51997AC0469

Talous- ja sosiaalikomitean lausunto aiheesta "Ensimmäinen koheesiokertomus"

(97/C 206/16)

Komissio päätti 23. huhtikuuta 1997 Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 198 artiklan mukaisesti pyytää talous- ja sosiaalikomitean lausunnon aiheesta "Ensimmäinen koheesiokertomus 1996".

Asian valmistelusta vastannut aluekehityksen, yhdyskuntasuunnittelun ja maankäytön jaosto antoi lausuntonsa 11. huhtikuuta 1997. Esittelijänä oli Vasco Cal.

Talous- ja sosiaalikomitea hyväksyi 345. täysistunnossaan (huhtikuun 23. päivän kokouksessa) seuraavan lausunnon. Äänestyksessä annettiin 117 ääntä puolesta ja 4 vastaan kahdeksan pidättyessä äänestämästä.

1. Johdanto

1.1. Komissio antoi marraskuun alussa 1996 "Ensimmäisen koheesiokertomuksen", jossa on perustamissopimuksen 130 b artiklan mukaisesti esitettävä, "miten taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden toteuttamisessa on edistytty ja miten tässä artiklassa määrätyt eri keinot ovat myötävaikuttaneet siihen". Kyseisessä artiklassa määrättyjä keinoja ovat paitsi rakennerahastot, Euroopan investointipankki ja muut olemassa olevat rahoitusvälineet "jäsenvaltioiden talouspolitiikkojen yhteensovittaminen, yhteisön politiikan ja toiminnan suunnittelu ja täytäntöönpano sekä sisämarkkinoiden toteuttaminen". Perustamissopimuksen edellisessä artiklassa taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden lujittaminen on määritelty "eri alueiden välisten kehityserojen sekä muita heikommassa asemassa olevien alueiden, maaseutu mukaan luettuna, jälkeenjääneisyyden" vähentämiseksi. Perustamissopimuksen 2 ja 3 artiklassa taloudellinen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus on otettu yhdeksi yhteisön päämääristä ja toimista.

1.2. Euroopan ja jäsenvaltioiden taloudelliseen ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen tähtäävien politiikkojen saavutuksia ja muiden kuin rakennepolitiikkojen vaikutusta alueisiin ja yhteiskuntaryhmiin tarkastellaan ensimmäistä kertaa yhdessä, vaikka muut kuin rakennepolitiikat onkin tarkoitettu toisenlaisten tavoitteiden saavuttamiseen. Komitea on tyytyväinen siihen, että komissio on täyttänyt velvollisuutensa. TSK ehdotti taloudellisesta ja sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta helmikuussa 1992 antamassaan oma-aloitteisessa lausunnossa (CES 226/92, jonka esittelijänä oli Ettore Masucci) samankaltaista käsittelytapaa kuin komissio nyt esittämässään kertomuksessa.

1.3. Taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden käsite on merkittävä. Sen perusteella määritellään EU:n rakennepolitiikan painopistealueet ja arvioidaan edistystä määrällisesti.

1.4. Euroopan unionin tukimuodot ovat perustamisestaan vuodesta 1975 asti perustuneet kahteen periaatteeseen: ensimmäisen periaatteen mukaisesti Euroopan taloudelliselle yhdentymiselle on luonteenomaista alueen epätasainen kehitys; toisen periaatteen mukaisesti Euroopan taloudellinen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus on "Euroopan kansojen yhä läheisemmän liiton" rakentamisen perusasia.

1.5. Taloudellinen integraatio muuttaa Euroopan unionin taloutta jatkuvasti. Vuodelta 1992 olevan suunnitelman mukainen sisämarkkinoiden toteutuminen ja unionin laajentumiset ovat tarjonneet tuottajille uusia tilaisuuksia nauttia kansainvälisen taloudellisen yhdentymisen mukanaan tuomista, jo pitkään tiedossa olleista dynaamisista eduista. Sekin on tiedossa, että tällaisten tilaisuuksien tasavertainen jakaantuminen on epätodennäköistä. Tähän on useita mahdollisia selityksiä, kuten markkinoiden läheisyys, palveluiden saatavuus, työvoiman tuottavuus ja TTK:n vaikutus.

1.6. Yhdentymisestä saattaa olla enemmän hyötyä yhdelle alueelle kuin toiselle, mikä edistää eriarvoista kehitystä, ja alkuperäiset "voittajat" hyötyvät jatkossakin eniten yhdentymisestä "häviäjien" jäädessä yhä enemmän jälkeen, joten alueen sisäiset paikalliset taloudelliset erot saattavat kärjistyä.

1.7. On selvää, että samanaikaisesti on tällaisen suuntauksen vastaisia voimia. Muita heikommassa asemassa olevien alueiden tiettyjen osien talouskehityksen napojen talous saattaa menestyä huomattavan hyvin. Toisinaan sijoitukset kulkeutuvat "keskustasta" "äärialueille" ja luovat niille merkittäviä kehittymistilaisuuksia. Jälleen kerran näyttää kuitenkin käyvän toteen, että muualle kuin keskeisille alueille tehdyt investoinnit keskittyvät tietyille paikkakunnille eivätkä jakaudu tasaisesti koko alueelle.

1.8. Rakennerahastojen toimet perustuvat juuri tähän yhtäältä taloudellisen yhdentymisen seurauksena tarjoutuvien tilaisuuksien ja toisaalta etujen epätasaisen jakautumisen väliseen suhteeseen. Rahastoilla voidaan kaiken kaikkiaan varmistaa taloudellisesta yhdentymisestä eniten hyötyneiden tuki sellaisten maiden ja alueiden taloudelliselle kehitykselle, jotka ovat hyötyneet vähiten, mutta jotka kuitenkin ovat olleet vaikuttamassa yhdentymisestä kokonaisuudessaan saatavaan hyötyyn. Tässä mielessä rakennerahastoja on pidettävä koko alueen tasapainoista ja tehokasta talouskehitystä edistävänä, perusteltavissa olevana mekanismina.

Euroopan unioni, jäsenvaltioiden hallitukset, alue- ja paikallisviranomaiset ovat yhteisesti vastuussa koheesiota lisäävistä toimista. EU:ssa vallitsee polttava tarve yhdenmukaistaa eri yhteyksissä kehitetyt toimintatavat vakiintuneita päätöksenteon malleja ja läheisyysperiaatteen soveltamista kunnioittaen.

1.9. Rakennerahastojen avulla unionin kansalaiset voivat lisäksi ilmaista solidaarisuuttaan toisiaan kohtaan. Yhteisön väliintulossa on mieltä vain mikäli sillä pyritään täydentämään kansallista ja/tai alueiden välistä yhteisvastuuta silloin kuin näillä keinoin ei pystytä ratkaisemaan ongelmia. Euroopan yhtenäisasiakirjassa asetettu "taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden" periaate on Euroopan unionin pitkän aikavälin politiikan selkeä tavoite. On vaikea hahmottaa menestyvää unionia, jonka sisällä elintaso ja työllisyysmahdollisuudet poikkeaisivat suuresti toisistaan. Rakennerahastojen tarkoituksena on parantaa taloudellisesti heikommassa asemassa olevien alueiden kehitysmahdollisuuksia, ja rahastoilla on näin olennainen osa pyrittäessä tiivistämään entisestään Euroopan unionin yhdentymistä.

1.10. Rahastot ovat juuri niin tehokkaat kuin politiikka, jota niiden avulla tuetaan. Ensimmäisessä koheesiokertomuksessa esitetyn arvion tärkein merkitys saattaa olla tapa, jolla rahastot liitetään EU:n harjoittamien politiikkojen laajempaan yhteyteen.

Tämän vuoksi rakennerahastojen tulevasta muodosta piakkoin käytävässä keskustelussa on kiinnitettävä enemmän huomiota rahastojen päämäärään sekä rahastojen tehokkuuden parantamiseen.

1.11. Koheesiotuki tulee suunnata niin, että helpotetaan työllisyyden ja tulonmuodostuksen itsestään tapahtuvaa kestävää uudistumista vähemmän vaurailla alueilla. Yhteisön suorittamia tai jäsenvaltioiden sisäisiä tulonsiirtoja ei tule pitää pysyvänä tukena. Tavoitteena on tukea menestymiskelpoisia yrityksiä, jotka tuottavat lisäarvoa kasvattamalla tuottavuutta, ottamalla käyttöön uusia tekniikoita, parantamalla ammattitaitoa tai osallistumalla perusrakenteen kohentamiseen. Jokainen vähemmän kunnianhimoinen tavoite olisi hyödytön pidäke.

2. Huomioita kertomuksen eri luvuista

2.1. Saavutetut yleistavoitteet

2.1.1. Jäsenvaltioiden osalta kertomuksessa tullaan siihen johtopäätökseen, että koheesio vahvistui tarkastelukaudella (1983 1993), sillä koheesiorahastosta tuettavan neljän valtion bruttokansantuotteen suhde ostovoimapariteettiin markkinahinnoin asukasta kohden (BKT OVP) on lähentynyt Euroopan keskiarvoa.

Mutta kun vertaillaan unionin alueita keskenään, havaitaan, että erot ovat suurelta osin säilyneet muuttumattomina.

2.1.2. Asukasta kohti laskettu BKT (engl. GDP, Gross Domestic Product) on koheesion mittarina yleisimmin käytetty osoitin ja pääasiallinen peruste määriteltäessä jälkeenjääneiden tasoa. Kyseinen indikaattori on tällaisilla alueilla alhaisempi kuin yhteisön keskiarvo 75 %.

2.1.3. Niinpä nyt saavutettuja yleistuloksia onkin pidettävä jokseenkin huolestuttavina, sillä useat tekijät ovat vääristäneet kehitystä kertomuksen tarkastelukaudella. Saksan yhdistyminen sekä kolmen uuden maan liittyminen unioniin vuonna 1995 oli ensimmäinen tällainen tekijä, jonka seurauksena yhteisön keskiarvo laski ja koheesiomaiden (ja myös muiden alueiden) indeksi kohosi vastaavasti vuoden 1991 arvoon verrattuna yhdestä kahteen prosenttiyksikköä. Toinen häiriötekijä oli OVP-ennusteiden ottaminen mukaan Eurostatiin vuodesta 1990 lähtien, jolloin indeksiin heijastuivat sekä tuottavuuden nousu asukasta kohden että vaihtosuhteen ja vähemmässä määrin valuuttakurssien vaihtelut.

2.1.4. Kaikki edellä esitetyt seikat nostivat 1990-luvulla Portugalin, Irlannin ja Kreikan virallista indeksiä, joka oli korkeampi kuin kyseisten maiden todellisen, asukasta kohden lasketun talouskasvun ja yhteisön keskiarvon välinen ero. Koska indeksillä on huomattava merkitys alueiden valintaperusteille jaettaessa varoja yhteisön rahastoista tai esitettäessä koheesiopolitiikan yleisiä tuloksia, komission tulisi parantaa tarkastelumenetelmää, jonka perusteella alueita valitaan jatkossa tavoitteen 1 piiriin ja otettava huomioon BKT OVP-indeksin vaihteluun vaikuttaneet tekijät (todellinen tuotantokehitys, hintatason kehitys, johon ovat osaltaan vaikuttaneet valuuttamyllerrykset ja laskentamuodoista johtuvat vääristymät, sekä elinkeinoelämän "alueellistuminen" esimerkiksi siten, että raakaöljyn tai kaasun tuotannon katsotaan olevan alueellista tuotantoa, tai luetaan yritysten koko tuotanto yrityksen kotipaikan hyväksi).

2.1.5. Koheesiorahastosta tuettavien valtioiden tilanne yhteisön keskiarvoon verrattuna mihin ovat olleet vaikuttamassa alueet, joilla pääkaupunki sijaitsee on kehittynyt paremmin kuin EU:n parhaiten kehittyneiden ja heikoimmin kehittyneiden alueiden tilanne. Kertomuksessa esitetyt tiedot nimittäin vahvistavat, että erot eivät pienentyneet, sillä vaikka 25 köyhimmän alueen kehityksessä tapahtuikin parannusta yhteisön keskiarvoon verrattuna ja niiden indeksiluku nousi 53 %:sta 55 %:iin, 25 rikkaimman alueen indeksiluku nousi 140 %:sta 142 %:iin yhteisön keskiarvoon verrattuna.

2.1.6. Ei siis voida sanoa, että koheesio on lisääntynyt merkittävästi, vaikka jäsenvaltioiden väliset tuloerot aivan erityisesti koheesiorahastosta tuettavissa maissa ovat kaventuneet voimakkaamman taloudellisen kasvun kausina. Lukujen kokoamisessa käytettyjä menetelmiä on merkittävästi muunneltu, vertailupohjaa on muutettu, ja sovelletut tieteelliset periaatteet toimivat epätyydyttävästi, jos niitä yksinkertaistetaan.

2.1.7. Komitea on huolissaan mittausmenetelmistä ja pääkaupunkialueiden vaikutuksesta ja kiinnittää lisäksi erityishuomiota komission asiakirjassa hahmoteltuun selvitykseen maantieteellisten erojen osatekijöistä. Aikuisväestön taloudellisen toiminnan erot sekä BKT:n erot työssä käyvää henkilöä kohden sisältävät myös poliittisia vaikutuksia yhteisön ja jäsenvaltioiden tulevien koheesiotavoitteiden kannalta.

2.2. Jäsenvaltioiden politiikka

2.2.1. Jäsenvaltioiden makrotaloudellisen politiikan osalta kertomuksessa tarkastellaan ainoastaan nimellisten lähentymiskriteerien noudattamisen mahdollisesti aiheuttamia seurauksia niiden edistäessä vakautta ja luodessa investoinneille otollista ilmapiiriä, mistä puolestaan riippuu tuleva talouskasvu ja viime kädessä työllisyys. Kertomuksessa ei mainita lainkaan Emun tai budjettikurin mahdollisia koheesiovaikutuksia eikä Emun ehdot jo täyttävien ja sitä tavoittelevien maiden välisiä suhteita. Vaikka Euroopan parlamentti on jo kauan sitten talous- ja sosiaalikomitean tukemana pyytänyt tutkimaan Emun koheesiovaikutuksia, komissio ei ole vielä tehnyt tällaista tutkimusta. Myöskään perussopimukseen sisällytettävän "lujittuneen yhteistyön" mahdollisia vaikutuksia koheesiomaihin ei ole tutkittu eikä tiedetä, millä alueilla tätä "yhteistyötä" tehdään. Missään tapauksessa yhteistyötä ei tule tehdä ensimmäisen pilarin alaan kuuluvissa asioissa, kuten taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden puitteissa tai sisämarkkinapolitiikassa.

2.2.2. Jäsenvaltioiden julkisten varojen osalta kertomuksessa todetaan, että kansallisissa budjeteissa on osoitettu runsaasti varoja (40 60 % BKT:stä) koheesioon ja että yhteisön nykyinen talousarvio on liian niukka (se vastaa 1,2 %:a BKT:stä, josta rakennepolitiikan osuuden arvioidaan olevan 0,45 %) vaikuttaakseen merkittävästi epätasapainon poistamiseen.

2.2.3. Yhteisöille suunnatuilla varoilla (joiden osuus on 20 30 % jäsenvaltioiden BKT:stä) on merkittävä tuloja tasaava vaikutus, sillä niillä tuetaan pienituloisimpien ryhmien kulutustasoa, vaikka ne progressiivisen tai suhteellisen verotusjärjestelmän vuoksi rahoittavat vähiten budjettia. Tulonjako vähentää köyhyysrajan alapuolella elävien ruokakuntien määrän 40 %:sta 15 %:iin ja on eurooppalaisen yhteiskuntamallin merkittävimpiä tuntomerkkejä.

2.2.4. Taloudellisiin palveluihin osoitetuilla määrärahoilla (joiden osuus jäsenvaltioiden BKT:stä on 6 14 %) pyritään parantamaan yritysten toimintaedellytyksiä myöntämällä alueellista yritystukea sekä tukemalla tutkimusta ja kehitystä, työllisyyspolitiikkaa ja ammatillista koulutusta. Jäsenvaltioiden erilaisen rahoituskapasiteetin vuoksi kansallinen aluekehitystuki on korkein (4 % tukea maksavien alueiden ja 8 % tukea vastaanottavien alueiden BKT:stä) parhaiten kehittyneissä, "duaalitalouden" maissa.

2.2.5. Kertomuksessa todetaan, että kansallisten talousarvioiden avulla toteutetun tulonjaon ansiosta alueelliset erot keskimääräisessä henkilökohtaisessa tulossa ovat 20 40 % pienemmät kuin alueellinen bruttokansantuote asukasta kohden. Käsite on tärkeä otettaessa huomioon tulonjaon toteuttamisen jälkeen käytettävissä olevan tulon ja työssäkäyvää henkeä kohden lasketun kansantuotteen välinen ero, joka tuo esiin alueiden väliset todelliset kehityserot.

2.2.6. Sen lisäksi, että kansalliset makrotalouspolitiikat vaikuttavat koheesioon lähentymisperusteiden vuoksi, eräät koheesiota vahvistavat kriittiset tekijät ovat sidoksissa jäsenvaltioiden sekä alue- ja paikallisviranomaisten toimiin. Nämä toimet, koskivatpa ne valtionapua, verohelpotuksia, koulutusta ja harjoittelua, tutkimusta ja teknologista kehittämistä, ympäristöpolitiikkoja, sosiaalipolitiikkoja tai perusrakennesijoituksia, ovat tärkeitä kokonaispolitiikalle, sillä ne lisäävät koheesiota.

2.3. Euroopan unionin yhteiset politiikat

2.3.1. Kuten kertomuksen kyseisen luvun johdannossa mainitaan, yhteisillä politiikoilla on tarkoin määritellyt erityistavoitteet. Niitä ei ole luotu muiden tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan niiden tuloksia tarkasteltaessa voidaan nähdä, miten ne edistävät taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta omien tavoitteidensa rajoissa.

2.3.2. Yhteinen maatalouspolitiikka on Euroopan unionin alakohtainen politiikka, jolla pyritään laajentamaan Euroopan kansalaisten tulonjakoa. Vaikka onkin totta, että maatalouden hintapolitiikalla (jonka osuus yhteisön talousarviosta on lähes 50 % eli noin 0,6 % viidentoista jäsenvaltion BKT:stä) tuloja siirretään rikkaimmilta kaupunkialueilta maaseudulle, edellisessä korkeita maataloushintoja tukeneessa YMP:ssä maataloushinnoista tuli kuluttajille eräänlainen takautuva vero, sillä pienituloisimmat ruokakunnat käyttivät suhteellisesti suuremman osan tuloistaan elintarvikkeisiin, ja maanviljelijöiden tulonsiirrot suosivat suurtilallisia. Vuonna 1992 toteutettu uudistus, jolla tuen määrä sidottiin tuotannon sijasta tilakokoon, on näyttänyt helpottavan tilannetta, jossa arviolta 80 % tuesta ohjautui 20 %:lle tiloista suurtiloille, jotka yleensä tuottavat enemmän , mutta käytettävissä ei vielä ole tilastotietoja, jotka vahvistaisivat asian olevan näin.

2.3.3. Alueiden ja/tai jäsenvaltioiden välisten tulonsiirtojen osalta EMOTRin takuurahastosta on maksettu vuonna 1995 eniten tukea Ranskalle (lähes 25 % koko tuen määrästä), Saksalle (16 %), Espanjalle (13 %) sekä Italialle (10 %), Yhdistyneelle kuningaskunnalle (9 %) ja Kreikalle (7 %).

2.3.4. Kalastuspolitiikan, jota käsitellään kertomuksessa suppeasti, todetaan vaikuttaneen ristiriitaisesti koheesioon: toisaalta myönnetään, että suurin osa kalastajista on keskittynyt Espanjaan, Kreikkaan, Portugaliin ja Etelä-Italiaan, ja toisaalta viitataan siihen, että ylikapasiteetin vuoksi kalastusta on supistettava, millä on kielteinen vaikutus työllisyyteen.

2.3.5. Yhtenäismarkkinaohjelmasta ja kilpailua edistävistä politiikoista varsinkin toimenpiteistä, joilla taataan pääoman, tavaroiden, palveluiden ja ihmisten vapaa liikkuvuus on laadittu tutkimuksia; komissio antoi niiden pohjalta erityistiedonannon, johon TSK:n sisämarkkinoiden tarkkailuelin parhaillaan tutustuu. Kertomuksessa ei näy otettavan huomioon edellä mainittuja asiakirjoja.

2.3.6. Kilpailupolitiikan osalta komissio myöntää perustamissopimuksen mukaisesti, että jäsenvaltioiden maksaman tuen piiriin voidaan ottaa kahdenlaisia alueita: heikoimmin kehittyneitä tai vakavista työttömyysongelmista kärsiviä alueita (92 artiklan 3 kohdan a alakohta) sekä alueita, joilla on muunlaisia ongelmia, erityisesti taantuvia teollisuusalueita (92 artiklan 3 kohdan c alakohta). Kilpailupolitiikan tarkoituksena ei ole vahvistaa maantieteellistä yhteenkuuluvuutta, vaan ennalta ehkäistä tai poistaa markkinoiden vääristyminen tehostamalla toimintaa.

2.3.7. Koska käytännöllisesti katsoen kaikki tavoitteen 1 alueet voivat saada tukea a alakohdan perusteella, tavoitteen 2, 5b ja 6 alueiden osalta edellä mainituissa perustamissopimuksen artikloissa määritellyt alueet ja rakennerahastojen tavoitteiden mukaisesti määritellyt alueet eivät täysin vastaa toisiaan.

2.3.8. Sijoitusten kannustamiseen tarkoitetun valtionavun sallittu määrä riippuu alueen luonteesta, mutta heikoimmin kehittyneillä alueilla ei makseta korkeinta sallittua tukea budjettivaikeuksien vuoksi, kun taas muut valtiot pystyvät myöntämään suurempaa aluetukea, kuten edellä kohdassa 2.3.6 todettiin.

2.3.9. On tärkeää, että rakennerahastojen tukea saavien alueiden valintaperusteet vastaavat kansallisia valintaperusteita, ja vallitseva tilanne kaipaa korjausta. Ensinnäkin aluepolitiikan tavoitteiden piiriin hyväksyttävien alueiden valintaperusteet olisi määriteltävä unionitasolla. Ja toiseksi tällaisiksi alueiksi olisi hyväksyttävä mukaan rakennerahastojen tukea saavat alueet ja niiden tulisi olla samoja alueita, joille jäsenvaltiot ovat esittäneet myönnettäväksi omaa valtiollista aluetukeaan. Kolmanneksi rakennerahastojen piiriin valittavia alueita olisi täydennettävä tai laajennettava sellaisilla alueilla, jotka saavat ainoastaan jäsenvaltioiden tukea, ja komission on tiukennettava valvontaansa.

2.3.10. Yhteisön rahoittaman tutkimus- ja kehittämispolitiikan osuus jäsenvaltioiden siviilihankkeiden T& K:hon käyttämistä varoista on noin 4 % (lähes 0,05 % yhteisön BKT:stä), mikä on hyvä osoitus politiikan rajallisuudesta. Komission kertomus vahvistaa kaikkien tietämän tosiasian, että yli puolet Euroopan T& K:sta toteutetaan Lontoon ja Milanon välisellä kymmenellä "Euroopan saarekkeella", joille myös suurin osa yhteisön määrärahoista on keskittynyt. Heikoimmin kehittyneet alueet, joilla ei ole tarpeellisia perusrakenteita, laboratoriokalustoa, päteviä tiedemiehiä tai insinöörejä, eivät pysty houkuttelemaan korkeampaa lisäarvoa edustavia ja korkeamman teknologian toimintoja eikä niillä ole varaa osallistua innovaatiojärjestelmiin. Tutkimus- ja kehittämisohjelmien valinnassa olisi otettava huomioon alueiden erityiset tutkimusalat sekä parannettava alueiden osallistumismahdollisuuksia, ja valinnassa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota rakennerahastojen ja yhteisön T& K-puiteohjelman väliseen vuorovaikutukseen sekä tuloksista tiedottamiseen, jolloin vahvistettaisiin heikoimmin kehittyneiden alueiden elinkeinorakennetta.

2.3.11. Pk-yrityksiä koskevassa politiikassa on tartuttava yritysten kehittymisen tiellä oleviin pääasiallisiin esteisiin kuten alkupääoman ja pätevien johtajien puutteeseen. Pk-yritysten on ehdottomasti päästävä mukaan T& K:hon ja erilaisiin olemassa oleviin tiedotusjärjestelmiin nyt, kun markkinat maailmanlaajuistuvat uudessa talousjärjestelmässä ja uusien teknologioiden käyttö yleistyy. Pk-yritysten tukiorganisaatioiden osuus ja pk-yritysten vaaka- ja pystytason yhteistyön lujittaminen ovat erittäin merkittäviä tekijöitä TSK:n kannattaman pk-yritysten tukipolitiikan täytäntöönpanossa.

2.3.12. Kauppapolitiikkaa käsittelevässä osassa myönnetään, että pienituloisimpien alueiden eniten tuottamilla tuotteilla on suhteellisesti korkeampi tullisuoja, ja että lähes puolet Portugalin ja Kreikan työpaikoista on vielä korkeiden tullien suojaamilla (teollisuuden)aloilla, kun vastaava luku esimerkiksi Tanskassa ja Saksassa on vähemmän kuin neljännes. Ulkomaankaupan vapauttaminen koskettaa yleisesti ottaen eniten koheesiorahastosta tuettavia valtioita mahdollisesti Irlantia lukuun ottamatta sekä eräitä reuna-alueita.

2.3.13. Euroopanlaajuisilla verkoilla pyritään yhdenmukaistamaan ja tehostamaan liikennettä, televiestintää ja energiahuoltoa ja parantamaan näin koko Euroopan talouden kilpailukykyä. Parhaillaan käynnissä olevalla kilpailun vapauttamisella ja verkkoihin tehdyillä investoinneilla on taipumus hyödyntää yhteisön keskeisimpiä ja kehittyneimpiä alueita, ja mikäli ei ryhdytä asianmukaisiin toimenpiteisiin, merkittävimmät markkina-alueet saavat kehityksessä jälkeen jääneisiin tai syrjäisempiin alueisiin nähden suhteettoman suuria etuja. Yhteisön edun mukaista on kehittää yleiseurooppalaisiin verkkoihin yhdistettyjä paikallisverkkoja, sillä sitä mukaa kuin syrjäisimpien alueiden liikenneyhteydet asetetaan etusijalle, yleiseurooppalaisilla verkoilla voidaan edistää koheesiota.

2.3.14. Elämänlaatuun liittyvien politiikkojen osalta kertomuksessa niputetaan sosiaalipolitiikka, ympäristöpolitiikka sekä koulutus ja ammattikoulutus.

2.3.14.1. Sosiaalipolitiikkaa käsitellään erittäin lyhyesti ja sekavasti ja sekoitetaan toteutetut toimenpiteet aiottuihin toimiin. Koheesion edistämiseen tähtäävässä sosiaalipolitiikassa pyritään turvaamaan lainsäädäntöaloittein työntekijöiden vapaa liikkuvuus (vaikka myönnetäänkin, että käytännössä työn liikkuvuus jäsenvaltiosta toiseen on niukkaa), naisten ja miesten yhdenvertainen kohtelu sekä asianmukainen työterveyden ja työturvallisuuden taso (mikä on vaikuttanut koheesioon, sillä sellaisissa maissa, joissa työntekijät olivat suojattomimpia, työsuojelu on kohentunut).

2.3.14.2. Sosiaalisen toimintaohjelman toteuttaminen perustuu sosiaaliturvalle asetettuihin vähimmäisarvoihin, jotka lähes aina ovat olleet jäsenvaltioiden käyttämien keinojen "pienin yhteinen nimittäjä", minkä vuoksi niillä ei ole ollut merkittävää koheesiovaikutusta. Se, että rajanylittävää alihankintaa koskevien säännösten hyväksyminen on viivästynyt, ei ole edistänyt koheesion vahvistumista. Työmarkkinaosapuolten osuus on viime vuosina vahvistunut perustamissopimuksen liitteenä olevan pöytäkirjan mukaisesti, millä voi olla niin ikään vaikutusta jäsenvaltiotasolla. Monikansallisten yritysten työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevan direktiivin hyväksyminen on myös ollut vahvistamassa EU:n sosiaalista yhteenkuuluvuutta, sillä se on edistänyt syrjäisimpien seutujen työntekijöiden tiedonsaantia. Koheesiokertomuksessa ei kuitenkaan käsitellä näitä näkökantoja.

2.3.14.3. Yhteisön painopistealueena olevan työllisyyden tuloksia ei vielä voida arvioida, vaikka komissio on jo tehnyt ehdotuksen työllisyyssopimuksesta ja ehdottanut äskettäin alueellisten työllisyyssopimusten kehittämistä. Epäpätevistä työntekijöistä ja työmarkkinoiden pätevyysvaatimuksista aiheutuvien rakenneongelmien ratkaisu kuuluu Euroopan sosiaalirahaston toimialaan. Työntekijöiden ammattitaidon kohottaminen ei sinällään luo työpaikkoja, mutta on mahdollista, että ammattitaitoisen työvoiman saatavuus houkuttelee sijoituksia ja siten lisää työllisyyttä. Euroopan sosiaalirahasto ei kuitenkaan voi osallistua kuin pieneltä osalta rahoitukseen, jota tarvitaan tiettyjen alueiden tarpeiden mukaisesti sovellettaviin koulutus- ja harjoitteluohjelmiin. Sosiaalirahaston määrärahat ovat yhteisön mahdollisuus tukea tiettyjen alueiden tarpeita. Ne antavat myös komissiolle mahdollisuuden parantaa koheesiota, johon käytetään jäsenvaltioiden ja yhteisön varoja.

2.3.14.4. Ympäristöpolitiikassa on perustamissopimuksen mukaisesti otettava koheesion näkökannat huomioon (130 r artikla). Kertomuksessa todetaan, että koheesiovaltioiden lähtökohta on yleisesti ottaen edullisempi, sillä ne ovat sekä BKT:hen että väestömäärään suhteutettuina vähemmän saastuneita kuin kehittyneimmät maat, mutta että ponnistelut ripeämmän talouskasvun puolesta sekä tuotantokapasiteetin ja tuottavuusasteen lähentäminen "ovat välttämättä ympäristöriskejä". Kertomuksessa myönnetäänkin, että jo toteutettujen toimenpiteiden arviointi on hankalaa ja että valmisteilla olevien toimenpiteiden (energia- tai hiilivero, autojen pakokaasupäästöjen supistaminen, uusiutuvien energialähteiden käytön lisääminen, nitraatteja, vettä ja perusterveydenhuoltoa koskevat direktiivit) hyväksyminen saattaa hidastaa BKT:n kasvua ja lisätä erityisesti maatalouden ja tieliikenteen kustannuksia. Juuri tällä perusteltiin koheesiorahaston perustamista ja sitä, että huomattava osa rahaston varoista käytetään koheesiomaiden valmentamiseksi vastaamaan jatkuvasti korostuvan ympäristöpolitiikan haasteisiin.

2.3.14.5. Koulutuksen ja ammattikoulutuksen osalta yhteisön nykyiset ohjelmat ovat suppeahkoja (niiden osuus yhteisön talousarviosta on noin 0,5 %) ja ne ovat innovatiivisuudessaan lähinnä kehittyneimpien alueiden nuorten ulottuvilla. Tästä huolimatta koheesiomaiden opiskelijat osallistuvat vilkkaasti ohjelmiin.

2.3.14.6. Kyseisen luvun johtopäätösten osalta on sanottava, että päinvastoin kuin kertomuksessa todetaan, tutkimukset eivät vahvista käsitystä, jonka mukaan koheesiomaat olisivat YMP:n tai T& K:n "huomattavimpia edunsaajia".

2.4. Yhteisön rakennepolitiikat

2.4.1. Kertomuksen alussa muistutetaan, että neljä rakennerahastoa ja koheesiorahasto kattavat lähes kolmasosan yhteisön talousarviosta ja lähes 0,5 % yhteisön BKT:stä, koska talousarvio perustuu Edinburghissa hyväksytyn, järjestyksessä toisen Delors-paketin pohjalta laadittuihin suunnitelmiin. Vuodelta 1995 käytettävissä olevat luvut osoittavat, että rakennemenot olivat 0,38 % yhteisön BKT:stä. Vuosien 1996 ja 1997 talousarvioon varatut menoerät osoittavat, että rakennemäärärahojen osuus on vuoden 1996 talousarviossa 0,38 % ja vuoden 1997 talousarviossa 0,37 % Euroopan unionin bruttokansantuotteesta. Edinburghissa hyväksyttyjen rahoitusnäkymien mukaisesti maksumäärärahojen on oltava 0,46 % yhteisön BKT:stä, minkä vuoksi niillä ei odoteta olevan merkittävää makrotaloudellista vaikutusta yhteisön talouteen. Koheesiomaiden osalta seuraukset ovat erilaisia, sillä niille myönnetään huomattavan paljon määrärahoja suhteessa maiden BKT:hen ja investointeihin, mikä on lisännyt talouskasvua (noin 0,5 prosenttiyksikköä). Rahastot ovat vilkastuttaneet lisäksi taloutta, tuoneet koheesiomaihin paikoin huomattavia ulkomaisia sijoituksia ja näin osaltaan nykyaikaistaneet kyseisiä maita.

2.4.2. Yhteisön rakennepolitiikkojen merkittävin painopistealue (tavoite 1) on heikoimmin kehittyneiden alueiden rakenteen kehittäminen ja muuttaminen, mukaan luettuna maaseutu, jolla asuu lähes 26 % unionin väestöstä ja jolle myönnetään vuosina 1994 1999 lähes yhtä paljon rakennerahastojen tukea kaikille kolmelle tukialalle: perusrakenteisiin, henkilöresursseihin ja tuottaviin sijoituksiin. Viime vuosina perusrakenteiden osuus on vähentynyt ja tuotannon osuus on vastaavasti lisääntynyt.

2.4.3. Tavoitteen 2 mukaisilla taantuvilla teollisuusalueilla asuu lähes 16 % väestöstä. Tälle tavoitealueelle myönnetään lähes 11 % rakennerahastojen tuesta, joka jakautuu tuettavien alojen kesken seuraavasti: tuotanto 45 %, inhimilliset voimavarat 35 % ja loput yritysten ja rakennusten saneeraukseen. Perusrakenteiden määrärahojen suhteellisen osuuden niukkuus johtuu siitä, että näillä tavoitealueilla on yleensä paremmat rakenteet kuin tavoitteen 1 alueilla.

2.4.4. Tavoitteen 4 osalta, jonka sisällyttämistä alueiden joukkoon TSK kannatti, on korostettava pyrkimyksiä aikaistaa taloudellisia muutoksia lujittamalla työttömyyttä ehkäisevää strategiaa ja oltava mukana parantamassa ammatillista koulutusta. TSK ehdotti "koheesion tulevaisuudesta ja sen pitkän aikavälin vaikutuksista rakennerahastoihin" antamassaan lausunnossa (joka hyväksyttiin helmikuussa 1996 ja jonka esittelijänä oli Jan Jacob van Dijk, UK: lausunnon kohta 5.3 g) komissiota "arvioimaan yksityiskohtaisesti uuden tavoitteen 4 mukaisen tuen vaikutukset".

2.4.5. Tavoitteen 5b piiriin kuuluvien vaikeuksissa olevien maatalousalueiden osalta olisi tärkeä vahvistaa huomattavasti integroituja maaseudun kehittämisohjelmia, jotta YMP:n uudistuksen vaikutukset korostuisivat.

2.4.6. Koheesiorahasto aloitti toimintansa vasta vuonna 1993 ja sen tarkoituksena on auttaa neljää heikoimmin kehittynyttä, lähentymisohjelman piiriin kuuluvaa jäsenvaltiota, joiden bruttokansantuote ostovoimapariteetin osalta jää alle 90 prosenttiin yhteisön keskiarvosta; rahastosta myönnetään varoja liikenteen perusrakenteisiin ja ympäristöhankkeisiin. Koheesiorahasto toimii hankelogiikan pohjalta, mikä helpottaa sen ja EIP:n välistä koordinointia.

2.4.7. Koheesion tulevaisuudesta antamassaan lausunnossa TSK puolusti koheesion kannalta alijäämäisten valtioiden ja sellaisten valtioiden, jotka eivät voi liittyä Emun kolmanteen vaiheeseen 1. tammikuuta 1999 tarvetta saada edelleen tukea mahdollisesti mukautetusta koheesiorahastosta, joka auttaisi valtioita täyttämään Maastrichtin lähentymiskriteerit, ja että kyseiset ehdot täyttävät valtiot saattavat tarvita edelleen rahoitustukea ja että tämäkin ongelma olisi ratkaistava (ks. edellä mainitun lausunnon kohta 5.3 m ja n alakohta).

2.4.8. Euroopan investointipankki on tukenut merkittävällä tavalla yhteisön tukikelpoisten alueiden hankkeita keskittämällä luotot liikenne- ja televiestintähankkeisiin (42 % myönnettyjen luottojen määrästä), energiahankkeisiin (15 %) sekä ympäristöhankkeisiin (13 %). Koheesiovaltiot ovat turvautuneet EIP:hen suhteessa vähemmän kuin muut maat, mikä herättää kysymyksen rakennerahastojen ja EIP:n myöntämän tuen välisen koordinoinnin puutteesta.

2.4.9. Useiden tukikelpoisten alueiden rakennetukien tulosten arviointi on hankalaa, koska käytettävissä ei ole perustietoja (esimerkiksi muiden kuin koheesiomaiden eri alueiden makrotaloudesta), mahdollisia arviointimenetelmiä ("panos-tuotos" -malleja tai kokonaiskysynnän malleja), koska on vaikea erottaa rakennepolitiikkojen vaikutusta yleisen talouspolitiikan seurauksista (mikä myönnetään todettaessa, että rakennepolitiikat ovat osaltaan lievittäneet laman seurauksia) ja koska tilanne ei voi vakiintua ilman lisäinvestointeja. Kaikkien näiden tekijöiden vuoksi komission tulisi suhtautua nyt esitettyihin tuloksiin erittäin varovaisesti.

2.4.10. Rakennemäärärahojen keskittymisellä sellaisille alueille, joiden BKT on alhaisempi kuin muualla, tai heikoimmin tuottaville alueille oli koheesion kannalta myönteinen vaikutus tulonjakoon, mitä osoittavat Lorenzin käyrät, jotka ovat jyrkempiä tavoitteen 1 alueilla kuin tavoitteen 2 alueilla sekä vuosina 1989 1994 kuin mitä niiden ennustetaan olevan vuosina 1994 1999.

2.4.11. Yhteisön tuki on niin ikään vaikuttanut myönteisesti koheesiorahastosta tuettavien neljän valtion talouskasvuun. Komission arvion mukaan BKT:n vuotuisen kasvun lisäys oli 0,5 prosenttiyksikköä vuosina 1989 1993, mikä tarkoittaa, että kyseisten maiden vuotuinen kasvuvauhti olisi ollut ilman yhteisön rakennerahastojen ja koheesiorahaston tukea 1,7 % eikä 2,2 %, kuten nyt keskimäärin, toisin sanoen maiden kasvuvauhti olisi ollut hitaampaa kuin yhteisön keskimääräinen talouskasvu. Kasvuvauhdin ennustetaan olevan vuosina 1994 1999 vastaavasti 3,2 % eikä 2,6 %. Valitettavasti komissio ei ole valmistellut vertailuarvioita alueista, jotka kuuluvat vain rakennerahastojen, eivät koheesiorahaston piiriin.

2.4.12. Yleisesti ottaen kertomus vahvistaa niin ikään, että noin neljäsosa neljälle koheesiovaltiolle myönnetystä tuesta palaa takaisin kehittyneimpiin jäsenvaltioihin kone- ja laitehankintoina sekä hankittaessa "taitotietoa", ja luvun arvellaan nousevan 35 %:iin vuoteen 1999 mennessä. Myös koheesiovaltioiden elintason nousu ja kulutuskäyttäytymisen kohentuminen lisäsi yhteisön sisäisiä hankintoja ja vilkastutti näin tuen maksajavaltioiden elinkeinoelämää. Kertomuksessa ei myöskään mainita, että koheesiovaltioiden saama rahoitustuki ei ole lisääntynyt samassa määrin kuin näiden maiden yhteisölle tulouttamat maksut, sen seurauksena että kyseisten maiden tulotaso ja niiden maksamat ALV-maksut ovat kohonneet, tai että niiden saama tuki on suorastaan pienentynyt.

2.4.13. Rakennetuen hallinnointijärjestelmän osalta kertomuksessa mainitaan aivan oikein eräissä jäsenvaltioissa toteutetut hallintouudistukset ja ohjelmien sekä etu- ja jälkikäteisarvioiden julkistaminen, joka ei aikaisemmin kuulunut tuen hallintokäytännön piiriin. Komissio ei vieläkään ole esittänyt jäsenvaltioille omaa arviotaan, ja nyt esitetyn arvion perustana ovat jo aikaisemmin esitetyt etukäteisarviot. Komission tulisi tehostaa arviointimenetelmiään ja antaa parhaillaan meneillään olevaa ohjelmakauden arviointia. Komission seuraavaa ohjelmakautta edeltävän arvion perustana voitaisiin käyttää koheesiokertomuksen menetelmää.

2.4.14. Hallintomenetelmistä voi yleisesti ottaen todeta, että komissio ei ota kantaa rahoitustoimien edunsaajien kritiikkiin byrokratian lisääntymisestä eikä ohjelmointiprosessista ja määrärahojen valintaperusteista päätettäessä käytettyjen menetelmien aiheuttamaan viivästymiseen. Komissio ei liioin ota kantaa siihen, mitkä tuet kuuluvat minkäkin rahaston piiriin. Tuen maksatus on niin ikään viivästynyt jatkuvasti, mikä johtuu osaksi siitä, että hankelogiikka on korvattu ohjelmalogiikalla. Tässä koheesiopolitiikkojen puolivälin tilinpäätöksessä komission olisi pitänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja esittää menettelytapoja yksinkertaistavia ja päätösprosessia nopeuttavia ehdotuksia.

3. Tulevaisuudennäkymät ja johtopäätökset

3.1. Nykyisten rakennerahastojen määrän uudelleen organisointia ei toteutettu sen paremmin vuonna 1988 kuin vuonna 1993, vaikka se olisi välttämätöntä, sillä rakennepolitiikkojen lähestymistapa, periaatteet, painopistealueet ja suuntaviivat ovat muuttuneet perusteellisesti. Kolmen rakennerahaston ylläpitäminen sekä kalastuksen rahoitusvälineen ja koheesiorahaston perustaminen samanaikaisesti kun säädökset ovat muuttuneet on monimutkaistanut prosessia, vaikka sitä pyrittiin pikemminkin yksinkertaistamaan, ja kaikki tämä on hämärtänyt vastuuta toimien toteuttamisesta. Jäsenvaltioiden ja komission suhteissa, joita on pyritty selkiyttämään ja saamaan avoimemmiksi, on niin ikään epämääräisiä aukkoja, joiden pohjalta saattaa syntyä erimielisyyksiä, joista esimerkkinä voidaan mainita jo hyväksyttyjen ohjelmien tukien valintaperusteista päättäminen, lisärahoitus tai jo myönnetyt tuet. Vieläkin huonommassa asemassa ovat lopulliset edunsaajat, joiden on vaikea saada selkoa monista päällekkäisistä tukiohjelmista, joita ei ole koordinoitu tehokkaasti aluetasolla. Irlannin esimerkki, jossa työmarkkinaosapuolet ja kunnallisviranomaiset osallistuvat seurantakomiteoiden työskentelyyn, osoittaa, että rakennerahastojen myöntämää tukea voidaan tehostaa. Komitea viittaa tavoitteiden 3 ja 4 osalta Ruotsissa sovellettavaan malliin, jonka mukaan sekä alueellisen tavoite 3 -komitean, jossa työmarkkinaosapuolilla ja muilla taloudellisilla eturyhmillä on edustus, että alueellisten työvoimaviranomaisten tulee hyväksyä tavoitteen 3 piiriin kuuluvat hankkeet. Sama menettely koskee tavoitteen 4 piiriin kuuluvia hankkeita. Tällä "kaksinkertaiseen veto-oikeuteen" perustuvan menettelyn mukaisesti tehdyt päätökset ovat osoittautuneet hyvin perustelluiksi, ja ne ovat luoneet tehokkaille hankkeille hyvät edellytykset. Komitea korostaa tässä yhteydessä näkemystään, jonka mukaan pysty- ja vaakatason kumppanuussuhteita voidaan edelleen syventää ja tehostaa lisäämällä paikallistason sekä talous- ja yhteiskuntaelämän tahojen osallistumista. Kumppanuussuhteet ovat tärkeä sidos, joka yhdistää yhteisön rakennetuet ja kansalaisten valmiuden hyväksyä ne ja käyttää niitä kohdennetusti yhteisön alueiden konkreettiseen kehittämiseen. Teknisen tuen keinoja tulisi käyttää tähänastista tehokkaammin kumppanuuden tukemiseen ja osallistujien asiantuntemuksen laajentamiseen. Komitea tukee komission kantaa, jonka mukaan kumppanuuden edelleen kehittäminen on hyvin tärkeää unionin kansalaisuuden edistämisen, demokratian ja solidaarisuuden kannalta.

3.2. Rakennepolitiikkojen ja -rahastojen tavoitteiden, voimavarojen, toimien ja menettelytapojen sopivuus pitäisi ottaa seuraavan ohjelmakauden keskeiseksi teemaksi. Euroopan unionin aluepolitiikka ei ole pelkkää tulonjakoa, eikä sen suunnittelua tule keskittää kauas kuntien ja alueiden todellisuudesta. Toimien itsenäisemmän, vaikkapa yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa tapahtuvan toteuttamisen ehtona on oltava toteutettujen toimien tehokkuus, ja yhteisön varojen järkevä käyttö on palkittava. On tärkeää tietää, missä määrin politiikan rahoitusta hajautetaan. Komissio myöntääkin, että mikäli nykyinen, "liian monimutkainen" menettely säilytettäisiin, hajauttamispyrkimykset epäonnistuisivat. Nykyisiä menettelytapoja on muutettava perusteellisesti. Rakennerahastojen seuraavassa uudistuksessa asiaa on käsiteltävä perusteellisemmin kuin aikaisemmin. Vain näin onnistutaan luomaan kehykset menettelytapojen tehokkaalle ja välttämättömälle yksinkertaistamiselle sekä rahastosta tuettujen toimien avoimuudelle. Jos pitäydyttäisiin nykyisessä usean rahaston ja ohjelman käytännössä, menettelytapojen yksinkertaistamisvaraa on niukasti. Näin ollen tavoitteiden ja rakennerahastojen järkiperäistämisen ja tiivistämisen on vastattava tarvetta säilyttää painopistealueiden poliittinen näkyvyys alueilla, jotka ovat jääneet kehityksestä jälkeen ja joille on keskittynyt 80 prosenttia työttömyydestä, keskittää voimavarat, jotta saavutetaan parhaat mahdolliset kehitys- ja työllisyystulokset alueellistamalla tukea mahdollisimman paljon sekä yksinkertaistaa rakennerahastojen tuenjakomenettelyä ja hallintoa.

3.3. Jos pitäydytään nykyisessä lainsäädäntökehyksessä, yhteisötuen keskittämiseen tähtäävä tavoitteiden uudelleenmäärittely saattaa muuttaa alueiden tukikelpoisuutta, ja vaarana on, että ehdotusten kriteereinä käytetään pelkästään budjettirajoituksia. Osa heikoimmin kehittyneistä alueista on jo ylittänyt sallitut rajat, esimerkiksi tavoitteen 1 piiriin kuuluvien alueiden pääkaupunkiseudut, joille on löydettävä väliaikainen ratkaisu, jotta saavutettuja tuloksia ei asetettaisi vaakalaudalle. Jos kelpoisuusehdot pysyvät entisellään, tavoitteen 1 piiriin kuuluva väestömäärä saattaa laskea tuntuvasti, mikä samalla tuen määrällä henkilöä kohti johtaa rahoitusavun nykyistä laajempaan hajoamiseen ja vaikuttaa muiden tavoitteiden määrittelyyn sekä rakennerahastojen seuraavan ohjelmakauden määrärahoihin. Rahastojen lukumäärää olisi harkittava uudelleen, ja ne olisi mukautettava rakennepolitiikan tavoitteisiin ja ensisijaisiin päämääriin. Perustamissopimuksen 130 d artiklassa onkin jo otettu huomioon mahdollisuus "yhdistää eri rakennepoliittiset rahastot".

3.4. Keskustelun avaukseksi komitea ehdottaa tavoitteiden supistamista kahteen kattavaan yleistavoitteeseen. Ensimmäisen yleistavoitteen tarkoituksena olisi lujittaa taloudellista yhteenkuuluvuutta ja "eri alueiden välisten kehityserojen supistamista sekä heikoimmin kehittyneiden alueiden jälkeenjääneisyyttä maaseutu mukaan luettuna" perustamissopimuksen 130 a artiklassa määrättyjen strategisten tavoitteiden mukaisesti. Sillä olisi maantieteellinen ulottuvuus, ja siihen sisältyisivät nykyisten tavoitteiden 1, 2, 5b ja 6 piiriin kuuluvat erityiset taloudelliset pyrkimykset niillä alueilla, jotka täyttävät asiamukaiset kriteerit, sekä myös maankäyttö, taajama-alueiden ongelmat ja alueiden välinen yhteistyö. Toisen yleistavoitteen b) tarkoituksena olisi lujittaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta ilman maantieteellistä ulottuvuutta; sen puitteissa yhdistettäisiin nykyisten tavoitteiden 3 ja 4 piiriin kuuluvat toimet sekä erilaiset yhteisön aloitteet ja ohjelmat, jotka tähtäävät esimerkiksi naisten ja miesten yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin ja joiden avulla voidaan parantaa erityisesti naisten asemaa työmarkkinoilla sekä sosiaalisen syrjäytymisen vastainen taistelu.

3.5. Nykyiset rahastot voidaan niin ikään yhdistää kahdeksi rahastoksi, joista kumpikin käsittelisi yhtä edellä esitetyistä yleistavoitteista. Menettelytapojen ja hallinnoinnin osalta näin voitaisiin ratkaista nykyiset monien samanaikaisesti vaikuttavien tavoitteiden ja tukimuotojen mukanaan tuomat ongelmat. Näin yleistavoitteen a) piiriin kuuluvilla alueilla myönnettäisiin tukea vain ensimmäisestä rahastosta silloinkin, kun kyseessä olisivat sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen ja solidaarisuuteen liittyvät toimet. Hyvien käytänteiden levittämistä tulisi parantaa, ja näin "sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen" tähtäävien toimien edunsaajat voisivat käyttää hyväkseen toisen rahaston asiantuntemusta. Komission sisällä olisi varmistettava, että ensimmäisen yleistavoitteen käsittelyssä hyödynnetään olevia tietoja ja kokemusta, olipa kyse sosiaalisista tavoitteista tai koulutuksesta taikka yhdennetystä maaseudun kehittämisestä. Myös yhteisöaloitteiden määrää olisi vähennettävä ja menestyksekkäät välineet liitettävä rahaston säännölliseen toimintaan. Rahastotukea olisi keskitettävä alueellisesti ja käytettyjä välineitä eriytettävä alueiden mukaan nykyistä enemmän. Läheisyysperiaatetta olisi vahvistettava erityisesti lisäämällä paikallisviranomaisten sekä talouden ja yhteiskunnallisten toimijoiden välistä yhteistyötä.

3.6. Tavoitteena tulee olla, että yhteisötuet ovat paremmin sopusoinnussa keskenään ja että komission yksiköiden välinen koordinointi paranee, mikä puolestaan helpottaa hankkeiden koordinointia aluetasolla. Yhteisötuen määrä olisi kussakin yleistavoitteessa porrastettava ja laskennassa otettava huomioon alueen erityispiirteet ja se, miten paljon kehitys on jäänyt jälkeen kyseisellä alueella, sekä kyseisen jäsenvaltion suhteellinen vauraus. Heikoimmin kehittyneille jäsenvaltioille, joiden mahdollisuudet tukea asianmukaisia taloudellisia ja sosiaalisia koheesio-ohjelmia ovat vähäisimmät, olisi annettava lisävaroja siirtomaksuilla osana yhteisön kokonaisbudjettia, jotta ne saisivat mahdollisuuden määritellä omat painopistealansa yhteisön koheesiopolitiikan puitteissa. Toinen porrastuksesta saatava hyöty olisi, että taattaisiin tavoitteiden 1, 2, 5b ja 6 ominaispiirteet omaavien alueiden saavan edelleen taloudellisiin vaikeuksiinsa yhteisön tukea ja että tukea maksettaisiin edelleen eniten kaikkein heikoimmin kehittyneille (tavoitteen 1 piiriin kuuluville alueille).

3.7. "Koheesion tulevaisuudesta ja sen pitkän aikavälin vaikutuksista rakennerahastoihin" antamassaan lausunnossa (CES 246/96, hyväksytty helmikuussa 1996, esittelijä Jan Jacob van Dijk), jossa TSK tarkasteli EU:n laajentumisen, Emun ja jäsenvaltioiden kannan vaikutuksia, kannatettiin rakennerahastojen määrärahojen lisäämistä, toiminnan tehostamista sekä Phare-ohjelman perusteellista uudistamista ja uusien mekanismien käyttöönottoa, ohjelma kun tähtää "erityisesti KIE-maiden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehittämiseen ennen EU-jäsenyyttä ja jäseneksi liittymisen jälkeen. Muuten on olemassa riski, että nykyisten jäsenvaltioiden välinen eriarvoinen taloudellinen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus pahenee" (em. lausunnon kohta 5.3, k alakohta).

3.8. Kohdattaessa yhteisön politiikkojen haasteita on osoitettava poliittista tahtoa luomalla ja/tai uudistamalla nykyisiä työvälineitä ja mukauttamalla voimavarat suhteessa kulloiseenkin ongelmaan. Taloudellinen yhteenkuuluvuus, sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja laajentuminen ovat Euroopan unionin tulevaisuuden haasteita. Välineiden ja budjettimäärärahojen, joilla haasteisiin vastataan, on oltava sopusoinnussa toteutettavien toimien ja yhteisön periaatteiden kanssa. TSK kannattaa lausunnoissaan EU:n sisäistä yhteenkuuluvuutta lisäävien tukitoimien jatkamista ja toteaa, että köyhimmillä jäsenvaltioilla ei ole keinoja auttaa köyhimpiä alueitaan, ja siksi yhteisön on tuettava niitä ensisijaisesti. Heikoimmin kehittyneiden alueiden tukitarpeen ensisijaisuutta on siis jälleen korostettava. TSK laatii lisälausunnon rakennerahastojen uudistusehdotuksista, jotka komission on määrä esittää hallitusten välisen konferenssin päätyttyä.

3.9. Käytännön esimerkit, jotka eivät kaikilta osin näy tilastoissa, osoittavat, että rakennerahastot eivät nykyisellään pysty vastaamaan talouselämän ja yhteiskunnan rajuihin muutoksiin edettäessä kohti tietoyhteiskuntaa, talouden ja rahamarkkinoiden maailmanlaajuistuessa ja uusien teknologioiden kehittyessä hurjaa vauhtia. Uudistunut talouselämä edellyttää nopeaa päätöksentekoa, mikä nykyisin menettelytavoin ja päätöksentekoaikatauluin ja määrärahoin on mahdotonta.

3.10. Komitea on tyytyväinen analyysin sisältämiin merkittäviin ehdotuksiin sekä ensimmäisestä koheesiokertomuksesta käytyyn poliittiseen keskusteluun. Vaikka monia edistysaskeleita on otettu, kertomuksessa vahvistetaan edut, jotka saadaan nykyistä vahvemmilla ja paremmin koordinoiduilla yhteisöpolitiikoilla jäsenvaltioiden päätäntävaltaan kuuluvien asianomaisten politiikkojen ohella. Vaikka suuri osa käydystä keskustelusta on koskenut rakennerahastojen ja koheesiorahaston roolia ja toimivuutta, ja vaikka näiden rahastojen muodon ja toiminnan terävöittämiseksi on vahvoja perusteita, tämän kertomuksen ehkä tärkein seikka on yhteisöpolitiikkojen selkeä liittäminen keskusteluun, jota käydään koheesion lisäämisestä. Komitea haluaa käyttää kaikki mahdollisuudet vaikuttaakseen osaltaan tähän keskusteluun ja suositellakseen toimia, joiden avulla nykyistä voimakkaampi koheesio on toteutettavissa oleva tavoite.

Bryssel, 23. huhtikuuta 1997.

Talous- ja sosiaalikomitean puheenjohtaja

Tom JENKINS