Asia C-383/10

Euroopan komissio

vastaan

Belgian kuningaskunta

”Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen — SEUT 56 ja SEUT 63 artikla — ETA-sopimuksen 36 ja 40 artikla — Verolainsäädäntö — Verovapautus, joka on varattu maassa asuvien pankkien maksamille koroille ja jota ei sovelleta ulkomaille sijoittautuneiden pankkien maksamiin korkoihin”

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (viides jaosto) 6.6.2013

1. Jäsenvaltiot – Jäsenvaltiolle kuuluva toimivalta – Välitön verotus – Velvollisuus noudattaa unionin oikeutta kyseistä toimivaltaa käytettäessä

2. Palvelujen tarjoamisen vapaus – Rajoitukset – Verolainsäädäntö – Kansallinen lainsäädäntö, jossa rajataan verovapautus kyseisessä jäsenvaltiossa asuvien pankkien maksamiin korkoihin ja suljetaan se pois ulkomaille sijoittautuneiden pankkien osalta – Oikeuttamisperuste, joka liittyy tarpeeseen taata verovalvonnan tehokkuus – Yhteistyökeinojen riittämättömyys unionin tasolla – Yleistä veropetoksiin tai veronkiertoon liittyvää olettamaa ei voida hyväksyä

   (SEUT 56 artikla; ETA-sopimuksen 36 artikla; neuvoston direktiivi 77/799/ETY)

1.  Ks. tuomion teksti.

   (ks. 40 kohta)

2.  Jäsenvaltio ei noudata SEUT 56 artiklan ja Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 36 artiklan mukaisia velvoitteitaan, jos se ottaa käyttöön ja pitää voimassa järjestelmän, jolla verotetaan syrjivästi ulkomailla asuvien pankkien maksamia korkoja yksinomaan kyseisessä jäsenvaltiossa asuvien pankkien maksamiin korkoihin sovellettavan verovapautuksen takia.

   Kansallisella lainsäädännöllä, jolla luodaan säästötileiltä saatavien korkojen osalta erilaiset verojärjestelmät sen mukaan, ovatko kyseisten korkojen maksajina kyseiseen jäsenvaltioon sijoittautuneet pankit vai muualle sijoittautuneet pankit, luodaan palvelujen tarjoamisen vapauteen kohdistuvia rajoituksia. Tällainen lainsäädäntö vaikuttaa siten, että tietyssä jäsenvaltiossa asuvien henkilöiden kannalta on vähemmän houkuttelevaa turvautua muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden pankkien palveluihin ja avata tai pitää säästötilejä pankeissa, jotka eivät ole sijoittautuneet asuinjäsenvaltioon. Palvelujen tarjoamisen vapautta rajoittava verojärjestelmä voidaan oikeuttaa tarpeella taata verovalvonnan tehokkuus ja veronkierron ja veropetosten torjunnalla edellyttäen, että noudatetaan suhteellisuusperiaatetta, eli että toisin sanoen kyseisellä järjestelmällä voidaan taata tämän tavoitteen toteutuminen ja ettei sillä ylitetä sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

   Oikeuttamisperustetta, joka liittyy keskinäistä avunantoa koskevien unionin keinojen riittämättömyyteen, ei kuitenkaan voida hyväksyä, koska keinot, jotka on luotu jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten keskinäisestä avusta välittömien verojen alalla annetussa direktiivissä 77/799, riittävät siihen, että jäsenvaltio voi valvoa verovelvollisten antamien sellaisten ilmoitusten totuudenmukaisuutta, jotka liittyvät näiden muissa jäsenvaltioissa saamiin tuloihin. Mahdolliset vaikeudet tarvittavien tietojen hankinnassa tai puutteet jäsenvaltioiden veroviranomaisten välisessä yhteistyössä eivät oikeuta perussopimuksessa taattujen perusvapauksien rajoittamista. Mikään ei nimittäin estäisi kyseessä olevia veroviranomaisia vaatimasta verovelvolliselta sellaista näyttöä, jonka kyseiset viranomaiset katsovat tarpeelliseksi kyseessä olevien verojen asianmukaiseksi määräämiseksi, ja tarvittaessa epäämästä vaadittua verovapautusta, jos tätä näyttöä ei esitetä.

   Oikeuttamisperuste, joka liittyy kaksinkertaisen verovapautuksen vaaraan, ja näin ollen implisiittisesti veropetosten ja veronkierron torjuntaa koskeva oikeuttamisperuste voidaan hyväksyä vain, jos tarkoituksena on estää sellaisia täysin keinotekoisia järjestelyjä, joilla pyritään kiertämään verolainsäädäntöä, eikä yleinen petoksen olettama ole sallittu. Yleinen veron kiertämisen tai veropetoksen olettama ei näin ollen voi riittää perusteluksi verotoimenpiteelle, joka haittaa perussopimuksen tavoitteiden toteutumista.

   (ks. 44, 45, 47, 49, 51–54, 61, 64 ja 75 kohta sekä tuomiolauselma)