Avainsanat
Tiivistelmä

Avainsanat

1. Unionin oikeus – Välitön oikeusvaikutus – Unionin oikeuden vastaiset kansalliset verot ja maksut – Palauttaminen – Menettelysäännöt – Kansallisen oikeuden soveltaminen – Preklusiivisten ja vanhentumista koskevien määräaikojen säätäminen kansallisessa lainsäädännössä

2. Unionin oikeus – Välitön oikeusvaikutus – Unionin oikeuden vastaiset kansalliset verot ja maksut – Palauttaminen – Menettelysäännöt – Kansallisen oikeuden soveltaminen – Sellaisen vanhentumisajan säätäminen kansallisessa lainsäädännössä, joka on pitempi silloin, kun on kyse maksujen saamisesta takaisin välihenkilönä toimineelta yksityiseltä, kuin silloin, kun on kyse valtiosta – Sallittavuus – Edellytys

3. Ennakkoratkaisukysymykset – Tulkinta – Tulkintatuomioiden ajalliset vaikutukset – Taannehtiva vaikutus – Tuomio, jossa todetaan tietyn kansallisen lainsäädännön taannehtivuus unionin oikeuden vastaiseksi

(SEUT 267 artikla)

Tiivistelmä

1. Unionin oikeus ei ole esteenä sille, että sovelletaan sisäisessä oikeusjärjestyksessä valtioon kohdistuville saataville säädettyä viiden vuoden vanhentumisaikaa palautusvaatimuksiin, jotka koskevat ”yhdistetyn tuki- ja maksujärjestelmän” perusteella unionin oikeuden vastaisesti suoritettuja maksuja.

Koska unionin oikeuden vastaisesti perittyjen maksujen palautusta koskevia sääntöjä ei ole yhdenmukaistettu, jäsenvaltioilla on nimittäin oikeus soveltaa sisäisen oikeusjärjestyksensä mukaisia menettelysääntöjä, muun muassa preklusiivisia määräaikoja, sillä edellytyksellä, että noudatetaan vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita.

Vastaavuusperiaatetta ei loukata, jos viiden vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan kaikkiin kyseiseen jäsenvaltioon kohdistuviin saataviin ja jos vanhentumisajan sovellettavuus ei riipu siitä, johtuvatko kyseiset saatavat kansallisen vai unionin oikeuden rikkomisesta, mikä kansallisten tuomioistuinten on tarkistettava. Tehokkuusperiaatteen osalta unionin oikeuden mukaista on asettaa kanteen nostamiselle kohtuulliset preklusiiviset määräajat, joilla edistetään sekä asianosaista että kyseistä viranomaista suojaavaa oikeusvarmuutta. Tällaisilla määräajoilla ei nimittäin ole sellaista vaikutusta, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen tulisi käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, vaikka näiden määräaikojen päättyminen luonnollisesti johtaakin esitetyn vaatimuksen täysimääräiseen tai osittaiseen hylkäämiseen.

(ks. 34–36 ja 38 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)

2. Unionin oikeus ei ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jolla yksityiselle myönnetään pitempi määräaika maksujen takaisin saamiseksi välihenkilönä toimineelta toiselta yksityiseltä, jolle se on maksut perusteettomasti suorittanut ja joka on tilittänyt ne ensiksi mainitun lukuun valtiolle, kun taas jos kyseinen yksityinen olisi suorittanut maksut suoraan valtiolle, sen palautusvaatimus olisi vanhentunut lyhyemmässä määräajassa, jolla poiketaan yleisistä säännöksistä, joita sovelletaan vaatimuksiin perusteettomien maksujen palautuksesta, jos välihenkilöinä toimivat yksityiset voivat tehokkaasti vaatia valtiolta ne määrät, jotka ne ovat mahdollisesti tilittäneet toisten yksityisten puolesta.

(ks. 45 kohta sekä tuomiolauselman 2 kohta)

3. Se, että unionin tuomioistuin on ennakkoratkaisupyynnön johdosta antamassaan tuomiossa todennut tietyn kansallisen lainsäädännön taannehtivuuden unionin oikeuden vastaiseksi, ei vaikuta sisäisessä oikeusjärjestyksessä säädetyn valtioon kohdistuvia saatavia koskevan vanhentumisajan alkamisajankohtaan.

Kysymys vanhentumisajan alkamisajankohdan määrittämisestä kuuluu nimittäin yhtäältä lähtökohtaisesti kansallisen oikeuden alaisuuteen. Toisaalta ennakkoratkaisumenettelyssä annetulla tuomiolla ei ole konstitutiivista arvoa vaan puhtaasti toteava arvo siten, että sen vaikutukset ilmenevät lähtökohtaisesti tulkitun säännön voimaantulopäivästä lähtien. Unionin oikeus estää näin ollen kansallista viranomaista vetoamasta kohtuullisen vanhentumisajan umpeutumiseen vain, jos kansallisen viranomaisen toiminta yhdessä preklusiivisen määräajan kanssa johtavat siihen, että henkilöltä evätään täysin mahdollisuus vedota oikeuksiinsa kansallisissa tuomioistuimissa.

(ks. 47, 48, 51 ja 53 kohta sekä tuomiolauselman 3 kohta)