1.

Samuel D. Warren ja Louis D. Brandeis valittivat vuonna 1890 Harward Law Review -lehteen kirjoittamassaan uraauurtavassa artikkelissa ”The Right to Privacy” (Oikeus yksityisyyteen) sitä, ( 2 ) että ”uudet keksinnöt ja liiketoimintatavat”, kuten ”pikakamerat ja sanomalehdet, ovat tunkeutuneet yksityis- ja perhe-elämän pyhälle alueelle”. Samassa artiklassa he totesivat, että ”henkilöiden suojelussa on siirryttävä uuteen vaiheeseen”.

2.

Nykyisin henkilötietojen ja yksityisyyden suojelu on yhä tärkeämpää. Mitkä tahansa henkilötietoja sisältävät sisällöt, olivatpa ne sitten tekstimuodossa tai audiovisuaalisena aineistona, voidaan välittömästi ja pysyvästi muuttaa maailmanlaajuisesti saatavilla olevaan digitaaliseen muotoon. Internet on mullistanut elämämme poistamalla tekniset ja rakenteelliset tiedon levittämisen ja vastaanottamisen esteet, ja siitä on tullut alusta monille tietoyhteiskunnan palveluille. Tästä kaikesta on hyötyä kuluttajille, yrityksille ja koko yhteiskunnalle. Se on kuitenkin myös synnyttänyt ennakoimattomia tilanteita, joissa on löydettävä tasapaino yhtäältä erilaisten perusoikeuksien, kuten sananvapauden, tiedonvälityksen vapauden ja elinkeinovapauden, ja toisaalta henkilötietojen suojelun ja ihmisten yksityisyyden suojelun välillä.

3.

Henkilötiedot voivat tulla esiin internetissä kolmessa eri tilanteessa. Ensimmäisessä tilanteessa henkilötietoja julkaistaan millä tahansa internetsivulla ( 3 ) (jäljempänä lähdesivu). ( 4 ) Toisessa tilanteessa internethakukone näyttää hakutuloksen, joka ohjaa internetin käyttäjän lähdesivulle. Kolmannessa tilanteessa, joka on muita piilotetumpi, internetin käyttäjä tekee internethakukoneen avulla haun, jonka yhteydessä hakukoneen palveluntarjoajalle siirtyy automaattisesti joitakin tämän käyttäjän henkilötietoja, kuten IP-osoite, josta haku tehdään. ( 5 )

4.

Unionin tuomioistuin on jo todennut asiassa Lindqvist antamassaan tuomiossa, että ensimmäiseen tilanteeseen sovelletaan direktiiviä 95/46/EY (jäljempänä tietosuojadirektiivi tai direktiivi). ( 6 ) Käsiteltävä asia ei koske kolmatta tilannetta, mutta kansalliset tietosuojaviranomaiset ovat panneet vireille hallinnollisia menettelyjä, joissa on tarkoitus selvittää, missä laajuudessa Euroopan unionin tietosuojasääntöjä sovelletaan internethakukoneiden käyttäjiin. ( 7 )

5.

Käsiteltävässä asiassa esitetty ennakkoratkaisupyyntö liittyy toiseen tilanteeseen. Pyynnön on esittänyt Audiencia Nacional (Espanjan ylimmän oikeusasteen tuomioistuin) asiassa, jossa ovat vastakkain yhtäältä Google Spain SL ja Google Inc. (jäljempänä yhdessä tai erikseen Google) ja toisaalta Agencia Española de Protección de Datos (jäljempänä AEPD) ja Mario Costeja González (jäljempänä rekisteröity). Oikeudenkäynti koskee tietosuojadirektiivin soveltamista internethakukoneeseen, jota ylläpitävänä palveluntarjoajana on Google. Kansallisessa oikeudenkäynnissä on kiistatonta, että espanjalainen sanomalehti on julkaissut rekisteröidystä tiettyjä henkilötietoja kahdessa vuonna 1998 ilmestyneessä painetussa numerossaan, jotka kummatkin julkaistiin myöhemmin internetissä sähköisessä muodossa. Rekisteröity katsoo nyt, ettei tämän tiedon pitäisi enää näkyä Googlen operoiman internethakukoneen antamissa hakutuloksissa, kun hänen etu- ja sukunimillään haetaan tietoja.

6.

Unionin tuomioistuimelle esitetyt kysymykset jakautuvat kolmeen ryhmään. ( 8 ) Ensimmäinen kysymysryhmä koskee unionin tietosuojasääntöjen alueellista soveltamisalaa. Toinen kysymysryhmä käsittelee seikkoja, jotka liittyvät internethakukoneen palveluntarjoajan ( 9 ) oikeudelliseen asemaan direktiivin ja erityisesti sen aineellisen soveltamisalan näkökulmasta. Kolmas ja viimeinen kysymys koskee niin sanottua oikeutta tulla unohdetuksi ja sitä, voivatko rekisteröidyt vaatia, etteivät hakukoneet enää johda joihinkin tai mihinkään heitä koskeviin hakutuloksiin. Unionin tuomioistuin ei ole aiemmin käsitellyt mitään näistä kysymyksistä, jotka tuovat myös esiin tärkeitä perusoikeuksien suojaan liittyviä näkökohtia.

7.

Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun unionin tuomioistuinta pyydetään tulkitsemaan direktiiviä internethakukoneiden yhteydessä; tämä kysymys on kuitenkin ilmeisen ajankohtainen kansallisille tietosuojaviranomaisille ja jäsenvaltioiden tuomioistuimille. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on kertonut, että sillä on käsiteltävänä useita vastaavia asioita.

8.

Merkittävin unionin tuomioistuimen käsiteltävänä ollut tietosuojakysymyksiä ja internetiä koskenut asia oli Lindqvist. ( 10 ) Siinä ei kuitenkaan tarkasteltu internethakukoneita. Direktiiviä on sen sijaan tulkittu useissa eri asioissa. Niistä erityisen merkityksellisiä ovat asiat Österreichischer Rundfunk, ( 11 ) Satakunnan Markkinapörssi ja Satamedia ( 12 ) ja Volker und Markus Schecke ja Eifert. ( 13 ) Internethakukoneiden suhdetta immateriaalioikeuksiin ja tuomioistuinten toimivaltaan on lisäksi käsitelty unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, joka perustuu asioihin Google France ja Google, Portakabin, L’Oréal ym., Interflora ja Interflora British Unit sekä Wintersteiger. ( 14 )

9.

Direktiivin antamisen jälkeen SEUT 16 artiklaan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 8 artiklaan (jäljempänä perusoikeuskirja) on sisällytetty henkilötietojen suojaamista koskeva määräys. Komissio teki lisäksi vuonna 2012 ehdotuksen yleiseksi tietosuoja-asetukseksi, ( 15 ) jolla on tarkoitus korvata direktiivi. Käsiteltävä riita-asia on kuitenkin ratkaistava voimassa olevan lainsäädännön perusteella.

10.

Käsiteltävään ennakkoratkaisupyyntöön vaikuttaa se, että silloin kun komission direktiiviehdotus vuonna 1990 tehtiin, internetiä ei ollut olemassa sen nykymerkityksessä Word Wide Webinä eikä hakukoneitakaan ollut. Ajankohtana, jona direktiivi annettiin vuonna 1995, internetin kehitys oli vasta alkamassa ja ensimmäisiä alkeellisia hakukoneita alkoi ilmaantua, mutta kukaan ei voinut ennakoida, kuinka perinpohjaisesti internet muuttaisi maailmaa. Nykyään lähes kaikkien, joilla on älypuhelin tai tietokone, voidaan katsoa harjoittavan internetissä toimintaa, johon direktiiviä saatettaisiin soveltaa.

11.

Direktiivin 1 artiklassa säädetään, että tämän direktiivin mukaisesti jäsenvaltioiden on henkilötietojen käsittelyssä turvattava yksilöille heidän perusoikeutensa ja -vapautensa ja erityisesti heidän oikeutensa yksityisyyteen.

12.

Direktiivin 2 artiklassa määritellään muun muassa käsitteet ”henkilötiedot” ja ”rekisteröity”, ”henkilötietojen käsittely”, ”rekisterinpitäjä” ja ”sivullinen”.

13.

Direktiivin 3 artiklan nojalla direktiiviä sovelletaan osittain tai kokonaan automatisoituun tietojenkäsittelyyn sekä tietyissä tapauksissa henkilötietojen manuaaliseen käsittelyyn.

14.

Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on sovellettava henkilötietojen käsittelyyn kansallisia säännöksiä, jotka se antaa tämän direktiivin mukaisesti, jos käsittely suoritetaan kyseisen jäsenvaltion alueella sijaitsevassa rekisterinpitäjän toimipaikassa tai jos rekisterinpitäjä ei ole sijoittautunut unionin alueelle mutta käyttää henkilötietojen käsittelyssä automatisoituja tai muunlaisia välineitä, jotka sijaitsevat kyseisen jäsenvaltion alueella.

15.

Direktiivin 12 artiklassa säädetään rekisteröidyn ”tiedonsaantioikeudesta”, joka koskee rekisterinpitäjän käsittelemiä rekisteröidyn henkilötietoja, ja 14 artiklassa rekisteröidyn ”oikeudesta vastustaa” henkilötietojensa käsittelyä tietyissä tilanteissa.

16.

Direktiivin 29 artiklassa perustetaan neuvoa-antava ja itsenäinen tietosuojatyöryhmä, joka koostuu muun muassa jäsenvaltioiden tietosuojaviranomaisista (jäljempänä tietosuojatyöryhmä).

17.

Direktiivi on saatettu osaksi Espanjan oikeutta henkilötietojen suojasta annetulla lailla nro 15/1999. ( 16 )

18.

Espanjassa laajalevikkinen sanomalehti julkaisi vuoden 1998 alussa painetussa numerossaan kaksi ilmoitusta, joissa käsiteltiin maksamattomien sosiaaliturvamaksujen vuoksi takavarikoidun kiinteän omaisuuden huutokauppaa. Omaisuuden omistajan kerrottiin olevan rekisteröity. Myöhemmin sanomalehden julkaisija saattoi sanomalehden sähköisen version saataville internetiin.

19.

Rekisteröity otti marraskuussa 2009 yhteyttä sanomalehden julkaisijaan väittäen, että kun hänen etu- ja sukunimillään haetaan tietoja Googlen hakukoneella, saadaan viittaus sanomalehden internetsivuille, joilla on kiinteän omaisuuden huutokauppaan liittyvät ilmoitukset. Hänen mukaansa maksamattomiin sosiaaliturvamaksuihin liittyvä takavarikko oli päättynyt ja ratkaistu jo vuosia sitten eikä sillä ollut enää merkitystä. Julkaisija vastasi rekisteröidylle, ettei tämän tietoja voitu poistaa, koska julkaiseminen oli tapahtunut työ- ja sosiaaliministeriön määräyksestä.

20.

Rekisteröity otti helmikuussa 2010 yhteyttä Google Spainiin ja vaati, ettei Googlen hakukoneessa hänen etu- ja sukunimillään tehdyn haun tuloksissa saanut näkyä linkkejä kyseiseen sanomalehteen. Google Spain välitti vaatimuksen Google Inc.:lle, jonka kotipaikka on Kaliforniassa Yhdysvalloissa, koska se katsoi tämän olevan kyseistä internethakupalvelua tarjoava yritys.

21.

Rekisteröity teki tämän jälkeen AEPD:lle kantelun ja vaati, että tämä velvoittaa julkaisijan poistamaan julkaisun tai muuttamaan sitä niin, etteivät hänen henkilötietonsa näkyisi, tai käyttämään hakukoneiden tarjoamia välineitä hänen henkilötietojensa suojaamiseksi. Hän vaati myös, että Google Spain tai Google Inc. velvoitetaan poistamaan tai kätkemään hänen tietonsa, jotta ne eivät sisältyisi niiden hakutuloksiin ja esittäisi linkkejä sanomalehteen.

