—

Sähköalojen ammattiliitto ry, edustajinaan asianajaja J. Kailiala ja J. Hellsten,

—

Elektrobudowa Spółka Akcyjna, edustajinaan asianajaja V.-M. Lanne ja adwokat W. Popiołek,

—

Suomen hallitus, asiamiehenään J. Heliskoski,

—

Belgian hallitus, asiamiehinään M. Jacobs ja L. Van den Broeck,

—

Tanskan hallitus, asiamiehinään M. Wolff ja C. Thorning,

—

Saksan hallitus, asiamiehinään T. Henze ja B. Beutler,

—

Itävallan hallitus, asiamiehenään G. Hesse,

—

Puolan hallitus, asiamiehinään B. Majczyna, M. Arciszewski, J. Fałdyga ja D. Lutostańska,

—

Ruotsin hallitus, asiamiehinään A. Falk ja C. Hagerman,

—

Norjan hallitus, asiamiehenään P. Wennerås,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään E. Paasivirta ja J. Enegren,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan, Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 12 ja 47 artiklan, Euroopan unionin perusoikeuskirjan soveltamisesta Puolaan ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan tehdyn pöytäkirjan (N:o 30), joka on liitetty EUT-sopimukseen, palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16.12.1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY (EYVL 1997, L 18, s. 1 ja oikaisut EUVL 2007, L 301, s. 28 ja L 310, s. 22) 3 artiklan, 5 artiklan toisen kohdan ja 6 artiklan sekä sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) (EUVL L 177, s. 6 ja oikaisu EUVL 2009, L 309, s. 87) 14 artiklan 2 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat suomalainen Sähköalojen ammattiliitto ry (jäljempänä Sähköalojen ammattiliitto) ja Puolaan sijoittautunut Elektrobudowa Spółka Akcyjna ‑niminen yhtiö (jäljempänä ESA) ja joka koskee työsuhteisiin perustuvia palkkasaatavia.

3

Direktiivin 96/71 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä direktiiviä sovelletaan jäsenvaltioon sijoittautuneisiin yrityksiin, jotka tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettävät 3 kohdan mukaisesti työntekijöitä työhön toisen jäsenvaltion alueelle.

– –

3.   Tätä direktiiviä sovelletaan, kun 1 kohdassa tarkoitetut yritykset toteuttavat jotain seuraavista valtioiden välisistä toimenpiteistä:

– –

– –”

4

Kyseisen direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Työehdot ja ‑olot”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut yritykset takaavat jäsenvaltion alueelle työhön lähetetylle työntekijälle jäljempänä tarkoitettujen seikkojen osalta työehdot ja ‑olot, jotka siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan, vahvistetaan:

– –

Tässä direktiivissä ensimmäisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettujen vähimmäispalkkojen käsite määritellään sen jäsenvaltion lainsäädännössä ja/tai kansallisen käytännön mukaan, jonne työntekijä on lähetetty työhön.

– –

7.   Mitä 1[–]6 kohdassa säädetään, ei estä työntekijöille suotuisampien työehtojen soveltamista.

Lähetettynä olosta maksettavat lisät katsotaan osaksi vähimmäispalkkaa siltä osin kuin niitä ei makseta korvauksena lähetettynä olosta aiheutuneista tosiasiallisista kustannuksista, kuten matka-, majoitus- tai ruokailukustannuksista.

8.   Yleisesti sovellettaviksi julistetuilla työehtosopimuksilla tai välitystuomioilla tarkoitetaan työehtosopimuksia tai välitystuomioita, joita kaikkien asianomaista toimialaa tai elinkeinoa edustavien tai kaikkien kyseisten työehtosopimusten tai tuomioiden alueelliseen soveltamisalaan kuuluvien yritysten on noudatettava.

– –”

5

Kyseisen direktiivin 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Toimenpiteet”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava aiheelliset toimenpiteet tapauksissa, joissa tätä direktiiviä ei noudateta.

Jäsenvaltioiden on valvottava erityisesti, että työntekijöillä ja/tai heidän edustajillaan on käytettävissään asianmukaiset menettelyt tässä direktiivissä säädettyjen velvoitteiden täyttämiseksi.”

6

Saman direktiivin 6 artiklan, jonka otsikko on ”Tuomioistuimen toimivalta”, sanamuoto on seuraava:

”Edellä 3 artiklassa taattujen työehtoja ja ‑oloja koskevien oikeuksien toteuttamiseksi voidaan nostaa kanne siinä jäsenvaltiossa, jonka alueelle työntekijä on tai oli lähetetty työhön, sanotun kuitenkaan rajoittamatta oikeutta tarvittaessa nostaa jossain toisessa valtiossa kanne voimassa olevien tuomioistuimen toimivaltaa koskevien kansainvälisten yleissopimusten mukaisesti.”

7

Direktiivin 96/71 liitteessä on luettelo kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan toisessa luetelmakohdassa tarkoitetuista toiminnoista. Nämä toiminnot sisältävät kaikki kyseisessä liitteessä täsmennetyt rakennusalan työt, jotka koskevat varsinaista rakentamista, korjaamista, kunnostamista, rakenteiden muuttamista tai hajottamista.

8

Työsopimuslain (55/2001) 2 luvun 7 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Työnantajan on noudatettava vähintään valtakunnallisen, asianomaisella alalla edustavana pidettävän työehtosopimuksen (yleissitova työehtosopimus) määräyksiä niistä työsuhteen ehdoista ja työoloista, jotka koskevat työntekijän tekemää tai siihen lähinnä rinnastettavaa työtä.

Työsopimuksen ehto, joka on ristiriidassa yleissitovan työehtosopimuksen vastaavan määräyksen kanssa, on mitätön ja sen sijasta on noudatettava yleissitovan työehtosopimuksen määräystä.

– –”

9

Lähetetyistä työntekijöistä annetun lain (1146/1999) 2 §:n 4 momentissa säädetään seuraavaa:

”Lähetetylle työntekijälle tulee maksaa vähimmäispalkka, jona pidetään työsopimuslain 2 luvun 7 §:ssä tarkoitetun työehtosopimuksen perusteella määräytyvää vastiketta. – –”

10

Työsopimuslain 2 luvun 7 §:ssä tarkoitetut merkitykselliset työehtosopimukset ovat sähköistysalan työehtosopimus ja talotekniikka-alan sähköasennustoimialan työehtosopimus, ja ne koskevat direktiivin 96/71 liitteessä tarkoitettuja toimintoja. Nämä työehtosopimukset ovat yleissitovia direktiivin 96/71 3 artiklan 8 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Niihin sisältyy määräyksiä työntekijöiden sijoittamisesta palkkaryhmiin, lomarahan myöntämisestä työntekijöille ja päivärahan ja matka-ajan korvauksen maksamisesta sekä majoituskustannuksia koskevia määräyksiä.

11

ESA, joka on Puolaan sijoittautunut yhtiö, toimii sähköalalla. Sillä on sivuliike Suomessa.

12

ESA on tehnyt Puolassa ja Puolan lainsäädännön nojalla 186 työntekijän kanssa työsopimukset sähköistysalan töiden suorittamiseksi Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla Eurajoen kunnassa (Suomi). Kyseiset työntekijät on lähetetty kyseisen yhtiön suomalaisen sivuliikkeen palvelukseen. He ovat työskennelleet Olkiluodon työmaalla ja asuneet Eurajoella sijaitsevissa asunnoissa noin 15 kilometrin etäisyydellä kyseiseltä työmaalta. Pääasian asianosaiset ovat eri mieltä ajasta, joka kuluu päivittäisiin työmatkoihin, joita nämä työntekijät tekevät siirtyäkseen majoituspaikastaan kyseiselle työmaalle ja palatakseen sieltä takaisin.

13

Kyseiset työntekijät, jotka väittävät, että ESA ei ole myöntänyt heille vähimmäispalkkaa, joka heille olisi pitänyt maksaa unionin oikeuden nojalla sovellettavien suomalaisten sähköistysalan työehtosopimuksen ja talotekniikka-alan sähköasennustoimialan työehtosopimuksen nojalla, ovat kukin erikseen siirtäneet saatavansa Sähköalojen ammattiliitolle perittäväksi.

14

Ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa Sähköalojen ammattiliitto väittää, että näissä työehtosopimuksissa määrätään työntekijöiden vähimmäispalkan laskemisesta, joka perustuu sellaisiin kriteereihin, jotka ovat työntekijöiden kannalta edullisempia kuin ESAn soveltamat kriteerit. Nämä kriteerit koskevat erityisesti tapaa, jolla työntekijät on sijoitettu palkkaryhmiin, tapaa, jolla palkkaa pidetään aikaperusteisena palkkana tai urakkapalkkana, ja tapaa, jolla työntekijöille myönnetään lomaraha, päiväraha ja matka-ajan korvaus, sekä heidän majoituksensa kustantamista.

15

Sähköalojen ammattiliitto on näin ollen vaatinut kahdessa 8.8.2011 ja 3.1.2012 nostamassaan kanteessa, että ESA velvoitetaan maksamaan sille yhteensä 6648383,15 euroa, joka vastaa sille siirrettyjä saatavia, viivästyskorkoineen.

16

ESA on vaatinut näiden kanteiden hylkäämistä. Se väittää muun muassa, että Sähköalojen ammattiliitolla ei ole asiavaltuutta toimia lähetettyjen työntekijöiden nimissä, koska Puolan lainsäädännössä kielletään työsuhteeseen perustuvien saatavien siirto.

