Yhdistetyt asiat C-609/17 ja C-610/17

Terveys- ja sosiaalialan neuvottelujärjestö TSN ry
vastaan
Hyvinvointialan liitto ry

ja

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry
vastaan
Satamaoperaattorit ry

(työtuomioistuimen esittämät ennakkoratkaisukysymykset)

 Unionin tuomioistuimen tuomio (suuri jaosto) 19.11.2019

Ennakkoratkaisupyyntö – Sosiaalipolitiikka – SEUT 153 artikla – Turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten – Direktiivi 2003/88/EY – 7 artikla – Oikeus vähintään neljän viikon palkalliseen vuosilomaan – 15 artikla – Kansalliset säännökset ja työehtosopimukset, jotka ovat työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen kannalta suotuisampia – Työntekijät, jotka ovat työkyvyttömiä sairauden vuoksi palkallisen vuosiloman aikana – Tämän loman siirtämisestä kieltäytyminen, jos siirtämättä jättämisestä ei aiheudu palkallisen vuosiloman tosiasiallisen keston vähenemistä alle neljään viikkoon – Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa ei voida soveltaa silloin, kun kyse ei ole tilanteesta, jossa sovelletaan unionin oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla

1.        Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Oikeus palkalliseen vuosilomaan – Kansallinen säännöstö, jonka nojalla myönnetään sellaisia palkallisia vuosilomapäiviä, jotka ylittävät direktiivissä 2003/88 säädetyn neljän viikon vähimmäisajan – Sen hyväksyttävyys, että kyseisiä ylimääräisiä lomapäiviä ei voida siirtää sairauden johdosta

(Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 1 artiklan 1 kohta ja 2 kohdan a alakohta, 7 artiklan 1 kohta ja 15 artikla)

(ks. 33–36, 39, ja 40 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)

2.        Perusoikeudet – Euroopan unionin perusoikeuskirja – Soveltamisala – Unionin oikeuden soveltaminen – Kansallinen säännöstö, jonka nojalla myönnetään sellaisia palkallisia vuosilomapäiviä, jotka ylittävät direktiivissä 2003/88 säädetyn neljän viikon vähimmäisajan, mutta jossa ei sallita kyseisten ylimääräisten vuosilomapäivien siirtämistä sairauden johdosta – Kansallinen säännöstö, joka kuuluu jäsenvaltioilla olevan toimivallan käytön piiriin eikä direktiivin soveltamisalaan – Kyse ei ole unionin oikeuden soveltamisesta

(SEUT 2 artiklan 2 kohta, SEUT 4 artiklan 2 kohdan b alakohta ja SEUT 153 artikla; Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta ja 51 artikla; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 toinen perustelukappale sekä 7 artiklan 1 kohta ja 15 artikla)

(ks. 42–55 kohta ja tuomiolauselman 2 kohta)

Tiivistelmä

Jäsenvaltio voi evätä palkallisten vuosilomapäivien siirtämisen sairauden johdosta, kun siirrettäväksi pyydetyt lomapäivät ylittävät direktiivissä 2003/88 edellytetyn neljän viikon vähimmäisajan

Unionin tuomioistuin (suuri jaosto) katsoi 19.11.2019 antamassaan tuomiossa TSN ja AKT (yhdistetyt asiat C-609/17 ja C-610/17), että direktiivin 2003/88(1) 7 artiklan 1 kohta, jossa vahvistetaan oikeus vähintään neljän viikon palkalliseen vuosilomaan, ei ole esteenä kansallisille säännöstöille ja työehtosopimuksille, joiden nojalla myönnetään sellaisia palkallisia vuosilomapäiviä, jotka ylittävät tämän vähimmäisajan, mutta joissa ei sallita kyseisten vuosilomapäivien siirtämistä sairauden johdosta. Unionin tuomioistuin totesi myös, että Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 31 artiklan 2 kohtaa, jossa määrätään muun muassa, että jokaisella työntekijällä on oikeus palkalliseen vuosilomaan, ei voida soveltaa tilanteessa, jossa on kyse tällaisista kansallisista säännöstöistä ja työehtosopimuksista.

Molemmissa ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa käsiteltävänä olevissa asioissa on kyse työntekijästä, jolla on hänen alallaan sovellettavan työehtosopimuksen nojalla oikeus vuosilomaan, jonka kesto ylittää direktiivissä 2003/88 edellytetyn neljän viikon vähimmäisajan: seitsemän viikkoa asiassa C-609/17 ja viisi viikkoa asiassa C-610/17. Koska kyseiset työntekijät olivat työkyvyttömiä sairauden johdosta vuosilomansa aikana, he molemmat pyysivät työnantajaansa siirtämään sen osan vuosilomaa, jota he eivät voineet pitää. Kummankaan työnantaja ei kuitenkaan hyväksynyt tätä pyyntöä siltä osin kuin se koski oikeutta palkalliseen vuosilomaan, joka ylitti direktiivissä 2003/88 säädetyn neljän viikon vähimmäisloma-ajan.

Unionin tuomioistuin totesi ensimmäiseksi direktiivistä 2003/88, ettei se ole esteenä kansallisille säännöksille, joissa säädetään oikeudesta palkalliseen vuosilomaan, jonka kesto ylittää mainitun direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn neljän viikon ajan. Tällaisessa tilanteessa näitä ylimääräisiä palkallisia lomapäiviä ei kuitenkaan säännellä kyseisellä direktiivillä vaan kansallisella oikeudella. Tämä pätee erityisesti näiden ylimääräisten lomapäivien myöntämisen ja lakkaamisen edellytyksiin. Tämän johdosta unionin tuomioistuin katsoi, että jäsenvaltiot voivat säätää tai olla säätämättä oikeudesta siirtää tällaiset vähimmäisajan ylittävät vuosilomapäivät kokonaan tai osittain, mikäli työntekijä on sairauden vuoksi työkyvytön vuosiloman osan aikana, kunhan oikeus palkalliseen vuosilomaan, jonka työntekijä tosiasiallisesti saa, on aina vähintään direktiivissä 2003/88 taatun neljän viikon vähimmäisajan kestoinen.

Toiseksi unionin tuomioistuin totesi perusoikeuskirjasta, jonka soveltamisala määritellään sen 51 artiklan 1 kohdassa, että perusoikeuskirjan määräykset koskevat jäsenvaltioiden toimintaa ainoastaan silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta. Näin ollen se lausui, että kun jäsenvaltio antaa säännöstöä tai sallii sellaisten työehtosopimusten solmimisen, joiden nojalla myönnetään sellaisia palkallisia vuosilomapäiviä, jotka ylittävät direktiivissä 2003/88 taatun neljän viikon vähimmäisajan, mutta joissa ei sallita kyseisten vuosilomapäivien siirtämistä sairauden johdosta, jäsenvaltio ei sovella mainittua direktiiviä perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, ja täten perusoikeuskirjaa ja erityisemmin sen 31 artiklan 2 kohtaa ei voida soveltaa.

Unionin tuomioistuin korosti tästä, että direktiivillä 2003/88, joka on annettu EY 137 artiklan 2 kohdan, josta on tullut SEUT 153 artiklan 2 kohta, perusteella, ainoastaan vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten. SEUT 153 artiklan 4 kohdan nojalla tällaiset vähimmäisvaatimukset eivät voi estää jäsenvaltiota pitämästä voimassa tai toteuttamasta tiukempia suojatoimenpiteitä, jos ne ovat sopusoinnussa perussopimusten kanssa. Jäsenvaltiot voivat näin ollen edelleen niille sosiaalipolitiikan alalla kuuluvaa toimivaltaansa käyttäessään antaa tällaisia sääntöjä, jotka ovat ankarampia kuin säännöt, jotka on toteutettu unionin lainsäätäjän toimenpiteillä, kunhan näillä säännöillä ei vaaranneta näiden toimenpiteiden johdonmukaisuutta.

Unionin tuomioistuin totesi täten, että kun jäsenvaltiot myöntävät tai sallivat työmarkkinaosapuolten myöntävän oikeuksia sellaisiin palkallisiin vuosilomapäiviin, joiden määrä ylittää direktiivissä 2003/88 säädetyn neljän viikon vähimmäisajan, tällaisten vuosilomaoikeuksien mahdollisen siirtämisen edellytykset loman aikana sattuneen sairauden johdosta kuuluvat jäsenvaltioiden toimivallan käytön piiriin, eikä niitä säännellä mainitulla direktiivillä. Jos kyseisen alan unionin säännöksissä ei säännellä jotain seikkaa eikä aseteta jäsenvaltioille mitään erityistä velvoitetta tietyn tilanteen osalta, kansallinen säännöstö, jonka jäsenvaltio antaa tämän seikan osalta, jää perusoikeuskirjan soveltamisalan ulkopuolelle.

1      Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/88/EY (EUVL 2003, L 299, s. 9).