52001DC0024

KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE, TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE JA ALUEIDEN KOMITEALLE - Toinen taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä kertomus

Johdanto

Koheesiokertomuksen tehtävä

Perustamissopimuksen 159 artiklan mukaan komission on annettava joka kolmas vuosi kertomus "siitä, miten taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden toteuttamisessa on edistytty, sekä siitä, miten eri keinot ovat myötävaikuttaneet siihen". Mainittu velvoite täytetään tällä kertomuksella. Rakennerahastoja koskevan yleisasetuksen 45 artiklassa täsmennetään kertomuksen sisältövaatimukset.

Komissio hyväksyi ensimmäisen koheesiokertomuksen vuoden 1996 lopussa. Sen jälkeen järjestettiin ensimmäinen koheesiofoorumi huhtikuussa 1997, ja kertomuksessa tehtyjä ehdotuksia sisällytettiin asiakirjaan Agenda 2000 - kohti vahvempaa ja laajempaa unionia, johon perustuvan koheesiopolitiikan uudistuksen neuvosto hyväksyi kesäkuussa 1999.

Komissio päätti antaa toisen taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevän kertomuksen vuoden 2001 alussa, kun rakennerahastouudistuksen toteutuksen ensimmäinen vaihe on saatu päätökseen ja tietyt keskeiset päätökset varainjaosta ja maantieteellisistä tukialueista on tehty. Tässä vaiheessa voidaan näin ollen jo tehdä laaja ennakkoarviointi uudistuksen mahdollisista vaikutuksista.

Toisessa kertomuksessa esitetään myös ajanmukaistetut tiedot kuudenteen ja viimeisimpään, vuonna 1999 julkaistuun kausikertomukseen Euroopan unionin alueiden taloudellisesta ja sosiaalisesta tilanteesta sisältyneistä alueellisista analyyseistä. Koska koheesiokertomukset korvaavat komission 1980-luvun alusta julkaisemat kausikertomukset, tietojen ajanmukaistaminen on sitäkin tärkeämpää.

Ensimmäinen selvitys koheesiosta laajentuneessa unionissa

Perustamissopimuksen ja rakennerahastoja koskevan yleisasetuksen vaatimusten mukaisesti kertomuksessa selvitetään koheesiossa tapahtuneita muutoksia ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Kertomusta laadittaessa on hypoteesinä pidetty 27 jäsenvaltion unionia riippumatta liittymisaikataulusta, menettelyistä tai maiden liittymisjärjestyksestä.

Kaikkiin kertomuksen osiin sisältyy laajentunutta unionia koskeva tarkastelu, mikäli tarvittavat tiedot ovat olleet saatavilla. Tarkoituksena on tarjota konteksti selvityksille eikä niinkään staattista selvitystä tilanteesta nykyisissä 15 jäsenvaltiossa ja jäsenneuvotteluja käyvissä 12 maassa. Alueellisten piirteiden selvitys Turkissa, 13. ehdokasmaassa, jonka kanssa ei vielä ole aloitettu neuvotteluja, esitetään erillisenä. Järjestelmällisempi selvitys Turkin tilanteesta esitetään seuraavissa kertomuksissa jäsenyysneuvottelujen alettua.

Keskustelun avaus

Kertomuksessa esitetään joukko päätelmiä ja suosituksia keskustelun käynnistämiseksi laajentuneen unionin koheesiopolitiikan tulevaisuudesta vuoden 2006 jälkeen. Komissio on varma siitä, että nykyisille jäsenvaltioille suunniteltuun politiikkaan tarvitaan merkittäviä muutoksia tulevaisuudessa. Vaikka muutostarve selittyy pitkälti laajentumisella, sen lisäksi on kuitenkin muitakin nykyisiin jäsenvaltioihin vaikuttavia pitkälle meneviä taloudellisia, sosiaalisia ja alueellisia muutoksia, joita myös tarkastellaan kertomuksessa.

Tulevaan keskusteluun osallistuvat EU:n toimielimet ja virastot, jäsenvaltiot, alue- ja paikallisviranomaiset sekä asianomaiset talous- ja sosiaalielämän etujärjestöt, kansalaisjärjestöt, yliopistot ja muut akateemiset laitokset. Komissio järjestää koheesiofoorumin Brysselissä 21. ja 22. toukokuuta 2001 tarjotakseen mahdollisuuden ajatustenvaihtoon ja keskusteluun tulevasta koheesiopolitiikasta. Ehdokasmaat osallistuvat täysimääräisesti tähän kuulemismenettelyyn.

Myöhemmin komissio laatii Euroopan parlamentille ja ministerineuvostolle ehdotukset 1. tammikuuta 2007 alkaen sovellettavasta uudesta koheesiopolitiikasta.

Toinen taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä kertomus Yhteenveto

I OSA: Nykytilanne ja kehityssuuntaukset

II OSA: Yhteisön politiikkojen vaikutus taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon

III OSA: Taloudellisen ja sosiaalisen koheesiopolitiikan tulokset

Päätelmät ja suositukset

10 kysymystä koheesiopolitiikan tulevaisuudesta käytävän keskustelun pohjaksi

Yhteenveto

I OSA: Nykytilanne ja kehityssuuntaukset

Tuloerot pienentyneet EU:n 15 jäsenvaltiossa

Erot EU:ssa henkeä kohti lasketuissa tuloissa (BKT) jäsenvaltioiden välillä ja etenkin alueiden välillä ovat edelleen merkittäviä. Esimerkiksi vauraimmilla alueilla asuvan 10 prosentin väestönosan keskitulot henkeä kohti ovat 2,6 kertaa suuremmat kuin köyhimpien alueiden 10 prosentilla.

Erot ovat kuitenkin kaventuneet. Kolmessa köyhimmässä jäsenvaltiossa (Kreikka, Espanja ja Portugali) henkeä kohti laskettu keskitulo vuonna 1988 oli 68 prosenttia EU:n keskiarvosta, ja vuonna 1999 se oli noussut 79 prosenttiin, joten alkuperäinen ero on pienentynyt kolmanneksella. Alueiden välisten erojen lähentyminen on ollut vähäisempää osittain siitä syystä, että alueiden väliset erot joidenkin jäsenvaltioiden sisällä ovat suurentuneet.

Alhaisiin tuloihin henkeä kohti alueellisella tasolla liittyvät alhaisempi tuotos työllistä kohti, alhaisempi koulutustaso - vaikka tältä osin onkin tapahtunut edistystä viime vuosina - vähäisempi tutkimus- ja kehitystoiminta ja innovointi sekä hitaampi tahti uuden tieto- ja viestintätekniikan käyttöönotossa. Toisaalta infrastruktuuria on suhteessa parannettu merkittävästi köyhimmillä alueilla, mikä onkin yksi avaintekijä niiden pitemmän aikavälin kehitysnäkymien kannalta.

Tahdinmuutos laajentumisesta

Unionin laajentuminen muuttaa talouden näkymiä huomattavasti. Nykytilanteesta tehdyn selvityksen mukaan tuloerot maiden ja alueiden välillä kaksinkertaistuisivat, jos unionissa olisi 27 jäsenvaltiota huomenna.

- valtioiden tasolla yli kolmasosa väestöstä asuisi maissa, joissa henkeä kohti laskettu tulo on alle 90 % unionin keskiarvosta (koheesiorahastotuen nykyinen tukikelpoisuusperuste) verrattuna kuudesosaan nykyisessä 15 jäsenvaltion unionissa.

- alueellisella tasolla 27 jäsenvaltion unionin köyhimmillä alueilla asuvasta väestöstä köyhimmän 10 %:n keskitulo henkeä kohti olisi ainoastaan 31 % 27 jäsenvaltion unionin keskiarvosta. Köyhimmän 10 %:n väestönosan keskitulo henkeä kohti 15 jäsenvaltion unionissa on 61 % keskiarvosta.

Valtiot jakautuvat 27 jäsenvaltion unionissa kolmeen pääryhmään. Vauraimpien ryhmän muodostavat 12 nykyjäsentä (Kreikkaa, Espanjaa ja Portugalia lukuun ottamatta), joissa tulot ovat keskimääräistä korkeammat. Seuraavaan ryhmään kuuluvat Kreikka, Espanja ja Portugali sekä Kypros, Malta, Slovenia ja Tsekin tasavalta, joissa tulot henkeä kohti ovat noin 80 % 27 jäsenvaltion unionin keskiarvosta ja joissa asuu 13 % 27 jäsenvaltion kokonaisväestöstä. Varsinaisen muutoksen nykyisen unionin tilanteeseen muodostaa kuitenkin kolmas ryhmä, johon kuuluvat loput 8 ehdokasvaltiota, joissa tulot henkeä kohti ovat noin 40 % 27 jäsenvaltion unionin keskiarvosta. Tämä on merkittävä ryhmä, joka kattaa noin 16 % 27 unionin jäsenval tion kokonaisväestöstä.

Esimerkiksi infrastruktuuri ehdokasvaltioissa on määrällisesti riittämätön ja laadultaan heikko, eikä työvoiman ammattitaito ja tarjottu koulutus vastaa nykyaikaisen markkinatalouden tarpeita. Liikenteen inf rastruktuuritarpeiden arviointiohjelmassa Euroopan laajuisen liikenneverkon rakentamisen kokonaiskustannuksiksi arvioidaan näissä 12 maassa 90 miljardia euroa, ja useiden tutkimusten mukaan yhteisön ympäristövaatimuksiin mukautumisen kustannukset tulevat olemaan 50-100 miljardia euroa, joten näillä kahdella alalla kustannukset ovat seuraavat 10 vuotta yhteensä 15-20 miljardia euroa vuodessa.

Tämän perusteella voidaan todeta, että nykyisissä 15 jäsenvaltiossa on alueiden välisten tuloerojen vähentämisessä edistytty merkittävästi, mutta aikaisempien kokemusten perusteella alueellisten erojen poistamiseen kuluu todennäköisesti vielä yhden sukupolven verran aikaa. Laajentumisen myötä erot kasvavat huomattavasti. Ehdokasvaltioiden henkeä kohti lasketun nykyisen tulotason perusteella laajentuneen unionin alueiden yhdentymiseen kuluisi tällä vauhdilla vähintään kaksi sukupolvea.

Merkkejä työllisyystilanteen paranemisesta

Vaikka työllisyys lisääntyi 15 jäsenvaltion unionissa yli 2 miljoonalla 1990-luvulla, se ei kuitenkaan nostanut riittävästi työllisyysastetta eli työikäisten työllisten osuutta, joka pysyi juuri ja juuri 60 %:n yläpuolella - selvästi Lissabonin Eurooppa-neuvoston vuodeksi 2010 asettaman 70 %:n kunnianhimoisen tavoitteen alapuolella. Tämän keskiarvon taakse kätkeytyy kuitenkin merkittäviä eroja eri puolilla unionia. Vuonna 1999 työllisyysaste ylitti 70 % vain neljässä jäsenvaltiossa; Kreikassa se oli 55 % ja Espanjassa ja Italiassa vieläkin alhaisempi. Unionin väestöstä 10 % asui alueilla, joilla työllisiä oli selvästi alle puolet työikäisistä (44 %).

Vaikka naisten työllisyys on selvästi lisääntynyt, pääasiassa osa-aikaisissa työpaikoissa (joka kolmas nainen unionissa työskentelee osa-aikaisena), naisten työllisyysaste oli vuonna 1999 19 % alhaisempi kuin miesten. Unionin työllisyyden kasvu 1990-luvulla kohdistui ainoastaan palvelualaan, ja työllisyyden lisäys oli merkittävintä vauraimmilla alueilla ja suurta ammattitaitoa vaativissa työpaikoissa. Samaan aikaan monilla alueilla alkaa ammattitaidon ja työmarkkinoiden vaatimusten välisen epäsuhdan vuoksi esiintyä työvoimapulaa etenkin uusilla toiminta-aloilla ja tietotekniikan alalla.

Suuret erot EU:n 15 jäsenvaltion työttömyystilanteessa säilyneet

Erot työttömyystilanteessa ovat unionissa edelleen suuria. Kreikassa, Espanjassa, Ranskassa, Italiassa ja Suomessa työttömyysaste oli vuonna 1999 yli 10 %, mikä on vähintään kaksi kertaa enemmän kuin Luxemburgissa, Alankomaissa, Itävallassa ja Portugalissa, joissa työttömyysaste jäi alle 5 %:n. Alueelliset erot ovat vieläkin suuremmat: vuonna 1999 pahimpien työttömyysalueiden (pääasiassa kehityksessä jälkeen jääneitä alueita ja joitakin rakennemuutosalueita) 10 % väestönosan työttömyysaste oli 23 %, lähes kahdeksan kertaa suurempi kuin työttömyydestä vähiten kärsineiden alueiden keskiarvo (3 %).

Siirtymäkausi ehdokasvaltioiden työmarkkinoilla kesken

Vaikka ehdokasvaltioiden ja EU:n 15 jäsenvaltion työmarkkinoiden välillä näyttääkin päällisin puolin olevan samankaltaisuutta - vuonna 1999 työttömyysaste oli ehdokasvaltioissa keskimäärin 10,2 % ja jäsenvaltioissa 9,3 %, ja keskimääräinen työllisyysaste oli molemmissa melkein sama - tarkempi tarkastelu paljastaa käynnissä olevan siirtymäkauden jäänteinä peruseroja, joista tärkeimpiä ovat seuraavat viisi:

- Ehdokasvaltioissa naiset siirtyvät pois työmarkkinoilta, vaikka naisten osuus työmarkkinoilla onkin edelleen korkeampi kuin useimmissa unionin osissa.

- Työllisyys perinteisillä teollisuuden aloilla on edelleen merkittävää, vaikka työpaikoista menetettiinkin 25-50 % 1990-luvulla.

- Maataloustyöpaikkojen osuus, 22 % kokonaismäärästä, on viisi kertaa korkeampi kuin 15 jäsenvaltiossa keskimäärin (4,5 %), vaikka alan merkitys vaihteleekin huomattavasti maiden välillä.

- Työvoiman tuottavuus on edelleen alhaisempi kuin EU:n 15 jäsenvaltiossa.

- Työllisyys palvelualalla on lisääntynyt merkittävästi, mutta selkeästi enemmän pääkaupungeissa kuin muilla alueilla.

Talouskasvun vahvistumisella 1990-luvun jälkipuoliskolla oli yleisesti myönteinen vaikutus EU:n 15 jäsenvaltion työllisyys- ja työttömyystilanteeseen, mutta vaikutukset alueellisten tulo- ja työllisyyserojen vähentämisessä olivat vähäisempiä. Koska siirtymäkautta ei ehdokasvaltioissa vielä ole saatu päätökseen, työttömyys saattaa kasvaa useilla alueilla lähitulevaisuudessa. Työmarkkinanäkymiin laajentuneessa unionissa tulevat kuitenkin suuresti vaikuttamaan väestöpoliittiset suuntaukset. Niiden mukaan työvoima ikääntyy EU:n 15 jäsenvaltiossa ja työvoiman määrä saattaa olla laskusuuntainen vuodesta 2010. Ehdokasvaltioissa tilanne on suurin piirtein sama, mutta merkittävänä erona niissä on 20-35-vuotiaiden määrän ennakoitu kasvu. Tämä olisi tärkeä laajentumisen tuoma tasapainottava tekijä unionissa, jonka väestö ja työvoima ikääntyy.

Pysyvänä ongelmana sosiaalinen koheesio ja köyhyys

Vuonna 1996 unionin väestöstä 18 %:n eli joka kuudennen tulotaso jäi alle köyhyysrajan. [1] Niissä maissa, joissa köyhyysaste oli alhaisin, Tanskassa ja Alankomaissa (11-12 %), henkeä kohti laskettu tulo ylittää EU:n keskiarvon. Toisessa ääripäässä köyhyysrajan alle jää 20-25 % Portugalin ja Kreikan väestöstä. Erot ovat vielä selkeämmät, kun tarkastellaan pitkäaikaista tai pysyvää köyhyyttä, joka koskee ainoastaan 3 %:a Tanskan ja Alankomaiden väestöstä, mutta 12 %:a Portugalin ja 10 %:a Kreikan väestöstä.

[1] Eurostatin määritelmän mukaan se osa väestöstä, joiden tulot ovat enintään 60 % heidän asuinmaansa mediaanituloista

Köyhyyteen on monia alkusyitä, ja köyhyys uhkaa erityisesti tiettyjä väestöryhmiä, esimerkiksi heikosti koulutettuja, vanhuksia, työttömiä ja muita ilman työtä olevia, yksinhuoltajaperheitä ja monilapsisia perheitä. Useissa köyhissä perheissä yhdistyvät useat näistä piirteistä.

Ehdokasvaltioista ei vielä ole saatavilla vertailukelpoisia tietoja, mutta köyhyys näyttäisi keskittyneen erityisesti maaseudulle.

Jatkuva alueiden välinen epätasapaino

Merkittävin alueellinen epätasapaino unionissa vallitsee tällä hetkellä vähiten kehittyneiden ja muiden alueiden välillä. Samanaikaisesti aluesuunnittelun ja aluekehityksen erot unionissa heijastavat vielä alueiden tulo- ja työllisyyserojen osoittamaa todellisuutta monimutkaisempaa todellisuutta. Tämä liittyy kehitysmahdollisuuksiin ja sisältyy perustamissopimuksen 158 artiklaan, jossa mainitaan tarve edistää koko yhteisön sopusointuista kehitystä.

Tämä oli komission ja jäsenvaltioiden peruste Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivoille (ESDP), joissa ensimmäisen kerran pyrittiin johdonmukaisesti selvittämään suuren alueellisen epätasapainon luonnetta koko unionissa. Tämä epätasapaino ja tarve sen korjaamiseen saa laajentumisen myötä vielä uuden ulottuvuuden jo pelkästään siksi, että ehdokasvaltioiden liittymisen jälkeen unionin maa-alue kaksinkertaistuu 1990-luvun alkupuolen tilanteeseen verrattuna.

Unionin toiminnassa selkeä maantieteellinen keskittyminen

Taloudellinen toiminta unionissa on keskittynyt Yhdistyneen kuningaskunnan North Yorkshiren, Ranskan Franche-Comtén ja Saksan Hampurin muodostaman kolmion keskusalueelle. Pinta-alaltaan tämä alue kattaa vain seitsemäsosan unionin alueesta, mutta alueella asuu kolmannes väestöstä ja lähes puolet (47 %) tulosta tuotetaan siellä. Muilla vastaavilla talousalueilla, esimerkiksi Yhdysvalloissa, toiminta sijoittuu hajautetummin.

Tällainen keskittyminen vaikuttaa EU:ssa kielteisesti paitsi syrjäisiin alueisiin myös keskusalueisiin, joissa etenkin liikenneruuhkat sekä ympäristöön ja terveyteen kohdistuvat paineet saattavat pitkällä aikavälillä olla etuja suurempia haittoja.

Kaupunkialueet monikeskuksisen kehityksen kasvukeskuksina...

Väestön keskittyminen keskusalueille näkyy korkeana kaupungistumisasteena ja suhteettoman suurena osaamistalouteen liittyvien suurta ammattitaitoa vaativien toimintojen osuutena: näillä alueilla sijaitsevat yritysten pääkonttorit, tutkimuslaitokset ja koulutetuin työvoima. Nettotuloksena on 2,4 kertaa korkeampi tuottavuus syrjäisiin alueisiin verrattuna. Keskittymisen vastapainona unionista puuttuu sellainen monikeskuksisen toiminnan malli, joka on epäilemättä yksi Yhdysvaltain alueellista koheesiota, pienempiä alueellisia tulo- ja työllisyyseroja ja ehkäpä myös kilpailukykyä selittävä tekijä.

...mutta köyhyysloukkuja esiintyy edelleen

Kaupunkialueet ovat unionissa kuitenkin niitä alueita, joilla sosiaaliset ja taloudelliset erot ovat suurimpia, ja joissakin kaupunginosissa on korkea köyhyys- ja syrjäytymisaste. Erot työttömyydessä ja etuuksista riippuvaisten määrässä ovat esimerkiksi suurempia joidenkin kaupunkien sisällä kuin unionin alueiden välillä. (Komission Urban audit -tutkimuksessa löydettiin useita kaupunkeja, joissa työttömyysluvut ovat yhdessä kaupunginosassa kymmenkertaiset toisiin kaupunginosiin verrattuna).

Maaseutualueiden tilanne vaihtelee

Maaseutualueiden osuus vaihtelee suuresti jäsenvaltiosta toiseen: Pohjoismaissa ja Irlannissa kaksi kolmesta asuu maaseudulla, kun maaseudun asukkaita Belgiassa, Saksassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa on vain yksi kahdeksasta.

Maaseutuväestön osuus kasvaa, joskin vaihtelevassa määrin, kaikissa jäsenvaltioissa, ja työllisyyden kasvu on maaseudulla korkeampaa kuin muualla yhteisössä, mikä on osoitus näiden alueiden suhteellisista eduista. Monet niistä ovat kuitenkin yhtä lailla vaikeuksissa monien haittapuolien johdosta.

Raja-alueongelmat siirtyvät itään päin

Raja-alueilla, joilla asuu yksi neljästä eurooppalaisesta, on kansainvälisen rajan johdosta usein liikenneyhteyksiin ja elinkeinoelämän mahdollisuuksien puutteeseen liittyviä ongelmia. Yhtenäismarkkinoiden ja sitä tukevien, unionin rahastoista osarahoitettavien rajatylittävien yhteistyöohjelmien ansiosta useimmilla unionin sisärajoilla sijaitsevilla alueilla ei enää ole merkittäviä eroja henkeä kohti lasketussa tulotasossa ja työttömyysasteessa koko unioniin verrattuna. Sama pätee pääsääntöisesti ehdokasvaltioiden rajanaapureina oleviin nykyisten jäsenvaltioiden alueisiin, joskin näiden alueiden välillä on suuria eroja. Juuri näillä alueilla tilanne saattaa muuttua tulevaisuudessa, sillä ne ovat etulinjassa kilpailun lisään tyessä laajentumisen myötä.

Ehdokasvaltioissa rajaseutualueilla asuu huomattavasti enemmän ihmisiä (kuusi kymmenestä) kuin unionissa, ja ongelmat ovat suurimpia idässä kolmansien maiden rajojen läheisyydessä.

Erityisalueet

Saaret ja saaristot, vuoristoalueet ja syrjäiset alueet - syrjäisimmät alueet mukaan luettuina - muodostavat huomattavan osan unionista ja jakavat useita yhteisiä fyysisiä ja geomorfologisia piirteitä sekä taloudellisia haittoja. Näillä alueilla on yleensä liikenneyhteyksiin liittyviä ongelmia, jotka vaikeuttavat niiden integroitumista muuhun yhteisöön. Monet näistä alueista saavatkin jo nyt EU:n aluetukia - 95 % sekä vuoristoalueista että saarista kuuluu joko tavoite 1- tai 2 -alueisiin. Samalla niiden sosiaalisessa ja taloudellisessa tilanteessa on suuria eroja, ja kaksi vaurainta ehdokasvaltiotakin ovat saaria (Kypros ja Malta).

II OSA: Yhteisön politiikkojen vaikutus taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon

Tässä osassa tarkastellaan, miten yhteisön politiikoilla on edistetty koheesiotavoitteen saavuttamista perustamissopimuksen (159 artiklan) mukaisesti ja sen merkitystä unionin laajentumisen kannalta.

1. Taloudellinen ja rahapoliittinen integraatiopolitiikka

Talous- ja rahaliitto

Makroekonominen vakaus edistää taloudellista lähentymistä

Jotta talouskasvu voidaan säilyttää korkeana kehityksessä jälkeen jääneillä unionin alueilla, rakennepolitiikka on yhdistettävä talouden vakauden varmistaviin makroekonomisiin politiikan alueisiin. Yhtenäisvaluutan käyttöönotto helpottaa tällaisen vakauden säilyttämistä.

Rahaliittoon valmistauduttaessa inflaatiota onnistuttiin vähentämään koheesiomaissa, etenkin Kreikassa ja Portugalissa, 1990-luvulla huomattavasti alle EU:n keskiarvosta 2,5 prosenttiin. Samanaikaisesti BKT:n kasvu oli keskimääräistä suurempaa kaikissa neljässä koheesiomaassa 1990-luvun toisella puoliskolla. Nimellistä lähentymistä seurasi näin ollen todellinen lähentyminen.

Kehitys oli erityisen vaikuttavaa Irlannissa, kun taas Espanjassa ja Portugalissa ja viimeksi Kreikassa on havaittavissa hitaampaa lähentymistä.

Euron käyttöönotto tekee eroista näkyvämpiä ja pääomasta liikkuvampaa

Euron käyttöönoton pitäisi johtaa kilpailun lisääntymiseen ja sen seurauksena markkinoiden tehostumiseen. Liiketoimista aiheutuvien kustannusten ja korkoerojen vähennyttyä pääoman hinnan pitäisi laskea ja sen saatavuuden kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla parantua. Pääoma virtaa helpommin sinne, missä tuotto on korkein. Tästä syystä eri alueiden erityispiirteistä tulee merkittävämpiä rahoituksesta kilpailtaessa ja heikoimmassa asemassa ovat silloin ne alueet, joiden kilpailukyky on huono.

Alueelliset erot työvoimakustannuksissa tulevat samalla entistä selkeämmin esiin, jolloin on helpompi keskittyä niiden perustana oleviin eroihin tuottavuudessa, joka kuuluu tärkeimpiin alueellista kilpailukykyä eriyttäviin tekijöihin.

Sisämarkkinat

Vuosina 1988 ja 1992 tehdyt päätökset unionin tuen lisäämisestä rakenteellisista vaikeuksista kärsivillä alueilla perustuivat siihen päätelmään, että taloudellisen integroitumisen eteneminen ei välttämättä edistä alueellisten erojen vähentämistä vaan voi, ainakin alkuvaiheessa, lisätä niitä. Koheesiopolitiikan tavoitteena oli tästä syystä auttaa vähemmän kehittyneitä alueita pääsemään osallisiksi Euroopan integroitumisen tuomista eduista ja auttaa unionia kokonaisuudessaan hyödyntämään kasvupotentiaalinsa parhaalla mahdollisella tavalla.

Edistymisestä talouden integroimisessa, joka koskee nyt jo niin hakijamaita kuin nykyisiä jäsenvaltioita, kertoo etenkin hintojen lähentyminen koko unionissa, kaupan laajentuminen ja suorien investointien lisääntyminen maiden välillä.

Hintojen lähentymisessä eroja alojen välillä

Teollisuustuotteiden hinnoissa on havaittavissa lähentymistä koko unionissa, mutta hintaerot ovat sen sijaan säilyneet useimpien palvelujen osalta, mikä on merkki markkinoiden paikallisesta luonteesta useilla aloilla. Lähentymistä EU:n hintoihin näyttää tapahtuvan myös kehittyneemmissä ehdokasvaltioissa ainakin teollisuustuotteiden kaupassa.

Merkittävä kaupan kasvu

EU:n talous yhdentyy paitsi sisäisesti myös maailmanlaajuiseen talouteen. Yhdentymistä seuraa jäsenvaltioiden välisen kaupan rakenteen samankal taisuuden kasvu.

Unionin ja ehdokasvaltioiden välinen kauppa on kasvanut huomattavasti 1990-luvulla heijastaen asteittaista siirtymistä vapaakauppa-alueeseen vuoteen 2002 mennessä. Unionin osuus ehdokasvaltioiden viennistä on jo 60 % kun näiden vastaava osuus unionin viennistä on 10 %. Kaupan rakenteesta voidaan päätellä, että unioni ja ehdokasvaltiot eivät kilpaile samoilla tuotteilla.

Ulkomaisten suorien sijoitusten kasvu

Ulkomaisten suorien sijoitusten osuus on merkittävä joissakin jäsenvaltioissa, etenkin Irlannissa, Ruotsissa ja Benelux-maissa. Tämä johtuu suurelta osin vuosina 1991-1999 kaksinkertaistuneista yrityskeskittymistä ja -hankinnoista.

Unionin suorat sijoitukset ehdokasvaltioissa ovat myös lisääntymässä huomattavasti. Niiden osuus on nyt suurin piirtein 5 % kohdemaiden BKT:stä ja 20 % sijoituksista, joten niillä on huomattava vaikutus talouskasvuun ja tuotantopotentiaaliin.

Toisaalta nämä sijoitukset ovat hyvin pieniä unionin BKT:hen verrattuna. Niiden tarkoituksena näyttää pikemminkin olevan hankintojen tekeminen kotimarkkinoille eikä niinkään vastavienti EU:hun, eivätkä ne sen vuoksi vaikuta kielteisesti työllisyyteen ja palkkoihin unionissa.

Lisääntyykö keskittyminen vai hajaantuminen-

Avainkysymyksiin kuuluu, missä määrin talouden integroituminen johtaa joidenkin toimintasektoreiden keskittymiseen muutamalle alueelle suurtuotannon etujen hyödyntämiseksi. Käytännössä teollisuustuotannossa on yleisesti havaittavissa keskittymistä, mutta sen laajuus vaihtelee teollisuudenaloittain ja se tapahtuu hyvin hitaasti, koska toimintojen siirtämiseen tarvitaan suuria investointeja (Irlanti ja Suomi, tosin eri syistä, ovat poikkeuksia). Tällaiseen keskittymiseen liittyy riski, että joistakin alueista tulee haavoittuvampia niille keskittyneihin sektoreihin kohdistuville ulkoisille häi riöille.

Integroitumisen vaikutukset ja liitännäispolitiikkojen tarve

Integroitumisen tuoma kilpailun lisääntyminen ja paikallisen teollisuuden suojaamismahdollisuuk sien vähentyminen ovat omiaan lisäämään teknisen osaamisen vaatimuksia ja vähentämään heikosti koulutetun työvoiman tarvetta entisestään. Tästä syystä työvoiman koulutustasoa olisi nostettava ja keskitettävä koulutusta kasvualoilla tarvittaviin taitoihin. Koulutuspolitiikalla sekä aktiivisella työvoimapolitiikalla ja sosiaalisella kehittämistyöllä onkin merkittävä tehtävä taloudellisen integroitumisen liitännäispolitiikkoina.

Ehdokasvaltioiden on samalla siirryttävä noudattamaan yhteisön sääntelyä (yhteisön lakeja, joihin sisältyvät direktiivit, asetukset ja niin edelleen), ja tämä todennäköisesti lisää tuotantokustannuksia ja vaikuttaa niiden yritysten kilpailumahdollisuuksiin nykyisten jäsenvaltioiden yritysten kanssa.

Tutkimusten mukaan yhtenäismarkkinoiden laajentumisella ehdokasvaltioihin on kuitenkin pääsääntöisesti myönteisiä vaikutuksia unionille kokonaisuudessaan ja erityisesti vanhojen ja uusien jäsenvaltioiden raja-seutualueille.

Kilpailupolitiikka

Kilpailupolitiikalla parannetaan sisämarkkinoiden toimintaa

Jäsenvaltioiden maksamilla valtiontuilla voi olla merkittävä vaikutus elinkeinotoiminnan alueelliseen jakautumiseen. Vuosina 1996-1998 valtiontukien osuus oli 2,5 % julkisista kokonaismenoista unionissa tai yli 1 % EU:n BKT:stä (toisin sanoen suurin piirtein yhteisön kokonaisbudjettia vastaava summa), kun EU:n rakennepolitiikkaan varattu osuus oli 0,45 % BKT:stä.

Valtiontukiin käytettävien menojen suuruus vaihtelee kuitenkin huomattavasti jäsenvaltiosta toiseen. Vaikka erot kaventuivatkin 1990-luvun loppupuolella, viimeiset tilastot osoittavat, että vauraimmat maat käyttävät niihin edelleen enemmän kuin koheesiomaat, mikä heikentää jossain määrin EU:n rakennepolitiikan vaikutuksia koheesiomaissa.

Tämän negatiivisen vaikutuksen pienentämiseksi komissio laati vuosina 1999-2000 objektiivisemmat ja avoimemmat perusteet tukikelpoisuuden määrittelemiseksi alueellisten tukien osalta. Tämän seurauksena tällaista tukea saavilla alueilla asuvan EU:n väestön osuus väheni 46,7 %:sta 42,7 %:iin, ja tuki on keskitetty paremmin kaikkein heikoimmassa asemassa oleville alueille. Jäsenvaltioiden tekemien päätösten vuoksi EU:n rakennetukea ja valtiontukea saavia alueita ei kuitenkaan onnistuttu saamaan toi siaan vastaaviksi.

2. Yhteinen maatalouspolitiikka: hinnat ja maatalousmarkkinat

Toisiaan seuranneet uudistukset ovat muuttaneet paljon yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) sisältöä ja toimintatapaa. 1980-luvulla YMP:n avulla pyrittiin alentamaan maataloustuotteiden virallisia hintoja ja korvaamaan tästä viljelijöille aiheutuvat tulonvähennykset suorilla maksuilla (suorat tuet), jotka otettiin yleisesti käyttöön vuoden 1992 uudistuksessa. Agenda 2000:een sisältyi kaksi uutta uudistusehdotusta. Ensinnäkin virallisia hintoja laskettiin alan kilpailukyvyn kohentamiseksi siten, että samalla turvataan tuottajille kohtuullinen elintaso. Toiseksi laadittiin uusi kehys maaseudun kehittämispolitiikalle, josta tuli YMP:n toinen pilari.

Merkittäviä muutoksia menojen jakautumisessa maiden kesken

Suorien tukien ja maaseudun kehittämistuen osuus maatalouden kokonaismenoista onkin kasvanut: EMOTR:n tukiosasto käytti vuonna 1998 ainoastaan 29 % markkinatukeen ja viejille maksettaviin tukiin, mutta vuonna 1992 niiden osuus oli 82 %.

Markkinatukitoimenpiteiden ja erityisesti suorien tukien johdosta YMP sisältää suuria jäsenvaltioiden sekä elinkeinoalojen ja sosiaaliryhmien välisiä siirtoja.

Vuonna 1998, samoin kuin vuonna 1993, nettosiirrot kolmelle neljästä koheesiomaasta olivat positiivisia. Portugali, joka on perinteisesti ollut vähäisempi tuensaaja, säilyi nettomaksajana, vaikka sen osuus maatalousmenoista nousikin 0,6 %:sta 1,6 %:iin. Nettosiirtojen määrälliset muutokset vaihtelivat kuitenkin jäsenvaltioittain. Absoluuttisesti, suhteessa niiden maatalousmaahan, kolme jäsenvaltiota (Ranska, Saksa ja Espanja) saavat yli puolet EMOTR:n tukiosaston menoista. Jos taas siirrot lasketaan suhteessa maatalousalan työllisyyteen, Tanska ja Belgia ovat suurimmat tuensaajat.

Hyvin erilaisia alueellisia vaikutuksia

Maatalouden tukitaso on noussut suhteessa työllisten määrään kaikilla unionin alueilla, mikä johtuu pitkälti alan työllisyyden jatkuvasta vähentymisestä. Vuoden 1992 uudistus ei loppujen lopuksi ole muuttanut radikaalisti tuen jakautumista alueiden kesken, vaikka se onkin kasvattanut tukimääriä viljaa, öljysiemeniä ja naudanlihaa tuottavilla alueilla eli monilla Ranskan, Espanjan ja Irlannin alueilla. Tuottajatuki on vähäisempää köyhimmillä alueilla.

Etelän ja pohjoisen välillä on edelleen selvä ero maatilojen taloudellisessa koossa. Tilojen keskikoko 20 alueella, joilla on pienikokoisimmat tilat (kaikki sijaitsevat etelässä), pieneni hieman yli 2 %:lla vuosina 1993-1997. Samaan aikaan tilojen keskikoko 20 alueella, joilla on suurin tilakoko ja jotka kaikki sijaitsevat pohjoisessa, kasvoi lähes 25 %:lla.

3. Horisontaaliset politiikat

Työvoimapolitiikka ja henkilöresurssien kehittäminen

Vaikka jäsenvaltiot vastaavatkin työvoimapolitiikan kehittämisestä ja soveltamisesta, on selvästi tarpeen koordinoida näitä politiikkoja, luoda yhteisiä tavoitteita ja harjoittaa tiedonvaihtoa unionin tasolla. Amsterdamin sopimuksessa vuonna 1997 esiteltiin tästä syystä eurooppalainen työllisyysstrategia, jossa aktiiviset työmarkkinatoimenpiteet asetettiin ensisijaiseen asemaan. Sen näkyvimmän osuuden muodostaa 'Luxemburgin prosessi', jossa 'kansalliset työllisyysstrategiat', jotka neuvosto hyväksyy vuosittain, siirretään kunkin jäsenvaltion 'kansallisiin toimintasuunnitelmiin'. Toimintasuunnitelmat taasen arvioidaan vuosittain komission ja neuvoston hyväksymässä 'yhteisessä työllisyysraportissa'.

Luxemburgin prosessi

Luxemburgin prosessi perustuu neljään toimintapilariin: työvoiman työllistyvyys, yrittäjyys, yritysten ja työntekijöiden sopeutumiskyky ja yhtäläiset mahdollisuudet. Politiikalla pyritään vähentämään työttömyyttä ja lisäämään työllisyyttä osittain eurooppalaisen yhteiskuntamallin kestävyyden varmistamiseksi pitkällä aikavälillä. Lissabonissa ja Nizzassa kokoontuneet Eurooppa-neuvostot vahvistivat nämä tavoitteet.

Tämän lisäksi Nizzassa kokoontunut Eurooppa-neuvosto aloitti sosiaalisen osallisuuden edistämistä koskevien kansallisten suunnitelmien koordinoinnin.

Vaikka työllisyysstrategian erityistä vaikutusta onkin vaikea määritellä, työllisyystilanteessa viime aikoina tapahtuneen myönteisen kehityksen perusteella näyttäisi siltä, että on onnistuttu luomaan prosessi, jossa jäsenvaltioiden vakauteen ja rakenneuudistukseen tähtäävät makroekonomiset toimenpiteet ovat merkittävässä asemassa.

Alueelliset erot työttömyydessä ja työllisyydessä

Työmarkkinoiden toimivuudessa on edelleen suuria eroja alueittain, mistä syystä näyttäisi tarpeelliselta laatia alueellinen ja paikallinen työllisyysstrategia.

Monissa jäsenvaltioissa esiintyy jo työvoimapulaa samalla kun työttömyysaste on korkea, mikä on osoitus siitä, että tarjolla olevat työpaikat ja käytettävissä olevan työvoiman ammattitaito eivät vastaa toi siaan. Tässä tilanteessa on tarpeen nostaa koulutuksen tasoa ja suunnata se suoraan niille sektoreille, joilla työvoiman tarve kasvaa, ottaen huo mioon riskiryhmien ensisijainen asema. Vaikka koulutusaste onkin yleisesti noussut, liian monet nuoret lopettavat koulunkäynnin ilman riittävää ammattipätevyyttä. Lisäksi on vähennettävä vähän koulutettujen vaaraa syrjäytyä teknologisesta vallankumouksesta. Kaikissa kansallisissa työllisyysstrategioissa on erityistoimenpiteitä kohderyhmiä varten tämän ongelman ratkaisemiseksi.

Yhtäläiset mahdollisuudet on otettu paremmin huo mioon jäsenvaltioissa, etenkin Suomessa ja Irlannissa. Monissa maissa tässä on kuitenkin vielä parantamisen varaa.

Arviointi ja uudet ehdotukset vuonna 2002

Komissio on keskittynyt vuotta 2001 varten ehdotetuissa työllisyyden suuntaviivoissa täystyöllisyyden saavuttamiseen, työmarkkinaosapuolten asemaan, jatkuvaan koulutukseen koko työelämän ajan ja sosiaalisen osallistumisen edistämiseen. Strategian tuloksista ja tavoitteista tehdään yleinen arviointi vuonna 2002.

Ympäristöpolitiikka

Taloudellisen ja sosiaalisen koheesion edistäminen ja ympäristönsuojelu ovat toi siaan täydentäviä tavoitteita. Vaikka ympäristönsuojelusta saattaa aluksi aiheutua ylimääräisiä tuotantokustannuksia, tai oikeammin sanottuna ympäristönsuojelu voi tehdä niistä näkyvämpiä, niiden vaikutusta ei pitäisi yliarvioida. Kaik kien vesi- ja jätehuoltoa koskevien direktiivien noudattamisen ja Kioton sopimukseen perustuvien toimenpiteiden toteuttamisen arvioidaan maksavan vain 0,5 % unionin BKT:stä.

Ympäristönsuojelua ei pidä ajatella ainoastaan taloudelle aiheutuvien kulujen kannalta vaan myös elämänlaatua parantavana tekijänä etenkin kaupunkien ongelma-alueilla.

Korkeammat kustannukset, mutta myös etuja köyhimmille alueille...

Koheesiomaissa ja köyhimmillä alueilla on tehtävä huomattavia investointeja ympäristönsuojelun kannalta keskeisiin vesi- ja jätehuoltopolitiikkoihin liitty vien ongelmien ratkaisemiksi. Rakennerahastojen ja koheesiorahaston tukea käytetään näiden kustannusten kattamiseen kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla, joiden standardit pyritään saattamaan muiden alueiden standardeja vastaaviksi.

...heikoimmille sosiaaliryhmille...

Ympäristönsuojelusta, esimerkiksi vesihuoltoa koskevan kehysdirektiivin noudattamisesta aiheutuvat kustannukset jäävät joskus yhteiskunnan heikoim pien jäsenten vastuulle, kun joitakin niistä siirretään käyttäjien, etenkin kotitalouksien ja maanviljelijöiden, maksettaviksi saastuttaja maksaa -periaatteen mukaisesti.

Tällaisilla toimenpiteillä edistetään kuitenkin myös sosiaalista koheesiota kansanterveyden ja luotavien työpaikkojen osalta. Vaikka työllisyysvaikutus unionin tasolla vaikuttaakin vähäpätöiseltä, vesi- ja jätehuoltodirektiivien seurauksena voidaan muutaman vuoden aikana kuitenkin luoda useita kymmeniä tuhansia työpaikkoja.

...ja ehdokasvaltioille

Ehdokasvaltioilla on samat ongelmat kuin koheesiomailla, mutta ne ovat vielä suurempia etenkin jätehuollossa. Unioni rahoittaa jo nyt tarvittavia investointeja ISPAn avulla, ja tämä kuuluu koheesiorahaston ensisijaisiin kohteisiin liittymisen jälkeen.

4. Muut yhteisön politiikat

Tutkimus ja kehitys

Yhteisön tutkimusta ja teknologista kehittämistä (TTK) koskevan politiikan keskeisenä tavoitteena on erinomaisen osaamistason saavuttaminen unionin aseman vahvistamiseksi kansainvälisiin kilpailijoihin nähden. Eurooppalaisen tutkimusalueen perustaminen avaa alueellisen tasapainon kannalta merkittäviä uusia näkymiä tutkimuksen ja aluekehityksen yhdentämisessä.

Osaamisen tasapainoisempi jakautuminen...

Puiteohjelma, jossa edellytetään useista jäsenval tioista tulevien kumppaneiden osallistumista, auttaa tiedonvaihdon ja yhteisten teknologian kehittämishankkeiden parantamisessa. Sellaisten hankkeiden osuus, joissa on vähintään yksi kumppani tavoite 1 -alueelta, oli noussut vuoden 1994 27 %:sta 41 %:iin vuonna 1998. Koheesiomaissa kumppanit ovat kuitenkin usein pääkaupunkien osaamiskeskuksista tai vauraammilta alueilta.

...tutkijoiden suurempi liikkuvuus...

Koheesiomaat ovat hyvin edustettuina tutkijoiden liikkuvuuden kannustamiseen tähtäävissä ohjelmissa, joissa tutkijoille annetaan mahdollisuus viettää aikaa koheesiomaiden ulkopuolella. Tämän ei kuitenkaan ole tarkoitus johtaa aivovuotoon keskusalueille, joissa on jo paljon tutkimustoimintaa, sillä näin vaarannettaisiin Euroopan alueiden tasapainoinen kehittäminen, mikä voi muodostua ongelmaksi myös ehdokasval tioissa.

...ja uusien lähestymistapojen tarve heikommassa asemassa olevilla alueilla

Kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla on tärkeää varmistaa asianmukaiset perusedellytykset tutkimusta ja innovointia varten. Nuorten tutkijoiden kansainvälisten uramahdollisuuksien parantaminen ja TTK-varojen lisääminen eivät yksinään riitä lisäämään näiden alueiden innovatiivista kapasiteettia. Näillä alueilla on tärkeää luoda tutkijoille enemmän uramahdollisuuksia.

Liikennepolitiikka

Yhteisen liikennepolitiikan tavoitteena on varmistaa kaikkialla unionissa pääsy sopivien, käyttäjien vaatimuksia vastaavien liikennepalvelujen piiriin.

Voimavarojen käytön tehostaminen

Uusien jäsenvaltioiden liityttyä unioniin yhteisön voimavarojen käyttöä on tehostettava. Tämä tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoiset hankkeet on arvioitava paremmin, yksityisten rahoituslähteiden käyttöä on lisättävä, nykyistä kapasiteettia on hyödynnettävä enemmän, palvelujen laatua on parannettava ja ympäristö on otettava paremmin huo mioon. Liikenteen haitallisia ympäristövaikutuksia voidaan selvästi vähentää uuden teknologian, kuten älykkäiden liikennejärjestelmien ja yhdistettyjen kuljetusten kaluston, avulla.

Euroopan laajuiset liikenneverkot

Euroopan laajuisilla liikenneverkoilla parannetaan syrjäisten alueiden ja saarten liikenneyhteyksiä, avataan raja-alueita rakentamalla uusia teitä luonnollisten rajojen yli ja tasapainotetaan toimintojen jakaantumista rannikkoalueilla.

Yhteisön toimenpiteillä on pyrittävä varmistamaan julkisten ja yksityisten organisaatioiden ja yritysten mukaantulo, jotta vuoden 1996 suuntaviivoissa [2] määritellyn verkon rakentamiseen tarvittavat investoinnit pystytään tekemään. Näihin suuntaviivoihin on kuitenkin tarpeen tehdä merkittäviä muutoksia. Ensimmäinen askel muutosten suuntaan oli satamien sisällyttäminen suunnitelmiin, minkä lisäksi on suunniteltu muita muutoksia kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden liikennepalvelujen ja suurten liikennevirtojen jakautumisen parantamiseksi unionissa. Herkkiä alueita ja jo ennestään ruuhkaisia pitkän matkan kuljetusreittejä uhkaavan tavaraliikenteen kasvuun on löydettävä ratkaisu kehittämällä todellinen eurooppalainen rahtiverkko, jossa käytetään mahdollisimman paljon rautatie- ja vesireittejä.

[2] Päätös 1692/96/EY.

Jatkuva suurnopeusraiteiden rakentaminen yhdessä Euroopan laajuisen lentokenttäverkon kanssa nopeuttaa kansainvälistä matkustusta, mikä on tärkeää unionin alueellisen hajanaisuuden vähentämisessä. EU:n tasolla yhdenmukaistettujen laatu- ja turvallisuusstandardien asteittainen käyttöönotto kuuluu myös politiikan päätavoitteisiin.

Euroopan laajuisilla verkoilla onkin merkittävä vaikutus alueelliseen kehitykseen ja alueellisiin eroihin samoin kuin toimintojen jakautumiseen, työmarkkinoiden toimivuuteen ja kauppavirtoihin, kuten Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivoissa (ESDP) korostetaan.

Energiapolitiikka

Energia: merkittävä tekijä kilpailukyvyn ja kestävän kehityksen lujittamisessa

Energian saatavuudessa ja hinnoissa ei saisi olla merkittäviä eroja alueiden välillä. Pyrkimyksistä huolimatta energiamarkkinoita ei kuitenkaan ole vielä onnistuttu yhdentämään.

Yhteiset säännöt ympäristönsuojelusta ovat alkutekijöissään, ja niiden soveltamisella voi olla positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia joillakin toiminta-aloilla ja alueilla. Kestävä kehitys edellyttää energiatehokkuuteen tähtäävien ohjelmien lisäämistä - mutta sen lisäksi on myös parannettava ilmakehään joutuvien päästöjen hallinta- ja valvontakeinoja ja hyödynnettävä markkinamekanismeja tämän kannustamiseksi. Uusiutuvien energialähteiden käytön kannustaminen on otettava huo mioon myös lainsäädännössä.

Riippuvuus ja monipuolistamisen tarve

Riippuvuus ulkopuolisista energialähteistä on kehitystä haittaava tekijä kaikkialla unionissa. Tämä riippuvuus, joka kasvaa entisestään, mikäli uudistuvien energialähteiden käyttöä ja järkevämpää energian käyttöä ei kannusteta riittävästi, haittaisi hankintaongelmien ilmetessä luultavasti eniten kehityksessä jälkeen jääneitä alueita.

Yrityspolitiikka

Lissabonissa kokoontunut Eurooppa-neuvosto asetti unionin tavoitteeksi, että siitä on tultava "maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous". Tämän tavoitteen saavuttamiseen ja työpaikkojen luomisen tukemiseen tarvitaan yrittäjyyden kannustamista sekä muutoksia ja innovaatioita suosivan toimintaympäristön kehittämistä.

Yrityspolitiikalla pyritään saavuttamaan tämä tavoite koko unionin osalta rajoittamatta eri alueita ennakolta. Jotkut toimenpiteet kohdistuvat kuitenkin erityisesti kehityksessä jäljessä olevia alueita koskeviin ongelmiin. Tällaisia toimenpiteitä ovat avustaminen riski- ja yrityksen perustamispääoman hankinnassa (erityisesti pk-yritykset), innovaatioiden ja yrittäjyyteen liittyvien parhaiden toimintatapojen levittäminen sekä näiden alueiden kehittämisessä usein keskeisessä asemassa olevan matkailun tukeminen.

Yhteinen kalastuspolitiikka

Yhteisessä kalastuspolitiikassa on neljä pääaluetta: kalakantojen säilyttäminen, laivaston rakenne uudistus, markkinajärjestelyt ja kalastussopimukset kolmansien maiden kanssa. Vaikka kalastus on koko EU:n talouteen verrattuna suhteellisen pieni ala (sen osuus oli 0,2 % BKT:stä ja 0,4 % työllisyydestä vuonna 1997), sen keskittyminen rannikko- ja syrjäseuduille (syrjäisimmät alueet mukaan luettuina) tekee siitä merkittävän aluekehityksen kannalta. Nämä alueet ovat usein heikommassa asemassa olevia alueita, sillä 70 % kalastajista ja 60 % alan työllisyydestä sijaitsi tavoite 1 -alueilla vuonna 1997.

Tämän keskittymisen johdosta useat yhteisen kalastuspolitiikan tukitoimenpiteet, joilla pyritään parantamaan alan kilpailukykyä, edistävät taloudellista ja sosiaalista koheesiota. Tämä koskee erityisesti kalastussopimuksia kolmansien maiden kanssa sekä kalanviljely- ja jalostustoimenpiteitä.

Jotta kalakantojen ja kalastuksen välillä löydettäisiin jälleen kestävä tasapaino, on vähennettävä huomattavasti kapasiteettia, saaliita ja kalastajien määrää. Sosiaalisista ja taloudellisista liitännäistoimenpiteistä kalastuksesta riippuvaisten alueiden työpaikkojen ja elinvoimaisuuden säilyttämiseksi (uudelleenjärjestelyt alalla ja sen ulkopuolella, ammatillinen koulutus jne.) tulevat entistä tärkeämmiksi. Tähän pyritään kalatalouden ohjauksen rahoitusvälineen (KOR) avulla.

III OSA: Taloudellisen ja sosiaalisen koheesiopolitiikan tulokset

Rakennerahastojen uudistusta seuranneiden kymmenen vuoden aikana lähentymisessä ja koheesiossa on tapahtunut huomattavaa edistystä unionissa.

Rakennepolitiikan vaikutukset vuodesta 1989

Rahoituksen lisääntyminen

Rahastojen kautta annettavan rahoituksen määrä lähes kaksinkertaistui vuodesta 1989, jolloin se oli 0,27 %, vuoteen 1999, jolloin se oli 0,46 % EU:n BKT:stä. Rahasiirtoja oli eniten koheesiomaissa, pääasiallisissa tuensaajamaissa, ja kymmenen vuoden aikana niiden osuus BKT:stä oli 1,5 % Espanjassa, 3,3 % Portugalissa ja 3,5 % Kreikassa. Kreikassa ja Portugalissa yli 10 % investoinneista oli yhteisön rahasiirtoja.

Taloudellisen ja maantieteellisen keskittämisen lisääminen

Berliinin Eurooppa-neuvostossa laajentumisen ensimmäisiä vaiheita ajatellen tehtyjen päätösten perusteella koheesiopolitiikkaan nykyisissä 15 jäsenvaltiossa myönnettäviä varoja vähennetään vuoteen 2006 mennessä vuoden 1992 tasolle - 0,31 %:iin nykyisten 15 jäsenvaltion BKT:stä.

Koska varat keskitetään kehityksessä jälkeen jääneille alueille, henkeä kohti laskettu keskimääräinen tuki säilyy kuitenkin kaudella 2000-2006 vuoden 1999 tasolla. Rakennerahastojen ja koheesiorahaston kokonaistuesta 60 % myönnetään jäsenvaltioille, joiden yhteenlaskettu osuus EU:n BKT:stä on vain 20 %, ja 70 % kehityksessä jälkeen jääneille alueille. [3]

[3] Alueet, joiden BKT henkeä kohti on alle 75 % EU:n keskiarvosta.

Rakennerahastojen tukitoimia ei ole koskaan ennen keskitetty yhtä selkeästi suurimmista vaikeuksista kärsiville alueille, sillä vuonna 2006 nykyisten jäsenvaltioiden väestöstä ainoastaan 41 % asuu tavoite 1 -alueilla (kehityksessä jälkeen jääneet alueet) ja tavoite 2 -alueilla (alueet, joilla tehdään uudelleenjärjestelyjä). Keskittämistä rajoittaa kuitenkin uusien tavoite 2 -alueiden pirstaleisuus ja yhdenmukaisuuden puute kansallisten aluetukikarttojen kanssa.

Rakennepolitiikasta positiivisia mutta epätasaisia vaikutuksia

Vuosina 1988-1998 tuloero henkeä kohti tavoite 1 -alueiden ja EU:n keskiarvon välillä kapeni kuudenneksella, kun BKT henkeä kohti ostovoimayksikkönä kasvoi tavoite 1 -alueilla 63 %:sta 70 %:iin keskiarvosta. Tämän yleisen suuntauksen mukaisesti tulokset useilla alueilla etenkin Irlannissa, Saksan uusissa osavaltioissa ja Lissabonissa olivat keskimääräistä parempia. Työttömyys- ja työllisyysasteessa ei alueellisella tasolla ole kuitenkaan juurikaan näkynyt lähentymisen merkkejä.

Käytettävissä olevien tietojen mukaan tavoite 2- ja 5b -alueilla työttömyys- ja työllisyystilanne näyttää muuttuneen suotuisampaan suuntaan kuin muualla unionissa. Keskimääräinen työttömyysaste tavoite 2 -alueilla laski 2,2 % tänä aikana verrattuna 1,3 %:n laskuun unionissa kokonaisuudessaan.

Rakennepoliittisilla tukitoimilla oli vuosina 1989-1999 huomattava merkitys Kreikassa ja Portugalissa, joissa BKT:n arvioitiin tukitoimien ansiosta olleen kauden lopussa 9,9 % korkeampi Kreikassa ja 8,5 % korkeampi Portugalissa. Vaikutus oli vähäisempi Irlannissa (3,7 %) ja Espanjassa (3,1 %), joissa rakennerahastojen ja koheesiorahaston osuus BKT:stä oli pienempi. Talouskasvua edistävän huomattavan vaikutuksen lisäksi voitiin havaita vähäisempiä vaikutuksia työttömyysasteessa etenkin Irlannissa ja Espanjassa.

Kilpailukyvyn perustusten vahvistaminen

Rakennerahastot ja koheesiorahasto eivät ainoastaan lisää kysyntää tuetuilla alueilla tuloja lisäämällä. Infrastruktuuri-investointeja ja henkilöresursseja tukemalla ne myös parantavat alueiden kilpailukykyä ja tuottavuutta, mikä lisää tuloja pitkällä aikavälillä. Rakenteelliset tukitoimet kohdistetaankin alueellisen epätasapainon perussyihin, ja niiden tavoitteena on vahvistaa kestävän kehityksen mahdollistavia perustekijöitä. Tukitoimien pääkohteita ovat tästä syystä olleet liikennejärjestelmien parantaminen, pk-yritysten, TTK:n ja innovaation tukeminen, koulutusjärjestelmien tehostaminen ja ympäristön parantaminen.

Liikenteen infrastruktuuria on laajennettu huomattavasti, ja rakennerahastoista ja koheesiorahastosta osarahoitetuilla investoinneilla on esimerkiksi Espanjassa saatu 20 %:n ajansäästö moottoritieverkon parannuksilla ja Portugalissa 70 %:n säästö rautatiekuljetuksissa.

Noin kuudennes tavoite 1 -alueilla sijaitsevista yrityksistä sai pk-yritystukea, jonka avulla luotiin 300 000 uutta työpaikkaa. Tavoite 3 -koulutusohjelmien avulla työmarkkinoille sijoittuneiden henkilöiden määrä oli 25-50 % maasta ja kohderyhmästä riippuen.

Työllistyvyyden parantaminen unionissa

Tavoite 1 -alueilla toteutetut henkilöresurssitoimenpiteet ovat osaltaan edistäneet kehitystä näillä alueilla, ja tavoite 3 -toimenpiteet on puolestaan kohdistettu nuorten, pitkäaikaistyöttömien ja työmarkkinoilta syrjäytymisvaarassa olevien auttamiseen. Yhteisön rahoituksen kansallisiin menoihin verrattuna vaatimattomat osuudet ovat kuitenkin usein heikentäneet toimenpiteiden kohdistamista, koska kansalliset työllistämistavoitteet asetetaan yleensä etusijalle. Vaikka osarahoitetut toimet ovat yleensä sitä tehokkaampia mitä paremmin ne on kohdistettu niihin, joilla on suurimmat vaikeudet löytää työtä, niitä on suunnattu vain rajoitetusti herkimmille väestöryhmille. Koulutukseen osallistuneiden työmarkkinoille sijoittumisaste (30-80 %) kuitenkin nousi kaudella 1994-1999. Joidenkin hitaasti ja vaikeasti käynnistyneistä tavoite 4 -ohjelmista tehtyjen arviointien mukaan niillä parannettiin yritysten kilpailukykyä ja joidenkin työntekijäryhmien ammattitaitoa.

Yhteisöaloitteiden rajat ylittävä ja valtioiden välinen luonne lisää yhteisön saamaa lisäarvoa

Yhteisöaloitteiden avulla on voitu kehittää yhteisiä ratkaisuja toistuviin ongelmiin unionissa. Rajat ylittävän ja valtioiden välisen yhteistyön kehittäminen Interreg-aloitteessa sekä paikalliskumppanuuksien vahvistaminen Leader- ja Urban-aloitteissa ovat yhteisön saaman lisäarvon kannalta merkittävimpiä.

Julkisten tukitoimien tehostaminen rakennerahastomenettelyillä

Keskipitkän aikavälin strategisella ohjelmatyöllä on ollut merkittävä vaikutus kansallisiin ja alueellisiin kehityspolitiikkoihin.

Rakennerahastot ovat edistäneet myös julkisten tukitoimien arvioinnin käyttöä sekä saavutettujen tulosten ja myönnetyn rahoituksen välisen suhteen selkiyttämistä. Näiltä osin tapahtunut edistys vaihtelee kuitenkin jäsenvaltioittain.

Yhteisön tuki on merkittävä tekijä yksityisen pääoman sekä lainojen, erityisesti Euroopan investointipankin lainojen saannissa, mistä ovat osoituksena suuret infrastruktuurihankkeet Kreikassa.

Kumppanuusperiaatteen myötä vaaleilla valitut paikallisedustajat, yhteiskunta- ja talouselämän organisaatiot, kansalaisjärjestöt ja yhdistykset ovat voineet osallistua päätöksentekoon entistä enemmän. Kumppanuuden soveltamisen velvoite onkin täytetty muodollisesti, mutta käytännössä toteutuneen kumppanuuden laajuudessa on suuria eroja.

Varainhoitomenettelyt ovat usein osoittautuneet ongelmallisiksi, ja niistä on aiheutunut maksatusten viivästymistä.

Ohjelmakauden 2000-2006 näkymiä

Yhteisön tukitoimien lisäarvon varmistaminen jatkuu

Komissio on ohjelmakauden 2000-2006 uudessa sääntelyssä pyrkinyt lisäämään yhteisön tukitoimien lisäarvoa ja parantamaan niiden näkyvyyttä käytännössä. Seuraavat neljä ovat tässä yhteydessä mainitsemisen arvoisia tekijöitä:

- unionin ensisijaisten tavoitteiden selkeämpi muotoilu komission hyväksymissä rakennerahastotoimien suuntaviivoissa, vaikka suuntaviivat jäsenvaltioiden pyynnöstä ovatkin vain 'ohjeellisia'

- lainsäädännössä selkeästi ilmaistu velvoite hyödyntää kumppanuutta ohjelmatyön eri vaiheissa

- yhteisön poliittisten ideoiden muotoilu ja levittäminen etenkin laatimalla vuonna 1999 julkaistut Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivat (ESDP)

- työllisyysstrategian huo mioon ottaminen työpaikkojen laadun parantamiseksi.

Tavoite 1 -alueiden tulevaisuudennäkymiä

Koska Berliinin Eurooppa-neuvosto päätti vähentää tukea jonkin verran edelliseen ohjelmakauteen verrattuna, rakennepoliittisten tukitoimien vaikutus talouskasvuun tulee olemaan hieman aikaisempaa pienempi erityisesti Espanjassa ja Portugalissa ja ennen kaikkea Irlannissa. Vaikutukset investointeihin säilyvät kuitenkin merkittävinä etenkin Portugalissa ja Kreikassa, mikä näkyy tuottavuuden parantumisena pitkällä aikavälillä.

Muilla tavoite 1 -alueilla, etenkin Saksan uusissa osavaltioissa ja Mezzogiornon alueella, rakennerahastotoimien vaikutus tarjontapuolella lienee merkittävä, vaikkakin aikaisempia ohjelmakausia pienempi.

Kilpailukyvyn perustana oleviin tekijöihin painottuva strategia

Aluekehityksen painotusta ohjelmakaudella 2000- 2006 voitiin mukauttaa yhteisön suuntaviivoissa. Kilpailukyvyn perustana oleviin tekijöihin, kuten tutkimukseen ja innovaatioon sekä tietotekniikkaan ja inhimilliseen pääomaan, jotka määrittävät tavoite 1 -alueiden kasvua pitkällä aikavälillä, on kiinnitetty yleisesti enemmän huomiota.

Muihin muutoksiin kuuluvat esimerkiksi liikennemuotojen välisen tasapainon parantaminen rautateiden hyväksi, yrityksille maksettavien suorien tukien vähentäminen, ympäristönäkökulman ja kestävän kehityksen parempi huo mioon ottaminen suunniteltaessa politiikkaa kaupunkialueista yhtäläisiin mahdollisuuksiin.

Tehokkaamman hallinnon haaste

Arvioinnin asemaa vahvistettiin vuoden 1999 uudistuksessa ottamalla käyttöön suoritusvaraus, joka myönnetään väliarvioinnin tulosten perusteella vuonna 2003. Näin arvioinnista tuli varsinainen hallintoväline.

Vielä ei voida tehdä johtopäätöksiä uuteen sääntelyjärjestelmään perustuvasta yksinkertaistamisesta. Komissio ei ole vielä edes saanut ohjelmien hyväksymisprosessia päätökseen. Komission tehtävä painottuu ohjelmatyön strategisiin näkökulmiin. Jäsenvaltioiden ja alueiden kanssa käytävissä neuvotteluissa komission tehtävänä on siis tutkia ehdotettuja toimintalinjoja erityisen tarkkaan, kun taas niiden toteuttaminen on pitkälti jäsenvaltioiden ja asianomaisten hallintoviranomaisten vastuulla.

Hajautuksen vaikutuksia voidaan ensimmäisen kerran arvioida vasta muutaman vuoden kuluttua. Silloin on tarpeen selvittää, onko hajautuksesta ollut etua jäsenvaltioille ja alueille, ja minkälaisilla toimenpiteillä ohjelmatyötä ja hallintoa voitaisiin edelleen yksinkertaistaa.

Päätelmät ja suositukset

Johdanto

Tämän kertomuksen perusteella voidaan todeta, että yhteisön koheesiopolitiikassa on saavutettu merkittäviä edistysaskelia edellisten ohjelmakausien aikana (1989-1993 ja 1994-1999). Tulokset ovat ehkä kaikkein näkyvimpiä kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla, joilla on pyritty yleisesti kuromaan umpeen taloudellisia ja sosiaalisia kehityseroja.

Tässä kertomuksessa esitettyjen analyysien perusteella näyttää siltä, että nykyisen ohjelmakauden päättymisen jälkeen vuonna 2006 alkavalla uudella kaudella yhteisön aluepolitiikassa olisi kiinnitettävä erityistä huomiota seuraaviin seikkoihin:

- sosiaalisten, taloudellisten ja alueellisten kehityserojen merkittävä kasvu laajentumisen myötä

- nykyisten taloudellisten ja sosiaalisten suuntausten (esimerkiksi maailmanlaajuistuminen, Euroopan talouselämän voimakas suuntautuminen osaamistalouteen, väestörakenteen muutokset) kauaskantoiset vaikutukset.

Lisäksi koheesiopolitiikkaa uudistettaessa olisi pyrittävä lisäämään yhteisön politiikan lisäarvoa ja näkyvyyttä. Ihanteellisinta olisi, että uudistuksen myötä pystyttäisiin lisäämään ponnisteluja sen varmistamiseksi, että muut yhteisön politiikat edistävät koheesiotavoitteen saavuttamista mahdollisimman tehokkaasti ja niille alunperin asetettujen tavoitteiden kanssa johdonmukaisella tavalla.

Tämän kertomuksen seuraavissa osissa pyritään esitettyjen analyysien perusteella selvittämään tärkeimpiä kysymyksiä, jotka olisi otettava huo mioon valmistauduttaessa keskustelemaan koheesiopolitiikan tulevaisuudesta. Erityisen tärkeää on, että nämä kysymykset esitetään loogisessa järjestyksessä. Koheesiopolitiikan uudistamisesta saatujen kokemusten mukaan jäsenvaltioissa (neuvostossa) käytävissä keskusteluissa on tavattu keskittyä yhä enemmän taloudellisiin kysymyksiin. Esimerkiksi ohjelmakauden 2000-2006 rahoitusnäkymistä neuvoteltaessa (Agenda 2000) koheesiopolitiikkaa koskevissa keskusteluissa keskityttiin pikemminkin rahoituksen kokonaismäärään ja sen jakautumiseen jäsenvaltioiden välillä kuin itse politiikan sisältöön. Loogisempaa olisi kuitenkin ottaa lähtökohdaksi sisältö ja erityisesti tulevan koheesiopolitiikan painopistealueiden määrittely ja siirtyä vasta sen jälkeen keskustelemaan täytäntöönpanojärjestelmästä ja rahoitusosuuksista.

Lähentymiseen vaikuttavien tekijöiden tukeminen

Säilyttääkseen uskottavuutensa yhteisön koheesiopolitiikan on tuettava toimia, jotka ovat omiaan vähentämään taloudellisia, sosiaalisia ja alueellisia kehityseroja Euroopan unionissa. Yksinomaan verotulojen siirtoon perustuva järjestelmä ei ole riittävä. Euroopan unionin onkin tuettava tekijöitä, jotka vaikuttavat merkittävästi kilpailukyvyn parantumiseen ja auttavat vähentämään unionin alueiden välistä mittavaa epätasapainoa. Yhteisön koheesiopolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi on asetettava edelleen fyysiseen ja inhimilliseen pääomaan tehtävien investointien tukeminen ennen ja jälkeen laajentumisen.

Tämän laajan tavoitteen ohella ei ole helppo määritellä painopistealueita varsinkaan pitkällä aikavälillä vuoden 2006 jälkeen. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten vain harvat saattoivat kuvitella millaisessa asemassa ja kuinka tärkeää uusi tietotekniikka olisi tämän päivän taloudessa ja yhteiskunnassa. Nykyisin on vaikeaa kuvitella yhtään taloudellista tai sosiaalista kehitysstrategiaa ilman, että siihen kuuluisi merkittävänä osana tällaisten tekniikoiden edistäminen. Vaikeuksista huolimatta tulevia painopistealueita määritettäessä voidaan tukeutua joihinkin kiinnekohtiin.

Yleisesti ottaen on selvää, että tuottavuus on tärkeässä asemassa kasvuprosessissa samoin kuin kansallisten ja alueellisten talouksien reaalisessa lähentymisessä. Tuottavuuden määräävinä tekijöinä ovat henkilöresurssien laatu, fyysinen infrastruktuurirakenne ja innovointikyky.

Työvoiman laadun määräävinä tekijöinä puolestaan ovat sekä koulutustaso että osaamisen pitäminen ajan tasalla koko työelämän ajan. Tämän perusteella työvoiman ammattitaidon ja perusteellisen rakennemuutoksen ravisteleman elinkeinoelämän edellyttämän ammattitaidon yhteensovittaminen on muodostunut suureksi ongelmaksi, jota väestörakenne ja sen mahdolliset seuraukset (mm. työvoiman väheneminen ensi vuosikymmenellä 15 jäsenvaltion unionissa) pahentavat entisestään, vaikka väestökehityksen epätasapaino olisikin pienempi ongelma 27 jäsenvaltion unionissa, sillä nuorten työntekijöiden määrä kasvaa jatkuvasti ehdokasvaltioissa. Eräs unionin tärkeimmistä pitkän aikavälin haasteista on hyödyntää käytettävissä olevia henkilöresursseja parhaalla mahdollisella tavalla.

Talouskehityksen välttämättömänä edellytyksenä onkin asianmukaisen ja hyvätasoisen fyysisen infrastruktuurin luominen. Vaikka alueellisia eroja on saatu kavennettua joillakin aloilla (esim. televiestintä ja tieliikenne), tarvitaan toisilla aloilla (esim. rautatieliikenne, tutkimuskeskukset) vielä paljon parannuksia erityisesti unionin vähiten kehittyneillä alueilla. Ehdokasvaltioita koskevat tiedot ovat yhä puutteellisia, mutta tämänhetkisten arvioiden mukaan niiden talouden infrastruktuureissa on suuria eroja. Etusijalle on asetettava tärkeimpien Euroopan laajuisten liikenne-, televiestintä- ja energiaverkkojen kehittäminen ja niiden liittäminen pienempiin alueellisiin verkkoihin.

Euroopan pitkän aikavälin kasvun todennäköisenä perustana on edelleen tiedon lisäämiseen ja uusiin viestintätekniikoihin kohdistuvat investoinnit. Tämä on myönteinen seikka koko unionin kannalta, vaikka tietoyhteiskuntaan liittyvä uusi toiminta yleensä keskittyykin tiettyihin kaupunkikeskuksiin ja synnyttää tiheitä verkkoja, jotka liittyvät yhteen Euroopan ydinalueen kansantalouksien kanssa. Jotta Keski-Euroopan ja Euroopan reunaosien välinen epätasapaino ei kasvaisi (mikä on ollut suuntauksena jo pitkään 15 jäsenvaltion unionissa), tarvitaan jatkuvia investointeja uuteen teknologiaan reuna-alueiden (itä- ja etelälaajentumisen seurauksena syntyvät 'uudet reuna-alueet' mukaan luettuina) liittämiseksi Euroopan tärkeimpiin verkkoihin. Osaamistalouteen ja -yhteiskuntaan siirtyminen riippuu myös tiedon eri ulottuvuudet (peruskoulutus, ammatillinen koulutus, tutkimus ja kehitys, innovaatio ja tietoyhteiskunta) toisiinsa liittävästä yhtenäistetystä lähestymistavasta.

Innovaatiokyvyn lujittaminen edellyttää entistä suurempaa keskittymistä yritysten toimintaympäristöön. Tältä osin olisi parannettava erityisesti pienyritysten, tutkimuskeskusten, yliopistojen ja julkisten laitosten välistä yhteistyötä.

Ympäristö ja kestävä kehitys tulevien toimien perustana

Tuottavuutta ei saisi kuitenkaan lisätä eikä kasvua edistää seuraavien sukupolvien kustannuksella. Toisin sanoen myös kestävän kehityksen tavoitteet on otettava huo mioon kaikissa investointipäätöksissä.

Pitkän aikavälin talouskehitys voidaan varmistaa ainoastaan, jos luonnonvaroja käytetään harkitusti. Esimerkiksi Välimeren maissa veden saatavuus ja laatu ovat erityisiä ongelmia. Eräs ratkaisu vesiongelmiin on eri maiden välinen yhteistyö. Muita ratkaisuja ovat muun muassa jätevedenkäsittely, veden hinnoittelu ja päästöjen ympäristövalvonta.

Lisäksi on tärkeää kannustaa investointeja, joiden tavoitteena on torjua teollisuuden, maatalouden ja kotitalouksien aiheuttamia ympäristövahinkoja. Tällaisia investointeja tehdään erityisesti jäteveden samoin kuin kotitalous- ja teollisuusjätteiden käsittelylaitosten rakentamiseen. Tämän alan investoinnit on asetettu etusijalle ehdokasvaltioissa.

Taloudellisen ja sosiaalisen koheesion painopistealueiden määritteleminen

EY:n perustamissopimuksessa määrätään, että "edistääkseen koko yhteisön sopusointuista kehitystä" yhteisö pyrkii erityisesti "vähentämään alueiden välisiä kehityseroja sekä muita heikommassa asemassa olevien alueiden tai saarien jälkeenjääneisyyttä, maaseutu mukaan luettuna" (158 artikla).

Unionin pitkän aikavälin ongelmista ja mahdollisuuksista tässä kertomuksessa esitettyjen analyysien perusteella on mahdollista määritellä joitakin tulevaa koheesiopolitiikkaa koskevia taloudellisia, sosiaalisia ja alueellisia painopistealueita.

Esimerkkeinä painopistealueista, joilla on merkittävä alueellinen ulottuvuus, voidaan mainita seuraavat:

- Vähiten kehittyneet alueet muodostavat edelleen EU:n koheesiopolitiikan ensisijaisen tavoitteen. Tässä kertomuksessa esitetyn analyysin mukaan vähiten kehittyneiden alueiden ja muun unionin välillä on edelleen suuria eroja tulotasossa ja alueiden tarjoamissa mahdollisuuksissa, vaikka 15 jäsenvaltion unionissa onkin havaittavissa jonkin verran lähentymistä. Laajentumisen myötä nämä erot kasvavat jälleen kerran.

- Kun tietynlaisten infrastruktuurien väliset erot pienentyvät 15 jäsenvaltion unionin vähiten kehittyneillä alueilla, perusinvestointien sijasta on keskityttävä yritysten kilpailukyvyn parantamiseen. Perusinfrastruktuureja koskevat tarpeet ovat edelleen suuret ehdokasvaltioissa.

- Laajentuneen unionin kaik kien alueiden haasteena on luoda innovatiivinen ympäristö, joka perustuu ammattitaitoiseen työvoimaan, tutkimukseen ja kehitykseen sekä tietoyhteiskuntaan.

- Vaikka henkilöresurssierot kaventuvat, 15 jäsenvaltion unionin pitkän aikavälin haasteena on historian painolastin korjaaminen aikuisen työväestön heikon koulutustason vuoksi. Ehdokasvaltioissa haasteena on työvoiman nopea sopeuttaminen nykyaikaiseen markkinatalouteen.

- Kaupungit taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen muutoksen ydinkysymyksenä. Kaupungit ovat avainasemassa pantaessa täytäntöön koheesiota ja kestävää kehitystä edistävää strategiaa.

- Monenlaiset erot ovat keskittyneet kaupunkeihin, joissa ongelma-alueet, joilla esiintyy syrjäytymistä ja vaikeaa köyhyyttä, sijaitsevat lähellä vauraita alueita.

- Ympäristöön kohdistuvat paineet ovat kaikkein vakavimpia nimenomaan kaupungeissa.

- Kaupungit ovat niitä ympäröivien esikaupunki- ja maaseutualueiden taloudellisia kehittämiskeskuksia.

- Suurkaupunkien verkot voivat edistää tasapainoista ja monikeskuksista kehitystä, jossa keskikokoiset kaupungit ovat avainasemassa.

- Maaseudun elinkeinoelämän monipuolistaminen. Maaseudulla tapahtuu edelleen suuria muutoksia. Maaseudun tulevaisuus riippuu suuressa määrin niiden yhteyksistä muihin alueisiin, myös kaupunkeihin.

- Maatalous ei ole enää suurin työllistäjä, vaikka se on edelleen maatalousalueiden suurin maankäyttäjä. Lisäksi se vaikuttaa suuresti maaseudun ja ympäristön laatuun.

- Maaseudun elinvoimaisuus ja väestön pysyminen maaseudulla riippuu maataloudesta riippumattoman muun toiminnan kehittämisestä erityisesti palvelualalla.

- Koheesiopolitiikalla on merkittävä asema maaseudun elinkeinoelämän monipuolistamisessa. Sen on täydennettävä yhteisen maatalouspolitiikan, jonka tavoitteena on mukauttaa maataloutta uusiin talouden realiteetteihin ja vahvistaa maaseudun kilpailukykyä, osana rahoitettavia maaseudun kehittämispolitiikkoja.

- Rajat ylittävä, valtioiden välinen ja alueiden välinen yhteistyö. Tämä on unionin kannalta erityisen tärkeä painopistealue integraation edistämistä ja kansallisten rajojen luoman taloudellisen ja sosiaalisen epäyhtenäisyyden vähentämistä varten. Sisämarkkinoiden ja rajat ylittävän yhteistyön ansiosta rajaseudut ovat integroituneet paremmin muuhun Euroopan unioniin.

- 15 jäsenvaltion unionin sisäiset rajaseudut ovat kehittäneet Interreg-tuella uusia yhteistyömuotoja, joita ei olisi syntynyt yksistään rajojen poistamisen myötä. Sisämarkkinaintegraation syvenemisen ansiosta niiden sosiaalinen ja taloudellinen tilanne on parantunut merkittävästi viime vuosina.

- Laajentumisen vuoksi on toteutettava uusia rajat ylittäviä toimenpiteitä, joilla edistetään ehdokasvaltioiden ja unionin välistä yhteistyötä sekä tuetaan ehdokasvaltioiden sellaisia alueita, joilla on yhteisiä rajoja idässä ja etelässä sijaitsevien kolmansien maiden ja Välimeren alueen maiden kanssa.

- Unionin olisi edistettävä valtioiden välistä yhteistyötä alue- ja paikallistalouksien välisten verkkojen kehittämiseen ja uusiin hallintotapoihin sovellettavaa kehystä noudattaen.

- Alueet, joilla toteutetaan teollisuuden rakenneuudistusta. Kestävän kasvun elpyminen Euroopassa on jossain määrin peittänyt teollisuuden rakenneuudistuksen usein vakaviakin alueellisia seurauksia.

- Monilla teollisuuden aloilla (tekstiili-, auto-, hiili- ja terästeollisuus) ja palvelualoilla menetetään edelleen työpaikkoja. Tältä osin kaupan vapauttaminen tekstiilituotteiden tuonnin osalta vuonna 2005 on erityisen haastavaa.

- Jos nämä alat ovat maantieteellisesti keskittyneitä, paikallis- ja aluetaloudelle aiheutuvat seuraukset voivat olla vakavia ja työttömiksi joutuville työntekijöille on tarpeen luoda uusia mahdollisuuksia ja tarjota uudelleenkoulutusta.

- Elinkeinoelämän monipuolistamisen ohella aluepolitiikassa olisi otettava myös huo mioon toiminnan jakautuminen unionin eri osissa.

- Vakavista maantieteellisistä tai luonnonhaitoista kärsivät alueet. Joissakin unionin osissa täydellinen yhdentyminen Euroopan talouteen osoittautuu ongelmalliseksi erityisten maantieteellisten tai luonnonhaittojen vuoksi.

- Nämä alueet (syrjäisimmät alueet, saaret, vuoristoalueet, syrjäseutualueet, alueet, joiden väestötiheys on erityisen alhainen) ovat usein Euroopan unionin luonnon- ja kulttuuriperinnön säilyttämisen kannalta kaikkein tärkeimpiä paikkoja.

- Suurimpana ongelmana on usein väestöpaon estäminen.

- Talouskehityksen esteenä voivat olla peruspalveluista (liikenne mukaan luettuna) aiheutuvat lisäkustannukset.

Taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon liittyvän politiikan mukaisesti työllisyyttä ja sosiaalipolitiikkaa edistävistä yleisistä ja alueellisista painopistealueista voidaan mainita seuraavat:

- Uusia ja parempia työpaikkoja. Joissakin unionin osissa syntyy vain vähän uusia työpaikkoja. Puutteet osaamisessa ovat edelleen merkittäviä ja haittaavat alueiden taloudellista ja sosiaalista lähentymistä.

- Yhteisön tukitoimien koordinointi saattaisi helpottua, jos EU:n työllisyyspolitiikkaan sovellettaisiin aikaisempaa strategisempaa lähestymistapaa. Nykyisistä ESR-ohjelmista käydyt keskustelut ovat osoittaneet eurooppalaisen työllisyysstrategian sisältämän strategisen ulottuvuuden merkityksen.

- Työllisyyspolitiikan on oltava aktiivista, jotta teollisten muutosten vaikutukset voidaan ennakoida.

- Tukitoimissa on otettava paremmin huo mioon sekä yksilöiden että tiettyjen alueiden erityistarpeet, sillä unionin varallisuuserot johtuvat pitkälti työvoiman ammattitaidossa ilmenevistä eroista.

- Uuden talouden ja tietoyhteiskunnan tukeminen. Uuden talouden vaikutukset ovat kauaskantoisia sekä muutosten nopeuden että tästä politiikkaan aiheutuvien seuraamusten kannalta katsottuna. Tietotekniikkakuilun syntymisen vaara korostaa tarvetta toteuttaa toimia tietoyhteiskunnasta syrjäytymisen torjumiseksi.

- Elinikäinen oppiminen on erinomainen vastaus taloudellisen muutoksen asettamiin haasteisiin. On kuitenkin tärkeää, että mahdollisuudet nauttia elinikäisestä oppimisesta eivät rajoitu kaikkein ammattitaitoisempiin työtekijöihin.

- kaik kien on voitava käyttää tietoyhteiskunnan tarjoamia välineitä kohtuuhintaan ja saatava mahdollisuus "digitaaliseen lukutaitoon".

- Viimeisten 30 vuoden aikana unionin koulutustaso on parantunut merkittävästi erityisesti vähiten kehittyneillä alueilla. Vähiten kehittyneiden alueiden yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen järjestelmissä on kuitenkin vielä parantamisen varaa tietotekniikkakuilun torjumisen kannalta katsottuna. Tämä koskee myös ehdokasvaltioita, sillä erityisesti niiden ammatillisen koulutuksen järjestelmät eivät useimmiten vastaa uusien alojen tarpeita.

- Sosiaalisen osallisuuden edistäminen. Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen taso Euroopan unionissa on edelleen hälyttävän korkea. Monet taustalla olevista syistä liittyvät suoraan työmarkkinoihin ja politiikkaan, jonka avulla ei ole onnistuttu vastaamaan työpaikan saamisessa tarvittavan ammattitaidon puutteesta kärsivien tarpeisiin.

- Työmarkkinoille pääsyn parantaminen, uusien työmahdollisuuksien luominen ja ammattitaidon kehittäminen ovat keskeinen osa sosiaalisen syrjäytymisen torjuntaa.

- Sosiaalista syrjäytymistä koskevan syvään juurtuneen ongelman ratkaisemiseksi työmarkkinapolitiikat ovat muuttuneet paikallisella tasolla yhä kohdennetummiksi. Lisäksi niihin on sisällytetty laajempia paikalliskumppanuuksia, ja niiden avulla on pyritty täyttämään paikalliset erityistarpeet. Tulevassa yhteisön politiikassa voitaisiin korostaa enemmän paikallisen työllisyyden kehittämistä, joka muodostaa eurooppalaisen työllisyysstrategian kolmannen ulottuvuuden.

- 'Täydentävän politiikan' käsitettä (kansallisen politiikan laajentaminen tai syventäminen) on sovellettava sosiaalisen osallisuuden edistämistä koskevaan politiikkaan. Lisäksi mainittua käsitettä voitaisiin täydentää 'politiikan alueellisuuden' periaatteella, jonka tavoitteena on keskittää niukat resurssit alueellisesti suuremman vaikutuksen aikaansaamiseksi.

- Yhtäläiset mahdollisuudet. Kaikenlainen syrjintä on lahjojen ja resurssien hukkaamista tilanteessa, jossa on ehdottomasti tarpeen käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyödyksi tulevina vuosina vähenevää työvoimaa. Yhtäläinen mahdollisuus työnsaantiin on perusoikeus, mutta myös vakaata talouspolitiikkaa.

- Koheesion edellytyksenä on voimakas poliittinen sitoutuminen kaikille avoimien työmarkkinoiden luomiseen.

- Naisten osallistumista työmarkkinoille edistävät ja tukevat politiikat ovat keskeinen osa Lissabonissa asetettujen työllisyystavoitteiden saavuttamisessa.

- Merkittävimmät edistysaskeleet saavutetaan kaventamalla eroja naisten ja miesten työllisyydessä.

Vaikka edellä esitetyt painopistealueet eivät ole kokonaan uusia, ne edustavat erilaista näkökulmaa tähän asti noudatettuihin ensisijaisiin tavoitteisiin verrattuna. Ehdotukset heijastavat jossain määrin kokemuksia tietyistä yhteisöaloitteista (esim. Urban tai Leader), jotka osoittavat, kuinka selkeästi määriteltyyn Euroopan laajuiseen tavoitteeseen keskitetyt toimet voivat oikealla tasolla toteutettuina herättää kiinnostusta sekä synnyttää uusia ajatuksia ja uutta toimintaa. Lisäksi olisi otettava huo mioon, että näiden toimien onnistunut toteuttaminen kohdealueilla on luultavasti ollut omiaan antamaan myönteisen kuvan unionin koheesiopolitiikasta alueen asukkaiden keskuudessa.

Painopistealueita ei saisi käsitellä pelkästään nykyisiä tavoitteita korvaavina tavoitteina. Taloudellisen muutoksen nopeuden ja siihen liittyvien haasteiden vuoksi tulevan politiikan muotoilussa - ehkä erityisesti sen alueellisessa ulottuvuudessa - on otettava huo mioon olemassa olevat ongelmat ja pyrittävä ennen kaikkea ennakoimaan tulevia ongelmia. Näin ollen koheesiopolitiikan olisi perustuttava kokonaisvaltaisempaan ja pidemmällä aikavälillä sovellettavaan näkemykseen ja sen olisi oltava aktiivisuutta edistävää. Tulevassa politiikassa ei tästä syystä keskityttäisi yksinomaan ongelmiin vaan myös taloudellisen ja sosiaalisen koheesion tarjoamiin mahdollisuuksiin ja alueellisen epätasapainon vähentämiseen.

Tämä näkemys vastaa jäsenvaltioiden ja komission Potsdamissa vuonna 1999 hyväksymiä Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivoja, joiden tavoitteena on tasapainoisen aluekehityksen edistäminen Euroopassa. Komissio voi näiden suuntaviivojen perusteella ehdottaa muille unionin toimielimille myöhemmin aluekehitysstrategiaa tämän alan tulevan politiikan perustaksi.

Yhteenvetona todettakoon, koheesiopolitiikassa olisi keskityttävä lähentymistä edistäviin tekijöihin ja rajalliseen määrään yhteisön edun mukaisia painopistealueita, jotta niukat resurssit saataisiin kohdennettua mahdollisimman hyvin.

Miten tuleva alueellista ja sosiaalista koheesiota koskeva politiikka tulisi panna täytäntöön-

Vaikka, kuten tässä kertomuksessa todetaan, Agenda 2000:n yhteydessä tehtiin monia parannuksia täytäntöönpanojärjestelmään, uudet laajentumisnäkymät, painopistealueiden uudelleenmuotoilu ja tarve tehostaa varojen käyttöä edellyttävät keskusteluja politiikan täytäntöönpanotavoista. Tässä vaiheessa on mahdollista käsitellä ainoastaan laajoja kysymyksiä ja tarkastella vaihtoehtoja. Kolmen vuoden kuluttua laadittavassa kolmannessa koheesiokertomuksessa voitaisiin määritellä tarkemmin, kuinka tulevat koheesiopolitiikat olisi pantava täytäntöön.

Seuraavissa osissa käsitellään erityisesti seuraavia kysymyksiä:

- laajentuneessa unionissa käytössä olevien rajallisten varojen tehokas kohdentaminen ('keskittäminen')

- laajentumiseen liittyvät erityishaasteet tällä kaudella

- laajentuneen unionin koheesiopolitiikka ja eräät taloudelliset kysymykset vuoden 2006 jälkeen.

Laajentuneessa unionissa käytössä olevien rajallisten varojen tehokas kohdentaminen

Suunnittelun lähtökohtana on, että tulevassa koheesiopolitiikassa on otettava huo mioon sekä uudet jäsenvaltiot ja alueet että nykyisen 15 jäsenvaltion unionin alueet, joilla esiintyy tässä kertomuksessa esitettyjen analyysien mukaan usein suuriakin alueellisia eroja.

On kuitenkin selvää, että uuden ohjelmakauden alkaessa vuonna 2007 toimien kohdentamista on tarkasteltava monessa mielessä uudelleen, sillä uudet jäsenvaltiot koostuvat lähes kokonaisuudessaan alueista, joiden talouskehitystä on yleisesti tarpeen tukea, ja jotta merkittävät erot saataisiin kurottua umpeen kohtuullisessa ajassa. Lisäksi 15 jäsenvaltion unionin vähiten kehittyneillä alueilla on omat tarpeensa, vaikka ne vaikuttavatkin suhteellisesti vähäisemmiltä.

Tulevaisuudessa on noudatettava samaa perusperiaatetta kuin aikaisemminkin, eli rajalliset varat on keskitettävä rajalliseen määrään yhteisön edun mukaisia ongelmia ja painopistealueita tarvittavan kriittisen massan saavuttamiseksi.

Kehityksessä jälkeen jääneitä alueita koskevan tuen ensisijaisuuden säilyttäminen

Köyhimmillä alueilla suoran aluejaon (ks. tekstikehys) säilyttäminen on puolueettomuuteen ja avoimuuteen liittyvistä syistä paras tapa keskittää tuki suurimmissa vaikeuksissa oleville alueille.

Kertomuksen ensimmäisessä osassa esitetyn vertailevan analyysin mukaan asianmukaisilta vaikuttavat myös edelleen perusteena käytettävä BKT henkeä kohti (ostovoimayksikkönä, OVS) ja soveltamistaso (NUTS 2 -alueet). Avoimuuden ja tehokkuuden vuoksi on kuitenkin vahvistettava periaatteet, joita sovelletaan määritettäessä tilastollisia alueyksiköitä eli alueita.

Miten tukikelpoisuusperuste tulisi vahvistaa-

Päätös tukikelpoisuusperusteesta (nykyisin 75 % EU:n keskimääräisestä BKT:stä henkeä kohti, ks. tekstikehys) on tehtävä seuraavan kahden huomion perusteella. Ensinnäkin tuleva laajentuminen vähentää merkittävästi unionin keskimääräistä BKT:tä henkeä kohti. Viimeisten tietojen mukaan (vuodelta 1998) nykyisen tukikelpoisuusperusteen (75 % BKT:stä henkeä kohti) soveltaminen 27 jäsenvaltion unionissa laskisi tukikelpoisen väestön määrää tavoite 1 -alueilla nykyiseen 15 jäsenvaltion unioniin verrattuna yli puolella. Kuinka sitten kohdella 15 jäsenvaltion unionin niitä alueita, joiden tilanne on parantunut suhteellisesti, jos perusedellytykset ovat edelleen samat kuin ennen liittymistä-

Toiseksi laajentuneen unionin kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden väliset erot ovat suurempia kuin tätä nykyä. Joidenkin alueiden BKT henkeä kohti on kolme neljäsosaa EU:n keskiarvosta ja toisten ainoastaan noin neljännes. Tukea tarvitsevien alueiden määrä kasvaa, ja niiden tarpeet ovat nykyistä suuremmat.

Tukikelpoisten alueiden määrittely

Rakennerahastojen eri tavoitteita ja yhteisöaloitteita käsitellään tällä hetkellä joko vertikaalisesti (alueellisesti) tai horisontaalisesti (aiheittain).

Horisontaalista kohdentamista sovelletaan nykyisessä tavoitteessa 3, jota rahoitetaan Euroopan sosiaalirahastosta. ESR onkin kehittynyt yhteisön välineeksi, josta tuetaan eurooppalaista työllisyysstrategiaa kansallisella tasolla. Tämän periaatteen mukaan kansallisten yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen järjestelmien parantamiseen tähtääviä toimia voidaan tukea käytettävissä olevien varojen puitteissa koko unionissa.

Alueellisessa kohdentamisessa lähtökohtana on tukikelpoisten alueiden luettelon laatiminen. Tukea myönnetään ainoastaan näillä alueilla toteutettaville toimille. Tässä suhteessa on sovellettu kahta menetelmää:

Suora aluejako

Komissio laatii kattavan luettelon tukikelpoisista alueista. Nämä alueet voidaan määritellä yhdessä kansallisten viranomaisten kanssa (esim. nykyiset tavoite 2 -alueet) tai komissio määrittelee ne yksin koko yhteisössä sovellettavien tilastollisten perusteiden mukaan (esim. nykyiset tavoite 1 -alueet).

Tämän menetelmän ansiosta tuki voidaan keskittää tukikelpoisilla alueilla suoraan ja avoimesti. Ohjelmakaudella 2000-2006 tukikelpoisten tavoite 1 -alueiden luettelo laadittiin objektiivisesti käyttämällä perusteena alhaista BKT:tä henkeä kohti (alle 75 % EU:n keskiarvosta) ostovoimayksikkönä ilmoitettuna, joka on yksinkertainen, vertailukelpoinen ja suhteellisen luotettava indikaattori.

Suoran aluejaon soveltaminen ei ole kuitenkaan joustavaa alueiden vaihtelevassa tilanteessa, minkä vuoksi komission on ollut pakko osallistua suoranaisesti tavoite 2 -alueiden erittäin yksityiskohtaisten karttojen määrittelyyn, vaikka sen toimivalta ja osallistumisen oikeutus tämän tehtävän osalta ovat kiistanalaisia. Komission käytössä ei ole riittävästi tilastollisia ja muita tietoja ongelma-alueiden tunnistamiseksi varsinkaan unionin suurempien vähiten kehittyneiden alueiden ulkopuolella. Tilannetta vaikeuttaa entisestään ongelmien mutkistuminen ja niiden jakautuminen alueellisesti.

Epäsuora aluejako

Tätä menetelmää noudatettaessa kansalliset viranomaiset tekevät päätökset tukikelpoisista alueista komission vahvistamien muuttujien perusteella. Tätä menetelmää sovelletaan joidenkin yhteisöaloitteiden yhteydessä.

Epäsuoran aluejaon etuna on sen joustavuus ja se, että sen avulla voidaan ratkaista tavoitteessa 2 ilmenneitä ongelmia, mikäli käytettävissä on riittävästi varoja tehokkuuden edellyttämän kriittisen massan saavuttamiseksi (esim. Urban-aloite). Tätä menetelmää voidaan soveltaa myös horisontaalisiin politiikkoihin. Jotkut jäsenvaltiot ovatkin halunneet omasta aloitteestaan kohdentaa tavoitteen 3 tukitoimet alueittain.

Aina valtion osallistuessa rahoitukseen on tärkeää, että noudatetaan (alueellisia ja alakohtaisia) valtiontukisääntöjä.

Tukikelpoisuuden ja väliaikaisen tuen määritteleminen: neljä vaihtoehtoa

Edellä esitetyn perusteella päätettäessä yhteisön koheesiopoliittisesta linjauksesta kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla on olemassa seuraavat neljä vaihtoehtoa:

- Nykyisen 75 %:n tukikelpoisuusperusteen soveltaminen riippumatta unioniin liittyvien maiden lukumäärästä. Tämän vaihtoehdon mukaan monet 15 jäsenvaltion alueista menettäisivät tukikelpoisuutensa. Tukikelpoisuus määräytyisi tulevaisuudessa painopistealueiden ja vähiten kehittyneiden alueiden ulkopuolella sovellettavien tukikelpoisuusperusteiden mukaan.

- Periaate on sama, mutta 75 %:n tukiperusteen ylittävät kaikki alueet, jotka tällä hetkellä saavat tavoite 1 -tukea, saisivat väliaikaista tukea (siirtymäkauden tuki). Tuen määrä olisi sitä suurempi mitä lähempänä tukikelpoisuusperustetta alueiden BKT on. Väliaikaista tukea voitaisiin maksaa kahdensuuruisena. Ensimmäinen tukiluokka koskisi alueita, joita ohjelmakauden 2000-2006 päättyessä saavuttamansa lähentymisen tason vuoksi ei voitaisi enää 15 jäsenvaltion unionissa pitää kehityksessä jälkeen jääneinä alueina. Toinen, korkeampi tukiluokka koskisi alueita, jotka olisivat alittaneet 75 %:n tukiperusteen, jollei unioni olisi laajentunut.

- Jos BKT henkeä kohti vahvistettaisiin korkeammalle tasolle kuin 75 % keskiarvosta, automaattisesti tukikelpoisuutensa menettävien 15 jäsenvaltion unionin alueiden määrä vähenisi tai tällaista vaikutusta ei esiintyisi ollenkaan, sillä EU:n keskimääräinen BKT henkeä kohti laskisi laajentumisen jälkeen. Se olisi kuitenkin vahvistettava sellaiselle tasolle, että sitä ei voida soveltaa alueisiin, jotka nykyisen ohjelmakauden päättyessä olisivat menettäneet tukikelpoisuutensa 15 jäsenvaltion unionissa, jollei unioni olisi laajentunut.

- Vahvistetaan kaksi tukikelpoisuusperustetta, joista toinen koskee 15 jäsenvaltion unionin alueita ja toinen ehdokasvaltioiden alueita. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa on olemassa kaksi kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden luokkaa. Tämän vaihtoehdon taloudelliset seuraamukset olisivat vastaavat kuin edellisen, sillä yhteisön varoista henkeä kohti maksettavan tuen määrä riippuu alueen varallisuudesta.

Lisäksi on syytä tarkastella rahoitusosuuksia (yhteisön osuus kansalliseen tukeen verrattuna). Laajentumisen jälkeen varallisuuserot vähiten kehittyneiden alueiden välillä ovat niin suuret, että osarahoituksen enimmäismäärä on ehkä vahvistettava suhteellisen korkealle tasolle, jotta se kuvastaisi kyseisten jäsenvaltioiden kaikkein köyhimpien alueiden alhaisempaa varallisuustasoa ja käytettävissä olevia kansallisia varoja.

Rahoituksen jakautuminen objektiivisten perusteiden mukaan

Tarpeiden perusteella on mahdotonta puoltaa kehityksessä jälkeen jääneille alueille myönnettyjen varojen, väliaikainen tuki mukaan luettuna, osuuden vähentämistä käytettävissä olevista kokonaisvaroista.

Tärkein kysymys on, miten voidaan varmistaa tarpeita vastaava ja mahdollisimman objektiivinen varojen jakautuminen. Agenda 2000:n yhteydessä tehdyissä tätä asiaa koskevissa päätöksissä noudatetut koko yhteisön kattavat objektiiviset perusteet kertovat merkittävästä edistyksestä ainakin vähiten kehittyneiden alueiden osalta. Tämä olikin yksi Agenda 2000:n huomattavimmista ansioista. Tämä menettelytapa olisi säilytettävä tulevaisuudessa tärkeänä tekijänä koheesiota koskevassa sääntelyssä.

Vielä on kuitenkin löydettävä vastaus moniin kysymyksiin, muun muassa seuraaviin:

- Olisiko nykyisin käytettäviin perusteisiin (väestömäärä, alueellinen ja kansallinen vauraus, työttömyys) lisättävä seuraavalla neuvottelukierroksella vielä työllisyysaste työmarkkinoiden nykyisten kehitysnäkymien ja Lissabonin Eurooppa-neuvoston tätä asiaa koskevien päätelmien perusteella- Tätä kysymystä on tarkasteltava tavoite 1 -alueilla lähivuosien aikana esiintyvän rakennetyöttömyyden kehittymisen perusteella. Tätä nykyä työttömyysaste on erittäin korkea monilla näistä alueista.

- Olisiko alueiden ja yhteisön keskiarvon väliset rakenteelliset erot otettava perusteeksi varoja myönnettäessä-

- Olisiko suoritusvarauksen asemaa rakennerahastojen ohjelmatyössä korostettava enemmän- Toivottujen tulosten saavuttamiseksi, myös moitteettoman varainhoidon kannalta, on melko varmasti toivottavaa lisätä tähän välineeseen liittyvää ehdollisuutta.

Objektiivisten menetelmien soveltamisen jatkaminen riippuu ennen kaikkea komission tilastotoimiston Eurostatin ja kansallisten tilastotoimistojen toimista yhdenmukaistettujen tietojen laadun parantamiseksi yhteisön tasolla. Lisäksi kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden uusia luetteloja laadittaessa onnistuminen riippuu huomattavassa määrin ehdokasvaltioita koskevien tietojen liittämisestä tietosarjoihin ja ostovoimayksikköjä koskevien tietojen kartoittamisesta alueellisella tasolla.

Noudatetaanko muilla alueilla sitten epäsuoraa aluejakoa-

Rakennepoliittisia ongelmia esiintyy muillakin kuin kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla. Koheesiopolitiikan mukaista tukea on siis maksettava unionin muissakin osissa yhteisen edun mukaisten toimien kannustamiseksi. Mutta koska näillä alueilla käytettävissä olevat varat ovat niukemmat kuin vähiten kehittyneillä alueilla, tuki on kohdennettava parhaalla mahdollisella tavalla.

Ottaen huo mioon tavoite 2 -alueilla suoran aluejaon yhteydessä ohjelmakaudella 2000-2006 esiintyneet ongelmat vaikuttaa siltä, että tuen keskittäminen onnistuisi paremmin epäsuoraa aluejakoa soveltamalla. Määräävänä tekijänä tässäkin yhteydessä on se seikka, että varojen keskittäminen on olennainen osa rakennerahastojen ohjelmatyötä (ks. tekstikehys). Komissio ei vahvistaisi enää ankaria tukikelpoisuusperusteita, vaan ainoastaan (yhteisöstä ja kansallisista lähteistä saadun) julkisen kokonaisrahoituksen alarajan sen varmistamiseksi, että käyttöön saaduilla varoilla saavutetaan todellisen vaikutuksen aikaansaamiseksi riittävä kriittinen massa (kuten Urban- aloitteen yhteydessä).

Tällaisessa tilanteessa eri toimintalinjat olisi suunniteltava jäsenvaltioittain myönnettyjen varojen perusteella. Tämä voidaan toteuttaa monella eri tavalla, mutta yksinkertaisinta olisi todennäköisesti soveltaa väestömäärään (vähiten kehittyneiden alueiden ulkopuolella) perustuvaa kansallista määrärahaa, jota on tarkistettu asianmukaisella sosiaalis-taloudellisia edellytyksiä kuvaavalla indikaattorilla tai indikaattoreilla. Jäsenvaltiot suunnittelisivat toimet kansallisen määrärahansa perusteella ja noudattaen rajallista määrää edellä kuvatun kaltaisia painopistealueita. Kunkin jäsenvaltion toimet saataisiin suhteutettua yhteisössä vallitsevaan tilanteeseen noudattamalla yhteisön edun mukaisten aiheiden osalta laadittua painopistealueita ja mahdollisuuksia koskevaa komission strategiaa.

Lisäksi olisi tarkasteltava kansallisia ja/tai valtioiden välisiä ohjelmatyömenettelyjä kiinnittäen erityistä huomiota jäsenvaltioiden ja komission tehtäviin, kumppanuuden toteutumiseen, alueellisen analyysin tekniikoihin ja yhteisön toimintaa ohjaaviin perusteisiin.

Erityistapaukset

Kuten tämän kertomuksen ensimmäisessä osassa todetaan, unionin nykyiset rajaseudut ovat yleisesti jotakuinkin samalla kehitystasolla kuin muu unioni, mikä puolestaan osoittaa yhteisön tällä alalla aiemmin toteuttamien tukitoimien merkityksen. Tästä syystä rajaseuduilla toteutettavat yhteistyöohjelmat olisi sisällytettävä rakennerahastojen yleiseen ohjelmatyöhön ('mainstreaming').

Kehityksessä jälkeen jääneellä rajaseudulla olisi luonnollisesti sama tukioikeus kuin millä tahansa muulla alueella, jos se täyttää yleiset tukikelpoisuusperusteet.

Unionin syrjäisimmät alueet kärsivät erityisistä haitoista niiden maantieteellisen sijainnin vuoksi. Niiden erityistilanne on huomioitu perustamissopimuksessa. Perustamissopimuksen 299 artiklan 2 kohdassa annetaan Euroopan unionille poliittiset valtuudet toteuttaa ja tehostaa toimia, jotka edistävät syrjäisempien alueiden yhdentymistä yhteisöön niiden erityispiirteet huo mioon ottaen. Komissio julkaisikin maaliskuussa 2000 strategian syrjäisempien alueiden kestävän kehityksen edistämiseksi. Komissio on jo käynnistänyt uusia aloitteita, jotka koskevat valtiontukia, maataloutta, rakennerahastoja, vero- ja tullipolitiikkaa sekä rakennerahastojen ja Euroopan kehitysrahaston yhteensovittamista niillä maantieteellisillä alueilla, joilla nämä syrjäisimmät alueet sijaitsevat. Lisäksi komissio tutkii, kuinka niiden tarpeet voitaisiin ottaa parhaiten huo mioon tulevassa koheesiopolitiikassa.

Laajentumiseen liittyvät erityishaasteet tällä kaudella

Vuoden 1988 rakennerahastouudistuksen jälkeen yhteisön koheesiopolitiikan hallintoa on lujitettu merkittävästi seurannan, arvioinnin ja valvonnan osalta.

Ehdokasvaltiot valmistautuvat liittymään unioniin juuri tällaisessa tilanteessa. Niiden valmistautumista tuetaan tätä nykyä liittymistä valmistelevista rahoitusvälineistä, kun taas tulevaisuudessa suuri osa Phare-ohjelman määrärahoista kohdennetaan keskipitkällä aikavälillä tavoite 1 -tyyppisiin ohjelmiin. Vaikka kohdentaminen onkin vain 'ohjeellista', se valmistelee yleisellä tasolla yhteisön tulevan rakennerahastotuen strategista ohjelmatyötä.

Komission on toteutettava kaikki tarvittavat toimet sen varmistamiseksi, että ohjelmissa otetaan huo mioon uusien jäsenvaltioiden tilanne ja erityisongelmat samalla tavoin kuin 15 jäsenvaltion unionissa. Komission olisi avustettava viranomaisia määrittelemään yhteisön painopistealueita vastaavat ohjelmat.

Ehdokasvaltioiden hallinnolliset valmiudet

Aluekehityspolitiikan täytäntöönpano merkitsee uutta tehtävää ehdokasvaltioiden viranomaisille, joiden käytettävissä olevat varat ovat rajalliset. Niillä ei ole aikaisempia kokemuksia tällaisesta politiikasta, ja sen täytäntöönpanon edellyttämä hajauttaminen on uutta maissa, jotka ovat tottuneet keskusjohtoiseen järjestelmään.

Tästä syystä hallintorakenteen luominen (tai 'instituutioiden kehittäminen') on hyvin tärkeää, varsinkin verrattuna edellisiin liittymisiin, jolloin rakennerahastojen kannalta tarpeen oli ainoastaan politiikkojen ja kansallisen lainsäädännön mukauttaminen.

Ensimmäisenä tavoitteena on kansallisen politiikan luominen. Tätä aihetta käsitellään erityisessä tukiohjelmassa (SPP), jolla ehdokasvaltioita autetaan Phare-tuella valmistautumaan rakennerahastojen täytäntöönpanoon luomalla toimivaltainen viranomainen ja tarvittavat menettelyt erityisesti ministeriöiden väliseen koordinointiin. On myös tarpeen kehittää ohjelmien osarahoituksen sekä yhteisön varojen hallinnon ja valvonnan mahdollistavat budjettimenettelyt.

Lisäksi on tarpeen tukea hajauttamista, sillä se liittyy yleisesti kolmen keskeisen tavoitteen, demokratian lujittamisen, kumppanuuden kehittämisen ja talouden tehostamisen, saavuttamiseen.

Toiseksi on määriteltävä toimintastrategia, jolla varmistetaan rakennerahastovarojen tehokas käyttö ja pystytään vähentämään yleisiä ja maiden sisäisiä kehityseroja varojen liiallisen keskittymisen välttämiseksi.

Ehdokasvaltioiden on myös kehitettävä strategioiden määrittelyn, ohjelmien valmistelun ja niiden toteuttamiseen osoitettujen määrärahojen - erityisesti yhteisön talousarviosta myönnettyjen - hallinnon edellyttämiä hallinnollisia valmiuksiaan samoin edellytyksin kuin nykyisissä jäsenvaltioissa. Komissio tarkastelee liittymisneuvottelujen aikana erityisesti sitä, että ehdokasvaltiot täyttävät kaikki tarvittavat edellytykset siirrettyjen varojen vastaanottamiseksi.

Vuoden 2006 loppuun asti käytettävissä olevat varat

Koska unioniin liittyy nykyisellä ohjelmakaudella 2000-2006 monta uutta jäsenvaltiota, on tarkasteltava tiettyjä rahoitukseen liittyviä seikkoja. Ensimmäinen seikka liittyy vuoteen 2006 asti noudatettaviin rahoitusnäkymiin, jotka jäsenvaltiot vahvistivat Berliinin Eurooppa-neuvostossa. Lisäksi huo mioon on otettava tukipaketti, joka koskee sekä 15 jäsenvaltion unionissa että ehdokasvaltioissa ennen ja jälkeen liittymisen toteutettavia tukitoimia. Nizzassa joulukuussa 2000 kokoontuneen Eurooppa-neuvoston päätelmien perusteella näyttää siltä, että ensimmäiset ehdokasvaltiot liittyvät unioniin vuosina 2003-2004. Laajentumisnäkymät ovat siis erilaiset kuin aikoinaan Berliinissä tehdyissä päätöksissä huo mioon otetut ennusteet. Tästä syystä on tarpeen ottaa huo mioon uusien jäsenvaltioiden liittymisen voimaantulopäivä. Tulevien jäsenvaltioiden tukeen oikeutetuilla alueilla on ehkä aluksi sovellettava siirtymäjärjestelyjä ('phasing-in'), jolloin rakennerahastojen osuutta lisättäisiin ajan mittaan asteittain sitä mukaan kuin niiden valmiudet tuen hyödyntämisessä kehittyvät. Vastaavaa menettelytapaa noudatettiin myös kahdella edellisellä ohjelmakaudella.

Toinen seikka liittyy varojen jakautumiseen koheesiorahaston ja rakennerahastojen kesken, sillä liittymisen myötä tuet myönnetään näistä rahastoista Ispan (kolmannes liittymistä edeltävistä määrärahoista), Pharen ja Sapardin (kaksi kolmannesta määrärahoista) asemasta. Koheesiorahastolle määrärahoista myönnettävän osuuden korottaminen kolmannekseen vaikuttaa perustellulta kyseisten maiden liikenteen infrastruktuureihin ja ympäristöön liittyvien tarpeiden vuoksi.

Kaksi muutakin syytä puoltaa koheesiorahaston rahoitusosuuden korottamista ehdokasvaltioissa nykyisiin jäsenvaltioihin verrattuna. Ensinnäkin hankekohtainen hallinnointi saattaisi olla parempi vaihtoehto viranomaisille, joilla ei vielä ole ohjelmatyöstä riittävästi kokemusta. Toiseksi korkeat osarahoitusosuudet ja se, että täydentävyysperiaatetta ei sovelleta koheesiorahastoon saattaisivat helpottaa yhteisön rahoituksen käyttöä.

Rakennerahasto- ja koheesiorahastovarat jaettaisiin uusien jäsenvaltioiden kesken noudattaen samoja periaatteita, menetelmiä ja objektiivisia perusteita kuin nykyisissä jäsenvaltioissa.

Laajentuneen unionin koheesiopolitiikka ja eräät taloudelliset kysymykset vuoden 2006 jälkeen

Kertomuksessa todetaan, että koheesiopolitiikan hallintoa muutettiin merkittävästi Agenda 2000:n yhteydessä. Muutosten tavoitteena on lisätä hajauttamista, rohkaista kumppanuuksia ja liittää arviointi paremmin päätöksentekoon. Lisäksi varainhoitoa ja valvontaa tiukennettiin vahvistamalla jäsenvaltioiden ja komission välistä tehtävänjakoa. Viimeksi mainitun uutuuden tavoitteena on vähentää merkittävällä tavalla petoksia ja ennen kaikkea väärinkäytöksiä, joita suurin osa komission käsiteltäväksi saatetuista tapauksista koskee.

Uuden järjestelmän soveltaminen on vasta aluillaan, ja ensimmäiset arviot saaduista tuloksista esitetään seuraavassa koheesiokertomuksessa. On kuitenkin mahdollista ottaa jo nyt esille joitakin seikkoja, joita on tarkasteltava yksityiskohtaisemmin valmistauduttaessa vuoden 2006 jälkeen alkavaan uuteen ohjelmakauteen.

Kumppanuusjärjestelyihin sovelletaan kansallisella ja yhteisön tasolla yhä enemmän hajautetumpaa päätöksentekomenettelyä. Alue- ja paikallisviranomaisten samoin kuin ruohonjuuritason toimijoiden asemaa on epäilemättä lujitettava esimerkiksi soveltamalla ohjelmatyömenettelyä mahdollisuuksien mukaan paikallisella tasolla. Lisäksi jos varat kohdennetaan tulevaisuudessa epäsuoraa aluejakoa noudattaen, on varmistettava alue- ja paikallisviranomaisten osallistuminen menettelyyn.

Ohjelmatyössä voisi olla kaksi vaihetta. Komissio vahvistaisi aluksi yhdessä jäsenvaltioiden kanssa kansallisella ja valtioiden välisellä tasolla noudatettavan yleisstrategian (taloudellinen, sosiaalinen ja alueellinen ulottuvuus), jossa määritellään eri painopistealueet, myös erityiset yhteisön edun mukaiset aiheet. Tämä helpottaisi varojen kohdentamista toimintalinjoittain. Tämän jälkeen ohjelmatyövastuu hajautettaisiin asianmukaiselle tasolle, esimerkiksi alueiden, kaupunkien tai valtioiden väliselle tasolle.

Kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden taloudellisessa, sosiaalisessa ja alueellisessa kehittämisessä saavutetaan positiivisia tuloksia varsinkin yhdennetyillä ohjelmilla.

Joitakin ohjelmia toteutettaessa saattaisi olla mahdollista soveltaa tarjouskilpailumenettelyä, jolloin parhaat ehdotukset saataisiin valittua täysin avoimesti. Ehdotukset voitaisiin valita (yhteistyössä komission kanssa) eri tasoilla (alueellinen, kansallinen tai valtioiden välinen taso), mikä puolestaan selkeyttäisi saavutettujen tulosten ja myönnetyn rahoituksen välistä suhdetta.

Täydentävyysperiaatetta (yhteisön varat eivät saa korvata kansallisia varoja, vaan ainoastaan täydentää niitä) yksinkertaistettiin merkittävästi ohjelmakautta 2000-2006 varten. Saadut kokemukset osoittavat, onko sen soveltaminen lisännyt yhteisön koheesiopolitiikan lisäarvoa. Lisäarvoa ei lasketa yksittäisten ohjelmien osalta, vaan se perustuu kaikkiin yhtä tavoitetta koskeviin ohjelmiin tietyssä jäsenvaltiossa.

Tästä syystä periaatetta ei voida pitää riittävän avoimena. Olisi ehkä syytä harkita täydentävyyden tarkistamista ohjelmatasolla (nykyisen) jäsenvaltiotason asemasta erityisesti vähiten kehittyneillä alueilla toteutettavien ohjelmien osalta. Myöskään tietojen saatavuudessa ilmeneviä ongelmia ei saisi aliarvioida, sillä nämä ongelmat hankaloittavat jo vanhastaan parannuspyrkimyksiä tältä osin. Menetelmiä arvioidaan täydentävyysperiaatteen soveltamisesta vuosina 2003 ja 2005 saatujen kokemusten perusteella.

Arvioinnin asemaa on vahvistettu liittämällä se erottamattomaksi osaksi ohjelmatyötä. Yksi Agenda 2000:n yhteydessä käyttöön otetuista merkittävistä uudistuksista on 'suoritusvaraus'. Kuten edellä on jo todettu, myönnetyn rahoituksen ja saavutettujen tulosten välistä suhdetta olisi selkeytettävä.

Koheesiorahaston ja rakennerahastojen välisen johdonmukaisuuden parantaminen

Perustamissopimuksella perustetusta koheesiorahastosta tuetaan jäsenvaltioita, joiden BKT henkeä kohti on alle 90 % yhteisön keskiarvosta ja jotka ovat ottaneet käyttöön makrotaloudellisen lähentymisohjelman. Koheesiorahasto on osoittautunut rakennerahastojen ohella hyödylliseksi välineeksi investointien edistämisessä ja koheesiomaiden kehityserojen vähentämisessä.

Koheesiorahaston tulevaisuudesta keskusteltaessa olisi pohdittava rahastolle myönnettävien kokonaisvarojen määrää samoin kuin koheesiorahastosta ja rakennerahastoista myönnettävien tukien välisen koordinoinnin parantamista.

Perustamissopimuksessa määrätään, että koheesiorahastosta rahoitetaan ainoastaan liikenneverkkoja ja ympäristöalaa koskevia hankkeita. Koheesiorahasto toimii kansallisella tasolla, mutta hankkeet olisi hyödyllistä valita siten, että kansalliset erot eivät kasva ja että vältetään tuen liiallinen keskittyminen vauraimmille kaupunkialueille (pääkaupungit ja niitä ympäröivät alueet).

Tätä nykyä koheesiorahaston osuus rakennepoliittisista toimista aiheutuvista kokonaismenoista koheesiomaissa on noin 18 %. Tällaisen jaon säilyttämistä koheesiorahaston ja rakennerahastojen kesken on tarkasteltava uudelleen mahdollisen siirtymäkauden päätyttyä.

Koheesiorahaston varojen jakamisesta tuensaajamaiden kesken olisi päätettävä puhtaasti objektiivisia perusteita noudattaen kuten rakennerahastojenkin osalta tällä hetkellä. Objektiivisuuden tarve korostuu entisestään kaik kien jäsenvaltioiden kannalta katsottuna uusien maiden liityttyä unioniin.

Koheesiorahastosta ja rakennerahastoista tuettujen toimien välisen koordinoinnin parantamiseksi näihin rahastoihin olisi sovellettava yhtenäistä kehystä. Koheesiomaiden kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla toteutettavia liikennettä ja ympäristöä koskevia suurhankkeita pitäisi rahoittaa ainoastaan koheesiorahastosta.

Laajentuneen unionin koheesiopolitiikan rahoitus vuoden 2006 jälkeen

Tässä kertomuksessa esitetyt kansallisia, alueellisia ja sosiaalisia eroja koskevat tiedot osoittavat, että koheesiopolitiikkaa on tehostettava laajentuneessa unionissa. Kertomuksen ensimmäisessä osassa selostetun analyysin mukaan unionin taloudelliset ja sosiaaliset erot kasvavat merkittävästi laajentumisen myötä. Tästä syystä taloudellisen ja sosiaalisen koheesion säilyttäminen on yhä suurempi haaste.

Suurin osa varoista olisi luonnollisesti varattava uusille jäsenvaltioille. Käytettävissä olevat määrärahat ratkaisevat viime kädessä, kuinka paljon varoja unioni on valmis käyttämään 15 jäsenvaltion unionissa ja erityisesti sen kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla esiintyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Tämä tulisi ottaa huo mioon koheesiopolitiikkaan varattavasta budjetista keskusteltaessa.

Vaikka vielä onkin liian aikaista tehdä vuoden 2006 jälkeistä koheesiopolitiikkaa koskevia budjettiehdotuksia - joita on oikeastaan tarkasteltava tulevista yhteisön politiikoista käytävien keskustelujen yhteydessä - voidaan keskusteluja pohjustaa kiinnittämällä huomiota joihinkin lukuihin ja vertailukohtiin.

Vuoden 1988 uudistuksesta aina vuoteen 1999 saakka unionin koheesiopolitiikkaa on lujitettu niin käytettävissä olevien varojen kannalta kuin suhteessa yhteisön kokonaisbudjettiin. Agenda 2000:n yhteydessä tekemässään alkuperäisessä ehdotuksessa komissio halusi säilyttää 15 jäsenvaltion unionissa vuoden 1999 tukitason (0,46 % BKT:stä) koko ohjelmakauden 2000-2006 ajan.

Berliinissä kokoontunut Eurooppa-neuvosto päätti myöntää ohjelmakaudella 2000-2006 rakennepoliittisten toimien toteuttamiseen 15 jäsenvaltiossa 213 miljardia euroa, eli keskimäärin 30 miljardia euroa vuodessa. Tähän koheesiota edistävään tukeen on lisättävä vielä liittymistä edeltävät tuet (3 miljardia euroa) ja vuosina 2002-2006 liittyville maille tarkoitetut varat. Lisäksi uusille jäsenvaltioille varattiin liittymisen jälkeistä koheesiopolitiikkaa varten asteittain kasvava määräraha, joka vuonna 2006 on 12 miljardia euroa. Näiden päätösten perusteella tosiasiallinentukitaso laajentuneessa 21 jäsenvaltion unionissa vuonna 2006 on 0,45 % BKT:stä eli lähestulkoon sama kuin ohjelmakauden alussa 15 jäsenvaltion unionissa.

Koheesiorahastosta tulevaisuudessa myönnettävästä rahoituksesta päätettäessä vertailukohdaksi ei ole välttämätöntä ottaa samaa prosenttiosuutta. On kuitenkin selvää, että politiikan uskottavuuden säilyttämiseksi alue- ja koheesiopoliittisten toimien toteuttamista varten on varattava uudesta tilanteesta aiheutuvia tarpeita vastaavat varat.

Laajentuminen ja siirtojen enimmäismäärä

Ohjelmakauden 2000-2006 sääntöjen mukaan rakennerahastoista ja koheesiorahastosta tehtävien siirtojen enimmäismäärä on 4 % maan BKT:stä vuodessa kaikissa jäsenvaltioissa. Tämä määrä vahvistettiin nykyisten jäsenvaltioiden tilanteen perusteella, jotta unionin siirroista ei koituisi vastaanottaville hallintoviranomaisille hallinto-ongelmia. Enimmäismäärällä on merkittäviä seurauksia köyhimmille ehdokasvaltioille niiden liittyessä unioniin.

Uudessa tilanteessa olisi otettava huo mioon seuraavat tekijät:

- Pyritään vastaamaan koheesiopolitiikan tavoitteeseen, erityisesti ehdokasvaltioiden suunnattomiin kehitystarpeisiin.

- Otetaan asianmukaisesti huo mioon näiden valtioiden valmiudet vastaanottaa tukea niiden elinkeinoelämän, rahoitussektorin ja julkishallinnon kannalta.

Jos kyseisten valtioiden suhteellinen vauraus otettaisiin täysin huo mioon, niiden valmiudet vastaanottaa tukea ja julkisten menojen tasapaino vaarantuisivat merkittävällä tavalla. Näin ollen enimmäismäärää koskeva kysymys olisi otettava esille ainoastaan poikkeuksellisissa tilanteissa, esimerkiksi silloin kun koheesiorahastosta rahoitetaan erityisiä yhteisön edun mukaisia hankkeita.

Liittymistä valmistelevan tuen säilyttäminen muissa ehdokasvaltioissa

Liittymistä valmistelevaa tukea olisi mahdollisten tarkistusten jälkeen sovellettava edelleen ehdokasvaltioihin, joista ei ole vielä tullut unionin jäseniä 1. tammikuuta 2007. Varat olisi määritettävä objektiivisen arvioinnin perusteella ottaen huo mioon näiden valtioiden tarpeet, tuen vastaanottokyky ja tuensaajavaltioiden lukumäärä.

Muiden politiikkojen painoarvon lisääminen

Yhteisön eri politiikoilla on omat tavoitteensa, ja useimmissa tapauksissa niiden koheesiota edistävää vaikutusta on vaikea arvioida. Rahastojen maantieteellisen ja temaattisen keskittämisen ohella on kuitenkin tarpeen parantaa koheesiopolitiikan ja muiden yhteisön politiikkojen välistä synergiaa ja täydentävyyttä.

Eräät yhteisön politiikat vaikuttavat välillisesti taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon luomalla myönteiset edellytykset kehitykselle köyhimmissä jäsenvaltioissa ja niiden alueilla.

Esimerkiksi talous- ja rahaliiton ansiosta erityisesti koheesiomaiden makrotalous on onnistuttu vakauttamaan. Tämä saavutus onkin ehdoton - vaikkakaan ei riittävä - edellytys todellisen lähentymisen aikaansaamiseksi, sillä se suosii investointeja ja talouskasvua.

Sama koskee sisämarkkinoita, jotka ovat rakennepoliittisten uudistusten ohella vaikuttaneet merkittävästi alueiden sosiaaliseen koheesioon. Unioni panostaa voimakkaasti tuote-, pääoma- ja työmarkkinoiden uudistamiseen. Alueiden välisten erojen kaventaminen edellyttää investointeja vähiten kehittyneiden alueiden taloudellisen potentiaalin parantamiseksi.

Nopeampi kasvu ei välttämättä edistä alueiden integroitumista ja vähennä tuloeroja. Jotta kehityserojen vähentymisestä joissakin jäsenvaltioissa voitaisiin hyötyä täysimääräisesti ja alueiden väliset olemassa olevat erot kaventuisivat, tarvitaan lisää uudistuksia muun muassa kilpailun esteiden vähentämiseksi joillakin markkinoilla, erityisesti palvelualalla, ja koheesiopoliittisten toimien tukemiseksi.

Sisämarkkinoiden tavoin EMU:n täydennykseksi tarvitaan liitännäispolitiikkoja, jotta kaikki jäsenvaltiot ja alueet pääsisivät osallisiksi talouden ja rahapolitiikan integroitumisesta. Tässä suhteessa koheesiopolitiikan yleisen tehokkuuden kannalta oleellista on säilyttää rakennerahastotoimia täydentävä rakennepoliittinen tuki yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen, työllisyyden samoin kuin tutkimuksen ja teknologisen kehittämisen aloilla.

Kilpailu- ja koheesiopolitiikka ovat toi siaan täydentäviä politiikkoja, sillä alueellisia valtiontukia koskevasta enimmäismäärästä on eniten etua juuri köyhimmille maille. Tasavertaisten kilpailuedellytysten luomiseksi tässä politiikassa on mentävä nykyistä pidemmälle. Samalla on otettava huo mioon yleishyödyllisten palvelujen osuus alueellisen koheesion edistämisessä.

Eurooppalainen työllisyysstrategia on välttämätön koheesiolle. Jotta se vastaisi paremmin vaihtelevia työmarkkinoita, sitä on kuitenkin mukautettava erilaisiin alueellisiin ja paikallisiin tilanteisiin. Tämä tavoite on jo otettu huo mioon rakennerahastoista ohjelmakaudella 2000-2006 tuettavissa toimissa. Kansallisissa budjeteissa ei ole kuitenkaan määritelty selkeästi, miten strategiset tavoitteet vastaavat rahoitussitoumuksia, minkä vuoksi tämä kehitys on vaikea havaita.

Muut yhteisön politiikat vaikuttavat merkittävästi unionin aluerakenteeseen

Yhteinen maatalouspolitiikka on saavuttanut suurimman osan sille asetetuista tavoitteista, joissa keskitytään Euroopan maatalouden kilpailukyvyn parantamiseen. YMP:hen tehtyjen muutosten ansiosta siitä on nykyisin enemmän hyötyä joillekin koheesiomaille kuin aikaisemmin, vaikkakin sen vaikutus alueelliseen koheesioon on erittäin vaihteleva ja riippuu maataloustuotannon alueellisista järjestelyistä. YMP:n toisen pilarin, maaseudun kehittämispolitiikan painotuksen on oltava erilainen erityisesti alueilla, joihin maatalouspolitiikan muutokset eniten vaikuttavat.

Joidenkin pienten rannikkoalueiden asukkaista suurin osa työskentelee kalastuksen parissa. Yhteisön kalastuspolitiikan haasteena onkin edistää kalavarojen ja niiden hyödyntämisen välisen kestävän tasapainon saavuttamista. Koska kalastustoiminta keskittyy muita heikommassa asemassa oleville alueille, elinkeinoelämän monipuolistaminen edellyttää so siaalis-taloudellisten liitännäistoimenpiteiden toteuttamista.

Euroopan laajuiset liikenneverkot edistävät aluekehitystä ja voivat vaikuttaa merkittävästi alueellisiin eroihin, kuten Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivoissa (ESDP) korostetaan. Laajoja verkkoja koskevan politiikan ja rakennerahasto-ohjelmien täydentävyyttä on kuitenkin syytä parantaa, ja koheesiotavoite olisi otettava paremmin huo mioon Euroopan laajuisia verkkoja koskevien suuntaviivojen tarkistamisen yhteydessä.

Koheesiokertomuksessa esitetyistä kaikista analyyseistä käy ilmi, kuinka tärkeitä tutkimus ja innovaatio ovat kilpailukyvyn kannalta katsottuna. Viidennen puiteohjelman yhteydessä saavutetusta edistyksestä huolimatta tutkimus ja teknologinen kehittäminen (TTK) näyttää edelleen keskittyvän keskeisimmille ja kilpailukykyisimmille alueille. Eurooppalaisen tutkimusalueen toteuttamiseksi on painotettava TTK:n alueellista ulottuvuutta verkottumalla ja parantamalla koordinointia rakennerahastojen kanssa. Kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden on päästävä täysipainoisesti mukaan tämän alan toimintaan.

Ympäristöpolitiikka on taloudellisen ja sosiaalisen koheesion ohella yksi kestävän kehityksen kolmesta pilarista. Tämän politiikan suunnittelussa olisi kiinnitettävä enemmän huomiota alueellisiin eroihin, alueiden erityispiirteisiin ja suunniteltujen toimenpiteiden taloudellisiin vaikutuksiin alueilla.

Yhteisön talousarvio ja koheesio

Unionin kokonaisbudjetin tavoitteena ei sinällään ole rahoitusosuuksien ja menojen jakautumisen välinen tasapaino kussakin jäsenvaltiossa. Yksittäisten jäsenvaltioiden rahoitusosuudet riippuvat yhä suuremmassa määrin niiden BKT:stä. Unionin menot heijastavat yleensä yhteisön politiikkojen sisältöä ja painopistealoja. Sen sijaan koheesiopoliittiset menot liittyvät alueen BKT:hen henkeä kohti.

Muiden politiikkojen painoarvon lisääminen koheesion edistämiseksi

Laajentumisen, talouden maailmanlaajuistumisen ja tietoyhteiskunnan kehittymisen myötä unioni on ennennäkemättömien taloudellisten ja sosiaalisten muutosten edessä. Tästä syystä on tarpeen lisätä perustamissopimuksen mukaisesti muiden yhteisön politiikkojen osuutta taloudellisen ja sosiaalisen koheesion edistämisessä.

On tärkeää pohtia, kuinka yhteisön politiikkoja voitaisiin kehittää johdonmukaisemmiksi, paremmin toi siaan täydentäviksi ja tehokkaammiksi, sekä tarkastella tässä kehityksessä tarvittavia välineitä. Tämä tehtävä on osa hallintotapoja käsittelevässä valkoisessa kirjassa käynnistettyä keskustelua.

10 kysymystä koheesiopolitiikan tulevaisuudesta käytävän keskustelun pohjaksi

1. Mikä on koheesiopolitiikan asema lähes 30 jäsenvaltion laajentuneessa unionissa nopeiden taloudellisten ja sosiaalisten muutosten aikoina- Millä tavoin on mahdollista kannustaa taloudellista lähentymistä ja säilyttää eurooppalainen yhteiskuntamalli-

2. Millä tavoin yhteisön politiikkojen johdonmukaisuutta olisi parannettava- Millä tavoin yhteisön muiden politiikkojen osuutta koheesion edistämisessä olisi parannettava-

3. Millä tavoin koheesiopolitiikkaa olisi muutettava valmistauduttaessa unionin merkittävään laajentumiseen- Olisiko koheesiopolitiikassa käsiteltävä myös alueellista koheesiota, jotta unionin suurimmat aluekehityserot voitaisiin ottaa paremmin huo mioon-

4. Millä tavoin koheesiopolitiikassa voidaan painottaa toimenpiteitä, joista yhteisö saa huomattavaa lisäarvoa-

5. Mitkä ovat unionin tasapainoisen ja kestävän aluekehityksen painopistealueet-

6. Millä tavoin taloudellista lähentymistä olisi kannustettava Euroopan unionin kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla-

7. Millaisia tukitoimia olisi toteuttava muilla alueilla-

8. Mitä menetelmiä olisi käytettävä määritettäessä varojen jakautumista jäsenvaltioiden ja alueiden kesken-

9. Mitä periaatteita yhteisön tukitoimien toteuttamisessa olisi noudattava-

10. Millä tavoin taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen koheesion kasvaviin tarpeisiin olisi vastattava-