1

Asiassa väliintulijana oleva Kosta Iliev teki EU-tavaramerkiksi rekisteröimistä koskevan hakemuksen Euroopan unionin teollisoikeuksien virastolle (EUIPO) Euroopan unionin tavaramerkistä 26.2.2009 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 (EUVL 2009, L 78, s. 1) nojalla.

2

Tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin, on seuraava kuviomerkki:

3

Palvelut, joita varten rekisteröintiä haettiin, kuuluvat tavaroiden ja palvelujen kansainvälistä luokitusta tavaramerkkien rekisteröimistä varten koskevaan, 15.6.1957 tehtyyn Nizzan sopimukseen, sellaisena kuin se on tarkistettuna ja muutettuna, pohjautuvan luokituksen luokkiin 35, 39 ja 43.

4

EU-tavaramerkkiä koskeva hakemus julkaistiin 16.4.2012 ilmestyneessä Yhteisön tavaramerkkilehdessä nro 72/2012.

5

Kantaja, Group OOD, esitti 11.7.2012 asetuksen N:o 207/2009 41 artiklan nojalla väitteen rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin rekisteröintiä vastaan kokonaisuudessaan.

6

Kantaja vetosi väitteensä tueksi rekisteröimättömään kuviomerkkiin, jota on käytetty Bulgariassa, Tšekissä, Unkarissa, Puolassa ja Slovakiassa luokkaan 39 kuuluvia palveluja varten ja joka on seuraavanlainen:

7

Kantaja esitti väiteilmoituksessaan, että se oli käyttänyt rekisteröimätöntä tavaramerkkiä vuodesta 2003 alkaen linja-autokuljetuksia varten Bulgariassa, Tšekissä, Unkarissa ja Slovakiassa. Se kertoi harjoittaneensa hallinnollisella luvalla säännöllisiä linja-autokuljetuksia Sofian (Bulgaria) ja Prahan (Tšekki) välillä ja esitti useita asiakirjoja väitteensä tueksi.

8

Väiteosasto hylkäsi 14.6.2013 tekemällään päätöksellä kantajan väitteen ja velvoitti tämän korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Väiteosasto katsoi erityisesti, että kantaja ei ollut täsmentänyt eikä esittänyt näyttöä sovellettavasta kansallisesta oikeudesta, johon se tukeutui ja jonka nojalla rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin käyttö olisi voitu kieltää kyseessä olevissa jäsenvaltioissa.

9

Kantaja teki 16.8.2013 väiteosaston päätöksestä asetuksen N:o 207/2009 58 ja 64 artiklan nojalla valituksen EUIPO:ssa.

10

EUIPO:n neljäs valituslautakunta hylkäsi valituksen 2.6.2014 tekemällään päätöksellä (jäljempänä riidanalainen päätös). Se katsoi, että kantaja ei ollut esittänyt väitemenettelyssä näyttöä sovellettavasta kansallisesta oikeudesta. Valituslautakunta huomautti, että kantajalla oli velvollisuus esittää ja näyttää toteen, että jäsenvaltioissa, jotka kantaja on maininnut väiteilmoituksessaan, on ollut olemassa rekisteröimättömiä tavaramerkkejä koskeva suoja ja niihin perustuva oikeus saada myöhempi tavaramerkki julistettua mitättömäksi tai kieltää tämän käyttö. Valituslautakunnan mukaan kantajalla on ollut myös velvollisuus ilmoittaa EUIPO:lle sovellettavat oikeussäännöt, jotta tämä voisi arvioida kunkin säännöksen mukaiset erityiset edellytykset.

11

Valituslautakunta totesi erityisesti bulgarialaisesta rekisteröimättömästä tavaramerkistä, johon oli vedottu, että yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 täytäntöönpanosta 13.12.1995 annetun komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 (EYVL 1995, L 303, s. 1) 19 säännön 2 kohdassa säädetyt edellytykset eivät olleet täyttyneet, koska kantajan väitemenettelyssä esittämissä asiakirjoissa ei ollut mitään viittausta Bulgarian kansalliseen oikeuteen. Valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässä olevista viittauksista kolmeen säännökseen valituslautakunta katsoi, että ne oli esitetty liian myöhään, koska oikeudelliset perusteet on esitettävä väitemenettelyn aikana asetetussa määräajassa. Väitteiden perusteiden määrittelyä ei voida lykätä muutoksenhakuvaiheeseen.

12

Erityisesti Bulgarian tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain (Zakon za markite i gueografskite oznachenija) 12 §:n 6 momentista, johon kantaja on viitannut 16.8.2013 tekemänsä valituksen perusteluissa, valituslautakunta totesi, että kantaja oli vain siteerannut tämän lain 12 §:n 1 momenttia eikä ollut toimittanut alkuperäistä bulgariankielistä versiota tai osoittanut, että kyseinen teksti oli peräisin virallisesta ja luotettavasta lähteestä. Lisäksi valituslautakunta huomautti, että kuten EUIPO:ssa käytäviä menettelyjä koskevien ohjeiden liitteenä olevasta taulukosta, jonka otsikko ”Kansalliset oikeudet, jotka muodostavat [asetuksen N:o 207/2009] 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetut ’aikaisemmat oikeudet’”, käy ilmi, rekisteröimättömät tavaramerkit olivat suojattuja Bulgariassa vain, mikäli ne olivat yleisesti tunnettuja, ja että nyt käsiteltävässä asiassa kantaja ei ollut kertaakaan vedonnut aikaisemman tavaramerkin yleiseen tunnettuuteen.

13

Joka tapauksessa asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohtaa ei voitu soveltaa nyt käsiteltävässä asiassa, koska pelkkä joidenkin kansallisten säännösten siteeraaminen ilmoittamatta tarkasti niiden lähdettä ja toimittamatta näiden säännösten virallista tekstiä ei voinut merkitä tässä artiklassa tarkoitettuja tosiseikkoja tai todisteita.

14

Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

15

EUIPO ja väliintulija vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

16

Kantaja on pyytänyt kannekirjelmänsä 29 kohdassa, että unionin yleinen tuomioistuin tutkisi viran puolesta sen esittämät todisteet mukaan lukien kannekirjelmään liitetyt ”täydentävät” todisteet.

17

EUIPO katsoo, että Bulgarian, Tšekin, Unkarin ja Slovakian kansallista oikeutta koskevat todisteet (kannekirjelmän liite A 12) ovat uusia seikkoja, jotka eivät liity jo esitettyihin todisteisiin ja joita unionin yleisen tuomioistuimen ei pidä ottaa huomioon.

18

Administrativen sad Sofia-gradin (Sofian hallintotuomioistuin, Bulgaria) 12.5.2014 tekemästä päätöksestä nro 3170 (kannekirjelmän liite A 13) EUIPO toteaa, että koska tämä päätös on annettu riidanalaisen päätöksen julistamisen jälkeen, se ei liity käsiteltävän asian kohteeseen eikä se näin ollen ole merkityksellinen.

19

Tästä on huomautettava, että unionin yleisessä tuomioistuimessa nostetun kanteen tarkoituksena on EUIPO:n valituslautakuntien päätösten laillisuuden valvonta asetuksen N:o 207/2009 65 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä ei siis ole tutkia uudelleen tosiseikkoja tässä tuomioistuimessa ensimmäistä kertaa esitettyjen todisteiden valossa (tuomio 19.11.2008, Rautaruukki v. SMHV (RAUTARUUKKI), T‑269/06, ei julkaistu, EU:T:2008:512, 20 kohta ja tuomio 25.6.2010, MIP Metro v. SMHV – CBT Comunicación Multimedia (Metromeet), T‑407/08, EU:T:2010:256, 16 kohta).

20

Oikeuskäytännön mukaan on kyllä niin, että mikään ei estä asianosaisia tai unionin yleistä tuomioistuinta käyttämästä sellaisen kansallisen oikeuden, johon tämän asian tavoin viitataan Euroopan unionin oikeudessa (ks. jäljempänä 26 kohta), tulkinnassa tukena kansallista lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta, kun tarkoituksena ei ole moittia valituslautakuntaa siitä, ettei se ole ottanut huomioon tietyn kansallisen tuomion tosiseikkoja, vaan vedota tuomioihin tai oikeuskirjallisuuteen sellaisen kanneperusteen tueksi, joka perustuu siihen, että valituslautakunta on soveltanut virheellisesti kansallisen oikeuden säännöstä (tuomio 28.10.2015, Rot Front v. SMHV – Rakhat (Маска), T‑96/13, EU:T:2015:813, 15 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kannekirjelmän liitteessä A 12 esitetyt, kansallisia oikeussäännöksiä sisältävät asiakirjat eivät kuitenkaan ole kansallisista lainsäädännöistä johdettuja seikkoja, jotka unionin yleinen tuomioistuin voisi ottaa huomioon tulkitessaan kansallista oikeutta edellä mainitun oikeuskäytännön mukaisesti, vaan ne ovat asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuja todisteita, joiden tarkoituksena on osoittaa sovellettavan kansallisen oikeuden sisältö (ks. vastaavasti tuomio 11.12.2014, CEDC International v. SMHV – Underberg (Pullossa olevan ruohonkorren muoto), T‑235/12, EU:T:2014:1058, 24 kohta).

21

Näissä olosuhteissa on jätettävä tutkimatta kannekirjelmän liitteessä A 12 esitetyt ja edellä 17 kohdassa mainitut asiakirjat, joita kantaja ei ole esittänyt hallinnollisessa menettelyssä. On siis täsmennettävä, että laillisuusvalvonta koskee ainoastaan seikkoja, jotka on esitetty hallinnollisen menettelyn aikana ja jotka ovat EUIPO:n asiakirja-aineistossa (tuomio 15.7.2014, Łaszkiewicz v. SMHV – Capital Safety Group EMEA (PROTEKT), T‑576/12, ei julkaistu, EU:T:2014:667, 25 kohta).

22

Samalla perusteella unionin yleinen tuomioistuin ei voi ottaa huomioon tietoja, jotka koskevat kannekirjelmässä mainittuja Bulgarian lainsäädännön soveltamisedellytyksiä. Kannekirjelmä sisältää nimittäin sovellettavaa Bulgarian oikeutta koskevia tietoja, joita ei ole esitetty EUIPO:ssa käydyssä hallinnollisessa menettelyssä.

23

Kannekirjelmän liite A 13, joka sisältää Administrativen sad Sofia-gradin 12.5.2014 tekemän päätöksen nro 3170, on puolestaan otettava tutkittavaksi. Tämä päätös on nimittäin tehty ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä mutta sen jälkeen, kun kantaja on esittänyt viimeisen kirjelmänsä valituslautakunnassa, ja kun otetaan huomioon lyhyt ajanjakso kyseisen päätöksen tekemisen ja riidanalaisen päätöksen tekemisen välillä, ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että kantaja ei ole saanut tietoa mainitusta päätöksestä ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä.

24

Kantaja vetoaa kanteensa tueksi kolmeen kanneperusteeseen, jotka perustuvat asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 1 kohdan, 76 artiklan 2 kohdan ja 8 artiklan 4 kohdan rikkomiseen.

25

Koska kantajan kanneperusteissaan esittämät väitteet liittyvät läheisesti toisiinsa, unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että on tarkoituksenmukaista tutkia ne yhdessä.

26

Asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdan mukaan muun merkin kuin rekisteröidyn tavaramerkin haltija voi vastustaa rekisteröintiä EU-tavaramerkiksi, mikäli merkki täyttää neljä kumulatiivista edellytystä: merkkiä on käytetty elinkeinotoiminnassa; sen vaikutusalue on laajempi kuin paikallinen; oikeus merkkiin on saatu sen jäsenvaltion oikeuden mukaisesti, jossa merkkiä on käytetty, ennen EU-tavaramerkin rekisteröintihakemuksen jättämispäivää; lopuksi merkin haltijalla on oltava oikeus kieltää myöhemmän tavaramerkin käyttäminen (tuomio 21.1.2016, BR IP Holder v. SMHV – Greyleg Investments (HOKEY POKEY), T‑62/14, EU:T:2016:23, 19 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Nämä edellytykset ovat kumulatiivisia. Jos siis merkki ei täytä yhtä näistä edellytyksistä, asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun rekisteröimättömän tavaramerkin tai muiden merkkien, joita käytetään elinkeinotoiminnassa, olemassaoloon perustuva väite ei voi menestyä (tuomio 30.6.2009, Danjaq v. SMHV – Mission Productions (Dr. No), T‑435/05, EU:T:2009:226, 35 kohta).

27

Kaksi ensimmäistä edellytystä eli ne, jotka liittyvät kyseisen merkin käyttöön ja vaikutusalueeseen, joka ei saa olla pelkästään paikallinen, seuraavat asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdan sanamuodosta itsestään, ja niitä on näin ollen tulkittava unionin oikeuden valossa. Asetuksessa N:o 207/2009 vahvistetaan näin ollen yhtenäiset standardit, jotka koskevat merkkien käyttöä ja niiden vaikutusaluetta ja jotka ovat tällä asetuksella toimeenpannun järjestelmän perustana olevien periaatteiden mukaisia (tuomio 24.3.2009, Moreira da Fonseca v. SMHV – General Óptica (GENERAL OPTICA), T‑318/06–T‑321/06, EU:T:2009:77, 33 kohta).

28

Sitä vastoin ilmaisusta ”jos ja siltä osin kuin tähän merkkiin sovellettavan – – unionin jäsenvaltion oikeuden mukaan” seuraa, että asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdan a ja b alakohdassa mainitut kaksi muuta edellytystä ovat mainitussa asetuksessa vahvistettuja edellytyksiä, joita aikaisemmista poiketen arvioidaan vedottuun merkkiin sovellettavassa lainsäädännössä vahvistettujen kriteerien mukaisesti. Tämä viittaus kyseiseen merkkiin sovellettavaan lainsäädäntöön on täysin perusteltu, koska asetuksessa N:o 207/2009 annetaan mahdollisuus vedota EU-tavaramerkkijärjestelmän ulkopuolisiin merkkeihin EU-tavaramerkkiä vastaan. Näin ollen vain kyseiseen merkkiin sovellettavan oikeuden perusteella voidaan vahvistaa, onko se aikaisempi kuin EU-tavaramerkki ja voidaanko sen perusteella kieltää myöhemmän tavaramerkin rekisteröinti (tuomio 24.3.2009, GENERAL OPTICA, T‑318/06–T‑321/06, EU:T:2009:77, 34 kohta). Asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 1 kohdan mukaan todistustaakka siitä, että viimeksi mainittu edellytys on täyttynyt, kuuluu väitteentekijälle EUIPO:ssa (tuomio 29.3.2011, Anheuser-Busch v. Budějovický Budvar, C‑96/09 P, EU:C:2011:189, 189 kohta).

29

Asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdan b alakohdan säännösten soveltamiseksi on huomioitava muun muassa kansallinen säännöstö, johon on vedottu, ja kyseessä olevassa jäsenvaltiossa annetut tuomioistuinratkaisut. Tällä perusteella väitteentekijän on osoitettava, että kyseinen merkki kuuluu jäsenvaltion oikeuden, johon on vedottu, soveltamisalaan ja että sen nojalla voidaan kieltää myöhemmän tavaramerkin käyttö (ks. vastaavasti tuomio 29.3.2011, Anheuser-Busch v. Budějovický Budvar, C‑96/09 P, EU:C:2011:189, 190 kohta).

30

Kantaja väittää, että valituslautakunnan olisi pitänyt todeta tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 kohdan lisäksi sovellettavat kansalliset säännökset.

31

EUIPO katsoo, että valituslautakunta on perustellusti korostanut asetuksen N:o 2868/95 19 säännössä säädetyn velvollisuuden rikkomista; tämän säännöksen mukaan sellaisen väitteen yhteydessä, joka perustuu asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuun aikaisempaan oikeuteen, väitteentekijän on esitettävä myös todisteet aikaisemman merkkinsä tai aikaisemman oikeutensa olemassaolosta ja voimassaolosta sekä sen antaman suojan laajuudesta. Tämän velvollisuuden rikkomisesta seuraa, että väite hylätään perusteettomana asetuksen N:o 2868/95 20 artiklan 1 kohdan nojalla.

32

Asetuksen N:o 2868/95 19 säännön sanamuoto on seuraava:

33

Näin ollen asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan d alakohdalla asetetaan väitteentekijälle velvollisuus esittää EUIPO:lle paitsi todisteet, jotka osoittavat, että väitteentekijän sovellettaviksi vaatimien kansallisten säännösten mukaan edellytykset sille, että tämä voi vastustaa EU-tavaramerkin rekisteröintiä aikaisemman oikeuden perusteella, täyttyvät, myös todisteet kyseisten säännösten sisällöstä (ks. vastaavasti tuomio 28.10.2015, Маска, T‑96/13, EU:T:2015:813, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34

Tästä seuraa, että on nimenomaan kantajan, joka on väitteentekijä, asiana esittää EUIPO:lle todisteet kansallisen lainsäädännön sisällöstä. Näin ollen, kun asianosaiset eivät ole esittäneet mitään väitteitä tai todisteita tästä, EUIPO:lla ei ole viran puolesta velvollisuutta etsiä sovellettavaa kansallista oikeutta koskevaa näyttöä, toisin kuin kantaja väittää.

35

Kantaja on vedonnut väitteensä tueksi kuviomerkkiin, jota on käytetty rekisteröimättömänä tavaramerkkinä Bulgariassa, Tšekissä, Unkarissa Puolassa ja Slovakiassa, ja – kuten riidanalaisen päätöksen 7 kohdasta käy ilmi – esittänyt useita rekisteröimättömän tavaramerkin käyttöön liittyviä todisteita. Kantaja ei ole kuitenkaan esittänyt minkäänlaista näyttöä sovellettavasta kansallisesta lainsäädännöstä.

36

Väiteosasto on tästä syystä hylännyt väitteen ja huomauttanut, että väitteentekijän on esitettävä EUIPO:lle seikat, jotka osoittavat kansallisen lainsäädännön sisällön, jonka nojalla sillä on oikeus vastustaa EU-tavaramerkin rekisteröintiä.

37

Asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuista aikaisemmista oikeuksista, jotka perustuvat tšekkiläiseen, unkarilaiseen, puolalaiseen ja slovakialaiseen rekisteröimättömään tavaramerkkiin, on todettava, että kantaja ei ole maininnut hallinnollisen menettelyn aikana yhtäkään näiden jäsenvaltioiden kansallisen oikeuden säännöstä. Valituslautakunta on siis katsonut perustellusti riidanalaisen päätöksen 28–32 kohdassa, että kantaja ei ole esittänyt näyttöä näiden valtioiden lainsäädännön sisällöstä, ja on näin hylännyt näihin oikeuksiin perustuvan väitteen.

38

Sitä vastoin N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetusta aikaisemmasta oikeudesta, joka perustuu bulgarialaiseen rekisteröimättömään tavaramerkkiin, on todettava, että kantaja on viitannut valituslautakunnalle 16.8.2013 toimittamassaan valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässä kolmeen Bulgarian oikeuden säännökseen, joihin lukeutuu tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain, sellaisena kuin se on muutettuna, 12 §:n 6 momentti, jonka mukaan väite voi perustua rekisteröimättömään tavaramerkkiin, jota käytetään elinkeinotoiminnassa Bulgariassa.

39

Ennen kuin arvioidaan sitä, onko kantaja täyttänyt asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan d alakohdasta johtuvan velvoitteensa, joka liittyy Bulgarian lainsäädännön sisällön osoittamiseen, on tutkittava se, onko valituslautakunta saanut ottaa huomioon nämä seikat, jotka on esitetty ensimmäisen kerran valituslautakunnassa.

40

Kuten edellä 38 kohdassa on todettu, kantaja on viitannut kolmeen Bulgarian oikeuden säännökseen, joihin lukeutuu tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 kohta, ensimmäisen kerran valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässään.

41

Toisessa kanneperusteessaan kantaja väittää, että missään ei ole kielletty sitä, että valituslautakunta ottaa huomioon tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 kohdan, johon valituslautakunnassa on vedottu. Tämän osalta kantaja vetoaa siihen, että valituslautakunnalla on mahdollisuus ottaa huomioon tosiseikat ja näyttö, jotka on esitetty myöhässä.

42

EUIPO väittää, että valituslautakunta voi hyväksyä myöhässä esitetyt todisteet vain, mikäli ”vallitsevat olosuhteet” voivat oikeuttaa sen, että kantaja esittää nämä todisteet myöhässä. Nyt käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole EUIPO:n mukaan ollut seikkoja, jotka olisivat voineet estää kantajaa esittämästä sovellettavaa kansallista lainsäädäntöä koskevia tarpeellisia todisteita. Samoin oikeuskysymys siitä, onko EUIPO:n on otettava huomioon määräaikojen kuluttua esitetyt seikat, on merkityksellinen vain siinä tapauksessa, että kyse on täydentävistä todisteista, jotka vain auttavat vahvistamaan tai selventämään määräaikojen puitteissa esitettyjä todisteita.

43

Asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohdassa säädetään, että EUIPO voi olla ottamatta huomioon tosiseikkoja tai todisteita, joihin osapuolet eivät ole vedonneet tai joita ne eivät ole esittäneet ajoissa.

44

Tästä on todettu vakiintuneessa oikeuskäytännössä, että asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohdan sanamuodosta seuraa, että pääsäännön mukaan – ja ellei toisin ole säädetty – asian osapuolet voivat esittää tosiseikkoja ja todisteita niiden määräaikojen päättymisen jälkeen, jotka niiden esittämiselle on asetettu asetuksen N:o 207/2009 säännöksillä, eikä EUIPO:ta ole millään tavoin kielletty ottamasta huomioon tosiseikkoja tai todisteita, joihin on vedottu tai jotka on esitetty tällä tavalla myöhässä eli väiteosaston asettaman määräajan jälkeen ja mahdollisesti ensimmäistä kertaa valituslautakunnassa (tuomio 18.7.2013, New Yorker SHK Jeans v. SMHV, C‑621/11 P, EU:C:2013:484, 30 kohta; ks. myös tuomio 11.12.2014, Pullossa olevan ruohonkorren muoto, T‑235/12, EU:T:2014:1058, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

45

Tässä säännöksessä tarkennetaan, että EUIPO ”voi” tällaisessa tapauksessa päättää olla ottamatta huomioon tällaisia todisteita, ja annetaan näin EUIPO:lle laaja harkintavalta päättää perustellen tältä osin päätöksensä, onko ne otettava huomioon vai ei (tuomio 13.3.2007, SMHV v. Kaul, C‑29/05 P, EU:C:2007:162, 43 kohta ja tuomio 18.7.2013, New Yorker SHK Jeans v. SMHV, C‑621/11 P, EU:C:2013:484, 23 kohta).

46

On totta, että asetuksen N:o 2868/95 20 säännön 1 kohdassa säädetään, että ”jos väitteentekijä ei ole ennen 19 säännön 1 kohdassa tarkoitetun määräajan umpeutumista esittänyt todisteita aikaisemmasta merkistään tai aikaisemmasta oikeudestaan, sen voimassaolosta ja sen antaman suojan laajuudesta sekä oikeudestaan tehdä väite, väite hylätään perusteettomana”.

47

Asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohdan kolmannen alakohdan mukaan on kuitenkin niin, että kun valitus kohdistuu väiteosaston tekemään päätökseen, valituslautakunta rajaa valituksen tutkimisen niihin tosiseikkoihin ja todisteisiin, jotka on esitetty väiteosaston asettamassa määräajassa, ellei valituslautakunta katso, että olisi otettava huomioon uusia tai täydentäviä tosiseikkoja ja todisteita asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohdan mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 3.10.2013, Rintisch v. SMHV, C‑120/12 P, EU:C:2013:638, 31 kohta).

48

Tästä on huomautettava, että unionin tuomioistuin on katsonut erityisesti, että myöhässä esitettyjen tosiseikkojen ja todisteiden huomioon ottaminen on perusteltua erityisesti silloin, kun EUIPO:n on ratkaistava asia väitemenettelyssä ja kun se katsoo, että yhtäältä liian myöhään esitetyillä seikoilla on ensi arviolta mahdollisesti todellista merkitystä sen käsiteltävänä olevasta väitteestä annettavan ratkaisun kannalta ja että toisaalta menettelyvaihe, jossa tällainen liian myöhäinen esittäminen tapahtuu, ja tähän liittyvät olosuhteet eivät ole esteenä niiden huomioon ottamiselle (ks. tuomio 3.10.2013, Rintisch v. SMHV, C‑120/12 P, EU:C:2013:638, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Nyt käsiteltävässä asiassa valituslautakunta on katsonut riidanalaisen päätöksen 22 kohdassa, että valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässä tehty viittaus kolmeen säännökseen on esitetty liian myöhään, koska oikeudelliset perusteet on esitettävä väitemenettelyssä asetetussa määräajassa. Valituslautakunnan mukaan väitteiden perusteiden määrittelyä ei voida lykätä muutoksenhakuvaiheeseen valituslautakunnassa.

50

Asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 1 kohdassa säädetty määräaika saman asetuksen 19 säännön 2 kohdan d alakohdassa edellytettyjen tietojen toimittamiseksi on päättynyt 13.12.2012.

51

Asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohdasta valituslautakunta on todennut riidanalaisen päätöksen 25 kohdassa, että sitä ei voitu missään tapauksessa soveltaa, koska ei ollut olemassa mainitussa säännöksessä tarkoitettuja ”tosiseikkoja ja todisteita”.

52

Aluksi on todettava EUIPO:n väitteestä, jonka mukaan valituslautakunta voi hyväksyä aikaisemman oikeuden suojan olemassaoloa ja laajuutta koskevat myöhässä esitetyt todisteet vain, mikäli ”vallitsevat olosuhteet” voivat oikeuttaa myöhäisen esittämisen, unionin tuomioistuin on todellakin katsonut 3.10.2013 antamassaan tuomiossa Rintisch v. SMHV (C‑120/12 P, EU:C:2013:638, 39 kohta) että käsiteltävässä asiassa valituslautakunnan oli käytettävä harkintavaltaansa rajoittavasti, ja se saattoi hyväksyä tällaisten todisteiden myöhässä esittämisen vain, mikäli asiaan liittyvät olosuhteet oikeuttivat valittajan viiveen sille kuuluvassa asian selvittämisessä. Unionin tuomioistuin on vahvistanut valituslautakunnan harkintavallan rajoittavan soveltamisen edellytykseksi sen, että kantajan on voitu olettaa tienneen tarkalleen, mitkä asiakirjat sen on pitänyt esittää väitteensä tueksi, koska ne on lueteltu täsmällisesti ja tyhjentävästi asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan a alakohdan ii alakohdassa.

53

Nyt käsiteltävässä asiassa on kuitenkin niin, että toisin kuin asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan a alakohdan ii alakohdassa, saman asetuksen 19 säännön 2 kohdan d alakohdassa ei luetella täsmällisesti ja tyhjentävästi asiakirjoja, jotka on esitettävä asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohtaan perustuvan väitteen tueksi. Tässä viimeksi mainitussa säännöksessä nimittäin mainitaan vain velvollisuus esittää todisteet asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun aikaisemman oikeuden hankkimisesta sekä sen antaman suojan laajuudesta ja voimassaolon jatkumisesta, ilman muita täsmennyksiä.

54

Samoin, kuten asiakirja-aineistosta käy ilmi, EUIPO:n 1.8.2012 päivätyn kirjeen liitteessä, jossa ilmoitetaan muun muassa, että määräaika aikaisempien oikeuksien olemassaolon osoittamiselle päättyy 13.12.2012, täsmennetään vain, että jos väite perustuu asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohtaan, on esitettävä näyttö muun muassa kansallisen oikeuden sisällöstä.

55

Näin ollen toisin kuin tosiseikat, joihin on tukeuduttu 3.10.2013 annetussa tuomiossa Rintisch v. SMHV (C‑120/12 P, EU:C:2013:638, 39 kohta), kantajan ei voida nyt käsiteltävässä asiassa olettaa tienneen tarkkaan, mitkä asiakirjat sen piti esittää väitteensä tueksi.

56

Näin ollen on katsottava, että 3.10.2013 annetussa tuomiossa Rintisch v. SMHV (C‑120/12 P, EU:C:2013:638) vahvistettuja edellytyksiä ei voida soveltaa nyt käsiteltävään asiaan ja että valituslautakunnan harkintavaltaa sen ottaessa huomioon tosiseikat ja todisteet, jotka asianosaiset ovat esittäneet liian myöhään, ei voida käyttää rajoittavasti.

57

Seuraavaksi EUIPO:n väitteestä, jonka mukaan kysymys siitä, onko otettava huomioon määräaikojen päätyttyä esitetyt seikat, on merkityksellinen vain siinä tapauksessa, että kyse on täydentävistä todisteista, jotka vain auttavat vahvistamaan tai selventämään määräaikojen puitteissa esitettyjä todisteita, on todettava, että kolmea Bulgarian oikeuden säännöstä koskevat viittaukset, jotka kantaja on tehnyt valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässään valituslautakunnassa, eivät missään tapauksessa ole täysin uusia seikkoja ja niiden on katsottava olevan todisteita bulgarialaisen rekisteröimättömän tavaramerkin antaman suojan hankkimisesta, jatkumisesta ja laajuudesta. Kuten edellä 35 kohdassa on todettu, tietyt seikat, joiden tarkoituksena on osoittaa aikaisemman rekisteröimättömän tavaramerkin suojan olemassaolo, voimassaolo ja laajuus, on esitetty väiteosastossa käydyssä menettelyssä (ks. riidanalaisen päätöksen 7 kohta).

58

Tästä on huomautettava, että asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan d alakohdassa ei luetella täsmällisesti ja tyhjentävästi seikkoja, jotka osoittavat aikaisemman oikeuden suojan olemassaolon, voimassaolon ja laajuuden asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ja jotka väitteentekijän, joka vetoaa tällaiseen oikeuteen, pitäisi esittää EUIPO:lle. Näin ollen merkityksellisen kansallisen lainsäädännön voidaan katsoa olevan yksi niistä seikoista, jotka osoittavat aikaisemman oikeuden hankkimisen, voimassaolon ja suojan asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

59

Lopuksi on todettava, että kuten riidanalaisesta päätöksestä käy ilmi, valituslautakunta ei ole missään tapauksessa käyttänyt harkintavaltaansa edes rajoittavasti. Se on tyytynyt toteamaan, että viittaukset Bulgarian kansallisiin säädöksiin oli tehty myöhässä ja että väitteiden perusteiden määrittelyä ei voitu lykätä muutoksenhakuvaiheeseen.

60

Valituslautakunnan kannasta, joka on ilmaistu riidanalaisen päätöksen 25 kohdassa ja jota EUIPO tukee unionin yleisessä tuomioistuimessa ja jonka mukaan sitä, että kantaja siteeraa Bulgarian oikeudellisia säännöksiä mainitsematta niiden täsmällistä lähdettä, siteeraamatta virallista tekstiä ja esittämättä näyttöä näiden normien olemassaolosta, ei voida pitää asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina tosiseikkoina tai todisteina, on todettava, että tämä kanta, jota ei ole perusteltu, on ilmeisen virheellinen. Asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohdassa nimittäin annetaan EUIPO:lle oikeus olla ottamatta huomioon tosiseikkoja tai todisteita, joihin osapuolet eivät ole vedonneet tai joita ne eivät ole esittäneet ajoissa. Tämä säännös, johon kantaja on vedonnut valituslautakunnassa, koskee kuitenkin kiistattomasti Bulgarian lainsäädäntöön tehtyä viittausta. Vaikka tämä viittaus ei riittäisi täyttämään kantajan velvollisuutta esittää näyttöä kansallisesta lainsäädännöstä, valituslautakunnan olisi silti pitänyt käyttää harkintavaltaansa.

61

Edellä esitetystä seuraa, että valituslautakunta ei ole nyt käsiteltävässä asiassa voinut perustellusti päätyä riidanalaisen päätöksen 22 kohdassa olevaan johtopäätökseen, jonka mukaan kansallisen oikeuden kolmeen säännökseen tehdyt viittaukset oli tehty myöhässä, käyttämättä harkintavaltaansa. Näin ollen valituslautakunta on menetellyt virheellisesti, kun se ei ole käyttänyt harkintavaltaa, joka sille kuitenkin kuului, ja kun se on tällä perusteella kieltäytynyt ottamasta huomioon sille esitetyt viittaukset Bulgarian oikeuteen. Valituslautakunta on näin toimiessaan rikkonut asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohtaa ja asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohdan kolmatta alakohtaa.

62

Kantaja väittää, että riidanalaisessa päätöksessä ei ole esitetty syitä, joilla voitaisiin osoittaa, miksi asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohtaa ei voida soveltaa rekisteröitäväksi haettua tavaramerkkiä vastaan, siitä huolimatta, että kantaja on esittänyt todisteet samanlaisen merkin käyttämisestä ja vedonnut tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 momenttiin.

63

Kantajan mukaan valituslautakunta on katsonut virheellisesti, että kansallista säännöstä, johon kantaja oli vedonnut, eli tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 momenttia, sovellettiin yleisesti tunnettuihin tavaramerkkeihin ja että se liittyi asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 5 kohtaan.

64

Kantaja katsoo, että tutkiessaan kansallisen lain viran puolesta valituslautakunta on tehnyt virheellisiä johtopäätöksiä sen sisällöstä ja on näin ollen rikkonut asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 1 kohdan mukaista ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistettua velvollisuuttaan ottaa huomioon jäsenvaltioiden kansallinen lainsäädäntö viran puolesta ja tulkita sitä suppeasti.

65

EUIPO katsoo, että valituslautakunta on perustellusti korostanut asetuksen N:o 2868/95 19 säännössä säädetyn velvollisuuden rikkomista; tämän säännöksen mukaan sellaisen väitteen yhteydessä, joka perustuu asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuun aikaisempaan oikeuteen, väitteentekijän on esitettävä myös todisteet aikaisemman oikeutensa hankkimisesta sekä sen antaman suojan laajuudesta ja voimassaolon jatkumisesta. Tämän velvollisuuden rikkomisesta seuraa, että väite hylätään perusteettomana asetuksen N:o 2868/95 20 artiklan 1 kohdan nojalla.

66

EUIPO moittii valituslautakunnan tavoin kantajaa siitä, että tämä on ottanut esille oikeusnormeja täsmentämättä niiden tarkkaa lähdettä ja siteeraamatta virallista bulgariankielistä tekstiä sekä esittämättä otteita Bulgarian virallisesta lehdestä (Darzhaven vestnik), virallisista lakikokoelmista, lausunnoista tai kansallisesta oikeuskäytännöstä.

67

Kuten edellä 38 kohdassa on jo todettu, kantaja on valituslautakunnalle esittämässään valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässään siteerannut muun muassa tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain, sellaisena kuin se on muutettuna, 12 §:n 6 momenttia. Tämä sitaatti sisältää lisäksi viittauksen Darzhaven vestnikiin ja kyseisen säännöksen voimaantulopäivään, joka on 3.10.2011. Kyseisestä säännöksestä käy ilmi, että tilanteessa, jossa on kyse väitteestä, jonka on tehnyt Bulgariassa elinkeinotoiminnassa käytetyn rekisteröimättömän tavaramerkin haltija, ei mitään muuta tavaramerkkiä, jota koskeva rekisteröintihakemus on tehty rekisteröimättömän tavaramerkin elinkeinotoiminnassa käyttämisen jälkeen, voida rekisteröidä.

68

Edellä 67 kohdassa mainitusta tiedosta on huomautettava, että valituslautakunta on katsonut, että kantaja oli vain siteerannut tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 1 momenttia eikä ollut toimittanut alkuperäistä bulgariankielistä versiota tai osoittanut, että kyseinen teksti oli peräisin virallisesta ja luotettavasta lähteestä, ja että tämä säännös oli otettu käyttöön hiljattain. Valituslautakunta on viitannut EUIPO:n ohjeiden liitteisiin (ks. edellä 12 kohta) ja todennut, että rekisteröimättömät tavaramerkit olivat suojattua Bulgariassa vain sillä edellytyksellä, että ne olivat yleisesti tunnettuja, ja että nyt käsiteltävässä asiassa kantaja ei ollut lainkaan vedonnut aikaisemman tavaramerkin yleiseen tunnettuuteen.

69

Ensinnäkin on todettava, että asetuksissa N:o 207/2009 ja 2868/95 tai oikeuskäytännössä ei yksilöidä sitä, millä tavalla kansallisen lainsäädännön sisältö on näytettävä toteen. Näin ollen valituslautakunta ei voi vaatia, että kantaja esittää otteen Darzhaven vestnikista tai virallisen bulgariankielisen tekstin varsinkaan, kun EUIPO:ssa käytävän menettelyn kieli on englanti.

70

Tästä on todettava, että kantajalta vaadittujen kansallisen oikeuden säännösten on mahdollistettava se, että EUIPO voi yksilöidä sovellettavan oikeuden oikein ja yksiselitteisesti. Näiden sovellettavaa lainsäädäntöä koskevien tietojen on mahdollistettava se, että EUIPO ymmärtää ja soveltaa tämän lainsäädännön sisältöä sekä suojan saamista koskevia edellytyksiä ja suojan laajuutta, ja se, että hakija voi käyttää puolustautumisoikeuksiaan. Näihin tavoitteisiin pääsemiseksi ei virallisesta lähteestä peräisin oleva lainsäädäntöteksti kuitenkaan ole välttämätön.

71

Toiseksi on todettava, että valituslautakunta on toiminut virheellisesti, kun se on riidanalaisen päätöksen 6 kohdassa yksilöinyt kantajan mainitseman säännöksen tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 1 momentiksi. Kuten valituslautakunnassa esitetystä valituksen perusteet sisältävässä kirjelmästä käy ilmi, kantaja on siteerannut tämän lain 12 §:n 6 momenttia täsmentäen, että kyse oli ”muusta” kuin mainitun lain 12 §:n 1 momentissa säädetystä mahdollisuudesta vastustaa tavaramerkin rekisteröintihakemusta.

72

Kolmanneksi valituslautakunta on niin ikään tehnyt virheen, kun se on katsonut riidanalaisen päätöksen 8 kohdassa, että kantaja on vedonnut tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 momenttiin ensimmäisen kerran 25.3.2014 päivätyssä ylimääräisessä tiedonannossa.

73

Kuten edellä 38 kohdassa on todettu, kantaja on vedonnut edellä mainittuun säännökseen valituslautakunnassa esittämässään valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässään 16.8.2013.

74

Lisäksi, kuten asiakirja-aineistosta ja erityisesti riidanalaisen päätöksen 24 kohdasta käy ilmi, ylimääräisen tiedonannon päiväys on 16.4.2014 eikä 25.3.2014.

75

Neljänneksi on todettava, että valituslautakunta ei ole riidanalaisen päätöksen 23 kohdassa – kun otetaan huomioon kantajan esittämät seikat – voinut tehdä päätelmää, jonka mukaan rekisteröimättömät tavaramerkit ovat suojattuja Bulgariassa vain, mikäli ne ovat yleisesti tunnettuja, tukeutumalla vain EUIPO:n ohjeiden liitteenä olevaan kansallisten oikeuksien taulukkoon. On nimittäin niin, että tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 momentissa, sellaisena kuin kantaja on sen esittänyt, ei mainita rekisteröimättömän tavaramerkin yleistä tunnettuutta edellytyksenä sille, että tällaisen tavaramerkin haltija voi vastustaa uuden tavaramerkin rekisteröintiä. Valituslautakunta ei myöskään ole tutkinut tätä viimeistä kysymystä.

76

Samoin on todettava, että vaikka EUIPO väittää kirjelmissään, että EUIPO:n ohjeiden liitteessä oleva taulukko ei ole ”oikeudellinen lähde” eikä välttämättä ajan tasalla, valituslautakunta on viitannut kyseiseen taulukkoon vahvistaakseen, että rekisteröimättömät tavaramerkit on suojattu Bulgariassa sillä edellytyksellä, että ne ovat yleisesti tunnettuja. Valituslautakunta on tehnyt tämän toteamuksen huolimatta siitä, että – kuten se on itsekin todennut riidanalaisen päätöksen 23 kohdassa – säännöstä, johon kantaja on vedonnut, on alettu soveltaa hiljattain.

77

EUIPO:n toimivaltaisista elimistä on huomautettava, että unionin tuomioistuin on todennut, että niiden tehtävänä on arvioida, millainen painoarvo ja vaikutus niillä seikoilla on, jotka väitteentekijä on esittänyt vetoamansa kansallisen oikeuden säännön sisällön osoittamiseksi (ks. vastaavasti tuomio 27.3.2014, SMHV v. National Lottery Commission, C‑530/12 P, EU:C:2014:186, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

78

Koska kansallisen oikeuden soveltaminen voi tässä tilanteessa johtaa EU-tavaramerkkiä koskevan rekisteröintihakemuksen hylkäysperusteen hyväksymiseen, vaikuttaa välttämättömältä, että EUIPO voi ennen tällaista tavaramerkkiä koskevan väitteen hyväksymistä tarkistaa väitteentekijän tälle kuuluvan todistelun osana kyseisen kansallisen oikeuden sisällöstä esittämien todisteiden merkityksellisyyden (ks. vastaavasti tuomio 27.3.2014, SMHV v. National Lottery Commission, C‑530/12 P, EU:C:2014:186, 41 kohta).

79

Näin ollen silloin, kun EUIPO:ta voidaan pyytää ottamaan huomioon muun muassa sen jäsenvaltion kansallinen oikeus, jossa väitteen perusteena olevaa aikaisempaa oikeutta suojataan, sen on selvitettävä viran puolesta tässä tarkoituksessa hyödyllisiksi katsominsa keinoin kyseisen jäsenvaltion kansallinen lainsäädäntö, jos tällaiset tiedot ovat tarpeen suhteellisen hylkäysperusteen soveltamisedellytysten ja erityisesti esitettyjen tosiseikkojen paikkansapitävyyden ja esitettyjen asiakirjojen todistusvoiman arvioimiseksi (ks. vastaavasti tuomio 27.3.2014, SMHV v. National Lottery Commission, C‑530/12 P, EU:C:2014:186, 45 kohta). EUIPO:lla on tarvittaessa tämä velvollisuus selvittää viran puolesta kansallinen oikeus siinä tapauksessa, että sillä on jo tietoja kansallisesta oikeudesta joko sen sisällöstä esitettyjen väitteiden tai sellaisen asiassa toimitetun näytön johdosta, jonka todistusvoimaan on vedottu (tuomio 20.3.2013, El Corte Inglés v. SMHV – Chez Gerard (CLUB GOURMET), T‑571/11, EU:T:2013:145, 41 kohta).

80

Nyt käsiteltävässä asiassa valituslautakunta ei kuitenkaan ole vain jättänyt tutkimatta kantajan esittämien kansallisen oikeuden säännösten merkityksellisyyden, vaan se on myös jättänyt ne huomiotta tukeutuen tietolähteeseen, joka on osoittautunut nyt käsiteltävässä asiassa epätarkaksi.

81

Jos valituslautakunnalla oli epäilyksiä tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 momentin tarkasta sanamuodosta, sovellettavuudesta tai tulkinnasta, sillä oli velvollisuus käyttää tarkistusvaltaansa.

82

Tässä tilanteessa EUIPO:n olisi edellä 79 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella pitänyt käyttää kaikkia sille sen tarkistusvallan nojalla kuuluvia keinoja selvittääkseen, mikä on sovellettava kansallinen lainsäädäntö, ja tutkiakseen kantajan esittämien perusteluiden valossa tarkemmin kansallisen oikeuden, johon on vedottu, säännösten sisältöä ja ulottuvuutta joko viran puolesta tai pyytämällä kantajaa esittämään tukea tiedoilleen, jotka koskevat valituslautakunnalle esitettyä Bulgarian oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 28.10.2015, Маска, T‑96/13, EU:T:2015:813, 35 kohta).

83

Kaiken edellä esitetyn perusteella on katsottava, että valituslautakunnalla ei ollut oikeutta jättää huomiotta tavaramerkeistä ja maantieteellisistä merkinnöistä annetun lain 12 §:n 6 momenttia koskevaa viittausta, jonka kantaja on tehnyt valituksen perusteet sisältävässä kirjelmässään, riidanalaisen päätöksen 23 kohdassa mainittujen syiden perusteella ja käyttämättä tarkistusvaltaansa.

84

Näin ollen kanne on hyväksyttävä ja riidanalainen päätös on kumottava ilman että olisi tarpeen tutkia muita kantajan esittämiä väitteitä.

85

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

86

Koska EUIPO ja väliintulija ovat hävinneet asian, ne vastaavat omista kuluistaan ja ne on velvoitettava korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut tämän vaatimusten mukaisesti.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto),

on ratkaissut asian seuraavasti: