YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)

21 päivänä maaliskuuta 1996

Asia T-10/95

Aldi Chehab

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio

”Henkilöstö — Pysyvä osittainen työkyvyttömyys — Työkyvyttömyysasteen toteaminen”

Täydellinen teksti ranskankielellä   II-419

Aihe:

Kanne, jossa vaaditaan toisaalta kumoamaan komission päätös, jossa kantajan pysyväksi osittaiseksi työkyvyttömyysasteeksi todettiin vain kolme prosenttia, ja toisaalta velvoittamaan komissio korvaamaan aineeton vahinko, joka kantajalle väitetään aiheutuneen asian käsittelyn kuluessa.

Lopputulos:

Kumoaminen ja muilta osin hylkääminen.

Tuomion lyhennelmä

Kantaja on joutunut useisiin tapaturmiin, joista ensimmäisen, vuonna 1967 sattuneen johdosta kantajan työkyvyttömyysasteeksi todettiin 28 prosenttia. Toisen eli vuonna 1978 sattuneen tapaturman johdosta kantajan pysyväksi osittaiseksi työkyvyttömyysasteeksi todettiin 10 prosenttia Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (henkilöstösäännöt) 73 artiklassa säädetyn menettelyn ja Euroopan yhteisöjen virkamiesten tapaturmien ja ammattitautien varalta olevaa vakuutusta koskevien sääntöjen (tapaturmasäännöt) mukaisesti. Vuonna 1983 sattuneen uuden tapaturman jälkeen tapaturmasääntöjen 19 artiklan mukaisesti nimitetty asiantuntijalääkäri totesi työkyvyttömyysasteeksi neljä prosenttia. Tämän jälkeen nimittävä viranomainen antoi tapaturmasääntöjen 21 artiklan mukaisesti kantajalle tiedoksi päätösluonnoksen, jossa nimittävä viranomainen ilmoitti aikovansa todeta kantajan työkyvyttömyysasteeksi neljä prosenttia ja huomauttaa kantajalle, että tällä on mahdollisuus tapaturmasääntöjen 23 artiklan mukaisesti pyytää lääketieteellisen lautakunnan lausuntoa.

Kantajan pyydettyä lääketieteellisen lautakunnan lausuntoa tämä lautakunta katsoi, että koska kantajalle oli sattunut tapaturma jo vuonna 1978, aiemman tilan heikkeneminen antoi aihetta neljän prosentin työkyvyttömyysasteeseen. Myöhemmin kantajan työkyvyttömyysasteeksi todettiin vielä prosentti vuonna 1983 sattuneen tapaturman perusteella. Tämän jälkeen kantaja vaati hakemuksella asiansa uudelleen käsittelyä, minkä vuoksi asetettiin uusi lääketieteellinen lautakunta. Lautakunta totesi aiemman tilan olemassaolon, joka otettiin huomioon, ja arvioi työkyvyttömyysasteeksi kahdeksan prosenttia. Se viittasi lääketieteellisessä lausunnossaan tohtori M:n, jonka tehtäväksi oli annettu kantajaa koskevat neurologiset tutkimukset, tekemiin tutkimuksiin; tohtori M:n mukaan pysyväksi työkyvyttömyysasteeksi voitiin tuolloin arvioida 10 prosenttia. Nimittävä viranomainen totesi 22.3.1994, otettuaan ensin viran puolesta esiin lääketieteellisen lautakunnan ja tohtori M:n esittämien työkyvyttömyysasteiden välistä eroa koskevan kysymyksen, kantajan osittaiseksi pysyväksi työkyvyttömyysasteeksi kahdeksan prosenttia, joka vastaa ”kolmen prosentin pysyvää työkyvyttömyysastetta, joka puolestaan vastaa kantajan terveydentilan heikentymistä viimeisen lääketieteellisen lautakunnan johtopäätöksiin verrattuna”. Kantajan kirjeen johdosta, jossa lääketieteellisen lautakunnan johtopäätökset kiistettiin, nimittävä viranomainen pyysi tohtori R:ltä, joka oli lääketieteellisen lautakunnan kolmas jäsen, täsmällistä määritelmää kantajan ”aiemmasta tilasta”. Kantaja, jolle nimittävä viranomainen ilmoitti tohtori R:n vastauksen, jatkoi valitustaan, jonka komissio myöhemmin hylkäsi sillä perusteella, että kantaja ei ollut esittänyt mitään seikkaa, jonka perusteella voitiin asettaa kyseenalaiseksi se lääketieteellinen arvio, jonka mukaan lääketieteellisen lautakunnan huomioon ottama aiempi tila johtui kahden aiemman tapaturman jälkiseurauksista. Komissio katsoi, että näissä olosuhteissa sen oli tehtävä päätös lääketieteellisen lautakunnan tekemien johtopäätösten perusteella.

Kanteen kohteena olevan päätöksen kumoamista koskevat vaatimukset

Tutkittavaksi ottaminen

Yhteisöjen tuomioistuimissa esitetyillä vaatimuksilla on virkamiesten kanteissa oltava sama kohde kuin niillä vaatimuksilla, jotka on esitetty valituksessa, ja niihin voi sisältyä vain riitauttamisperusteita, jotka perustuvat samaan syyhyn, johon on vedottu valituksessa, kuitenkin siten, että näitä riitauttamisperusteita voidaan yhteisöjen tuomioistuimissa kehittää esittämällä perusteita ja väitteitä, jotka eivät välttämättä sisälly valitukseen mutta jotka liittyvät siihen kiinteästi. Esillä olevassa asiassa on selvää, että kumoamisvaatimuksilla on sama kohde kuin valituksessa esitetyillä vaatimuksilla, sillä ne molemmat on suunnattu komission 22.3.1994 tekemää päätöstä vastaan (26 kohta).

Viittaukset: asia 242/85, Geist v. komissio, yhteisöjen tuomioistuin 20.5.1987 (Kok. 1987, s. 2181, 9 kohta); asia T-4/92, Vardakas v. komissio, yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin 30.3.1993 (Kok. 1993, s. II-357, 16 kohta).

Riitauttamisperusteiden yhdenmukaisuutta koskevan kysymyksen osalta yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että valituksessaan kantaja moittii komissiota siitä, että komissio ei ole ottanut huomioon tohtori M:n ehdotusta 10 prosentin työkyvyttömyysasteesta. Valituksessa ei nimenomaisesti mainita sitä erityistä ongelmaa, joka koskee lääketieteellisen lautakunnan hyväksymän kahdeksan prosentin työkyvyttömyysasteen korotuksen ja nimittävän viranomaisen hyväksymän kolmen prosentin korotuksen välistä eroa. Vaikka kanteessa lähestytäänkin ongelmaa, joka koskee osittaisen pysyvän työkyvyttömyysasteen korottamista koskevaa eroa, siinä ei enää väitetä, että nimittävän viranomaisen olisi pitänyt hyväksyä tohtori M:n esittämä 10 prosentin työkyvyttömyysaste. Tästä seuraa, että näiden kahden seikan osalta valitus ja kanne eivät ole vaaditulla tavalla yhdenmukaiset. On kuitenkin syytä katsoa, että siltä osin kuin kantaja vaatii valituksessaan 10 prosentin työkyvyttömyysastetta myönnetyn kahdeksan prosentin asemasta, on selvää, että hän samalla ja sitä voimakkaammin vastustaa kanteen kohteena olevaa kolmen prosentin työkyvyttömyysastetta. Näin ollen riitauttamisperusteen, joka koskee vain kolmen prosentin työkyvyttömyysasteen toteamista, on katsottava olevan olennainen osa sitä riitauttamisperustetta, joka koskee vain kahdeksaan prosentin työkyvyttömyysasteen toteamista, joten valituksessa ja kanteessa esitetty riitauttamisperuste ovat osittain yhtenevät (27 ja 28 kohta).

Sen kysymyksen osalta, onko kantaja esittänyt saman väitteen sekä oikeudenkäyntiä edeltävässä menettelyssä että oikeudenkäyntimenettelyssä, vaikuttaa siltä, että juuri sen vuoksi, että mitään ”aiempaa tilaa” ei ole olemassa, kantaja vaatii valituksessaan 10 prosentin työkyvyttömyysastetta; toinen seikka, joka liittyy mahdollisen ”aiemman tilan” olemassaoloon, on esitetty komissiolle samassa valituksessa siten, että kantaja on katsonut tarpeelliseksi pyytää, että tohtori M:Itä kysytään, onko tämän esittämä 10 prosentin työkyvyttömyysaste voimassa vuodesta 1990 lähtien vai siitä päivämäärästä lähtien, jolloin tapaturma sattui; tällöin esille nousee kysymys siitä, onko tämän päivämäärän ja vuoden 1990 välistä aikaa tämän tapaturman johdosta jo myönnettyine työkyvyttömyysasteineen (4 % ja 1%) mahdollisesti pidettävä aiempana tilana. Samoin aiemman tilan olemassaolon vuoksi kantaja arvioi kanteessaan, että hänellä on oikeus vähintään kahdeksan prosentin työkyvyttömyysasteeseen. Saatuaan tiedon lääketieteellisen lautakunnan toimeksiannosta, josta ilmoitettiin ensimmäistä kertaa vastaajan vastauksen liitteessä, kantaja vetosi muun muassa - työjärjestyksen 48 artiklan 2 kohdassa määrättyjen edellytysten mukaisesti - väitteeseen, joka koskee lääketieteellisen lautakunnan kantajan aiemmasta tilasta tekemien toteamusten virheellisyyttä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa siten, että molemmille menettelyille yhteiseen väitteeseen on vedottu silloin, lain patologinen ”aiempi tila” on kiistetty. Näissä olosuhteissa - ja ottaen huomioon, että kantajan ilman asianajajan apua tekemää valitusta ei ole tulkittava suppeasti, vaan laajasti - ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että esillä olevassa tapauksessa valituksen ja kanteen yhdenmukaisuutta koskeva edellytys täyttyy. Siten kumoamiskanne on otettava tutkittavaksi (29-31 kohta).

Viittaukset: asia 133/88, Del Amo Martinez v. parlamentti, yhteisöjen tuomioistuin 14.3.1989 (Kok. 1989, s. 689, 11 kohta).

Pääasia

Kantajan ainoan kanneperusteen ulottuvuus

Komission on noudatettava lääketieteellisen lautakunnan lääketieteellisiä toteamuksia eikä se voi korvata niitä omilla arvioillaan ja sen on rajoituttava arvioimaan näiden toteamusten oikeudellisia seurauksia. Lääketieteellisen lautakunnan esittämien varsinaisten lääketieteellisten arvioiden on katsottava olevan lopullisia silloin, kun ne on annettu säännönmukaisissa olosuhteissa. Yhteisöjen tuomioistuinten harjoittaman valvonnan on rajoituttava tällaisen lautakunnan kokoonpanon, toiminnan sekä sen esittämän lausunnon säännönmukaisuuden tarkistamiseen (41 kohta).

Viittaukset: asia T-64/94, Benecos v. komissio, yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin 23.11.1995 (Kok. H. 1995, s. II-769, 42 kohta viittauksineen yhteisöjen tuomioistuimen ja yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön).

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että kantajan toimet kohdistuvat yksinomaan hallintoviranomaisen lääketieteellisen lautakunnan lausunnosta tekemää tulkintaa vastaan; hallintoviranomainen on kantajan mukaan jättänyt huomiotta tämän lausunnon, kun se on rajoittanut työkyvyttömyysasteen kolmeen prosenttiin. Tällä väitteellä tarkoitetaan sitä, että nimittävä viranomainen on tulkinnut väärin lääketieteellisen lautakunnan lausuntoa, jossa olisi todettu kantajan terveydentilan sinällään heikenneen arviolta kahdeksan prosenttia ottaen samalla huomioon kaikki jo aiemmin hyväksytyt työkyvyttömyysasteet (43 kohta).

