52011DC0585

I. JOHDANTO

Direktiivi 2003/109/EY[1] pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asemasta, jäljempänä ’direktiivi’, annettiin 25. marraskuuta 2003. Kyseessä oli toinen laillista maahanmuuttoa koskeva direktiivi[2] sen jälkeen kun Amsterdamin sopimuksella otettiin käyttöön asiaa koskeva lainsäädäntövalta EU:n tasolla.

Direktiivillä luotu uusi asema perustui Eurooppa-neuvoston vuonna 1999 esittämään pyyntöön, jonka tarkoituksena oli edistää jäsenvaltioissa pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten kotoutumista sekä tukea taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Tavoitteen saavuttamiseksi pitkään oleskelleille kolmansien maiden kansalaisille myönnetään turvattu asema, joka käsittää tietyt yhdenmukaiset, mahdollisimman lähellä Euroopan unionin kansalaisten nauttimia oikeuksia olevat oikeudet. Lisäksi heille annetaan tietyin edellytyksin oikeus oleskella muissa jäsenvaltioissa.

Direktiivi on merkittävä edistysaskel EU:n maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä, ja se koskee yli puolta miljoonaa[3] kolmannen maan kansalaista niissä 24 jäsenvaltiossa[4], joissa direktiiviä sovelletaan. Direktiivin soveltamisalaa laajennettiin hiljattain koskemaan kansainvälistä suojelua saavia henkilöitä direktiivin muuttamisesta 11 päivänä toukokuuta 2011 annetulla direktiivillä 2011/51/EU.

Tämä kertomus perustuu direktiivin 24 artiklassa säädettyyn komission raportointivelvollisuuteen. Kertomuksessa kuvaillaan lyhyesti, miten jäsenvaltiot ovat saattaneet direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään ja panneet sen täytäntöön, sekä esitetään mahdolliset ongelmat. Kertomuksen laadinnassa on hyödynnetty komission teettämää tutkimusta[5] sekä muita lähteitä, kuten useita Euroopan muuttoliikeverkoston kautta suoritettuja kyselyjä[6], yksittäisiä kanteluja, kysymyksiä, vetoomuksia, direktiivin soveltamiseen liittyvistä käytännön ongelmista käytyjä keskusteluja jäsenvaltioiden kanssa sekä muita selvityksiä[7].

Jäsenvaltioille on annettu mahdollisuus tarkistaa asiatiedot ja saattaa ne ajan tasalle.

II. KANSALLISEEN LAINSÄÄDÄNTÖÖN SAATTAMISEN ASTE JA SEURANTA

Direktiivin 26 artiklan mukaisesti jäsenvaltioiden oli saatettava direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä viimeistään 23. tammikuuta 2006.

Komissio järjesti jäsenvaltioiden kanssa useita tapaamisia vuosina 2005–2010 keskustellakseen direktiivin täytäntöönpanoon ja tulkintaan liittyvistä kysymyksistä.

Komissio käynnisti vuonna 2007 Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 258 artiklan (entinen 226 artikla) nojalla rikkomusmenettelyn 20:tä jäsenvaltiota[8] vastaan, koska ne eivät olleet saattaneet direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöään määräajassa tai eivät olleet ilmoittaneet komissiolle asianmukaisesti direktiivin noudattamisen edellyttämistä kansallisista säännöksistä. Yhteisöjen tuomioistuin antoi kolmen jäsenvaltion osalta tuomion.[9] Sittemmin kaikki jäsenvaltiot ovat ilmoittaneet kansallisista täytäntöönpanotoimenpiteistä, joten säännösten ilmoittamatta jättämisen vuoksi aloitetut rikkomusmenettelyt on lopetettu.

III. KANSALLISTEN TÄYTÄNTÖÖNPANOTOIMENPITEIDEN YHDENMUKAISUUS DIREKTIIVIN KANSSA

3.1. Henkilöllinen soveltamisala (3 artikla)

Direktiiviä sovelletaan jäsenvaltion alueella laillisesti oleskeleviin kolmansien maiden kansalaisiin. Direktiivissä säädetään kuitenkin useista poikkeuksista. Ongelmia aiheuttaa erityisesti maassa pelkästään tilapäisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten sulkeminen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle (3 artiklan 2 kohdan e alakohta). Eräät jäsenvaltiot tulkitsevat tässä säännöksessä olevaa poikkeusta hyvin väljästi ja määrittävät eräät kolmansien maiden kansalaisten ryhmät tilapäisesti oleskeleviksi, vaikka näiden henkilöiden oleskelulupa voidaan mahdollisesti uusia toistaiseksi, ilman määräaikaa ja riippumatta jäsenvaltiossa oleskelun kokonaiskestosta. Taiteilijoilta, urheilijoilta, papeilta, sosiaalityöntekijöiltä, tutkijoilta, maassa pysyvästi oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten perheenjäseniltä, heikosti koulutetuilta siirtotyöläisiltä tai muilta kolmansien maiden kansalaisilta, joiden oleskelu on aiheettomasti määritelty väliaikaiseksi, voidaan siten evätä EU:ssa pitkään oleskelleen asema Italiassa, Itävallassa, Kreikassa, Kyproksessa ja Puolassa. Direktiivin henkilöllisen soveltamisalan rajoittaminen heikentää huomattavasti direktiivin tehokkuusperiaatteen toteutumista.

Asia on parhaillaan käsiteltävänä Euroopan unionin tuomioistuimessa Alankomaiden Raad van Staten asiassa C-502/10 (M. Singh) esittämän ennakkoratkaisupyynnön perusteella.

3.2. Edellytykset pitkään oleskelleen aseman saamiseksi ensimmäisessä jäsenvaltiossa (4, 5 ja 6 artikla sekä 7 artiklan 1 kohta)

- 5 vuoden laillinen oleskelu (4 artikla)

Kolmansien maiden kansalaisten on täytynyt oleskella jäsenvaltion alueella laillisesti ja yhtäjaksoisesti viiden vuoden ajan, ennen kuin he voivat hakea pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemaa.

Jäsenvaltiot voivat määritellä ’laillisen oleskelun’ käsitteen kansallisessa lainsäädännössään, EU:n oikeuden puitteissa. Sen jälkeen kun käsite on määritelty, jäsenvaltiot eivät kuitenkaan voi rajoittaa määritelmää saattaessaan direktiivin 4 artiklan osaksi kansallista lainsäädäntöään. Jos laillinen oleskelu rajoitetaan oleskelulupaan perustuvaan oleskeluun ja jos viisumit ja muuntyyppiset oleskeluun oikeuttavat luvat on periaatteessa poissuljettu, eikä tällainen oleskelu kuulu 3 artiklan 2 kohdassa lueteltuihin poikkeuksiin, saattaa olla kyse tämän säännöksen virheellisestä saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä. Ongelmia voi tältä osin esiintyä Italiassa, Luxemburgissa, Ranskassa, Ruotsissa ja Slovakiassa.

Direktiivin 4 artiklan 3 kohdan mukaan poissaolojaksot jäsenvaltion alueelta eivät keskeytä viiden vuoden mittaista oleskeluajanjaksoa, kun ne kestävät alle kuusi kuukautta yhtäjaksoisesti ja niiden kokonaiskesto on korkeintaan kymmenen kuukautta viiden vuoden aikana.[10] Liettua ei ole saattanut tätä säännöstä osaksi kansallista lainsäädäntöään.[11] Moni jäsenvaltio[12] on hyödyntänyt mahdollisuutta sallia pidemmät poissaolot erityisissä tai poikkeuksellisissa tapauksissa (kuten vakava sairaus, opiskelu, työnteko) ilman, että viiden vuoden oleskelujakso keskeytyy.

Direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa säädetään opiskelua ja ammatillista koulutusta koskevista erityisistä (valinnaisista) laskentasäännöistä, jotka suurin osa jäsenvaltioista[13] on saattanut osaksi kansallista lainsäädäntöään.

- Varat ja sairausvakuutus (5 artiklan 1 kohta)

Tuloja koskevat vaatimukset vaihtelevat jäsenvaltiosta toiseen, sillä yleensä ne on määritelty sosiaaliturvan tason, vähimmäiselintason tai minimipalkan/-eläkkeen perusteella. Monissa jäsenvaltioissa säädetään vähimmäismääristä, joita korotetaan perheenjäsenten lukumäärästä sekä oleskelun kustannuksista riippuen. Turvatakseen vakaat ja säännölliset varat Kypros edellyttää, että työsopimuksen on oltava voimassa vähintään 18 kuukautta. Käytännössä tämä voi muodostaa merkittävän esteen, sillä maan työmarkkinoille ovat tunnusomaisia lyhyet työsopimukset.

Myös perheenjäsenten hakemusten käsittelyyn liittyy ongelmia: Bulgarian, Kreikan, Maltan, Puolan, Romanian ja Viron lainsäädäntö edellyttää, että pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemaa hakevien perheenjäsenten on osoitettava, että heillä on riittävät varat ja että näihin eivät kuulu perheenkokoajan tulot. Varoja koskevan vaatimuksen rajoitettu tulkinta estää perheenjäseniä vakiinnuttamasta asemaansa ja on vastoin direktiivin tavoitetta, joka on tukea pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten kotoutumista.

- Kotouttamisvaatimukset (5 artiklan 2 kohta)

Edellä esitettyjen edellytysten lisäksi jäsenvaltiot voivat myös vaatia, että kolmansien maiden kansalaiset täyttävät kotouttamisedellytykset. Tällainen säännös on voimassa Alankomaissa, Italiassa, Itävallassa, Kreikassa, Latviassa, Liettuassa, Luxemburgissa, Maltassa, Portugalissa, Ranskassa, Romaniassa, Saksassa, Tšekissä ja Virossa.[14] Kotouttamisedellytyksiin kuuluu kielitaito, jonka taso voi tosin vaihdella. Lisäksi niihin voi kuulua tietämys vastaanottavasta yhteiskunnasta, yleensä sen historiasta, oikeusjärjestyksestä ja arvoista.[15] Eräät jäsenvaltiot edellyttävät, että kolmansien maiden kansalaiset läpäisevät kokeen[16], jota ennen voidaan järjestää pakollisia kursseja. Joissakin jäsenvaltioissa kotouttamiskurssit ovat pakollisia.[17]

Saattaessaan tätä säännöstä osaksi kansallista lainsäädäntöään jäsenvaltioiden on kunnioitettava direktiivin tarkoitusta sekä otettava asianmukaisesti huomioon EU:n lainsäädännön yleiset periaatteet, kuten tehokkuusperiaate (direktiivin tehokkuuden varmistaminen) ja suhteellisuusperiaate. Arvioitaessa näiden seikkojen toteutumista voidaan käyttää apuna seuraavia indikaattoreita: hakijalta vaadittavan tiedon luonne ja taso, myös tietämys vastaanottavasta yhteiskunnasta, kokeesta aiheutuvat kustannukset, kotouttamiskoulutuksen ja kokeiden saatavuus sekä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemaa hakevalle henkilölle asetettujen kotoutumisvaatimusten ja jäsenvaltion kansalaisuutta hakevalle asetettujen (oletettavasti tiukempien) vaatimusten vertailu.

- Yleinen järjestys ja yleinen turvallisuus (6 artikla)

Koska jäsenvaltiossa pitkään oleskellut kolmannen maan kansalainen on jo lähtökohtaisesti oleskellut siellä vähintään viisi vuotta, jäsenvaltiolla on vähemmän mahdollisuuksia hylätä hakemus yleiseen turvallisuuteen ja yleiseen järjestyksen liittyvistä syistä kuin muiden laillista maahanmuuttoa koskevien direktiivien kohdalla. Jäsenvaltioiden on otettava huomioon seuraavat neljä seikkaa: yleistä järjestystä tai yleistä turvallisuutta uhkaavan rikkomuksen vakavuus tai laatu, henkilöstä aiheutuva vaara, oleskelun kesto ja siteet oleskelumaahan.

Tämän säännöksen saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä on vaikea arvioida: paitsi että kansallisten täytäntöönpanotoimien sanamuoto usein poikkeaa hieman direktiivin sanamuodosta, kansalliset säännökset perustuvat yleensä erilaisiin oikeuslähteisiin, joiden yhteis- ja oikeusvaikutusta voi olla vaikea arvioida. Edellä esitetyin varauksin voidaan todeta, että kansallisissa säännöksissä ei näytä olevan takeita siitä, että kaikki tässä artiklassa säädetyt seikat otetaan huomioon aina kun pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asema evätään Belgiassa, Espanjassa, Itävallassa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Ranskassa, Romaniassa, Slovakiassa, Sloveniassa[18] ja Unkarissa (kriteerien puutteellinen saattaminen kansalliseen lainsäädäntöön, erittäin epätarkka muotoilu, eräiden tuomioiden/rikosrekisterimerkintöjen johtaminen automaattisesti hakemuksen hylkäämiseen).

- Asiakirjatodisteet (7 artiklan 1 kohta)

Voimassa olevan matkustusasiakirjan ja asianmukaista asuntoa koskevan todisteen lisäksi hakemuksen tueksi voidaan vaatia myös muita asiakirjoja, jotka luetellaan direktiivin 4 ja 5 artiklassa. Sen vuoksi kansalliset säännökset, joiden mukaan hakijalta vaaditaan aina lisätodisteita, kuten rikosrekisteriote (Italia, Kypros, Romania, Slovenia, Tšekki, Unkari) tai yksityiskohtainen opintosuunnitelma (Bulgaria[19]), eivät näytä olevan direktiivin mukaisia.

Toinen eräisiin kansallisiin säännöksiin liittyvä ongelma koskee niitä seurauksia, joita aiheutuu, jos hakijalla ei ole todistusta asianmukaisesta asunnosta. Yleensä tällä tarkoitetaan tavanomaista asuntoa, joka täyttää yleiset turvallisuus- ja terveysnormit tai sosiaalisin perustein myönnettyyn asuntoon sovellettavat normit. Koska kyseessä ei ole maahanpääsyn edellytys, jäsenvaltioiden säännökset, joiden mukaan hakemus voidaan hylätä tällaisen todistuksen puuttuessa, ovat vastoin direktiiviä.[20] Lisäksi Maltan lainsäädännössä edellytetään, ettei asuntoa saa käyttää kukaan toinen henkilö, joka ei ole perheenjäsen. Tämä säännös vaikuttaa perusteettomalta.

Myös asiakirjatodisteita koskevien tarkkojen säännösten puuttuminen on vastoin yleistä periaatetta, jonka mukaan kolmansien maiden kansalaisten on voitava tuntea oikeutensa ja velvollisuutensa[21]. Tämä ongelma näyttäisi koskevan Alankomaita, Ruotsia ja Saksaa.

- Lisävaatimukset

Itävallan lainsäädännössä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen luvan myöntämistä koskeva säännös on ehdollisessa muodossa, ja myöntämisen edellytyksenä on sijoittautumisluvan saaminen. Tämä puolestaan riippuu tietyn kiintiöperusteen täyttymisestä tai riittävän pistemäärän saamisesta (taitoihin perustuva pistejärjestelmä), mikä ei vastaa direktiivin säännöksiä.

Kaikki 24 jäsenvaltiota perivät hakemuksista maksuja. Jos maksut ovat liian suuret, niiden voidaan katsoa olevan vastoin suhteellisuusperiaatetta sekä vastaavan laitonta ylimääräistä maahantulon edellytystä, joka puolestaan vaarantaa direktiivin tehokkuusvaikutuksen. Tältä osin ongelmallisen ryhmän muodostavat Alankomaat, Bulgaria, Kreikka, Kypros, Portugali ja Ranska, joissa hakemuksesta perittävä maksu on 260–600 euroa. Asiasta on käynnistetty rikkomusmenettely, joka on Euroopan unionin tuomioistuimen käsiteltävänä.[22]

3.3. Pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen lupa ja asema (8 artiklan 1, 2 ja 3 kohta)

Direktiivissä määritellään pitkään oleskelleen kolmannen kansalaisen aseman ja oleskeluluvan välinen olennainen ero: pitkään oleskelleen asema on pysyvä, ja lupa on ainoastaan osoituksena tästä asemasta.[23] Tämän pohjalta voidaan todeta, että aseman pysyvää luonnetta koskevien kansallisten säännösten puute (Alankomaat, Latvia, Portugali, Ranska ja Ruotsi) saattaa johtaa oikeudellisiin ongelmiin.

Jäsenvaltiot ovat saattaneet luvan voimassaoloaikaa koskevan säännöksen (8 artiklan 2 kohta) asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöään, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta[24]. Yleensä lupa on voimassa viisi vuotta.

Luvan muotoa koskevia sääntöjä (8 artiklan 3 kohta) muutettiin kolmansien maiden kansalaisten oleskeluluvan yhtenäisestä kaavasta annetun asetuksen (EY) N:o 1030/2002 muuttamisesta 18 päivänä huhtikuuta 2008 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 380/2008. Useat jäsenvaltiot (esim. Espanja[25], Italia ja Romania) eivät antaneet kansallisia säännöksiä luvassa mainittavista pakollisista tiedoista heti direktiivin voimaantulon jälkeen, mikä on aiheuttanut ongelmia liikkuvuudelle EU:n sisällä.

3.4. Luvan uusimisen edellytykset ja pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman peruuttaminen (8 artiklan 2 kohta ja 9 artikla)

- Pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen luvan uusiminen (8 artiklan 2 kohta)

Direktiivin 8 artiklan 2 kohta, joka koskee luvan uusimista ilman eri toimenpiteitä ja liittyy läheisesti pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskeluluvan vanhenemista koskevaan 9 artiklan 6 kohtaan, on saatettu asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä niissä jäsenvaltioissa, joissa ei ole erityistä uusimismenettelyä, sillä lupa on voimassa toistaiseksi. Säännös on saatettu asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä myös niissä jäsenvaltioissa, joissa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen lupa uusitaan ilman eri toimenpiteitä joko luvan vanhetessa tai pyynnöstä. Sen sijaan Kyproksen näissä tapauksissa perimät huomattavat maksut eivät näytä olevan sopusoinnussa ilman eri toimenpiteitä tapahtuvan uusimisen kanssa. Myös Slovakiassa määrättävät suuret sakot (jopa 1 659 euroa), joita peritään niiltä pitkään oleskelleilta kolmansien maiden kansalaisilta, jotka eivät pyydä luvan uusimista määräajassa, näyttävät olevan vastoin luvan automaattisen uusimisen periaatetta.

- Pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman peruuttaminen tai menettäminen (9 artikla)

Direktiivin 9 artiklassa säädetään pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman peruuttamisen tai menettämisen edellytyksistä. Aseman peruuttaminen on mahdollista jossakin 9 artiklan 1 ja 4 kohdassa luetelluista viidestä tapauksesta, ja siihen sovelletaan 9 artiklan 3 kohdassa säädettyjä edellytyksiä. Pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman peruuttamista ei voida perustella muilla syin.

Lisäksi jäsenvaltiot voivat peruuttaa oleskeluluvan 9 artiklan 2 kohdan nojalla, jos henkilö on poistunut EU:n alueelta yli kahdentoista kuukauden ajaksi, ellei pidempiä poissaolojaksoja sallita[26] erityisistä tai poikkeuksellisista syistä (esim. hankkeen kehittämiseen osallistuminen alkuperämaassa). Slovakia ja Alankomaat eivät ole saattaneet säännöstä asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöään, sillä ne ovat säätäneet myös muista perusteista, joiden nojalla aseman voi menettää, jos henkilö on ollut poissa kyseisen jäsenvaltion alueelta vähintään 180 päivää.

Direktiivin 9 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että pitkään oleskelleella kolmannen maan kansalaisella ei ole enää oikeutta säilyttää pitkään oleskelleen henkilön asemaa, jos hän aiheuttaa uhan yleiselle järjestykselle, vaikka uhka ei muodostakaan syytä karkottamiselle. Useimpien jäsenvaltioiden lainsäädäntöön on sisällytetty tämä mahdollisuus. Aina ei kuitenkaan ole selvää, otetaanko tekojen vakavuusaste huomioon. Erityisesti Ranskan lainsäädäntö, jonka mukaan pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asema voidaan peruuttaa, jos kolmannen maan kansalainen työskentelee ilman vaadittua työlupaa, näyttää ylittävän 9 artiklassa säädetyt aseman peruuttamisen edellytykset.

Direktiivin 9 artiklan 4 kohta, jonka mukaan henkilö menettää pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemansa ensimmäisessä jäsenvaltiossa, jos hänelle on myönnetty sama asema toisessa jäsenvaltiossa tai jos hän ei ole oleskellut ensimmäisen jäsenvaltion alueella kuuteen vuoteen, on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä kaikissa jäsenvaltioissa.

Direktiivin 9 artiklan 5 kohdassa säädetään yksinkertaistetusta menettelystä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saamiseksi uudelleen (esim. oleskelua tai kotoutumista koskevan vaatimuksen poistaminen tai helpottaminen) 9 artiklan 1 kohdan c alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa. Espanja[27], Kypros, Liettua ja Malta eivät ole osoittaneet saattaneensa tätä säännöstä kansalliseen lainsäädäntöönsä.

3.5. Oikeus tasavertaiseen kohteluun ensimmäisessä jäsenvaltiossa (11 artikla)

Direktiivin 11 artiklan mukaan pitkään oleskelleita kolmansien maiden kansalaisia on kohdeltava tasavertaisesti jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa useilla aloilla, kuten palkkatyö, koulutus, sosiaaliturva sekä tavaroiden ja palvelujen saatavuus. Useiden jäsenvaltioiden lainsäädännössä ei kuitenkaan ole tästä erityisiä säännöksiä, minkä vuoksi tiedonsaanti on valitettavasti puutteellista. Sen vuoksi on vaikea arvioida, vastaavatko kansalliset säännökset 11 artiklaa. Tästä aihepiiristä on tehty useita valituksia, jotka osoittavat, että säännöksen saattamisessa kansalliseen lainsäädäntöön saattaa esiintyä ongelmia, erityisesti jos tasavertaisen kohtelun periaatteen toteutuminen riippuu erilaisista alueellisista ja paikallisista viranomaisista.

12 jäsenvaltiota[28] on hyödyntänyt 11 artiklan 2 kohdassa säädettyä mahdollisuutta rajoittaa tasavertainen kohtelu koskemaan tapauksia, joissa paikkakunta, jossa pitkään oleskellut kolmannen maan kansalainen tai tämän perheenjäsenet ovat kirjoilla tai joka on mainittujen henkilöiden tavanmukainen asuinpaikka, on asianomaisen jäsenvaltion alueella. Lisäksi Kreikka on ainoa jäsenvaltio, jossa kansallinen lainsäätäjä rajoittaa 4 kohdan mukaisesti sosiaaliavun ja sosiaaliturvan osalta annettavan tasavertaisen kohtelun perusetuuksiin.[29] Työnteon osalta 17 jäsenvaltion[30] lainsäädännössä rajoitetaan pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten oikeutta palkkatyöhön tai kielletään heiltä kokonaan palkkatyö, johon liittyy julkisen vallan käyttöä.

Ongelmat kansalliseen lainsäädäntöön saattamisessa koskevat seuraavia seikkoja: koulutukseen pääsy Alankomaissa (yliopistoilla on oikeus periä suurempia maksuja Euroopan talousalueen ulkopuolelta tulevilta, myös pitkään oleskelleilta kolmansien maiden kansalaisilta), kiinteistöjen hankinta Puolassa, vapaan liikkuvuuden rajoittaminen Liettuassa (ulkomaalaisten liikkumisvapautta voidaan rajoittaa useista syistä, kuten muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien suojelu).

Italialainen tuomioistuin on pyytänyt Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua asiassa[31], joka koskee sitä, onko pelkästään EU:n kansalaisille tarkoitettu kansallinen asumistuki direktiivin 11 artiklan mukainen.

3.6. Suhde pysyviin kansallisiin oleskelulupiin – suotuisammat säännökset (13 artikla)

Direktiivin 13 artiklan nojalla jäsenvaltiot voivat myöntää pysyviä kansallisia oleskelulupia suotuisammin edellytyksin kuin direktiivissä säädetään. Tällaiset oleskeluluvat eivät kuitenkaan anna haltijalleen oikeutta oleskella toisessa jäsenvaltiossa. Kaikkiaan 13 jäsenvaltiota[32] on hyödyntänyt tätä mahdollisuutta esimerkiksi kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden, suursijoittajien tai muiden sellaisten kolmansien maiden kansalaisten kohdalla, joilla on erityinen side kyseiseen jäsenvaltioon (he ovat syntyneet jäsenvaltiossa tai oleskelleet siellä pitkään tai avioituneet jäsenvaltion kansalaisen kanssa).

Ongelmia saattaa esiintyä niissä jäsenvaltioissa[33], joissa kolmansien maiden kansalaisilla ei voi olla yhtä aikaa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskelulupaa sekä toista oleskelulupaa, vaan heidän on valittava jompikumpi. Valinta ei vastaa direktiivin 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa, joiden mukaan jäsenvaltioiden on myönnettävä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asema, jos hakija täyttää direktiivissä säädetyt edellytykset. Lisäksi tämä tilanne saattaa aiheuttaa kilpailua kansallisten oleskelulupien ja EU:n oleskelulupien välillä, jolloin kolmansien maiden kansalaisiin ei välttämättä sovelleta suotuisampia säännöksiä, koska lupatyyppien etujen vertailu edellyttää usein perusteellista maahanmuuttolain tuntemusta ja kattavaa analysointia.

3.7. Toisessa jäsenvaltiossa oleskelun ja työskentelyn edellytykset (14, 15, 16 ja 18 artikla)

Pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten vapaampi liikkuvuus EU:n sisällä on direktiivin tärkeimpiä saavutuksia, sillä se edistää osaltaan sisämarkkinoiden tehokasta toteutumista. Direktiiviä ei kuitenkaan ole saatettu kansalliseen lainsäädäntöön riittävän hyvin. Monissa jäsenvaltioissa direktiivin III luku, joka koskee oleskelua muissa jäsenvaltioissa, on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä vain osittain tai sen täytäntöönpano on viivästynyt. Lisäksi on esiintynyt ongelmia sellaisten oleskelulupien yhteydessä, joita myönnettäessä ei ole noudatettu direktiivin säännöksiä (ks. 3.3 kohta). Tilanne on johtanut siihen, että toisessa jäsenvaltiossa pitkään oleskelleilta kolmansien maiden kansalaisilta on evätty maahanpääsy sellaisin perustein, joista ei säädetä direktiivissä, tai heille ei ole myönnetty heille kuuluvia oikeuksia.

EU:n sisäinen liikkuvuus on toteutunut paljon tehokkaammin niissä jäsenvaltioissa, jotka eivät vaadi jossakin toisessa jäsenvaltiossa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saaneilta työmarkkinatestiä (eräissä tapauksissa ei vaadita myöskään työlupaa), eli Belgiassa[34], Kyproksessa, Latviassa, Puolassa, Portugalissa, Ruotsissa ja Unkarissa. Italiassa, Romaniassa ja Sloveniassa sovelletaan kansallisia kiintiöitä, jotka poikkeavat direktiivin 14 artiklan 4 kohdassa säädetyistä[35]. Kiintiöiden yhdenmukaisuus direktiivin kanssa riippuu siitä, perustuvatko ne työmarkkina-analyysiin. Sen vuoksi Italian soveltamat kiintiöt, jotka on jaoteltu kansallisuuden mukaan, näyttävät olevan vastoin direktiivin säännöksiä.

Eräät jäsenvaltiot ovat poistaneet vakaita ja säännöllisiä varoja sekä sairausvakuutustodistusta koskevat vaatimukset muissa jäsenvaltioissa pitkään oleskelleen kansalaisen aseman saaneilta, jotka hakevat oleskelulupaa. Italia, Ranska ja Romania soveltavat eräisiin pitkään oleskelleisiin kolmansien maiden kansalaisiin 15 artiklan nojalla tulovaatimuksia, jotka ovat 5 artiklassa säädettyjä vaatimuksia tiukempia. Tämä haittaa liikkuvuutta EU:n sisällä ja saattaa olla vastoin suhteellisuusperiaatetta sekä direktiivin tehokkuusperiaatetta.

Direktiivin 15 artiklan 3 kohdan nojalla jäsenvaltiot voivat vaatia sellaisilta pitkään oleskelleilta kolmansien maiden kansalaisilta, jotka hakevat oleskelulupaa, tiettyjä kotouttamistoimenpiteitä, ellei tätä kotouttamisvaatimusta ole sovellettu kyseisiin pitkään oleskelleisiin kolmansien maiden kansalaisiin jo ensimmäisessä jäsenvaltiossa. Kuten käytetystä sanamuodosta sekä kotouttamistoimien soveltamisalaa ja sisältöä koskevista rajoituksista ilmenee, nämä toimet eivät vastaa 5 artiklan 2 kohdassa säädettyjä kotouttamisedellytyksiä. Sen vuoksi kansalliset säännökset, joiden nojalla jossakin toisessa jäsenvaltiossa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saaneilta henkilöiltä vaaditaan muitakin kotouttamistoimenpiteitä kuin pelkkää kielikurssille osallistumista, vaikka häneen on jo sovellettu ensimmäisessä jäsenvaltiossa kotoutumisedellytystä, ovat vastoin direktiivin säännöksiä. Tämä koskee Itävaltaa, Latviaa, Ranskaa, Saksaa ja Viroa[36].

Direktiivin 18 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jäsenvaltiot voivat hylätä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskelulupahakemuksen, jos kyseinen henkilö muodostaa uhan kansanterveydelle. Joissakin jäsenvaltioissa on epäselvää, sovelletaanko mainittuihin tauteihin suojatoimenpiteitä myös jäsenvaltion omien kansalaisten kohdalla. Belgia, Italia, Latvia, Romania[37] ja Unkari eivät ole saattaneet kansalliseen lainsäädäntöönsä 18 artiklan 3 kohtaa, jossa kielletään jäsenvaltioita epäämästä oleskeluluvan uusiminen ensimmäisen oleskeluluvan myöntämisen jälkeen ilmenevien tautien takia. Lisäksi Kreikassa ja Liettuassa vaaditaan aina lääkärintodistus, vaikka 18 artiklan 4 kohdassa kielletään järjestelmälliset lääkärintarkastukset sekä maksujen periminen tällaisista tarkastuksista, ja Kyproksessa, Liettuassa, Latviassa, Romaniassa ja Tšekissä hakijan on itse maksettava lääkärintarkastuksesta tai -todistuksesta aiheutuvat kustannukset.

Direktiivin 16 artiklan 1 kohtaa, jonka mukaan pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen puolisolla ja alaikäisillä lapsilla on oikeus siirtyä kolmannen maan kansalaisen mukana toiseen jäsenvaltioon, kun perhe on muodostettu jo ensimmäisessä jäsenvaltiossa, ei ole saatettu asianmukaisesti osaksi Liettuan[38] ja Viron lainsäädäntöä, sillä maat soveltavat perheenyhdistämistä koskevia yleisiä sääntöjä, eikä Espanjassa ja Italiassa, jotka edellyttävät hakijoilta asuntoa. Lisäksi Unkarin lainsäädännössä oleva ehdollinen lauseke voi olla harhaanjohtava, kun on kyse pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen perheenjäsenten oikeudesta siirtyä kolmannen maan kansalaisen mukana.

3.8. Pitkään oleskelleelle kolmannen maan kansalaiselle toisessa jäsenvaltiossa myönnetty oleskelulupa (19 artiklan 2 ja 3 kohta ja 21 artikla)

Direktiivin 19 artiklan 2 kohdan mukaan toisen jäsenvaltion on myönnettävä pitkään oleskelleelle kolmannen maan kansalaiselle oleskelulupa, joka voidaan uusia, jos säädetyt edellytykset täyttyvät. Lisäksi toisen jäsenvaltion on ilmoitettava päätöksestään ensimmäiselle jäsenvaltiolle. Tätä tiedonantovelvollisuutta ei ole saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä Italiassa, Latviassa, Liettuassa, Ranskassa ja Romaniassa.

Heti kun pitkään oleskellut kolmannen maan kansalainen saa oleskeluluvan toisessa jäsenvaltiossa, häntä on kohdeltava kyseisessä jäsenvaltiossa tasavertaisesti 11 artiklassa tarkoitetuilla aloilla, kuten 21 artiklan 1 kohdassa säädetään. Säännöksen saattamisessa kansalliseen lainsäädäntöön on kuitenkin esiintynyt ongelmia: Liettuassa, Slovakiassa, Sloveniassa ja Suomessa tasavertainen kohtelu koskee vain niitä pitkään oleskelleita kolmansien maiden kansalaisia, joilla on pysyvä oleskelulupa, ja Alankomaissa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen väliaikainen oleskelulupa voidaan peruuttaa, jos asianomainen henkilö hakee sosiaaliavustusta.

Bulgariassa, Italiassa, Romaniassa, Slovakiassa, Sloveniassa[39] ja Suomessa rajoitetaan edelleen palkkatyötä ensimmäisten 12 kuukauden jälkeen. Tämä on vastoin direktiivin säännöksiä. Kansalliset säännökset eivät ole tältä osin selkeät Kreikassa ja Kyproksessa.

Perheenjäsenten osalta 19 artiklan 3 kohdassa säädetään, että toisen jäsenvaltion on myönnettävä heille oleskelulupa, joka voidaan uusia ja joka on voimassa yhtä kauan kuin pitkään oleskelleelle kolmannen maan kansalaiselle myönnetty oleskelulupa. Tätä säännöstä ei ole saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä Romaniassa ja Slovakiassa, ja Liettua[40] ja Slovenia soveltavat aiheettomia rajoituksia. Heti kun perheenjäsenille on myönnetty oleskelulupa, heillä olisi oltava perheenyhdistämistä koskevan direktiivin 14 artiklassa luetellut oikeudet. Tätä säännöstä ei ole saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä Latviassa, Romaniassa eikä Virossa. Lisäksi Slovenia ei ole saattanut sitä asianmukaisesti kansalliseen lainsäädäntöönsä työmarkkinoille pääsyn ja Suomi koulutuksen osalta.

3.9. Suoja karkottamista vastaan (12 ja 22 artikla)

Karkottamista ensimmäisestä jäsenvaltiosta säännellään direktiivissä tiukasti (12 artikla): jäsenvaltio voi tehdä päätöksen pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen karkottamisesta vain, jos hän muodostaa yleiselle järjestykselle tai yleiselle turvallisuudelle ”välittömän ja riittävän vakavan uhan”; päätöstä ei saa perustella taloudellisin syin. Ennen karkottamispäätöstä on arvioitava perusteellisesti henkilön tilannetta ja päätöksen seurauksia tiettyjen kriteerien pohjalta (12 artiklan 3 kohta). Ongelmia esiintyy niissä kansallisissa säännöksissä, joissa ei viitata nimenomaisesti tiettyyn uhkaan (Espanja, Romania, Ruotsi), joissa ei oteta huomioon kaikkia kriteerejä (Alankomaat, Belgia, Bulgaria, Latvia, Luxemburg, Ranska, Romania, Ruotsi, Unkari), joissa säädetään muistakin kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen liittyvistä perusteista tai joissa ei erikseen suljeta pois taloudellisia syitä 12 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

Direktiivin 22 artiklassa säädetään mahdollisuudesta poistaa maasta kolmannen maan kansalainen, jolle on myönnetty oleskelulupa toisessa jäsenvaltiossa mutta joka ei vielä ole saanut pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemaa kyseisessä jäsenvaltiossa. Lukuun ottamatta Maltaa, Portugalia ja Ruotsia jäsenvaltiot eivät ole antaneet asiasta erityisiä säännöksiä. Tämä on ongelmallista, sillä useimmissa jäsenvaltioissa on olemassa useita lisäperusteita kieltäytyä oleskeluluvan myöntämisestä tai peruuttaa oleskelulupa.

Jäsenvaltioissa sovellettavista yhteisistä vaatimuksista ja menettelyistä laittomasti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten palauttamiseksi 16 päivänä joulukuuta 2008 annetulla direktiivillä 2008/115/EY on ollut vaikutusta 22 artiklan 2 ja 3 kohtaan, sillä kyseisen direktiivin 6 artiklan mukaan jäsenvaltion alueella laittomasti oleskelevia kolmansien maiden kansalaisia, joilla on toisen jäsenvaltion myöntämä voimassa oleva oleskelulupa, on vaadittava siirtymään välittömästi kyseisen toisen jäsenvaltion alueelle. Jäsenvaltiot voivat päättää maasta poistamisesta vain, jos asianomainen kolmannen maan kansalainen ei noudata tätä vaatimusta. Myös direktiivissä 2008/115/EY säädettyjä menettelyllisiä takeita sekä maahantulokieltoa koskevia säännöksiä olisi noudatettava.

3.10. Menettelyyn liittyvät takeet (7 artiklan 2 kohta, 10 artikla, 19 artiklan 1 kohta ja 20 artikla)

- Hakemuksen käsittelyyn sovellettava määräaika (7 artiklan 2 kohta ja 19 artiklan 1 kohta)

Direktiivin 7 artiklan 2 kohdan mukaisesti useimmat jäsenvaltiot noudattavat kuuden kuukauden määräaikaa, jonka kuluessa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskelulupaa koskeva hakemus on käsiteltävä[41], sekä hyödyntävät mahdollisuutta pidentää määräaikaa ”poikkeuksellisissa olosuhteissa”. Belgian ja Saksan lainsäädäntö aiheuttaa ongelmia, sillä niissä ei ole selkeitä säännöksiä enimmäismääräajasta. Lisäksi eräissä jäsenvaltioissa voidaan käytännössä poiketa virallisista määräajoista.[42]

Useimmissa jäsenvaltioissa pitkään oleskelleet kolmansien maiden kansalaiset voivat oleskella toisessa jäsenvaltiossa sillä aikaa, kun heidän oleskelulupahakemustaan käsitellään.

Jäsenvaltioiden on määriteltävä, mitä tapahtuu, ellei päätöstä tehdä määräajassa (esim. hakijan väliaikaista oleskelulupaa pidennetään tai hakijalle annetaan myönteinen päätös tai kielteinen päätös, jonka jälkeen hakija voi valittaa päätöksestä). Direktiiviä ei tältä osin ole saatettu asianmukaisesti kansalliseen lainsäädäntöön Italiassa, Suomessa ja Virossa, sillä niissä ei ole annettu tästä asiasta lainkaan kansallisia säännöksiä.

Direktiivin tehokkuusvaikutuksen mukaisesti myönteisen päätöksen olisi vastattava pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskeluluvan saamista, kuten Alankomaissa tai Belgiassa tapahtuu, tai ainakaan se ei saisi viivyttää oleskelulupaan liittyvien oikeuksien saantia.

- Muut menettelyyn liittyvät takeet (7 artiklan 2 kohdan kolmas alakohta, 10 ja 20 artikla)

Direktiivin 7 artiklan 2 kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitettu tiedonantovelvollisuus ei käytännössä näytä toteutuvan riittävän hyvin, varsinkaan pitkään oleskelleille kolmansien maiden kansalaisille 11 artiklan mukaisesti myönnettyjen oikeuksien osalta.

Muut, 10 ja 20 artiklassa säädetyt menettelyyn liittyvät takeet on sisällytetty useimpien jäsenvaltioiden kansallisiin säännöksiin. Sen sijaan Tšekissä pitkään oleskellut kolmannen maan kansalainen, joka menettää asemansa 9 artiklan 4 kohdan mukaisesti, ei voi valittaa päätöksestä.

IV. PÄÄTELMÄT

EU on sitoutunut pitkällä aikavälillä edistämään kolmansien maiden kansalaisten, erityisesti unionin alueella pitkään oleskelleiden henkilöiden, kotoutumista ja syrjimätöntä kohtelua. Pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asemaa koskeva direktiivi on keskeinen keino edistää tämän tavoitteen saavuttamista, ja samalla se on EU:n maahanmuuttopolitiikan kulmakiviä. Direktiivin innovatiivista menettelyä laadittaessa on otettu huomioon sekä EU:n kansalaisiin sovellettava järjestelmä että unionin maahanmuuttopolitiikan tarpeet. Direktiivillä taataan jäsenvaltioissa pitkään oleskelleille kolmansien maiden kansalaisille laajemmat oikeudet kaikkialla unionin alueella, edistetään syrjimättömän kohtelun periaatetta ja määritellään ensimmäistä kertaa säännökset, joilla pyritään tukemaan liikkuvuutta jäsenvaltioiden välillä.

Direktiivin kunnianhimoinen tavoite huomioon ottaen on valitettavaa, ettei sillä ole ollut mainittavaa vaikutusta monissa jäsenvaltioissa. Vuonna 2009 noin 80 prosenttia kaikista pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saaneista asui neljässä jäsenvaltiossa: Virossa (187 400), Itävallassa (166 600), Tšekissä (49 200) ja Italiassa (45 200). Ranskassa ja Saksassa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen oleskelulupa oli myönnetty vain 2 000 henkilölle.[43] Lisäksi käytettävissä olevista tiedoista käy ilmi, että vain hyvin pieni osa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saaneista on hyödyntänyt tätä uutta mahdollisuutta liikkua Euroopan unionin sisällä (vähemmän kuin 50 henkilöä jäsenvaltiota kohden). Vaikka jäsenvaltioissa yli viisi vuotta oleskelleet kolmansien maiden kansalaiset eivät automaattisesti täytäkään edellytyksiä pitkään oleskelleen aseman saamiseksi (esimerkiksi, jos he eivät täytä tuloja koskevaa vaatimusta) tai heillä saattaa olla oikeus hakea kansalaisuutta ja he pitävät tätä parempana vaihtoehtona, pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemaan oikeutettujen ja aseman saaneiden lukumäärän välillä on huomattava ero.

Tästä kertomuksesta käy ilmi, että kolmansien maiden kansalaiset eivät yleisesti ole tietoisia pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemasta ja siihen liittyvistä oikeuksista. Lisäksi kertomus paljastaa puutteita direktiivin saattamisessa kansalliseen lainsäädäntöön (esimerkiksi direktiivin soveltamisalan rajoittava tulkinta, aseman myöntämiselle asetetut suurten maksujen kaltaiset ylimääräiset edellytykset, EU:n sisäisen liikkuvuuden laittomat esteet, tasavertaisen kohtelun periaatteen ja karkottamista vastaan säädetyn suojan vesittäminen). Nämä puutteet edellyttävät lisätoimia EU:n ja jäsenvaltioiden tasolla.

V. TULEVAT TOIMET

Komissio aikoo tehostaa toimintaansa sen varmistamiseksi, että direktiivi saatetaan asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä ja että se pannaan moitteettomasti täytäntöön koko EU:n alueella. Päästäkseen tähän tavoitteeseen komissio aikoo käyttää täysimääräisesti sille perussopimuksen mukaan kuuluvaa toimivaltaa sekä käynnistää tarvittaessa rikkomusmenettelyjä. Määräaika direktiivin saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä umpeutui viisi vuotta sitten, ja nyt on aika ottaa direktiivi käyttöön kaikilta osin.

Samanaikaisesti komissio aikoo jatkaa teknistä yhteistyötä jäsenvaltioiden kanssa. Yhteyskomitea tarkastelee jatkossakin ongelmia, pyrkii edistämään näkemysten vaihtoa direktiivin tulkinnasta ja tarjoaa neuvontaa. Esimerkiksi seuraavia oikeudellisia ja teknisiä seikkoja voitaisiin käsitellä laajemmin ja selkeyttää: kotouttamistoimet ja -edellytykset, pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten toisessa jäsenvaltiossa oleskelua koskevat erityiset säännöt, suoja karkottamista vastaan ja jäsenvaltioiden keskinäinen tietojenvaihto.

Lisäksi pitkään oleskelleille kolmansien maiden kansalaisille olisi annettava enemmän tietoa direktiiviin perustuvista oikeuksista. Komissio aikoo hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla verkkosivuja lähinnä tulevan maahanmuuttoportaalin kautta. Lisäksi komissio harkitsee yksinkertaisen oppaan laatimista pitkään oleskelleille kolmansien maiden kansalaisille. Komissio voi myös rohkaista ja tukea jäsenvaltioita käynnistämään tiedotuskampanjoita, joiden avulla pitkään oleskelleille kolmansien maiden kansalaisille kerrotaan heidän oikeuksistaan.

Jotta voitaisiin parantaa pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asemaa, tukea kolmansien maiden kansalaisten kotoutumista sekä tehostaa sisämarkkinoiden toimintaa, direktiiviin voitaisiin harkita seuraavia muutoksia: väliaikaiset oleskelujaksot voitaisiin ottaa paremmin huomioon laskettaessa viiden vuoden oleskelua; kiertomuuttoa voitaisiin edistää joustavoittamalla sääntöjä, jotka koskevat poissaoloa EU:n alueelta, EU:n sinisen kortin järjestelmän mukaisesti[44]; työmarkkinoille pääsyä toisessa jäsenvaltiossa voitaisiin edistää; ja lisäksi voitaisiin yksinkertaistaa pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman saantia toisessa jäsenvaltiossa.

[1] EUVL L 16, 23.1.2004, s. 44.

[2] Ensimmäinen oli direktiivi 2003/86/EY oikeudesta perheenyhdistämiseen.

[3] 567 100 vuonna 2009 (lähde: Eurostat).

[4] Direktiivi ei sido Tanskaa, Irlantia eikä Yhdistynyttä kuningaskuntaa.

[5] Komission tukema tutkimus, jonka on toteuttanut Andersson Effers Felixin johtama konsortio, johon osallistuivat myös Matrix Insight Ltd ja Centre for Migration Law. Tutkimuksessa päivitettiin Odysseus-verkoston (Academic Network for Legal Studies on Immigration and Asylum in Europe) vuonna 2007 toteuttaman tutkimuksen tulokset.

[6] Ks. erityisesti kyselyt nro 7, 41, 46, 53, 57, 148, 180 ja 209.

[7] D. Acosta Arcarazo, The Long-Term Residence Status as a Subsidiary Form of EU Citizenship . An Analysis of Directive 2003/109 , Martinus Nijhoff, 2011.

[8] Kaikki jäsenvaltiot lukuun ottamatta Itävaltaa, Slovakiaa, Sloveniaa ja Puolaa.

[9] Asiat C-5/07 (komissio v. Portugali), C-59/07 (komissio v. Espanja) ja C- 34/07 (komissio v. Luxemburg).

[10] Sellaisten kolmansien maiden kansalaisten kohdalla, joilla on kolmansien maiden kansalaisten maahantulon ja oleskelun edellytyksistä korkeaa pätevyyttä vaativaa työtä varten annetussa direktiivissä 2009/50/EY tarkoitettu sininen kortti, poissaolojakso voi kestää enintään 12 kuukautta yhtäjaksoisesti ja poissaolojaksojen kokonaiskesto voi olla enintään 18 kuukautta.

[11] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[12] Alankomaat, Espanja, Italia, Itävalta, Kypros, Latvia, Luxemburg, Malta, Puola, Romania, Saksa, Suomi ja Tšekki.

[13] Kaikki jäsenvaltiot lukuun ottamatta seuraavia maita: Italia, Kypros, Liettua, Ranska, Ruotsi ja Suomi.

[14] Vaatimus ei kuitenkaan koske perheenjäseniä Latviassa, Liettuassa, Luxemburgissa, Maltassa, Romaniassa, Saksassa ja Virossa.

[15] Alankomaat, Itävalta, Kreikka, Liettua, Malta, Ranska ja Saksa.

[16] Alankomaat, Italia, Itävalta, Kreikka, Latvia, Liettua, Malta, Portugali, Romania, Saksa ja Viro.

[17] Ranskassa kansalaiskasvatuskurssit.

[18] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[19] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[20] Säännöksen saattamisessa osaksi kansallista lainsäädäntöä saattaa esiintyä ongelmia seuraavissa jäsenvaltioissa: Italia, Itävalta, Kypros, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Puola, Ranska, Romania, Saksa, Slovakia, Tšekki ja Unkari.

[21] Yhteisöjen tuomioistuimen 30.5.1991 antama tuomio asiassa C-361/88.

[22] Asia C-508/10, komissio v. Alankomaat.

[23] Ks. johdanto-osan 11 kappale.

[24] 10 vuotta: Ranska ja Tšekki; lupa on voimassa toistaiseksi: Italia, Saksa, Slovenia ja Suomi.

[25] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[26] Belgia, Itävalta, Luxemburg, Malta, Portugali, Slovenia, Suomi ja Tšekki.

[27] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[28] Belgia, Espanja, Italia, Itävalta, Kreikka, Kypros, Luxemburg, Puola, Ranska, Saksa, Tšekki ja Unkari.

[29] Näillä tarkoitetaan etuja, jotka vaikuttavat lasten, vähävaraisten ja perheiden suojeluun.

[30] Belgia, Bulgaria, Espanja, Italia, Itävalta, Kreikka, Kypros, Liettua, Luxemburg, Puola, Ranska, Romania, Ruotsi, Saksa, Slovenia, Tšekki ja Unkari.

[31] Asia C-571/10.

[32] Alankomaat, Belgia, Bulgaria, Espanja, Kreikka, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovenia, Suomi, Tšekki ja Unkari.

[33] Belgia, Italia, Itävalta, Kreikka, Liettua, Luxemburg, Puola, Portugali, Romania, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro.

[34] EU:n kansalaisiin sovellettavien väliaikaisten toimenpiteiden soveltamisen aikana; koskee pelkästään ammatteja, joissa on pula työvoimasta.

[35] Sovelletaan vain Itävallassa.

[36] Tätä vaatimusta ei kuitenkaan sovelleta väliaikaisiin oleskelulupiin.

[37] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[38] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[39] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[40] Lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muuttamassa.

[41] 30 päivää: Slovenia; kaksi kuukautta: Tšekki; kolme kuukautta: Bulgaria, Espanja, Italia, Latvia, Puola, Slovakia, Tšekki ja Viro; neljä kuukautta: Ranska ja Unkari.

[42] Esim. Italia.

[43] Lähde: Eurostat.

[44] Direktiivi 2009/50/EY.