52002IE0866

Talous- ja sosiaalikomitean lausunto aiheesta "EU:n taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion strategia"

(2002/C 241/29)

Talous- ja sosiaalikomitea päätti 12. heinäkuuta 2001 työjärjestyksensä 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti antaa lausunnon aiheesta "EU:n taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion strategia".

Asian valmistelusta vastannut alakomitea "EU:n taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion strategia" antoi lausuntonsa 14. kesäkuuta 2002. Esittelijä oli Campbell Christie.

Talous- ja sosiaalikomitea hyväksyi 17. ja 18. heinäkuuta 2002 pitämässään 392. täysistunnossa (heinäkuun 18. päivän kokouksessa) seuraavan lausunnon. Äänestyksessä annettiin 84 ääntä puolesta, ei yhtään vastaan, ja 6 pidättyi äänestämästä.

1. Rakennerahastot ja taloudellinen ja yhteiskunnallinen koheesio

1.1. Vuodesta 1988 EU:n rakennepoliittisia toimia on ohjannut neljä periaatetta: ponnistusten keskittäminen, taloudellisen tuen ohjelmointitoimet, jäsenvaltioita koskeva täydentävyys sekä kumppanuus alueellisten taloudellisten tukitoimien suunnittelussa ja toimeenpanossa. Myöhemmin julkaisemissaan kertomuksissa, joista tuorein on toinen kertomus taloudellisesta ja sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta, komissio on osoittanut, että rakennetoimin toteutetut toimenpiteet ovat tasaisesti kaventaneet unionin alueiden välistä taloudellista ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Ei liene yllättävää, että lähentyminen on ollut voimakkainta niillä alueilla, jotka ovat rakennerahastoasetusten nojalla oikeutettuja tavoite 1 -tukeen. Vaikka tulot asukasta kohti unionin vauraimmilla alueilla ovat edelleen huomattavasti korkeammat kuin unionin köyhimmillä alueilla, kootut tiedot osoittavat, että jälkimmäisillä alueilla tulot asukasta kohti ovat vuodesta 1988 lähentyneet unionin keskiarvoa.

1.2. Vuonna 1988 toteutetun uudistuksen vaikutus on ollut merkittävä erityisesti unionin kaikkein heikommassa asemassa olevilla alueilla, joilla taloudellisen koheesion alalla on edistytty huomattavasti.

1.2.1. Alueiden välisillä asukaskohtaisilla tuloeroilla mitattavan taloudellisen koheesion osalta on rakennerahastoille asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa edistytty huomattavasti. Komission toisessa koheesiokertomuksessa esittämät tiedot osoittavat, että unionin kolmessa köyhimmässä jäsenvaltiossa (Kreikka, Portugali ja Espanja) asukaskohtaiset tulot olivat vuonna 1988 unionin keskiarvosta 68 prosenttia ja vuonna 1999 jo 79 prosenttia. Vaikka taloudellinen lähentyminen jatkuisi samaa tahtia, komissio arvioi, että kyseiset maat saavuttavat asukaskohtaisten tulojen osalta EU:n nykyisen keskiarvon kuitenkin vasta 20-30 vuoden kuluttua. Kyseessä on siis luonteeltaan pitkäjänteinen prosessi.

1.2.2. Yhteiskunnallinen koheesio, jota mitataan alueellisen työttömyysasteen muutoksina, on osoittautunut taloudellista koheesiota vaikeammaksi ongelmaksi. Vaikka uusia työpaikkoja on 1990-luvun puolivälistä syntynyt runsaasti ja työttömyys on laskenut 11:stä noin 8:aan prosenttiin, alueiden väliset erot työllisyydessä ovat kääntyneet 1990-luvulla kasvuun huolimatta siitä, että 1980-luvun lopulla erot pienenivät työllisyyden vahvan kasvun ansiosta. Kuten komissio toisessa koheesiokertomuksessaan toteaa, alueellinen työttömyys oli vuonna 1999 alimmillaan 3 prosenttia (1970-luvun alun luokkaa). Pahimmin työttömyydestä kärsivillä alueilla vastaava luku oli keskimäärin 23 prosenttia (eli paljon suurempi kuin 1970-luvun alkuvuosina). Komissio toteaa taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevässä ensimmäisessä väliraportissa, että työllisyyden osalta unionin 10 prosentin parhaimmistoon kuuluvilla alueilla työllisyysaste oli vuonna 2000 keskimäärin 77,2 %, kun se vastaavan 10 prosentin osuuden muodostavilla työllisyystilanteeltaan kaikkein heikoimmilla alueilla oli vain 46 prosenttia.

1.2.2.1. On myönteistä, että pitkäaikaistyöttömien (eli yli vuoden työttömänä olleiden) osuus kaikista työttömistä on alentunut 49 prosentista 46 prosenttiin vuodesta 1997 vuoteen 1999. Kuten työttömyyden muutkin piirteet, myös pitkäaikaistyöttömyys vaihtelee huomattavasti unionissa Etelä-Italiassa, osissa Kreikkaa ja Belgiassa vallitsevasta 60 prosentista Itävallan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Suomen tiettyjen alueiden alle 20 prosentin osuuteen. Pitkäaikaistyöttömyyttä on erittäin vaikea saada alenemaan jopa suhteellisen voimakkaan talouskasvun aikana.

1.2.2.2. Toinen EU:n työmarkkinoilla esiintyvä ilmiö on nuorisotyöttömyys. Espanjassa, Suomessa ja Italiassa nuorisotyöttömyys oli vuonna 1999 yli 30 prosenttia, kun vastaava osuus Italian ja Espanjan tietyillä alueilla oli yli 50 prosenttia.

1.2.2.3. Vaikka naisten osuus työttömistä on vähentynyt 1990-luvun alun jälkeen ja oli vuonna 2000 alle 10 prosenttia, monissa jäsenvaltioissa ja alueilla sukupuolten välillä on työllisyydessä edelleen hyvin huomattavia eroja. On selvää, että tämä erityisongelma tulee laajentumisen myötä pahenemaan. Naisten työllisyyden edistämiseen sisältyy jatkossakin koko unionia ajatellen huomattavaa kasvupotentiaalia.

1.3. Unionin työmarkkinoilla tapahtunut kehitys paljastaa ne haasteet, joihin on vielä vastattava, mikäli EU aikoo päästä kaksi vuotta sitten Lissabonin huippukokouksessa asetettuihin työllisyystavoitteisiin. Tuolloin päämääräksi asetettiin korottaa työllisyysaste 70 prosenttiin vuoteen 2010 mennessä (vuoden 2000 työllisyysasteesta, joka oli 63,8 prosenttia) sekä lisätä naisten osuutta työvoimasta 60 prosenttiin. Unionin jäsenvaltioiden ja hallitusten päämiehet ovat sittemmin Nizzan ja Barcelonan huippukokouksissa ilmaisseet tukevansa näitä tavoitteita.

1.3.1. Unionin taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon tähtäävällä politiikalla on kiistämättä keskeinen asema Lissabonissa asetettujen työllisyystavoitteiden saavuttamisessa. EU:n rakennepolitiikat ovat avaintekijä kehitykseltään muista jälkeen jääneiden sekä taantuneiden teollisuusalueiden talouskasvumahdollisuuksien edistämisessä sekä pyrittäessä siten parantamaan mahdollisuuksia työpaikkojen luomiseen kyseisillä alueilla.

1.4. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion edistämiseen tähtäävän kehityksen ylläpitämisessä on lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna vielä ratkaistavia ongelmia.

1.4.1. Ensinnäkin työpaikkojen määrän kasvutahdin säilyttäminen korkealla tasolla riippuu unionin jäsenvaltioiden melko voimakkaan talouskasvun jatkumisesta. Yhdysvaltain talouskasvun kääntyminen laskuun, syyskuun 11. päivän terrori-iskujen taloudellinen jälkivaikutus sekä kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla jatkuva epävarmuus ovat vaikuttaneet kielteisesti unionin jäsenvaltioiden talouksiin siten, että ensi vuoden kasvuennusteita on alennettu. Nykytietojen perusteella vuonna 2001 EU:n talous kasvoi 1,7 prosenttia. Alkuperäinen kasvuennuste oli 3 prosenttia.

1.4.2. Toiseksi, korkeasta työttömyydestä huolimatta on monissa jäsenvaltioissa hiljattain ilmennyt työvoimapulaa. Tämä viittaa siihen, että syntymässä on "osaamisvaje", johon vastataan parhaiten ennakoivalla politiikalla, joka kokoaa yhteen kaikki toimijat, työnantajat ja työntekijät mukaan luettuina. Politiikan tavoitteena tulee olla työvoiman taitojen sovittaminen talouskehityksen muutokseen.

1.4.3. Kolmanneksi, eräät tahot ovat huolissaan EU:n työmarkkinoiden joustamattomuudesta, jonka katsotaan hillitsevän lisätyövoiman palkkaamista, sillä yritykset pelkäävät, että niiden on taloudellisen tilanteen aikanaan niin vaatiessa vaikea vähentää työvoimaa.

1.4.4. Neljänneksi, alueelliset erot työttömyysaseessa voivat kasvaa, mikäli alakohtaiset taloudelliset sokit yleistyvät. Tämä on hyvin todennäköistä alueilla, joiden talous riippuu voimakkaasti maataloudesta ja kalastuksesta. Yhteisen maatalouspolitiikan uudistukset johtavat väistämättä työpaikkojen vähentymiseen maaseutualueilla, mikä puolestaan kasvattaa kyseisten alueiden ja unionin keskiarvon välistä eroa.

1.4.5. Kaikki edellä mainitut tekijät korostavat sitä, että EU:n muita heikommassa asemassa olevilla alueilla on jatkossakin sovellettava vahvaa rakennerahastopolitiikkaa.

1.5. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion parantamiseen tähtäävä kehitys unionin tasolla on köyhyysongelman ratkaisuun tähtäävistä EU:n pyrkimyksistä tärkein. Vaikka rakennerahastojen kautta kanavoitavat EU:n ponnistelut ovatkin vain pieni osa köyhyyden torjuntatoimien kokonaisuutta, jonka pääosan muodostavat jäsenvaltioiden toimet, on tästä huolimatta totta, että rakennerahastoista tuettava taloudellisen toiminnan ja työpaikkojen perustamisen edistäminen ovat näkyviä ja tehokkaita keinoja EU:n laajuisessa taistelussa köyhyyttä vastaan.

1.5.1. Pitkäaikaisesti matalaan tulotasoon vaikuttavia päätekijöitä ovat mm. työttömyys, alhainen koulutustaso sekä tiivis perheen sisäinen taloudellinen riippuvuus. Vaikka myös muilla, väestötieteellisillä ja EU:n politiikan ulottumattomissa olevilla tekijöillä on merkittävä vaikutus, on odotettavissa, että vähän ansaitsevien osuus pienenee jatkuvan talouskasvun ja parantuvan työllisyyden myötä. Juuri tässä yhteydessä unionin rakennerahastojen vaikutus köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnassa lienee kaikkein tehokkain.

1.6. Tämän rakennerahastoja ja niiden saavutuksia valottavan yleiskatsauksen perusteella on selvää, että rakennerahastot ovat jatkossakin keskeinen osa EU:n politiikkaa, jolla pyritään tehostamaan talouskasvua, lisäämään työllisyyttä ja torjumaan sosiaalista syrjäytymistä unionin muita heikommassa asemassa olevilla alueilla. Samoin on selvää, että unionin alueilla on taloudellisen ja yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden saralla vielä paljon tehtävää.

1.7. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion lujittamisen merkitystä voidaan havainnollistaa tarkastelemalla saavutettujen myönteisten vaikutusten lisäksi yhteenkuuluvuuden edistämisen laiminlyönnin seurauksia unionin yhteiskunnan kannalta. Mikäli unionin taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiopolitiikkaa karsitaan, menetetään yhteiskuntamme yhteenkuuluvuuden edistämisen perusedellytys, ja yhteiskunnan heikoimpien ja syrjäytyneiden aineellinen hyvinvointi todennäköisesti heikkenee entisestään. Tämä puolestaan heikentää unionissa vallitsevaa poliittista yhteisvastuuta. Kuten hallintotavasta käytävästä keskustelusta ilmenee, unionin on osoitettava todeksi merkityksensä kansalaistensa perustarpeiden kannalta. EU:n taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiota edistämään tähtäävien pyrkimysten heikentäminen vahingoittaa varmasti EU:n uskottavuutta poliittisena ja taloudellisena järjestelmänä, joka pystyy vastaamaan tavallisen kansalaisen toiveisiin.

2. EU:n taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesiopolitiikan yleiset haasteet

2.1. Rakennerahastojen tulevaisuutta koskevassa keskustelussa avainasemaan nousevat perussyyt, jotka liittyvät unionin aseman säilyttämiseen tai vahvistamiseen taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesiopolitiikan toimeenpanossa. Komitea katsoo, että EU:n tulisi säilyttää keskeinen asema rakennerahastojen suunnittelussa ja niiden toiminnan toteuttamisessa. Sen lisäksi, että näin varmistettaisiin ja edistettäisiin tähän mennessä onnistuneilla toimilla saavutettuja tuloksia, se olisi paikallaan myös ajatellen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon kohdistuvia tulevia haasteita.

2.2. Laajentuminen. Unionin tulevan laajentumisen myötä EU:hun liittyy jopa kymmenen uutta jäsenvaltiota, joille on yleisesti tyypillistä alhainen asukaskohtainen tulotaso, työttömyysongelmat ja taloudellinen jälkeenjääneisyys (vaikka ehdokasvaltioiden välillä on luonnollisesti huomattavia eroja). Vaikka unionin jäsenyys lisääkin kaupankäyntimahdollisuuksia ja suoria ulkomaisia sijoituksia ja siten parantaa näiden maiden (sekä 15:n jäsenvaltion) taloudellisia näkymiä, ei ole todennäköistä, että uudet jäsenvaltiot pystyvät kuromaan kiinni nykyisten jäsenvaltioiden taloudellisen etumatkan riittävän nopeasti kansalaistensa oikeutettujen odotusten mukaisesti, ellei rakennerahastoista ole tarjota myönteisesti vaikuttavaa taloudellista tukea. Rakennerahastojen tuoma hyöty ulottuu myös pelkkää rahoitusta pidemmälle ja kattaa vuonna 1988 tapahtuneen rahastojen uudistuksen jälkeen talouden kehittämisestä opitut tärkeät seikat. Jotta parhaita käytänteitä sovelletaan myös uusissa jäsenvaltioissa, on erittäin tärkeää, että EU jatkossakin pystyy valvomaan alueellisia talouden kehittämiseen tähtääviä ohjelmia.

2.3. Maailmanlaajuistuminen. Maailmanlaajuistuminen voimistuu väistämättä edelleen. Se vaikuttanee EU:n rakennerahastotoimintaan kahdella tavalla. Ensinnäkin EU:n työvoimarakenne todennäköisesti muuttuu kaikilla tuotantoaloilla, kun maailmanlaajuiset yritykset sopeuttavat osto- ja myyntistrategioitaan hyödykkeiden ja palvelujen kansainvälisen kaupan asteittaisen vapautumisen myötä tarjoutuvia uusia mahdollisuuksia vastaaviksi. Niinpä EU voi havaita taloudelliseen sopeuttamiseen, eli taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon, kohdistuvien haasteiden lisääntyvän vähitellen ajan myötä. Toiseksi yritysten investointien osuus EU:ssa voi laskea, kun sekä koti- että ulkomaiset yritykset muuttavat muualle hyödyntämään kannattavampia sijoitusmahdollisuuksia. Työllisyyden ja tulojen kasvuun liittyvä haaste kasvaa suhteessa siihen, miten paljon EU:sta sen ulkopuolelle suuntautuvat sijoitukset lisääntyvät ja/tai muualta unioniin tehtävien investointien määrä vähenee.

2.3.1. Tähän liittyen ja koska jäsenvaltiot ovat yksin suhteellisen heikkoja suunnittelemaan politiikkaa, joka korjaisi edellä mainitusta johtuvaa talouden epätasapainoa, korostuu EU-tason yhteisen ja koordinoidun koheesiopolitiikan merkitys entisestään.

2.3.2. Komitea korostaa, että tarvitaan erityisesti alueiden kilpailukykyyn ja tuotantotasoon liittyviä eroja tasapainottavia rakennerahastotoimia. Vasta sitten kaikki unionin alueet voivat hyötyä maailmanlaajuistumisen edetessä tarjoutuvista mahdollisuuksista. Tämä on Lissabonin strategian mukaista, ja inhimillisten voimavarojen kehittäminen nähdään tässä yhteydessä tulevan taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion keskeisenä elementtinä.

2.4. Ydin- ja reuna-alueiden epätasapaino. Tarkasteltaessa laajentumista ja maailmanlaajuistumista rinnakkain on havaittavissa akuutti vaara, että niiden yleisenä taloudellisena seurauksena keskus- ja reuna-alueiden välinen dynamiikka kärjistyy koko unionissa. Komitea on jo käsitellyt aihetta ja panee merkille, että myös komissio myöntää toisessa koheesiokertomuksessaan selkeästi riskin olemassaolon.

2.4.1. Talouden dualismilla kuvataan usein taloutta, jolle on yhtäältä tyypillistä hyvinvoiva, työllisyystilanteeltaan hyvä ja taloudeltaan dynaaminen ydinalue, jota ympäröi hitaasti kasvava, työttömyyden vaivaama ja taloudellisesti jähmeä reuna-alue. Käsite kuvaa tilannetta, jossa yhdentyneellä talousalueella on rinnakkain kaksi selvästi erilaista (ja mahdollisesti eri suuntiin kehittyvää) taloutta. Tällaisessa tilanteessa ongelmana on, että pelkästään markkinavoimien vaikutuksesta taloudelliseen dualismiin johtava kehitys pikemminkin vahvistuu kuin kääntyy. Vaarana on, että taloudellinen dualismi heikentää koko alueen pitkän aikavälin tuotantopotentiaalia tuhoamalla reuna-alueen tuotanto- ja kilpailukyvyn. Se voi myös johtaa taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion hajaantumiseen, mitä ei voida hyväksyä.

2.4.2. Vaikka yritysten kannalta talousalueen keskustassa sijaitseminen onkin hyödyllistä, taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesiopolitiikan tavoitteena on parantaa reuna-alueiden houkuttelevuutta. Paras keino siihen ei suinkaan ole yritysten toimipaikkaa koskevien päätösten rajoittaminen, vaan reuna-alueiden kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävien politiikkojen jatkuva kehittäminen ja toteuttaminen, henkilöresursseihin sijoittaminen, talouden perusrakenteiden uudistaminen (viestintä- ja liikennejärjestelmät) sekä paikan yleistä miellyttävyyttä lisäävien toimien totuttaminen (tutkimus- ja koulutuslaitokset, ympäristön kohentaminen jne.).

2.4.3. Se, että ilman unionin rakennepolitiikkaa laajentumisen ja maailmanlaajuistumisen tarjoama taloudellinen hyöty koituu muutaman unionin keskeisen alueen eduksi, on järein peruste jatkaa EU:n rakennepolitiikan parantelua ja kehittämistä. Samalla monet reuna-alueet (joihin kuuluu myös muihin verrattuna erittäin epäsuotuisassa asemassa olevia vuoristoalueita ja saaristoyhteisöjä) kuuluvat tässä yhteydessä häviäjiin, elleivät absoluuttisesti niin ainakin suhteellisesti tarkasteltuna. Vaikka taloudellisen toiminnan maantieteellinen jakautuma on unionissa pysynyt viimeksi kuluneet 20-30 vuotta lähes ennallaan, se tulee melko varmasti tulevan vuosikymmenen aikana keskittymään rahaliiton, itälaajentumisen ja globalisaation nopean etenemisen vuoksi. Niinpä unionitason rakennetoimien laajentamiselle sekä valmistautumiselle näiden uusien ja mahdollisesti dramaattisten muutosten varalle onkin erittäin pätevät perusteet.

2.5. Makrotalouden vakaus. Makrotalouden vakaus ja kestävä talouskasvu edistävät huomattavasti taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion saavuttamista. Talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen toteutuminen on vakauttanut EU:ta kokonaisuutena taloudellisesti ja poliittisesti sekä lisännyt unionin painoarvoa maailmantaloudessa. Tulevaisuudessa edellytettävä talouspolitiikka kuitenkin vaatii entistä tehokkaampia komission laajoja talouspoliittisia suuntaviivoja sekä nykyistä koordinoidumpia menettelyjä ja niihin liittyviä sitovia päätöksiä. Yhteisötason makropoliittista toimivalikoimaa, jota sovellettaessa otetaan huomioon jäsenvaltioiden erilaiset rakenteet, onkin kaikilla tasoilla vahvistettava ja täydennettävä aktiivisella rakennepolitiikalla. Mikäli koko unioniin kohdistuu epäsymmetrinen (ja vaikutukseltaan epätasainen) sokki, voidaan muutamien jäsenvaltioiden taloudellinen vakaus asettaa sille alttiiksi enemmistön taloudellisen vakauden säilyttämiseksi.

2.5.1. Tähän mennessä EU ei ole kehittänyt talouspolitiikan välinettä, joka olisi erityisesti suunniteltu vakauttamaan jäsenvaltio- tai aluetasolla työllisyyttä ja/tai tuloja. Unionin rakennepolitiikkaan voi tulevaisuudessa keskipitkällä aikavälillä kohdistua nykyistä voimakkaampia vaatimuksia, kun otetaan huomioon euroalueen luonteeltaan "yhden koon" rahapolitiikka sekä vakaus- ja kasvusopimuksella määrätyt rajoitteet, jotka koskevat jäsenvaltioiden vakautuskeinoja (eli budjettialijäämän rajoittaminen). Nykyisellään kyseiset rahastot eivät ole riittäviä vastaamaan jäsenvaltioissa työllisyydessä tai tulotasossa mahdollisesti tapahtuviin äkillisiin häiriöihin. Tämä voi puolestaan herättää kansalaiset pohtimaan unionin roolia odottamattomien taloudellisten häiriöiden edistäjänä tai niiden heikkona torjujana.

2.5.2. Vaikka Lissabonin huippukokouksen päätelmät ja avoin koordinaatiomenetelmä ansaitsevatkin kiitosta, unionin voi lopulta kuitenkin olla tarpeen harkita nykyistä selvempää sitoutumista rakennepoliittisiin toimiin (ja mahdollisesti niiden laajentamista kattamaan myös vakautukseen liittyvät tehtävät), jotta se voi auttaa jäsenvaltioita ja alueita asianmukaisesti sellaisissa taloudellisissa vaikeuksissa, jossa muut ratkaisut eivät riitä.

2.6. Eurooppalainen yhteiskuntamalli. Eurooppalainen yhteiskuntamalli ja sosiaalinen markkinatalous säilyttävät asemansa unionin talouden ja yhteiskunnan keskeisinä piirteinä. Tarjoamalla kaikille toimijoille tilaisuuden osallistua taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoprosessiin ne edistävät osaltaan yhteisvastuun ja sosiaalisen osallisuuden periaatteiden leviämistä unionin kansalaisten keskuudessa. Eurooppalainen yhteiskuntamalli tarjoaa ratkaisevan tärkeän perustan köyhyyden ja syrjäytymisen torjunnalle jäsenvaltioissa. Kaikki toimet, joilla yhteiskuntamallia tai sosiaalista markkinataloutta pyritään muuttamaan radikaalisti, uhkaavat vahingoittaa koheesiota ja rasittaa EU:n rakennetoimia entistä enemmän.

2.6.1. Samalla on tärkeää, että eurooppalaisen yhteiskuntamallin osatekijät jatkossakin tukevat unionin työmarkkinoiden toimintaa edistämällä yrityskulttuuria, jota tarvitaan talouskasvun käyttövoimaksi. Työllisyys sekä yksityiset ja julkiset sijoitukset ovat edelleen tärkein ase taistelussa sosiaalista syrjäytymistä ja köyhyyttä vastaan etenkin perinteisesti vaikeasti työllistyvien ryhmien, kuten naisten, nuorten, pitkäaikaistyöttömien sekä muiden syrjäytyvien tai yhteiskunnassa muita heikommassa asemassa olevien ryhmien kohdalla. Unionin työmarkkinapolitiikkaa tulee edelleen kehittää johdonmukaisesti dynaamisen sekä kiristyvän kansainvälisen kilpailun haasteisiin vastaamaan kykenevän markkinatalouden kanssa.

2.6.2. Näin ollen onkin tärkeää, että EU:n työmarkkinoita uudistetaan tarvittaessa edelleen, mikäli uudistus parantaa työllisyyttä ja edistää taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiota. Näin EU:n rakennetoimet voidaan lopulta keskittää kokonaan apua kipeimmin tarvitseville alueille. Tämä näkemys noudattaa Lissabonin huippukokouksen päätelmiä, joissa valtioiden ja hallitusten päämiehet sitoutuivat uudistamaan eurooppalaista yhteiskuntamallia.

2.7. Rahaliitto. Vaikka rahaliitosta koituukin unionille huomattavaa taloudellista hyötyä, on edelleen olemassa vaara, että kielteisten taloudellisten sokkien kohteeksi joutuvat alueet kohtaavat vaikeuksia sokin seurauksena kasvavaa työttömyyttä torjuessaan. Samalla vakaus- ja kasvusopimuksen ehdot voivat rajoittaa jäsenvaltioiden hallitusten mahdollisuuksia auttaa sokista kärsiviä alueita. Tässä yhteydessä rakennerahastoilla voi tulevaisuudessa olla nykyistä merkittävämpi rooli.

3. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesiopolitiikan tulevaisuus

3.1. On selvää, että EU:n talouteen ja yhteiskuntaan kohdistuu monia haasteita, jotka on otettava huomioon pohdittaessa vuoden 2006 jälkeistä rakennerahastojen tulevaisuutta. Käytännön apua vastausten etsimiseen tarjoaa seuraavien viiden tulevaa politiikkaa koskevassa (poliittisessa) keskustelussa huomioon otettavan kysymyksen pohtiminen:

3.1.1. Ovatko unionin kansalaiset valmiit sitoutumaan ja jatkamaan myös vuoden 2006 jälkeen toimia, joita on toteutettu vuoden 1988 poliittisen ja rahoituksellisen uudistuksen jälkeen tavoitteena lisätä koko unionin taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiota?

3.1.2. Haluavatko kansalaiset noudattaa samaa vuodesta 1988 vallalla ollutta keskittämiseen, ohjelmointiin, kumppanuuteen ja täydentävyyteen pohjautuvaa peruslähestymistapaa taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon myös vuoden 2006 jälkeen?

3.1.3. Miten voidaan hyödyntää tulevan koheesiopolitiikan suunnittelussa ja toteutuksessa kokemuksen tarjoamaa oppia, eli parhaita käytänteitä?

3.1.4. Mikä on komission rooli tulevassa koheesiopolitiikassa? Halutaanko säilyttää nykyinen järjestelmä, jossa komissio yhdessä jäsenvaltioiden kanssa vastaa politiikan muotoilusta ja toteuttamisesta, vai tuleeko jäsenvaltioiden roolia tässä poliittisessa prosessissa tehostaa?

3.1.5. Millainen rooli uudistetussa koheesiopolitiikan suunnittelu- ja toteutusjärjestelmässä on varattu talous- ja yhteiskuntaelämän osapuolille?

3.2. Koheesion tulevaisuus. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen koheesio on unionille perustamissopimuksessa määrätty velvoite, eikä lyhytjänteisten pohdintojen tule sitä vaarantaa. Komitea on jo pitkään edustanut näkemystä, jonka mukaan tämä merkitsee, että jäsenvaltioiden tulisi olla valmiit rahoittamaan asetetun tavoitteen saavuttamiseen tähtäävää unionin talousarviota. Tämä voi edellyttää Berliinin huippukokouksen asettaman rakennerahastoja koskevan menokaton osuuden tarkistamista suhteessa kokonaismenoihin. Lisäksi on selvää, että Lissabonin huippukokouksessa asetetut työllisyystavoitteet ovat yhdenmukaisia osaltaan tavoitteiden saavuttamista mahdollisesti edistävien EU:n rakennerahastotoimien kanssa. Tässä yhteydessä on kyse erityisesti toimista, jotka on suunniteltu parantamaan jälkeen jääneiden ja taantuvien teollisuusalueiden taloudellista kilpailukykyä.

3.2.1. Alueille, joilla asukaskohtaiset tulot jäävät alhaisiksi, edellytetään huomattavia tulosiirtoja, mikäli jäsenvaltioissa ja niiden välillä halutaan mahdollistaa saman tasoinen yksityinen ja julkinen kulutus. Pitkäaikaisen riippuvuuden välttämiseksi on luotava järjestely, jolla varmistetaan köyhimmillä alueilla olosuhteet, jotka mahdollistavat alueiden taloudellisen kehityksen ja takaavat sen, että niiden väestölleen tarjoamat julkiset palvelut vastaavat laadultaan muilla alueilla tarjottavia palveluja.

3.2.2. Mikäli siis vuoden 2006 tuolle puolen ulottuvien EU:n rakennetoimien halutaan onnistuvan, on niiden rahoituksen oltava kunnossa, ne on kohdistettava oikein ja niiden hallinnoinnin on oltava asianmukaista. Kun otetaan huomioon ehdokasvaltioiden aluekehitykseen liittyvät tarpeet, voidaan rakennerahastojen nykyisen yleisen jäsenvaltiokohtaisen enimmäisosuuden ylärajaa (4 prosenttia BKT:sta) joutua tarkistamaan. Samalla on kuitenkin olennaisen tärkeää, että ehdokasmaat pystyvät myös hyödyntämään myönnettyä rakennerahastotukea taloudellisissa kehitysohjelmissa, jotka edistävät alueellista talouskehitystä eivätkä vääristä paikallisia työ- ja/tai pääomamarkkinoita.

3.3. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion neljä periaatetta. Komission toisessa koheesiokertomuksessa sekä taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevässä ensimmäisessä väliraportissa esittäminen todisteiden perusteella komitea katsoo, että rakennerahastojen neljä perusperiaatetta on säilytettävä ja niitä on kehitettävä vuoden 2006 jälkeisellä rahoituskaudella.

3.3.1. Näistä neljästä periaatteesta keskittämisen periaatteen tulevaisuus vaikuttaa kaikkein kiistanalaisimmalta. Laajentumiseen liittyvien haasteiden ansiosta syntymässä näyttää olevan komiteankin kannattama yhteisymmärrys siitä, että rakennerahastojen tavoite 1 on säilytettävä myös vuoden 2006 jälkeen muidenkin kuin nykyisten ehdokasvaltioiden kohdalla. Tavoite 1:een liittyvää tukikynnystä, joka on 75 prosenttia asukaskohtaisesta keskimääräisestä BKT:sta, voidaan kuitenkin joutua nostamaan, jotta varmistetaan, että nykyään tukikelpoiset ja tukea myös vuoden 2006 jälkeen tarvitsevat alueet eivät menetä tukikelpoisuuttaan laajentumisesta johtuvan tilastovaikutuksen vuoksi. Laajentuminenhan alentaa keskimääräistä asukaskohtaista BKT:a unionissa, ja siten osa nykyistä tukea saavista alueista ylittää asetetun ylärajan.

3.3.1.1. Uudelleentarkastelun yhteydessä tulee kiinnittää erityistä huomiota EU:n saari- ja vuoristoalueiden, harvaan asuttujen seutujen sekä ulkoalueiden erityistarpeisiin.

3.3.2. Myös tavoite 2:n tulevaisuutta on pohdittava. Agenda 2000 -uudistusten jälkeen tavoitteen piiriin kuuluvat taantuvien teollisuusalueiden lisäksi kaupunkialueet, maaseutualueet sekä kalastuksesta riippuvaiset alueet. Komitea katsoo, että tavoite 2 tukiluokka tulee säilyttää, vaikka tiettyjä tukeen liittyviä seikkoja (esim. rakennerahastotuen osuutta, tukikelpoisten hankkeiden määritelmää) onkin ehkä tarkistettava.

3.3.2.1. Tavoite 2:n aluetuen välttämättömyyden tunnustamiselle on muitakin perusteita kuin jatkuvat talouskehityksen vaikeudet, joista tukikelpoiset alueet todennäköisesti joutuvat kärsimään. Perusteena on myös se, että EU:n rakennerahastot ovat avaintekijä jäsenvaltioiden aluepoliittisen tuen ylläpitämiselle ja yksityisen rahoituksen hankkimiselle alueelliselle talouden kehittämiselle. Lisäksi EU:n politiikka tarjoaa jäsenvaltioille merkittävän välineen sisällyttää omaan politiikkaansa alueellista talouskehitystä koskevia "parhaita käytänteitä". Molemmissa tapauksissa unionin rakennepolitiikka tarjoaa huomattavaa lisäarvoa tavoite 2:n piiriin kuuluvilla alueilla.

3.3.3. Lisäksi on olennaisen tärkeää jatkaa EU:n sitoutumista henkilöresurssien kehittämiseen tavoite 3:n piiriin kuuluvin laaja-alaisin toimin. Juuri näitä keinoja hyödyntämällä EU pystyy pitkällä aikavälillä parantamaan työllisyyttä ja edistämään talouskasvua sekä saavuttamaan Lissabonin huippukokouksessa asetetut tavoitteet.

3.4. Alueiden taloudellisen kehittämisen parhaat käytänteet. Kuten edellä todettiin, unionin rakennepolitiikka ja siihen liittyvät asetukset tarjoavat mahdollisuudet alueiden taloudelliseen kehittämiseen liittyvien parhaiden käytänteiden levittämiseen koko unionissa. Vaikkei yksi ja sama ratkaisu todennäköisesti sovellukaan paikallisten talouteen liittyvien erojen ja vaihtelevien mahdollisuuksien vuoksi koko unionin kattavaksi ratkaisuksi, on komissiolla käytössään huomattavasti tietoa sekä parhaista että todennäköisesti tehottomimmiksi jäävistä lähestymistavoista. On yleisen edun mukaista, että komissio hyödyntää näitä tietojaan vuoden 2006 jälkeisten rakennerahastoasetusten sekä niihin liittyvien hallinnollisten toimien suunnittelussa.

3.4.1. Esimerkkinä tästä voidaan pitää Saksan uusien osavaltioiden talouden kehittämisestä saatuja kokemuksia ja niiden merkitystä keski- ja itä-eurooppalaisten ehdokasvaltioiden kannalta.

3.5. Komission rooli. Miten laajasti jäsenvaltioiden ja valtiotasoa alempien hallintotasojen roolia rakennerahasto-ohjelmien suunnittelussa ja toteuttamisessa tulisi muuttaa? Komitea on edelleen vakuuttunut, että rakennerahastojen ylimmän valvonnan antaminen unionin tehtäväksi on etenkin tavoite 1 -alueita ajatellen ollut niiden tähänastisen onnistumisen kannalta tärkeä tekijä. Kuten edellä todettiin, sen lisäksi, että komissio pystyy kantamaan vastuun rahastojen varojen jakamisesta ja käyttämisestä, sillä on tärkeä rooli varmistaa, että alueellisissa kehitysohjelmissa noudatetaan rahastojen tavoitteita ja päämääriä ja että kaikki tukea saavat viranomaiset noudattavat parhaita käytänteitä.

3.5.1. Muiden etumatkaa kuromaan pyrkivien muita köyhempien alueiden kannalta rakennerahastojen tuella toteutettava fyysistä ja inhimillistä pääomaa koskeva ennakoiva aluepolitiikka on korvaamaton. Se edellyttää tehokkuuden ja pitkäjänteisen vaikutuksen jatkuvaa arviointia, jossa ei pidä keskittyä lyhyen aikavälin työllisyysetuihin. Parhaiten tämä tehtävä soveltuu toimielimistä komissiolle, joka pystyy myös varmistamaan rakennepolitiikan ja muiden EU:n politiikkojen riittävän koordinoinnin.

3.6. Läheisyysperiaate. Samalla rakennerahastojen suunnittelussa ja hallinnossa on selvästi tarpeen ottaa huomioon läheisyysperiaate. Se merkitsee jäsenvaltiotasoa alempien hallintotasojen sekä talous- ja yhteiskuntaelämän osapuolten kattavaa ja aktiivista osallistumista eikä ainakaan pelkästään jäsenvaltioiden viranomaisen roolin laajentamista. Komitea ei pidä missään mielessä hyödyllisinä ehdotuksia, joissa rakennerahastojen valvonta esitetään itse asiassa siirrettäväksi takaisin jäsenvaltioille, joiden tehtäviin se kuului ennen 1988 toteutettua uudistusta.

3.6.1. Rakennerahastoja koskevien määräysten tulisi jatkossakin heijastaa rakennetoimien suunnitteluun ja toteuttamiseen liittyviä unionin yhteisiä painopistealueita. Tulevaisuudessa voi hyvinkin olla tarpeen lisätä rakennerahastovarojen käyttökohteisiin liittyviä (nykyisen suoritusvarauksen kaltaisia) varauksia. Komissio voisi esimerkiksi korostaa nykyistä enemmän (mm. työllisyyden tai kasvun edistymistä osoittavia) tuloksia, joita rahoitettavilta toimilta odotetaan. Tilanteessa, jossa rajallisin resurssein odotetaan saatavan aikaan entistä enemmän, on ratkaisevaa, että myönnettävän rahoituksen tulos on mahdollisimman hyvä.

3.7. Tuen porrastaminen. Komitea pyytää komissiota harkitsemaan rakennerahastoista myönnettävän tuen nykyistä selvempää porrastamista etenkin tavoite 1 -alueiden kohdalla. Koska laajentuneessa unionissa ilmeneviä suurehkoja rahoitushankkeita ei välttämättä pystytä rahoittamaan kokonaisuudessaan rakennerahastoista, voi yksityissektorin (ja yksityisen rahoituksen) nykyistä laajempi osallistuminen aluekehitystoimintaan olla tarpeen. Eräs siihen tarjoutuva keino on rohkaista vuoden 2006 yli ulottuvalla rakennerahastoasetuksella julkisten ja yksityisten tahojen kumppanuuksiin turvautumista niissä tapauksissa, joissa se on mahdollista ja edistää osaltaan EU:n politiikan tavoitteita. Voidaan olettaa, että edellä mainittu soveltuu esim. ehdokasvaltioiden tavoite 1 -alueita paremmin nykyisiin tavoite 2 -alueisiin.

3.8. Jäsenvaltioiden politiikan asema. Rakennerahastotoimet vaikuttavat parhaiten mikäli niiden yhteydessä uudistetaan myös jäsenvaltion politiikkaa ja käytänteitä, jotka joko eivät sovellu alueellisen talouskasvun mahdollisuuksien hyödyntämiseen tai jopa haittaavat kasvua. Jäsenvaltioiden politiikat ovat muita tärkeämmässä asemassa, eikä ole realistista odottaa, että unionin toimin voitaisiin kumota sellaisen jäsenvaltion harjoittaman politiikan vaikutus, joka lisää alueiden välistä taloudellista ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

3.8.1. Rahaliittoon kuuluvien makrotaloutta koskevien ehtojen mukaisesti jäsenvaltio vastaa omasta budjettipolitiikastaan vakaus- ja kasvusopimuksen sisältämien ehtojen mukaisesti. Tähän liittyy vaara, että laskusuhdanteen tai asymmetrisen sokin sattuessa jäsenvaltioista jonkun voi olla mahdotonta noudattaa vakaus- ja kasvusopimusta.

3.8.1.1. Tuolloin maan sosiaalimenot kasvavat verotulojen pienentyessä. Tämän seurauksena julkistalouden alijäämä voi lähestyä raja-arvoa, joksi vakaus- ja kasvusopimuksessa on asetettu 3 prosenttia BKT:sta, tai jopa ylittää sen. Tässä tilanteessa hallitusten edellytetään alentavan julkista kulutusta ja/tai korottavan veroja. Molemmat toimet puolestaan pahentavat laskusuhdannetta ja lisäävät taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon kohdistuvaa painetta. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että jäsenvaltioiden talous on tasapainossa tai ylijäämäinen. Näin varmistetaan riittävä taloudellinen joustovara, jota tarvitaan laskusuhdanteen vaikutusten tasapainottamiseksi. Ellei näin toimita, on taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion päämäärä huomattavasti vaikeampi saavuttaa.

3.8.2. Laajasti määriteltynä koulutukseen liittyvien jäsenvaltioiden voimavarojen kehittäminen on keskeinen tekijä kaikkialla unionissa pyrittäessä edistämään koheesiota. Mikäli yleissivistävä ja ammatillinen koulutus on puutteellista, jää unionin rakennetoimien tulos odotettua heikommaksi. Komitea katsoo, että jäsenvaltioiden yleissivistävään ja ammatilliseen koulutuspolitiikkaan sekä yleensä henkilöresursseihin tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, kun laaditaan alueelliseen talouden kehitykseen liittyviä suunnitelmia ja suunnitellaan edellä mainitun liittämistä rakennerahastoista rahoitettuihin toimiin. Näin unionin aluepolitiikasta saadaan mahdollisimman paljon hyötyä. Erityisen tärkeää tämä on tavoite 1 -alueilla, joilla tyypillisesti näyttää investoitavan liian vähän koulutusresursseihin.

3.8.2.1. Komitea kehottaa lisäksi kiinnittämään nykyistä enemmän huomiota yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen käytännön järjestämiseen tukeen oikeutetuilla alueilla. Alueen taloudellisen kehityspotentiaalin hyödyntäminen edellyttää, että sekä yksityinen että julkinen sektori osallistuvat riittävästi yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen tarjoamiseen, sillä huomattava osa koulutuksesta toteutetaan yrityksissä ja muiden valtiosta riippumattomien tahojen toimesta.

3.8.3. Lissabonin huippukokouksen päätelmissä esiteltiin ajatus uudesta jäsenvaltioiden välisestä avoimesta koordinointimenetelmästä, jonka tavoitteena on varmistaa, että jäsenvaltioiden lähestymistapa unionin strategisiin tavoitteisin on johdonmukainen. Komitea pitää taloudelliseen kehitykseen liittyvää politiikkaa alana, jolla avointa koordinointimenetelmää voidaan soveltaa. Se aikoo myös osallistua johdonmukaisten talouden kehittämisstrategioiden laatimiseen sekä tavoite 1 että tavoite 2 -alueilla. Lisäksi on täysin läheisyysperiaatteen mukaista ulottaa avoin koordinointimenetelmä koskemaan myös aluepolitiikkaa. Sen ei kuitenkaan pidä korvata rakennerahastoja koskevia unionin taloudellisia sitoumuksia.

3.9. Laajentuminen. Laajentuminen muuttaa olennaisesti unionin koheesiotoimien toimintakenttää. Keski- ja itäeurooppalaisten ehdokasmaiden liittymisen myötä unionin pinta-ala kasvaa yli kolmanneksen, väestö 36 prosenttia, mutta vauraus ainoastaan noin viisi prosenttia. Vuoden 2004 jälkeen unionissa on 10 uutta jäsenvaltiota, joissa tulot asukasta kohti ovat alle puolet EU:n nykyisestä keskiarvosta. Tämä aiheuttaa perustavanlaatuisia uusia ongelmia unionin koheesiolle ja voimakkaan paineen lisätä unionin koheesiopolitiikkaan käytettäviä voimavaroja.

3.9.1. Todennäköisesti yksi tärkeimmistä vielä ratkaistavista kysymyksistä liittyy ehdokasvaltioiden kapasiteettiin hallita rakennerahastotukea tehokkaasti rakennerahastoasetuksessa edellytetyllä tavalla. Tämän vuoksi on olennaisen tärkeää, että komissio osoittaa voimavaroja näiden maiden tukemiseksi niiden valmistellessa tarvittavia menettelyjä ja hallinnollisia järjestelyjä jäsenyyttään ennakoiden.

3.10. Siirtymään liittyvät ongelmat. Laajentumisen haasteet eivät liity pelkästään rahoitukseen. Niiden lisäksi on todennäköistä, että jotkut nykyään rakennerahastotukea saavat alueet eivät tulevaisuudessa ole enää tukikelpoisia. Poliittisten ongelmien lisäksi siitä aiheutuu mahdollisesti huomattavia taloudellisia vaikeuksia niille alueille, jotka jäävät alikehittyneiksi eivätkä pysty luomaan riittävän laajaa ja kestävää työllisyyttä.

3.10.1. Komitea katsoo, ettei ole oikein automaattisesti sulkea asteittain rakennerahastotuen ulkopuolelle niitä tavoite 1 -alueita, jotka eivät kykene itse kehittämään talouttaan ja luomaan työllisyyttä, mutta joilla asukaskohtainen tulo kuitenkin on yli 75 prosenttia unionin keskiarvosta.

3.10.1.1. Edellä mainitussa tapauksessa komission tulisi luoda asianmukaiset siirtymäjärjestelyt tai korottaa ylärajaa 75 prosentista koko unionin alikehittyneiden alueiden oikeutettuihin tarpeisiin vastaamiseksi. Vuonna 1988 asetettu 75 prosentin yläraja vastasi unionissa tuolloin vallinnutta taloudellista tilannetta, mutta sen säilyttäminen ei ole tarkoituksenmukaista, kun ajatellaan tulevan laajentumisen mukanaan tuoman muutoksen laajuutta. Tämän ongelman ratkaisusta on keskusteltava hyvissä ajoin. Aiheeseen liittyy vielä monia tärkeitä ratkaistavia kysymyksiä, ja komission ja jäsenvaltioiden tulee pyrkiä löytämään yhteinen kanta, joka vastaa parhaiten tavoite 1 -alueiden tarpeita.

4. Tuleva koheesiokeskustelu

4.1. Tästä selvityksestä ilmenee, että tulevina vuosina taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesiopolitiikkaan kohdistuu monia huomattavia haasteita. Samalla on kuitenkin tärkeää, ettei rahoitusta tai muuta unionin koheesion edistämiseen tähtäävää toimintaa karsita, koska koheesion edistäminen säilyy jatkossakin yhtenä perussopimuksien tärkeimmistä velvoitteista. Näin ollen komitea katsoo, että unionin koheesiopolitiikan tulevaisuudesta käytävä keskustelu tulisi käynnistää nyt. Sitä ei ole sopivaa runnoa tiukkaan aikatauluun, sillä tuolloin lopputuloksen sanelisivat todennäköisesti rahoitukselliset näkökohdat taloudellisten ja yhteiskunnallisten seikkojen sijasta.

4.2. Kannanmuodostuksensa tueksi komitea järjesti 29. huhtikuuta 2002 kuulemistilaisuuksia, joissa niihin osallistuneet organisaatiot ilmaisivat näkemyksensä taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon liittyvistä unionin tulevista toimista.

4.2.1. Tässä yhteydessä esitetyt kommentit noudattelivat yleissävyltään tässä lausunnossa ilmaistuja komitean näkemyksiä. Seuraavassa tarkastellaan lopuksi uudelleen kuulemistilaisuudessa esiin nousseita kysymyksiä.

4.3. Siitä vallitsee selkeä yksimielisyys, että rakennerahastojen tavoite 1 -aluetukea tulee jatkaa myös vuoden 2006 jälkeen. Samalla myönnetään, että tämä asettaa jäsenvaltioille rahoitukseen liittyviä haasteita, joihin kuitenkin laajan yhteisymmärryksen mukaisesti on vastattava. Ehdokasvaltiolla on huomattavia taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon liittyviä tarpeita. Samalla nykyisissäkin jäsenvaltioissa on huomattavan paljon alueita, jotka tarvitsevat tukea myös vuoden 2006 jälkeen. Tuen loppuminen todennäköisesti kumoaisi rakennerahastotuen tähänastiset saavutukset.

4.3.1. Vastaavasti on tärkeää, että tukea myönnetään jatkossa myös nykyään tukikelpoisille tavoite 1 -alueille, joiden tukikelpoisuuden vuoden 2006 jälkeen vaarantaa jo pelkkä laajentumisen myötä unionin asukaskohtaiseen BKT:hen kohdistuva tilastovaikutus. Ongelma voidaan ratkaista joko korottamalla 75 prosentin ylärajaa tai luomalla tyydyttävä keskipitkän aikavälin siirtymäjärjestely. Mikäli päädytään siirtymäjärjestelyyn tulee siirtymäkauden kesto määritellä tukea saavien alueiden talouden todellisen kohentumisen perusteella.

4.4. Laajentumisen suora rahoitusvaikutus taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon sekä nykyisten jäsenvaltioiden tavoite 1 -alueiden jatkuva tukitarve merkitsee, että rakennerahastoja koskevaa nykyistä kattoa, joka on 0,45 prosenttia BKT:sta, on melko varmasti korotettava. Komitea kannattaa korotusta, jota se pitää laajentumisen väistämättömänä seurauksena. Uutta ylärajaa asetettaessa tulee kunnioittaa perustamissopimuksen velvoitetta edistää taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiota.

4.5. Toistaiseksi ei ole selvää näkemystä siitä, mikä on tavoite 2 -tuen tulevaisuus vuoden 2006 jälkeen. Vaikka tavoite 1:n rahoitusosuuden korottamistarpeesta ollaan yksimielisiä, ei yleisesti kuitenkaan hyväksytä sitä, että korotuksen tulisi tapahtua tavoite 2 -tuen kustannuksella.

4.5.1. Osa komitean edustamista tahoista on korostanut tavoite 2:n merkitystä erityisesti tietyillä talouden aloilla aluekohtaista epävakautta odottamatta aiheuttavien taloudellisten sokkien kannalta sekä taantuvista teollisuuden aloista riippuvaisten alueiden elinkeinoelämän monipuolistamisessa. Sekä laajentuminen että kiihtyvä maailmanlaajuistuminen todennäköisesti kärjistävät ongelmaa niin nykyisten jäsenvaltioiden kuin ehdokasmaidenkin kannalta.

4.5.1.1. Komission tulisi vakavasti pohtia sellaisen välineen luomista unionin talousarvioon, jolla aluekohtaisia tuloja voitaisiin vakauttaa sellaisen odottamattoman taloudellisen sokin sattuessa, johon jäsenvaltio ei vakaus- ja kasvusopimuksen talouttaan koskevien rajoitusten vuoksi voi reagoida. Välineen ei tarvitse olla suuri, koska sitä tarvittaisiin ainoastaan erityistapauksissa ja käytettäisiin ainoastaan komission ja neuvoston tiiviissä yhteistyössä määrittelemien ehtojen mukaisesti. Välinettä voitaisiin kuvailla tehostetuksi "oma-aloitteiseksi" välineeksi.

4.5.2. Komitea haluaa esittää kaksi perustavanlaatuista huomiota. Ensinnäkin myös tulevaisuudessa on oltava käytössä rakennerahastotoimi, jolla unioni voi vastata odottamattomaan taloudelliseen sokkin, joka uhkaa vakavasti tietyn alueen talouden vakautta. Tämä voidaan toteuttaa laajentamalla ja vahvistamalla yhteisöaloitteen tarjoamaa välinettä. Toiseksi rakennerahastoista on jatkossakin tuettava maantieteellisesti muita heikommassa asemassa olevia alueita (esim. syrjäisiä alueita, maaseutu- ja vuoristoalueita sekä rannikko- ja saaristoalueita).

4.5.3. Tavoite 1 -alueiden tavoin liittyy taloudellisesti muita heikompien alueiden asema tiiviisti yhteiskunnallisiin haittoihin. Onkin erittäin tärkeää, että unionitason toimet jatkossakin suunnataan yleisesti muita heikommassa asemassa oleville eikä ainoastaan ensisijaisesti tuettaville alueille.

4.5.4. Tavoite 2 -alueiden kohdalla on kuitenkin mahdollista ottaa käyttöön vaihtoehtoisia mekanismeja niillä esiintyvien tiettyjen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Komitea suosittelee erityisesti tutkimusta siitä, onko tässä yhteydessä mahdollista soveltaa "avointa koordinaatiomenetelmää". Sen myötä jäsenvaltiot omaksuisivat tiettyjä taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiota koskevia poliittisia tavoitteita (benchmarks) ja suuntaisivat oman talouspolitiikkansa palvelemaan asetettuja päämääriä. Sen lisäksi, että näin vähennetään EU:n talousarvion kohdistuvaa rasitetta, varmistetaan samalla, että päätökset tehdään unionin päätöksentekojärjestelmässä kaikkein asianmukaisimmalla tasolla.

4.5.4.1. Mikäli tällä politiikan alalla ryhdytään soveltamaan "avointa koordinaatiomenetelmää", on erittäin tärkeää, että samalla hyödynnetään vuonna 1988 tapahtuneen uudistuksen jälkeen unionin rakennepoliittisen tuen laajasta omaksumisesta ja erityisesti kumppanuudesta ja ohjelmoinnista opittua. Mikäli jäsenvaltioiden rooli unionin koheesiotoimissa kasvaa, on tärkeää, että jatkossakin noudatetaan koheesiopolitiikan perusperiaatteita, jotka ovat sen menestyksen keskeisiä tekijöitä.

4.5.5. Samalla kun komitea kannustaa selvittämään voitaisiinko avointa koordinaatiomenetelmää soveltaa etsittäessä ratkaisuja tiettyihin nykyisiä tavoite 2 -alueita vaivaaviin talouden kehitysongelmiin, se katsoo, että siihen liittyvässä toiminnassa tulee aina soveltaa toteuttamista, täytäntöönpanoa ja seurantaa koskevia parhaita käytänteitä.

4.6. Toteutetaanpa taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiopolitiikka missä muodossa tahansa, siinä tulee jatkossakin asettaa etusijalle sellaiseen politiikkaan sijoittaminen, joka tukee alueen mahdollisuuksia pitkäjänteiseen talouskasvuun. Rakennerahastojen kautta kanavoituva julkinen politiikka on jatkossakin avainasemassa muita heikommassa asemassa olevilla alueilla seuraavilla kolmella alalla:

- talouden perusrakenteeseen investoiminen

- yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen sijoittaminen

- teknologiaan ja sen siirtämiseen investoiminen.

4.7. Komitea suosittelee, että taloudellista ja yhteiskunnallista koheesiota tarkastellaan tulevalla rakennepoliittisten toimien kaudella kattavasti uudelleen. Vuoden 1988 uudistusten jälkeen taloudellisen ja yhteiskunnallisen koheesion määrittelyssä on sovellettu kapea-alaisia taloudellisia kriteerejä, kuten asukaskohtaista tulotasoa ja työttömyyslukuja. Vaikka molemmat näistä mittareista ovatkin helposti saatavia, objektiivisia ja vertailukelpoisia, niistä kumpikaan ei tarjoa tietoa vaikealle sosiaaliselle tilanteelle ominaisista piirteistä, joihin on puututtava. Komitea kiittää sosiaalisen suojelun komitean pyrkimystä määritellä asianmukaiset sosiaalista osallisuutta osoittavat indikaattorit ja korostaa, että kyseisissä mittareissa tulee lisäksi ottaa huomioon ilmiön alueellinen ulottuvuus.

4.8. Siitä, että tavoite 3 -toimet ovat taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen koheesioon tähtäävän strategian kannalta olennaisia ja siitä, että kyseiset toimet on säilytettävä rakennepolitiikan tulevissakin uudistuksissa, vallitsee laaja yhteisymmärrys. Tavoite 3:n tärkeä osatehtävä on kehittää tehokkaita keinoja, joilla yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat voidaan integroida työelämään. Tässä yhteydessä tulee pohtia yritysten tai yrittäjyyden roolia koulutuksen ja uudelleenkoulutuksen tarjoajina. Myös se seikka, että yrittäjyyteen kohdistuvilla kulttuuri- ja koulutusasenteilla on huomattava merkitys aluetason talouden kehityspotentiaalin aktivoimisessa, on yleisesti hyväksytty, vaikkei ilmiötä olekaan helppo mitata. Komitea kehottaa ottamaan mainitut näkökohdat huomioon tarkistusprosessissa sekä unionin että jäsenvaltioiden tasolla.

Bryssel, 18. heinäkuuta 2002.

Talous- ja sosiaalikomitean

puheenjohtaja

Göke Frerichs