—

Petersen, edustajanaan Rechtsanwalt U. Seamus Hiob,

—

Itävallan hallitus, asiamiehinään E. Riedl ja M. Winkler,

—

Saksan hallitus, asiamiehinään M. Lumma ja J. Möller,

—

Espanjan hallitus, asiamiehenään J. Rodríguez Cárcamo,

—

Italian hallitus, asiamiehenään I. M. Braguglia, avustajanaan avvocato dello Stato W. Ferrante,

—

Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään V. Kreuschitz ja G. Braun,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 (EYVL L 149, s. 2), sellaisena kuin se on muutettuna ja ajan tasalle saatettuna 2.12.1996 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 118/97 (EYVL 1997, L 28, s. 1; jäljempänä asetus N:o 1408/71), 4 artiklan 1 kohdan ja 10 artiklan 1 kohdan sekä EY 39 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa kantajana on Petersen ja vastaajana Landesgeschäftsstelle des Arbeitsmarktservice Niederösterreich (Ala-Itävallan työvoimaviranomaisten aluetoimisto, jäljempänä Arbeitsmarktservice) ja joka koskee viimeksi mainitun kieltäytymistä maksamasta Petersenille edelleen sen jälkeen, kun tämä muutti asumaan Saksaan, ennakkoa, jota maksetaan työttömille, jotka ovat hakeneet lakisääteisen eläke- tai tapaturmavakuutuksen mukaista vakuutusetuutta vähentyneen työkyvyn tai ansiokyvyttömyyden perusteella.

3

Asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä asetusta sovelletaan kaikkeen lainsäädäntöön, joka koskee seuraavia sosiaaliturvan aloja:

– –

– –.”

4

Kyseisen asetuksen 10 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, työkyvyttömyys-, vanhuus- tai jälkeenjääneiden rahaetuuksia, työtapaturma- tai ammattitautieläkkeitä ja kuolemantapauksen johdosta annettavia avustuksia, joihin on saavutettu oikeus yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, ei saa vähentää, muuttaa, keskeyttää, peruuttaa tai takavarikoida sen vuoksi, että etuuden saaja asuu muun jäsenvaltion alueella kuin sen, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee.”

5

Mainitun asetuksen 69 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Palkattu työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja, joka on kokonaan työtön ja täyttää jäsenvaltion lainsäädännön mukaiset edellytykset oikeudesta etuuksiin ja joka lähtee yhteen tai useampaan muuhun jäsenvaltioon hakeakseen siellä työtä, säilyttää oikeutensa tällaisiin etuuksiin seuraavin edellytyksin ja rajoituksin:

6

Saman asetuksen 71 artiklassa säännellään sellaisten työttömien saamia työttömyysetuuksia, jotka ovat viimeisen työskentelynsä aikana asuneet muun jäsenvaltion kuin toimivaltaisen valtion alueella.

7

Vuoden 1977 työttömyysvakuutuslain (Arbeitslosenversicherungsgesetz 1977, BGBl. 609/1977, sellaisena kuin se on BGBl. I:ssä 71/2003 julkaistussa muodossa; jäljempänä AlVG), 7 §:ssä, jonka otsikkona on ”Työttömyyspäiväraha – etuuden saamisen edellytykset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Oikeus työttömyyspäivärahaan on henkilöllä

2.   Työvoimaviranomaisten käytettävissä on henkilö, joka voi ja saa ottaa vastaan työn (3 momentti) ja joka on työkykyinen (8 §), työhaluinen (9 §) ja työtön (12 §).

– –

4.   Työkyvyn edellytystä ei sovelleta sellaisiin työttömiin, joille on myönnetty ammatillisen kuntoutuksen toimenpiteitä, jotka ovat saavuttaneet näiden toimenpiteiden tavoitteen ([yleisen sosiaaliturvalain (Allgemeines Sozialversicherungsgesetz, jäljempänä ASVG)] 300 §:n 1 ja 3 momentti) ja joiden lakisääteinen odotusaika on täyttynyt näiden toimenpiteiden mukaisesti.

– –”

8

AlVG:n 16 §:ssä, jonka otsikkona on ”Työttömyyspäivärahan keskeytyminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Oikeus työttömyyspäivärahaan keskeytyy

– –

– –.

3.   Työttömän hakemuksesta 1 momentin g kohdan mukaisesta työttömyyspäivärahan keskeytymisestä on huomionarvoisten olosuhteiden vallitessa alueneuvottelukunnan kuulemisen jälkeen luovuttava enintään kolmen kuukauden ajaksi etuutta koskevan oikeuden voimassaoloaikana (18 §). Huomionarvoisia olosuhteita ovat olosuhteet, jotka ovat tärkeitä työttömyyden lakkaamisen kannalta, erityisesti jos työtön oleskelee ulkomailla etsiäkseen todistettavasti työpaikkaa taikka esittäytyäkseen todistettavasti työnantajalle tai hankkiakseen koulutusta, taikka olosuhteet, jotka liittyvät pakottaviin perhesyihin.

– –”

9

AlVG:n 23 §:ssä, jonka otsikkona on ”Ennakot eläkejärjestelmän mukaisista etuuksista”, säädetään seuraavaa:

”1.   Työttömille, jotka ovat tehneet hakemuksen siitä, että heille myönnetään

voidaan myöntää ennakkona työttömyyspäivärahaa tai hätätilanteiden avustusta siihen asti, kunnes heidän näitä etuuksia koskeva hakemuksensa on ratkaistu.

2.   Työttömyyspäivärahan tai hätätilanteiden avustuksen myöntämiseksi ennakkona on välttämätöntä, että

3.   Haettaessa 1 momentin 1 kohdan mukaista etuutta, henkilöä pidetään työttömänä myös, kun hänellä ei enää ole oikeutta saada vastiketta voimassa olevan palvelussuhteen perusteella ja hänen oikeutensa sairauspäivärahaan on loppunut.

4.   Ennakko on myönnettävä maksettavan työttömyyspäivärahan (hätätilanteiden avustuksen) suuruisena mutta enintään 1/30:n suuruisena etuuksien keskimääräisestä suuruudesta, mukaan lukien 1 momentin 1 kohdan ja 1 momentin 2 kohdan mukaiset lapsilisät. Jos työvoimaviranomaisten aluetoimiston tiedossa on sosiaalivakuutuslaitoksen kirjallisen ilmoituksen perusteella, että oletettavissa oleva etuus on pienempi, on ennakkona maksettavaa etuutta pienennettävä vastaavasti. Ennakko on 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa myönnettävä taannehtivasti eläkkeen määräpäivästä lähtien, jos eläkkeen hakija on tehnyt hakemuksen 14 päivän kuluessa 2 momentin 3 kohdan mukaisen vahvistuksen esittämisestä.

5.   Jos aluetoimisto on myöntänyt 1 momentin mukaisen ennakon tai työttömyyspäivärahan taikka hätätilanteiden avustuksen, työttömän oikeus 1 momentin 1 kohdan taikka 1 momentin 2 kohdan mukaiseen etuuteen samalta ajanjaksolta siirtyy aluetoimiston myöntämän etuuden suuruisena liittovaltiolle käytettäväksi työmarkkinapolitiikan tukemiseen, lukuun ottamatta sairausvakuutusmaksuja, heti kun aluetoimisto on esittänyt sosiaalivakuutuslaitokselle vaatimuksen oikeuden siirrosta (lakiin perustuva siirto). Oikeuden siirto pätee vain myöhemmin maksettavien maksujen suuruisena, ja sillä on etusija.

6.   Lakisääteisten sairausvakuutuslaitosten on korvattava Itävallan sosiaaliturvalaitosten keskusliiton kautta sairausvakuutusmaksut, jotka on maksettu työttömyysvakuutusvaroista (42 §:n 3 momentti) edellä 5 momentissa mainittuna ajanjaksona, ja korvaus lasketaan ASVG:n 73 §:n 2 momentissa vahvistetun prosenttiosuuden mukaisesti määristä, jotka eläkevakuutuslaitokset ovat 5 momentin mukaisesti maksaneet.

7.   Jos 1 momentin mukaista eläkettä ei myönnetä, ennakko katsotaan työttömyyspäivärahaksi tai hätätilanteiden avustukseksi siltä ajalta ja sen suuruisena kuin sitä on maksettu, mikä merkitsee sitä, että erotusta ei ole myöhemmin maksettava ja että etuutta koskevan oikeuden kestoa lyhennetään 18 §:n mukaisesti.”

10

Saksan kansalainen Petersen työskenteli palkattuna työntekijänä Itävallassa. Hän teki 14.4.2000 itävaltalaiselle eläkevakuutuslaitokselle hakemuksen lakisääteisen eläkevakuutuksen mukaisesta työkyvyttömyyseläkkeestä. Kyseinen hakemus hylättiin, joten hän nosti kanteen tästä päätöksestä tuomioistuimessa.

11

Tämän tuomioistuinmenettelyn aikana Arbeitsmarktservice myönsi Petersenille AlVG:n 23 §:n mukaisen ennakon. Petersen, joka asui kyseisenä ajankohtana vielä Itävallassa ja jonka tarkoituksena oli tämän jälkeen siirtää kotipaikkansa Saksaan, pyysi Arbeitsmarktserviceltä, että kyseinen etuus maksettaisiin hänelle edelleen tämän siirron jälkeen.

12

Arbeitsmarktservice hylkäsi tämän pyynnön 28.10.2003. Petersen haki kyseiseen päätökseen muutosta Verwaltungsgerichtshofilta.

13

Päätöksessään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että se, voidaanko pääasiassa kyseessä oleva etuus viedä maasta, riippuu siitä, määritelläänkö se asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi ”työttömyysetuudeksi” vai ”työkyvyttömyysetuudeksi”, koska kyseisen asetuksen 10 artiklan 1 kohdan mukaan jälkimmäinen etuus voidaan viedä maasta, kun taas saman asetuksen 69 artiklan mukaan ensimmäiseksi mainittu etuus voidaan viedä maasta ainoastaan yhdessä erityistapauksessa, joka ei ole pääasian kannalta merkityksellinen.

14

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan pääasiassa kyseessä oleva etuus sisältää kuitenkin kumpaankin näihin etuuksiin liittyviä seikkoja. Etuus näet yhtäältä maksetaan työttömyysvakuutusvaroista, ja se edellyttää, että hakija on työtön ja hän täyttää työttömyysvakuutuksen voimassaoloaikaa koskevat edellytykset. Tämä etuus on toisaalta osa lakisääteisiä eläke- tai tapaturmavakuutusetuuksia, eikä sen myöntäminen riipu sen edellytyksen täyttymisestä, jonka mukaan hakijan on oltava työkykyinen, työvalmiudessa ja työhaluinen. Nämä kaksi viimeksi mainittua seikkaa erottavat pääasian asiassa C-66/92, Acciardi, 2.8.1993 annetun tuomion (Kok. 1993, s. I-4567) taustalla olevasta asiasta, jossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että osittain työkyvyttömille työttömille tarkoitettu etuus, joka tulee työttömyyskorvauksen tilalle, on asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan g alakohdassa tarkoitettu ”työttömyysetuus”.

15

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että jos pääasiassa kyseessä olevaa etuutta on pidettävä kyseisessä säännöksessä tarkoitettuna ”työttömyysetuutena”, tämän jälkeen tulee esille kysymys siitä, onko EY 39 artiklan kanssa yhteensoveltuvaa se, että oikeus etuuksiin keskeytetään ulkomailla oleskelun tapauksessa ja näin on siitä huolimatta – toisin kuin asetuksen N:o 1408/71 69 artiklassa tarkoitetussa tapauksessa – että Arbeitsmarktservice ei millään tavalla valvo Itävallassa eikä missään muussakaan jäsenvaltiossa halua tehdä työtä.

16

Tässä tilanteessa Verwaltungsgerichtshof päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

17

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ensimmäisellä kysymyksellään määrittämään pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen etuuden luonteen. Se kysyy lähinnä sitä, onko tällaista etuutta pidettävä asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna ”työkyvyttömyysetuutena” vai saman artiklan 1 kohdan g alakohdassa tarkoitettuna ”työttömyysetuutena”.

18

On huomautettava, että asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan b ja g alakohdan mukaan mainittua asetusta sovelletaan lainsäädäntöön, joka koskee seuraavia sosiaaliturvan aloja: työkyvyttömyysetuudet, mukaan lukien ne, joiden tarkoituksena on ansiokyvyn ylläpitäminen tai parantaminen, sekä työttömyysetuudet.

19

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan etuutta voidaan pitää sosiaaliturvaetuutena, jos sen myöntäminen etuudensaajille perustuu tiettyyn laissa määriteltyyn asemaan eikä riipu tapauskohtaisesta tarveharkinnasta ja jos etuus liittyy johonkin asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa nimenomaisesti mainittuun vakuutustapahtumaan (ks. mm. asia C-286/03, Hosse, tuomio 21.2.2006, Kok. 2006, s. I-1771, 37 kohta ja yhdistetyt asiat C-396/05, C-419/05 ja C-450/05, Habelt ym., tuomio 18.12.2007, Kok. 2007, s. I-11895, 63 kohta).

20

Tässä tapauksessa on kiistatonta, että tämä on tilanne pääasiassa kyseessä olevan etuuden osalta, koska sen myöntäminen riippuu laissa eli AlVG:n 23 §:ssä määritellyistä objektiivisista perusteista, koska toimivaltaiset viranomaiset eivät voi suorittaa hakijan osalta tapauskohtaista tarveharkintaa ja koska kyseisen etuuden tarkoituksena on kattaa tapauksen mukaan työkyvyttömyys tai työttömyys, jotka on mainittu asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan b ja g alakohdassa.

21

Pääasiassa kyseessä olevan etuuden luonteen täsmällisen määrittämisen osalta yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa, että sosiaaliturvaetuuksia on eri kansallisten lainsäädäntöjen ominaispiirteistä huolimatta pidettävä samanlaisina silloin, kun niiden tarkoitus ja päämäärä sekä laskentaperusteet ja myöntämisedellytykset ovat samanlaisia. Sitä vastoin yksinomaan muodollisia erityispiirteitä ei voida pitää etuuksien luokittelussa olennaisina tekijöinä (ks. vastaavasti asia 171/82, Valentini, tuomio 5.7.1983, Kok. 1983, s. 2157, Kok. Ep. VII, s. 185, 13 kohta ja asia C-406/04, De Cuyper, tuomio 18.7.2006, Kok. 2006, s. I-6947, 25 kohta).

22

Sitä, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltaista etuutta pidettävä asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan b tai g alakohdassa tarkoitettuna ”työkyvyttömyysetuutena” vai ”työttömyysetuutena”, on tutkittava juuri näiden periaatteiden valossa.

23

Siltä osin kuin aluksi on kyse pääasiassa kyseessä olevan etuuden tarkoituksesta ja päämäärästä, on todettava, että AlVG:n 23 §:n ja erityisesti sen 1–3 momentin säännöksistä ilmenee, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 58 ja 59 kohdassa todennut, että kyseisellä etuudella pyritään järjestämään työkyvyttömyyseläkkeen hakijalle, jolla ei ole työtä tai mitään tuloja, silloin, kun olosuhteiden perusteella on oletettava, että kyseinen eläke myönnetään, taloudelliset varat, joiden avulla hänen on mahdollista huolehtia tarpeistaan hänen hakemuksestaan tehtävää lopullista päätöstä odotettaessa eli sellaisen ajanjakson ajan, jonka kuluessa on olemassa epävarmuus siitä, onko kyseinen hakija mahdollista siirtää takaisin työelämään.

24

Kuten Saksan hallitus on huomautuksissaan todennut, pääasiassa kyseessä olevalla etuudella pyritään siten antamaan työkyvyttömyyseläkkeen hakijalle mahdollisuus pysyä työmarkkinoilla tämän epävarmuusjakson ajan, jotta hänen pääsynsä näille markkinoille ei myöhemmin olisi vaikeampaa, jos työkyvyttömyyseläkettä koskeva hakemus olisi hylättävä.

25

Tästä seuraa, että kaikkien työttömyysetuuksien tavoin pääasiassa kyseessä olevalla etuudella, jonka maksavat samoin työttömyyden osalta toimivaltaiset viranomaiset, pyritään olennaisesti korvaamaan työttömyyden vuoksi menetetty palkka työttömänä olevan työntekijän toimeentulon tukemiseksi (ks. asia C-102/91, Knoch, tuomio 8.7.1992, Kok. 1992, s. I-4341, 44 ja 45 kohta; em. asia Acciardi, tuomion 16 ja 17 kohta ja asia C-57/96, Meints, tuomio 27.11.1997, Kok. 1997, s. I-6689, 27 kohta). Jos työkyvyttömyyseläke evätään, riidanalainen etuus on lisäksi siltä ajalta ja sen suuruisena kuin sitä on maksettu, katsottava AlGV:n 23 §:n 7 momentin perusteella työttömyyspäivärahaksi.

26

Pääasiassa kyseessä olevan etuuden myöntäminen on tosin myös yhteydessä työkyvyttömyyseläkettä koskevaan hakemukseen, ja siinä tilanteessa, että kyseinen eläke myöhemmin myönnetään, työkyvyttömyyseläkkeen osalta toimivaltaisten viranomaisten on palautettava mainitun etuuden perusteella maksetut summat työttömyyden osalta toimivaltaisille viranomaisille.

27

On kuitenkin todettava, kuten Itävallan hallitus on korostanut, että vaikka pääasiassa kyseessä olevan etuuden myöntämisen kannalta oikeuden tällaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen on AlVG:n 23 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan oltava todennäköinen, palkallisen työn puuttuminen on sitä vastoin näytettävä toteen, koska työttömyys on yksi välttämätön edellytys kyseisen etuuden myöntämiseksi.

28

Tästä seuraa muun muassa, että jos pääasiassa kyseessä olevan etuuden saaja saa palkallisen työn, hän menettää oikeuden kyseiseen etuuteen. Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin jo todennut, että työpaikan menettämiseen liittyvän vakuutustapahtuman toteutumisen johdosta myönnettyä etuutta, jota ei suoriteta enää tämän tilanteen päättymisen johdosta sen vuoksi, että asianomainen harjoittaa palkallista toimintaa, on pidettävä työttömyysetuutena (em. asia Cuyper, tuomion 27 kohta).

29

Tämän jälkeen pääasiassa kyseessä olevan etuuden laskentaperusteiden osalta on huomautettava, että etuuden määrä vahvistetaan AlVG:n 23 §:n 4 momentin mukaan samalla tavalla kuin työttömyyspäivärahan määrä. Kyseisen säännöksen mukaan tosin tämän etuuden määrä on enintään haetun työkyvyttömyyseläkkeen määrä. Kuten Saksan hallitus on huomauttanut, kyseisellä ylärajalla pyritään kuitenkin vain välttämään se, että etuudensaajan on palautettava takaisin aiheettomasti maksettu määrä siinä tapauksessa, että työkyvyttömyyseläke myönnetään.

30

Mainitun etuuden myöntämisedellytysten osalta on lopuksi todettava, että sen lisäksi, että etuuteen sovellettavat säännökset on annettu työttömyysvakuutusta koskevassa lainsäädännössä ja että kyseisen etuuden myöntävät työttömyyden osalta toimivaltaiset viranomaiset, työkyvyttömyyseläkkeen hakijan on täytettävä ne työttömyyspäivärahan saamisen edellytykset, jotka koskevat odotusaikaa ja sitä, ettei etuutta koskeva oikeus ole päättynyt.

31

Näin ollen on selvää, että jos oikeus työttömyyspäivärahaan päättyy pääasiassa kyseessä olevan etuuden maksamisajanjakson aikana, oikeus kyseiseen etuuteen lakkaa kyseisestä hetkestä lukien siitä riippumatta, ettei lopullista päätöstä työkyvyttömyyseläkettä koskevasta hakemuksesta ole tehty.

32

Petersen ja Espanjan hallitus huomauttavat kuitenkin, että pääasiassa kyseessä olevan etuuden myöntämiseksi ei poikkeuksena niihin vaatimuksiin, jotka kansallisessa lainsäädännössä asetetaan työttömyyspäivärahan saamiselle, vaadita sitä, että hakija osoittaa olevansa työkykyinen ja työhaluinen sekä työmarkkinoiden käytettävissä.

33

Vaikka on totta, että kyseiset vaatimukset voivat muodostaa yhden hakemusten huomioon ottamisen edellytysten olennaisen luonteenpiirteen työttömyyskorvauksia myönnettäessä (ks. vastaavasti asia 79/81, Baccini, tuomio 23.3.1982, Kok. 1982, s. 1063, 15 ja 16 kohta; em. asia Acciardi, tuomion 16 ja 17 kohta; asia C-25/95, Otte, tuomio 11.7.1996, Kok. 1996, s. I-3745, 36 kohta ja em. asia De Cuyper, tuomion 27 kohta), sillä, että niitä ei tarvitse täyttää tietyssä erityistapauksessa, ei sellaisenaan voi olla vaikutusta pääasiassa kyseessä olevan etuuden itse luonteeseen.

34

Tässä tapauksessa näet sillä, ettei vaatimuksia tarvitse täyttää, pyritään yksinomaan mukauttamaan kyseisen etuuden myöntämisedellytykset sellaisen työkyvyttömyyseläkkeen hakijan tilanteeseen, jonka työkyky ja työvalmius ovat nimenomaan epävarmat tältä osin tehtävää lopullista päätöstä odotettaessa (ks. analogisesti em. asia De Cuyper, tuomion 30 ja 34 kohta).

35

Tämän perusteella on todettava, että pääasiassa kyseessä olevan etuuden tarkoituksesta ja päämäärästä sekä sen laskentaperusteista ja myöntämisedellytyksistä seuraa, että huolimatta siitä, että tällainen etuus liittyy työkyvyttömyyseläkettä koskevaan hakemukseen, se liittyy suoraan asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan g alakohdassa tarkoitettuun työttömyyteen.

36

Tämän johdosta ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista etuutta on pidettävä asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan g alakohdassa tarkoitettuna ”työttömyysetuutena”.

37

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää vastausta lähinnä siihen, onko EY 39 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jäsenvaltio asettaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen etuuden, jota on pidettävä asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan g alakohdassa tarkoitettuna ”työttömyysetuutena”, myöntämisen edellytykseksi sen, että etuuden saajien asuinpaikka on kyseisen valtion alueella, mikä näin ollen estää sen, että tällainen etuus voidaan viedä maasta toiseen jäsenvaltioon.

38

Alustavasti on huomautettava, että vaikka asetuksen N:o 1408/71 10 artiklan 1 kohdassa – jossa säädetään asuinpaikkalausekkeista luopumisesta siinä lueteltujen etuuksien osalta, ”jollei tässä asetuksessa toisin säädetä” –, mainitaan nimenomaisesti työkyvyttömyysetuudet, jotka voidaan näin ollen lähtökohtaisesti viedä maasta toiseen jäsenvaltioon (ks. asia C-20/96, Snares, tuomio 4.11.1997, Kok. 1997, s. I-6057, 40 kohta), siinä ei sitä vastoin nimetä työttömyysetuuksia. Tällä säännöksellä ei siis kielletä sitä, että jäsenvaltion lainsäädännön mukaan tällaisen etuuden saamisen edellytyksenä on asuminen kyseisen valtion alueella (ks. vastaavasti em. asia De Cuyper, tuomion 37 kohta).

39

Asetuksessa N:o 1408/71 säädetään tältä osin kuitenkin kahdesta tilanteesta, joissa toimivaltainen jäsenvaltio on velvollinen antamaan työttömyyskorvauksen saajille mahdollisuuden asua toisen jäsenvaltion alueella säilyttäen samalla oikeutensa mainittuun etuun. Yhtäältä kyseisen asetuksen 69 artiklassa säädetty tilanne, jonka perusteella työttömät, jotka lähtevät muuhun jäsenvaltioon kuin toimivaltaiseen valtioon ”hakeakseen siellä työtä”, säilyttävät oikeutensa työttömyysetuuteen. Toisaalta mainitun asetuksen 71 artiklassa tarkoitettu tilanne, joka koskee työttömiä, jotka viimeisen työskentelynsä aikana asuivat muun jäsenvaltion kuin toimivaltaisen valtion alueella (em. asia De Cuyper, tuomion 38 kohta).

40

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee kuitenkin selvästi, että Petersenin kaltainen tilanne – eikä tätä ole lisäksi riitautettu – ei kuulu kummankaan artiklan soveltamisalaan ja että asetuksessa N:o 1408/71 ei siis ole säännöksiä, joilla säännellään pääasian kohteena olevan kaltaisia tapauksia.

41

Tältä osin on silti huomautettava, että asetuksella N:o 1408/71 ei luoda yhteistä sosiaaliturvajärjestelmää vaan annetaan erillisten kansallisten järjestelmien jäädä edelleen voimaan, ja asetuksen tarkoituksena on ainoastaan näiden järjestelmien yhteensovittaminen (asia 21/87, Borowitz, tuomio 5.7.1988, Kok. 1988, s. 3715, 23 kohta ja asia C-331/06, Chuck, tuomio 3.4.2008, Kok. 2008, s. I-1957, 27 kohta).

42

Vaikka jäsenvaltiot säilyttävät siis toimivaltansa sosiaaliturvajärjestelmiensä muuttamisen osalta silloin, kun jäsenvaltioiden lainsäädäntöä ei ole yhdenmukaistettu yhteisön tasolla, niiden on tätä toimivaltaa käyttäessään noudatettava yhteisön oikeutta ja erityisesti EY:n perustamissopimuksen työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä (ks. vastaavasti asia C-135/99, Elsen, tuomio 23.11.2000, Kok. 2000, s. I-10409, 33 kohta ja asia C-227/03, van Pommeren-Bourgondiën, tuomio 7.7.2005, Kok. 2005, s. I-6101, 39 kohta).

43

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 39–EY 42 artiklalla tavoiteltua päämäärää ei kuitenkaan saavuteta, jos oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen käyttävät työntekijät menettävät sosiaaliturvaetuja, joita tietyn jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännössä heille tarjotaan, ja erityisesti, jos nämä etuudet on saatu vastineeksi työntekijöiden suorittamista maksuista. Tällainen seuraus voisi näet saada yhteisön työntekijän luopumaan käyttämästä oikeuttaan liikkua vapaasti, ja se muodostaisi näin ollen kyseistä vapautta koskevan rajoituksen (ks. vastaavasti asia C-349/87, Paraschi, tuomio 4.10.1991, Kok. 1991, s. I-4501, 22 kohta; asia C-215/99, Jauch, tuomio 8.3.2001, Kok. 2001, s. I-1901, 20 kohta ja em. asia Hosse, tuomion 24 kohta).

44

Tästä seuraa, että toisin kuin Itävallan ja Saksan hallitukset väittävät, on tutkittava, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen etuuteen sovellettava järjestelmä yhteensoveltuva EY 39 artiklan määräysten kanssa.

45

Tältä osin on huomautettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 39 artiklassa tarkoitetulla ”työntekijän” käsitteellä on yhteisön oikeudessa oma merkityksensä, eikä tätä käsitettä pidä tulkita suppeasti. ”Työntekijänä” on pidettävä jokaista, joka tekee aitoa ja todellista työtä, eikä tällöin oteta huomioon sellaista työtä, joka on niin vähäistä, että sitä on pidettävä pelkästään toisarvoisena ja liitännäisenä. Kyseisen oikeuskäytännön mukaan työsuhteelle on ominaista se, että henkilö tekee tietyn ajanjakson ajan toiselle tämän johdon alaisena suorituksia vastiketta vastaan (ks. mm. asia 66/85, Lawrie-Blum, tuomio 3.7.1986, Kok. 1986, s. 2121, Kok. Ep. VIII, s. 387, 16 ja 17 kohta; asia C-456/02, Trojani, tuomio 7.9.2004, Kok. 2004, s. I-7573, 15 kohta ja asia C-109/04, Kranemann, tuomio 17.3.2005, Kok. 2005, s. I-2421, 12 kohta).

46

Tässä tapauksessa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Petersen oli ennen pääasian taustalla olevien tosiseikkojen tapahtumista tehnyt palkkatyötä jäsenvaltiossa ja että hän oli näin ollen kyseisenä ajankohtana EY 39 artiklassa tarkoitetun ”työntekijän” asemassa. Sellaisen jäsenvaltion kansalaisen, joka, kuten Petersen, on lähtenyt kotivaltiostaan tehdäkseen palkkatyötä toisessa jäsenvaltiossa, on kuitenkin katsottava käyttäneen mainitussa EY 39 artiklassa määrättyä oikeutta työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen.

47

Tätä toteamusta ei kyseenalaista se, että kun Petersen siirsi myöhemmin asuinpaikkansa kotivaltioonsa sen jälkeen, kun toimivaltaiset viranomaiset olivat myöntäneet hänelle pääasiassa kyseessä olevan etuuden, hän oli työttömänä ja hän haki työkyvyttömyyseläkettä.

48

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan näet tietyt työntekijän asemaan liittyvät oikeudet taataan siirtotyöläisille, vaikkeivät he enää olisi työsuhteessa (ks. vastaavasti asia 39/86, Lair, tuomio 21.6.1988, Kok. 1988, s. 3161, Kok. Ep. IX, s. 481, 36 kohta; asia C-85/96, Martínez Sala, tuomio 12.5.1998, Kok. 1998, s. I-2691, 32 kohta; asia C-35/97, komissio v. Ranska, tuomio 24.9.1998, Kok. 1998, s. I-5325, 41 kohta; asia C-413/01, Ninni-Orasche, tuomio 6.11.2003, Kok. 2003, s. I-13187, 34 kohta ja asia C-138/02, Collins, tuomio 23.3.2004, Kok. 2004, s. I-2703, 27 kohta).

49

Tästä on kyse sellaisten etuuksien osalta, joiden myöntäminen riippuu siitä, että kyseisellä henkilöllä on ollut työsuhde, joka on päättynyt ja joka liittyy erottamattomasti etuuden saajien objektiiviseen työntekijäasemaan (ks. em. asia Meints, tuomion 41 kohta ja asia C-43/99, Leclere ja Deaconescu, tuomio 31.5.2001, Kok. 2001, s. I-4265, 57 kohta).

50

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa kyseinen etuuden tarkoituksena on kuitenkin järjestää tulot työttömyystilanteessa olevalle työkyvyttömyyseläkkeen hakijalle, joka on tehnyt palkkatyötä asianomaisessa jäsenvaltiossa, joten on todettava, että koska tällainen etuus liittyy, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 72 kohdassa korostanut, samanaikaisesti työttömyyden uhkaan ja työkyvyttömyyden uhkaan, se perustuu suoraan EY 39 artiklassa tarkoitettuun työsuhteeseen.

51

Tästä seuraa, että Petersenin kaltaisessa tilanteessa olevan jäsenvaltion kansalaisen on katsottava säilyttäneen EY 39 artiklassa tarkoitetun ”työntekijän” aseman kyseisen etuuden myöntämisen tarkoituksessa, ja tällainen kansalainen kuuluu näin ollen kyseisen artiklan soveltamisalaan.

52

Näin ollen on tutkittava, onko pääasiassa kyseessä olevan etuuden myöntämiselle asetetun kaltainen asumisedellytys EY 39 artiklassa tarkoitettu työtekijöiden vapaata liikkuvuutta koskeva rajoitus.

53

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 39 artiklan 2 kohtaan otetulla yhdenvertaista kohtelua koskevalla säännöllä ei kielletä ainoastaan kansalaisuuteen perustuvaa ilmeistä syrjintää vaan myös kaikki sellaiset peitellyn syrjinnän muodot, joissa tosiasiallisesti päädytään samaan lopputulokseen muita erotteluperusteita käyttämällä (ks. mm. em. asia Meints, tuomion 44 kohta; asia C-212/05, Hartmann, tuomio 18.7.2007, Kok. 2007, s. I-6303, 29 kohta ja asia C-213/05, Geven, tuomio 18.7.2007, Kok. 2007, s. I-6347, 18 kohta).

54

Kansallisen oikeuden säännöstä, jollei se ole objektiivisesti perusteltu ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään, on pidettävä välillisesti syrjivänä, jos sen vaikutukset kohdistuvat sen ominaislaadun vuoksi enemmän siirtotyöläisiin kuin kotimaisiin työntekijöihin ja jos säännöksellä saatetaan sen vuoksi kohdella ensiksi mainittuja huonommin (em. asia Meints, tuomion 45 kohta; em. asia Hartmann, tuomion 30 kohta ja em. asia Geven, tuomion 19 kohta).

55

Näin on pääasiassa kyseessä olevan etuuden myöntämisen ehtona olevan kaltaisen asumisedellytyksen osalta, jonka täyttäminen on helpompaa kotimaisille kuin muiden jäsenvaltioiden työntekijöille, koska juuri viimeksi mainituilla työtekijöillä on etenkin työttömyys- tai työkyvyttömyystapauksessa taipumus lähteä maasta, jossa he ovat aikaisemmin työskennelleet, palatakseen kotimaahansa (ks. vastaavasti em. asia Paraschi, tuomion 24 kohta ja asia C-290/00, Duchon, tuomio 18.4.2002, Kok. 2002, s. I-3567, 38 kohta).

56

On kuitenkin todettava, että Itävallan hallitus ei ole yrittänyt kuvata kansallisessa lainsäädännössä pääasiassa kyseessä olevan etuuden myöntämiseksi asetetulla asumisedellytyksellä tavoiteltua päämäärää eikä se näin ollen ole esittänyt mitään seikkaa mainitun edellytyksen perustelemiseksi EY 39 artiklalla suojattujen yleisen edun mukaisten pakottavien syiden nojalla.

57

Jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle voidaan antaa täydellinen vastaus, on kuitenkin täsmennettävä, että vaikka muun muassa sosiaaliturvajärjestelmän taloudellisen tasapainon vakavan järkkymisen vaara saattaa olla tällainen yleisen edun mukainen pakottava syy (ks. mm. asia C-158/96, Kohll, tuomio 28.4.1998, Kok. 1998, s. I-1931, 41 kohta ja asia C-208/05, ITC, tuomio 11.1.2007, Kok. 2007, s. I-181, 43 kohta), tällainen vaara on kuitenkin vaikea näyttää toteen, koska, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 81 kohdassa korostanut, kun toimivaltaiset viranomaiset myöntävät pääasiassa kyseessä olevan etuuden työkyvyttömyyseläkkeen hakijoille, jotka hakemusta tehdessään asuvat kotivaltiossaan, ne ovat nimenomaisesti osoittaneet pystyvänsä vastaamaan etuudesta aiheutuvasta taloudellisesta rasituksesta tältä osin tehtävää lopullista päätöstä odotettaessa.

58

Lisäksi on huomautettava, että pääasiassa riidanalaisena oleva asumisedellytys on suhteeton, koska se on asetettu sellaisen sosiaaliturvaetuuden osalta, joka, kuten pääasiassa kyseessä olevan kaltainen etuus, on tarkoitus maksaa työkyvyttömyyseläkkeen hakijoille sellaisen rajoitetun ajanjakson ajan, jonka keskimääräinen pituus on Itävallan hallituksen mukaan korkeintaan kolme tai neljä kuukautta ja jonka aikana tällaisen eläkkeen myöntämistä koskevaa lopullista päätöstä odotettaessa ei edellytetä sitä, että kyseiset hakijat ovat työkykyisiä ja työhaluisia eikä sitä, että he ovat työmarkkinoiden käytettävissä (ks. vastaavasti em. asia Collins, tuomion 68 ja 69 kohta).

59

Jos työkyvyttömyyseläke myönnetään tämän odotusajan päättyessä, asianomaisen jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset, joiden on vähennettävä siitä pääasiassa kyseessä olevan etuuden perusteella maksetut summat, ovat kuitenkin asetuksen N:o 1408/71 10 artiklan 1 kohdan perusteella joka tapauksessa velvollisia maksamaan mainitun eläkkeen siitä huolimatta, että etuuden saajan asuinpaikka siirtyy toiseen jäsenvaltioon.

60

Jos sitä vastoin mainitun ajanjakson päättyessä työkyvyttömyyseläke evätään – jolloin kyseinen etuus on sen määrän ja keston osalta vähennettävä työttömyyspäivärahaa koskevasta oikeudesta – mainitun jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset eivät ole enää velvollisia maksamaan kyseisiä avustuksia mainitulle etuuden saajalle, jollei tämä osoita täyttäneensä asetuksen N:o 1408/71 69 artiklassa mainitut edellytykset ollakseen oikeutettu saamaan sen edelleen toisessa jäsenvaltiossa työtä hakevana työntekijänä, mikä merkitsee sitä, että hänen on täytettävä kaikki kotijäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä asetetut edellytykset saadakseen oikeuden työttömyysetuuksiin.

61

Lisäksi pääasiassa kyseessä oleva asumisedellytys on suhteeton myös sen vuoksi, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että työkyvyttömyyseläkettä koskevasta hakemuksesta tehtävää päätöstä odotettaessa asianomaisen jäsenvaltion työvoimatoimisto ei suorita pääasiassa kyseessä olevan etuuden hakijoiden osalta mitään erityistä tarkastusta, kuten se tekee sellaisten toisessa jäsenvaltiossa työtä hakevien työttömien osalta, jotka kuuluvat asetuksen N:o 1408/71 69 artiklan soveltamisalan piiriin (asia 139/78, Coccioli, tuomio 20.3.1979, Kok. 1979, s. 991, 7 kohta), koska heidän ei tarvitse täyttää velvoitteita, jotka koskevat työkykyä ja työhalua sekä työmarkkinoiden käytettävissä olemista.

62

Vaikka tällaisista tarkastuksista olisi säädetty, olisi joka tapauksessa vielä selvitettävä, ettei ole riittävää kehottaa etuuden saajaa saapumaan asianomaiseen jäsenvaltioon tällaista tarkastusta varten tarvittaessa sillä uhalla, että kyseisen etuuden maksaminen keskeytetään, jos mainittu etuuden saaja kieltäytyy tästä perusteettomasti (ks. vastaavasti asia C-499/06, Nerkowska, tuomio 22.5.2008, Kok. 2008, s. I-3993, 45 kohta).

63

Edellä olevasta seuraa, että siltä osin kuin yhteisöjen tuomioistuimelle esitetyssä asiakirja-aineistossa ei ole mitään sellaista seikkaa, jolla asumisedellytys voitaisiin objektiivisesti perustella, pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen etuuden myöntämisen on katsottava olevan ristiriidassa EY 39 artiklan kanssa.

64

Tämän perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että EY 39 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jäsenvaltio asettaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen etuuden, jota on pidettävä asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan g alakohdassa tarkoitettuna ”työttömyysetuutena”, myöntämisen edellytykseksi sen, että etuuden saajien asuinpaikka on kyseisen valtion alueella, siltä osin kuin se ei ole esittänyt mitään sellaista seikkaa, jolla voitaisiin osoittaa, että tällainen edellytys on objektiivisesti perusteltu ja oikeasuhteinen.

65

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä yhteisöjen tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: