranomainen voi arvioida, täyttyvätkö SEUT 101 artiklan 3 kohdassa vahvistetut edellytykset, ja jos ne täyttyvät, päättää, ettei sen ole syytä toteuttaa toimenpiteitä.

135

Lisäksi on korostettava, että arvioitaessa mahdollisuutta saattaa asia pätevästi kansallisen viranomaisen käsiteltäväksi merkitystä ei ole sillä, mihin lopputulokseen mainittu kilpailuviranomainen pääsee kantelun tutkittuaan, vaan sillä, että se on tutkinut sitä (ks. analogisesti tuomio 21.1.2015, easyJet Airline v. komissio, T-355/13, EU:T:2015:36, 27 kohta), kuten käsiteltävässä asiassa on kiistatta tapahtunut.

136

Lopuksi on vielä huomautettava kantajan väitteestä, jonka mukaan komissio oli velvollinen jatkamaan tutkintaa vietyään Espanjan kilpailuviranomaiselta toimivallan jatkaa asian käsittelyä, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan asetuksessa N:o 1/2003 ei mainita, että kun komissio aloittaa menettelyn, kansalliset kilpailuviranomaiset menettävät pysyvästi ja lopullisesti toimivaltansa soveltaa kansallista kilpailulainsäädäntöä. Kansallisten kilpailuviranomaisten toimivalta palautuu niille, kun komission aloittama menettely päättyy (tuomio 14.2.2012, Toshiba Corporation ym., C-17/10, EU:C:2012:72, 78–80 kohta). Joka tapauksessa on niin, että asetuksen N:o 1/2003 johdanto-osan 18 perustelukappaleen mukaan se, että kilpailuviranomainen voi keskeyttää tai lopettaa asian käsittelyn, jos toinen viranomainen käsittelee tai on käsitellyt kyseistä asiaa, ”ei saa estää [unionin] tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistettua komission mahdollisuutta hylätä kantelu [unionin] edun puuttumisen perusteella myös asioissa, joissa mikään toinen kilpailuviranomainen ei ole ilmoittanut aikovansa käsitellä asiaa”.

137

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, ettei komission ole osoitettu tehneen ilmeistä arviointivirhettä sen todetessa, että asia voidaan saattaa kansallisten viranomaisten käsiteltäväksi. Tästä seuraa, että toisen kanneperusteen tämä osa on hylättävä.

138

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että toinen kanneperuste on kokonaisuudessaan hylättävä perusteettomana.

139

Kantaja väittää, ettei komissio tutkinut kaikkia oikeudellisia seikkoja ja tosiseikkoja, jotka kantaja toimitti sille asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden julistamisen jälkeen ja jotka mainitaan kantajan 4.3.2010 ja 8.10.2011 toimittamissa muistioissa; kantaja väittää myös, ettei riidanalaisen päätöksen perusteluosassa ole minkäänlaista mainintaa siitä, että komissio olisi tehnyt tällaisen arvioinnin.

140

Komission suorittaman tutkinnan puutteellisuutta koskevasta väitteestä on ensinnäkin todettava, että oikeuskäytännön mukaan asian tutkimisen jatkamista koskevaa unionin etua arvioidessaan komission on kiinnitettävä huomiota kaikkiin merkityksellisiin oikeudellisiin seikkoihin ja tosiseikkoihin, jotta se voi päättää kantelua koskevista jatkotoimenpiteistä. Komission on esimerkiksi tutkittava huolellisesti kaikki ne tosiseikat ja oikeudelliset seikat, jotka kantelija saattaa sen tietoon (ks. edellä 76 kohta).

141

Käsiteltävässä asiassa on syytä muistuttaa, että riidanalaisesta päätöksestä ilmenee, että komissio noudatti asetuksen N:o 773/2004 7 artiklassa säädettyä menettelyä. Näin ollen komissio saattoi 6.6.2013 päivätyllä kirjeellään kantelijan tietoon vuoden 1999 kantelua koskevan arviointinsa ja antoi tälle mahdollisuuden esittää omat väitteensä. Kantaja toimittikin huomautuksensa 18.7.2013, ja komissio otti ne huomioon riidanalaisessa päätöksessä. Kantajan 4.3.2010 ja 8.10.2011 toimittamista muistioista, jotka liittyvät tähän kanneperusteeseen, on todettava, että riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 11 perustelukappaleen mukaan komissio ”tutki huolellisesti” kyseiset muistiot. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että mainituista muistioista ensimmäisessä analysoitiin GSK:n harjoittamaa kaksoishinnoittelujärjestelmää yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion perusteella, ja siinä katsottiin lähinnä, ettei sopimukselle voitu myöntää poikkeusta SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla, ja toisessa katsottiin, että komission oli ryhdyttävä kiireellisesti toimenpiteisiin ja annettiin ehdotuksia mahdollisista jatkotoimista. Vaikka riidanalaisen päätöksen sisällön perusteella ei ole mahdollista vahvistaa, että komissio tutki tosiasiallisesti kyseiset muistiot, näiden muistioiden sisällöstä ilmenee, etteivät ne sisältäneet seikkoja, jotka eivät olisi jo tulleet esiin hallinnollisessa menettelyssä, mukaan lukien yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion julistamisen jälkeinen menettely. Näin ollen muistioiden huomioiminen siten, että niiden sisältöön viitataan nimenomaisesti riidanalaisessa päätöksessä, ei ollut välttämätöntä. Näin ollen väite, jonka mukaan muistioita ei ole otettu huomioon, on hylättävä.

142

Toiseksi on todettava perustelujen puutteellisuutta koskevan väitteen osalta, että vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että perustelujen on oltava kyseisen toimen luonteen mukaisia ja niistä on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä riidanalaisen toimenpiteen tehneen toimielimen päättely siten, että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt ja että toimivaltainen tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden (ks. tuomio 29.9.2011, Elf Aquitaine v. komissio, C‑521/09 P, EU:C:2011:620, 147 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Komissiota koskee perusteluvelvollisuus, kun se kieltäytyy jatkamasta kantelun tutkintaa. Koska perustelujen on oltava riittävän täsmälliset ja yksityiskohtaiset, jotta unionin yleinen tuomioistuin voi tehokkaasti valvoa tapaa, jolla komissio on käyttänyt harkintavaltaansa määritellä asioiden tärkeysjärjestys (tuomio 21.1.2015, easyJet Airline v. komissio, T-355/13, EU:T:2015:36, 70 kohta), komission on esitettävä tosiseikat, joista päätöksen perusteltavuus riippuu, ja oikeudelliset seikat, joiden johdosta se on tehnyt päätöksen (ks. tuomio 9.3.2012, Comité de défense de la viticulture charentaise v. komissio, T-192/07, ei julkaistu, EU:T:2012:116, 69 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Komissiolla ei silti ole velvollisuutta ottaa kantaa kaikkiin väitteisiin, jotka kantelijat ovat esittäneet kantelunsa tueksi. Riittää, että komissio esittää sellaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joilla on olennainen merkitys päätöksen systematiikan kannalta (tuomio 17.1.1984, VBVB ja VBBB v. komissio, 43/82 ja 63/82, EU:C:1984:9, 22 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 12.7.2007, AEPI v. komissio, T-229/05, ei julkaistu, EU:T:2007:224, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

143

Käsiteltävässä asiassa on katsottava komission väitetystä perusteluvelvollisuuden laiminlyönnistä, että vaikka komissio ei vastannut kaikkiin väitteisiin, jotka kantaja esitti edellä tämän tuomion 142 kohdassa mainituissa kahdessa muistiossa, se kuitenkin selitti selkeästi päättelynsä ja erityisesti ne kolme riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 23 perustelukappaleessa mainittua arviointiperustetta, joiden perusteella se päätteli unionin edun puuttuvan, joten kantajan oli mahdollista ymmärtää kantelunsa hylkäämiseen johtaneet syyt. Kuten edellä tämän tuomion 141 kohdassa todetaan, komissio ei ole velvollinen ottamaan nimenomaisesti kantaa kaikkiin väitteisiin, jotka asianosaiset ovat esittäneet kantelunsa tueksi. Riittää, että se mainitsee tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joilla on olennainen merkitys sen tekemän päätöksen systematiikan kannalta.

144

Näistä huomautuksista ilmenee, että komissio täytti lähtökohtaisesti sekä tutkinta- että perusteluvelvollisuutensa, koska se esitti selkeästi ja yksiselitteisesti ne tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joiden perusteella se päätti hylätä vuoden 1999 kantelun. Kun otetaan huomioon, että näiden täsmennysten ansioista unionin yleinen tuomioistuin voi tehokkaasti valvoa tapaa, jolla komissio on käyttänyt harkintavaltaansa riidanalaisen päätöksen antaessaan, on katsottava, että riidanalainen päätös on perusteltu tältä osin riittävästi, vaikka komissio ei ole ottanut kantaa väitteisiin, jotka esitettiin kantajan 4.3.2010 ja 8.10.2011 toimittamissa muistioissa.

145

Kolmas kanneperuste on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan, ja siten esillä oleva kanne on myös hylättävä kokonaisuudessaan.

146

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Saman työjärjestyksen 135 artiklan 1 kohdan nojalla unionin yleinen tuomioistuin voi kuitenkin kohtuuden niin vaatiessa poikkeuksellisesti päättää, että hävinnyt asianosainen vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan mutta tämä velvoitetaan korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut vain osittain tai että tätä ei lainkaan velvoiteta korvaamaan oikeudenkäyntikuluja.

147

Käsiteltävässä asiassa kantaja on hävinnyt asian. Tämän kanteen käsittelyn yhteydessä kuitenkin ilmeni, että komissio yhtäältä luonnehti virheellisesti vuoden 2001 päätöstä riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 9 ja 46 perustelukappaleessa (ks. edellä 62 ja 63 kohta) ja toisaalta käytti riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 18 perustelukappaleessa melko moniselitteistä sanamuotoa viitatessaan tutkimukseen, joka sen oli tehtävä vuoden 1999 kantelun perusteltavuudesta (ks. edellä 64 kohta).

148

Tässä tilanteessa unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että on kohtuullista velvoittaa kaikki asianosaiset ja väliintulijat vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

Asian tausta

Alkuperäinen hallinnollinen menettely

Menettely unionin yleisessä tuomioistuimessa ja unionin tuomioistuimessa

Asian käsittely komissiossa yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion jälkeen

Riidanalainen päätös

Oikeudenkäynti ja asianosaisten vaatimukset

Oikeudellinen arviointi

Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee yhtäältä ilmeistä arviointivirhettä SEUT 266, SEUT 101 ja SEUT 105 artiklan sekä asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan soveltamisessa asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden tulkinnan yhteydessä ja toisaalta perusteluvelvollisuuden laiminlyömistä ja kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista

Ensimmäisen kanneperusteen tehokkuus

Ensimmäisen kanneperusteen perusteltavuus

– Ensimmäinen kanneperusteen ensimmäinen osa, joka koskee SEUT 266 artiklan rikkomista

– Ensimmäisen kanneperusteen toinen osa, joka koskee SEUT 101 ja SEUT 105 artiklan, luettuna yhdessä asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan kanssa, rikkomista

– Ensimmäisen kanneperusteen kolmas osa, joka koskee perustelujen puutteellisuutta ja kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista

Toinen kanneperuste, joka koskee ilmeistä arviointivirhettä SEUT 101 ja SEUT 105 artiklan soveltamisessa, SEUT 296 artiklassa tarkoitetun perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä unionin edun olemassaoloa arvioitaessa sekä kantajan kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista

Toisen kanneperusteen ensimmäinen osa, joka koskee unionin edun olemassaoloa ainoastaan asiassa T-168/01 ja yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annettujen tuomioiden perusteella

Toisen kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen ja laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa käyttäessään unionin edun olemassaoloa arvioidessaan perusteena sitä, että GSK:n soveltama menettely loppui vuonna 1998

Toisen kanneperusteen kolmas osa, jonka mukaan komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen todetessaan, ettei sopimuksella ollut jatkuvia vaikutuksia Espanjan markkinoilla

Toisen kanneperusteen neljäs osa, jonka mukaan komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen katsoessaan, että vuoden 1999 kantelun kohteena oleva asia voidaan pätevästi saattaa kansallisten viranomaisten käsiteltäväksi

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio on tutkinut ja perustellut puutteellisesti tietyt tosiseikat ja oikeudelliset seikat, jotka kantaja toimitti sille yhdistetyissä asioissa C‑501/06 P, C‑513/06 P, C‑515/06 P ja C‑519/06 P annetun tuomion julistamisen jälkeen

Oikeudenkäyntikulut