Koska kantaja vetoaa oikeuskäytäntöön, jonka mukaan yhteisöjen tuomioistuinten on tutkittava nimittävän viranomaisen lääketieteellisen lausunnon perusteella tekemää päätöstä, on todettava, että kanteessa esitetty kanneperuste liittyy myös kysymykseen, joka koskee lääketieteellisten toteamusten ja nimittävän viranomaisen päätöksen välistä ”ymmärrettävää yhteyttä”. Saatuaan tietoonsa lääketieteellisen lautakunnan toimeksiannon kantaja on katsonut lisäksi, että lääketieteellisen lautakunnan olisi pitänyt ilmoittaa lausunnossaan se työkyvyttömyysaste, joka on suhteutettava mahdolliseen aiempaan tilaan, ja katsoo, että vaikka lääketieteellisen lautakunnan oli tarkoitus määritellä kokonaistyökyvyttömyysaste, sen piti ilmoittaa selkeästi se aiemmin hyväksytty työkyvyttömyysaste, joka piti vähentää lautakunnan lopullisesta arviosta. Kantaja lisää, että ”koska toisin ei ole ilmoitettu” myönnettyä kahdeksan prosentin pysyvää osittaista työkyvyttömyysastetta ei voida käsittää siten, että sillä tarkoitetaan yksinomaan kantajan terveydentilan heikkenemistä. Täten kantaja on esittänyt väitteen, jonka mukaan lääketieteellisen lautakunnan lausuntoon sisältyy virhe, joka koskee aiemman tilan toteamista ja/tai arviointia suhteessa vuonna 1983 sattuneen tapaturman jälkiseurauksiin. Istunnossa kantaja kehitteli tätä väitettä lisäperustelulla väittäen, että huonosti laadittujen lääketieteellisten lausuntojen ja niiden perusteella tehdyn, kanteen kohteena olevan päätöksen välillä ei ole mitään ymmärrettävää yhteyttä, ja vaati ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta toteamaan, että siinä oikeuskäytännössä, johon kantaja on viitannut, tarkoitettu ymmärrettävä yhteys puuttuu (44-46 kohta).

Viittaukset: yhdistetyt asiat T-121/89 ja T-13/90, X v. komissio, yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin 18.9.1992 (Kok. 1992, s. II-2195, 45 kohta viittauksineen yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön).

Kantaja kehittelee väitettään, joka perustuu ymmärrettävän yhteyden epämääräisyyteen, lisäämällä siihen seikkoja, joista hän on saanut tiedon vasta vastauksen jättämisen jälkeen. Tällainen menettelytapa on työjärjestyksen 48 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukainen. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että kantajan esittämää ainoaa kanneperustetta voidaan tulkita siten, että nimittävän viranomaisen kolmen prosentin työkyvyttömyysasteen toteaminen olisi lainvastainen ensinnäkin, koska kyseisissä lääketieteellisissä lausunnoissa päädytään selkeästi kahdeksan prosentin työkyvyttömyysasteeseen, ja vaihtoehtoisesti, koska näihin lausuntoihin sisältyy virheitä, jotka koskevat aiemman tilan toteamista ja/tai arviointia ja jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden perusteella ei voida tehdä oikeudellisesti pätevästi kanteen kohteena olevaa päätöstä (47 ja 48 kohta).

Kanneperusteen perusteltavuus

On syytä tutkia riidanalaisten lääketieteellisten lausuntojen säännönmukaisuutta ja erityisesti kysymystä siitä, olivatko nämä lausunnot riittävän selviä, jotta nimittävä viranomainen on voinut päätyä työkyvyttömyysasteen riidanalaiseen rajoittamiseen. Tältä osin asiakirjoista käy ilmi, että lääketieteellisen lautakunnan toimeksiantoon nimenomaan kuului sen selvittäminen, onko kantaja 29.1.1983 sattuneen tapaturman johdosta pysyvästi työkyvytön vai ei, ja - jos kysymykseen vastataan myönteisesti - työkyvyttömyysasteen määritteleminen. Lääketieteellisen lautakunnan oli otettava huomioon kantajan aiemman tilan mahdollinen vaikutus ja toimeksiannossa täsmennettiin, että ”työkyvyttömyysaste, joka on suhteutettu aiempaan tilaan, on ilmoitettava”. Tällainen eron tekeminen vain vuonna 1983 sattuneen tapaturman jälkiseurausten ja muista tapahtumista mahdollisesti aiheutuneiden ruumiinvammojen välillä johtuu siitä seikasta, että tapaturmasäännöissä määrätyn järjestelmän mukaisesti erityisen tapaturman johdosta myönnetyn tietyn työkyvyttömyysasteen -niine taloudellisine vaikutuksineen, joista on siinä yhteydessä määrätty - on perustuttava ainoastaan tämän tapaturman jälkiseurauksiin. Kun lääketieteellinen lautakunta toteaa tällaiseen tapaturmaan liittyvän menettelyn yhteydessä, että muista tapaturmista johtuvat jälkiseuraukset ovat edelleen voimassa tai ovat pahentuneet, nämä toteamukset voisivat johtaa siihen, että se, jota asia koskee, ja nimittävä viranomainen aloittavat uuden menettelyn, jonka tavoitteena on näistä tapaturmista johtuvan erillisen pysyvän osittaisen työkyvyttömyysasteen mahdollinen toteaminen (49-51 kohta).

Esillä olevassa asiassa tällaisen eron tekeminen oli vieläkin tarpeellisempi varsinkin, kun kantaja asiansa uudelleen käsittelyä koskevassa vaatimuksessaan oli vedonnut ”komissiossa työskentelyn aikana hänelle sattuneiden tapaturmien” jälkiseurausten pahenemiseen. Vaikka nimittävä viranomainen rajoitti lääketieteellisen lautakunnan toimeksiannon koskemaan vain vuonna 1983 sattunutta tapaturmaa, oli silti selvää, että kantaja vetosi terveydentilansa heikentymiseen kokonaisuudessaan, mitä hän ei halunnut rajata vain vuonna 1983 sattuneesta tapaturmasta johtuvaksi. Sitä paitsi vuoden 1983 tapaturman johdosta pysyvä osittainen työkyvyttömyysaste oli jo todettu kahdesti (4 % ja 1 %), minkä vuoksi oli myös tärkeätä selvittää, liittyikö tämä pysyvä osittainen työkyvyttömyysaste siihen aiempaan tilaan vai ei, jonka lääketieteellinen lautakunta mahdollisesti ottaisi huomioon. Näissä olosuhteissa nimittävän viranomaisen piti valvoa erityisesti, entiseen virkamieheensä kohdistuvaa huolenpitovelvollisuutta noudattaen, sitä, että aiempi tila todella määritellään täsmällisesti eli selkeästi numeroin, jotta kantaja voi myöhemmässä menettelyssä väittää, että hänellä on mahdollisesti oikeus saada toinen pysyvä osittainen työkyvyttömyysaste todetuksi (52 kohta).

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että lääketieteellinen lautakunta ei toimeksiantonsa sanamuodon vastaisesti amia lääketieteellisessä lausunnossaan mitään lukuja, jotka koskevat työkyvyttömyysastetta suhteutettuna tähän aiempaan tilaan. Tämä lausunto on siten virheellinen. Tämän vuoksi on mahdotonta päätellä yksinomaan lääketieteellisen lausunnon perusteella ja ottaen huomioon ne useat eri tapaturmat, joihin kantaja on joutunut, mikä on aiemman tilan ja lääketieteellisen lautakunnan arvioiman kahdeksan prosentin työkyvyttömyysasteen välinen suhde (53 kohta).

On kuitenkin syytä varmistaa, onko tämä virhe korjattu jälkikäteen. Nimittävän viranomaisen esittämä pyyntö, joka koskee tietojen saamista siitä, kuinka lääketieteellinen lautakunta otti kyseisen aiemman tilan huomioon, selittyy vain pysyvien osittaisten työkyvyttömyysasteiden välistä eroa koskevalla epävarmuudella, joka aiheutui juuri siitä, että lääketieteellisessä lausunnossa mainittua aiempaa tilaa ei ole esitetty lukuina. Lääketieteellinen lautakunta ei ole edelleenkään esittänyt selkeitä lukuja kyseisestä aiemmasta tilasta lisälausunnossaan, mutta se ”myöntää”, että ero ”selittyy” aiemman tilan huomioon ottamisella. Tässä kohdassa tyydytään jälkikäteen selittämään edeltävää lausuntoa. Siten on todettava, että tämä lisälausunto ei ole poistanut aiemmasta lääketieteellisestä lausunnosta aiheutuvia epäselvyyksiä, ja siinä ei ole noudatettu toimeksiannon ehtoja, koska siinä ei ole esitetty aiempaa tilaa koskevia lukuja (54-56 kohta).

Sen valituksen johdosta, jossa kantaja korosti muun muassa sitä, että mitään eri tapaturmiin liittyvää aiempaa tilaa ei ole, nimittävä viranomainen pyytää tietoja saadakseen selville, ”mistä tämä aiempi tila täsmällisesti ottaen koostuu”. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, ettei myöskään tohtori R:n lähettämä vastauskirje sisällä tarvittavia täsmennyksiä aiempaan tilaan suhteutettavasta pysyvästä osittaisesta työkyvyttömyysasteesta, vaan tekee mahdolliseksi eri tulkinnat, joihin vastaaja sitä paitsi on turvautunut ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydyn oikeudenkäynnin päättymiseen saakka (57-62 kohta).

On todettava, että lääketieteellisen lautakunnan käyttämän aiempaa tilaa koskevan käsitteen todelliseen merkitykseen liittyy epätarkkuutta ja epävarmuutta, joiden vuoksi tämän tilan laatua ja siihen liittyvää pysyvää osittaista työkyvyttömyysastetta ei voida määritellä tarkasti. Tästä seuraa, että ne lääketieteelliset lausunnot, joihin kanteen kohteena oleva päätös perustuu, eivät vastaa toimeksiantoa eikä niissä myöskään määritellä ymmärrettävää yhteyttä niiden sisältämien lääketieteellisten toteamusten ja niiden johtopäätösten välille, joihin lausunnossa päädytään (63 kohta).

Viittaukset: em. asia X v. komissio, 45 kohta viittauksilleen yhteisöjen

tuomioistuimen oikeuskäytäntöön; em. asia Benecos v. komissio, 42 kohta viittauksineen yhteisöjen tuomioistuimen ja yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön.

Näiden lääketieteellisten lausuntojen perusteella ei siten voida perustella sitä, että kanteen kohteena olevassa päätöksessä todetaan pysyväksi osittaiseksi työkyvyttömyysasteeksi vain kolme prosenttia, joten kantajan esittämä ainoa kanneperuste hyväksytään. Siten komission 22.3.1994 tekemä päätös kumotaan siltä osin, kuin siihen sisältyy tällainen työkyvyttömyysasteen rajoitus (64 kohta).

Vahingonkorvausta koskevat vaatimukset Vastauksessaan kantaja väittää, että komissio on paljastanut ilman lupaa seikkoja, jotka liittyvät kantajan terveydentilaan, ja jopa antanut tietoja luottamuksellisista lääketieteellisistä lausunnoista, jotka kuuluvat lääketieteellisen vaitiolovelvollisuuden piiriin. Komissio olisi siten loukannut kantajan oikeutta yksityiselämän suojaan, josta määrätään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa. Tämän uuden, asian käsittelyn kuluessa ilmenneen tosiseikan vuoksi kantaja vaatii karsimansa aineettoman vahingon korvaamista siten, että komissio velvoitetaan maksamaan yhden ecun suuruinen symbolinen korvaus (65 kohta).

Vaikka työjärjestyksen 48 artiklan 2 kohdan määräysten perusteella tietyissä olosuhteissa voidaan vedota uuteen perusteeseen, näitä määräyksiä ei missään tapauksessa voida tulkita siten, että niiden perusteella kantajalla on oikeus saattaa yhteisöjen tuomioistuinten käsiteltäväksi uusia vaatimuksia ja muuttaa siten oikeudenkäynnin kohdetta. On totta, että yhteisöjen tuomioistuin on kumoamisoikeudenkäyntien yhteydessä myöntänyt, että sellaista toimenpidettä vastaan suunnattujen vaatimusten, jonka asianomainen toimielin on asian käsittelyn kuluessa peruuttanut, voidaan katsoa olevan suunnattu sitä uutta toimenpidettä vastaan, jolla peruutettu toimenpide on korvattu. Tällainen korvaaminen ei kuitenkaan muuta alkuperäisen kumoamiskanteen laatua. Esillä oleva tilanne on täysin toinen, sillä tässä kantaja on lisännyt kumoamisvaatimuksiinsa vahingonkorvausvaatimuksia siten, että oikeusriidan alkuperäinen laatu on muuttunut (66 kohta).

Viittaukset: asia 232/78, komissio v. Ranska, yhteisöjen tuomioistuin 25.9.1979 (Kok. 1979, s. 2729, 3 kohta); asia 125/78, Gema v. komissio, yhteisöjen tuomioistuin 18.10.1979 (Kok. 1979, s. 3173, 26 kohta); asia 14/81, Alpha Steel v. komissio, yhteisöjen tuomioistuin 3.3.1982 (Kok. 1982, s. 749, 8 kohta); asia 103/85, Stahlwerke Peine-Salzgitter v. komissio, yhteisöjen tuomioistuin 14.7.1988 (Kok. 1988, s. 4131, 11 kohta); asia T-28/90, Asia Motor France ym v. komissio, yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin 18.9.1992 (Kok. 1992, s. II-2285, 43 kohta).

On syytä lisätä, että virkamiesten kanteiden osalta vahingonkorvausvaatimukset voidaan ottaa tutkittavaksi vain, jos henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa säädettyä edeltävää hallinnollista menettelyä on noudatettu. Mitä tulee kantajan väittämään aineettomaan vahinkoon, joka johtuisi siitä, että komissio olisi paljastanut tietoja, joiden väitetään olevan luottamuksellisia, kantajan olisi pitänyt ennen vaatimusten esittämistä noudattaa kaksivaiheista hallinnollista menettelyä eli tehdä hakemus ja valitus henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti; tämä menettely aloitetaan nimittävälle viranomaiselle tehtävällä hakemuksella, jolla vaaditaan väitetyn vahingon korvaamista. Esillä olevassa asiassa tällaista oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä ei kuitenkaan ole noudatettu. Tästä seuraa, että vahingonkorvausvaatimukset on joka tapauksessa jätettävä tutkimatta (67 ja 68 kohta).

Viittaukset: asia T-50/92, Fiorani v. parlamentti, yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin 8.6.1993 (Kok. 1993, s. II-555, 45 ja 46 kohta).

Ratkaisu:

Konussion 22.3.1994 tekemä päätös kumotaan siltä osin, kuin siinä todetaan kantajan osittaiseksi pysyväksi työkyvyttömyysasteeksi kolme prosenttia.

Muilta osin kanne hylätään.