52001DC0355

Komission tiedonanto neuvostolle ja Euroopan parlamentille - Julkinen talous EMU:ssa - 2001 {SEK(2001) 1093}

Keskustelu EMUn finanssipolitiikasta kehittyy nopeasti

Tämä tiedonanto [1] tarkastelee erityisesti julkista taloutta EMUssa. Se tarkastelee jäsenvaltioiden finanssipolitiikan tuloksia vuonna 2000 ja arvioi lyhyen ja keskipitkän aikavälin näkymiä sekä lähemmin eräitä tärkeimpiä kysymyksiä, jotka nousevat esiin EU:n tason finanssipolitiikan nopeasti kehittyvässä keskustelussa. Keskustelua ovat muokanneet useat tekijät. Eräs tärkeä tekijä on se, että nyt ymmärretään yhä paremmin ne haasteet ja rajoitukset, joita EMU-ympäristö merkitsee jäsenvaltioiden finanssipolitiikan harjoittamiselle. EU:n finanssipoliittinen keskustelu painottuu neljään keskeiseen teemaan:

[1] Tämä tiedonanto perustuu analyysiin, joka sisältyy Talous- ja rahoitusasiain pääosaston laatimaan raporttiin "Public finances in EMU - 2001", European Economy Reports no. 3, 2001.

* "lähellä tasapainoa oleva tai ylijäämäinen" julkisen talouden rahoitusasema on merkittävä vakaus- ja kasvusopimuksen tavoite, jota ei ole vielä saavutettu useissa jäsenvaltioissa: kun jäsenvaltiot olivat saavuttaneet merkittäviä tuloksia julkisen talouden vakauttamisessa ennen EMUun liittymistä, ne sitoutuivat talouspolitiikan laajoissa suuntaviivoissa saavuttamaan vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteen eli "lähellä tasapainoa olevan tai ylijäämäisen" rahoitusaseman pääsääntöisesti vuoden 2001 loppuun mennessä. Vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteen saavuttaminen on olennaisen tärkeää EMUn häiriöttömän toiminnan kannalta, koska se turvaa 3 prosentin alijäämäkaton ja mahdollistaa automaattisten vakauttajien täysimääräisen toiminnan talouden laskusuhdanteen aikana. Koska julkisen talouden rahoitusaseman on ennakoitu heikkenevän tänä vuonna ja talouden taantuman riskit ovat yhä suurempia, vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteen saavuttaminen on tärkeä julkisen talouden tavoite maissa, joilla on edelleen huomattavan suuri rakenteellinen alijäämä.

* finanssipolitiikalla on keskeinen rooli luotaessa tarkoituksenmukaista talouspolitiikkayhdistelmäâ sekä euroalueen että jäsenvaltioiden tasolla: EMU muodostaa ainutlaatuiset talouspolitiikan puitteet, joissa yhdistyvät keskitetty rahapolitiikka ja hajautettu finanssipolitiikka. Jäsenvaltioiden finanssipolitiikalla on siten huolehdittava siitä, että kansallinen talouspolitiikkayhdistelmä on sopiva, ja samalla myötävaikutettava siihen, että finanssipolitiikan viritys on sopiva koko euroalueella. On ymmärretty yhä selkeämmin, että nämä molemmat tavoitteet on täytettävä. Se, kuinka merkittävää jäsenvaltioiden finanssipolitiikalla saavutettu oikea talouspolitiikkayhdistelmä kansallisella tasolla on, kävi ilmeiseksi useita kuukausia sitten, kun useissa euroalueen talouksissa oli selviä ylikuumenemisen merkkejä. Lisäksi katsotaan yhä enemmän, että koko euroalueen tasapainoinen talouspolitiikkayhdistelmä (jossa finanssipolitiikka ei jätä liian raskasta taakkaa rahapolitiikalle) on välttämätöntä tämän hetkisestä laskusuhdanteesta selviämiseksi.

* finanssipoliittinen keskustelu tulee laajentaa koskemaan julkisen talouden laatua ja kestävyyttä: nyt kun useimmat jäsenvaltiot ovat supistaneet julkisen talouden epätasapainoa, uusia prioriteetteja nousee esiin. EU:n tasolla käytävää finanssipoliittista keskustelua on laajennettava niin, että nykyisin keskeisellä sijalla olevan budjettikurin ohella keskustelussa korostetaan myös julkisen talouden vaikutusta kasvuun ja työllisyyteen. Jäsenvaltioiden haasteena on nyt ylläpitää tervettä julkisen talouden rahoitusasemaa ja samalla keventää verorasitusta, muuttaa julkisten menojen rakennetta tukemaan osaamistaloutta ja valmistautua väestön ikääntymisen vaikutukseen. Kestävä julkinen talous edesauttaa myös kehittämään kestävän kehityksen strategiaa, jonka Euroopan neuvosto hyväksyi Göteborgissa kesäkuussa 2001. Finanssipolitiikan valvonnan EU:n tasolla on kehityttävä, jotta sillä voidaan tukea jäsenvaltioita niiden kunnianhimoisessa uudistustyössä, joka ei saa vaarantaa sitoutumista kurinalaiseen finanssipolitiikkaan.

* julkiseen talouteen liittyvien kysymysten koordinaatiota on parannettava: viimeaikaisten tapahtumien yhteydessä on korostunut, että finanssipolitiikan kysymyksiä ei ole koordinoitu riittävästi EMUssa, minkä vuoksi jäsenvaltiot eivät ole reagoineet ajoissa ja johdonmukaisesti yhteisiin talouden häiriöihin ja haasteisiin. Olisi esimerkiksi sovittava, kuinka vastata paineisiin alentaa polttoaineveroja öljyn hinnan noustessa, mitä tehdään kolmannen sukupolven matkapuhelintoimilupien (UMTS) myynnistä saaduille satunnaistuloille, kuinka verorasitusta alennetaan kestävästi ja miten finanssipolitiikalla voidaan tarkoituksenmukaisesti hillitä ylikuumenemispaineita. Samantyyppisten häiriöiden tai haasteiden edessä on kohtuullista odottaa, että rahaliitossa olevat maat tekevät samansuuntaisia poliittisia päätöksiä, joissa otetaan huomioon niiden vaikutus euroalueeseen, vaikka yksittäisen maan ratkaisut onkin räätälöitävä maakohtaisten olosuhteiden mukaisiksi. Jopa silloin, kun jäsenvaltioiden politiikka on yleisesti ottaen ollut johdonmukaista EU:n finanssipoliittisten puitteiden kanssa, koordinaation puute on synnyttänyt mielikuvan, että maat ovat haluttomia ottamaan huomioon kansallisten toimien vaikutuksen euroalueeseen ja että koordinointi tapahtuu vasta itse tapahtuman jälkeen. Finanssipolitiikan koordinaation selvät puutteet on korjattava pikaisesti.

Julkisen talouden kehitys ja näkymät

Julkisen talouden viimeaikainen kehitys ja näkymät näyttävät vaihtelevilta. Toisaalta euroalueen julkisen talouden alijäämän supistaminen jatkui niin että vuonna 2000 se oli 0,7 prosenttia suhteessa BKT:hen (ilman UMTS-toimiluvista saatuja tuloja). Tämä on 0,5 prosenttiyksikköä vähemmän suhteessa BKT:hen kuin vuonna 1999. Samalla verorasitusta on kevennetty useissa maissa. Lisäksi suurin osa UMTS-toimiluvista saaduista kertaluonteisista julkisen talouden tuloista on sopimuksen mukaisesti käytetty velan vähentämiseen.

Toisaalta ennakoidaan, että vuonna 2001 neljässä euroalueen maassa (Saksa, Ranska, Italia ja Portugali) on suuri julkisen talouden alijäämä. Nämä maat ovat jättäneet käyttämättä viimeaikaisen suotuisan talouskehityksen tuoman mahdollisuuden saavuttaa kasvu- ja vakaussopimuksen tavoite. Siten niillä on vähemmän pelivaraa nykyisen taantuman aikana. Yleisesti ottaen julkisen talouden vuoden 2000 tuloksen olisi pitänyt olla parempi, sillä eräissä maissa odotettua nopeammasta kasvusta saatu hyöty käytettiin veroleikkauksiin tai menojen lisäyksiin. Lisäksi näyttää siltä, että sekä varsinaiset että suhdannekorjatut rahoitusasemat euroalueella heikkenevät hieman vuonna 2001, mikä tarkoittaa ensimmäistä taka-askelta julkisen talouden vakauttamisessa sitten vuoden 1993. Vaikka tämä johtuu pääasiassa tervetulleesta verorasituksen keventämisestä, vakauttamiseen liittyviä menouudistuksia, ml. eläkejärjestelmien uudistukset, on lykätty tai supistettu eräissä maissa.

Heikkenemisen riskejä on yhä enemmän, koska useimmissa maissa on näkyvissä merkkejä kasvun hidastumisesta. Tämän vuoksi automaattisten julkisen talouden vakauttajien olisi annettava toimia täysin maissa, jotka ovat jo saavuttaneet vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteen mukaisen "lähellä tasapainoa olevan tai ylijäämäisen" rahoitusaseman. Sen sijaan automaattisten vakauttajien täysi toiminta ei ehkä ole mahdollista maissa, jotka eivät ole vielä saavuttaneet vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitetta, koska tämä saattaisi nostaa alijäämän lähelle 3 prosentin alijäämäkattoa.

Euroalueen talouspolitiikkayhdistelmä on ollut yleisesti ottaen tasapainossa vuosina 2000 ja 2001. Sen sijaan kansallisen tason talouspolitiikkayhdistelmä ei aina ole ollut sopiva, sillä joidenkin maiden finanssipoliittinen käytös ei ole ollut sopusoinnussa maan suhdannetilanteen ja rahataloudellisten olojen kanssa. Terveen talouspolitiikkayhdistelmän säilyttäminen euroalueen tasolla on lyhyellä aikavälillä olennaisen tärkeää, jotta voidaan rajoittaa nykyisestä kasvun hidastumisesta aiheutuvat haitalliset seuraukset: jos finanssipolitiikkaa kevennetään liian paljon, se jättää rahapolitiikalle liian raskaan taakan ja johtaa tarpeettoman korkeisiin korkoihin. Niissä jäsenvaltioissa, joissa on näkyvissä ylikuumenemisen merkkejä, on pyrittävä erityisesti huolehtimaan siitä, että kansallisen tason finanssipolitiikan viritys heijastaa juuri sen maan suhdannetilannetta ja rahatalouden oloja.

Tarkistetuissa vakaus- ja lähentymisohjelmissa varaudutaan keskipitkällä aikavälillä yleisesti ottaen neutraaliin finanssipolitiikan viritykseen mahdollistaen samalla verorasituksen tasaisen keventämisen. Ohjelmista ilmenee myös, että jäsenvaltioiden tavoitteena on saavuttaa vakaus- ja kasvusopimuksessa edellytetty lähes tasapainoinen tai ylijäämäinen rahoitusasema, mutta useissa maissa tavoite pyritään saavuttamaan vasta vuonna 2003 tai 2004. Tämä tarkoittaa, että julkisen talouden vakauttaminen toteutetaan takapainotteisesti näiden maiden ohjelmien loppuvuosina. On tärkeää, että vakaus- ja kasvusopimuksen tavoite saavutetaan talouspolitiikan laajojen suuntaviivojen sitoumusten mukaisesti, jotta siitä ei tule tavoite, jota jatkuvasti lykätään tulevaisuuteen. Vaikka eräät jäsenvaltiot ovat asettaneet keskipitkän aikavälin tavoitteita, jotka ylittävät vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteen saavuttaa "lähellä tasapainoa oleva tai ylijäämäinen" rahoitusasema, useimpien jäsenvaltioiden ohjelmat ovat vaatimattomia muiden julkisen talouden tavoitteiden ja erityisesti väestön ikääntymiseen varautumisen osalta.

Finanssipolitiikan valvonta ja instituutiot

Terve julkisen talouden kehitys edellyttää tehokkaita instituutioita eli tehokkaita päätöksentekomenettelyjä, tavoitteita ja käyttäytymissääntöjä. Sen vuoksi on välttämätöntä tarkastella , kuinka julkisen talouden instituutiot sekä EU:n että jäsenvaltioiden tasolla ovat sopeutumassa uusiin puitteisiin, joissa kansallista finanssipolitiikkaa harjoitetaan rahaliitossa.

Finanssipolitiikan valvonnan avainkysymys EMU:ssa on, mitkä ovat sopivia keskipitkän aikavälin tavoitteita, jotta voidaan saavuttaa vakaus- ja kasvusopimuksen tavoite eli lähellä tasapainoa oleva tai ylijäämäinen rahoitusasema. EMU:n perustamisen jälkeen ensimmäiseksi oli varmistettava , että jäsenvaltioiden julkisen talouden rahoitusasema luo riittävän varmuusmarginaalin, jotta automaattiset vakauttajat voivat toimia laskusuhdanteen aikana ilman että olisi vaaraa, että alijäämälle asetettu enimmäismäärä, 3 prosenttia suhteessa BKT:hen, ylittyisi. Nyt kun tällainen varmuusmarginaali on luotu useimmissa jäsenvaltioissa, olisi lopullisesti saavutettava vakaus- ja kasvusopimuksen tavoite eli "lähellä tasapainoa oleva tai ylijäämäinen" rahoitusasema. Näin kasvatettaisiin varmuusmarginaalia muiden julkisen talouden riskien varalta (kuten odottamaton verotulojen vajaus tai menojen ylitys tai korkohäiriöt) ja suuresti velkaantuneiden maiden julkista velkaa voitaisiin vähentää nopeasti niin, että se olisi lähellä viitearvoa, joka on 60 prosenttia suhteessa BKT:hen.

Yleisesti ottaen rakenteellisesti tasapainoinen talousarvio olisi sopiva useimpien maiden kannalta, jotta ne voisivat täyttää vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteen, sillä sen avulla voitaisiin varautua laskusuhdanteisiin liittyviin julkisen talouden riskeihin sekä odottamattomaan budjettikehitykseen. Tämän tavoitteen noudattaminen on erityisen tärkeää suuresti velkaantuneille maille (Belgia, Kreikka ja Italia), jotta niiden velkaantuneisuus saadaan nopeasti viitearvon (60 prosenttia suhteessa BKT:hen) alapuolelle. Näyttäisi kuitenkin tarkoituksenmukaiselta, että sellaisten maiden rahoitusasema, joissa on suuret automaattiset vakauttajat (Alankomaat, Suomi ja euroalueen ulkopuolella olevat Tanska ja Ruotsi), olisi rakenteellisesti hieman - noin 1 prosentin BKT:stä - ylijäämäinen. Pääsääntöisesti ehdotetut tavoitteet vastaavat jäsenvaltioiden tarkistetuissa vakaus- ja lähentymisohjelmissaan hahmottelemia julkisen talouden ennusteita.

Äskettäin julkaistussa tiedonannossa [2] talouspolitiikan koordinaation parantamisesta komissio esitti joitakin käytännön ehdotuksia EU:n finanssipolitiikan valvonnan parantamiseksi voimassa olevan lainsäädännön puitteissa. Neljää ehdotusta kannattaa tarkastella lähemmin: a) olisi määrättävä periaate, että jäsenvaltiot ilmoittavat ennakolta komissiolle ja neuvostolle merkittävistä julkista taloutta koskevista päätöksistä ennen kuin ne tehdään tai niistä päätetään lopullisesti, b) vakaus- ja lähentymisohjelmien toimittaminen keskitetään kunkin vuoden syksyyn, c) ohjelmien tiedollista sisältöä parannetaan ja d) ne laajennetaan kattamaan julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyys.

[2] COM(2001)82

Kansallisilla julkisen talouden säännöillä ja menettelyillä voidaan osaltaan edesauttaa julkisen talouden tavoitteiden saavuttamista EU:n tasolla. Tarve toimia EU:n valvonnan kanssa johdonmukaisella tavalla on selvästi vaikuttanut jäsenvaltioiden julkisen talouden instituutioihin monin tavoin. Keskeinen tekijä on se, että vakaus- ja kasvusopimuksessa julkisen talouden tavoitteet ja sitoumukset määritellään keskipitkällä aikavälillä (3-4 vuotta), kun taas kansallisella tasolla on perinteisesti keskitytty talousarviovuoden pituisiin jaksoihin. Osittain vakaus- ja kasvusopimuksesta johtuen monet jäsenvaltiot käyttävät nyt monivuotista kehikkoa tai muita mekanismeja ja ohjeita julkisten menojen prioriteettien määrittelyssä tai valvonnassa keskipitkällä aikavälillä.

EU:n sitoumukset ovat myös vaikuttaneet julkisen talouden kansallisten toimijoiden (eli valtion, kansallisten parlamenttien ja valtion ja kunnan viranomaisten) suhteisiin. Useissa jäsenvaltioissa on otettu käyttöön järjestelyjä, joilla vahvistetaan kunkin hallinnon tason vastuuta vakaus- tai lähentymisohjelmissa määritellyn julkisyhteisöjen tasapainoisen rahoitusaseman tavoitteen saavuttamisesta. Tervetullutta kehitystä ovat nk. sisäiset vakaussopimukset, joita on tehty useissa jäsenvaltioissa.

Finanssipolitiikka ja suhdannevaihteluiden vakauttaminen EMUssa

Finanssipolitiikka ja suhdannevakautus ja erityisesti automaattisten julkisen talouden vakauttajien toiminta ovat keskeisiä kysymyksiä finanssipoliittisessa keskustelussa EMU:ssa. Näiden asioiden analyysi on tärkeää, koska sen perusteella voidaan kehittää ohjeistusta siitä, minkälaisia poliittisia valintoja EMU-jäsenvaltion on tehtävä erilaisten talouden häiriön yhteydessä, eli se tarjoaa yhteisen analyysikehikon, jonka avulla voitaisiin välttää aikaisempi koordinaation puute.

Koska talous- ja rahaliitossa ei ole enää kansallista rahapolitiikkaa, finanssipolitiikalla on merkittävämpi tehtävä tasoittaa maakohtaisten häiriöiden vaikutusta kokonaistuotannon määrään. Tämän vuoksi finanssipolitiikan harjoittamisen periaatteena pitäisi olla, että automaattisten vakauttajien annetaan toimia vapaasti sekä nousu- että laskusuhdanteissa ja harkinnanvaraista politiikkaa käytetään pikemminkin vain poikkeuksellisesti kuin pääsääntöisesti. Vaikka tämä päätelmä onkin melko kiistaton, se jättää eräitä kysymyksiä avoimeksi. Onko automaattisista vakauttajista aina hyötyä taloudelle- Kuinka paljon automaattisten vakauttajien toiminnan voidaan odottaa tasoittavan suhdannetta- Millaisilla uudistuksilla automaattisia vakauttajia voitaisiin tehostaa-

Vastaukset riippuvat lähinnä siitä, ovatko talouteen kohdistuvat häiriöt peräisin kysyntä- vai tarjontapuolelta, vaikka tämä ero ei aina käytännössä ole selvä. Kysyntähäiriön, esimerkiksi yksityisen kulutuksen vahvistumisen tai viennin supistumisen yhteydessä, tuotantokuilu ja inflaatio liikkuvat samaan suuntaan. Sen vuoksi automaattiset julkisen talouden vakauttajat voivat olla hyödyllisiä, sillä ne vaimentavat vaikutusta sekä tuotantoon että hintoihin. Empiiriset todisteet osoittavat, että automaattiset vakauttajat tasoittavat erityisen tehokkaasti yksityiseen kulutukseen kohdistuvia häiriöitä, mutta ovat vähemmän tehokkaita häiriön kohdistuessa investointeihin tai ulkoiseen kysyntään.

Sen sijaan tarjontapuolen häiriöt (kuten energian hinnan muutokset tai teknologiset innovaatiot) aiheuttavat yleensä erisuuntaisia muutoksia tuotannon ja inflaation kehityksessä: esimerkiksi öljyn hinnan nousu johtaa negatiiviseen tuotantokuiluun ja inflaation kiihtymiseen. Tällöin automaattiset vakauttajat auttavat tasoittamaan tuotantoa, mutta hintana on inflaation kiihtyminen. Jos häiriö on lisäksi pysyvä (eli se vaikuttaa potentiaalisen toimeliaisuuden tasoon), voi olla, että automaattisista vakauttajista ei ole apua, jos ne viivästyttävät tarpeellista sopeutumista potentiaalisen tuotannon "uuteen" tasoon: silloin tarvitaan pikemminkin julkista taloutta, joka suosii joustavuutta hyödyke- ja tuotannontekijämarkkinoilla, jotta tuotanto voi lähestyä uutta tasapainotasoaan. Käytännössä empiiriset todisteet viittaavat siihen, että automaattisten vakauttajien vaikutus on suhteellisen vähäinen tarjontapuolen häiriöiden yhteydessä: näin ollen on epätodennäköistä, että ne jarruttaisivat merkittävästi tarvittavaa mukautumista tai vaikeuttaisivat EKP:n tehtävää ylläpitää hintatason vakautta.

Julkisen talouden laadun ja kestävyyden parantaminen

Maaliskuussa 2001 Tukholmassa kokoontunut Eurooppa-neuvosto totesi, että EU:n tason finanssipoliittista keskustelua on tarpeen laajentaa siten, että tasapainoisen julkisen talouden rinnalla korostetaan myös julkisen talouden vaikutusta kasvuun ja työllisyyteen. Eurooppa-neuvosto kehotti parantamaan erityisesti julkisen talouden laatua ja kestävyyttä.

Kuten komission ja neuvoston yhteisessä kertomuksessa [3] Tukholman Eurooppa-neuvostolle maaliskuussa 2001 esitettiin, julkisen talouden "laadulla" voidaan osaltaan vaikuttaa kasvuun ja työllisyyteen monin tavoin. Julkisilla menoilla (esim. aineelliset investoinnit ja investoinnit inhimilliseen pääomaan, tutkimus ja kehitys, koulutus, sosiaaliset ja alueelliset tulonsiirrot) voidaan parantaa työllisyyttä ja potentiaalista tuotantoa. Näitä asioita ei toistaiseksi ole voitu analysoida perusteellisesti, sillä niistä ja varsinkaan julkisten menojen toiminnallisesta jakautumisesta ei ole ollut johdonmukaisia ja ajantasaisia tietoja. Näitä kysymyksiä on tarkasteltava tulevissa kertomuksissa relevanttien politiikka-alueiden (koulutus, tutkimus ja tuotekehitys) verrokkivertailujen avulla. Tilastollisten puutteiden korjaamiseksi tarvitaan jäsenvaltioiden voimakasta sitoutumista.

[3] Euroopan unionin neuvosto (2001): "Julkisen talouden vaikutus kasvuun ja työllisyyteen: laadun ja kestävyyden parantaminen", komission ja neuvoston (Ecofin) kertomus Eurooppa-neuvostolle (Tukholma, 23. ja 24. maaliskuuta 2001), 6997/01

Verotuksella voidaan myös osaltaan vaikuttaa työllisyyteen ja kasvuun pyrkimällä jakamaan taakka tasapainoisesti eri veropohjien kesken , helpottamalla yrittäjyyttä ja tarjoamalla talouden toimijoille oikeanlaisia kannustimia työntekoon, säästämiseen ja investointeihin. Tehokkailla verojärjestelmillä voidaan myös edesauttaa rakennemuutosta pysyvien häiriöiden yhteydessä ja kannustaa työntekijöitä pysymään kauemmin työvoimassa, mikä auttaa selviytymään väestön ikääntymisen aiheuttamista haasteista.

Jonkin verran on edistytty työn verorasituksen keventämisessä ja marginaaliverojen alentamisessa. Useissa jäsenvaltioissa tämä on toteutettu ympäristöverouudistusten yhteydessä, joissa työhön kohdistuvan verorasituksen keventäminen on rahoitettu uusilla saaste- tai resurssiveroilla tai niiden korotuksilla, mikä on johtanut ulkoisten ympäristökustannusten sisällyttämiseen markkinahintoihin. Tulokset ovat kuitenkin toistaiseksi olleet vaihtelevia ja lisämuutoksia tarvitaan, sillä työn kokonaisveroaste on eräissä jäsenvaltioissa edelleen erittäin korkea sekä historiallisesti että kansainvälisesti tarkasteltuna. Erityisiä toimenpiteitä tarvitaan myös matalapalkkaisen työn verotuksen keventämiseksi. Ympäristöverojen alueella tähänastinen edistyminen on ollut vaatimatonta, ja tämä asia tulisi ottaa esille myös tulevissa raporteissa.

Etuusjärjestelmien muuttamisessa työntekoa suosivammiksi on edistytty jonkin verran viime vuosina, mutta parantamisen varaa on edelleen. Viimeaikaisilla toimenpiteillä on vahvistettu työttömyys- ja sosiaalietuusjärjestelmien ehdollisuutta tiukentamalla etuuksien myöntämisehtoja, valvomalla tarkemmin, että etuuden saamisen ehdot täyttyvät, ja parantamalla yleistä järjestelmien hallinnointia ja sen valvontaa. Uudistustyöstä on kuitenkin usein puuttunut kattava lähestymistapa, joka ottaisi huomioon vero- ja etuusjärjestelmien keskinäisen vuorovaikutuksen. Myös siirtyminen passiivisesta aktiiviseen politiikkaan on ollut vähäistä. Ellei uudistuksia jatketa, EU:n on vaikea täyttää Lissabonin ja Tukholman Eurooppa-neuvostojen asettamat kunnianhimoiset työllisyystavoitteet.

Julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyys on entistä tärkeämpää EMU:ssa. Väestön ikääntyminen pienentää huomattavasti työvoiman määrää, kaksinkertaistaa vanhusten huoltosuhteen vuoteen 2050 mennessä ja pienentää näin ollen jyrkästi työllisten ja työvoimaan kuulumattoman väestön välistä suhdetta. Talouspoliittisen komitean viimeaikaisissa ennusteissa on osoitettu, että julkiset eläkemenot voivat nousta 3-5 prosenttia suhteessa BKT:hen useimmissa jäsenvaltioissa tulevien vuosikymmenten aikana ja joissakin maissa menojen kasvun ennakoidaan olevan erittäin suurta (erityisesti Espanjassa, Kreikassa ja Portugalissa, joissa julkiset eläkemenot rahoitetaan jakojärjestelmän kautta ). Jos vanhusten terveydenhuolto ja muu hoito otetaan huomioon, väestön ikääntymisen vaikutus julkisiin menoihin saattaa merkitä keskimäärin 5-8 prosentin nousua suhteessa BKT:hen.

Tämä on huolestuttavaa julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyden kannalta: jos väestön ikääntymisestä aiheutuvaan menojen lisäykseen ei varauduta, jäsenvaltioiden voi olla vaikeaa noudattaa vakaus- ja kasvusopimusta, mikä saattaa vaikeuttaa EKP:n harjoittaman yhteisen rahapolitiikan toteuttamista. Kestävä julkinen talous ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan rakenteellisten alijäämien ja velan kasvun välttämistä (eli vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteiden noudattamista) vaan myös verorasituksen pitämistä kohtuullisella tasolla niin, että se ei ole esteenä työllisyydelle ja kasvulle, ja sen varmistamista, että kasvavat eläke- ja terveydenhoitomenot eivät syrjäytä muille kuin ikääntyneille suunnattuja keskeisiä julkisia menoja (kuten koulutusta ja investointeja).

Komission ja neuvoston yhteisessä kertomuksessa Tukholman Eurooppa-neuvostolle esitettiin kolmiosainen strategia, jolla voidaan vaikuttaa väestön ikääntymisen vaikutuksiin julkiseen talouteen. Strategia on sopiva yhdistelmä seuraavia toimenpiteitä: 1) vähennetään julkista velkaa nopeasti, 2) ryhdytään toimenpiteisiin erityisesti naisten ja ikääntyvien työntekijöiden työllisyyden lisäämiseksi ja 3) uudistetaan eläkejärjestelmää rahoituksellisesti kestävälle pohjalle , mikä merkitsee julkisten eläkkeiden rahastoinnin lisäämistä. Julkisen talouden yleinen kestävyys riippuu myös siitä, kuinka tavara-, palvelu- ja pääomamarkkinoiden rakenneuudistusten täytäntöönpano edistyy.

Tukholman Eurooppa-neuvosto kehotti sisällyttämään julkisen talouden pitkäaikaisen kestävyyden vakaus- ja kasvusopimukseen ja talouspolitiikan laajoihin suuntaviivoihin. Vaikka väestön ikääntymisen vaikutus julkiseen talouteen ilmenee vasta pitkällä aikavälillä, se riippuu lyhyen ja keskipitkän aikavälin päätöksistä, joita tehdään vakaus- ja lähentymisohjelmien puitteissa. Veroleikkausten ja julkisen velan vähentämisen välille on löydettävä sopiva tasapaino, mikä tarkoittaa sitä, että korkeasti velkaantuneissa maissa velan vähentäminen on asetettava etusijalle. Ohjelmissa esitettyjä tämänhetkisiä poliittisia valintoja (esim. julkisen talouden keskipitkän aikavälin tavoite, velan vähentämisvauhti ja erilaiset verouudistukset) onkin arvioitava siltä kannalta, kuinka hyvin niillä voidaan täyttää sitoumus julkisen talouden saattamisesta kestävälle pohjalle. Jotta näitä voidaan arvioida säännöllisesti EU:n tasolla, on jatkettava vertailukelpoisten tietojen ja indikaattoreiden kehittämistä. Olisi hyödyllistä, jos väestön ikääntymisen vaikutusta julkiseen talouteen koskevia ennusteita - talouspoliittisessa komiteassa käynnissä olevan työn lailla - päivitettäisiin säännöllisesti, esim. kahden tai kolmen vuoden välein, ja ennusteet voitaisiin sisällyttää vakaus- ja lähentymisohjelmien tarkistuksiin.

* *

Seuraava tehtävä: finanssipoliittisten kysymysten koordinaation vahvistaminen

Jotta hajautettu finanssipoliittinen lähestymistapa voisi toimia, talouspolitiikan koordinaatiolla on oltava aitoa sisältöä ja euroalueen ulottuvuus on otettava kansallisessa politiikassa realistisesti huomioon. Markkinat ja suuri yleisö eivät odota EMUlta finanssipoliittista keskusviranomaista vaan selkeää osoitusta kyvystä noudattaa johdonmukaista finanssipolitiikkaa sekä euroalueella että kansallisella tasolla, ja lisäksi euroalueeseen kuuluvien maiden osalta halua noudattaa sovittuja sääntöjä ja finanssipoliittisia tavoitteita. Tehokas politiikan koordinaatio edellyttää, että on olemassa yhteinen ja avoin analyysikehikko talouspolitiikan haasteiden ja suunniteltavien ratkaisujen analysoimiseksi, ja että kansallisen politiikan vaikutukset euroalueeseen otetaan riittävästi ja ajoissa huomioon. Finanssipoliittisen yhteistyön parantamista on jatkettava EMUssa näiden periaatteiden mukaisesti.