1.

Mirja Juuri työskenteli yhdeksän vuoden ajan erään metalliteollisuuden alan yrityksen henkilöstöravintolassa Suomessa. Kun hänen työnantajansa luovutti ruokalatoiminnan toiselle yritykselle, Juuren työehdot heikkenivät. Yhteisön oikeus tarjoaa ratkaisun tämän työntekijän tilannetta varten, mutta kansallinen tuomioistuin on epävarma yhteisön oikeussääntöjen tulkinnasta. Työntekijöiden oikeuksien turvaamisesta yrityksen luovutuksen yhteydessä annetussa direktiivissä 2001/23/EY ( 2 ) asetetaan Juuren tapauksen kaltaisessa tilanteessa konkreettisesti vastuu hänen uudelle työnantajalleen. Yhteisöjen tuomioistuimen on selvennettävä tämän syyksi lukemisen ulottuvuutta ja siihen perustuvia taloudellisia vaikutuksia.

2.

Direktiivi 2001/23/EY kuuluu niin sanottuun ”yhteisön sosiaalilainsäädäntöön”. Tällä oikeusjärjestyksen alalla annetaan työntekijöille vähimmäistason suoja, tämän rajoittamatta sitä, että jäsenvaltiot korottavat suojan tasoa. Kansallisten työmarkkinoiden sääntelyn monimutkaisuus on vaikuttanut osaltaan siihen, että tämä lainsäädäntö on annettu laajojen kompromissien lopputuloksena, mistä syystä sen avoimet ja moniselitteiset säännökset edellyttävät usein yhteisöjen tuomioistuimen antamia ennakkoratkaisuja.

3.

Yhteisön sosiaalilainsäädäntö on myös rakenteeltaan hajanainen. Se koostuu tietyistä säännöistä, jotka koskevat työsuhteen aikana ilmenevien erityisongelmien ratkaisemista. Se on metaforisesti ikään kuin saaristo, ( 3 ) jonka saarten välillä ei näytä aina olevan yhdyssiltoja. Yhteisöjen tuomioistuimen on nyt käsiteltävässä asiassa tarkasteltava kysymyksiä, jotka tulevat esiin yhdellä näistä saarista. ( 4 ) Tästä syystä on vaarana se, että noudatetaan tulkittavaa direktiiviä mutta ei sellaisia muita direktiivejä, joihin sillä on jonkinlainen yhteys. Tästä syystä on oltava tarkkana, että ei jätetä huomiotta sosiaalialan kaltaisen hajanaisen alan keskinäisiä yhteyksiä, sillä tämä ala on yhtenäisempi kuin aluksi näyttää.

4.

Mirja Juuri tuli 5.4.1994 Rautaruukki Oyj:n (jäljempänä luovuttaja) palvelukseen Hämeenlinnan henkilöstöravintolan työntekijäksi. Juuren määräaikainen työsuhde vakinaistettiin .

5.

Vaikka Juuri työskenteli henkilöstöravintolassa, hänen työsuhteeseensa sovellettiin metalliteollisuuden työehtosopimusta, jonka voimassaolo päättyi 31.1.2003 mutta jonka oli määrä jatkua automaattisesti vuosi kerrallaan, ellei jompikumpi sopimuspuolista irtisanoisi sitä kaksi kuukautta ennen sopimuksen voimassaolon päättymistä. Irtisanominen ei ollut tarpeen, sillä allekirjoitettiin toinen alaa koskeva työehtosopimus, joka tuli voimaan .

6.

Kyseisenä päivänä, aiemman työehtosopimuksen voimassaolon päätyttyä, luovuttaja luovutti ravintolayksikön Amica Ravintolat Oy:lle (jäljempänä luovutuksensaaja). Luovutuksen jälkeen työntekijät alkoivat työskennellä luovutuksensaajalle, mutta heihin sovellettiin uutta työehtosopimusta, joka oli tässä tapauksessa majoitus- ja ravitsemisalan työehtosopimus.

7.

Juuri oli tyytymätön majoitus- ja ravitsemisalan työehtosopimuksen soveltamiseen hänen työsuhteeseensa, sillä hän katsoi kuuluvansa metalliteollisuuden työehtosopimuksen alaisuuteen. Juuren mukaan sopimuksen muutos merkitsi hänelle 300 euron suuruista kuukausipalkan vähennystä sekä siirtymistä muihin toimipisteisiin. Luovutuksensaaja on puolestaan myöntänyt, että uudessa sopimuksessa edellytettiin Juurelta muutoksia, joihin kuului tehtävien hoitaminen muissa toimipisteissä, tosin vain tilapäisesti, ja kuukausipalkan aleneminen 100 eurolla päivittäisen työajan lyhentymisen suhteessa.

8.

Koska Juuren työsuhteeseen liittyvä työehtosopimusjärjestely muuttui tällä tavoin, hän päätti irtisanoa työsopimuksensa 19.2.2003. Hän vaati Suomen työsopimuslainsäädännön perusteella tuomioistuimessa luovutuksensaajalta lomakorvausta irtisanomisajalta sekä korvausta työsopimuksen lainvastaisesta päättämisestä 14 kuukauden palkkaa vastaavan määrän. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi Juuren vaatimuksen antamallaan tuomiolla. Helsingin hovioikeus pysytti alimmassa oikeusasteessa annetun tuomion vuotta myöhemmin eli antamallaan tuomiolla, mutta Juuri saattoi asian korkeimpaan oikeuteen, joka pyytää yhteisöjen tuomioistuimelta direktiivin 2001/23 tulkintaa.

9.

Direktiivi 2001/23 sisältää vähimmäisjärjestelyn työntekijöiden oikeuksien turvaamiseksi yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä. Juuren ja luovutuksensaajana olevan yrityksen välisen riidan yhteydessä merkityksellisiä säännöksiä ovat 3 artiklan 3 kohta ja 4 artiklan 2 kohta.

”3 artikla

– –

3.   Luovutuksen jälkeen luovutuksensaajan on noudatettava työehtosopimuksen määräyksiä ja ehtoja sellaisina kuin luovuttaja niitä noudattaa kyseisen työehtosopimuksen mukaisesti, kunnes työehtosopimus kumotaan tai sen voimassaolo päättyy taikka uusi työehtosopimus tulee voimaan tai sitä aletaan soveltaa.

Jäsenvaltiot voivat asettaa työehtojen noudattamiselle määräajan, jonka on kuitenkin oltava vähintään yksi vuosi.

– –

4 artikla

– –

2.   Jos työsopimus tai työsuhde päätetään sen vuoksi, että luovutuksesta seuraa olennainen työehtojen muutos työntekijän vahingoksi, työnantajan katsotaan olevan vastuussa työsopimuksen tai työsuhteen päättämisestä.”

10.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyynnön mukaan työsopimuslain 6 luvun 2 §:ssä säädetään, että ”toistaiseksi tehty tai muutoin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus päätetään toisen sopijapuolen tietoon saatettavalla irtisanomisella”.

11.

Lain 7 luvun 6 §:llä pannaan täytäntöön direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohta Suomen oikeusjärjestyksessä, kun siinä säädetään, että ”jos työsopimus päätetään siksi, että työntekijän työehdot heikkenevät olennaisesti liikkeen luovutuksen johdosta, työnantajan katsotaan olevan vastuussa työsuhteen päättymisestä”.

12.

Työsopimuslain 8 luvun 1 §:n 2 kohdassa sallitaan työntekijän purkavan työsopimuksen, jos työnantaja rikkoo työsuhteessa olennaisesti vaikuttavia velvoitteitaan niin vakavasti, että työntekijältä ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa.

13.

Työehtosopimuslain 5 §:ssä säädetään, että jos jonkin yrityksen haltija on ollut työehtosopimukseen osallinen tai muuten sidottu, siirtyvät hänen seuraajalleen kaikki ne oikeudet ja velvollisuudet, jotka edeltäjällä työehtosopimuksen mukaan oli. Tästä syystä luovutuksensaajan on noudattava työehtosopimuksen määräyksiä, jotka työehtosopimuslain 4 §:n nojalla sitoivat luovuttajaa sopimuksen päättymiseen saakka ja tämän ajankohdan jälkeenkin.

14.

Työsopimuslain 12 luvun 2 § koskee työntekijän oikeutta työnantajan työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksamaan korvaukseen, ja siinä velvoitetaan työnantaja maksamaan korvausta, jos hän on työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen ja jos työntekijä on purkanut työsopimuksen omasta aloitteestaan.

15.

Työsopimuslain 12 luvun samassa 2 §:ssä säädetään työntekijälle suoritettavan korvauksen rajoituksista siten, että se vaihtelee kolmen ja 24 kuukauden palkan välillä.

16.

Jos työnantaja päättää työsopimuksen asiallisista ja painavista syistä, työntekijällä ei ole oikeutta korvaukseen työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla, mutta hän voi tässäkin tapauksessa vaatia palkan ja muut edut irtisanomisajalta. Mikäli osoitetaan, että työnantajalla oli erityisiä syitä purkaa työsopimus välittömästi, työntekijä ei saa palkkaa eikä muita työsuhde-etuja.

17.

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä velvoitetaan myös työnantaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksia, korvaamaan työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko.

18.

Korkein oikeus, jonka ratkaistavana on Juuren luovutuksensaajana olevaa yritystä vastaan vireille panema riita-asia, on esittänyt 24.8.2007 tekemällään päätöksellä seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

19.

Huomautuksiaan ovat esittäneet yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 23 artiklassa asetetussa määräajassa Suomen ja Unkarin hallitukset sekä komissio.

20.

Yhteisöjen tuomioistuin määräsi 29.4.2008 pitämässään yleiskokouksessa kahden kirjallisen kysymyksen esittämisestä Suomen hallitukselle, ja tämän vastaukset saapuivat yhteisöjen tuomioistuimen kirjaamoon .

21.

Suomen ylimmän tuomioistuimen esittämät kaksi kysymystä koskevat molemmat samaa ilmiötä: työoikeudellisen järjestelyn muuttumista metalliteollisuuden työehtosopimuksen voimassaolon päättymisen jälkeen. Tämä lähtökohta ei ole niin selvä kuin miltä saattaisi vaikuttaa, sillä molemmat tässä ennakkoratkaisumenettelyssä huomautuksiaan esittäneet hallitukset sekä komissio ovat käsitelleet tätä seikkaa kirjelmissään. Direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohtaa sovelletaan sen jälkeen, kun on vahvistettu työsopimukseen vaikuttavan normatiivisen muutoksen sallittavuus. Jos muutos osoittautuu lainvastaiseksi sillä perusteella, että se on edellä mainitun direktiivin 3 artiklan 3 kohdan vastainen, tästä aiheutuu muita seurauksia. Tästä syystä pääasian oikeudenkäynnin tosiseikkoja on selvennettävä sen määrittämiseksi, toteutuvatko lainvastaisuuden tunnusmerkit, sillä Juurta alun perin sitoneen työehtosopimuksen voimassaolo päättyi samana päivänä kuin liike luovutettiin. Tämä yhteensattuma on herättänyt epäilyksiä yhteisöjen tuomioistuimessa, mistä syystä se on esittänyt Suomen hallitukselle kysymyksiä, ( 5 ) ja haluan muotoilla korkeimman oikeuden kysymykset uudelleen. ( 6 )

22.

Mielestäni on asianmukaista yhdistää kansallisen tuomioistuimen tässä asiassa esittämät kaksi kysymystä ja selventää jatkossa edellä mainitun direktiivin 4 artiklan 2 kohdan vaikutuksia korvaukseen sen jälkeen, kun on tutkittu kaikki, mikä liittyy työehtosopimusten peräkkäisyyteen.

23.

Tästä syystä ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin muotoilisi nämä kaksi kysymystä uudelleen seuraavasti:

24.

Direktiivin 2001/23 3 artiklan 3 kohdassa on otettu käyttöön työntekijälle suojaa antava väline, joka antaa työntekijöille oikeudellisen varmuuden työnantajan vaihtuessa. Mikäli ennen luovutusta on ollut voimassa työehtosopimus, työntekijät voivat vedota siihen, kunnes sen voimassaolo päättyy taikka ”uusi työehtosopimus tulee voimaan”. Jäsenvaltiot voivat rajoittaa ajallisesti tätä etuoikeutta, mutta työehtoja on noudatettava vähintään yksi vuosi. ( 7 )

25.

Direktiivillä 2001/23 haetaan tasapainoa työoikeudellisen suhteen vakauden ja työnantajan toiminnan joustavuuden väliltä. Työntekijän oikeudet jatkuvat luovutuksen jälkeen määrätyn ajan. Sen jälkeen, kun edellä mainittujen oikeuksien voimassaolon päätepiste on saavutettu, työntekijällä on oikeus tehdä tätä koskeva päätös, jolloin on sovellettava 4 artiklan 2 kohtaa. Tämän säännöksen mukaan työsuhteen päättäminen luetaan työnantajan syyksi, jos luovutuksesta seuraa ”olennainen työehtojen muutos työntekijän vahingoksi”. ( 8 ) Oikeuskäytännössä on lisäksi hyväksytty nämä muutokset direktiivin 2001/23 säännösten pakottavuudesta huolimatta, jos kansallisessa oikeusjärjestyksessä sallitaan ne normaalin työsuhteen yhteydessä, riippumatta siitä, mistä luovutus johtuu. ( 9 )

26.

Direktiivin 3 artiklan 3 kohta ja 4 artiklan 2 kohta eivät ole toisistaan tiiviisti erillään. ( 10 ) Se, että yhteisön lainsäätäjä antaa työntekijälle mahdollisuuden päättää työsopimuksensa, perustuu hänen ja hänen työnantajansa välisen suhteen heikkenemiseen, mikä puolestaan aiheutuu sovellettavien sääntöjen muuttumisesta. Vaikuttaa ilmeiseltä, että vaikka 3 artiklassa suojataan työntekijällä alun perin olleita oikeuksia, siinä sallitaan tarvittaessa työjärjestelyn muutos. Nimenomaan sen vuoksi, että tällaisesta muutoksesta on säädetty, sopimuksen päättämiselle on direktiivin 2001/23 kannalta yksi vastuuhenkilö: työnantaja. ( 11 ) Tällä tavoin korvataan se, että sallitaan poikkeuksien tekeminen säännöksestä, jolla kielletään työehtojen muuttaminen. Kun vastuu kohdistetaan luovutuksensaajaan, työntekijä pystyy säilyttämään oikeutensa ainakin taloudellisessa mielessä. ( 12 )

27.

Toisessa ennakkoratkaisukysymyksessä on tutkittava vahingonkorvaukseen liittyviä sopimuksen päättämisen seurauksia, joista säädetään direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdassa, mutta tässä vaiheessa esitetään osa perusteluista seuraavan näkemyksen tueksi.

28.

Direktiivin 2001/23 3 artiklan 3 kohdassa säädetty työntekijän oikeuksien turvaaminen merkitsee jäsenvaltioille positiivista velvoitetta, joka lopulta sälytetään työnantajille. Jos säännöksessä asetetut edellytykset täyttyvät, työntekijän työehdot säilyvät luovutuksen jälkeen toistaiseksi tai tietyissä rajoissa ja tietyn ajan. ( 13 ) Tämän artiklan rikkominen antaa kuitenkin työntekijälle mahdollisuuden vaatia, myös tuomioistuimessa, ennen luovutusta vallinnutta työoikeudellista asemaa tai vastaavaa taloudellista korvausta. ( 14 ) Viimeksi mainittu seikka toteutetaan kansallisen työlainsäädännön aineellisten sääntöjen ja prosessisääntöjen mukaisesti, unohtamatta kuitenkaan direktiivin 2001/23 tarkoitusta, joka osoittaa päämäärän, joka kansallisilla oikeussäännöillä on saavutettava.

29.

Tässä yhteydessä on ilmeistä, että riidanalaisella säännöksellä otetaan käyttöön välillisesti ja vähimmäisvaatimuksena kaksiosainen korvausjärjestely työsuhteen päättyessä. Ensimmäisessä tapauksessa työntekijä päättää työsopimuksen, mutta direktiivin 2001/23 3 artiklan 3 kohdan edellytykset täyttyvät. Jälkimmäisessä tapauksessa työntekijä päättää sopimuksen sen jälkeen, kun kyseistä artiklaa on rikottu. Näiden kahden tilanteen vakavuusaste on erilainen, sillä jälkimmäisessä tapauksessa työntekijä jää pahemmin huomiotta, mistä syystä kansallisessa työlainsäädännössä on reagoitava ankarammin työnantajaa kohtaan. Tätä ratkaisua sovellettaisiin myös silloin, jos direktiivin 2001/23 3 artiklan 3 kohtaa noudatettaisiin muodollisesti, mutta kyseessä olisi väärinkäyttö, mikä saattaa toteutua nyt käsiteltävässä asiassa; tämä seikka kuuluu kuitenkin kansallisen tuomioistuimen selvitettäväksi, koska kyseessä on ennakkoratkaisumenettely.

30.

Lain väärinkäytön arviointi edellyttää tosiseikkoja, jotka eivät ole aina yhteisöjen tuomioistuimen tiedossa. ( 15 ) Oikeuskäytännössä ( 16 ) kiinnitetään kuitenkin erityistä huomiota riitoihin, joissa yksi osapuolista syyllistyy väärinkäytökseen. ( 17 ) Samaa herkkyyttä on noudatettu myös asioissa, jotka ovat liittyneet yhteisön sosiaalilainsäädäntöön ja konkreettisesti direktiivin 2001/23 soveltamiseen. Esimerkiksi asiassa Bork ( 18 ) yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltävänä oli koko henkilöstön irtisanominen, jota seurasi välittömästi yrityksen luovutus ja vanhan henkilöstön ottaminen suurimmaksi osaksi uudestaan palvelukseen mutta heikommin työehdoin. Yhteisöjen tuomioistuin totesi tavanomaisen menettelytavan mukaisesti, että on kansallisen tuomioistuimen tehtävänä luonnehtia tosiseikkoja ja soveltaa tämän jälkeen yhteisön oikeussääntöjä käyttämällä perusteita, joita ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen toimintaan on sovellettava, sillä se on velvollinen arvioimaan ”objektiivisia olosuhteita, joissa irtisanominen on tapahtunut, ja ennen kaikkea, nyt käsiteltävän kaltaisessa tapauksessa, sitä, onko se tapahtunut ajallisesti lähellä yrityksen luovutusta, sekä sitä, ottiko luovutuksensaaja työntekijät uudestaan palvelukseensa”. ( 19 ) Näiden perusteiden arvioiminen johti siihen, että vahvistettiin direktiivin 2001/23 sovellettavuus pääasian kaltaiseen tapaukseen. ( 20 )

31.

Kuten asiassa Bork annetusta tuomiosta on pääteltävissä, yhteisöjen tuomioistuin antaa kansalliselle tuomioistuimelle laajaa harkintavaltaa mutta ottaa sen myöhemmin takaisin. Kun asetetaan erityisiä perusteita ja hyväksytään asian ratkaisemiseksi merkityksellisten yhteisön oikeussääntöjen luonnehdinta, supistetaan tosiseikkojen tarkastelua, jolloin kansallinen tuomioistuin jätetään ristiriitaiseen tilanteeseen. En yhdy tähän yhteisöjen tuomioistuimen menettelytapaan. Kyseessä on vähintäänkin keinotekoinen tekniikka, jolla asetetaan ennakkoratkaisumenettelyn osapuolet hankalaan asemaan herättämällä tyydyttämätön toiminnan jano, mutta samalla myös omaksutaan näkemys, jossa ei kunnioiteta institutionaalista autonomiaa, joka on annettava kansalliselle tuomioistuimelle. ( 21 ) Nyt käsiteltävässä asiassa voidaan välttää tämäntyyppiset keskustelut ilman, että heikennettäisiin yhteisöjen tuomioistuimen arvovaltaa tai korkeimman oikeuden etuoikeuksia.

32.

Kun hyväksytään se, että kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on selvittää, onko lakia käytetty väärin ajoitettaessa yrityksen luovuttamispäivä työehtosopimuksen päättymispäivän mukaan, voidaan todeta, että Suomen hallitus on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle mielenkiintoisia lisäseikkoja. On todettu, että sopimus, joka sitoi alun perin Juurta ja hänen työnantajaansa, päättyi luovutuspäivänä. Sopimuksen voimassaolo ei jatkunut hiljaisesti, sillä useita kuukausia aikaisemmin oli allekirjoitettu alan uusi työehtosopimus, jolla korvattiin kokonaan edellinen sopimus. Uuden sopimuksen hyväksymisen ja sen voimaantulon välinen aika on hyvin lyhyt, vain puolitoista kuukautta. Samoin luovuttajan menettely ennen luovutusta, lähinnä huomio, jota se kiinnitti työntekijöihin ja sen edustajiin, antaa tietoa siitä tavasta, jolla luovutus toteutettiin. On kansallisen tuomioistuimen tehtävänä arvioida, voidaanko tämän sopimusten peräkkäisyyden samoin kuin kuluneen ajan ja työntekijöille annettujen tietojen perusteella todeta luovuttajan ja luovutuksensaajan syyllistyneen lain väärinkäyttöön ja näin ollen niiden oikeussääntöjen rikkomiseen, joilla kielletään työehtojen muuttaminen yritysten luovutusten yhteydessä.

33.

Sen jälkeen kun tosiseikkojen tutkiminen on aloitettu, ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen on sovellettava yhteisöjen tuomioistuimen selkeitä sääntöjä oikeudellisesti asianmukaisen ratkaisun antamiseksi. Yhteisöjen tuomioistuin ei saa tinkiä yhteistyöstään, ja toistan tätä tarkoitusta varten yksityiskohtaiset perustelut, joita olen esittänyt tämän ratkaisuehdotuksen 29–32 kohdassa: jos korkein oikeus toteaa harkintavallassaan olevien tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteella, että lakia on käytetty väärin, direktiivin 2001/23 3 artiklan 3 kohtaa on rikottu. Tämän säännöksen rikkominen johtaa siihen, että kyseisen säädöksen 4 artiklan 2 kohtaa täytyy tulkita suppeammin. Työnantaja on tällaisessa tilanteessa syyllistynyt tietoisesti lain rikkomiseen, jolloin sen vastuuta on perusteltua ankaroittaa.

34.

Tämän seurauksena ja vastauksena ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen katson, että se, että työehdot, joista on sovittu työehtosopimuksessa, lakkaavat olemasta voimassa sopimuksen päättymishetkellä, on ristiriidassa direktiivin 2001/23 3 artiklan 3 kohdan kanssa, jos yritys luovutetaan samaan aikaan kuin sopimuksen voimassaolo päättyy ja jos luovuttaja ja luovutuksensaaja ovat käyttäneet lakia väärin. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on määrittää, onko kyseessä lain väärinkäyttö, kun luovutuspäivämäärä on sovittu työehtosopimuksen päättymisen mukaan.

35.

Seuraavaksi on selvennettävä tämän vastuun laajuutta ja rajoja, mikä edellyttää direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdan syntyhistorian tutkimista.

36.

Suomen ja Unkarin hallitukset sekä komissio ovat samaa mieltä siitä, että edellä mainitussa 4 artiklan 2 kohdassa ainoastaan jaetaan vastuu työsuhteen olennaisen muutoksen jälkeen. Direktiivillä 2001/23 ei näet tavoitella konkreettista etua ratkaistaessa yrityksen luovutuksen kokeneen työntekijän oikeudellista asemaa. Tätä kantaa tukee se näkemys, että direktiivi on vähimmäistason yhdenmukaistamisen väline, jonka tulkinta edellyttää kansalliselle lainsäätäjälle annettavaa laajaa harkintavaltaa. ( 22 ) Vaikka yhdyn tähän näkemykseen oleellisilta osin, on tarkasteltava perusteellisemmin säännöksen merkitystä. Se, että yhteisö on aloittanut vähimmäistason yhdenmukaistamisen, ei merkitse sitä, että olisi ensi arviolta hylättävä jokin työntekijän hyväksi annettavan taloudellisen suojan muoto. Ainoastaan sanamuodon yksityiskohtaisella tutkimisella päästään täsmälliseen selitykseen, mitä tarkoitusta varten on eriteltävä säännöksen eri osia.

37.

Lähtökohta, jonka mukaan työntekijällä on oikeus päättää sopimuksensa ja vedota siihen, että työnantaja on vastuussa sen päättämisestä, sisältyy ensinnäkin edellä mainittuun 4 artiklan 2 kohtaan, kun siinä edellytetään, että luovutuksesta ”seuraa olennainen työehtojen muutos työntekijän vahingoksi”.

38.

Kansallinen tuomioistuin on sopivin elin ratkaisemaan sen, onko nyt käsiteltävässä asiassa tapahtunut olennainen muutos Juuren vahingoksi. Vaikka Suomen oikeusjärjestykseen epäilyksettä sisältyy keinoja sitä varten, että korkein oikeus tekee ratkaisunsa suuntaan tai toiseen, yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä annetaan sääntöjä sen selvittämiseksi, onko kyseessä ollut muutos huonompaan suuntaan. ( 23 ) Yhdistetyissä asioissa Merckx ja Neuhuys ( 24 ) kaksi työntekijää irtisanoi sopimuksensa direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti, kun heidän uusi työnantajansa kieltäytyi takaamasta heille aikaisempaa palkkaa, joka laskettiin liikevaihdon mukaan. Yhteisöjen tuomioistuin päätti luonnehtia tosiseikkoja itse ja totesi, että ”työntekijän palkkatason muutos kuuluu tässä säännöksessä tarkoitettuihin [olennaisiin] työolojen muutoksiin silloinkin, kun palkan suuruus riippuu erityisesti saavutetusta liikevaihdosta”. ( 25 )

39.

Vuosia myöhemmin, asiassa Delahaye, ( 26 ) yhteisöjen tuomioistuin sai uuden tilaisuuden lausua työsopimuksen ”olennaisista muutoksista”, mutta toisessa tilanteessa kuin yhdistetyissä asioissa Merckx ja Neuhuys. Riidassa, jossa olivat vastakkain työntekijä ja uusi työnantaja ja joka johtui 37 prosentin suuruisesta palkanalennuksesta, annetussa tuomiossa ei annettu konkreettista vastausta kansalliselle tuomioistuimelle, vaan siinä todettiin ainoastaan, että ”kansallisten säännösten, jotka koskevat valtion toimihenkilöiden asemaa, soveltamisesta seuraa niiden työntekijöiden, joita luovutus koskee, palkan aleneminen. Tällaisen palkanalennuksen on katsottava olevan, silloin kun se on olennainen, direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu olennainen työsuhteen ehtojen muutos kyseessä olevien työntekijöiden vahingoksi”. ( 27 )

40.

Toisin kuin yhdistetyissä asioissa Merckx ja Neuhuys annetussa tuomiossa, asiassa Delahaye annetussa tuomiossa toistettiin hyvin vahvasti sitä, että oli välttämätöntä, että muutos olisi ”olennainen”, eikä pääasian tosiseikkoja luonnehdittu. Molemmat ratkaisut annettiin kuitenkin samantyyppisissä tilanteissa, joihin liittyi palkan aleneminen, joka sai työntekijän irtisanomaan sopimuksensa yksipuolisesti. Jotta kyettäisiin selvittämään, mitä direktiivissä 2001/23 tarkoitetaan ”olennaisella” muutoksella, on omaksuttava tästä ilmaisusta subjektiivinen näkemys siten, että otetaan huomioon työntekijä tämän käsitteen oikeudellisessa ja taloudellisessa mielessä. Mikäli valittaisiin objektiivinen näkemys tästä käsitteestä ja tarkasteltaisiin tekijöitä, jotka eivät liity yksittäisen työntekijän asemaan, saatettaisiin aiheuttaa direktiivin 2001/23 tarkoituksen kanssa yhteensopimattomia seurauksia. Yhteisöjen tuomioistuin osoitti molemmissa edellä tarkastelluissa asioissa kansalliselle tuomioistuimelle muita niin ikään merkityksellisiä seikkoja, jotka painoivat vaa’an kielen työsopimuksen yksipuolisen irtisanomisen hyväksi. Asiassa Delahaye kantajan virkaikä mainittiin tuomiossa työntekijän kokonaistilanteen huomioon ottamiseksi. ( 28 ) Vaikka yhdistetyissä asioissa Merckx ja Neuhuys annetun tuomion 38 kohdassa ei viitattu muihin merkityksellisiin seikkoihin, siinä tehtiin selväksi, että kantajien tilanne ei heikentynyt yksinomaan palkan osalta, sillä yrityksen luovutus oli aiheuttanut myös toimipaikan vaihdoksen. ( 29 )

41.

Vaikuttaa siis siltä, että yhteisöjen tuomioistuin on valinnut, ilmaisematta sitä nimenomaisesti, käsitteen ”olennainen muutos” subjektiivisen määritelmän ja tutkinut työntekijään liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, kun tämä on irtisanonut sopimuksensa direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdan nojalla. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on luonnehtia näitä seikkoja yhdistetyissä asioissa Merckx ja Neuhuys sekä asiassa Delahaye annetussa tuomiossa vahvistettujen sääntöjen mukaisesti. Kun niitä sovelletaan Juuren asiaan, todetaan, että hänen palkkansa on pienentynyt hänen työtuntiensa mukaan. Lisäksi työehtosopimuksen muutos on saattanut aiheuttaa muita normatiivisia muutoksia, jotka olisi merkityksellistä tuoda esiin pääasian oikeudenkäynnissä, sillä ne olisivat lisäseikkoja, joiden perusteella voitaisiin tutkia tehtyjen muutosten todellista luonnetta. Tähän olisi lisättävä Juuren työskentelypaikan satunnainen ja ajoittainen muutos. Kansallinen tuomioistuin on velvollinen arvioimaan, merkitsevätkö nämä kaikki seikat Juuren oikeudellisessa ja taloudellisessa tilanteessa työsopimuksen olennaista muutosta.

42.

Direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdan mukaan ”työnantajan katsotaan olevan vastuussa” työsuhteen päättämisestä sen jälkeen, kun on todettu, että työsuhdetta on muutettu olennaisesti. Pääasian kantaja väittää, että nämä sanat eivät sisällä ainoastaan vastuunjakoa koskevaa sääntöä vaan myös työsuhteen päättämisen kustannuksia koskevan tehtävänannon. Korkeimman oikeuden kannalta merkityksellistä nyt käsiteltävän ennakkoratkaisukysymyksen taustalla olevassa oikeudenkäynnissä on Juurelle suoritettavan korvauksen laajuus, jos direktiivissä 2001/23 mennään pidemmälle kuin pelkkään syyksi lukemiseen, ja sen arvelut vaihtelevat korvauksesta, joka vastaa Suomen lainsäädännössä työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä säädettyä korvausta, irtisanomisajan korvaukseen, jota työnantajan on noudatettava.

43.

Olen Suomen ja Unkarin hallitusten sekä komission kanssa samaa mieltä siitä, että direktiivillä 2001/23 säädetään ainoastaan ja yksinomaan vastuun jaosta. Mikäli siinä haluttaisiin vahvistaa työsopimuksen päättämisen rahamääräinen seuraus, yhteisön lainsäätäjä olisi ilmaissut tämän selkeästi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan tarkoituksena on jakaa työsopimuksen päättämistä koskeva vastuu eikä täsmentää sen oikeudellisia seurauksia. Tämä näkemys perustuu paitsi direktiivin 2001/23 kieliopilliseen tarkasteluun, myös sen teleologiseen tarkasteluun, ja yhteisön sosiaalilainsäädännön muihin yhdenmukaistamissäädöksiin. ( 30 )

44.

Filologinen tulkinta ei useinkaan ole paras väline juristille, mutta se on aina ensimmäinen askel. Yhteisön oikeudessa, joka on oikeusjärjestys, joka on laadittu useilla kielillä, jotka kaikki ovat virallisia kieliä, on vahvoja perusteluja sille, että sen säännöksiä on tulkittava sananmukaisesti. ( 31 ) Tämä on etu, joka toisinaan muuttuu haitaksi ja lisää epäselvyyttä, kun on päätettävä tiettyyn riita-asiaan sovellettavista oikeussäännöistä. ( 32 ) Nyt käsiteltävä riita-asia kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, jossa kielten suuri määrä aiheuttaa pikemminkin häiriöitä kuin selkeyttä. On siis tutkittava direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdassa käytettyjä ilmaisuja.

45.

Säännöksen loppuosan viittauksesta ilmenee täsmällisesti, että ”työnantajan katsotaan olevan vastuussa” työsopimuksen päättämisestä. Espanjankielisessä samoin kuin ranskan-, tšekin- ja saksankielisissä versioissa viitataan syyksi lukemiseen. ( 33 ) Muissa tämän artiklan käännöksissä puhutaan työnantajan vastuusta, ilman että viitattaisiin syyksi lukemiseen. Tämä pätee italian-, portugalin-, puolan-, bulgarian- ja englanninkielisiin versioihin, joissa käytetään esimerkiksi ilmaisua ”è considerata come dovuta alla responsabilità del datore di lavoro”. ( 34 ) Näin ollen joissain versioissa korostetaan syyksi lukemista ja toisissa vastuuta. ( 35 ) Laajan näkemyksen mukaan sanamuodot, jotka perustuvat ”vastuuseen”, heijastavat yhteisön lainsäätäjän tahtoa, joka ylittää pelkän syyksi lukemisen, ja puoltavat sanan itsenäistä merkitystä, jolla on taloudellinen sisältö, joka on kehitetty yhteisön oikeusjärjestyksessä eikä kansallisessa oikeusjärjestyksessä.

46.

Toistan sanat, joilla aloitin tämän kappaleen, ja totean, että kieliopillinen tulkinta aiheuttaa toisinaan enemmän epäselvyyttä kuin selvää yhteisymmärrystä. Kirjoitettujen oikeussääntöjen sanamuodolla on erityinen merkitys silloin, jos niitä tutkimalla päästään helposti ymmärrettävissä olevaan arviointiin, mutta ei nyt käsiteltävän kaltaisissa asioissa, joissa sanat ja niiden käännökset aiheuttavat sekä hyvin erilaisia että ristiriitaisiakin seurauksia. En usko, että joidenkin kieliversioiden sävyeroilla olisi merkittäviä oikeudellisia vaikutuksia, mistä syystä tällä menetelmällä joudutaan vain epävarmalle maaperälle.

47.

Ilmeinen mielivaltaisuus, jonka mukaisesti eri virallisissa käännöksissä käytetään sanoja ”syyksi lukeminen” ja ”vastuu”, johtaa siihen päätelmään, että olennaista ei ole oikeussäännön sanamuoto vaan sen tarkoitus.

48.

Direktiivillä 2001/23, samoin kuin muilla yhteisön sosiaalilainsäädännön oikeussäännöillä, pyritään suojaamaan työntekijöitä Euroopan sisämarkkinoilla. Siitä ilmenevää työsuhteen heikomman osapuolen suojaamisen tavoitetta on tutkittava asiayhteydessään, jossa tavoitteena on yhdenmukaistettu suojan taso yhteisössä, jossa lainsäädännön erot eivät saa estää tuotannontekijöiden vapaata liikkuvuutta. ( 36 ) Sosiaalialan säännökset ovat näin ollen paitsi tarkoitukseltaan myös luonteeltaan ja vaikutuksiltaan monimutkaisia oikeussääntöjä. Ei ole sattumaa, että tällä alalla on turvauduttu direktiiviin ja jopa vähimmäissuojan antaviin direktiiveihin, joissa annetaan harkintavalta paremman suojan antamiseen kansallisella tasolla. ( 37 )

49.

Suojaava tarkoitus ilmenee direktiivin 2001/23 johdanto-osan perustelukappaleista, joiden mukaan direktiivi hyväksyttiin, jotta voitaisiin ”huolehtia työntekijöiden suojasta sen varmistamiseksi, että heidän oikeutensa turvataan, kun työnantaja vaihtuu”. ( 38 ) Tässä tarkoituksessa lainsäätäjä päätti poistaa erot, joita oli jäsenvaltioissa ”työntekijöiden suojan laajuudessa”. ( 39 ) Yhteisöjen tuomioistuin ja sen julkisasiamiehet ovat tulkinneet direktiiviä 2001/23 siten, että he ovat korostaneet sen sosiaalisten näkökohtien tärkeyttä. Julkisasiamies Cosmas toteaa asiassa Luigi Spano antamassaan ratkaisuehdotuksessa, että ”kyseessä on säädös, jolla pyritään selvästi sosiaaliseen tavoitteeseen”, ( 40 ) mikä toteamus on toistettu yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä. ( 41 )

50.

Tähän sosiaaliseen tavoitteeseen näyttää kuitenkin liittyneen muitakin pyrkimyksiä. Direktiivissä 2001/23 ja sen edeltäjässä, direktiivissä 77/187, on etsitty avoimesti tasapainoa työntekijöiden suojan ja yritysten organisatorisen joustavuuden edistämisen väliltä. ( 42 ) Tätä tarkoitusta varten yhteisön oikeussäännöissä on pyritty lieventämään joidenkin sellaisten kansallisten oikeussääntöjen joustamattomuutta, joiden soveltaminen ei ole ainoastaan vaikeuttanut tiettyjen alojen rakennemuutoksia vaan joilla on myös luotu vapaan liikkuvuuden ja lojaalin kilpailun esteitä sisämarkkinoilla. Eri intressien välillä tehty kompromissi ilmenee, jos verrataan komission alkuperäistä sanamuotoa ( 43 ) neuvoston antamaan sanamuotoon. Lopullinen sanamuoto osoittaa suuren huolen työntekijän suojan yhteensovittamisesta yritysten rakennemuutoksiin liittyvien toimenpiteiden edistämisen kanssa, mikä ilmenee selvästi nyt käsiteltävän asian kohteena olevista artikloista. Kuvaan tämän ratkaisuehdotuksen 25–29 kohdassa sitä, että työntekijöiden oikeudet voivat luovutuksen jälkeen säilyä toistaiseksi tai tietyn ajan. Direktiivissä 2001/23 annetaan luovutuksensaajalle huomattavaa harkintavaltaa henkilöstönsä työehtojen muuttamisessa, mutta tämä mukautuvuus korvataan useilla työntekijän hyväksi olevilla toimenpiteillä, joihin kuuluu mahdollisuus yksipuoliseen työsopimuksen päättämiseen. Tässä lopputuloksessa on soviteltu yhteen molempien osapuolten intressit, sillä direktiivissä 2001/23 lisätään, että jos luovutuksesta seuraa työehtojen muutos työntekijän vahingoksi, työnantaja on vastuussa työsopimuksen tai -suhteen päättämisestä. Komissiokin vahvisti direktiiviehdotuksessaan jo vuonna 1974, että tämän arvioinnin seurauksena 4 artikla koskee ainoastaan vastuun jakoa, ja sen rajaaminen jätettiin tehtäväksi kansallisissa oikeusjärjestyksissä. ( 44 )

51.

Puoliväli työntekijän suojan ja yrityksen joustavuuden väliltä saavutetaan sijoittamalla vahingonkorvausjärjestelmä kansalliseen oikeusjärjestykseen. Direktiivissä 2001/23, joka on vähimmäissäädös, joka mahdollistaa sen säännösten kehittämisen kansallisessa oikeudessa, muotoillaan kohtuullinen ratkaisu. Yhtäältä työntekijälle tarjotaan varmuus siitä, että luovutuksensaaja korvaa hänen työehtojensa heikentymisen. Toisaalta siinä annetaan korvauksen taloudellisen sisällön yksityiskohtainen kuvaaminen kansallisen oikeusjärjestyksen tehtäväksi. Kun otetaan direktiivin 2001/23 tarkoitus huomioon, olen vakuuttunut siitä, että sen 4 artiklan 2 kohdassa säädetään syyksi lukemisesta eikä työnantajalle kuuluvan vastuun luonnehtimisesta.

52.

Muut, järjestelmään liittyvät seikat puoltavat kuitenkin edellä mainitun 4 artiklan 2 kohdan suppeaa tulkintaa. Yhteisön sosiaalilainsäädäntö kokonaisuutena osoittaa toimielinten aikomuksen silloin, kun direktiivi 2001/23 hyväksyttiin, sillä jos ne ovat halunneet asettaa ehtoja sille korvausjärjestelylle, joka kuuluisi nyt käsiteltävän asian kantajalle, ne ovat tehneet tämän heti. On siis tehtävä se vastakohtaispäätelmä, että 4 artiklan 2 kohdassa ainoastaan määrätään vastuu työnantajalle mutta ei määritellä sitä.

53.

Miesten ja naisten yhtäläisten mahdollisuuksien ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen täytäntöönpanosta työhön ja ammattiin liittyvissä asioissa annetun direktiivin 2006/54/EY, ( 45 ) jonka säännöt kuuluvat yhteisön syrjinnänvastaisten oikeussääntöjen joukkoon, 18 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot ottamaan käyttöön toimenpiteet, joilla varmistetaan korvaus syrjinnän kohteeksi joutuneelle henkilölle. Sillä edistetään lähtökohtaisesti sitä, että otetaan käyttöön ”tarvittavat toimenpiteet, joilla varmistetaan – – korvaus tai – – hyvitys”, ja niiden on oltava ”tosiasiallisia ja tehokkaita” sekä ”varoittavia ja oikeasuhteisia”. Säännökseen sisältyvä näkemys lisää kansallisiin oikeusjärjestyksiin, erityisesti niiden työlainsäädäntöön ja vahingonkorvauslainsäädäntöön, selvän yhteisön ulottuvuuden. ( 46 ) Samalla tavoin direktiivissä 2006/54 ei ainoastaan anneta vastuuta työnantajalle vaan kielletään sen lisäksi enimmäismäärien vahvistaminen, tarkoituksena turvata syrjinnän kohteina olevien oikeudet. ( 47 ) Direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdassa on menetelty hyvin eri tavalla.

54.

Miesten ja naisten yhdenvertaisen kohtelun periaatteen täytäntöönpanosta tavaroiden ja palvelujen saatavuuden ja tarjonnan alalla annetussa direktiivissä 2004/113/EY ( 48 ) ehdotetaan vastaavanlaista ratkaisua, koska sen 8 artiklassa säädetään samanlaisin sanamuodoin kuin direktiivissä 2006/54, että jäsenvaltioiden on toteutettava ”tarvittavat toimenpiteet, joilla varmistetaan tosiasiallinen ja tehokas korvaus tai – – hyvitys tässä direktiivissä tarkoitetun syrjinnän kohteeksi joutuneelle henkilölle aiheutuneista menetyksistä ja vahingoista tavalla, joka on varoittava ja oikeasuhteinen kärsittyyn vahinkoon nähden”. Tässä oikeussäännössä ei aseteta kansalliselle oikeusjärjestykselle yksinomaan positiivisia vaan myös negatiivisia velvoitteita, kun siinä todetaan lopuksi, että ”tällaiselle korvaukselle tai hyvitykselle ei saa ennalta vahvistaa enimmäismäärää”.

55.

Muissa sosiaalialan yhdenmukaistamissäännöksissä ei mainita työnantajan velvollisuuksiin olennaisena osana kuuluvaa korvausvelvollisuutta. Direktiivi 2001/23 on nimenomainen tätä koskeva säädös, mutta ei niin selkeä kuin direktiivit 2004/113 ja 2006/54, minkä vuoksi katson, että direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohdassa saavutetaan oikeudenmukainen tasapaino, kun siinä otetaan käyttöön vastuun jaon peruste mutta ei tätä vastuuta koskevaa erillistä järjestelyä. On ainoastaan lisättävä tämän ratkaisuehdotuksen 25–29 kohdassa esitetyn perusteella, että kyseisissä kohdissa esitetyn mukaan direktiivin 2001/23 3 ja 4 artikla täydentävät toisiaan, millä voidaan mielestäni perustella niiden soveltamisen yhteydessä ilmeneviä tulkintaeroja.

56.

Olen puolustanut sitä näkemystä, että työsopimuksen päättäminen direktiivin 2001/23 3 artiklan 3 kohdan edellytysten täyttymisen perusteella ei ansaitse samanlaista huomiota kuin kyseisen säännöksen rikkomisesta johtuva työsopimuksen päättäminen. Työnantajan käyttäytymisessä on ero, minkä vuoksi direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohta on pitänyt antaa edellä selvitetyllä tavalla olosuhteiden huomioon ottamiseksi. Tämä seuraus perustuu yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jossa edellytetään kansallisilta tuomioistuimilta tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteiden mukaista prosessuaalista ja aineellista suojaa myös vähimmäistason yhdenmukaistamisen kohteena olevilla aloilla. ( 49 ) Esimerkiksi silloin, kun luovutuksensaaja on noudattanut 3 artiklaa luovutuksen yhteydessä mutta työsopimus päätetään 4 artiklan 2 kohdan nojalla, vastuu määräytyy kansallisen työlainsäädännön yleissääntöjen mukaisesti. Kun tapahtuu päinvastoin, 4 artiklan 2 kohdassa velvoitetaan ymmärtääkseni jäsenvaltio erilaiseen kohteluun myös kansallisessa oikeusjärjestyksessä siitä huolimatta, että kyseisessä kohdassa ei määritellä erityistä vahingonkorvausjärjestelmää.

57.

Yhteisöjen tuomioistuimen ei pitäisi esittää korkeimmalle oikeudelle asianmukaisinta vahingonkorvausjärjestelyä Juuren vaatimusten käsittelemiseksi. Sitä pitäisi kuitenkin ohjata ja sille pitäisi osoittaa, että direktiivillä 2001/23 otetaan käyttöön kaksi vastuun tasoa. Yhteisön oikeusjärjestyksessä ei tuoda esiin konkreettista taloudellista lopputulosta, mutta siinä ei pidetä suotavana, että selvästi erilaisissa tilanteissa on samanlaisia oikeudellisia vaikutuksia. ( 50 )

58.

Kaiken kaikkiaan toinen ennakkoratkaisukysymys on ratkaistava siten, että direktiivin 2001/23 4 artiklan 2 kohta on tulkittava vastuun antavaksi säännökseksi. Yhteisön oikeusjärjestyksessä kuitenkin edellytetään tämän vastuun porrastamista sen perusteella, onko direktiivin 2001/23 3 artiklaa noudatettu. Kansallinen tuomioistuin soveltaa tätä tarkoitusta varten kansallisen oikeusjärjestyksensä mukaisia vastuuta lieventäviä tai raskauttavia seikkoja.

59.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa korkeimman oikeuden kysymyksiin seuraavasti: