This document is an excerpt from the EUR-Lex website
Document 62002CC0392
Opinion of Mr Advocate General Geelhoed delivered on 10 March 2005. # Commission of the European Communities v Kingdom of Denmark. # Failure of a Member State to fulfil obligations - Communities' own resources - Customs duties legally owing not subsequently recovered following an error by the national customs authorities - Financial liability of Member States. # Case C-392/02.
Julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Geelhoed 10 päivänä maaliskuuta 2005.
Euroopan yhteisöjen komissio vastaan Tanskan kuningaskunta.
Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen - Yhteisöjen omat varat - Lain mukaan maksettavaksi kuuluvat tullit, joita ei ole kannettu kansallisten tulliviranomaisten erehdyksen johdosta - Jäsenvaltioiden taloudellinen vastuu.
Asia C-392/02.
Julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Geelhoed 10 päivänä maaliskuuta 2005.
Euroopan yhteisöjen komissio vastaan Tanskan kuningaskunta.
Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen - Yhteisöjen omat varat - Lain mukaan maksettavaksi kuuluvat tullit, joita ei ole kannettu kansallisten tulliviranomaisten erehdyksen johdosta - Jäsenvaltioiden taloudellinen vastuu.
Asia C-392/02.
Oikeustapauskokoelma 2005 I-09811
ECLI identifier: ECLI:EU:C:2005:142
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
L. A. GEELHOED
10 päivänä maaliskuuta 2005 (1)
Asia C-392/02
Euroopan yhteisöjen komissio
vastaan
Tanskan kuningaskunta
EY 10 artiklan ja Euroopan yhteisöjen omista varoista tehdyn neuvoston päätöksen 94/728/EY, Euratom 2 ja 8 artiklan mukaisten jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen – Jäsenvaltioiden taloudellinen vastuu omista varoista – Laiminlyönti tilittää 140 409,60 Tanskan kruunun suuruiset tullimaksut, jotka ovat jääneet kantamatta tulliviranomaisten oman virheen vuoksi, jota velallinen ei voinut kohtuudella havaita (yhteisön tullikoodeksista annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2913/92 220 artiklan 2 kohdan b alakohta)
I Johdanto
1. Euroopan yhteisöjen komissio pyytää vahvistamaan tässä asiassa, että Tanskan kuningaskunta ei ole täyttänyt yhteisön oikeuden (erityisesti EY 10 artiklan ja Euroopan yhteisöjen omista varoista 31 päivänä lokakuuta 1994 tehdyn neuvoston päätöksen 94/728/EY, Euratom(2) (jäljempänä omista varoista vuonna 1994 tehty päätös) 2 ja 8 artiklan) mukaisia velvoitteitaan, koska Tanskan viranomaiset eivät ole antaneet komission käyttöön 140 409,60 Tanskan kruunun suuruista summaa viivästyskorkoineen 20.12.1999 lukien.
2. Tämän ensi silmäyksellä tekniseltä vaikuttavan riidan taustalla piilee periaatteellinen näkemysero siitä, millaisia päätöksen 94/728 mukaiset jäsenvaltioille koituvat velvoitteet ovat luonteeltaan ja laajuudeltaan. Siksi jotkin jäsenvaltiot – Alankomaiden kuningaskunta, Saksan liittotasavalta, Belgian kuningaskunta, Portugalin tasavalta, Ruotsin kuningaskunta ja Italian tasavalta – ovat asettuneet tukemaan Tanskan kuningaskuntaa tässä asiassa.
3. Yhtäältä komission ja toisaalta Tanskan kuningaskunnan ja sitä tukevien jäsenvaltioiden näkemysero liittyy EY:n perustamissopimuksen osaston, joka sisältää varainhoitoa koskevat määräykset (EY 268–EY 280 artikla), laajempaan asiayhteyteen sovellettaessa näitä määräyksiä niin sanotun Delorsin paketin vuonna 1988 tapahtuneen hyväksymisen jälkeen. Silloin saatiin loppumaan talousarviota koskevia säädöksiä yhdessä säätävien neuvoston ja Euroopan parlamentin väliset ristiriidat, jotka liittyivät yhteisön talousarvioiden laajuuteen ja rakenteeseen ja joita oli esiintynyt vuosina 1979–1987 lähes vuosittain. Tätä asiaa koskevien oikeussääntöjen kuvauksessa kiinnitetään huomiota laajempaan asiayhteyteen, koska sillä on merkitystä arvioitaessa tässä asiassa käsiteltäviä useita oikeuskysymyksiä.
II Yleinen asiayhteys ja asiaa koskevat oikeussäännöt
A Omat varat
4. Vuosittainen päätöksenteko yhteisön talousarviosta oli muuttunut eri syistä yhä vaikeammaksi vuodesta 1979 lähtien. Ensinnäkin erot hyvinvoinnissa Euroopan yhteisön sisällä muuttuivat aiempaa huomattavasti suuremmiksi Kreikan, Espanjan ja Portugalin liityttyä yhteisön jäseniksi. Silloin pelättiin, että suunniteltu sisämarkkinoiden toteuttaminen kasvattaisi yhä eroja hyvinvoinnissa. Tämä johti siihen, että poliittinen kiinnostus lisätä yhteisön tukea vähemmän hyvinvoiville alueille vahvistui. Toiseksi samalla kävi ilmi, että pakollisten maataloustukimenojen hallinnossa esiintyi yhä enemmän ongelmia. Näiden menojen osuus muutenkin jo liian suurista yhteisön menoista nousi yli 70 prosenttiin. Kolmanneksi neuvoston ja Euroopan parlamentin välille muodostui lähes pysyvä umpikuja, koska yhteisön pakolliset menot olivat uhkana ei-pakollisille menoille, joista päätettäessä Euroopan parlamentilla oli EY 272 artiklan mukaan budjettivallan käyttäjänä erityinen toimivalta.
5. Edellä mainitusta umpikujasta pääsemiseksi komissio teki helmikuussa 1987 ehdotuspaketista yhteisön varainhoidon muuttamiseksi perusteellisesti (ns. Delorsin paketti). Helmikuussa 1988 kokoontunut Eurooppa-neuvosto onnistui sopimaan asiasta pääsisällöltään. Päätöksenteko liittyi yhteisön varojen neljään oleelliseen osatekijään. Nämä neljä osatekijää ovat olleet vuodesta 1988 lähtien ratkaisevassa asemassa yhteisön talousarviota koskevan prosessin ja yhteisön talousarvion sisällön kannalta. Vuosittaista talousarviota koskeva päätöksenteko, josta määrätään virallisesti EY 272 artiklassa, tapahtuu yleensä näiden neljän osatekijän asettamissa rajoissa.
6. Edellä mainitut yhteisön varojen osatekijät ovat seuraavat:
a. Keskipitkän aikavälin rahoituspuitteet
Eurooppa-neuvosto määrittelee nämä puitteet komission ehdotuksesta viiden tai kuuden vuoden ajaksi. Joulukuussa 1992 kokoontunut Edinburghin Eurooppa-neuvosto ja maaliskuussa 1999 kokoontunut Berliinin Eurooppa-neuvosto ovat vahvistaneet tällaiset puitteet vuoden 1988 jälkeen. Näissä rahoituspuitteissa vahvistetaan yhteisön enimmäismenojen kehitys kokonaisuudessaan ja talousarvion tärkeimpien budjettikohtien osalta erikseen. Ne muodostavat pitemmälle kehitellyssä muodossa Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission tekemien toimielinten välisten sopimusten (jäljempänä II A -menettelyt) kohteen. Näiden II A -menettelyjen avulla vahvistetaan määrälliset puitteet, joita noudattaen budjettivallan käyttäjän on toimittava kyseisellä kaudella.
Jakopoliittiset näkemykset vaikuttavat luonnollisesti merkittävästi keskipitkän aikavälin rahoituspuitteiden rakenteeseen ja sisältöön.
b. Omista varoista tehty päätös
Kaikkiin keskipitkän aikavälin rahoituspuitteisiin liittyy omista varoista tehty päätös, jossa määritellään, mitä tuloja yhteisö tarvitsee rahoituspuitteiden mukaisten menojen toteuttamiseen. Yhteisön erilaisten omien varojen ja jäsenvaltioiden niihin suorittamien maksujen mitoittamiseen vaikuttavat tietenkin merkittävästi myös jakopoliittiset motiivit. Siinä yhteydessä jäsenvaltioilla on tapana seurata tarkasti positiivisia tai negatiivisia saldoja, joita niille syntyy tulojen ja maksusuoritusten summasta.
c. Talousarvion kurinalaisuus
Keskipitkän aikavälin rahoituspuitteiden ja omien varojen välinen herkkä budjettipoliittinen tasapaino horjuu helposti talousarvioita ylitettäessä. Siksi kaikkien uusien rahoitusnäkymien yhteydessä on vuodesta 1988 lähtien vahvistettu toimenpiteet, joilla pyritään välttämään ennakoimattomia muutoksia menoissa. Nämä toimenpiteet, joista on säädetty talousarvion kurinalaisuudesta 26 päivänä syyskuuta 2000 annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 2040/2000,(3) liittyvät ennen kaikkea maatalousmenojen hallintaan.
d. Rakennerahastot
Edellä mainitussa näkemyksessä, jonka mukaan pyritään hyvinvoinnin erojen tasaamiseen Euroopan yhteisön sisällä, ovat keskeisessä asemassa rakennerahastoihin, kuten koheesiorahastoon, suoritettavat maksut. Rahoitusnäkymiä koskevassa päätöksenteossa on tapana määritellä täsmällisesti, kuinka rakennerahastoista tulevia varoja jaetaan kullekin jäsenvaltiolle. Rahoitusnäkymien vahvistamisen jälkeen tarkastellaan yleensä uudelleen rakennerahastoja koskevaa yhteisön lainsäädäntöä.
7. Tarkasteltavana olevassa asiassa on merkitystä erityisesti keskipitkän aikavälin rahoitusnäkymien ja niihin liittyvän omista varoista tehdyn päätöksen välisellä yhteydellä. Helposti horjuva yhteisymmärrys molemmista päätöksistä Eurooppa-neuvostoissa perustuu ennen kaikkea niihin taloudellisiin seurauksiin, joita jäsenvaltioille koituu päätösten yhdistetystä soveltamisesta. Seuraukset, joita kullekin jäsenvaltiolle koituu eri omien varojen mitoittamisesta, vaikuttavat maksuihin. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että EY 268 artiklan viimeisessä virkkeessä määrätään, että ”talousarvioon otettujen tulojen ja menojen on oltava tasapainossa”. Siksi tulojen vaje tietyissä omissa varoissa on korvattava muilla omilla varoilla tai rahoitusnäkymien mukaisia menoja on korjattava vajeen seurauksena. Molemmissa tilanteissa vaarantuu jossakin määrin yhteisymmärrys, joka on yhteisön tuloja ja menoja koskevan päätöksenteon perustana. Yhteisön talousarviomenettelyn haavoittuvuutta silmällä pitäen jäsenvaltioiden velvoitteet on määritelty täsmällisesti omista varoista tehdyissä päätöksissä ja niihin liittyvissä täytäntöönpanosäännöksissä, ja komissiolla on tapana valvoa tarkasti näiden velvoitteiden täyttämistä.
8. Tarkasteltavana olevassa asiassa on kysymys omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen ja yhteisöjen omista varoista tehdyn päätöksen 88/376/ETY, Euratom soveltamisesta 29 päivänä toukokuuta 1989 annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1552/89,(4) sellaisena kuin se on muutettuna yhteisön omista varoista tehdyn päätöksen 88/376/ETY, Euratom soveltamisesta annetun asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1552/89 muuttamisesta 8 päivänä heinäkuuta 1996 annetulla neuvoston asetuksella (Euratom, EY) N:o 1355/96,(5) (jäljempänä asetus N:o 1552/89) joidenkin säännösten tulkinnasta. Nämä säännökset koskevat jäsenvaltioiden velvoitteita yhteisöä kohtaan kannettaessa, kirjattaessa tileihin ja siirrettäessä tullimaksuja yhteisön omina varoina.
9. Tässä asiassa ovat merkityksellisiä omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen seuraavat määräykset:
2 artiklan 1 kohta
”Yhteisöjen talousarvioon otettavia omia varoja ovat tulot, jotka kertyvät:
a) maksuista, palkkioista, lisä- tai tasausmaksuista, lisäsummista tai -osista ja muista maksuista, jotka yhteisöjen toimielimet ovat vahvistaneet tai vahvistavat muiden kuin jäsenvaltioiden kanssa käytävälle kaupalle osana yhteistä maatalouspolitiikkaa, sekä maksuista, joista on määrätty sokerialan yhteisessä markkinajärjestelyssä
b) yhteisestä tullitariffista ja muista tulleista kertyvistä maksuista, jotka yhteisöjen toimielimet ovat vahvistaneet tai vahvistavat muiden kuin jäsenvaltioiden kanssa käytävälle kaupalle, sekä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden tullimaksuista
– – ”
2 artiklan 3 kohta
”Jäsenvaltiot pidättävät itselleen keruukustannuksina kymmenen prosenttia 1 kohdan a ja b alakohdan mukaisesti maksettavista maksuista.”
8 artiklan 1 kohta
”Jäsenvaltioiden on perittävä 2 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitetut yhteisön omat varat kansallisten lakiensa, asetustensa ja hallinnollisten määräystensä mukaisesti, jotka on tarvittaessa mukautettu yhteisön sääntelemien edellytysten mukaisesti. Komissio tarkastelee säännöllisesti jäsenvaltioiden sille tiedoksi toimittamia kansallisia säännöksiä ja määräyksiä, toimittaa jäsenvaltioille mukautukset, joita se pitää tarpeellisina kansallisten säännösten ja määräysten yhdenmukaisuuden varmistamiseksi yhteisön sääntelyjen kanssa, ja antaa budjettivallan käyttäjälle kertomuksen. Jäsenvaltioiden on annettava 2 artiklan 1 kohdan a–d alakohdassa määrätyt varat komission käyttöön.”
8 artiklan 2 kohdan alkuosa
”Neuvosto antaa määräenemmistöllä komission ehdotuksesta ja Euroopan parlamenttia kuultuaan tämän päätöksen täytäntöön panemiseksi tarvittavat säännökset ja määräykset sekä säännökset ja määräykset, jotka koskevat 2 artiklassa ja 5 artiklassa määrättyjen tulojen kannon valvontaa, niiden asettamista komission käyttöön ja niiden maksamista, – – ”
10. Esillä olevassa asiassa ovat merkityksellisiä asetuksen N:o 1552/89 seuraavat säännökset, sellaisina kuin ne olivat tässä asiassa merkityksellisenä aikana:
2 artikla
”1. Tätä asetusta sovellettaessa [yhteisöjen oikeutta] päätöksen 88/376/ETY, Euratom [sittemmin päätös 94/728] 2 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitet[tuihin] omi[in] varoi[hin] pidetään todettuna, kun tullilainsäädännössä säädetyt edellytykset maksun määrän merkitsemisestä kirjanpitoon ja sen tiedoksiannosta maksuvelvolliselle on täytetty.
1 a. Edellä 1 kohdassa tarkoitetun toteamisen päivämäärä on tullilainsäädännössä säädetyn kirjanpitoon merkitsemisen päivämäärä. – –
1b. Riitatapauksissa katsotaan, että toimivaltaiset hallintoviranomaiset voivat laskea maksettavaksi kuuluvan maksun määrän 1 kohdassa tarkoitettua toteamista varten viimeistään silloin, kun tehdään ensimmäinen hallinnollinen päätös, jolla maksuvelvolliselle ilmoitetaan velasta, tai kun asia pannaan vireille oikeudessa, jos tämä tapahtuu ensin. – – ”
6 artikla
”1. Omia varoja koskeva kirjanpito hoidetaan kunkin jäsenvaltion valtionvarainhallinnossa tai kunkin jäsenvaltion nimeämässä laitoksessa ja se jaotellaan varojen luonteen mukaisesti.
1 a. – –
2. a) Maksut, jotka on todettu 2 artiklan mukaisesti, otetaan kirjanpitoon viimeistään maksun toteamiskuuta seuraavan toisen kuukauden 19. päivän jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä, jollei tämän kohdan b alakohdasta muuta johdu.
b) Maksut, jotka on todettu ja joita ei ole otettu a alakohdassa tarkoitettuun kirjanpitoon, koska niitä ei ole vielä peritty ja minkäänlaista vakuutta ei ole toimitettu, otetaan erilliseen kirjanpitoon a alakohdassa säädetyssä määräajassa. Jäsenvaltiot voivat menetellä samalla tavoin, kun todetuista, takuiden kattamista maksuista syntyy erimielisyyttä ja niihin saattaa riita-asian käsittelyn vuoksi kohdistua vaihteluja.”
6 artiklan 3 ja 4 kohta
Näissä 6 artiklan kohdissa säädetään jäsenvaltioiden velvoitteet toimittaa komissiolle säännöllisesti katsauksia kirjanpidosta.
17 artikla
”1. Jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarpeelliset toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 2 artiklan mukaisesti todettuja [oikeuksia] vastaavat määrät asetetaan komission käytettäviksi tämän asetuksen mukaisesti.
2. Jäsenvaltiot saavat vapautuksen todettuja [oikeuksia] vastaavien määrien asettamisesta komission käyttöön ainoastaan, jollei perintää ole voitu toteuttaa ylivoimaisen esteen vuoksi. Lisäksi jäsenvaltioiden ei tarvitse asettaa kyseisiä määriä komission käytettäviksi yksittäistapauksissa, kun kaikkien kyseessä olevaan tapaukseen liittyvien asianmukaisten tietojen tarkemmassa tarkastelussa osoittautuu, että jäsenvaltioista riippumattomista syistä on täysin mahdotonta toteuttaa perintää. Tällaiset tapaukset on mainittava 3 kohdassa tarkoitetussa kertomuksessa määrien ylittäessä 10 000 ecua muunnettuina kansalliseksi valuutaksi kuluneen kalenterivuoden lokakuun ensimmäisen työpäivän kurssilla; kertomukseen on sisällyttävä tieto syistä, jotka ovat estäneet jäsenvaltiota asettamasta kyseessä olevia määriä käytettäviksi. Komissio voi kuuden kuukauden kuluessa toimittaa huomautuksensa tiedoksi asianomaiselle jäsenvaltiolle.
– – ”
B Jäsenvaltiot ja verovelalliset
11. Omista varoista vuonna 1994 tehtyyn päätökseen ja asetukseen N:o 1552/89 sisältyvät jäsenvaltioiden velvoitteet yhteisöä kohtaan todettaessa, perittäessä, kirjattaessa tileihin ja siirrettäessä vuonna 1994 tehdyn päätöksen 2 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitettuja omia varoja. Näille perinteisille omille varoille on tunnusomaista, että yhteisön lainsäätäjä on määritellyt ne kokonaisuudessaan ja että jäsenvaltioiden velvoitteet niiden perinnässä ja siirtämisessä koskevat ainoastaan täytäntöönpanoa. Tämä täytäntöönpano johtaa siihen, että jäsenvaltioiden on toteutettava yksityisiin verovelallisiin kohdistuvia viranomaistoimia, jotta maksettavaksi kuuluvat maksut saadaan perityksi ja voidaan lopuksi antaa yhteisön käyttöön. Tätä varten tarvittavat säännökset, siltä osin kuin on kysymys tullien ja niitä vastaavien maksujen toteamisesta ja kantamisesta, sisältyvät yhteisön tullikoodeksista 12 päivänä lokakuuta 1992 annettuun neuvoston asetukseen (ETY) N:o 2913/92(6) (jäljempänä tullikoodeksi).
12. Laajaan tullikoodeksiin sisältyvistä säännöksistä ovat tämän asian arvioinnissa erityisen tärkeitä seuraavat säännökset:
Tullikoodeksin 4 artiklan 9 kohdan mukaan ”tullivelalla” tarkoitetaan ”henkilön velvollisuutta maksaa sellaiset tuontitullit (tuontitullivelka) tai vientitullit (vientitullivelka), joita sovelletaan yhteisön voimassa olevien säännösten mukaan määritettyihin tavaroihin”.
Tullikoodeksin 4 artiklan 10 kohdan mukaan ”tuontitulleilla” tarkoitetaan
– ”tuontitavaroista kannettavia tulleja ja vaikutukseltaan vastaavia maksuja
– yhteisessä maatalouspolitiikassa käyttöön otettuja tai tiettyihin maataloustuotteiden jalostuksessa saatuihin tavaroihin sovellettavissa erityisjärjestelyissä käyttöön otettuja maatalouden tuontimaksuja ja muita tuonnista kannettavia maksuja”.
Tullikoodeksin 201 artikla koskee tuontitullivelan syntymistä:
”1. Tuontitullivelka syntyy, kun:
a) tuontitullien alainen tavara luovutetaan vapaaseen liikkeeseen; taikka
b) tällainen tavara asetetaan osittain tuontitullittomaan väliaikaisen maahantuonnin menettelyyn.
2. Tullivelka syntyy sinä ajankohtana, jona kyseinen tulli-ilmoitus vastaanotetaan.
3. – – ”
Tullikoodeksin 217 artikla ja sitä seuraavat artiklat koskevat tullien määrän kirjaamista tileihin ja antamista tiedoksi verovelalliselle. Tässä asiassa ovat merkityksellisiä erityisesti seuraavat säännökset:
”217 artikla
1. Tulliviranomaisten on laskettava jokainen tullivelasta johtuva tuonti- tai vientitullien määrä, jäljempänä ’tullien määrä’, heti, kun niillä on käytettävissään tarvittavat tiedot, ja kirjattava nämä määrät tilikirjoihin tai muulle vastaavalle tietovälineelle (tileihin kirjaaminen).
Ensimmäistä alakohtaa ei sovelleta, jos:
a) – –
b) – –
c) – –
Tulliviranomaiset voivat jättää kirjaamatta tileihin tullien määrän, jota ei 221 artiklan 3 kohdan mukaan voida antaa velalliselle tiedoksi säädetyn määräajan päätyttyä.
2. Jäsenvaltioiden on määritettävä ne yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaan tullien määrät käytännössä kirjataan tileihin. Nämä yksityiskohtaiset säännöt voivat olla erilaisia sen mukaan, ovatko tulliviranomaiset tullivelan syntymisen olosuhteet huomioon ottaen varmoja vai eivät siitä, maksetaanko nämä määrät.
218 artikla
1. Jos tullivelka syntyy vastaanotettaessa ilmoitus, joka koskee muun tullimenettelyn kuin osittain tullittoman väliaikaisen maahantuonnin ilmoittamista tavaralle, tai jos se syntyy muusta toimesta, jolla on sama oikeudellinen vaikutus kuin ilmoituksen vastaanottamisella, tätä tullivelkaa vastaava tullien määrä on kirjattava tileihin heti, kun se on laskettu, ja viimeistään toisena päivänä sen päivän jälkeen, jona tavarat on luovutettu. – –
2. – –
3. – –
219 artikla
– –
220 artikla
1. Jos tullivelasta johtuvaa tullien määrää ei ole kirjattu tileihin 218 ja 219 artiklan mukaisesti, tai jos se on kirjattu tileihin lain mukaan kannettavaa määrää pienempänä, kannettava tai kannettavaksi jäävä tullien määrä on kirjattava tileihin kahden päivän kuluessa siitä päivästä, jona tulliviranomaiset ovat todenneet tilanteen ja voivat laskea lain mukaan kannettavan tullien määrän sekä osoittaa velallisen (jälkikäteen tapahtuva tileihin kirjaaminen). Tätä määräaikaa voidaan pidentää 219 artiklan mukaisesti.
2. Lukuun ottamatta 217 artiklan 1 kohdan toisessa ja kolmannessa alakohdassa tarkoitettuja tapauksia tileihin kirjaaminen ei tapahdu jälkikäteen, jos:
a) alkuperäinen päätös jättää kirjaamatta tullien määrä tileihin tai kirjata se tileihin lain mukaan kannettavaa määrää pienempänä on tehty yleisten määräysten perusteella, jotka on myöhemmin mitätöity oikeudellisella päätöksellä;
b) lain mukaan kannettavien tullien määrät ovat jääneet kirjaamatta tileihin tulliviranomaisten erehdyksen vuoksi, jota osaltaan vilpittömässä mielessä toiminut ja kaikkia voimassa olevia tulli-ilmoitusta koskevia säännöksiä noudattanut velan maksamisesta vastuussa ollut ei ole voinut kohtuudella havaita;
c) tulliviranomaisten ei komiteamenettelyä noudattaen annettujen säännösten mukaan tarvitse jälkikäteen kirjata tileihin tiettyä määrää pienempiä tullien määriä.
221 artikla
1. Tullien määrä on aiheellisella tavalla annettava velalliselle tiedoksi heti, kun se on kirjattu tileihin.
2. Jos kannettava tullien määrä on merkitty tiedoksi tulli-ilmoitukseen, tulliviranomaiset voivat määrätä, ettei sitä tarvitse antaa 1 kohdan mukaisesti tiedoksi, paitsi jos merkitty määrä ei vastaa tulliviranomaisten määrittämää määrää.
Edellisessä alakohdassa tarkoitettua mahdollisuutta käytettäessä tulliviranomaisten suorittaman tavaran luovutuksen katsotaan vastaavan tileihin kirjatun tullien määrän antamista tiedoksi velalliselle, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 218 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan soveltamista.
3. Tiedoksiantoa ei voida toimittaa velalliselle enää, kun kolmen vuoden määräaika on kulunut siitä päivästä, jona tullivelka on syntynyt. Jos tulliviranomaiset eivät kuitenkaan ole voineet tarkasti määrittää lain mukaan kannettavaa tullien määrää sellaisen tapahtuman vuoksi, joka voi johtaa rikosoikeudenkäyntiin, tiedoksianto toimitetaan kolmen vuoden määräajan päätyttyä, jos voimassa olevat säännökset sen sallivat.”
13. Komissio on antanut asetuksia tullikoodeksin soveltamista koskevista tarkemmista säännöksistä. Tässä asiassa ovat merkityksellisiä seuraavat asetukset:
– Tietyistä yhteisön tullikoodeksista annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2913/92 soveltamista koskevista säännöksistä 2 päivänä heinäkuuta 1993 annettu komission asetus (ETY) N:o 2454/93(7) (jäljempänä asetus N:o 2454/93).
– Tietyistä yhteisön tullikoodeksista annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2913/92 soveltamista koskevista säännöksistä annetun asetuksen (ETY) N:o 2454/93 muuttamisesta 29 päivänä heinäkuuta 1998 annettu komission asetus (EY) N:o 1677/98(8) (jäljempänä asetus N:o 1677/98).
– Tietyistä yhteisön tullikoodeksista annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2913/92 soveltamista koskevista säännöksistä annetun asetuksen (ETY) N:o 2454/93 muuttamisesta 25 päivänä heinäkuuta 2003 annettu komission asetus (EY) N:o 1335/2003(9) (jäljempänä asetus N:o 1335/2003).
14. Asetuksen N:o 2454/93 869 artiklan b alakohta kuului tarkasteltavana olevan asian perustana olevien tosiseikkojen tapahtuma-aikana seuraavasti:
”Tulliviranomaiset voivat itse päättää olla kirjaamatta tileihin jälkikäteen tulleja, joita ei ole kannettu, jos:
a) – –
b) tulliviranomaiset pitävät koodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuja edellytyksiä täyttyneinä ja jos toimijalta saman erehdyksen vuoksi kantamatta jäänyt määrä, joka voi tapauksen mukaan koskea useita tuonti- tai vientitoimintoja, on pienempi kuin 2 000 ecua;”
Edellä mainitun 869 artiklan b alakohdan lopussa oleva ilmaus ”2 000 ecua” on korvattu asetuksen N:o 1677/98 1 artiklan 5 kohdassa ilmauksella ”50 000 ecua”.
15. Asetuksen N:o 2454/93 871 artiklan 1 kohta kuuluu seuraavasti: ”Jos tulliviranomaiset 869 artiklassa säädettyjä tapauksia lukuun ottamatta joko pitävät koodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan edellytyksiä täyttyneinä tai ovat epävarmoja siitä, koskevatko tämän säännöksen perusteet kyseistä tapausta, niiden on lähetettävä tapaus komissiolle ratkaistavaksi 872–876 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. – – ”
16. Asetuksen N:o 2454/93 869 artiklan b alakohta ja 871 artikla on korvattu asetuksen N:o 1335/2003 1 artiklan 1 ja 2 kohdassa. Asetusta N:o 1335/2003 sovelletaan 1.8.2003 lähtien tapauksiin, joita ei ole esitetty komissiolle ennen kyseistä päivämäärää.
17. Asetuksen N:o 2454/93 muutetut 869 artiklan b alakohta ja 871 artikla kuuluvat seuraavasti:
869 artiklan b alakohta
”Tulliviranomaiset voivat itse päättää olla kirjaamatta tileihin jälkikäteen tulleja, joita ei ole kannettu, jos:
a) – –
b) tulliviranomaiset pitävät kaikkia koodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuja edellytyksiä täyttyneinä, lukuun ottamatta tapauksia, joiden käsittely on 871 artiklan mukaisesti siirrettävä komissiolle. Kuitenkin 871 artiklan 2 kohdan toista luetelmakohtaa sovellettaessa tulliviranomaiset voivat päättää olla kirjaamatta tulleja tileihin jälkikäteen vasta, kun 871–876 artiklan mukaisesti jo aloitettu menettely on saatu päätökseen.”
871 artiklan 1 ja 2 kohta
”1. Tulliviranomainen siirtää tapauksen käsittelyn komissiolle, jotta se voidaan ratkaista 872–876 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen, jos se arvioi, että koodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdassa asetetut edellytykset täyttyvät, ja jos
– se katsoo, että komissio on tehnyt koodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetun virheen, tai
– asianomaisen tapauksen olosuhteilla on yhteys yhteisön tutkimuksen tuloksiin, jos tutkimus on toteutettu jäsenvaltioiden hallintoviranomaisten keskinäisestä avunannosta sekä jäsenvaltioiden hallintoviranomaisten ja komission yhteistyöstä tulli- ja maatalousasioita koskevan lainsäädännön moitteettoman soveltamisen varmistamiseksi 13 päivänä maaliskuuta 1997 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 515/97(10) mukaisesti tai minkä tahansa muun sellaisen yhteisön säännöksen tai yhteisön tiettyjen maiden tai maaryhmien kanssa tekemän sopimuksen mukaisesti, jossa säädetään mahdollisuudesta tällaisten yhteisön tutkimusten tekemiseen, tai
– saman virheen johdosta ja mahdollisesti useampaa tuonti- tai vientitapahtumaa koskeva toimijalta kantamatta jäänyt määrä on vähintään 500 000 euroa.
2. Tapauksen käsittelyä ei tule siirtää 1 kohdan nojalla komissiolle, jos
– komissio on jo tehnyt 872–876 artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti päätöksen tapauksesta, johon liittyi yhdenveroisia tosiasioita ja oikeudellisia seikkoja
– komission käsiteltäväksi on jo saatettu tapaus, johon liittyy yhdenveroisia tosiasioita ja oikeudellisia seikkoja.”
18. Asetuksen N:o 2454/93 873 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään seuraavaa: ”Kyseistä tapausta komiteassa tutkimaan kokoontuneista kaikkien jäsenvaltioiden edustajista koostuvaa asiantuntijaryhmää kuultuaan komissio tekee päätöksen, jolla vahvistetaan joko, että kyseiset tullit voidaan tutkitussa tilanteessa jättää jälkikäteen tileihin kirjaamatta tai että ne on kirjattava tileihin jälkikäteen.”
III Asian käsittelyn perustana oleva tosiseikat
19. Tanskalainen yritys (jäljempänä maahantuoja) toi 1990-luvun alussa Tanskaan Kiinan kansantasavallasta peräisin olevia pakastettuja sokeriherneitä. Niitä myytiin vuoden 1995 loppuun saakka tullaamattomina tanskalaiselle tukkuliikkeelle, joka huolehti itse tullimuodollisuuksista. Tukkuliikkeellä oli lupa suorittaa maahantuontia nollaverokannalla, koska sokeriherneet oli tarkoitettu loppukäyttöä varten kyseisessä tukkuliikkeessä. Maahantuoja ryhtyi 1.1.1996 alkaen itse tullauttamaan maahantuodut tuotteet. Ballerupin (Tanska) paikalliset tulliviranomaiset hyväksyivät tulli-ilmoitukset selvittämättä, oliko maahantuojalla lupa kyseisten tuotteiden loppukäyttöön, ja jatkoivat nollaverokannan soveltamista.
20. Vejlen (Tanska) paikalliset tulliviranomaiset totesivat 12.5.1997, että maahantuojalla ei ollut nollaverokannan soveltamiseksi edellytettyä lupaa. Kyseiset tulliviranomaiset korjasivat kahta tulli-ilmoitusta soveltaen 16,8 prosentin tuontitullia. Maahantuoja kääntyi vielä samana päivänä Ballerupin tulliviranomaisten puoleen, jotka peruivat tulli-ilmoitusten korjaukset ja sovelsivat uudelleen nollaverokantaa selvittämättä, oliko maahantuojalla lupa kyseisten tuotteiden loppukäyttöön.
21. Jälkikäteen toteutetussa 9.2.1996–24.10.1997 tehtyjen 25 tulli-ilmoituksen tarkastuksessa toimivaltaiset tulliviranomaiset totesivat, että maahantuojalla ei ollut lupaa loppukäyttöön. Lisäksi kyseiset tulliviranomaiset vaativat maksettavaksi 509 707,30 Tanskan kruunua (noin 69 000 euroa) virheellisesti kantamatta jääneitä tuontitulleja. Tanskan viranomaiset totesivat, että maahantuojalle on voinut syntyä perusteltu luottamus siihen, että noudatettu tulliselvitysmenettely oli oikea, koska Ballerupin paikallinen tulli oli peruuttanut korjaukset 12.5.1997. Tämän jälkeen Tanskan viranomaiset esittävät komissiolle kysymyksen siitä, onko tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan sallittua olla kirjaamatta tileihin maahantuojalta vaadittuja tuontitulleja, jotka perustuvat korjausten peruuttamisen ajankohdan jälkeen tehtyihin tulli-ilmoituksiin. Asiassa oli kysymys 140 409,60 Tanskan kruunun (noin 19 000 euron) summasta.
22. Komissio vastasi 19.7.1999 kysymykseen myöntävästi. Komissio totesi päätöksessään erityisesti, että Ballerupin paikallisten tulliviranomaisten 12.5.1997 tekemää peruutusta, joka koski Vejlen paikallisen tullin tekemiä tulli-ilmoitusten korjauksia, on pidettävä toimivaltaisten Tanskan viranomaisten erehdyksenä, jota asianosainen ei voinut kohtuudella havaita.
23. Komissio pyysi 21.10.1999 päivätyssä kirjeessään Tanskan viranomaisia antamaan komission käyttöön omina varoina 140 409,60 Tanskan kruunun suuruisen summan viimeistään kirjeen lähettämistä seuraavan toisen kuukauden 19. päivän jälkeisenä ensimmäisenä arkipäivänä eli 20.12.1999 ja ilmoitti, että jos pyyntöä ei noudateta, asiaan sovellettavan yhteisön lainsäädännön mukainen viivästyskorko peritään. Komissio myös pyysi, että kyseinen summa ilmoitetaan tunnistettavissa olevalla tavalla sille kuukausittain toimitettavassa katsauksessa kirjapidosta.
24. Sen jälkeen kun Tanskan viranomaiset olivat ilmoittaneet 15.12.1999 päivätyssä kirjeessään, että edellä mainittuja pyyntöjä ei noudateta, komissio osoitti Tanskan hallitukselle virallisen huomautuksen 19.7.2000 päivätyssä kirjeessään. Koska Tanskan hallituksen 29.9.2000 antama vastaus ei tyydyttänyt komissiota, se osoitti 6.4.2001 Tanskan hallitukselle perustellun lausunnon, jossa Tanskan kuningaskuntaa pyydettiin noudattamaan lausuntoa kahden kuukauden kuluessa sen tiedoksiantamisesta. Tanskan hallitus pysyi vastauksessaan kannassaan, jonka mukaan jäsenvaltioiden ei voida katsoa olevan taloudellisessa vastuussa tulliviranomaisten erehdyksistä, joista aiheutuvaa vahinkoa ei voida komission suostumuksella katsoa maksuvelvollisten korvattavaksi, minkä seurauksena komissio nosti yhteisöjen tuomioistuimessa tämän kanteen.
IV Asianosaisten kannat
25. Keskityn asianosaisten kantojen esityksessä yhtäältä komission ja toisaalta Tanskan kuningaskunnan ja sen päätelmiä tukevien jäsenvaltioiden välisen perusteellisen kirjallisen ja suullisen näkemystenvaihdon joihinkin pääkohtiin. Asianosaisten kantojen arvioinnin yhteydessä jäljempänä käsittelen tarvittaessa esitettyjä perusteluja yksityiskohtaisemmin.
26. Komissio katsoo, että tullivelan syntymisen osalta on kysymys omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen 2 artiklassa tarkoitetuista perinteisistä omista varoista ja että siten edellä mainitun päätöksen 8 artiklan 1 kohdan mukaisesti komission käyttöön olisi pitänyt antaa 140 409,60 Tanskan kruunun suuruinen summa. Siten Tanskan viranomaisten olisi ollut asetuksen N:o 1552/89 2 artiklan 1 kohdan mukaisesti todettava yhteisölle kuuluva maksu näistä tuloista soveltamalla moitteettomasti asian kannalta merkityksellistä tullilainsäädäntöä ja edellytetyn loppukäyttäjää koskevan selvityksen puuttuessa kannettava maksettavaksi kuuluvat tullit.
27. Säännös, joka oli voimassa silloin, kun Tanskan viranomaisten olisi ollut todettava tullivelan syntyminen, olisi myös mahdollistanut sen, että asetuksen N:o 1552/89 10 artiklan mukaisesti olisi laskettu määräaika, jonka kuluessa kyseiset omat varat olisi ollut kirjattava komission tilille. Tämän määräajan noudattamatta jättäminen johtaa velvoitteeseen maksaa edellä mainitun asetuksen 11 artiklan mukaista viivästyskorkoa. Tämän kantansa tueksi komissio viittaa yhteisöjen tuomioistuimen asiassa komissio vastaan Saksan liittotasavalta 20.3.1986 antamaan tuomioon.(11)
28. Komission mukaan on tehtävä selvä ero yhtäältä yhteisön ja jäsenvaltioiden välisten suhteiden sekä toisaalta jäsenvaltioiden ja verovelallisten välisten suhteiden välillä, kun jäsenvaltiot kantavat tulleja ja sen jälkeen siirtävät ne yhteisölle. Yhteisön ja jäsenvaltioiden välisistä oikeussuhteista määrätään ja säädetään yhteisön rahoitusta koskevissa säännöksissä, erityisesti omista varoista vuonna 1994 tehdyssä päätöksessä ja asetuksessa N:o 1552/89 sekä myös EY 10 artiklaan sisältyvässä lojaliteettiperiaatteessa. Jäsenvaltioiden ja talouden toimijoiden välisistä suhteista sitä vastoin säädetään kokonaisuudessaan tullikoodeksissa ja sen soveltamista koskevissa tarkemmissa säännöksissä, kuten asetuksessa N:o 2454/93.
29. Komission mukaan molempien edellä mainittujen sääntelyjärjestelmien välillä on kuitenkin olemassa yksinomaan teknisluonteinen oikeudellinen yhteys, koska asetuksessa N:o 1552/89 viitataan eri vaiheisiin, jotka liittyvät tullivelan syntymiseen, toteamiseen ja kantamiseen. Näillä viittauksilla ei ole kuitenkaan lainkaan merkitystä sen kannalta, mikä on kansallisten viranomaisten taloudellinen vastuu yhteisölle virheistä, joita ne tekevät perinteisten omien varojen kantamisessa. Jos jäsenvaltio jostakin syystä jättää kyseiset varat kantamatta, se voidaan vapauttaa velvoitteestaan siirtää varat komissiolle ainoastaan asetuksen N:o 1552/89 17 artiklan nojalla kyseisessä säännöksessä tyhjentävästi esitetyin edellytyksin. Näin ollen se, että yritys vapautetaan tullien maksamisesta tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla, ei sinänsä vaikuta kyseisen jäsenvaltion velvoitteeseen siirtää kyseiset varat.
30. Asetuksen N:o 1552/89 2 artiklaan sisältyvä viittaus tullikoodeksiin erityisesti tullivelan kirjanpitoon merkitsemisen osalta on välttämättä katsottava viittaukseksi objektiivisiin tosiseikkoihin, joita tullikoodeksissa edellytetään, jotta tileihin kirjaaminen voitaisiin tehdä, eikä siis viittaukseksi siihen, ovatko kansalliset viranomaiset todellakin tehneet tileihin kirjaamisen vai eivät. Näin ollen komissio katsoo, että tullit ja maatalousmaksut kuuluvat jäsenvaltioiden sijasta yhteisölle siitä lähtien, kun tuotteet on tosiasiallisesti tuotu yhteisön tullialueelle ja kun tullivelka on siten syntynyt.
31. Komissio katsoo, että edellä mainittujen maksujen kantaminen on annettu jäsenvaltioiden tehtäväksi, koska niillä on kyseisessä toiminnassa tarvittava infrastruktuuri. Vastikkeeksi tästä jäsenvaltiot saavat omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen 2 artiklan 3 kohdan mukaan pidättää itselleen kymmenen prosenttia (nykyisin 25 prosenttia) siirrettäväksi kuuluvista omista varoista. Näin ollen komissio katsoo, että yhteisö voi hyvin oikeutetusti edellyttää, että jäsenvaltiot huolehtivat täsmällisesti tehtävistään. Siksi nimenomaan jäsenvaltioiden on kärsittävä taloudelliset seuraukset mahdollisista laiminlyönneistään omien varojen kantamisessa.
32. Kantansa tueksi komissio viittaa EY 248 ja EY 274 artiklaan sisältyvään moitteettoman varainhoidon periaatteeseen, sellaisena kuin siitä on säädetty 21.12.1977 annetun Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavan varainhoitoasetuksen,(12) sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna neuvoston asetuksella (EY, EHTY, Euratom) N:o 762/2001,(13) 2 artiklassa. Tämän periaatteen rikkominen johtaisi siihen, että menetetyt tulot olisi tasattava kaikkien jäsenvaltioiden kesken niin sanottujen BKTL-varojen kautta. Siten horjutettaisiin yhteisön varojen rahoituksessa vallitsevaa herkkää tasapainoa.
33. Komissio viittaa tässä yhteydessä yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Pretore di Cento 5.5.1977 antamaan tuomioon(14) ja asiassa komissio vastaan Alankomaiden kuningaskunta 16.5.1991 antamaan tuomioon.(15) Palaan esitettyjen perustelujen arvioinnissa jäljempänä näiden tuomioiden sisältöön ja merkitykseen käsiteltävän asian ratkaisun kannalta.
34. Tanskan hallitus toteaa yksityiskohtaisissa perusteluissaan komission kantaa vastaan, että esillä olevan asian kannalta merkityksellisessä yhteisön lainsäädännössä ei säädetä taloudellisesta vastuusta, joka koituu jäsenvaltioille virheistä, joita niiden kansalliset viranomaiset ovat tehneet yhteisön omia varoja kannettaessa. Tällaisesta vastuusta olisi oltava säädetty nimenomainen oikeusperusta asian kannalta merkityksellisissä yhteisön säädöksissä. Omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen, asetuksen N:o 1552/89 tai näitä säädöksiä edeltäneiden säädösten sanamuodon tai syntyhistorian perusteella ei voida päätellä, että tarkoituksena olisi ollut saattaa voimaan jäsenvaltioiden taloudellinen vastuu omien varojen kantamisessa tapahtuneista virheistä ja laiminlyönneistä. Omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen 2 ja 8 artiklassa määritellään ainoastaan sellainen velvoite, että tuonti- ja vientitulleista kertyvät tulot on annettava komission käyttöön. Kyseisissä artikloissa ei määrätä, mitä seurauksia kansallisten tulliviranomaisten mahdollisista virheistä tai laiminlyönneistä koituu.
35. Tässä yhteydessä Tanskan hallitus muistuttaa siitä, että esillä oleva asia on komissiolle luonteeltaan pilottitapaus. Komissio on yrittänyt toistuvasti saada sisällytetyksi omista varoista tehtyihin päätöksiin ja niihin liittyviin täytäntöönpanosäännöksiin periaatteen, jonka mukaan jäsenvaltioilla olisi taloudellinen vastuu omien varojen kantamisessa tapahtuvista virheistä. Nämä yritykset ovat olleet tähän saakka turhia, koska neuvosto ei ole hyväksynyt kyseisiä komission ehdotuksia.
36. Tanskan hallitus hyväksyy EY 10 artiklaan sisältyvän lojaliteettiperiaatteen, jonka mukaan jäsenvaltiot ovat järjestämällä tullihallintonsa tehokkaasti velvoitettuja huolehtimaan siitä, että omat varat kannetaan ja annetaan komission käyttöön. Tämän lojaliteettiperiaatteen perusteella ei voida kuitenkaan katsoa, että jäsenvaltio olisi vastuussa kyseisten viranomaisten mahdollisista virheistä. Tanskan hallitus katsoo, että virheistä aiheutuvat tappiot, jotka ovat lähes väistämätöntä seurausta yhteisölle kuuluvien omien varojen kantamisen siirtämisestä jäsenvaltioiden tehtäväksi, kuuluvat yhteisön kannettavaksi. Päinvastainen tilanne olisi suhteellisesti epäedullisempi niille jäsenvaltioille, joiden kautta yhteisön ja kolmansien maiden väliset tärkeimmät kauppavirrat kulkevat.
37. Arvioitaessa täsmällisesti omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen ja asetuksen N:o 1552/89 sanamuotoja ja niihin sisältyvää järjestelmää käy ilmi, että komission väite on perusteeton. Omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen 2 ja 8 artiklassa, joihin komission kanta nimenomaisesti perustuu, säädetään ainoastaan, että tuontitulleista saatavat tulot on annettava komission käyttöön. Niissä ei säädetä sellaisesta tilanteesta, että tuloja ei ole lainkaan kansallisen tullihallinnon tekemän virheen vuoksi. Lisäksi asetus N:o 1552/89 on luonteeltaan hyvin yksityiskohtainen. Näin ollen voitaisiin päinvastaisesti katsoa, että jos neuvoston tarkoituksena olisi ollut saattaa jäsenvaltiot vastaamaan tulliviranomaistensa virheiden tai laiminlyöntien vuoksi yhteisöltä puuttuvista varoista, neuvosto olisi epäilemättä sisällyttänyt kyseiseen asetukseen nimenomaisesti tätä vastuuta koskevan säännöksen.
38. Toisin kuin komissio, Tanskan hallitus katsoo, että tässä asiassa ei voida vedota asetuksen N:o 1552/89 17 artiklaan. Kyseisessä säännöksessä määritellään edellytykset sille, että jäsenvaltiot voidaan vapauttaa toteamiensa tullien antamisesta komission käyttöön. Esillä olevassa asiassa ei kuitenkaan ole kysymys sellaisesta tilanteesta. Tässä asiassa on kysymys tilanteesta, jossa tulleja ei ole todettu omiksi varoiksi, koska komissio on tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdassa, jota on tulkittava yhdessä asetuksen N:o 2454/93 869 artiklan b alakohdan kanssa, tarkoitetun menettelyn yhteydessä hyväksynyt, että virheellisesti tileihin kirjaamatta jääneitä tulleja ei vaadita maksuvelvolliselta, koska tämän olisi voitava luottaa siihen, että toimivaltaisen tulliviranomaisen antamat selvitykset ovat oikeita. Jos kyseisiä tulleja ei enää tarvitse kirjata tileihin, ei ole olemassa mitään rahamäärää todettavaksi asetuksen N:o 1552/89 2 artiklan sanamuotojen mukaisesti. Näin ollen kyseisen summan kirjaaminen omien varojen kirjanpitoon asetuksen N:o 1552/89 6 artiklan 2 kohdan mukaisesti ei ole mahdollista, eikä kyseistä summaa myöskään voida antaa komission käyttöön.
39. Tanskan hallitus myöntää komission olevan oikeassa siinä, että yhtäältä omista varoista vuonna 1994 tehdyllä päätöksellä ja asetuksella N:o 1552/89 ja toisaalta tullikoodeksilla on eri tavoitteet. Tanskan hallitus kuitenkin katsoo, että komissiolla ei ole toimivaltaa vaatia tullimaksuja omina varoina sellaisissa tilanteissa, jotka ovat tämän asian perustana ja joissa tiettyjä tulleja ei voida enää kantaa maksuvelvollisilta sovellettaessa moitteettomasti tullikoodeksia ja sen soveltamista koskevia säännöksiä. Tämä pätee erityisesti sellaisessa tilanteessa, että komissio itse on asetuksen N:o 2454/93 873 artiklan mukaisesti toimivaltainen päättämään, voidaanko jäsenvaltiot vapauttaa kantamasta tulleja yrityksiltä tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa. Olisi johdonmukaisempaa olettaa, että komissio on saanut toimivallan päättää, saavatko jäsenvaltiot jättää kantamatta tiettyjä tulleja, juuri siitä syystä, että kyseisistä päätöksistä johtuu, että komissio menettää omia varoja.
40. Tanskan hallitus käyttää vielä oikeushistoriallista perustelua osoittaakseen, että edellä mainittu yhteys omia varoja koskevien säännösten ja yhteisten tullisäännösten välillä on olemassa. Tanskan hallitus vetoaa asetukseen N:o 1697/79.(16) Tämän tullikoodeksilla kumotun asetuksen 9 artiklassa säädetään, että sellaisten yhteisön sääntöjen voimaantuloon asti, joissa määritetään edellytykset, joilla jäsenvaltioiden on todettava tuonti- tai vientitulleja sovellettaessa syntyvät omat varat, jäsenvaltiot eivät ole velvollisia toteamaan kyseisiä tulleja ”asetuksessa” (korvattu asetuksella N:o 1552/89) tarkoitetuiksi omiksi varoiksi sellaisessa tapauksessa, että ne eivät ole edellä mainitun asetuksen mukaisesti ryhtyneet vaatimaan jälkikäteen kyseisiä tulleja.
41. Tanskan hallitus selittää lopuksi hyvin perusteellisesti, miksi se katsoo, että siihen yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, johon komissio viittaa, ei voida vedota käsiteltävänä olevassa asiassa. Kyseinen oikeuskäytäntö koskee tapauksia, joissa asianosainen jäsenvaltio on velvoitettu kantamaan yritykseltä jälkikäteen maatalousmaksu tai tuontitulli jopa silloin, jos kantaminen ei ollut tapahtunut ajoissa. Tällaisia tapauksia koskevat oikeussäännöt eivät edellyttäneet tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohtaa vastaavien säännösten soveltamista. Siksi kyseisissä tapauksissa asianosaisilta yrityksiltä saatiin kantaa jälkikäteen edellä mainitut maksut. Näin ollen kyseisellä oikeuskäytännöllä ei olisi merkitystä sellaisten tapausten kannalta, että jäsenvaltio ei enää saa kantaa maksua, koska tullihallinto on tehnyt virheen.
42. Belgian, Italian, Alankomaiden, Portugalin ja Ruotsin hallitukset ovat asettuneet tukemaan Tanskan hallituksen kantaa. Vaikka hallitusten perusteluissa esiintyy hieman erilaisia painotuksia, ne katsovat Tanskan hallituksen lailla, että jäsenvaltioita ei voida saattaa vastuuseen kansallisten tullihallintojen virheistä tai laiminlyönneistä. Tanskan hallituksen lailla kyseiset muut hallitukset toteavat, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, johon komissio viittaa, ei voida soveltaa esillä olevaan asiaan. Oikeuskäytäntö ei nimittäin koske sellaisia tapauksia, että asianosainen jäsenvaltio ei ole enää voinut kantaa jälkikäteen tulleja tai maatalousmaksuja. Tässä yhteydessä jotkin jäsenvaltiot ovat vielä huomauttaneet, että tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuja virheitä voivat tehdä myös komissio itse tai kolmansien maiden viranomaiset.
43. Joissakin huomautuksissa myös mainittiin, että virheet ovat väistämättömiä myös asianmukaisesti toimivan tullihallinnon pannessa tehokkaasti täytäntöön tullilainsäädäntöä. Kolmansien maiden kanssa käytävän kaupan laajuuden vuoksi virheetön toiminta on yksinkertaisesti mahdotonta. Komission puolustama kanta johtaa siihen, että jäsenvaltioille, joiden kautta suuret kauppavirrat kulkevat, koituu kohtuuttomia taloudellisia riskejä, vaikka ne tekevät kaiken, mihin EY 10 artiklaan sisältyvä lojaliteettiperiaate niitä velvoittaa.
44. Saksan hallituksen perustelut eroavat hieman muiden asian käsittelyyn osallistuvien jäsenvaltioiden perusteluista. Saksan hallitus aloittaa perustelunsa tuomalla esille tutkittavaksi ottamisen. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 92 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteisöjen tuomioistuimen olisi omasta aloitteestaan selvitettävä, otetaanko kanne tutkittavaksi, koska se ei ole toimivaltainen ratkaisemaan esillä olevaa asiaa. Tämä kanne olisi itse asiassa vahingonkorvauskanne tullikoodeksin rikkomisen takia. Koska tällainen kanne ei sisälly EY:n perustamissopimuksen oikeussuojajärjestelmään, Tanskan oikeusviranomaiset olisivat EY 240 artiklan mukaisesti toimivaltaisia ratkaisemaan sen.
45. Toiseksi Saksan hallitus huomauttaa, että tulliliikenteen virheetön hallinto ei ole objektiivisesti katsottuna mahdollista, mistä johtuu, että ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa on rikottu selvästi ja riittävän ilmeisellä tavalla yhteisön tulli- ja maatalouslainsäädäntöä ja aiheutettu samalla yhteisölle taloudellisia tappioita, voidaan nostaa vahingonkorvauskanne soveltaen analogisesti edellytyksiä, jotka yhteisöjen tuomioistuin on tätä varten vahvistanut yhteisön ja jäsenvaltioiden vastuuta yksityisille oikeussubjekteille koskevassa oikeuskäytännössään. Esillä oleva asia ei täytä näitä edellytyksiä.
V Asian arviointi
A Asian tutkittavaksi ottaminen
46. Mielestäni Saksan hallituksen kanta, jonka mukaan tässä asiassa ei ole kysymys jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevasta kanteesta vaan peitellystä vahingonkorvauskanteesta, perustuu komission kanteen virheelliseen lukemiseen, sillä kanteessa ei pyydetä tuomitsemaan Tanskan kuningaskuntaa maksamaan tiettyä summaa vaan vahvistamaan, että kyseinen jäsenvaltio ei ole täyttänyt EY 10 artiklan ja omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen mukaisia velvoitteitaan. Se, että kanteessa mainitaan 140 409,60 Tanskan kruunun suuruinen rahamäärä, liittyy erottamattomasti tämän kanteen aiheeseen eli Tanskan kuningaskunnan väitettyyn omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen mukaisten velvoitteiden täyttämättä jättämiseen. Näin ollen komission kanne voidaan ottaa tutkittavaksi.
47. Ennen tämän kanteen arviointia haluan edellä esitetyn osalta huomauttaa, että asianosaiset, mukaan lukien asian käsittelyyn osallistuvat muut jäsenvaltiot, eivät ole aina olleet huolellisia kirjallisissa ja suullisissa kannoissaan käyttämässään terminologiassa. Tässä asiassa on keskeisenä, mitä velvoitteita jäsenvaltioilla on omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen ja soveltamisasetuksen N:o 1552/89 perusteella ja missä määrin ne koskevat tilanteita, jotka ovat tämän asian perustana. Se, onko Tanskan kuningaskunnan siirrettävä edellä mainittu rahamäärä vai ei, riippuu pääasiallisesti näiden velvoitteiden sisällöstä ja soveltamisalasta. Näin ollen ei ole oikein katsoa, että riidanalainen maksuvelvoite johtuu kyseistä rahamäärää koskevasta riidanalaisesta vastuusta.
B Pääasia
48. Komissio ja Tanskan hallitus ovat yhtä mieltä tämän asian perustana olevista tosiseikoista. Myös Tanskan hallitus myöntää, että Ballerupin toimivaltaiset tulliviranomaiset tekivät virheen päästäessään joitakin tuote-eriä yhteisön tullialueelle soveltaen nollaverokantaa, vaikka maahantuojalla ei ollut edellytettyä lupaa loppukäyttöön. Koska asianosaisilla yrityksillä oli perusteltu luottamus siihen, että tulliviranomaisten päätös oli oikea, maksettavaksi kuuluvia tulleja ei voitu kantaa niiltä jälkikäteen.
49. Arvioitaessa, onko Tanskan hallitus jättänyt täyttämättä yhteisön lainsäädännön mukaisia velvoitteitaan ja onko sen siten velvollinen vielä siirtämään yhteisöltä puuttuvat omat varat, on löydettävä vastaus kolmeen seuraavaan läheisesti toisiinsa liittyvään kysymykseen:
– Mitä velvoitteita jäsenvaltioille aiheutuu omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen 2 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdasta sekä 8 artiklan 1 kohdasta, kun niitä tulkitaan yhdessä asetuksen N:o 1552/89 2 artiklan 1 kohdan, 6 artiklan 2 kohdan ja 17 artiklan kanssa?
– Mikä yhteys vallitsee yhtäältä omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen ja asetuksen N:o 1552/89 ja toisaalta tullikoodeksin ja soveltamisasetuksen N:o 2454/93 välillä?
– Vaikuttaako erityisesti tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltaminen, kun sitä tulkitaan yhdessä soveltamisasetuksen N:o 2454/93 871 ja 873 artiklan kanssa, omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen ja asetuksen N:o 1552/89 mukaisiin jäsenvaltioiden velvoitteisiin?
C Omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen ja asetuksen N:o 1552/89 mukaiset velvoitteet
50. Vastattaessa ensimmäiseen kysymykseen ratkaisevassa asemassa on asetuksen N:o 1552/89 2 artiklan 1 kohdan tulkinta. Tässä yhteydessä on erityisesti kysymys seuraavista seikoista: ” – – yhteisöille kuuluvaa maksua – – pidetään todettuna, kun tullilainsäädännössä säädetyt edellytykset maksun määrän merkitsemisestä kirjanpitoon [la prise en compte du montant du droit] ja sen tiedoksiannosta maksuvelvolliselle on täytetty.”
51. Komissio katsoo, että ilmaus ”pidetään todettuna” ei tarkoita ainoastaan sellaista tilannetta, jossa maksun määrän merkitseminen kirjanpitoon ja kansallisten viranomaisten tiedoksianto siitä maksuvelvolliselle ovat tosiasiallisesti tapahtuneet – minkä jälkeen maksut voidaan kantaa ja siirtää omina varoina – vaan myös sellaista tilannetta, jossa kansallisten viranomaisten olisi ollut objektiivisten tosiseikkojen perusteella suoritettava edellä mainitut toimet mutta ne ovatkin jääneet suorittamatta.
52. Tanskan hallitus, Belgian, Alankomaiden ja Portugalin hallitusten tukemana, tulkitsee edellä mainitun asetuksen 2 artiklan 1 kohtaa toisin ja suppeammin: yhteisölle kuuluvaa maksua omista varoista pidetään todettuna, kun se tullilainsäädännön mukaisesti kirjataan tileihin ja voidaan antaa tiedoksi maksuvelvolliselle.
53. Vaikka asetuksen 2 artiklan 1 kohdan sanamuoto sallii molemmat edellä esitetyt tulkinnat, katson, että komission puolustama kanta on oikea. Asiassa komissio vastaan Saksan liittotasavalta antamassaan ratkaisuehdotuksessa(17) julkisasiamies Mancini huomautti asetukseen N:o 2981/77, joka on korvattu asetuksella N:o 1552/89, liittyvästä vastaavasta tulkintakysymyksestä, että toteaminen ei ole toimenpide, jonka myötä yhteisölle kuuluu maksu omista varoista, vaan ainoastaan tosiasia, jonka myötä jäsenvaltiolle syntyy velvollisuus antaa nämä varat komission käyttöön. Näin ollen oikeus omiin varoihin syntyy, kun yhteisön lainsäätäjän sille asettamat edellytykset täyttyvät. Jos asia olisi toisin, ja tämän oikeuden syntyminen riippuisi kansallisten viranomaisten aloitteesta, seurauksena voisi olla, että omien varojen kirjaamista tileihin yhteisölle kuuluviksi voitaisiin haluttaessa lykätä tai – lisättäköön tähän myös – että se voitaisiin estää.
54. Yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa antama tuomio on täysin julkisasiamiehen tekemän analyysin mukainen, ilman että tuomioon olisi sisällytetty julkisasiamiehen tekemää seikkaperäisempää tarkastelua. Yhteisöjen tuomioistuin nimittäin toteaa, että maksujen siirtämistä koskevan velvoitteen osalta ratkaisevassa asemassa ei ole ”ajankohta, jolloin maksut on todettu, vaan ajankohta, jolloin ne olisi ollut todettava”.(18) Tämä oikeuskäytäntö vahvistettiin myöhemmin asiassa komissio vastaan Kreikka 21.9.1989 annetussa tuomiossa(19) ja asiassa komissio vastaan Alankomaiden kuningaskunta 16.5.1991 annetussa tuomiossa.(20)
55. Edellä mainittu oikeuskäytäntö on mielestäni esillä olevan asian kannalta ehdottomasti merkityksellistä. Jos yhteisölle kuuluvat maksut katsottaisiin todetuiksi ainoastaan siinä tapauksessa, että jäsenvaltiot ovat tosiasiallisesti kirjanneet ne tileihin, tavoiteltuja parhaita mahdollisia edellytyksiä sille, että yhteisön on voitava saada käyttöönsä omat varat, ei olisi varmistettu. Maksuja, joita ei ole kirjattu tileihin kansallisten viranomaisten virheiden tai laiminlyöntien vuoksi, ei voitaisi silloin todeta omiksi varoiksi, mikä olisi ristiriidassa asetuksen N:o 1552/89 johdanto-osan toisen perustelukappaleen nimenomaisen tarkoituksen kanssa.
56. Tällainen tulos olisi lisäksi edellä mainitun asetuksen systematiikan vastainen. Asetuksen 17 artiklan 2 kohdassa säädetään erittäin tiukat edellytykset sille, että jäsenvaltiot vapautetaan velvoitteestaan asettaa todetut maksut omina varoina yhteisöjen käyttöön. Vapauttaminen on mahdollista, jos kantamista ei ole voitu toteuttaa ylivoimaisen esteen vuoksi tai jos tietojen tarkemmassa tarkastelussa osoittautuu, että jäsenvaltioista riippumattomista syistä kantaminen on mahdotonta toteuttaa. Säännöksen rajoittavan tarkoituksen vastaisesti toimittaisiin lähes tuhoisalla tavalla, jos nämä edellytykset eivät koskisi tapauksia, joissa jäsenvaltioiden olisi ollut objektiivisten tosiseikkojen perusteella ja niihin sovellettavan tullilainsäädännön mukaisesti todettava tullimaksut mutta joissa jäsenvaltiot ovat kuitenkin jättäneet toteamisen suorittamatta tai suorittaneet sen puutteellisesti tai liian myöhään. Ei ole nimittäin kovinkaan järkevää asettaa jäsenvaltioille tiukkoja vaatimuksia, jotka koskevat omien varojen toteamisen jälkeisten velvoitteiden noudattamista, jos toteamista koskeva velvoite itsessään ei perustu siihen, että sen objektiiviset edellytykset täyttyvät tosiasiallisesti ja oikeudellisesti.
57. Edellä mainittu vahvistetaan mielestäni oikeuskäytännössä, jossa yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että tullivelan olemassaolon toteamista koskevan velvoitteen ja velvoitteen, joka koskee tullivelan ja mahdollisen viivästyskoron kirjaamista komission tilille asetetun määräajan kuluessa,(21) välillä vallitsee erottamaton yhteys. Tämä todettu erottamaton yhteys riippuu nimittäin omien varojen toteamisesta. Se ei saa riippua jäsenvaltion mielivaltaisesta tai huolimattomasta toiminnasta.(22)
58. Kuvatessani edellä tämän asian taustaa totesin, että yhteisön rahoitusjärjestelmälle on tunnusomaista helposti horjuva tasapaino tulojen ja menojen välillä sekä tulojen rakenteen ja menojen rakenteen välillä. Järjestelmän haavoittuvuuden vuoksi edellytetään, että jäsenvaltioiden velvoitteet, jotka koskevat omien varojen toteamista, kantamista ja siirtämistä, on määritelty täsmällisesti ja että ne täytetään moitteettomasti. Tämän kanssa on ristiriidassa sellainen tilanne, että perinteisten omien varojen toteamisessa tapahtuneesta jäsenvaltion laiminlyönnistä koituva vahinko yksinkertaisesti tasattaisiin kaikkien jäsenvaltioiden kesken niin sanottujen BKTL-varojen kautta. Tällaista mahdollisuutta, joka on ristiriidassa jäsenvaltioilta edellytettävän keskinäisen lojaaliuden kanssa, on juuri vältettävä tulkitsemalla ja soveltamalla tiukasti yhteisön säännöksiä.
59. Edellä esitetyn perusteella olen päätynyt siihen lopputulokseen, että Tanskan viranomaisten olisi ollut asetuksen N:o 1552/89 2 artiklan 1 kohdan mukaisesti tämän asian perustana olevien tosiasioiden perusteella todettava 104 409,60 Tanskan kruunun suuruiset tullimaksut yhteisön omiksi varoiksi. Tällä laiminlyönnillä itsessään on jo rikottu yhteisön lainsäädännön mukaisia kyseisen jäsenvaltion velvoitteita.
D Omia varoja koskevien säännösten ja yhteisön tullilainsäädännön välinen yhteys
60. Tanskan hallitus myöntää, että Tanskan tulliviranomaiset ovat tehneet virheen, jonka myötä tullimaksuja ei ole todettu omiksi varoiksi, mutta kuitenkin kiistää tästä laiminlyönnistä seuraavan, että Tanskan hallituksen olisi vielä siirrettävä virheellisesti toteamatta jääneet varat komissiolle. Tanskan hallitus väittää, että tässä tapauksessa tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltaminen estää kyseisten tullien kantamisen maksuvelvolliselta ja että nimenomaisen oikeusperustan puuttuessa yhteisön oikeudesta sen ei voida katsoa olevan vastuussa hallintonsa tekemästä arviointivirheestä.
61. En pidä edellä mainittua väitettä hyväksyttävänä. Kuten edellä 59 kohdassa todettiin, on katsottava, että Tanskan hallitus on soveltanut puutteellisesti asetuksen N:o 1552/89 2 artiklan 1 kohtaa, joten se on jättänyt virheellisesti toteamatta 140 409,60 Tanskan kruunun suuruisen rahamäärän yhteisön omiksi varoiksi ja jättänyt sen virheellisesti siirtämättä komission tilille. Maksusta vapauttaminen jollakin kyseisen asetuksen 17 artiklan 2 kohtaan sisältyvällä perusteella ei ole mahdollista, koska maksun kantamisen mahdottomuus on suoranaista seurausta Tanskan hallinnon arviointivirheestä. Näin ollen omia varoja koskevien yhteisön säännösten mukaan Tanskan hallituksen on vielä siirrettävä virheellisesti toteamatta jääneet omat varat.
62. En myöskään pidä hyväksyttävinä Tanskan hallituksen perusteluja, jotka on johdettu omia varoja koskevien säännösten ja yhteisön tullilainsäädännön välisestä väitetystä yhteydestä. Omia varoja koskevissa säännöksissä säädetään yhteisön ja jäsenvaltioiden välisestä oikeussuhteesta todettaessa ja siirrettäessä omia varoja. Yhteisön tullilainsäädännössä säädetään jäsenvaltioiden ja yritysten välisistä oikeussuhteista tehtäessä tulli-ilmoituksia sekä määrättäessä ja kannettaessa tuonti- ja vientitulleja. Pitää paikkansa, että näiden järjestelmien välillä on yhteys siinä mielessä, että toimivaltaisten kansallisten tulliviranomaisten on määriteltävä, määrättävä ja kannettava omiksi varoiksi todetut tullit sovellettavan tullilainsäädännön mukaisesti, mutta tämä yhteys on ensisijaisesti tekninen ja toiminnallinen.
63. Se, mitä tapahtuu tulliviranomaisten ja verovelvollisten välisessä suhteessa, ei periaatteessa vaikuta siihen, kuinka yhteisö ja jäsenvaltiot käsittelevät keskenään tullimaksuista saatavia tuloja omina varoina, jotka on sellaisiksi todettu tai jotka olisi ollut todettava.(23) Jos tilanne olisi toinen, jäsenvaltioiden ja yhteisön keskinäinen kyseisten omien varojen käsittely riippuisi riskeistä, jotka ovat luonteenomaisia tulliliikenteen hallinnolliselle käsittelylle. Yhteisön lainsäätäjä on juuri halunnut vähentää tällaisia riskejä mainitsemalla asetuksen N:o 1552/89 17 artiklan 2 kohdassa tarkasti, millä edellytyksin jäsenvaltiot voidaan vapauttaa velvoitteestaan siirtää komissiolle omat varat, jotka ne ovat todenneet tai jotka niiden olisi ollut todettava.
64. Pääsäännöstä, jonka mukaan omia varoja koskee tyhjentävä sääntelyjärjestelmä, joka tässä asiassa koostuu omista varoista vuonna 1994 tehdystä päätöksestä ja asetuksesta N:o 1552/89, voidaan poiketa ainoastaan silloin, jos yhteisön lainsäätäjä itse on säätänyt, että tietyt mahdolliset tapaukset, joita voi esiintyä määrättäessä ja kannettaessa tuonti- ja vientitulleja, voivat nimenomaisesti määritellyllä tavalla vaikuttaa omia varoja koskevien säännösten mukaisiin jäsenvaltioiden velvoitteisiin.(24)
65. Tanskan hallitus ja sen päätelmiä tukevat hallitukset esittivät vastaväitteenä, että tämä johtaisi jäsenvaltioiden vastuuseen tullilainsäädäntöä sovellettaessa tapahtuvista virheistä ja laiminlyönneistä. Siten tilanteesta joutuisivat kärsimään ennen kaikkea ne jäsenvaltiot, jotka käyvät muita jäsenvaltioita suhteellisesti enemmän kauppaa kolmansien maiden kanssa. Tämän ratkaisuehdotuksen 47 kohdassa todettiin, että vastuun käsitteen käyttäminen on virheellistä, mistä riippumatta on myös muita perusteita, miksi en voi hyväksyä tätä perustelua. Omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen 2 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot saavat pidättää itsellään kymmenen prosenttia siirrettäviksi kuuluvista perinteisistä omista varoista,(25) joten voidaan todeta, että jäsenvaltioilla, jotka katsovat itselleen koituvan suhteellisesti enemmän riskejä kuin muille jäsenvaltioille, on tämän lähestymistavan mukaan myös suhteellisesti enemmän tuloja kuin muilla jäsenvaltioilla. Lisäksi edellä mainittu perustelu on outo, koska sen mukaan nämä riskit on yksinkertaisesti siirrettävä yhteisön ja epäsuorasti muiden jäsenvaltioiden kannettaviksi. Näiden olisi siis kärsittävä taloudelliset seuraukset, joita koituu tiettyjen jäsenvaltioiden hallinnon huolimattomuudesta tullilainsäädännön soveltamisessa. Lyhyesti sanottuna ensin mainitut jäsenvaltiot haluavat nauttia hyödyistä mutta jättää osallistumatta kustannuksiin.
E Tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltamisen vaikutus omia varoja koskevien säännösten mukaisiin velvoitteisiin
66. Tanskan hallitus katsoi, että tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltaminen yhdessä soveltamisasetuksen N:o 2454/93 871 ja 873 artiklan kanssa johtaa tässä asiassa siihen, että tullimaksuja, jotka tulliviranomaisten olisi pitänyt määrätä, ei voida enää määrätä eikä kantaa. Näin ollen komission mainitsema yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö asioissa komissio vastaan Saksa,(26) komissio vastaan Kreikka(27) ja komissio vastaan Alankomaat(28) ei olisi sovellettavissa esillä olevaan tilanteeseen. Lisäksi komissio on edellä mainitun soveltamisasetuksen 871 ja 873 artiklan mukaisessa menettelyssä hyväksynyt tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltamisen. Silloin komission olisi luonnollisesti ollut otettava huomioon vaikutus omien varojen toteamiseen ja siirtämiseen.
67. Kun on todettu, että esillä olevassa asiassa Tanskan hallituksen olisi ollut todettava ja kannettava 140 409,60 Tanskan kruunun suuruinen tullivelka ja että toimivaltaisten Tanskan tulliviranomaisten toiminta on johtanut tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltamiseen, minkä myötä tullin kantamisesta on tullut mahdotonta, on ainoastaan vielä selvitettävä, vapautuuko Tanskan hallitus tullikoodeksin kyseisen säännöksen tai tullikoodeksiin perustuvan järjestelmän soveltamisen yhteydessä velvoitteesta siirtää komissiolle tullimaksut, jotka sen olisi ollut todettava omiksi varoiksi.
68. Vastauksessani edellisessä kohdassa esille nousseeseen kysymykseen haluan pitää lähtökohtana sitä, että ei ole olemassa mitään yleistä oikeusperustaa sellaiselle kannalle, että tullimaksuja, jotka olisi ollut todettava omiksi varoiksi, ei tarvitsisi siirtää komissiolle. Tämän ratkaisuehdotuksen 53–57 kohdassa mainittu yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö koskee tapauksia, joissa asianosaiset jäsenvaltiot eivät olleet todenneet ajoissa tulleja tai muita maksuja. Tällöin yhteisön oikeuteen sisältyvien omia varoja koskevien säännösten mukaisten velvoitteiden täyttäminen myöhässä johti siihen, että tietyt omat varat oli siirrettävä viivästyskorkoineen. Jäsenvaltion mielivaltaisten tai huolimattomien toimien, jotka johtavat tullien kantamisen viivästymiseen, tai vastaavien toimien, jotka tekevät kyseisten tullien kantamisesta oikeudellisesti mahdotonta, välillä ei ole mitään periaatteellista eroa. Molemmissa tapauksissa asianomainen jäsenvaltio on vastuussa siitä, että omia varoja koskevien säännösten tavoite saavutetaan ja että siten omat varat, jotka jäsenvaltion oli todettava, siirretään.
69. Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen on yksinkertainen. Tullikoodeksi tai soveltamisasetus N:o 2454/93 ei sisällä säännöstä, jossa nimenomaisesti säädettäisiin, että jäsenvaltiot, jotka sovellettaessa tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohtaa eivät voi kantaa verovelallisilta tulleja, jotka jäsenvaltioiden olisi ollut todettava omiksi varoiksi, vapautettaisiin kyseisten rahamäärien siirtämisestä komissiolle.
70. Edellä esitetystä seuraa, että Tanskan kuningaskunnan on siirrettävä 140 409,60 Tanskan kruunua viivästyskorkoineen komissiolle, koska Tanskan kuningaskunta ei ole täyttänyt moitteettomasti omista varoista vuonna 1994 tehdyn päätöksen ja asetuksen N:o 1552/89 mukaisia velvoitteitaan.
71. Täydellisyyden nimissä haluan vielä huomauttaa, että komission osallistumisesta soveltamisasetuksen N:o 2454/93 871 ja 873 artiklan mukaiseen menettelyyn ei ole johdettavissa mitään perusteluja sille, että jäsenvaltiot vapautettaisiin omia varoja koskevien säännösten mukaisista velvoitteistaan sovellettaessa tullikoodeksin 220 artiklan 2 kohdan b alakohtaa.
72. Ensinnäkään edellä mainituissa säännöksissä ei anneta komissiolle vapauttamista koskevaa toimivaltaa. Toiseksi tällainen toimivalta ei sopisi juuri edellä mainitun menettelyn yhteyteen, koska komissio olisi joutunut vertaamaan verovelallisen luottamuksen suojan periaatteen soveltamista sen mahdolliseen vaikutukseen yhteisön varoihin. Kolmanneksi osallistuessaan kyseiseen menettelyyn komissio hoitaa aivan muuta tehtävää kuin tehtävää valvoa omia varoja koskevien säännösten noudattamista, sillä tällöin komissio on vastuussa yhdenvertaisuudesta ja yhdenmukaisuudesta sovellettaessa yhteisön tullilainsäädäntöä.
F Oikeudenkäyntikulut
73. Olen sitä mieltä, että komission kanneperusteet ovat hyväksyttäviä, joten katson olevan asianmukaista, että Tanskan kuningaskunta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
VI Ratkaisuehdotus
74. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin toteaa seuraavaa:
1) Komission kanne otetaan tutkittavaksi.
2) Koska Tanskan kuningaskunta ei ole moitteettomasti todennut 140 409,60 Tanskan kruunun suuruisia tullimaksuja eikä antanut kyseistä summaa viivästyskorkoineen 20.12.1999 lukien omina varoina komission käyttöön, se ei ole noudattanut yhteisön lainsäädännön mukaisia velvoitteitaan eli niitä velvoitteitaan, jotka johtuvat Euroopan yhteisöjen omista varoista 31 päivänä lokakuuta 1994 tehdyn neuvoston päätöksen 94/728/EY, Euratom 2 ja 8 artiklasta sekä yhteisöjen omista varoista tehdyn päätöksen 88/376/ETY, Euratom soveltamisesta 29 päivänä toukokuuta 1989 annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1552/89 2 artiklan 1 kohdasta.
3) Tanskan kuningaskunta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
1 – Alkuperäinen kieli: hollanti.
2 – EYVL L 293, s. 9.
3 – EYVL L 244, s. 27.
4 – EYVL L 155, s. 1.
5 – EYVL L 175, s. 3.
6 – EYVL L 302, s. 1.
7 – EYVL L 253, s. 1.
8 – EYVL L 212, s. 18.
9 – EUVL L 187, s. 16.
10 – EYVL L 82, s. 1.
11 – Asia 303/84, komissio v. Saksa, tuomio 20.3.1986 (Kok. 1986, s. 1171, 17–19 kohta).
12 – EYVL L 356, s. 1.
13 – 21 päivänä joulukuuta 1977 annetun Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavan varainhoitoasetuksen muuttamisesta erottamalla sisäisen tarkastuksen tehtävä varainhoidon ennakkovalvonnan tehtävästä 9 päivänä huhtikuuta 2001 annettu neuvoston asetus (EY, EHTY, Euratom) N:o 762/2001 (EYVL L 111, s. 1).
14 – Asia 110/76, Pretore di Cento, tuomio 5.5.1977 (Kok. 1977, s. 851).
15 – Asia C-96/89, komissio v. Alankomaat, tuomio 16.5.1991 (Kok. 1991, s. I-2461).
16 – Tuonti- tai vientitullien maksamisvelvoitteen sisältävään tullimenettelyyn ilmoitetuista tavaroista velalliselta kantamatta jääneiden tuonti- tai vientitullien kantamisesta jälkitullauksin 24 päivänä heinäkuuta 1979 annettu neuvoston asetus (ETY) N:o 1697/79 (EYVL L 197, s. 1).
17 – Mainittu edellä alaviitteessä 11. Ks. erityisesti s. 1176 ja 1177.
18 – Ks. alaviitteessä 11 mainitussa asiassa komissio v. Saksa annetun tuomion 17 kohta.
19 – Asia 68/88, komissio v. Kreikka, tuomio 21.9.1989 (Kok. 1989, s. 2965, Kok. Ep. X, s. 167, 14 kohta).
20 – Ks. alaviitteessä 15 mainitussa asiassa komissio v. Alankomaat annetun tuomion 37 ja 38 kohta.
21 – Ks. alaviitteessä 11 mainitussa asiassa komissio v. Saksa annetun tuomion 11 kohta; alaviitteessä 19 mainitussa asiassa komissio v. Kreikka annetun tuomion 17 kohta ja alaviitteessä 15 mainitussa asiassa komissio v. Alankomaat annetun tuomion 38 kohta.
22 – Ks. alaviitteessä 15 mainitussa asiassa komissio v. Alankomaat annetun tuomion 37 kohta.
23 – Ks. alaviitteessä 14 mainitussa asiassa Pretore di Cento annetun tuomion 4–6 kohta.
24 – Tässä esitetty pääsääntö, jonka mukaan omien varojen ja tullilainsäädännön välillä tehdään täsmällinen ero, on myös johdettavissa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Ks. esim. asia C-61/98, De Haan Beheer BV, tuomio 7.9.1999 (Kok. 1999, s. I-5003, 34 ja 35 kohta) ja asia C-112/01, SPKR, tuomio 14.11.2002 (Kok. 2002, s. I-10655, 34 kohta).
25 – Nykyisin 25 prosenttia. Ks. Euroopan yhteisöjen omien varojen järjestelmästä 29 päivänä syyskuuta 2000 tehty neuvoston päätös 2000/597/EY, Euratom (EYVL L 253, s. 42; jäljempänä omista varoista vuonna 2000 tehty päätös).
26 – Mainittu edellä alaviitteessä 11.
27 – Mainittu edellä alaviitteessä 19.
28 – Mainittu edellä alaviitteessä 15.