22.

AEPD:n johtaja teki 30.7.2010 päätöksen, jossa hän hyväksyi rekisteröidyn Google Spainiä ja Google Inc:ä vastaan esittämän vaatimuksen ja velvoitti ne ryhtymään tarpeellisiin toimiin tietojen poistamiseksi rekisteristään ja estämään pääsyn niihin tulevaisuudessa mutta jossa hän hylkäsi julkaisijaa kohtaan esitetyn vaatimuksen. Vaatimus hylättiin sillä perusteella, että tietojen julkaisemisella lehdistössä oli ollut laillinen peruste. Google Spain ja Google Inc. vaativat ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa kahdessa valituksessa AEPD:n päätöksen kumoamista.

23.

Audiencia Nacional on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

24.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Google, Espanjan, Kreikan, Italian, Itävallan ja Puolan hallitukset sekä Euroopan komissio. Puolan hallitusta lukuun ottamatta kaikki edellä mainitut ja rekisteröidyn edustaja osallistuivat 26.2.2013 pidettyyn istuntoon, jossa ne esittivät suulliset lausumansa.

25.

Keskeinen kysymys käsiteltävässä asiassa on se, miten internethakukoneen palveluntarjoajan asemaa olisi tulkittava käytössä olevien tietosuojaa koskevien unionin oikeudellisten välineiden ja erityisesti direktiivin perusteella. Tätä varten on valaisevaa käsitellä aluksi lyhyesti tietosuojan, internetin ja internethakukoneiden kehitystä.

26.

Kun direktiivistä neuvoteltiin ja se hyväksyttiin vuonna 1995, ( 17 ) sen aineellinen soveltamisala määritettiin laajaksi. Niin tehtiin, jotta voitiin kuroa kiinni teknistä kehitystä rekisterinpitäjien suorittamassa tietojen käsittelyssä, joka tapahtui hajautetummin kuin tietojen käsittely arkistointijärjestelmissä, jotka perustuivat perinteisiin keskitettyihin tietokantoihin, ja joka käsitti myös uudenlaisia henkilötietolajeja, kuten kuvia, ja prosessointitekniikoita, kuten vapaita tekstihakuja. ( 18 )

27.

Vuonna 1995 yleinen pääsy internetiin oli uusi ilmiö. Nyt lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin saatavilla oleva digitaalinen sisältö on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Se on helposti saatavilla, siihen on helppo tutustua ja sitä on helppo levittää sosiaalisen median kautta ja ladata eri laitteisiin, kuten taulutietokoneisiin, älypuhelimiin ja kannettaviin tietokoneisiin. On kuitenkin selvää, ettei yhteisön lainsäätäjä pystynyt ennakoimaan internetin kehittymistä maailmanlaajuiseksi tietovarastoksi, johon on yleinen pääsy ja josta voidaan missä tahansa hakea tietoa.

28.

Käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön ytimessä on se, että internet lisää ja helpottaa tiedon välittämistä ennakoimattomalla tavalla. ( 19 ) Siinä missä kirjapainon keksiminen 1400-luvulla mahdollisti sen, että kopioita saatettiin tehdä rajattomasti, kun ne oli tätä ennen pitänyt kirjoittaa käsin, aineiston lataaminen internetiin antaa saataville suuren määrän tietoa, joka olisi aiemmin löytynyt mahdollisesti vaivalloisten hakujen jälkeen ja jonka fyysinen saatavuus on niukkaa. Internetissä oleva tieto on yleisesti saatavilla kaikkialla paitsi maissa, joissa viranomaiset ovat rajoittaneet internetin käyttöä erilaisten teknisten välineiden (kuten sähköisten palomuurien) avulla tai joissa televiestintäyhteyksien käyttöä valvotaan tai yhteyksiä ei ole laajasti käytettävissä.

29.

Tämän kehityksen myötä direktiivin potentiaalinen soveltamisala on kasvanut nykymaailmassa yllättävän laajaksi. Otetaan esimerkiksi Eurooppa-oikeuden professori, joka on ladannut unionin tuomioistuimen internetsivustolta unionin tuomioistuimen keskeisen oikeuskäytännön omalle kannettavalle tietokoneelleen. Direktiivin sanamuodon mukaan professoria voitaisiin pitää sivullisilta saatujen henkilötietojen rekisterinpitäjänä. Professorilla hallussaan olevat tiedostot sisältävät henkilötietoja, joita käsitellään automaattisesti hauissa ja kyselyissä, joita ei suoriteta yksinomaan henkilökohtaisessa tai kotitaloutta koskevassa toiminnassa. Vaikuttaa itse asiassa siltä, että nykyisin kuka tahansa, joka lukee sanomalehteä taulutietokoneelta tai seuraa sosiaalista mediaa älypuhelimella, suorittaa automaattista henkilötietojen käsittelyä ja kuuluu potentiaalisesti direktiivin soveltamisalaan, sikäli kuin hän ei toimi tässä yhteydessä yksinomaan yksityisellä tasolla. ( 20 ) Myös unionin tuomioistuimen esittämä laaja tulkinta yksityiselämän suojaa koskevasta perusoikeudesta tietosuojan yhteydessä näyttää merkitsevän, että kaikkeen ihmisten väliseen sähköiseen viestintään voidaan kohdistaa tähän oikeuteen perustuvaa valvontaa.

30.

Teknisen kehityksen vuoksi henkilötietojen, henkilötietojen käsittelyn ja rekisterinpitäjän laajat määritelmät kattavat nykytilanteessa todennäköisesti ennenkuulumattoman laajan joukon uusia tosiseikastoja. Näin on siksi, että monet – ellei jopa suurin osa – internetsivustoista ja niillä saatavilla olevista tiedostoista sisältävät henkilötietoja, kuten elävien luonnollisten henkilöiden nimiä. Unionin tuomioistuimen on tämän vuoksi direktiivin soveltamisalaa tulkitessaan sovellettava rule of reason -sääntöä, toisin sanoen suhteellisuusperiaatetta, jotta kohtuuttomat ja liialliset oikeusvaikutukset voidaan välttää. Unionin tuomioistuin on jo soveltanut tällaista maltillista lähestymistapaa asiassa Lindqvist antamassaan tuomiossa, jossa se hylkäsi tulkinnan, joka olisi voinut johtaa henkilötietojen siirtoa kolmanteen maahan koskevan direktiivin 25 artiklan kohtuuttoman laajaan soveltamisalaan internetin yhteydessä. ( 21 )

31.

Käsiteltävässä asiassa on näin ollen tarpeen muodostaa asianmukainen, järkevä ja oikeasuhteinen tasapaino henkilötietojen suojelun, tietoyhteiskunnan tavoitteiden johdonmukaisen tulkinnan sekä taloudellisten toimijoiden ja kaikkien internetin käyttäjien legitiimien intressien välille. Vaikka direktiiviä ei ole muutettu sen jälkeen, kun se annettiin vuonna 1995, sitä on väistämättä pitänyt soveltaa aivan uusiin tilanteisiin. Lainsäädäntö ja uusi tekniikka kohtaavat toisensa näissä hyvin monimutkaisissa tilanteissa. Tästä aiheesta on esitetty erittäin hyödyllinen analyysi tietosuojatyöryhmän lausunnoissa. ( 22 )

32.

Arvioitaessa internethakukoneen oikeudellista asemaa tietosuojasääntöjen valossa on kiinnitettävä huomiota seuraavassa esitettäviin seikkoihin. ( 23 )

33.

Ensinnäkin perusmuotoinen internethakukone ei lähtökohtaisesti luo uutta itsenäistä sisältöä. Yksinkertaisimmillaan hakukone ainoastaan kertoo, mistä jo olemassa olevaa sisältöä, jonka sivullinen on asettanut saataville internetiin, voidaan löytää antamalla hyperlinkki hakutermit sisältävälle internetsivustolle.

34.

Toiseksi internethakukoneen antamat hakutulokset eivät perustu välittömään koko World Wide Webissä suoritettavaan hakuun, vaan ne kerätään sisällöstä, jota internethakukone on aiemmin käsitellyt. Tämä merkitsee, että internethakukone on hakenut sisällön olemassa olevilta internetsivustoilta ja kopioinut, analysoinut ja indeksoinut sen omissa sovelluksissaan. Tämä haettu sisältö sisältää myös henkilötietoja, jos haetut lähdesivut niitä sisältävät.

35.

Kolmanneksi internethakukoneet lisäävät usein tulosten käytettävyyttä esittämällä ylimääräistä sisältöä alkuperäiselle internetsivustolle johtavan linkin vieressä. Tämä sisältö voi käsittää tekstikatkelmia, audiovisuaalista aineistoa tai jopa lähdesivujen tilannevedoksia. Esikatselutiedot voidaan ainakin osittain esittää internethakukoneen palveluntarjoajan sovelluksista eikä välittömästi lähdesivustolta. Palveluntarjoaja näin ollen todellisuudessa pitää hallussaan näin esitettyjä tietoja.

36.

Euroopan unioni pitää tietoyhteiskunnan kehittämistä erittäin tärkeänä. Se on tässä yhteydessä käsitellyt myös tietoyhteiskunnan välittäjien asemaa. Välittäjät toimivat sillanrakentajina sisällöntarjoajien ja internetin käyttäjien välillä. Välittäjien erityisasema on tunnustettu esimerkiksi direktiivissä (johdanto-osan 47 perustelukappale), direktiivissä 2000/31 sähköisestä kaupankäynnistä ( 24 ) (21 artiklan 2 kohta ja johdanto-osan 18 perustelukappale) ja tietosuojatyöryhmän lausunnossa 1/2008. Internetin palveluntarjoajilla on katsottu olevan hyvin tärkeä tehtävä tietoyhteiskunnassa, ja niiden vastuuta sivullisten tiedoista, jota ne välittävät ja/tai varastoivat, on rajoitettu niiden legitiimin toiminnan helpottamiseksi.

37.

Internethakukoneiden palveluntarjoajien tehtävistä ja oikeudellisesta asemasta ei ole nimenomaisesti säädetty unionin lainsäädännössä. ”Paikannusvälinepalveluja” ovat ”etäpalveluina – – sähköisten laitteiden avulla palvelun vastaanottajan henkilökohtaisesta pyynnöstä” toimitettavat palvelut, jotka ovat siten tietojen etsimisen, tietoihin pääsyn ja niiden haun mahdollistavia välineitä tarjoavia tietoyhteiskunnan palveluja. Googlen kaltaisten internethakukoneiden palveluntarjoajat, jotka eivät tarjoa palveluaan internetin käyttäjiltä saatavaa korvausta vastaan, näyttävät kuitenkin jäävän tämän ominaisuutensa vuoksi sähköisestä kaupankäynnistä annetun direktiivin 2000/31 soveltamisalan ulkopuolelle. ( 25 )

38.

Tästä huolimatta internethakukoneiden palveluntarjoajien asemaa on arvioitava niiden oikeusperiaatteiden valossa, joihin palveluntarjoajien vastuiden rajoitukset perustuvat. Toisin sanoen on arvioitava, missä määrin internethakukoneen palveluntarjoajan suorittamat toiminnot ovat vastuuperiaatteiden näkökulmasta analogisia sähköisestä kaupankäynnistä annetussa direktiivissä 2000/31 lueteltujen palvelujen (siirtotoiminta, pelkkä välimuistiin tallentaminen ja hosting) tai direktiivin johdanto-osan 47 perustelukappaleessa mainitun välityspalvelun kanssa ja missä määrin internethakukoneen palveluntarjoaja toimii itse sisällöntarjoajana.

39.

Asiassa Lindqvist annetussa tuomiossa todettiin, että ”toimenpide, jolla henkilötiedot on laitettu internetsivulle, on [henkilötietojen käsittelyä]”. ( 26 ) Lisäksi ”tietojen laittaminen internetsivulle edellyttää nykyisin käytettyjen teknisten ja tietojenkäsittelyllisten menetelmien mukaan sitä, että sivu ladataan palvelimelle, sekä toimenpiteitä, joiden avulla sivu saadaan internetyhteyden omaavien henkilöiden saataville. Nämä toimenpiteet suoritetaan ainakin osittain automatisoidusti”. Unionin tuomioistuin päätteli, että ”sitä, että internetkotisivulla viitataan henkilöihin ja yksilöidään heidät joko nimeltä tai muulla tavoin”, on pidettävä ”[direktiivin] 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kokonaan tai osittain automatisoituna henkilötietojen käsittelynä”.

40.

Edeltävistä asiassa Lindqvist esitetyistä toteamuksista seuraa, että henkilötietoja sisältävien lähdesivujen julkaisija on direktiivissä tarkoitettu henkilötietojen rekisterinpitäjä. Julkaisijan on siten noudatettava kaikkia direktiivissä rekisterinpitäjille asetettuja velvollisuuksia.

41.

Lähdesivuja säilytetään internetiin kytketyillä isäntäpalvelimilla. Lähdesivujen julkaisija voi käyttää sivuilla niin sanottuja sulkukoodeja (exclusion codes) ( 27 ) internethakukoneiden toiminnan ohjaamiseksi. Sulkukoodit ohjaavat hakukoneita olemaan indeksoimatta tai varastoimatta lähdesivua tai näyttämättä sitä hakutuloksissa. ( 28 ) Niiden käyttö osoittaa, ettei julkaisija halua hakukoneiden hakevan ja levittävän tiettyjä lähdesivulla olevia tietoja.

42.

Julkaisija voi siten teknisesti liittää internetsivuilleen sulkukoodeja, jotka rajoittavat sivun indeksoimista ja arkistointia, ja näin vahvistaa henkilötietojen suojaa. Äärimmäisessä tapauksessa julkaisija voi poistaa sivun isäntäpalvelimelta, julkaista sen uudelleen ilman moitittavia henkilötietoja ja vaatia, että sivu päivitetään hakukoneiden välimuisteissa.

43.

Näin ollen henkilö, joka julkaisee sisällön lähdesivulla, on rekisterinpitäjänä vastuussa sivulla julkaistuista henkilötiedoista, ja hänellä on käytössään useita keinoja täyttääkseen tästä johtuvat velvollisuutensa. Tällainen oikeudellisen vastuun kohdentaminen vastaa vakiintuneita periaatteita, joita sovelletaan julkaisijan vastuuseen perinteisissä tiedotusvälineissä. ( 29 )

44.

Julkaisijan vastuu ei kuitenkaan takaa sitä, että tietosuojaongelmat voidaan ratkaista lopullisesti ainoastaan vetoamalla lähdesivujen rekisterinpitäjiin. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on huomauttanut, samat henkilötiedot on saatettu julkaista lukemattomilla sivuilla, mikä tekee asianomaisten julkaisijoiden jäljittämisen ja yhteyden saamisen heihin vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Julkaisija saattaa lisäksi olla sijoittautunut kolmanteen maahan, ja kyseiset internetsivut voivat jäädä unionin tietosuojasääntöjen soveltamisalan ulkopuolelle. Kyseeseen voivat tulla myös oikeudelliset esteet, kuten käsiteltävässä asiassa, jossa on todettu, että alkuperäinen julkaisu oli laillinen.

45.

Tiedon yleinen saatavuus internetissä perustuu tosiasiassa internethakukoneisiin, koska relevantin tiedon löytäminen ilman niitä olisi liian monimutkaista ja vaikeaa ja johtaisi vain heikkoihin tuloksiin. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin perustellusti huomauttaa, tietojen saaminen rekisteröidyn hallussa olevan omaisuuden pakkohuutokauppailmoituksesta olisi aikaisemmin edellyttänyt käyntiä sanomalehden arkistoissa. Nyt tämä tiedot voidaan saada kirjoittamalla rekisteröidyn nimi internethakukoneeseen, mikä tekee tällaisen tiedon välittämisestä huomattavasti tehokkaampaa ja samalla häiritsevämpää rekisteröidyn kannalta. Internethakukoneita voidaan käyttää henkilöiden kattavaan profilointiin etsimällä ja keräämällä heitä koskevia henkilötietoja. Nykyisen tietosuojalainsäädännön kehittämisen kimmokkeena olivat kuitenkin nimenomaan ihmisten profilointiin liittyvät pelot. ( 30 )

46.

Näistä syistä on tärkeää tutkia, mikä on internethakukoneiden palveluntarjoajien vastuu sivullisen lähdesivuilla julkaistuista henkilötiedoista, joihin internetin käyttäjällä on pääsy palveluntarjoajien hakukoneiden kautta. Unionin tuomioistuimen on toisin sanoen tarkasteltava tässä yhteydessä tähän ryhmään kuuluvien tietoyhteiskunnan palveluntarjoajien ”toissijaista vastuuta” analogisesti sen toissijaisen vastuun kanssa, jota se on tarkastellut tavaramerkkejä ja sähköisiä markkinapaikkoja koskevassa oikeuskäytännössään. ( 31 )

47.

Internethakukoneen palveluntarjoaja voi harjoittaa monenlaisia toimintoja. Näitä toimintoja voidaan luonnehtia ja arvioida eri tavalla tietosuojan näkökulmasta.

48.

Internethakukoneen palveluntarjoaja voi hankkia automaattisesti käyttäjiensä henkilötietoja ( 32 ) eli hakusanat hakukoneeseen kirjoittavien henkilöiden tietoja. Nämä palveluntarjoajille automaattisesti välittyvät tiedot saattavat käsittää hakijan IP-osoitteen, käyttäjien mieltymyksiä koskevat valinnat (kieli jne.) ja tietenkin varsinaiset hakusanat, jotka paljastavat helposti käyttäjien henkilöllisyyden etenkin, kun hakuja tehdään omalla nimellä (vanity search). Lisäksi sellaisten henkilöiden, joilla on käyttäjätilejä ja jotka ovat näin ollen rekisteröineet itsensä, henkilötiedot, kuten nimet, sähköpostiosoitteet ja puhelinnumerot, päätyvät lähes poikkeuksetta internethakukoneiden palveluntarjoajien käsiin.

49.

Internethakukoneiden palveluntarjoajien tulot eivät ole peräisin käyttäjiltä, jotka syöttävät hakusanat hakukoneeseen, vaan mainostajilta, jotka ostavat hakusanoja avainsanoiksi, joita käytettäessä heidän mainoksensa esitetään samanaikaisesti kyseisen avainsanan hakutuloksien kanssa. ( 33 ) On ilmeistä, että palveluntarjoaja saa haltuunsa mainosasiakkaiden henkilötiedot.

50.

Käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä on kuitenkin kyse Googlen toiminnasta pelkkänä internethakukoneen palveluntarjoajana suhteessa tietoihin, myös henkilötietoihin, jotka sivullinen on julkaissut lähdesivuilla ja joita Googlen hakukone on käsitellyt ja indeksoinut. Ennakkoratkaisukysymysten toisen ryhmän analysointiin eivät näin ollen vaikuta ongelmat, joita on käyttäjillä ja mainosasiakkailla, joiden tietoihin direktiiviä kiistatta sovelletaan niiden ja Googlen välisessä suhteessa. Ennakkoratkaisukysymysten ensimmäiseen ryhmään liittyvien toimivaltakysymysten osalta nämä asiakasryhmät voivat kuitenkin olla merkityksellisiä.

51.

Ennakkoratkaisukysymysten ensimmäinen ryhmä koskee direktiivin 4 artiklan tulkintaa niiden perusteiden osalta, jotka määrittävät kansallisen täytäntöönpanolainsäädännön alueellisen soveltamisalan.

52.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on jakanut kysymyksensä Espanjan tietosuojalainsäädännön alueellisesta soveltamisesta neljään alakysymykseen. Ensimmäinen alakysymys koskee direktiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua toimipaikan käsitettä, ja toinen alakysymys sitä, missä olosuhteissa kyse on direktiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetusta ”kyseisen jäsenvaltion alueella sijaitsevien välineiden käytöstä”. Kolmannella alakysymyksellä tiedustellaan, onko välineen käyttönä pidettävä internethakukoneiden indeksoimien tietojen väliaikaista varastointia, ja jos vastaus viimeksi mainittuun kysymykseen on myöntävä, voidaanko olettaa, että tällainen liityntäperuste täyttyy, jos yritys kieltäytyy paljastamasta näiden rekisterien varastointipaikkaa. Neljännellä alakysymyksellä tiedustellaan, onko direktiivin täytäntöön panevaa lainsäädäntöä Euroopan perusoikeuskirjan 8 artiklan valossa sovellettava jäsenvaltiossa, jossa riidan painopiste sijaitsee ja jossa on mahdollista turvata tehokkaimmin Euroopan unionin kansalaisten oikeudet.

53.

Tarkastelen ensin viimeistä alakysymystä, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistun on esittänyt ”riippumatta edeltäviin kysymyksiin annettavista vastauksista ja erityisesti siltä varalta, että unionin tuomioistuin toteaisi, etteivät direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa säädetyt liityntäperusteet täyty”.

54.

Perusoikeuskirjan 51 artiklan 2 kohdan mukaan perusoikeuskirjalla ei uloteta unionin oikeuden soveltamisalaa unionin toimivaltaa laajemmaksi, eikä luoda unionille uutta toimivaltaa tai uusia tehtäviä, eikä muuteta perussopimuksissa määriteltyjä toimivaltuuksia ja tehtäviä. ( 34 ) Tämä sama periaate pätee myös perusoikeuskirjan 8 artiklaan, joka koskee henkilötietojen suojaa. Direktiivin tulkinnasta perusoikeuskirjan valossa ei näin ollen voida johtaa direktiivin 4 artiklan 1 kohtaan nähden uusia seikkoja, joiden perusteella direktiivin täytäntöön panevaa kansallista lainsäädäntöä voitaisiin soveltaa alueellisesti. Perusoikeuskirjan 8 artikla on luonnollisesti otettava huomioon 4 artiklan 1 kohdassa käytettyjen käsitteiden tulkinnassa, mutta unionin lainsäätäjän määrittelemiä liityntäkohtia ei voida täydentää täysin uusilla perusteilla kyseisen perusoikeuden nojalla. ( 35 )

55.

Tietosuojatyöryhmä korosti perustellusti, että direktiivin alueellinen soveltaminen ja kansallisen täytäntöönpanolainsäädännön soveltaminen määräytyvät joko rekisterinpitäjän toimipaikan sijainnin taikka, kun on kyse ETA-alueen ulkopuolelle sijoittautuneesta rekisterinpitäjästä, keinojen tai välineiden sijainnin perusteella. Rekisteröityjen kansallisuudella tai vakituisella asuinpaikalla tai henkilötietojen fyysisellä sijainnilla ei ole merkitystä. ( 36 )

56.

Tietosuojatyöryhmä on ehdottanut, että muualle kuin unioniin sijoittautuneiden rekisterinpitäjien osalta voitaisiin tulevassa lainsäädännössä ottaa huomioon toiminnan kohdentaminen yksilöihin. ( 37 ) Komission ehdotuksessa yleiseksi tietosuoja-asetukseksi (2012) ( 38 ) unionin tietosuojalainsäädäntöä sovelletaan unionin ulkopuolelle sijoittautuneisiin rekisterinpitäjiin, jos käsittely liittyy tavaroiden tai palvelujen tarjoamiseen unionin alueella asuville rekisteröidyille. Tällainen lähestymistapa, jossa unionin lainsäädännön alueellinen soveltaminen määräytyy kohdeyleisön perusteella, on johdonmukainen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa, joka koskee sähköisestä kaupankäynnistä annetun direktiivin 2000/31, ( 39 ) asetuksen N:o 44/2001 ( 40 ) ja direktiivin 2001/29 ( 41 ) sovellettavuutta rajat ylittäviin tilanteisiin.

57.

Näyttää kuitenkin siltä, ettei direktiivin ja kansallisen täytäntöönpanolainsäädännön soveltamista määritä peruste, joka koskee kohdeyleisöä eli käsiteltävässä asiassa Googlen internethakukoneen espanjalaiskäyttäjiä, joiden silmissä rekisteröidyn maine saattaa olla heikentynyt riidanalaisten ilmoitusten vuoksi.

58.

Näin ollen perustetta, joka koskee riidan painopisteen sijaintia Espanjassa, ei voida lisätä direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa mainittuihin perusteisiin, sillä tällä säännöksellä yhdenmukaistetaan mielestäni täysin jäsenvaltioiden tietosuojalainsäädännön alueellinen soveltamisala. Näin on riippumatta siitä, onko riidan painopisteessä kyseisen rekisteröidyn kansalaisuus tai asuinpaikka, riitautetut henkilötiedot sisältävän sanomalehden internetsivuston sijainti tai se seikka, että Googlen espanjalainen internetsivusto oli suunnattu erityisesti kohdeyleisölle Espanjassa. ( 42 )

59.

Näistä syistä ehdotan, että jos unionin tuomioistuin katsoo, että neljänteen alakysymykseen on tarpeen vastata, siihen olisi vastattava kieltävästi.

60.

Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan kansallista tietosuojalainsäädäntöä sovelletaan alueellisesti ensisijaisesti silloin, kun henkilötietojen käsittely suoritetaan kyseisen jäsenvaltion alueella sijaitsevassa rekisterinpitäjän toimipaikassa tapahtuvan toiminnan yhteydessä. Lisäksi jäsenvaltion lainsäädäntöä sovelletaan silloin, kun rekisterinpitäjä ei ole sijoittautunut unionin alueelle mutta käyttää henkilötietojen käsittelyssä keinoja tai välineitä, ( 43 ) jotka sijaitsevat kyseisen jäsenvaltion alueella, paitsi jos näitä välineitä tai keinoja käytetään ainoastaan tiedonsiirtoon unionin alueen kautta.

61.

Kuten edellä on havaittu, direktiivi ja sen 4 artikla annettiin, ennen kuin online-palvelujen laajamittainen tarjonta internetissä alkoi. Tässä suhteessa sen sanamuoto ei ole johdonmukainen eikä tyhjentävä. ( 44 ) Ei ole ihme, että tietosuoja-asiantuntijoiden on ollut hyvin vaikeaa tulkita sitä internetin yhteydessä. Käsiteltävän asian tilanne on osoituksena näistä ongelmista.

62.

Google Inc:n kotipaikka on Kaliforniassa, ja sillä on tytäryhtiöitä useissa unionin jäsenvaltioissa. Google Inc:n Euroopan toimintojen koordinoinnista vastaa joiltain osin sen irlantilainen tytäryhtiö. Google Inc:llä on tällä hetkellä tietokeskuksia ainakin Belgiassa ja Suomessa. Tietoja sen hakukoneisiin liittyvien toimintojen tarkasta maantieteellisestä sijainnista ei ole julkistettu. Google väittää, ettei sen hakukoneisiin liittyvää henkilötietojen käsittelyä tapahdu Espanjassa. Google Spain on Googlen mainostoimintojen kaupallinen edustaja. Tässä ominaisuudessaan se on vastannut espanjalaisten mainosasiakkaiden henkilötietojen käsittelystä. Google kiistää, että sen hakukoneet suorittaisivat joitakin toimintoja lähdesivujen isäntäpalvelimilla tai että se keräisi evästeiden avulla tietoa sen hakukoneiden rekisteröimättömistä käyttäjistä.

63.

Tässä tosiasiallisessa tilanteessa direktiivin 4 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ei ole juuri apua. Googlella on useita toimipaikkoja unionin alueella. Sananmukaisen tulkinnan perusteella direktiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohtaan sisältyvää välineitä koskevaa edellytystä ei tämän vuoksi voitaisi soveltaa. Toisaalta ei ole selvää, missä määrin ja missä Googlen unionissa olevat tytäryhtiöt käsittelevät niiden rekisteröityjen henkilötietoja, jotka ovat unionin kansalaisia.

64.

Unionin tuomioistuimen olisi mielestäni tarkasteltava alueellista soveltamisalaa koskevaa kysymystä internethakukoneen palveluntarjoajien liiketoimintamallin näkökulmasta. Kuten olen todennut, niiden liiketoimintamalli perustuu yleensä avainsanamainontaan, joka on tulonlähde ja sellaisena taloudellinen peruste ilmaisen tiedonpaikannusvälineen eli hakukoneen tarjoamiselle. Avainsanamainonnasta vastaavalla yksiköllä (jota on unionin oikeuskäytännössä kutsuttu ”indeksointipalvelun tarjoajaksi” ( 45 )) on liittymä internethakukoneeseen. Tämän yksikön on oltava läsnä kansallisilla mainosmarkkinoilla. Google on tämän vuoksi perustanut useisiin jäsenvaltioihin tytäryhtiöitä, jotka ovat selvästi direktiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuja toimipaikkoja. Se on myös ottanut käyttöön kansallisia verkkotunnuksia, kuten google.es tai google.fi. Tämä eriyttäminen otetaan hakukoneen toiminnoissa huomioon monin hakutulosten esitystapaan liittyvin tavoin, koska avainsanamainonnan tavanomainen rahoitusmalli perustuu napsautuskohtaisen maksun periaatteeseen. ( 46 )

65.

Näistä syistä yhdyn tietosuojatyöryhmän päätelmään, jonka mukaan internethakukoneen palveluntarjoajan liiketoimintamalli on otettava huomioon, sikäli kuin sen toimipaikka osallistuu merkittävällä panoksella henkilötietojen käsittelyyn, jos se liittyy palveluun, joka koskee kohdistettujen mainosten myyntiä kyseisen jäsenvaltion asukkaille. ( 47 )

66.

Vaikka direktiivin 4 artikla perustuu sen aineellisten säännösten osalta rekisterinpitäjän yhtenäiseen käsitteeseen, katson, että jotta alueellista soveltamisalaa koskevaan esikysymykseen voidaan vastata, taloudellista toimijaa on pidettävä yhtenä yksikkönä eikä sitä siten pidä analyysin tässä vaiheessa arvioida sen erillisten toimintojen osalta, jotka liittyvät henkilötietojen käsittelyyn, tai sen toimintojen kohteena olevien erilaisten rekisteröityjen ryhmien perusteella.

67.

Päätelmänä todettakoon, että henkilötietojen käsittely suoritetaan rekisterinpitäjän toimipaikan yhteydessä, jos toimipaikka toimii yhteyspisteenä jäsenvaltion mainosmarkkinoille tarjottaville indeksointipalveluille, vaikka tekniset tietojenkäsittelytoiminnot suoritetaan jossain muussa jäsenvaltiossa tai kolmannessa maassa.

68.

Tämän perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisukysymysten ensimmäiseen ryhmään siten, että henkilötietojen käsittely suoritetaan rekisterinpitäjän direktiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetussa toimipaikassa tapahtuvan toiminnan yhteydessä, kun hakukoneen tarjoava yritys perustaa jäsenvaltioon toimiston tai tytäryhtiön, jonka tehtänä on markkinoida ja myydä hakukoneen mainospaikkoja ja jonka toiminta kohdistuu kyseisen valtion asukkaisiin.

69.

Toinen kysymysryhmä koskee internethakukoneeseen pääsyn tarjoavan internethakukoneen palveluntarjoajan oikeudellista asemaa direktiivin säännösten valossa. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen muotoilemat tämän ryhmän kysymykset koskevat käsitteitä henkilötietojen ”käsittely” (kysymys 2.1) ja ”rekisterinpitäjä” (kysymys 2.2), kansallisen tietosuojaviranomaisen toimivaltaa esittää suoria vaatimuksia internethakukoneen palveluntarjoajalle (kysymys 2.3) ja sitä, sulkeutuuko internethakukoneen palveluntarjoajan mahdollinen velvollisuus suojata henkilötietoja pois, jos sivulliset ovat laillisesti julkaisseet kyseiset tiedot internetissä (kysymys 2.4). Kaksi viimeistä alakysymystä ovat merkityksellisiä ainoastaan, jos internethakukoneen palveluntarjoajan voidaan katsoa käsittelevän sivullisen internetsivuilla olevia henkilötietoja ja olevan niiden rekisterinpitäjä.

70.

Tämän ryhmän ensimmäinen alakysymys koskee ”henkilötietojen” ja niiden ”käsittelyn” käsitteiden sovellettavuutta Googlen kaltaiseen internethakukoneen palveluntarjoajaan, kun oletetaan, ettei kyse ole käyttäjien tai mainostajien henkilötiedoista vaan sivullisen lähdesivuillaan julkaisemista henkilötiedoista, joita palveluntarjoajan hallinnoima internethakukone käsittelee. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kuvauksen mukaan tämä käsittely koostuu sivullisen internetissä julkaisemien tai siihen liittämien tietojen paikallistamisesta, automaattisesta indeksoinnista ja tilapäisestä varastoinnista sekä lopuksi tietojen saattamisesta internetin käyttäjien käyttöön tietyssä etusijajärjestyksessä.

71.

Myöntävä vastaus tähän alakysymykseen ei edellytä mielestäni kovin laajaa pohdintaa. Henkilötietojen käsite määritellään direktiivissä laajasti, tietosuojatyöryhmä on käyttänyt tätä määritelmää, ja unionin tuomioistuin on vahvistanut sen. ( 48 )

72.

Henkilötietojen käsittelystä todettakoon, että internetin lähdesivut voivat sisältää ja sisältävät usein nimiä, kuvia, osoitteita, puhelinnumeroita, kuvauksia ja muita viittauksia, joiden perusteella luonnolliset henkilöt voidaan tunnistaa. Tätä toteamusta ei muuta se seikka, että niiden luonne henkilötietoina säilyy mahdollisesti ”tuntemattomana” internethakukoneen palveluntarjoajalle, jonka hakukone työstää hakua varten kerättyjä, indeksoituja ja esitettyjä tietoja ilman ihmisten vuorovaikutusta. ( 49 ) Sama pätee siihen seikkaan, että henkilötietojen olemassaolo lähdesivuilla on tietyllä tapaa umpimähkäistä internethakukoneen palveluntarjoajalle, koska palveluntarjoajan kannalta tai tarkemmin WWW:stä hakemista, analysointia ja indeksointia koskevien hakukoneen toimintojen kannalta, joiden kohteena kaikki internetissä saatavilla olevat sivut ovat, ei ole teknisesti tai toiminnallisesti mitään eroa henkilötietoja sisältävien ja niitä sisältämättömien sivujen välillä. ( 50 ) Mielestäni näiden viimeksi mainittujen tekijöiden pitäisi kuitenkin vaikuttaa rekisterinpitäjän käsitteen tulkintaan.

73.

Googlen hakukoneen crawler-toiminto ”googlebot” hakee jatkuvasti ja järjestelmällisesti tietoa internetistä, ja kun se siirtyy lähdesivulta toiselle sivujen välisten hyperlinkkien kautta, se pyytää sivuja, joilla se on vieraillut, lähettämään sille kopion kyseisestä sivusta. ( 51 ) Googlen indeksointitoiminto analysoi nämä lähdesivujen kopiot. Sivuilta löydetyt merkkijonot (avainsanat ja hakusanat) tallennetaan hakukoneen indeksiin. ( 52 ) Googlen hienostunut hakualgoritmi arvioi myös hakutulosten merkityksellisyyttä. Avainsanojen ja niitä sisältävien URL-osoitteiden yhdistelmät muodostavat hakukoneen indeksin. Käyttäjän tekemät haut suoritetaan tässä indeksissä. Sivujen kopiot rekisteröidään hakukoneen välimuistiin hakutulosten indeksoimista ja esittämistä varten. ( 53 )

74.

Haetun lähdesivun välimuistiin tallennettu kopio voidaan esittää, kun käyttäjä on tehnyt hakunsa. Käyttäjä voi kuitenkin mennä alkuperäiselle sivulle, jos hän esimerkiksi haluaa nähdä lähdesivun kuvat. Välimuistia päivitetään tiheästi, mutta joskus voi käydä niin, ettei hakukoneen esittämä sivu vastaa isäntäpalvelimella olevaa lähdesivua, koska tätä on muutettu tai se on poistettu. ( 54 )

75.

On aivan selvää, että edellisessä kohdassa kuvatut toiminnot ovat hakukoneen kopioimien, indeksoimien, välimuistiin tallentamien ja esittämien lähdesivuilla olevien henkilötietojen käsittelyä. Tarkemmin ne käsittävät tällaisten henkilötietojen keräämisen, tallentamisen, järjestämisen ja säilyttämisen, ja ne saattavat sisältää näiden tietojen käyttöä, niiden luovuttamista siirtämällä, levittämällä tai asettamalla ne muutoin saataville sekä henkilötietojen yhdistämistä direktiivin 2 artiklan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla.

76.

Direktiivin 2 artiklan d alakohdan mukaan rekisterinpitäjällä ( 55 ) tarkoitetaan ”luonnollista tai oikeushenkilöä – –, joka, yksin tai yhdessä toisten kanssa, määrittelee henkilötietojen käsittelyn tarkoituksen ja keinot”. Ydinkysymys tässä yhteydessä on mielestäni se, käsittääkö ja missä määrin tämä määritelmä internethakukoneen palveluntarjoajan.

77.

Kaikki ennakkoratkaisumenettelyyn osallistuneet Googlea ja Kreikan hallitusta lukuun ottamatta ehdottavat, että tähän kysymykseen vastataan myöntävästi, mitä voidaan helposti puoltaa direktiivin sanamuotoon ja mahdollisesti jopa teleologiseen tulkintaan perustuvan loogisen päätelmän perusteella, kun otetaan huomioon, että direktiivin perusmääritelmät laadittiin laajasti, jotta ne kattaisivat uuden kehityksen. Mielestäni tällaisen lähestymistavan mukaisesti sovellettaisiin kuitenkin menetelmää, jossa jätetään täysin ottamatta huomioon se, että ajankohtana, jona direktiivi laadittiin, internetin tuloa ja siihen liittyviä monia uusia ilmiöitä ei voitu ottaa huomioon.

78.

Kun direktiivi annettiin, World Wide Web oli hädin tuskin otettu käyttöön ja hakukoneet olivat vasta kehitteillä. Direktiivin säännöksissä ei yksinkertaisesti oteta huomioon sitä, että valtavaan määrään hajautetusti säilytettyjä sähköisiä asiakirjoja ja tiedostoja on pääsy mistä tahansa maailmasta ja että osapuolet, joilla ei ole mitään suhdetta tällaisten asiakirjojen ja tiedostojen tekijöihin tai henkilöihin, jotka ovat ladanneet ne internetiin yhteydessä olevalle isäntäpalvelimelle, voivat kopioida, analysoida ja levittää niiden sisältöä.

79.

Palautan mieliin, ettei asiassa Lindqvist annetussa tuomiossa ole noudatettu komission ehdottamaa pidemmälle ulottuvaa lähestymistapaa, kun siinä tulkittiin käsitettä henkilötietojen siirtämisestä kolmanteen maahan. Siinä todettiin, että ”kun otetaan huomioon internetin kehitysaste silloin, kun [direktiiviä] laadittiin, sekä se, että sen IV luvussa ei ole internetin käyttöön soveltuvia kriteereitä, ei voida olettaa yhteisöjen lainsäätäjän aikoneen tulevaisuuden varalta sisällyttää käsitteeseen ’henkilötietojen siirto kolmansiin maihin’ tilannetta, jossa Lindqvistin asemassa oleva henkilö laittaa henkilötietoja internetsivulle, vaikka tiedot saatetaankin tällä tavoin sellaisten kolmansissa maissa olevien henkilöiden saataville, joilla on tähän tarvittavat tekniset välineet”. ( 56 ) Tämä merkitsee mielestäni sitä, että direktiivin tulkinnassa on tämän uuden teknisen ilmiön yhteydessä otettava huomioon suhteellisuusperiaate, direktiivin tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi annetut keinot, jotta voidaan päästä tasapainoiseen ja järkevään lopputulokseen.

80.

Keskeisenä kysymyksenä on mielestäni tässä se, mitä merkitystä on sillä, että rekisterinpitäjä on direktiivin määritelmän mukaan henkilö, joka ”määrittelee henkilötietojen käsittelyn tarkoituksen ja keinot” (kursivointi tässä). Osapuolet, joiden mielestä Google on rekisterinpitäjä, perustavat tämän arvionsa kiistattomaan tosiseikkaan siitä, että internethakupalvelua tarjoava palveluntarjoaja määrittelee tietojen käsittelyn tarkoituksen ja keinot omia tarkoituksiaan varten.

81.

Epäilen kuitenkin, ettei tämä johda direktiivin totuudenmukaiseen tulkintaan tilanteessa, jossa käsittelyn kohteena on tiedostoja, jotka sisältävät henkilötietoja ja muita sattumanvaraisia tietoja umpimähkäisesti, valikoimattomasti ja satunnaisesti. Määrittääkö edellä 29 kohdassa esittämäni esimerkin Eurooppa-oikeuden professori niiden henkilötietojen käsittelyn tarkoituksen ja keinot, jotka sisältyvät hänen kannettavalle tietokoneelle lataamiinsa unionin tuomioistuimen tuomioihin? Tietosuojatyöryhmän havainto, jonka mukaan ”hakukonepalveluiden käyttäjät voitaisiin suppeassa mielessä katsoa myös rekisterinpitäjiksi”, paljastaa direktiivin sanamuotoon sokeasti pohjautuvan tulkinnan irrationaalisuuden internetin yhteydessä. ( 57 ) Unionin tuomioistuimen ei pidä hyväksyä tulkintaa, joka tekee käytännössä jokaisesta älypuhelimen, taulutietokoneen tai kannettavan tietokoneen omistajasta internetissä julkaistuja henkilötietoja käsittelevän rekisterinpitäjän.

82.

Katson, että direktiivin yleinen järjestelmä, useimmat kielitoisinnot ja direktiivissä rekisterinpitäjälle asetetut yksilölliset velvollisuudet perustuvat ajatukseen siitä, että rekisterinpitäjä on vastuussa käsitellyistä henkilötiedoista siinä mielessä, että rekisterinpitäjä on tietoinen tiettyjen määriteltyjen henkilötietoja koskevien tietoryhmien olemassaolosta ja että näitä tietoja käsitellessään rekisterinpitäjällä on jokin aikomus, joka liittyy kyseisten tietojen käsittelemiseen henkilötietoina. ( 58 )

83.

Tietosuojatyöryhmä huomauttaa perustellusti, että ”rekisterinpitäjän käsite on toiminnallinen käsite, jolla jaetaan vastuuta sinne, missä todellinen vaikutus on, ja joka näin ollen perustuu tosiasialliseen eikä niinkään muodolliseen analyysiin”. ( 59 ) Se toteaa lisäksi, että rekisterinpitäjän on määritettävä, mitä tietoja suunniteltuja tarkoituksia varten käsitellään. ( 60 ) Direktiivin aineelliset säännökset ja erityisesti 6, 7 ja 8 artikla perustuvat mielestäni olettamaan siitä, että rekisterinpitäjä tietää, mitä hän tekee kyseisillä henkilötiedoilla, eli että hän tietää, millaisia henkilötietoja hän käsittelee ja miksi. Tietoja käsitellessään hänen on toisin sanoen tiedettävä käsittelevänsä henkilötietoja eli ”kaikenlaisia tunnistettua tai tunnistettavissa olevaa luonnollista henkilöä koskevia tietoja” semanttisesti merkityksellisellä tavalla eikä pelkkinä tietokonekoodeina. ( 61 )

84.

Internethakukoneen palveluntarjoajalla, joka ainoastaan antaa käyttöön tiedon paikannusvälineen, ei ole määräysvaltaa suhteessa sivullisten internetsivuilla oleviin henkilötietoihin. Palveluntarjoaja ei ole ”tietoinen” henkilötietojen olemassaolosta millään muulla tavoin kuin sen tilastollisen seikan perusteella, että internetsivut todennäköisesti sisältävät henkilötietoja. Kun lähdesivuja käsitellään tietojen hakemista, analysoimista ja indeksoimista varten, henkilötiedot eivät tule esiin mitenkään erityisellä tavalla.

85.

Pidän tästä syystä tietosuojatyöryhmän lähestymistapaa asianmukaisena, koska siinä pyritään erottamaan toisistaan hakukoneiden täysin passiiviset ja välittävät toiminnot ja tilanteet, joissa niiden toiminnot merkitsevät sitä, että niillä on todellinen määräysvalta suhteessa käsiteltäviin henkilötietoihin. ( 62 ) Täydellisyyden vuoksi on vielä todettava, että direktiivin soveltamisen kannalta ei ole merkitystä sillä, onko henkilötiedoista tullut julkisia ( 63 ) tai onko ne julkistettu laillisesti sivullisen lähdesivuilla. ( 64 )

86.

Internethakukoneen palveluntarjoajalla ei ole mitään suhdetta sivullisen lähdesivulla internetissä olevaan sisältöön, jossa saattaa olla henkilötietoja. Koska hakukoneen toiminta perustuu sellaisten lähdesivujen kopioihin, jotka sen crawler-toiminto on hakenut ja kopioinut, palveluntarjoajalla ei ole käytössä keinoja, joilla se voisi muuttaa isäntäpalvelimilla olevaa tietoa. Tiedon paikannusvälineen tarjoaminen ei tarkoita, että tiedon sisällöstä voitaisiin määrätä. Internethakukoneen palveluntarjoaja ei voi sen yhteydessä edes erottaa toisistaan direktiivissä tarkoitettuja henkilötietoja, jotka liittyvät tunnistettavaan elävään luonnolliseen henkilöön, ja muita tietoja.

87.

Soveltaisin tässä yhteydessä siten johdanto-osan 47 perustelukappaleessa mainittua periaatetta. Siinä todetaan, että kun henkilötietoja sisältävä viesti välitetään telepalvelun tai sähköpostin kautta, henkilötietojen käsittelystä vastuussa oleva on henkilö, jolta viesti on peräisin, eikä henkilö, joka suorittaa välityspalvelun. Tämä johdanto-osan perustelukappale ja sähköisestä kaupankäynnistä annetussa direktiivissä 2000/31 (12, 13 ja 14 artikla) vastuuseen säädetyt poikkeukset perustuvat oikeusperiaatteeseen, jonka mukaan automatisoidut, tekniset ja passiiviset suhteet sähköisesti tallennettuun tai välitettyyn sisältöön eivät synnytä määräysvaltaa tähän sisältöön tai vastuuta siitä.

88.

Tietosuojatyöryhmä on korostanut, että rekisterinpitäjän käsitteellä on ensisijaisesti ja ennen kaikkea tarkoitus määrittää, kuka vastaa tietosuojasääntöjen noudattamisesta, ja jakaa tämä vastuu sinne, missä todellinen vaikutus on. ( 65 ) Tietosuojatyöryhmän mukaan ”suhteellisuusperiaate edellyttää, että hakukonepalveluiden tarjoajaa, joka toimii pelkästään välittäjänä, ei pitäisi katsoa pääasialliseksi rekisterinpitäjäksi, kun on kyse sisältöön liittyvästä henkilötietojen käsittelytapahtumasta. Tällöin henkilötietojen pääasiallisia rekisterinpitäjiä ovat tietojen toimittajat”. ( 66 )

89.

Internethakukoneen palveluntarjoaja ei voi mielestäni oikeudellisesti tai tosiasiallisesti täyttää direktiivin 6, 7 ja 8 artiklassa säädettyjä rekisterinpitäjän velvollisuuksia sivullisten isännöimillä lähdesivuilla olevien henkilötietojen suhteen. Direktiivin järkevä tulkinta edellyttää näin ollen, ettei palveluntarjoajan voida yleisesti katsoa olevan tällaisessa asemassa. ( 67 )

90.

Vastakkaisen näkemyksen omaksuminen merkitsisi, että internethakukoneet olisivat yhteensopimattomia unionin oikeuden kanssa, mikä olisi mielestäni päätelmänä absurdi. Jos internethakukoneiden palveluntarjoajien katsottaisiin olevan sivullisten lähdesivuilla olevien henkilötietojen rekisterinpitäjiä ja jos näillä sivuilla olisi direktiivin 8 artiklassa tarkoitettuja ”erityisiä tietoryhmiä” (kuten henkilötietoja, jotka paljastaisivat poliittisen tai uskonnollisen suuntauksen, tai henkilön terveyttä tai seksuaalielämää koskevia tietoja), internethakukoneen palveluntarjoajan toiminnasta tulisi automaattisesti lainvastaista, jos kyseisessä artiklassa näiden tietojen käsittelemiselle asetetut tiukat edellytykset eivät täyttyisi.

91.

Internethakukoneen palveluntarjoaja määrää selvästi hakukoneen indeksistä, joka yhdistää avainsanat vastaaviin URL-osoitteisiin. Palveluntarjoaja määrittää rekisterin rakenteen, ja se voi teknisesti estää tietyt hakutulokset ja olla esimerkiksi näyttämättä hakutuloksissa tiettyjen maiden tai verkkotunnusten URL-osoitteita. ( 68 ) Internethakukoneen palveluntarjoaja määrää lisäksi indeksistään sikäli, että se päättää, noudatetaanko lähdesivun sulkukoodeja ( 69 ) vai ei.

92.

Palveluntarjoajan ei sitä vastoin voida katsoa määräävän internethakukoneen välimuistissa olevasta sisällöstä, koska välimuisti syntyy täysin teknisten ja automatisoitujen prosessien tuloksena ja näissä prosesseissa luodaan peilikuva haettujen internetsivujen tekstitiedoista, lukuun ottamatta indeksoinnin ja arkistoinnin ulkopuolelle jätettyjä tietoja. Kiintoisaa on, että jotkut jäsenvaltiot näyttävät sallivan hakukoneiden vastuuta koskeva horisontaaliset erityispoikkeukset, jotka ovat analogisia sähköisestä kaupankäynnistä annetussa direktiivissä 2000/31 tietoyhteiskunnan palveluntarjoajille säädettyjen poikkeuksien kanssa. ( 70 )

93.

Välimuistin sisältöön liittyvä päätös olla noudattamatta internetsivulla olevia sulkukoodeja ( 71 ) merkitsee kuitenkin mielestäni direktiivissä tarkoitettua mahdollisuutta määrätä kyseisistä henkilötiedoista. Näin on myös tilanteissa, joissa internethakukoneen palveluntarjoaja ei päivitä välimuistissaan olevaa internetsivua internetsivuston pitäjän esittämästä pyynnöstä huolimatta.

94.

On ilmeistä, että jos ja kun internethakukoneen palveluntarjoajan voidaan katsoa olevan rekisterinpitäjä, hänen on noudatettava direktiivistä seuraavia velvollisuuksia.

95.

Kun tarkastellaan perusteita, joiden mukaan henkilötietoja voidaan käsitellä laillisesti ilman rekisteröidyn suostumusta (direktiivin 7 artiklan a alakohta), näyttää ilmeiseltä, että internethakukonepalvelujen tarjoamisella on kyseisen kaltaiset oikeutetut intressit (direktiivin 7 artiklan f alakohta), nimittäin intressi i) tehdä tiedonsaannista helpompaa internetin käyttäjille, ii) tehostaa internetiin ladatun tiedon levittämistä ja iii) mahdollistaa internethakukoneiden palveluntarjoajien tarjoamat hakukoneisiin liittyvät tietoyhteiskuntapalvelut, kuten avainsanamainonnan tarjonnan. Nämä kolme tavoitetta liittyvät vastaavasti perusoikeuskirjalla suojattuihin kolmeen perusoikeuteen, jotka ovat sananvapaus ja tiedonvälityksen vapaus (kummatkin 11 artikla) ja elinkeinovapaus (16 artikla). Internethakukoneen palveluntarjoajalla on näin ollen direktiivin 7 artiklan f alakohdassa tarkoitettu oikeutettu intressi käsitellä internetissä saatavilla olevaa tietoa, myös henkilötietoja.

96.

Rekisterinpitäjänä internethakukoneen palveluntarjoajan on noudatettava direktiivin 6 artiklassa säädettyjä vaatimuksia. Henkilötietojen on etenkin oltava asianmukaisia, ja olennaisia, eivätkä ne saa olla liian laajoja siihen tarkoitukseen, johon ne on kerätty, ja niiden on oltava päivitettyjä, eivätkä ne saa olla vanhentuneita siihen tarkoitukseen, johon ne on kerätty. Lisäksi on punnittava keskenään rekisterinpitäjän tai niiden kolmansien osapuolten, joiden etujen mukaisesti tietoja käsitellään, intressejä ja rekisteröidyn intressejä.

97.

Käsiteltävässä asiassa rekisteröity vaatii, että Googlen rekisteristä poistetaan hänen etu- ja sukunimeään koskevat indeksoinnit sanomalehden URL-osoitteisiin, joissa esitetään hänen henkilötietonsa, jotka hän haluaa salata. Henkilöiden nimiä käytetään todellakin hakusanoina, ja ne tallennetaan avainsanoina hakukoneiden rekistereihin. Nimi ei kuitenkaan tavanomaisesti yksinään riitä luonnollisen henkilön suoraan tunnistamiseen internetissä, koska maailmanlaajuisesti useilla, jopa tuhansilla tai miljoonilla, ihmisillä voi olla sama nimi tai sama etu- ja sukunimien yhdistelmä. ( 72 ) Oletan kuitenkin, että luonnollinen henkilö voidaan tunnistaa epäsuorasti direktiivin 2 artiklan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla useimmissa tapauksissa, joissa tietty etu- ja sukunimi yhdistetään hakusanaksi, koska hakukoneen indeksin hakutulos paljastaa rajallisen määrän linkkejä ja niiden avulla internetin käyttäjä voi erottaa samannimiset henkilöt.

98.

Hakukoneen indeksi liittää nimet ja muut hakusanoina käytetyt tunnisteet yhteen tai useampaan internetsivulinkkiin. Jos linkki on asianmukainen siten, että hakusanaa vastaava tieto tosiasiassa on tai on ollut linkitetyillä internetsivuilla, indeksi täyttää mielestäni direktiivin 6 artiklan c ja d alakohdassa asetetut asianmukaisuuden, olennaisuuden, oikeasuhteisuuden, täsmällisyyden ja täydellisyyden vaatimukset. Direktiivin 6 artiklan d ja e alakohdassa mainittujen ajallisten näkökohtien (henkilötiedot ovat päivitettyjä, ja niitä säilytetään ainoastaan sen ajan, kuin on tarpeen) perusteella näitä seikkoja on käsiteltävä myös kyseisen käsittelyn eli tiedon paikannuspalvelun tarjoamisen näkökulmasta eikä vain lähdesivujen sisältöön liittyvästä näkökulmasta. ( 73 )

99.

Edeltävän päättelyn perusteella katson, että kansalliset tietosuojaviranomaiset voivat vaatia internethakukoneen palveluntarjoajaa poistamaan sen hakukoneen indeksistä tietoa ainoastaan, jos palveluntarjoaja ei ole noudattanut sulkukoodeja ( 74 ) tai jos internetsivuston pitäjän esittämää pyyntöä välimuistin päivittämiseksi ei ole noudatettu. Käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä ei vaikuta olevan kyse tällaisesta tilanteesta. Mahdollisesta ”tiedoksianto- ja poistamiskäytännöstä”, ( 75 ) joka koskee linkkejä lainvastaista tai epäasianmukaista sisältöä sisältäville lähdesivuille, on säädettävä siviilivastuuta koskevassa kansallisessa lainsäädännössä muiden perusteiden kuin henkilötietojen suojan perusteella. ( 76 )

100.

Edellä esitetyistä syistä ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa toiseen kysymysryhmään siten, että internethakukoneen palveluntarjoaja ”käsittelee” henkilötietoja ennakkoratkaisupyynnössä määritetyissä olosuhteissa direktiivin 2 artiklan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla. Palveluntarjoajan ei kuitenkaan voida katsoa olevan direktiivin 2 artiklan d alakohdassa tarkoitettu näitä henkilötietoja käsittelevä rekisterinpitäjä lukuun ottamatta edellä esitettyä poikkeustilannetta.

101.

Kolmas ennakkoratkaisukysymys on merkityksellinen ainoastaan, jos unionin tuomioistuin joko hylkää edellä esittämäni päätelmän, jonka mukaan Googlen ei voida yleisesti katsoa olevan direktiivin 2 artiklan d alakohdassa tarkoitettu ”rekisterinpitäjä”, tai hyväksyy väitteeni, jonka mukaan Googlen kaltaisen internethakukoneen palveluntarjoajan voidaan joissakin tilanteissa katsoa olevan tällaisessa asemassa. Muussa tapauksessa seuraavat huomautukset eivät ole tarpeen.

102.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee joka tapauksessa kolmannella kysymyksellään, käsittävätkö direktiivin 12 artiklan b alakohdan mukaiset tietojen poistamista ja suojaamista koskevat oikeudet ja 14 artiklan a alakohdan mukainen vastustamisoikeus sen, että rekisteröity voi vaatia internethakukoneen palveluntarjoajia estämään henkilöä itseään koskevien, sivullisten internetsivuilla julkaistujen tietojen indeksoinnin. Esittäessään tällaisen vaatimuksen rekisteröidyt haluavat estää mahdollisesti haitallisen tiedon leviämisen internetin käyttäjille tai haluavat kyseisten tietojen tulevan unohdetuiksi, vaikka kyse olisi sivullisten laillisesti julkaisemista tiedoista. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisin sanoen lähinnä, voiko oikeus tulla unohdetuksi perustua direktiivin 12 artiklan b alakohtaan ja 14 artiklan a alakohtaan. Seuraavassa analyysissa tarkastellaan ensin tätä seikkaa kyseisten säännösten sanamuodon ja tavoitteiden perusteella.

103.

Jos analyysissa päädytään siihen, ettei direktiivin 12 artiklan b alakohdassa eikä 14 artiklan a alakohdassa myönnetä tällaista suojaa, tarkastellaan seuraavaksi sitä, onko tämä tulkinta perusoikeuskirjan mukainen. ( 77 ) Tässä yhteydessä on otettava huomioon oikeudet, jotka koskevat 8 artiklassa säädettyä henkilötietojen suojaa, 7 artiklassa säädettyä yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamista, 11 artiklassa säädettyä sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta (molemmat suhteessa internetsivustojen julkaisijoiden sananvapauteen ja internetin käyttäjien tiedonvälityksen vapauteen) ja 16 artiklassa säädettyä elinkeinovapautta. Direktiivin 7 ja 8 artiklassa rekisteröidyille myönnettyjä oikeuksia on arvioitava suhteessa 11 ja 16 artiklassa tietoja levittäville tai sitä hankkiville myönnettyihin oikeuksiin.

104.

Direktiivin 12 artiklan b alakohdassa säädetyt oikaisemista, poistamista ja suojaamista koskevat oikeudet koskevat tietoja, joiden käsittely ei ole direktiivin säännösten mukaista, erityisesti tietojen puutteellisen tai virheellisen luonteen vuoksi (kursivointi tässä).

105.

Ennakkoratkaisupyynnössä todetaan, ettei kyseisillä internetsivuilla olevia tietoja voida pitää puutteellisina tai virheellisinä. Siinä ei etenkään väitetä, että tällaisia tietoja sisältävää Googlen indeksiä tai välimuistia voitaisiin pitää puutteellisena tai virheellisenä. Direktiivin 12 artiklan b alakohdassa mainittu tietojen oikaisemista, poistamista tai suojaamista koskeva oikeus syntyy näin ollen ainoastaan, jos Google on käsitellyt sivullisen internetsivuilta peräisin olevia henkilötietoja muulla tavoin direktiivin vastaisesti.

106.

Direktiivin 14 artiklan a alakohdan nojalla jäsenvaltioiden on turvattava rekisteröidylle oikeus millä hetkellä tahansa vastustaa itseään koskevien tietojen käsittelyä tilanteeseensa liittyvien huomattavan tärkeiden ja perusteltujen syiden vuoksi, ellei kansallisessa lainsäädännössä toisin säädetä. Tämä pätee erityisesti direktiivin 7 artiklan e ja f alakohdassa mainittuihin tilanteisiin eli silloin, jos käsittely on tarpeen yleisen edun perusteella tai jos se on tarpeen rekisterinpitäjän tai tiedot saavan sivullisen oikeutetun intressin toteuttamiseksi. Direktiivin 14 artiklan a alakohdan nojalla ”rekisterinpitäjä ei enää saa käsitellä” kyseisiä tietoja, jos vastustus on perusteltua.

107.

Tilanteissa, joissa internethakukoneen palveluntarjoajien katsotaan olevan henkilötietoja käsitteleviä rekisterinpitäjiä, niiden on direktiivin 6 artiklan 2 kohdan nojalla punnittava tietojen rekisterinpitäjän tai niiden sivullisten, joiden intressien mukaisesti tietoja käsitellään, intressejä suhteessa rekisteröidyn intresseihin. Kuten unionin tuomioistuin huomautti yhdistetyissä asioissa ASNEF ja FECEMD antamassaan tuomiossa, tähän arviointiin vaikuttaa se, ovatko kyseessä olevat tiedot mahdollisesti jo yleisön saatavilla olevassa lähteessä. ( 78 )

108.

Kuten lähes kaikki tässä asiassa kirjallisia huomautuksia esittäneet osapuolet ovat kuitenkin todenneet, direktiivissä ei säädetä yleisestä oikeudesta tulla unohdetuksi siten, että rekisteröidyllä olisi oikeus rajoittaa itselleen haitallisiksi katsomiensa tai omien intressiensä vastaisten henkilötietojen levittämistä tai lopettaa niiden levittäminen, ja yhdyn tähän näkemykseen. Käsiteltäessä tietoja ilman asianomaisen suostumusta on sovellettava perusteita, jotka koskevat käsittelyn tarkoitusta ja siihen liittyviä intressejä verrattuina rekisteröidyn intresseihin, eikä rekisteröidyn subjektiivisiin mieltymyksiin liittyviä perusteita. Subjektiiviset mieltymykset eivät ole direktiivin 14 artiklan a alakohdassa tarkoitettuja huomattavan tärkeitä ja perusteltuja syitä.

109.

Vaikka unionin tuomioistuin toteaisi, että internethakukoneen palveluntarjoajat olisivat rekisterinpitäjinä vastuussa sivullisen lähdesivuilla olevista henkilötiedoista (quod non), rekisteröidyllä ei silti olisi unohdetuksi tulemista koskevaa absoluuttista oikeutta, johon hän voisi vedota näitä palveluntarjoajia vastaan. Palveluntarjoajan olisi kuitenkin asettauduttava lähdesivun julkaisijan asemaan ja tarkastettava, voidaanko henkilötietojen levittämistä kyseisillä sivuilla pitää kyseisenä ajankohtana lainmukaisena ja oikeutettuna direktiivin perusteella. Palveluntarjoajan olisi toisin sanoen luovuttava tehtävästään, jossa se toimii välittäjänä käyttäjän ja julkaisijan välillä, ja otettava vastuu lähdesivun sisällöstä sekä tarvittaessa sensuroitava sen sisältöä estämällä sen saatavuus tai rajoittamalla sen saatavuutta.

110.

Täydellisyyden vuoksi on syytä palauttaa mieleen, että yleistä tietosuoja-asetusta koskevan komission ehdotuksen 17 artiklassa säädetään oikeudesta tulla unohdetuksi. Tämä ehdotus vaikuttaa kuitenkin saaneen osakseen paljon vastustusta, eikä sillä ole tarkoitus koontaa voimassa olevaa lainsäädäntöä vaan tehdä merkittävä lainsäädännöllinen uudistus. Sillä ei näin ollen vaikuta olevan merkitystä ennakkoratkaisukysymykseen annettavan vastauksen kannalta. Kiintoisaa on kuitenkin, että ehdotuksen 17 artiklan 2 kohdassa todetaan, että ”jos – – rekisterinpitäjä on julkistanut tiedot, sen on toteutettava julkistamiensa tietojen osalta kaikki kohtuulliset toimenpiteet – – ilmoittaakseen näitä tietoja käsitteleville kolmansille osapuolille, että rekisteröity pyytää niitä poistamaan kyseisiin henkilötietoihin liittyvät linkit tai näiden henkilötietojen jäljennökset tai kopiot”. Vaikuttaa siltä, että tekstissä pidetään internethakukoneen palveluntarjoajia pikemminkin sivullisina kuin varsinaisina rekisterinpitäjinä.

111.

Katson näin ollen, ettei direktiivin 12 artiklan b alakohdassa ja 14 artiklan a alakohdassa säädetä oikeudesta tulla unohdetuksi. Tarkastelen seuraavaksi, onko tämä kyseisistä säännöksistä tehty tulkinta perusoikeuskirjan mukainen.

112.

Perusoikeuskirjan 8 artiklassa taataan jokaisen oikeus henkilötietojen suojaan. Tällaisten tietojen käsittelyn on oltava asianmukaista, ja sen on tapahduttava tiettyä tarkoitusta varten ja asianomaisen henkilön suostumuksella tai muun laissa säädetyn oikeuttavan perusteen nojalla. Jokaisella on oikeus tutustua niihin tietoihin, joita hänestä on kerätty, ja saada ne oikaistuksi. Riippumaton viranomainen valvoo näiden sääntöjen noudattamista.

113.

Mielestäni tämä Euroopan unionin ja Euroopan neuvoston tämän alan säännöstöön sisältyvä uudelleen vahvistettu perusoikeus korostaa henkilötietojen suojaamisen merkitystä, mutta sillä ei lisätä mitään merkittäviä uusia seikkoja, jotka vaikuttaisivat direktiivin tulkintaan.

114.

Perusoikeuskirjan 7 artiklan mukaan jokaisella on oikeus siihen, että hänen yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiaan sekä viestejään kunnioitetaan. Tämä säännös, joka on sisällöltään identtinen Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamista koskevan yleissopimuksen (jäljempänä ihmisoikeussopimus) 8 artiklan kanssa, on otettava asianmukaisesti huomioon niiden direktiivin säännösten tulkinnassa, joissa vaaditaan, että jäsenvaltiot suojaavat erityisesti oikeutta yksityisyyden suojaan.

115.

Huomautettakoon, että ihmisoikeussopimuksen 8 artikla käsittää myös henkilötietojen suojaan liittyviä näkökohtia. Tästä syystä ja perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa, on merkityksellinen sekä perusoikeuskirjan 7 artiklan tulkinnan että sen kannalta, että direktiiviä voidaan soveltaa perusoikeuskirjan 8 artiklan mukaisesti.

116.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi asiassa Niemietz antamassaan tuomiossa, että henkilön ammatillinen toiminta ja yritystoiminta voivat kuulua ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa suojatun yksityiselämän piiriin. ( 79 ) Samaa näkemystä on noudatettu ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmässä oikeuskäytännössä.

117.

Unionin tuomioistuin totesi lisäksi yhdistetyissä asioissa Volker und Markus Schecke ja Eifert antamassaan tuomiossa, ( 80 ) että ”perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklassa tunnustettu oikeus yksityiselämän kunnioittamiseen henkilötietojen käsittelyssä koskee kaikenlaisia tunnistettua tai tunnistettavissa olevaa luonnollista henkilöä koskevia tietoja – –, ja – – rajoitukset, jotka voidaan legitiimisti tehdä henkilötietojen suojaa koskevaan oikeuteen, vastaavat rajoituksia, jotka sallitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan yhteydessä”.

118.

Päättelen asiassa Volker und Markus Schecke ja Eifert annetun tuomion perusteella, että perusoikeuskirjassa myönnetty yksityiselämän suoja käsittää henkilötietojen käsittelyn yhteydessä kaikki henkilöä koskevat tiedot riippumatta siitä, toimiiko henkilö yksinomaan yksityisesti vai onko hän taloudellinen toimija tai esimerkiksi poliitikko. Kun otetaan huomioon henkilötietojen ja niiden käsittelyn käsitteiden laajuus unionin lainsäädännössä, edellä mainitusta oikeuskäytännöstä näyttää seuraavan, että kaikenlainen automatisoitujen välineiden, kuten televiestinnän, sähköpostin tai sosiaalisen median, kautta välitetty luonnollista henkilöä koskeva viestintä merkitsee puuttumista kyseiseen perusoikeuteen tavalla, jonka on oltava oikeutettu. ( 81 )

119.

Edellä 75 kohdassa olen todennut, että internethakukoneen palveluntarjoaja käsittelee sivullisen lähdesivuilla olevia henkilötietoja. Unionin tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa Volker und Markus Schecke ja Eifert antamasta tuomiosta seuraa näin ollen, että riippumatta tämän palveluntarjoajan tehtävän direktiivin mukaisesta luokittelusta tällaisessa tilanteessa puututaan perusoikeuskirjan 7 artiklassa kyseisille rekisteröidyille myönnettyyn yksityisyyden suojaan. Ihmisoikeussopimuksen ja perusoikeuskirjan mukaan suojattuihin oikeuksiin voidaan puuttua ainoastaan lainsäädännön nojalla ja silloin, jos se on tarpeen demokraattisessa yhteiskunnassa. Käsiteltävässä asiassa ei ole kyse siitä, että viranomaisten puuttuminen näihin oikeuksiin pitäisi oikeuttaa, vaan kyse on siitä, missä laajuudessa yksityiset voivat puuttua niihin. Tälle on asetettu rajat direktiivissä, joten puuttuminen perustuu lainsäädäntöön, kuten ihmisoikeussopimuksessa ja perusoikeuskirjassa edellytetään. Kun direktiiviä tulkitaan, tulkinta koskee näin ollen nimenomaan niitä rajoja, jotka perusoikeuskirjassa on asetettu yksityisten suorittamalle tietojen käsittelylle. Tämä herättää kysymyksen siitä, onko unionilla ja jäsenvaltioilla positiivinen velvollisuus panna oikeus tulla unohdetuksi täytäntöön internethakukoneen palveluntarjoajia, jotka ovat yksityisiä oikeussubjekteja, vastaan. ( 82 ) Tämä puolestaan herättää kysymyksiä siitä, onko puuttuminen perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklan nojalla oikeutettavissa ja mikä on kyseisen oikeuden suhde sananvapauteen, tiedonvälityksen vapauteen ja elinkeinovapauteen.

120.

Käsiteltävä asia koskee monista eri näkökulmista sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta, jotka on vahvistettu ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa vastaavassa perusoikeuskirjan 11 artiklassa. Perusoikeuskirjan 11 artiklan 1 kohdassa todetaan, että ”jokaisella on oikeus sananvapauteen. Tämä oikeus sisältää mielipiteenvapauden sekä vapauden vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia viranomaisten siihen puuttumatta ja alueellisista rajoista riippumatta”. ( 83 )

121.

Perusoikeuskirjan 11 artiklalla suojellaan internetin käyttäjän oikeutta etsiä ja vastaanottaa internetissä saatavilla olevia tietoja. ( 84 ) Tämä oikeus koskee sekä lähdesivuilla olevia tietoja että internethakukoneiden esittämiä tietoja. Kuten olen jo maininnut, internet on mullistanut kaikenlaisen tiedon saatavuuden ja levittämisen ja synnyttänyt uudenlaisia viestintätapoja ja uudenlaista sosiaalista kanssakäymistä ihmisten välille. Tiedonvälityksen vapaudelle on mielestäni annettava erityinen suoja unionin lainsäädännössä erityisesti, kun otetaan huomioon se, että muualla maailmassa autoritaariset järjestelmät rajoittavat yhä enemmän internetiin pääsyä tai sensuroivat sen kautta välitettäviä tietoja. ( 85 )

122.

Perusoikeuskirjan 11 artiklalla suojellaan myös internetsivujen julkaisijoita. Sisällön asettaminen saataville internetissä on siinä tarkoitettua sananvapauden käyttöä, ( 86 ) etenkin jos julkaisija on linkittänyt sivunsa muille sivuille eikä ole rajoittanut sisältönsä indeksoimista tai arkistoimista hakukoneissa vaan on näin ilmaissut halunsa levittää sisältöä laajasti. Julkaisemalla sisältöä internetissä yksilöt voivat osallistua keskusteluun tai levittää omaa tai muiden internetin käyttäjien lataamaa sisältöä. ( 87 )

123.

Käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö koskee erityisesti sanomalehden historia-arkistoissa julkaistuja henkilötietoja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin huomautti edellä mainitussa asiassa Times Newspapers Ltd. vastaan Yhdistynyt kuningaskunta (nrot 1 ja 2), että internetarkistot ovat merkittävässä asemassa uutisten ja tietojen säilyttämisen ja saatavuuden kannalta: ”Nämä arkistot ovat merkittävä koulutustoiminnan ja historiatutkimuksen lähde etenkin siksi, että ne ovat helposti yleisön saatavilla ja yleensä ilmaisia. – – Jäsenvaltioille myönnetty harkintavalta tasapainon luomisessa kilpailevien oikeuksien kesken on todennäköisesti suurempi silloin, jos uutisarkistot koskevat menneisyyden tapahtumia, kuin silloin, jos niissä kerrotaan nykyhetken tapahtumista. Etenkin silloin, kun aineiston julkaisemisella ei ole kiirettä, lehdistöllä on todennäköisesti historiallisten tietojen yhteydessä tiukempi velvoite noudattaa vastuullisen journalismin periaatteita varmistaessaan tiedon paikkansapitävyyden (kursivointi tässä) kuin hetkellisten tietojen yhteydessä.” ( 88 )

124.

Kaupallisten internethakukoneiden palveluntarjoajat tarjoavat tiedon paikannuspalveluja liiketoiminnassaan, jossa on tarkoitus hankkia tuloja avainsanamainonnasta. Se on tästä syystä liiketoimintaa, jonka harjoittamisen vapaus on tunnustettu perusoikeuskirjan 16 artiklassa unionin ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti. ( 89 )

125.

On myös muistettava, ettei mikään käsiteltävistä perusoikeuksista ole absoluuttinen. Niitä voidaan rajoittaa, kunhan sille on perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan ehdot täyttävä hyväksyttävä peruste. ( 90 )

126.

Lopuksi on tarpeen pohtia, voiko direktiivin 12 artiklan b alakohdan ja 14 artiklan a alakohdan tulkitseminen perusoikeuskirjan ja erityisesti sen 7 artiklan valossa johtaa siihen, että oikeus tulla unohdetuksi tunnustetaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tarkoittamalla tavalla. Tällainen päätelmä ei ensinnäkään olisi vastoin perusoikeuskirjan 51 artiklan 2 kohtaa, koska sillä täsmennettäisiin direktiivissä jo tunnustetun, tietojen vastaanottamista ja vastustamista koskevan rekisteröidyn oikeuden ulottuvuutta, eikä sillä luotaisi uusia oikeuksia tai laajennettaisi unionin lainsäädännön soveltamisalaa.

127.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi asiassa Aleksey Ovchinnikov antamassaan tuomiossa, ( 91 ) että ”joissakin tilanteissa voi olla perusteltua rajoittaa jo julkistettujen tietojen uudelleen esittämistä esimerkiksi, jotta voidaan estää sellaisten uusien yksityiselämään liittyvien yksityiskohtien julkituominen, jotka eivät kuulu yleisesti tärkeästä asiasta käytävän poliittisen tai julkisen keskustelun piiriin”. Yksityiselämän suojaa koskevaan perusoikeuteen voidaan näin ollen lähtökohtaisesti vedota, vaikka kyseinen tieto on jo julkistettu.

128.

Rekisteröidyn oikeus yksityiselämänsä suojaamiseen on kuitenkin tasapainotettava muiden perusoikeuksien kanssa ja etenkin sananvapauden ja tiedonvälityksen vapauden kanssa.

129.

Sanomalehden julkaisijan tiedonvälityksen vapaus suojaa sen oikeutta julkaista painetut sanomalehtensä internetissä uudelleen digitaalisessa muodossa. Viranomaiset, myöskään tietosuojaviranomaiset, eivät mielestäni voi sensuroida tällaisia uudelleenjulkaisuja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiassa Times Newspapers Ltd vastaan Yhdistynyt kuningaskunta (nrot 1 ja 2) antama tuomio ( 92 ) osoittaa, että julkaisijan vastuu historiallisten julkaisujen paikkansapitävyydestä voi olla tiukempi kuin tämänhetkisten uutisten paikkansapitävyyttä koskeva vastuu ja saattaa edellyttää asianmukaisten riidanlaista sisältöä koskevien täydentävien varoitusten käyttöä. Katson kuitenkin, ettei ole mitään perusteita vaatia, että sanomalehtinumero julkaistaisiin uudelleen digitaalisesti eri sisältöisenä kuin alkuperäinen painettu versio. Se johtaisi historian väärentelemiseen.

130.

Käsiteltävän riita-asian tietosuojaongelma ilmenee ainoastaan, jos internetin käyttäjä näppäilee rekisteröidyn etu- ja sukunimet hakukoneeseen, jolloin hän saa linkin sanomalehden internetsivulle, joka sisältää riitautetut ilmoitukset. Internetin käyttäjä käyttää tällaisessa tilanteessa aktiivisesti oikeuttaan vastaanottaa rekisteröidystä tietoa julkisista lähteistä syistä, jotka ovat ainoastaan hänen tiedossaan. ( 93 )

131.

Nykyisessä tietoyhteiskunnassa oikeus etsiä internetissä julkaistua tietoa hakukoneiden välityksellä on yksi tärkeimmistä keinoista käyttää tätä perusoikeutta. Tämä oikeus käsittää epäilemättä oikeuden etsiä muista henkilöistä tietoa, jota suojaa lähtökohtainen oikeus yksityiselämän suojaan, kuten henkilön liiketoimintaan tai poliittiseen toimintaan liittyviä internetissä olevia tietoja. Internetin käyttäjän tiedonsaantioikeus vaarannettaisiin, jos hänen tietystä henkilöstä tekemänsä tietohaku ei antaisi hakutuloksia, jotka antaisivat totuudenmukaisen kuvan merkityksellisistä internetsivuista vaan antaisivat siitä ”siistityn” (engl. bowdlerised) ( 94 ) version.

132.

Internethakukoneen palveluntarjoaja käyttää laillisesti sekä elinkeinovapauttaan että sananvapauttaan, kun se saattaa internetiin saataville tiedon paikannuskeinon, joka perustuu hakukoneeseen.

133.

Tähän asiaan liittyvä perusoikeuksien erityisen monimutkainen ja hankala asetelma estää sen, että rekisteröidylle direktiivissä myönnetyn oikeudellisen aseman vahvistaminen unohdetuksi tulemista koskevalla oikeudella voisi olla perusteltua. Se merkitsisi sananvapauden ja tiedonvälittämisen vapauden kaltaisten keskeisten oikeuksien uhraamista. Toivon myös, ettei unionin tuomioistuin totea, että yksittäistapauksissa nämä keskenään ristiriitaiset intressit voitaisiin tyydyttävällä tavalla tasapainottaa tapauskohtaisesti, ja että tämä arviointi jätettäisiin internethakukoneen palveluntarjoajalle. Jos unionin tuomioistuin edellyttää tällaisia ”tiedoksianto- ja poistamiskäytäntöjä”, ne johtavat todennäköisesti joko siihen, että kaikki vastustettuun sisältöön johtavat linkit poistetaan automaattisesti, tai siihen, että suosituimmat ja merkittävimmät internethakukoneen palveluntarjoajat joutuvat käsittelemään hallitsemattoman määrän pyyntöjä. ( 95 ) Tässä yhteydessä on tarpeen muistaa, että sähköisestä kaupankäynnistä annetussa direktiivissä olevat ”tiedoksianto- ja poistamiskäytännöt” liittyvät lainvastaiseen sisältöön, kun taas käsiteltävässä asiassa on kyse julkistetun legitiimin ja laillisen tiedon poistamista koskevasta pyynnöstä.

134.

Etenkään internethakukoneen palveluntarjoajille ei pitäisi sälyttää edellä mainittua velvollisuutta. Jos niin tehtäisiin, puututtaisiin internetsivun julkaisijan sananvapauteen, ja tällä ei olisi asianmukaista oikeussuojaa tällaisessa tilanteessa, koska kaikki sääntelemättömät tiedoksianto- ja poistamiskäytännöt olisivat yksityisasioita rekisteröidyn ja hakukoneen palveluntarjoajan välillä. ( 96 ) Tämä johtaisi siihen, että yksityinen sensuroisi julkaisijan julkaisemaa sisältöä. ( 97 ) On täysin eri asia, että valtioilla on positiivisia velvollisuuksia tarjota tehokas oikeussuojakeino sellaista julkaisijaa vastaan, joka rikkoo oikeutta yksityiselämän suojaan ja joka internetin yhteydessä olisi internetsivun julkaisija.

135.

Kuten tietosuojatyöryhmä on huomauttanut, kansalliseen lainsäädäntöön perustuvasta internethakukoneen palveluntarjoajien toissijaisesta vastuusta voi seurata velvollisuus estää pääsy sivullisten internetsivustoille, joilla on lainvastaista aineistoa, kuten immateriaalioikeuksia rikkoville internetsivuille tai sivuille, joilla on herjaavaa tai rikollista tietoa. ( 98 )

136.

Näitä palveluntarjoajia vastaan ei sen sijaan voida direktiivin perusteella vedota yleiseen oikeuteen tulla unohdetuksi edes siinä tapauksessa, että direktiiviä tulkitaan perusoikeuskirjan mukaisesti.

137.

Edellä esitetyistä syistä ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen, ettei direktiivin 12 artiklan b alakohdassa säädetyistä tietojen poistamista ja suojaamista koskevista oikeuksista ja 14 artiklan a alakohdassa säädetystä vastustamista koskevasta oikeudesta voida johtaa ennakkoratkaisupyynnössä kuvattua oikeutta tulla unohdetuksi.

138.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Audiencia Nacionalin kysymyksiin seuraavasti: