Asia C-203/16 P

Dirk Andres

vastaan

Euroopan komissio

Muutoksenhaku – Valtiontuet – Saksan verolainsäädäntö, joka koskee tiettyjen tappioiden siirtämistä seuraaville verovuosille (saneerauslauseke) – Päätös, jolla tukijärjestelmä todetaan sisämarkkinoille soveltumattomaksi – Kumoamiskanne – Tutkittavaksi ottaminen – SEUT 263 artiklan neljäs kohta – Yksityistä erikseen koskeva toimi – SEUT 107 artiklan 1 kohta – Valtiontuen käsite – Valikoivuusedellytys – Viitejärjestelmän määrittely – Tosiseikkojen oikeudellinen luonnehdinta

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (toinen jaosto) 28.6.2018

1. Kumoamiskanne – Luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt – Suoraan ja erikseen luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä koskevat toimet – Kantajaa erikseen koskeva toimi – Edellytykset – Toimialakohtaisen tuen kieltämisestä tehty komission päätös – Kyseisen järjestelmän perusteella myönnetyn tuen saajien nostama kanne – Tutkittavaksi ottamisen edellytykset – Tunnusomaiset erityispiirteet tai tosiasiallinen tilanne, jonka perusteella kantaja erottuu kaikista muista henkilöistä

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta ja SEUT 263 artiklan neljäs kohta)

2. Muutoksenhaku – Valitusperusteet – Tosiseikkojen ja selvitysaineiston virheellinen arviointi – Unionin tuomioistuimen harjoittama selvitysaineiston arvioinnin valvonta – Tutkimatta jättäminen selvitysaineiston vääristämistä lukuun ottamatta – Asian tosiseikkojen oikeudellisen luonnehdinnan valvonta kuuluu unionin tuomioistuimen tehtäviin

   (SEUT 256 artikla)

3. Valtiontuki – Käsite – Toimenpiteen valikoivuus – Toimi, jolla myönnetään veroetu – Edun määrittämisessä sovellettava viitejärjestelmä – Perusteet

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

4. Valtiontuki – Käsite – Viranomaisten tietyille yrityksille myöntämä edullinen verotuskohtelu – Kuuluminen valtiontuen käsitteen alaan – Etu, joka perustuu soveltamisalaltaan yleiseen ja erotuksetta kaikkiin taloudellisiin toimijoihin sovellettavaan toimenpiteeseen, ei ole valtiontukea

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

1.  Komission päätös, jolla tukijärjestelmä todetaan yhteismarkkinoille soveltumattomaksi ja jolla tuki määrätään perittäväksi takaisin, koskee sisämarkkinoille soveltumattoman tukijärjestelmän perusteella myönnetyn yksilöllisen tuen tosiasiallisia saajia erikseen, ja toimenpide ei voi koskea kantajaa erikseen pelkästään sen vuoksi, että se on kyseisen järjestelmän potentiaalinen edunsaaja. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että silloin kun kyseessä on päätös, jolla tukijärjestelmä todetaan sisämarkkinoille soveltumattomaksi, ainoa merkityksellinen kriteeri arvioitaessa, koskeeko tällainen päätös kantajaa SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetuin tavoin erikseen, muodostuu siitä seikasta, onko kyseinen kantaja mainitusta järjestelmästä myönnetyn tuen tosiasiallinen vai potentiaalinen edunsaaja.

   Tämä oikeuskäytäntö, joka on kehittynyt juuri valtiontuelle ominaisissa yhteyksissä, on näet vain erityinen ilmaisu sellaisesta merkityksellisestä oikeudellisesta perusteesta SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitettua erikseen koskemista arvioitaessa, jonka mukaan toiselle henkilölle osoitettu päätös koskee kantajaa erikseen, jos kyseinen päätös vaikuttaa siihen sille tunnusomaisten erityispiirteiden tai sellaisen tosiasiallisen tilanteen takia, jonka perusteella se erottuu kaikista muista henkilöistä. Näin siis se seikka, että kantaja saattaa kuulua tai olla kuulumatta komission päätöksellä sisämarkkinoille soveltumattomaksi todetun tukijärjestelmän perusteella myönnetyn yksittäisen tuen tosiasiallisten tai potentiaalisten saajien ryhmään, ei voi olla ratkaiseva määritettäessä, koskeeko mainittu päätös kyseistä kantajaa erikseen, kun joka tapauksessa on osoitettu, että päätös vaikuttaa tähän tälle tunnusomaisten erityispiirteiden tai sellaisen tosiasiallisen tilanteen takia, jonka perusteella tämä erottuu kaikista muista henkilöistä.

   (ks. 46–48 kohta)

2.  Tosiseikkojen ja todisteiden arviointi ei ole sellainen oikeuskysymys, joka sinänsä kuuluisi unionin tuomioistuimen valitusasiassa harjoittaman valvonnan piiriin, lukuun ottamatta sitä tapausta, että nämä tosiseikat ja todisteet on otettu huomioon vääristyneellä tavalla. Kun unionin yleinen tuomioistuin on määrittänyt asian tosiseikaston tai arvioinut sitä, unionin tuomioistuin on kuitenkin SEUT 256 artiklan nojalla toimivaltainen harjoittamaan tämän tosiseikaston oikeudelliseen luonnehdintaan ja sen pohjalta tehtyihin oikeudellisiin päätelmiin kohdistuvaa valvontaa.

   Näin ollen silloin, kun valituksen yhteydessä tutkitaan unionin yleisen tuomioistuimen kansallisesta oikeudesta esittämät arvioinnit – jotka valtiontuen alalla ovat tosiseikkoja koskevia arviointeja –, unionin tuomioistuin on toimivaltainen tutkimaan vain sen, onko kyseinen oikeus otettu huomioon vääristyneellä tavalla. Koska sitä vastoin valitusasiaa käsiteltäessä tapahtuva tarkastelu, jossa tutkitaan unionin yleisen tuomioistuimen kansallisesta oikeudesta unionin oikeuden tietyn säännöksen valossa esittämää oikeudellista luonnehdintaa, on oikeuskysymys, se kuuluu unionin tuomioistuimen toimivaltaan.

   (ks. 77 ja 78 kohta)

3.  Valikoivuutta koskevaa edellytystä arvioitaessa on määritettävä, onko kyseessä oleva kansallinen toimenpide tietyssä oikeudellisessa järjestelmässä omiaan suosimaan jotakin yritystä tai tuotannonalaa verrattuna muihin, jotka ovat kyseisellä järjestelmällä tavoitellun päämäärän kannalta siihen rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa ja joita siis kohdellaan eri tavalla, joka voidaan katsoa syrjiväksi. Jos kyseistä toimenpidettä pidetään tukijärjestelmänä eikä yksittäisenä tukena, komission on selvitettävä, tuottaako toimenpide siitä huolimatta, että siinä säädetään yleisluonteisesta edusta, etua yksinomaan tietyille yrityksille tai tietyille toimialoille.

   Kansallisen verotoimenpiteen luokitteleminen valikoivaksi edellyttää sitä, että komissio määrittää aluksi asianomaisessa jäsenvaltiossa sovellettavan yleisen tai normaalin verojärjestelmän ja osoittaa tämän jälkeen, että kyseessä oleva verotoimenpide poikkeaa mainitusta yleisestä järjestelmästä siltä osin kuin sillä otetaan käyttöön erilainen kohtelu sellaisten toimijoiden välillä, jotka ovat kyseisen jäsenvaltion verojärjestelmälle asetetun päämäärän kannalta toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa.

   Valtiontuen käsite ei kuitenkaan kata toimenpiteitä, joilla aikaansaadaan erilaista kohtelua sellaisten yritysten välillä, jotka ovat kyseessä olevalle oikeudelliselle järjestelmälle asetetun päämäärän kannalta toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa tai oikeudellisessa tilanteessa, eikä täten ensi näkemältä valikoivia toimenpiteitä, jos kyseinen jäsenvaltio pystyy kolmanneksi osoittamaan, että kyseinen erilainen kohtelu on oikeutettua, koska se johtuu sen järjestelmän luonteesta tai rakenteesta, jonka osa toimenpiteet ovat.

   Valikoivuusedellytyksen tarkastelu edellyttää siis lähtökohtaisesti, että ensin määritellään viitejärjestelmä, johon asianomainen toimenpide kuuluu, sillä kyseisellä määrittämisellä on erityisesti merkitystä tilanteissa, joissa on kyse verotuksellisista toimenpiteistä, koska edun olemassaoloakaan ei voida osoittaa muuten kuin suhteessa niin sanottuun ”normaaliin” verotukseen.

   Niiden kaikkien yritysten määrittäminen, jotka ovat toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa, riippuu näin siitä, miten on ensin määritelty se oikeudellinen järjestelmä, jonka päämäärien kannalta on tarvittaessa arvioitava niiden yritysten tosiasiallisen ja oikeudellisen tilanteen, joita kyseessä oleva toimenpide suosii, ja niiden yritysten tilanteen, joita se ei suosi, rinnastettavuutta.

   Edellytyksenä verojärjestelmän luokittelemiselle ”valikoivaksi” ei kuitenkaan ole se, että verojärjestelmä olisi suunniteltu siten, että valikoivan edun mahdollisesti saavat yritykset maksavat yleensä samat verot kuin muutkin yritykset mutta hyötyvät poikkeussäännöistä, jolloin valikoiva etu voitaisiin määritellä normaalin verorasituksen ja ensin mainituilla yrityksillä olevan verorasituksen väliseksi erotukseksi.

   Tällainen näkemys valikoivuusedellytyksestä edellyttäisi nimittäin, että jotta verojärjestelmä voitaisiin luokitella valikoivaksi, se olisi suunniteltava tietyn sääntelytekniikan mukaan, minkä seurauksena kansalliset verosäännöt välttyisivät saman tien valtiontukia koskevalta valvonnalta pelkästään sen takia, että ne kuuluvat toisen sääntelytekniikan piiriin, vaikka niillä useiden eri verosäännösten mukauttamisesta ja yhdistelystä johtuen olisikin oikeudellisesti ja/tai tosiasiallisesti samat vaikutukset. Näin ollen käytetty sääntelytekniikka ei voi olla ratkaiseva seikka viitejärjestelmää määritettäessä.

   Edellä lausutusta seuraa, ettei verotoimenpiteen valikoivuutta voida arvioida oikein sellaisten muutamien säännösten muodostaman viitejärjestelmän perusteella, jotka on irrotettu keinotekoisesti laajemmasta lainsäädännöllisestä kehyksestä.

   (ks. 83, 84, 86–92, 103 ja 104 kohta)

4.  Ks. tuomion teksti.

   (ks. 85 kohta)