17

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on Sähköalojen ammattiliiton vaatimuksesta määrännyt ESAn omaisuutta pantavaksi takavarikkoon niin paljon, että kyseisen ammattiliiton saatava, enimmäismäärältään 2900000 euroa, tulee turvatuksi. Päätös, jossa määrätään tästä turvaamistoimesta, on tullut lainvoimaiseksi, ja ESA on antanut toimivaltaiselle viranomaiselle kyseisen summan suuruisen pankkitakauksen, joka on voimassa 30.9.2015 saakka.

18

Koska Satakunnan käräjäoikeus ei ole varma siitä, miten unionin oikeutta ja etenkin direktiivin 96/71 3 artiklaa, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, on tulkittava, se on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)   Voiko työntekijöiden intressissä toimiva ammattiliitto vedota suoraan [perusoikeuskirjan] 47 artiklaan oikeuksien välittömänä lähteenä toisesta jäsenvaltiosta olevaa palveluntarjoajaa vastaan tilanteessa, jossa artiklan 47 vastaiseksi väitetty säännös (Puolan työlain 84 artikla) on puhtaasti kansallinen säännös?

2)   Johtuuko unionin oikeudesta, erityisesti [perusoikeuskirjan] 47 artiklassa ja direktiivin [96/71] 5 artiklan 2 kohdassa ja 6 artiklassa ilmenevästä tehokkaan oikeussuojan periaatteesta, tulkittuna yhdessä perusoikeuskirjan 12 artiklassa turvatun ammatillisen yhdistymisvapauden kanssa mainitun direktiivin tarkoittamia erääntyneitä saatavia työntekovaltiossa koskevassa oikeudenkäynnissä, se, että kansallisen tuomioistuimen on jätettävä soveltamatta työntekijöiden kotivaltion työlain säännöstä, joka estää palkkasaatavan siirtämisen työntekovaltion ammattijärjestölle perittäväksi, jos työntekovaltion vastaava säännös sallii erääntyneen palkkasaatavan perittäväksi siirtämisen ja siten kantajan aseman ammattijärjestölle, jonka jäseniä kaikki saatavansa perittäväksi siirtäneet työntekijät ovat?

3)   Tuleeko [EUT-]sopimukseen liittyvän pöytäkirjan nro 30:n ehtoja tulkita siten, että myös muun kuin Puolassa tai Yhdistyneissä Kuningaskunnissa sijaitsevan kansallisen tuomioistuimen on otettava ne huomioon siinä tapauksessa, että kysymyksessä oleva kiista liittyy merkittävästi Puolaan, ja erityisesti kun työsopimuksiin sovellettava laki, on Puolan laki? Toisin sanoen, estääkö [kyseinen pöytäkirja] suomalaista tuomioistuinta määräämästä, että puolalaiset lait, säännökset tai hallinnolliset määräykset, käytännöt tai toimenpiteet ovat ristiriidassa [perusoikeuskirjassa] julistettujen perusoikeuksien, vapauksien ja periaatteiden kanssa?

4)   Tuleeko – – asetuksen [N:o 593/2008] 14 artiklan 2 kohtaa tulkita, [perusoikeuskirjan] 47 artikla huomioiden siten, että ensin mainittu kieltää soveltamasta jäsenvaltion kansallista lainsäädäntöä, joka sisältää kiellon siirtää työsuhteesta johtuvia saatavia ja vaatimuksia?

5)   Tuleeko – – asetuksen [N:o 593/2008] artiklan 14 2 kohtaa tulkita siten, että työsopimuksesta johtuvien saatavien siirtoon sovellettava laki on se laki, jota kyseessä olevaan työsopimukseen sovelletaan – – asetuksen [N:o 593/2008] mukaan, riippumatta siitä, vaikuttavatko yksittäisen vaatimuksen sisältöön myös toisen lain säännökset?

6)   Onko direktiivin 96/71 3 artiklaa, luettuna SEUT 56 ja [SEUT] 57 artiklojen valossa, tulkittava siten, että vähimmäispalkkojen käsite kattaa palkkaryhmittelyn mukaisen perustuntipalkan, urakan takuupalkan, lomarahan, kiinteämääräisen päivärahan ja päivittäisen työmatka-ajan korvauksen, sellaisina kuin nämä työehdot määritellään direktiivin liitteen piiriin kuuluvassa, yleisesti sovellettavaksi julistetussa työehtosopimuksessa?

19

Ensimmäisellä, toisella, kolmannella, neljännellä ja viidennellä kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivi 96/71, luettuna perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, pääasiassa kyseessä olevien kaltaisissa olosuhteissa esteenä sille, että jäsenvaltion, jossa on toisen jäsenvaltion alueelle työntekijöitä työhön lähettäneen yrityksen kotipaikka, lainsäädäntö, jonka nojalla työsuhteisiin perustuvien saatavien siirto on kielletty, voisi estää sen, että Sähköalojen ammattiliiton kaltainen ammattiliitto nostaa kanteen näistä jäsenvaltioista jälkimmäisen jäsenvaltion, jossa työ suoritetaan, tuomioistuimessa näiden lähetettyjen työntekijöiden palkkasaatavien, jotka on siirretty kyseiselle ammattiliitolle, perimiseksi.

20

Tässä yhteydessä on todettava, että sekä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen unionin tuomioistuimelle antamista tiedoista että myös unionin tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa esitettyihin kysymyksiin annetuista vastauksista ilmenee, että Sähköalojen ammattiliiton asiavaltuutta ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa säännellään tuomioistuinvaltion lakia koskevan periaatteen mukaan sovellettavan Suomen prosessioikeuden mukaisesti. Lisäksi on riidatonta, että kantajalla on kyseisen Suomen lainsäädännön mukaan asiavaltuus toimia lähetettyjen työntekijöiden nimissä.

21

Näin ollen Puolan työlaissa olevalla säännöksellä, johon ESA on vedonnut, ei ole merkitystä Sähköalojen ammattiliiton asiavaltuuden, joka koskee toimimista ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, kannalta eikä kyseinen säännös ole esteenä Sähköalojen ammattiliiton oikeudelle nostaa kanne Satakunnan käräjäoikeudessa.

22

Lisäksi on todettava, että pääasian kohteena on direktiivissä 96/71 tarkoitetun käsitteen ”vähimmäispalkat”, joita Suomeen työhön lähetetyt puolalaiset työntekijät voivat vaatia, ulottuvuuden määrittäminen.

23

Kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan toisesta alakohdasta ilmenee yksiselitteisesti, että kyseisessä direktiivissä tarkoitettuja vähimmäispalkkoja koskevia kysymyksiä säännellään työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti, jonka alueelle työntekijät on lähetetty työhön, eli käsiteltävässä asiassa Suomen tasavallan lainsäädännön perusteella.

24

Lisäksi erityisesti ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän toisen kysymyksen sanamuodosta ilmenee, että se, että palkkasaatavat on siirretty Sähköalojen ammattiliitolle perittäväksi lähetettyjen työntekijöiden hyväksi, on Suomen lainsäädännön mukaista ja että tämän lisäksi puolalaisella yrityksellä, joka on ottanut nämä työntekijät palvelukseen, on Suomessa sivuliike, jonka palvelukseen kyseiset työntekijät on lähetetty.

25

Toisin kuin ESA on väittänyt ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, näissä olosuhteissa käsiteltävässä asiassa ei ole olemassa mitään perustetta, joka voisi saattaa kyseenalaiseksi kanteen, jonka Sähköalojen ammattiliitto on nostanut Satakunnan käräjäoikeudessa.

26

Näin ollen ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen, neljänteen ja viidenteen kysymykseen on vastattava, että direktiivi 96/71, luettuna perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, on pääasiassa kyseessä olevien kaltaisissa olosuhteissa esteenä sille, että jäsenvaltion, jossa on toisen jäsenvaltion alueelle työntekijöitä työhön lähettäneen yrityksen kotipaikka, lainsäädäntö, jonka nojalla työsuhteisiin perustuvien saatavien siirto on kielletty, voisi estää sen, että Sähköalojen ammattiliiton kaltainen ammattiliitto nostaa kanteen näistä jäsenvaltioista jälkimmäisen jäsenvaltion, jossa työ suoritetaan, tuomioistuimessa palkkasaatavien, joissa on kyse direktiivissä 96/71 tarkoitetusta vähimmäispalkasta ja jotka on siirretty kyseiselle ammattiliitolle, perimiseksi lähetettyjen työntekijöiden hyväksi, sillä tämä siirto on viimeksi mainitussa jäsenvaltiossa voimassa olevan lainsäädännön mukainen.

27

Kuudennella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 96/71 3 artiklaa, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, tulkittava siten, että se on esteenä sille, että vähimmäispalkan ulkopuolelle jätetään pääasiassa kyseessä olevien kaltaiset palkanosat, jotka perustuvat palkkaryhmittelyn mukaisen perustuntipalkan tai urakan takuupalkan käsitteeseen, lomarahan, päivärahan ja päivittäisen työmatka-ajan korvauksen myöntämiseen sekä majoituskustannusten korvaamiseen ja jotka on määritelty kyseisen direktiivin liitteen piiriin kuuluvassa työehtosopimuksessa, joka on yleissitova jäsenvaltiossa, johon kyseiset työntekijät on lähetetty työhön, tai joista on ruokaseteleiden myöntämisen osalta sovittu lähetettyjen työntekijöiden ja heidän työnantajansa, joka on sijoittautunut kotijäsenvaltioon, välisessä työsopimuksessa.

28

Tässä yhteydessä on muistutettava, että Euroopan unionin lainsäätäjä antoi direktiivin 96/71 määrätäkseen – kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan kuudennesta perustelukappaleesta ilmenee – työnantajien ja näiden työnantajien henkilöstöjen edun mukaisesti työsuhteeseen sovellettavista työehdoista ja ‑oloista silloin, kun jäsenvaltioon sijoittautunut yritys lähettää työntekijöitä tilapäisesti työhön toisen jäsenvaltion alueelle palvelujen tarjoamisen yhteydessä (tuomio Laval un Partneri, C-341/05, EU:C:2007:809, 58 kohta ja tuomio Isbir, C-522/12, EU:C:2013:711, 33 kohta).

29

Näin ollen vähimmäissuojaa koskevien pakottavien ydinsääntöjen noudattamisen varmistamiseksi direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta yritykset takaavat valtioiden välisiä palveluja tarjottaessa jäsenvaltioiden alueelle työhön lähetetyille työntekijöille työehdot ja ‑olot kyseisessä säännöksessä lueteltujen seikkojen osalta (tuomio Laval un Partneri, EU:C:2007:809, 73 kohta).

30

Tässä asiayhteydessä on todettava, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisellä alakohdalla on kaksi tavoitetta. Sillä pyritään yhtäältä takaamaan vilpitön kilpailu kotimaisten yritysten ja valtioiden välisiä palveluja tarjoavien yritysten välillä siltä osin kuin sen mukaan viimeksi mainittujen on tunnustettava työntekijöilleen määrällisesti rajallisia seikkoja koskevan luettelon osalta työehdot ja ‑olot, jotka on vahvistettu vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Toisaalta tällä säännöksellä pyritään takaamaan se, että lähetettyihin työntekijöihin sovelletaan vastaanottavan jäsenvaltion vähimmäissuojaa koskevia sääntöjä siltä osin kuin on kyse edellä mainittuja seikkoja koskevista työehdoista ja ‑oloista sen ajan, kun he tekevät työtä tilapäisesti kyseisen jäsenvaltion alueella (tuomio Laval un Partneri, EU:C:2007:809, 74 ja 76 kohta).

31

On kuitenkin korostettava sitä, että kyseisellä direktiivillä ei ole yhdenmukaistettu näiden vähimmäissuojaa koskevien pakottavien sääntöjen aineellista sisältöä, vaikka siinä annetaankin tiettyjä tietoja niiden aineellisesta sisällöstä.

32

Näin ollen on todettava yhtäältä, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa todetaan nimenomaisesti, että kyseisessä direktiivissä kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetut vähimmäispalkat määritellään sen jäsenvaltion lainsäädännössä tai kansallisen käytännön mukaan, jonka alueelle työntekijä on lähetetty työhön (tuomio Isbir, EU:C:2013:711, 36 kohta).

33

Toisaalta kyseisen direktiivin 3 artiklan 7 kohdan toisessa alakohdassa täsmennetään lähetettynä olosta maksettavien lisien osalta, missä määrin nämä palkanosat katsotaan osaksi vähimmäispalkkaa saman direktiivin 3 artiklassa vahvistettujen työehtojen ja ‑olojen yhteydessä.

34

Jollei direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan toiseen alakohtaan sisältyvistä tiedoista muuta johdu, kyseisen direktiivin soveltamisen kannalta katsoen vähimmäispalkkojen käsitteen muodostavat osatekijät on näin ollen määriteltävä sen jäsenvaltion, johon työntekijät on lähetetty työhön, oikeudessa, kunhan tällä määritelmällä, sellaisena kuin se ilmenee lainsäädännöstä tai asian kannalta merkityksellisistä kansallisista työehtosopimuksista taikka kansallisten tuomioistuinten sitä koskevasta tulkinnasta, ei estetä palvelujen vapaata tarjoamista jäsenvaltioiden välillä (tuomio Isbir, EU:C:2013:711, 37 kohta).

35

Tässä asiayhteydessä on todettava, että unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus katsoa, että tietyt palkanosat eivät ole osa vähimmäispalkkaa.

36

Näin ollen unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan korotuksia ja lisiä, joita ei ole määritelty vähimmäispalkan osiksi sen jäsenvaltion lainsäädännössä tai kansallisen käytännön mukaan, jonka alueelle työntekijä on lähetetty työhön, ja jotka muuttavat yhtäältä työntekijän suorituksen ja toisaalta hänen saamansa vastikkeen välistä suhdetta, ei direktiivin 96/71 säännösten perusteella voida pitää tällaisina palkanosina (tuomio komissio v. Saksa, C-341/02, EU:C:2005:220, 39 kohta ja tuomio Isbir, EU:C:2013:711, 38 kohta).

37

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsemia eri palkanosia on tarkasteltava edellä esitettyjen seikkojen valossa määritettäessä sitä, ovatko ne osa direktiivin 96/71 3 artiklassa tarkoitettua vähimmäispalkkaa.

38

Voidakseen ratkaista käsiteltävänään olevan asian ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, onko direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohtaa, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, tulkittava siten, että se on esteenä työntekijöiden palkkaryhmiin sijoittamiseen, sellaisena kuin tästä on määrätty vastaanottavan jäsenvaltion merkityksellisissä työehtosopimuksissa, perustuvan vähimmäistuntipalkan ja/tai vähimmäisurakkapalkan laskemiselle.

39

Tässä yhteydessä on todettava, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan sanamuodosta ilmenee nimenomaisesti, että vähimmäispalkat määritellään sen jäsenvaltion lainsäädännössä ja/tai kansallisen käytännön mukaan, jonka alueelle työntekijä on lähetetty työhön. Tämä sanamuoto merkitsee sitä, että vastaanottavan jäsenvaltion asiana on määritellä myös vähimmäispalkkojen laskentatapa ja vähimmäispalkkoja koskevat kriteerit.

40

Edellä esitetystä seuraa, että ensinnäkin vastaanottavassa jäsenvaltiossa voimassa olevissa säännöissä voidaan määritellä, onko vähimmäispalkan laskeminen suoritettava tuntipalkan vai urakkapalkan perusteella. Jotta näihin sääntöihin voidaan vedota sellaista työnantajaa vastaan, joka lähettää työntekijöitään työhön kyseiseen jäsenvaltioon, niiden on kuitenkin oltava pakottavia ja täytettävä läpinäkyvyyttä koskevat edellytykset, mikä merkitsee erityisesti sitä, että ne ovat kaikkien saatavilla ja selkeitä.

41

Näin ollen näiden arviointiperusteiden mukaan merkityksellisten työehtosopimusten perusteella laskettava vähimmäispalkka ei voi olla riippuvainen sellaisen työnantajan valinnan vapaudesta, joka lähettää työntekijöitä työhön pelkästään siinä tarkoituksessa, että näin aiheutuvat työvoimakustannukset ovat alhaisemmat kuin paikallisten työntekijöiden työstä aiheutuvat työvoimakustannukset.

42

Pääasiassa kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on tarkistaa, ovatko merkityksellisten työehtosopimusten nojalla sovellettavat vähimmäispalkan laskemista koskevat säännöt pakottavia ja läpinäkyviä.

43

Edellä esitetystä seuraa, että toiseksi työntekijöiden palkkaryhmiin sijoittamista koskevia sääntöjä, joita vastaanottavassa jäsenvaltiossa sovelletaan erilaisten kriteerien perusteella, joihin kuuluvat muun muassa työntekijöiden ammattitaito, koulutus ja kokemus ja/tai työntekijöiden suorittaman työn luonne, sovelletaan lähetettyihin työntekijöihin kotijäsenvaltiossa sovellettavien sääntöjen sijasta. Ainoastaan vertailtaessa kotijäsenvaltiossa sovellettavia ja vastaanottavassa jäsenvaltiossa voimassa olevia direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuja työehtoja ja ‑oloja kotijäsenvaltiossa suoritettu palkkaryhmiin sijoittaminen on otettava huomioon, jos se on työntekijän kannalta edullisempi.

44

Jotta vastaanottavassa jäsenvaltiossa sovellettaviin työntekijöiden palkkaryhmiin sijoittamista koskeviin sääntöihin voidaan vedota sellaista työnantajaa vastaan, joka lähettää työntekijöitä työhön, niiden on kuitenkin myös oltava pakottavia ja täytettävä läpinäkyvyyttä koskevat edellytykset, mikä merkitsee erityisesti sitä, että niiden on oltava kaikkien saatavilla ja selkeitä. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on tarkistaa, täyttyvätkö nämä edellytykset pääasiassa.

45

Kaiken edellä esitetyn perusteella on katsottava, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 kohtaa, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, on tulkittava siten, että se ei ole esteenä työntekijöiden palkkaryhmiin sijoittamiseen, sellaisena kuin tästä on määrätty vastaanottavan jäsenvaltion merkityksellisissä työehtosopimuksissa, perustuvan vähimmäistuntipalkan ja/tai vähimmäisurakkapalkan laskemiselle, kunhan tämä laskeminen ja tämä palkkaryhmiin sijoittaminen suoritetaan pakottavien ja läpinäkyvien sääntöjen mukaisesti, mikä kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on tarkistaa.

46

Siitä, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltainen päiväraha osa direktiivin 96/71 3 artiklassa tarkoitettua vähimmäispalkkaa, on todettava, että unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että Suomessa merkityksellisissä työehtosopimuksissa määrätään päivärahan myöntämisestä lähetetyille työntekijöille. Näiden työehtosopimusten mukaan päiväraha on kiinteämääräinen päivittäinen maksu, joka oli kyseisenä ajanjaksona 34–36 euron suuruinen.

47

Asiakirja-aineiston perusteella on ilmeistä, että päivärahaa ei makseta työntekijöille direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitettuna korvauksena lähetettynä olosta aiheutuneista tosiasiallisista kustannuksista.

48

Päivärahan tarkoituksena on nimittäin kyseisten työntekijöiden suojelun takaaminen siten, että heille korvataan työhön lähettämisestä aiheutuvat haitat, jotka muodostuvat siitä, että asianomaiset henkilöt ovat etäällä heidän tavanomaisesta ympäristöstään.

49

Tästä seuraa, että tällaista päivärahaa on pidettävä direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitettuna ”lähetettynä olosta maksettavana lisänä”.

50

Kyseisen säännöksen mukaan tämä lisä on osa vähimmäispalkkaa.

51

Tässä tilanteessa kyseistä päivärahaa on maksettava pääasiassa kyseessä olevien kaltaisille lähetetyille työntekijöille siinä määrin kuin paikalliset työntekijät saavat sitä siinä tapauksessa, että heidät lähetetään työhön Suomen alueella.

52

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen päiväraha on katsottava osaksi vähimmäispalkkaa edellytyksin, jotka ovat samat kuin ne edellytykset, jotka on asetettu kyseisen päivärahan kuulumiselle vähimmäispalkkaan, jota maksetaan paikallisille työntekijöille siinä tapauksessa, että heidät lähetetään työhön kyseisen jäsenvaltion sisällä.

53

Aluksi on todettava, että siltä osin kuin esitetty kysymys koskee päivittäisen matka-ajan korvausta, se ei koske niiden kustannusten korvaamista, jotka aiheutuvat matkoista, joita kyseiset työntekijät tekevät siirtyäkseen työpaikalleen ja palatakseen sieltä takaisin, vaan ainoastaan sitä, onko direktiivin 96/71 3 artiklaa tulkittava siten, että päivittäisen matka-ajan korvaus on katsottava osaksi kyseisten työntekijöiden vähimmäispalkkaa.

54

Suomalaisten työehtosopimusten merkityksellisten määräysten mukaan matka-ajan korvausta maksetaan työntekijöille, jos heidän tekemänsä päivittäinen edestakainen työmatka kestää yli tunnin.

55

Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että tätä kestoa laskettaessa on määritettävä aika, jonka kyseiset lähetetyt työntekijät tosiasiallisesti käyttävät käsiteltävän asian olosuhteissa tehdäkseen matkan sen paikan, jossa he asuvat Suomessa, ja heidän kyseisessä jäsenvaltiossa sijaitsevalla työmaalla olevan työpaikkansa välillä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista pääasian tosiseikkojen perusteella, täyttävätkö kyseiset työntekijät Suomessa sovellettavassa säännöstössä matka-ajan korvauksen maksamiselle asetetun kestoa koskevan edellytyksen.

56

Tästä syystä on katsottava, että koska tällaista matka-ajan korvausta ei makseta korvauksena työntekijälle lähetettynä olosta aiheutuneista tosiasiallisista kustannuksista, sitä on direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan toisen alakohdan mukaisesti pidettävä lähetettynä olosta maksettavana lisänä ja näin ollen osana vähimmäispalkkaa.

57

Näin ollen on katsottava, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen matka-ajan korvaus, jota maksetaan työntekijöille, jos päivittäinen matka, jonka he tekevät siirtyäkseen työpaikalleen ja palatakseen sieltä takaisin, kestää yli tunnin, on katsottava osaksi lähetettyjen työntekijöiden vähimmäispalkkaa, kunhan kyseinen edellytys täyttyy, mikä kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on tarkistaa.

58

Siitä, onko direktiivin 96/71 3 artiklaa, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, tulkittava siten, että kyseisten työntekijöiden majoituksen kustantaminen on katsottava osaksi näiden työntekijöiden vähimmäispalkkaa, on todettava, että kyseisen direktiivin 3 artiklan 7 kohdan sanamuodon mukaan asia ei voi olla näin.

59

Vaikka kyseisessä sanamuodossa suljetaan pois ainoastaan lähetettynä olosta aiheutuneet tosiasialliset majoituskustannukset ja vaikka ESA on unionin tuomioistuimella olevien tietojen mukaan vastannut näistä kyseisten työntekijöiden kustannuksista ilman, että viimeksi mainittujen on täytynyt maksaa majoituksesta ennakkoa ja vaatia sen korvaamista, ESAn valitsemalla kustantamistavalla ei ole nimittäin merkitystä näiden kustannusten oikeudellisen luonnehdinnan kannalta.

60

Lisäksi – kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 111 kohdassa – direktiivin 96/71 3 artiklan 7 kohdan tavoitekaan ei voi mahdollistaa lähetettyjen työntekijöiden majoitukseen liittyvien kustannusten huomioon ottamista laskettaessa lähetettyjen työntekijöiden vähimmäispalkkaa.

61

Direktiivin 96/71 3 artiklan, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, tulkinnasta, joka koskee vähimmäispalkkojen käsitettä ESAn kyseisille työntekijöille myöntämien ruokasetelien huomioon ottamisen kannalta, on todettava, että näiden setelien myöntäminen ei perustu vastaanottavan jäsenvaltion lakeihin, asetuksiin tai hallinnollisiin määräyksiin eikä merkityksellisiin työehtosopimuksiin, joihin Sähköalojen ammattiliitto on vedonnut, vaan se perustuu lähetettyjen työntekijöiden ja heidän työnantajansa ESAn Puolassa tekemään työsopimukseen.

62

Lisäksi nämä lisät maksetaan majoituskustannusten korvaamiseksi myönnettyjen lisien tavoin korvauksena työntekijöille heidän lähetettynä olostaan aiheutuneista tosiasiallisista elinkustannuksista.

63

Näin ollen direktiivin 96/71 3 artiklan 1 ja 7 kohdan sanamuodosta ilmenee selvästi, että näitä lisiä ei ole katsottava osaksi kyseisen direktiivin 3 artiklassa tarkoitettua vähimmäispalkkaa.

64

Loma-ajan palkkauksen myöntämisestä on muistutettava aluksi, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus palkalliseen vuosilomaan.

65

Tämä oikeus, jota on täsmennetty tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL L 299, s. 9) 7 artiklassa ja josta kyseisen direktiivin nojalla ei saa poiketa, mahdollistaa sen, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman. Palkallista vuosilomaa koskeva oikeus, jota on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan pidettävä erittäin tärkeänä unionin sosiaalioikeuden periaatteena, myönnetään siis jokaiselle työntekijälle siitä riippumatta, missä hänen asemapaikkansa sijaitsee unionissa (ks. vastaavasti tuomio Schultz-Hoff ym., C-350/06 ja C-520/06, EU:C:2009:18, 54 kohta ja tuomio Lock, C-539/12, EU:C:2014:351, 14 kohta).

66

Lisäksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy selvästi ilmi, että perusoikeuskirjan 31 artiklassa ja direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa käytetty ilmaisu ”palkallinen vuosiloma” tarkoittaa, että palkanmaksua on jatkettava kyseisissä säännöksissä ja määräyksissä tarkoitetun vuosiloman keston ajan ja että työntekijälle on toisin sanoen maksettava normaalia palkkaa tämän lepojakson ajalta (ks. tuomio Robinson-Steele ym., C-131/04 ja C-257/04, EU:C:2006:177, 50 kohta ja tuomio Lock, EU:C:2014:351, 16 kohta).

67

Kyseisen oikeuskäytännön mukaan direktiivissä 2003/88 säädetään nimittäin oikeudesta vuosilomaan ja oikeudesta saada vuosilomapalkkaa; nämä muodostavat saman oikeuden kaksi eri puolta. Vuosilomapalkan maksamista koskevan velvoitteen tavoitteena on asettaa työntekijä kyseisen loman aikana palkan osalta työskentelykausia vastaavaan tilanteeseen (ks. tuomio Lock, EU:C:2014:351, 17 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 89 kohdassa, loma-ajan palkkaus liittyy näin ollen erottamattomasti palkkaan, jonka työntekijä saa vastikkeena suorittamastaan työstä.

69

Tästä seuraa, että direktiivin 96/71 3 artiklaa, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, on tulkittava siten, että loma-ajan vähimmäispalkkaus, joka on myönnettävä työntekijälle kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan toisen luetelmakohdan b alakohdan mukaisesti palkallisten vuosilomien vähimmäiskeston osalta, vastaa vähimmäispalkkaa, johon kyseisellä työntekijällä on oikeus viitekauden aikana.

70

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että kuudenteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 96/71 3 artiklan 1 ja 7 kohtaa, luettuna SEUT 56 ja SEUT 57 artiklan valossa, on tulkittava siten, että

71

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: