Asia C-34/17

Eamonn Donnellan

vastaan

The Revenue Commissioners

(High Courtin (Irlanti) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

Ennakkoratkaisupyyntö – Keskinäinen avunanto saatavien perinnässä – Direktiivi 2010/24/EU – 14 artikla – Oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin – Euroopan unionin perusoikeuskirja – 47 artikla – Pyynnön vastaanottavan viranomaisen mahdollisuus kieltäytyä virka-avusta sillä perusteella, ettei saatavaa ole annettu asianmukaisesti tiedoksi

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (toinen jaosto) 26.4.2018

1. Jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentäminen–Keskinäinen avunanto verosaatavien perinnässä–Keskinäisen luottamuksen periaate–Ulottuvuus–Rajat–Suppea tulkinta

   (Neuvoston direktiivi 2010/24)

2. Jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentäminen–Keskinäinen avunanto verosaatavien perinnässä–Perintä- tai turvaamistoimet–Riidat–Pyynnön vastaanottavan viranomaisen toimivalta–Mahdollisuus kieltäytyä perintäpyynnön täytäntöönpanosta–Edellytykset

   (Neuvoston direktiivin 2010/24 14 artiklan 2 kohta; Euroopan perusoikeuskirjan 47 artikla)

3. Jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentäminen–Keskinäinen avunanto verosaatavien perinnässä–Perintä- tai turvaamistoimet–Riidat–Perintäpyyntö, joka koskee jossakin toisessa jäsenvaltiossa määrättyyn rahamääräisen seuraamukseen perustuvaa saatavaa–Pyynnön vastaanottanut viranomainen kieltäytyy panemasta pyyntöä täytäntöön sillä perusteella, ettei saatavaa ole annettu asianmukaisesti tiedoksi–Kieltäytyminen voidaan hyväksyä

   (Neuvoston direktiivin 2010/24 14 artiklan 2 kohta; Euroopan perusoikeuskirjan 47 artikla)

1.  Mainittakoon heti siitä, että jäsenvaltioiden välisen keskinäisen luottamuksen periaatteella on unionin oikeudessa perustavanlaatuinen merkitys, koska sen avulla voidaan luoda alue, jolla ei ole sisäisiä rajoja, ja pitää sitä yllä. Periaate edellyttää etenkin vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen osalta sitä, että kukin jäsenvaltio katsoo – jollei kyse ole poikkeuksellisista olosuhteista –, että kaikki muut jäsenvaltiot noudattavat unionin oikeutta ja aivan erityisesti unionin oikeudessa tunnustettuja perusoikeuksia (ks. lausunto 2/13 (Unionin liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen), 18.12.2014, EU:C:2014:2454, 191 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

   Vaikka direktiivi 2010/24 kuuluukin sisämarkkinoita eikä vapauden, turvallisuuden ja oikeuden aluetta koskevan sääntelyn piiriin, sekin perustuu edellä mainittuun keskinäisen luottamuksen periaatteeseen. Direktiivillä käyttöön otetun keskinäistä avunantoa koskevan järjestelmän toteuttaminen riippuu näet siitä, että asianomaisten kansallisten viranomaisten välillä vallitsee tällainen luottamus.

   Oikeuskäytännössä on lisäksi vakiintuneesti todettu, että keskinäisen luottamuksen periaatteen rajoituksia on tulkittava suppeasti (ks. mm. tuomio 14.11.2013, Baláž, C-60/12, EU:C:2013:733, 29 kohta; tuomio 16.7.2015, Diageo Brands, C-681/13, EU:C:2015:471, 41 kohta; tuomio 25.5.2016, Meroni, C 559/14, EU:C:2016:349, 38 kohta ja tuomio 23.1.2018, Piotrowski, C-367/16, EU:C:2018:27, 48 kohta).

   (ks. 40, 41 ja 50 kohta)

2.  Direktiivissä ei anneta pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille valtaa valvoa avunantoa pyytävän jäsenvaltion toimia, vaan sen 14 artiklan 2 kohdassa rajataan nimenomaisesti mainittujen viranomaisten valvontavalta pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion toimiin.

   Vaikka toimien, joihin jäsenvaltiot ryhtyvät direktiivillä 2010/24 käyttöön otetun keskinäistä avunantoa koskevan järjestelmän nojalla, onkin oltava unionin perusoikeuksien, kuten perusoikeuskirjan 47 artiklassa tarkoitetun, tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden mukaisia, tästä ei millään tavoin seuraa, että avunantoa pyytävän jäsenvaltion toimet pitäisi voida riitauttaa sekä tämän että pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion tuomioistuimissa. On päinvastoin katsottava, että kyseisellä avunantojärjestelmällä – juuri siksi, että se perustuu keskinäisen luottamuksen periaatteeseen – kyetään parantamaan oikeusvarmuutta silloin, kun kyse on sen jäsenvaltion määrittämisestä, jonka tuomiovallan piirissä kyseiset riita-asiat käsitellään, ja rajoittamaan näin forum shoppingia (ks. analogisesti tuomio 21.12.2011, N. S. ym., C-411/10 ja C-493/10, EU:C:2011:865, 79 kohta).

   Tästä seuraa, että kanne, jonka asianomainen nostaa pyynnön vastaanottaneessa jäsenvaltiossa torjuakseen maksuvaatimuksen, jonka tämän jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on osoittanut hänelle sellaisen saatavan perimiseksi, joka on syntynyt avunantoa pyytäneessä jäsenvaltiossa, ei voi johtaa saatavan laillisuuden tutkimiseen.

   Sitä vastoin on niin, kuten unionin tuomioistuin on jo todennut, että saattaa olla mahdollista, että pyynnön vastaanottanut viranomainen päättää poikkeuksellisesti olla myöntämättä apua sitä pyytäneelle viranomaiselle. Saatavan perintäpyynnön täytäntöönpanosta voidaan siis pätevästi kieltäytyä, jos käy ilmi, että sen täytäntöönpano loukkaisi sen jäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita, jonka alaisena pyynnön vastaanottanut viranomainen toimii (ks. direktiivin 76/308 12 artiklan, joka vastaa asiallisesti direktiivin 2010/24 14 artiklaa, osalta tuomio 14.1.2010, Kyrian, C-233/08, EU:C:2010:11, 42 kohta).

   Unionin tuomioistuimen tehtävänä on kuitenkin valvoa rajoja, joiden puitteissa jäsenvaltion viranomaiset voivat unionin lainsäätäjän käyttöön ottamassa yhteistyöjärjestelmässä kansallisen oikeusjärjestyksen perusteiden kaltaisiin kansallisiin käsityksiin vetoamalla kieltäytyä myöntämästä apuaan toiselle jäsenvaltiolle (ks. vastaavasti tuomio 28.4.2009, Apostolides, C-420/07, EU:C:2009:271, 56 ja 57 kohta ja tuomio 25.5.2016, Meroni, C-559/14, EU:C:2016:349, 39 ja 40 kohta).

   (ks. 44–47 ja 49 kohta)

3.  Keskinäisestä avunannosta veroihin, maksuihin ja muihin toimenpiteisiin liittyvien saatavien perinnässä 16.3.2010 annetun neuvoston direktiivin 2010/24/EU 14 artiklan 1 ja 2 kohtaa on Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa tarkasteltuina tulkittava siten, etteivät ne estä jäsenvaltion viranomaista kieltäytymästä sellaisen perintäpyynnön täytäntöönpanosta, joka koskee pääasiassa kyseessä olevan kaltaista, jossakin toisessa jäsenvaltiossa määrättyyn rahamääräiseen seuraamukseen perustuvaa saatavaa, siitä syystä, ettei päätöstä, jolla seuraamus määrättiin, ole annettu asianomaiselle asianmukaisesti tiedoksi ennen kuin perintäpyyntö on tämän direktiivin mukaisesti esitetty kyseiselle viranomaiselle.

   On kuitenkin niin – kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 70 kohdassa todennut, – että tilanne, jossa avunantoa pyytänyt viranomainen pyytää sellaiseen päätökseen perustuvan saatavan perimistä, jota ei ole annettu asianomaiselle tiedoksi, ei ole direktiivin 2010/24 11 artiklan 1 kohdassa säädetyn perintäpyyntöjä koskevan edellytyksen mukainen. Koska tämän säännöksen mukaan perintäpyyntöä ei voida esittää, jos ja niin kauan kuin saatava ja/tai asiakirja, joka mahdollistaa sen täytäntöönpanon avunantoa pyytävässä jäsenvaltiossa, on riitautettu mainitussa jäsenvaltiossa, ei tällaista pyyntöä voida esittää myöskään silloin, kun asianomaiselle ei ole ilmoitettu saatavan olemassaolosta, sillä tämä tieto on välttämätön edellytys sen riitauttamiselle.

   Tätä tulkintaa tukee perusoikeuskirjan 47 artikla ja oikeudellisten asiakirjojen tiedoksiantoa koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Tämän oikeuskäytännön mukaan perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettujen oikeuksien turvaaminen edellyttää muun muassa sitä, että huolehditaan paitsi siitä, että asiakirjan vastaanottaja todella vastaanottaa kyseessä olevan asiakirjan, myös siitä, että hänellä on ollut tilaisuus saada tosiasiallisesti ja täysimääräisesti tietoonsa ja ymmärtää häntä vastaan ulkomailla aloitetun menettelyn tarkoitus ja ulottuvuus, jotta hän voi tehokkaasti vedota oikeuksiinsa lähettävässä jäsenvaltiossa (ks. vastaavasti tuomio 16.9.2015Alpha Bank Cyprus, C-519/13, EU:C:2015:603, 31 ja 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tämänkaltaisilla näkökohdilla on merkitystä myös silloin, kun kyse on direktiivistä 2010/24. Edellä esitetystä seuraa, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen poikkeuksellinen tilanne, jossa jäsenvaltion viranomainen pyytää toisen jäsenvaltion viranomaista perimään sellaiseen rahamääräiseen seuraamukseen perustuvan saatavan, josta asianomainen ei tiennyt, voi perustellusti johtaa siihen, että viimeksi mainittu viranomainen kieltäytyy antamasta apua perinnässä. Direktiivissä 2010/24 tarkoitettu avunanto on, kuten direktiivin nimi ja sen johdanto-osan perustelukappaleet osoittavat, luonnehdittu ”keskinäiseksi”, mikä merkitsee muun muassa sitä, että avunantoa pyytävän viranomaisen tehtävänä on huolehtia ennen perintäpyynnön esittämistä siitä, että olosuhteet ovat sellaiset, että pyynnön vastaanottava viranomainen kykenee tarjoamaan apuaan hyödyllisellä tavalla ja perustavanlaatuisten unionin oikeusperiaatteiden mukaisesti.

   (ks. 57, 58, 61ja 62 kohta sekä tuomiolauselma)