Yhdistetyt asiat C-20/15 P ja C-21/15 P

Euroopan komissio

vastaan

World Duty Free Group SA ym.

Muutoksenhaku – Valtiontuet – SEUT 107 artiklan 1 kohta – Verojärjestelmä – Yhteisövero – Vähennys – Sellaisen liikearvon kirjaaminen kuluksi, joka johtuu siitä, että yritys, jonka verotuksellinen kotipaikka on Espanjassa, hankkii vähintään 5 prosentin omistusosuuden sellaisesta yrityksestä, jonka verotuksellinen kotipaikka on tämän jäsenvaltion ulkopuolella – Valtiontuen käsite – Valikoivuutta koskeva edellytys

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (suuri jaosto) 21.12.2016

1. Valtiontuki–Käsite–Arviointiperusteet–Kumulatiiviset edellytykset

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

2. Valtiontuki–Käsite–Toimenpiteen valikoivuus–Arviointiperusteet

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

3. Valtiontuki–Käsite–Viranomaisten tietyille yrityksille myöntämä suotuisa verokohtelu kuuluu valtiontuen käsitteeseen–Edut, jotka perustuvat soveltamisalaltaan yleiseen ja erotuksetta kaikkiin taloudellisiin toimijoihin sovellettavaan toimenpiteeseen, eivät kuulu valtiontuen käsitteeseen

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

4. Valtiontuki–Käsite–Toimenpiteen valikoivuus–Toimenpide, jolla myönnetään veroetu–Merkityksellinen parametri toimenpiteen valikoivuuden osoittamiseksi–Erilaisen kohtelun, jota ei voida perustella yleisen verojärjestelmän luonteella ja rakenteella, käyttöönotto sellaisten toimijoiden välillä, jotka ovat toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

5. Valtiontuki–Käsite–Toimenpiteen valikoivuus–Sillä, että niiden yritysten lukumäärä, jotka voivat vaatia itselleen toimenpiteestä koituvaa hyötyä, on erittäin suuri, tai sillä, että kyseiset yritykset toimivat eri aloilla, ei ole merkitystä

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

6. Valtiontuki–Käsite–Toimenpiteen valikoivuus–Verotuksellinen toimenpide, josta hyötyvät vain tiettyjä liiketoimia suorittavat yritykset–Valikoiviin toimenpiteisiin kuuluminen

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

7. Valtiontuki–Käsite–Toimenpiteen valikoivuus–Vientiä koskevat verotuet–Valikoiviin toimenpiteisiin kuuluminen–Edellytykset

   (SEUT 107 artiklan 1 kohta)

1.  Kansallisen toimenpiteen luokitteleminen SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi edellyttää, että kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät. Kyseessä on ensinnäkin oltava valtion toimenpide tai valtion varoista toteutettu toimenpide. Toiseksi kyseisen toimenpiteen on oltava omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kolmanneksi toimenpiteellä on annettava valikoivaa etua sille, joka on toimenpiteen kohteena. Neljänneksi toimenpiteen on vääristettävä tai uhattava vääristää kilpailua.

   (ks. 53 kohta)

2.  Valikoivuutta koskevasta edellytyksestä, joka on SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun valtiontuen käsitteen kannalta perustava tekijä, on todettava, että tämän edellytyksen arviointi edellyttää sen määrittämistä, onko tietyssä oikeudellisessa järjestelmässä kyseessä oleva kansallinen toimenpide omiaan suosimaan ”jotakin yritystä tai tuotannonalaa” verrattuna muihin, jotka ovat kyseisellä järjestelmällä tavoitellun päämäärän kannalta siihen rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa ja joita siis kohdellaan eri tavalla, joka voidaan katsoa syrjiväksi.

   Lisäksi on niin, että jos kyseistä toimenpidettä pidetään tukijärjestelmänä eikä yksittäisenä tukena, komission on selvitettävä, tuottaako toimenpide siitä huolimatta, että sen todetaan tuottavan yleistä etua, sitä yksinomaan tietyille yrityksille tai tietyille toimialoille.

   (ks. 54 ja 55 kohta)

3.  Toimenpide, jolla myönnetään veroetu ja jolla ei tosin siirretä valtion varoja mutta asetetaan edunsaajat taloudellisesti edullisempaan asemaan kuin muut verovelvolliset, on omiaan tuottamaan valikoivaa etua edunsaajille, ja näin ollen sitä on pidettävä SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena. Sitä vastoin sellainen veroetu, joka perustuu soveltamisalaltaan yleiseen ja erotuksetta kaikkiin taloudellisiin toimijoihin sovellettavaan toimenpiteeseen, ei ole tässä säännöksessä tarkoitettua valtiontukea.

   (ks. 56 kohta)

4.  Kansallisen verotoimenpiteen luokitteleminen ”valikoivaksi” edellyttää aluksi sitä, että komissio määrittää asianomaisessa jäsenvaltiossa sovellettavan yleisen tai ”normaalin” verojärjestelmän, ja osoittaa tämän jälkeen, että kyseessä oleva verotoimenpide poikkeaa mainitusta yleisestä järjestelmästä siltä osin kuin sillä otetaan käyttöön erilainen kohtelu sellaisten toimijoiden välillä, jotka ovat kyseisen jäsenvaltion verojärjestelmälle asetetun päämäärän kannalta toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa.

   Valtiontuen käsite ei kuitenkaan kata toimenpiteitä, joilla aikaansaadaan erilaista kohtelua sellaisten yritysten välillä, jotka ovat kyseessä olevalle oikeudelliselle järjestelmälle asetetun päämäärän kannalta toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa tai oikeudellisessa tilanteessa, eikä täten ensi näkemältä valikoivia toimenpiteitä, jos kyseinen jäsenvaltio pystyy osoittamaan, että mainittu erottelu on oikeutettua, koska se johtuu sen järjestelmän luonteesta tai rakenteesta, jonka osa toimenpiteet ovat.

   Näin ollen merkityksellinen parametri kyseessä olevan toimenpiteen valikoivuuden osoittamiseksi on sen selvittäminen, tehdäänkö kyseisellä yleisellä verojärjestelmällä tavoitellun päämäärän kannalta toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa olevien toimijoiden välillä ero, jota ei voida oikeuttaa asianomaisen järjestelmän luonteella ja rakenteella.

   Tällaisen toimenpiteen valikoivuuden toteamiseksi ei voida edellyttää, että komissio yksilöi tietyt veroetua saaville yrityksille yhteiset tunnusomaiset ja erityiset piirteet, jotka erottavat ne veroedun ulkopuolelle jäävistä yrityksistä.

   Merkityksellistä tässä yhteydessä on nimittäin vain se, että toimenpiteen seurauksena on käytetystä sääntelymuodosta tai tekniikasta riippumatta se, että toimenpiteestä hyötyvät yritykset saatetaan edullisempaan asemaan kuin muut, vaikka kaikki nämä yritykset ovat kyseessä olevalle verojärjestelmälle asetetun päämäärän kannalta oikeudellisesti ja tosiasiallisesti toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa.

   (ks. 57, 58, 60, 78 ja 79 kohta)

5.  Se seikka, että niiden yritysten lukumäärä, jotka voivat vaatia itselleen toimenpiteestä koituvaa hyötyä, on erittäin suuri tai että kyseiset yritykset toimivat eri aloilla, ei riitä tämän toimenpiteen valikoivuuden kyseenalaistamiseen eikä näin ollen siihen, että se jätetään katsomatta valtiontueksi.

   Näin ollen toimenpiteen valikoivuutta ei mitenkään voida kyseenalaistaa sen perusteella, että olennainen edellytys tähän toimenpiteeseen perustuvan veroedun saamiseksi koskee liiketoimea ja tarkemmin sanoen ”puhtaasti rahoitukseen liittyvää liiketoimea”, johon ei liity sijoitusta koskevaa vähimmäismäärää ja joka ei riipu edunsaajayritysten toiminnan luonteesta.

   Tässä yhteydessä ei voida katsoa, että toimenpide, jonka soveltaminen ei riipu yritysten toiminnan luonteesta, ei lähtökohtaisesti olisi valikoiva.

   (ks. 80–82 kohta)

6.  Verotuksellinen toimenpide, josta hyötyvät vain siinä tarkoitettuja liiketoimia suorittavat yritykset eivätkä muut samalla alalla toimivat yritykset, jotka eivät suorita tällaisia liiketoimia, voidaan katsoa valikoivaksi ilman, että on syytä arvioida sitä, hyödyttääkö tämä toimenpide enemmän suuria yrityksiä.

   Lisäksi on niin, että vaikka toimenpiteen sisältämä veroetu voidaan saada ilman vähimmäismäärän sijoittamista eikä tällä toimenpiteellä siis tosiasiallisesti rajoiteta hyötyä yrityksiin, joilla on riittävät taloudelliset voimavarat, nämä seikat eivät estä sitä, että tämä toimenpide voidaan mahdollisesti katsoa valikoivaksi muilla perusteilla, kuten siksi, että jäsenvaltiossa asuvat yritykset, jotka hankkivat omistusosuuksia yhtiöistä, joiden verotuksellinen kotipaikka on tämä jäsenvaltio, eivät voi saada tätä etua.

   (ks. 87 ja 88 kohta)

7.  Toimenpide, jolla suositaan vientiä, voidaan katsoa valikoivaksi, jos se tuottaa hyötyä rajat ylittäviä toimia ja erityisesti investointeja harjoittaville yrityksille sellaisten yritysten vahingoksi, jotka ovat kyseiselle verojärjestelmälle asetetun päämärän kannalta tosiasiallisesti ja oikeudellisesti rinnastettavassa tilanteessa ja jotka toteuttavat samankaltaisia toimia valtion alueella.

   (ks. 119 kohta)