Asia C‑1/14

Base Company NV

ja

Mobistar NV

vastaan

Ministerraad

(Grondwettelijk Hofin esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

”Ennakkoratkaisupyyntö — Sähköiset viestintäverkot ja ‑palvelut — Direktiivi 2002/22/EY — 4, 9, 13 ja 32 artikla — Yleispalveluvelvollisuudet ja sosiaaliset velvollisuudet — Liittymän tarjoaminen tietyssä sijaintipaikassa ja puhelinpalvelujen tarjoaminen — Kohtuuhintaisuus — Erityiset hintavaihtoehdot — Yleispalveluvelvollisuuksien rahoittaminen — Pakolliset lisäpalvelut — Mobiiliviestintäpalvelut ja/tai internetliittymät”

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (kolmas jaosto) 11.6.2015

1. Jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentäminen — Televiestintäala — Yleispalvelu ja käyttäjien oikeudet — Direktiivi 2002/22 — Kohtuuhintaisuutta ja yleispalveluvelvollisuuksien rahoittamista koskevat säännökset — Soveltamisala — Mobiiliviestintäpalvelut, mukaan lukien kyseisten mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut, eivät kuulu soveltamisalaan — Kyseisten palvelujen tarjoaminen pakollisina lisäpalveluina — Rahoitusta ei voida taata tiettyjen yritysten osallistumista koskevalla järjestelmällä

   (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/22 4 ja 9 artikla, 13 artiklan 1 kohdan b alakohta sekä 32 artikla)

2. Ennakkoratkaisukysymykset — Kansallisen tuomioistuimen toimivalta — Esitettyjen kysymysten tarpeellisuuden ja merkityksellisyyden arviointi

   (SEUT 267 artikla)

3. Ennakkoratkaisukysymykset — Tutkittavaksi ottaminen — Pyyntö, jossa ei täsmennetä asiaan liittyviä tosiasioita ja oikeudellisia seikkoja eikä esitetä syitä, joihin ennakkoratkaisupyynnön esittäminen unionin tuomioistuimelle perustuu — Tutkittavaksi ottamisen edellytysten selvä puuttuminen

   (SEUT 267 artikla; Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artikla; unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 53 artiklan 2 kohta ja 94 artiklan a alakohta)

1.  Yleispalvelusta ja käyttäjien oikeuksista sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen alalla annettua direktiiviä 2002/22 (yleispalveludirektiivi), sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/136, on tulkittava siten, että kyseisen direktiivin 9 artiklassa tarkoitettuja erityishintoja ja 13 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettua rahoitusjärjestelmää sovelletaan internetliittymäpalveluihin, joiden tarjoaminen edellyttää internetliittymän saamista tietyssä sijaintipaikassa, mutta ei mobiiliviestintäpalveluihin, mukaan lukien kyseisten mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut.

   Sekä kyseisen direktiivin 4 artiklan otsikossa että sen sanamuodossa vahvistetaan nimenomaisesti jäsenvaltioiden velvollisuus taata liittymän saaminen yleiseen viestintäverkkoon tietyssä sijaintipaikassa. Tämä velvollisuus käy ilmi myös mainitun direktiivin johdanto-osan kahdeksannesta perustelukappaleesta, jossa todetaan, että yleispalvelua koskeva perusvaatimus on tarjota loppukäyttäjille pyynnöstä liittymä yleiseen puhelinverkkoon tietyssä sijaintipaikassa kohtuuhintaan.

   Ilmaisu ”tietyssä sijaintipaikassa” sulkee pois sanan ”mobiili”.

   Näin ollen mobiiliviestintäpalvelut eivät määritelmänsä mukaan kuulu direktiivin 2002/22, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/136, II luvussa määriteltyyn yleispalvelujen vähimmäiskokonaisuuteen, koska niiden tarjoaminen ei edellytä pääsyä ja liittymän saamista yleiseen viestintäverkkoon tietyssä sijaintipaikassa. Samoin on katsottava, että mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut eivät kuulu tähän vähimmäiskokonaisuuteen. Sitä vastoin internetliittymäpalvelut kuuluvat tähän kokonaisuuteen, jos niiden tarjoaminen edellyttää internetliittymän saamista tietyssä sijaintipaikassa.

   Jos mobiiliviestintäpalveluja, mukaan lukien kyseisten mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut, saatetaan jäsenvaltioiden omalla alueella yleisesti saataville yleispalveludirektiivin 32 artiklassa tarkoitettuina pakollisina lisäpalveluina, niiden rahoitusta ei voida taata kansallisessa oikeudessa tiettyjen yritysten osallistumista koskevalla järjestelmällä.

   Kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 25 perustelukappaleessa näet todetaan, jäsenvaltiot eivät saa määrätä yrityksille maksusuorituksia sellaisista toimenpiteistä, jotka eivät kuulu yleispalveluvelvollisuuksiin. Vaikka siis yksittäiset jäsenvaltiot voivat yhä vapaasti rahoittaa erityiset toimenpiteet unionin lainsäädännön mukaisesti, ne eivät saa periä tätä varten maksuja yrityksiltä.

   (ks. 34–37, 42 ja 43 kohta sekä tuomiolauselma)

2.  Ks. tuomion teksti.

   (ks. 45 kohta)

3.  Ks. tuomion teksti.

   (ks. 46–51 kohta)

Asia C‑1/14

Base Company NV

ja

Mobistar NV

vastaan

Ministerraad

(Grondwettelijk Hofin esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

”Ennakkoratkaisupyyntö — Sähköiset viestintäverkot ja ‑palvelut — Direktiivi 2002/22/EY — 4, 9, 13 ja 32 artikla — Yleispalveluvelvollisuudet ja sosiaaliset velvollisuudet — Liittymän tarjoaminen tietyssä sijaintipaikassa ja puhelinpalvelujen tarjoaminen — Kohtuuhintaisuus — Erityiset hintavaihtoehdot — Yleispalveluvelvollisuuksien rahoittaminen — Pakolliset lisäpalvelut — Mobiiliviestintäpalvelut ja/tai internetliittymät”

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (kolmas jaosto) 11.6.2015

1. Jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentäminen – Televiestintäala – Yleispalvelu ja käyttäjien oikeudet – Direktiivi 2002/22 – Kohtuuhintaisuutta ja yleispalveluvelvollisuuksien rahoittamista koskevat säännökset – Soveltamisala – Mobiiliviestintäpalvelut, mukaan lukien kyseisten mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut, eivät kuulu soveltamisalaan – Kyseisten palvelujen tarjoaminen pakollisina lisäpalveluina – Rahoitusta ei voida taata tiettyjen yritysten osallistumista koskevalla järjestelmällä

   (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/22 4 ja 9 artikla, 13 artiklan 1 kohdan b alakohta sekä 32 artikla)

2. Ennakkoratkaisukysymykset – Kansallisen tuomioistuimen toimivalta – Esitettyjen kysymysten tarpeellisuuden ja merkityksellisyyden arviointi

   (SEUT 267 artikla)

3. Ennakkoratkaisukysymykset – Tutkittavaksi ottaminen – Pyyntö, jossa ei täsmennetä asiaan liittyviä tosiasioita ja oikeudellisia seikkoja eikä esitetä syitä, joihin ennakkoratkaisupyynnön esittäminen unionin tuomioistuimelle perustuu – Tutkittavaksi ottamisen edellytysten selvä puuttuminen

   (SEUT 267 artikla; Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artikla; unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 53 artiklan 2 kohta ja 94 artiklan a alakohta)

1.  Yleispalvelusta ja käyttäjien oikeuksista sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen alalla annettua direktiiviä 2002/22 (yleispalveludirektiivi), sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/136, on tulkittava siten, että kyseisen direktiivin 9 artiklassa tarkoitettuja erityishintoja ja 13 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettua rahoitusjärjestelmää sovelletaan internetliittymäpalveluihin, joiden tarjoaminen edellyttää internetliittymän saamista tietyssä sijaintipaikassa, mutta ei mobiiliviestintäpalveluihin, mukaan lukien kyseisten mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut.

   Sekä kyseisen direktiivin 4 artiklan otsikossa että sen sanamuodossa vahvistetaan nimenomaisesti jäsenvaltioiden velvollisuus taata liittymän saaminen yleiseen viestintäverkkoon tietyssä sijaintipaikassa. Tämä velvollisuus käy ilmi myös mainitun direktiivin johdanto-osan kahdeksannesta perustelukappaleesta, jossa todetaan, että yleispalvelua koskeva perusvaatimus on tarjota loppukäyttäjille pyynnöstä liittymä yleiseen puhelinverkkoon tietyssä sijaintipaikassa kohtuuhintaan.

   Ilmaisu ”tietyssä sijaintipaikassa” sulkee pois sanan ”mobiili”.

   Näin ollen mobiiliviestintäpalvelut eivät määritelmänsä mukaan kuulu direktiivin 2002/22, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/136, II luvussa määriteltyyn yleispalvelujen vähimmäiskokonaisuuteen, koska niiden tarjoaminen ei edellytä pääsyä ja liittymän saamista yleiseen viestintäverkkoon tietyssä sijaintipaikassa. Samoin on katsottava, että mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut eivät kuulu tähän vähimmäiskokonaisuuteen. Sitä vastoin internetliittymäpalvelut kuuluvat tähän kokonaisuuteen, jos niiden tarjoaminen edellyttää internetliittymän saamista tietyssä sijaintipaikassa.

   Jos mobiiliviestintäpalveluja, mukaan lukien kyseisten mobiiliviestintäpalvelujen avulla tarjotut internetliittymäpalvelut, saatetaan jäsenvaltioiden omalla alueella yleisesti saataville yleispalveludirektiivin 32 artiklassa tarkoitettuina pakollisina lisäpalveluina, niiden rahoitusta ei voida taata kansallisessa oikeudessa tiettyjen yritysten osallistumista koskevalla järjestelmällä.

   Kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 25 perustelukappaleessa näet todetaan, jäsenvaltiot eivät saa määrätä yrityksille maksusuorituksia sellaisista toimenpiteistä, jotka eivät kuulu yleispalveluvelvollisuuksiin. Vaikka siis yksittäiset jäsenvaltiot voivat yhä vapaasti rahoittaa erityiset toimenpiteet unionin lainsäädännön mukaisesti, ne eivät saa periä tätä varten maksuja yrityksiltä.

   (ks. 34–37, 42 ja 43 kohta sekä tuomiolauselma)

2.  Ks. tuomion teksti.

   (ks. 45 kohta)

3.  Ks. tuomion teksti.

   (ks. 46–51 kohta)