9.6.2017   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 185/75

1.

toteaa, että vapaus tarjota palveluja yli rajojen taataan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 56–62 artiklassa. Hyvin toimivista sisämarkkinoista kertyy ensinnäkin välitöntä etua palveluntoimittajille ja kuluttajilla EU:ssa, mutta ne ovat lisäksi tärkeä edellytys talouskasvulle, jonka voi odottaa hyödyttävän EU:n kaikkia kansalaisia hyvinvoinnin lisääntyessä ja sosiaaliturvan tason kohotessa.

2.

katsoo, että hyvin toimivat palvelujen sisämarkkinat ovat erityisen tärkeä seikka muihin jäsenvaltioihin rajoittuvilla alueilla vaikuttaville palveluntoimittajille.

3.

katsoo, että tärkeä lähtökohta palvelujen vapaalle liikkuvuudelle on se, että tiettyyn jäsenvaltioon sijoittautuneen palvelutoiminnan harjoittajan tulee pystyä tarjoamaan palveluja muissa jäsenvaltioissa samoin edellytyksin kuin ne, jotka vallitsevat sijoittautumismaassa. Yksi hyvin toimivien palvelualan sisämarkkinoiden edellytyksistä on lisäksi se, että kilpailun – myös rajat ylittävissä tilanteissa – ei pidä ensi kädessä perustua työvoimakustannuksiin vaan sellaisiin tekijöihin kuin toimitettavan palvelun laatu ja palveluntoimittajan toiminnan tehokkuus.

4.

toteaa, että jäsenvaltioiden välisistä eroavuuksista erityisesti palkkakustannuksissa johtuu, että työntekijöiden lähettäminen palvelujen vapaan liikkuvuuden perusteella saattaa aiheuttaa painetta palkkaehtojen alentamiseen maassa, mihin työntekijöitä lähetetään. Sikäli kuin työolojen ja -ehtojen perusteella kilpaillaan vilpillisesti saattaa seurauksena olla nk. sosiaalinen polkumyynti isäntävaltiossa. Sosiaalinen polkumyynti asettaa paineita laskea hintoja ja uhkaa näin yrityksiä, jotka eivät harjoita työntekijöiden lähettämistä.

5.

katsoo, että järkevä tasapaino yhtäältä palvelujen vapaan liikkuvuuden ja toisaalta lähetettyjen työntekijöiden suojelemisen sekä palkkojen polkumyynniltä ja sosiaaliselta polkumyynniltä suojelemisen välillä on edellytys sisämarkkinoiden toiminnan hyväksynnälle EU:n kansalaisten ja erityisesti niiden työntekijöiden parissa, jotka työskentelevät palvelualalla, missä työntekijöiden lähettäminen on yleistä ja oletettavasti yhä yleistymässä. Komitea korostaa kuitenkin, että sosiaalisen polkumyynnin torjumiseksi tehokkaasti tarvitaan toimenpiteitä myös itsenäisten ammatinharjoittajien ja digitaalisten alustojen kautta välitettävän työn tekijöiden suojelemiseksi.

6.

katsoo lisäksi, että järkevä tasapaino niiden intressien välillä, joita työntekijöiden lähettämistä koskevan direktiivin on tarkoitus palvella, on myös edellytys terveelle ja oikeudenmukaiselle kilpailulle palvelualalla rajat ylittävissä tilanteissa.

7.

voi tästä lähtökohdasta asettua kannattamaan periaatetta, jolle komission ehdotus rakentuu: samassa työpaikassa tehtävästä samasta työstä on saatava sama korvaus.

8.

katsoo, että tietämättömyys vastaanottavassa jäsenvaltiossa voimassa olevista työntekijöiden palkkaamista koskevista hallinnollisista vaatimuksista sekä vaikeudet, joita eräillä yrityksillä (erityisesti pk-yrityksillä) on niiden noudattamisessa, voivat estää rajat ylittävää palvelujen vapaata tarjontaa EU:ssa ja vaarantaa lähetettyjen työntekijöiden suojelemisen. Näitä ongelmia voitaisiin lievittää niin, että komissio ja jäsenvaltiot ottavat käyttöön selkeitä ja helppokäyttöisiä tiedotus- ja neuvontamekanismeja näitä kysymyksiä varten.

9.

jakaa komission kannan, että tarvitaan aikaraja, josta lähtien isäntämaan lainsäädäntöä sovelletaan lähetettyihin työntekijöihin täysimääräisesti. Komitea katsoo kuitenkin, että ei ole ratkaisevia syitä ottaa asetuksen N:o 883/2004 järjestely lähtökohdaksi määritettäessä aikarajaa, josta lähtien isäntämaan lainsäädäntöä on sovellettava lähetettyjä työntekijöitä koskeviin työsuhteisiin täysimääräisesti. Komitea katsoo, että aikarajaksi on työntekijöiden lähettämistä koskevassa direktiivissä säädettävä 12 kuukautta.

10.

katsoo lisäksi, että edellytykset sille, milloin isäntämaan lainsäädäntöä on sovellettava työsuhteeseen täysimääräisesti, eivät saa aiheuttaa sitä, että lähetetty työntekijä itse asiassa joutuu epäedullisempaan asemaan.

11.

toteaa, että komission ehdotuksen käsitteen ”vähimmäispalkka” korvaamisesta ”korvauksella” voi katsoa olevan hyvin yhdenmukainen Euroopan unionin tuomioistuimen mm. asiassa Sähköalojen ammattiliito ry (C-396/13) antaman tuomion ja tuomioistuimen kyseisessä asiassa käsitteestä ”vähimmäispalkka” tekemän tulkinnan kanssa.

12.

toteaa vaatimuksen, että ainoastaan pakollisia korvauksen muodostavia tekijöitä isäntämaassa saa ja tulee käyttää määritettäessä direktiivissä tarkoitettua korvausta kulloisessakin jäsenvaltiossa, tarkoittavan, ettei isäntämaan edelleenkään ole mahdollista vaatia, että työntekijöitä lähettävän työnantajan täytyy soveltaa työsuhteissaan ”normaaliksi” tai keskivertaiseksi katsottavaa korvausta vastaavasta työstä isäntämaassa.

13.

katsoo ehdotuksessa olevan myönteistä, että isäntämaassa lähetettyihin työntekijöihin sovellettavan korvauksen muodostavat tekijät on julkaistava virallisessa kansallisessa verkkosivustossa, joka jäsenvaltioiden tulee täytäntöönpanodirektiivin 5 artiklan mukaisesti perustaa tiedonsaannin parantamiseksi ennen työkomennukselle lähettämistä.

14.

katsoo kaiken kaikkiaan, että komission ehdotus käsitteen ”korvaus” käyttämisestä ”vähimmäispalkan” asemasta ja sen muut ehdotukset muutoksiksi kyseisessä osiossa tuovat työntekijöiden lähettämistä koskevaan direktiiviin järkevän tasapainon, kun ajatellaan yhtäältä palveluntoimittajien mahdollisuutta tarjota palveluita EU:ssa rajojen yli ilman perusteettomia esteitä ja toisaalta lähetettyjen työntekijöiden suojelemista sekä turvaa vilpilliseltä kilpailulta.

15.

katsoo kuitenkin, että täytyy tehdä selväksi, ettei työntekijöiden lähettämistä koskeva direktiivi sinällään millään tavoin vaikuta jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, kun on kyse oikeudesta päättää palkkausta koskevista kysymyksistä kulloisenkin työmarkkinamallin puitteissa.

16.

jakaa komission käsityksen, että velvoitteen soveltaa isäntämaan ehtoja rakennusalalla aihealueilla, jotka mainitaan työntekijöiden lähettämistä koskevan direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa, tulee olla yhtä lailla pätevä riippumatta siitä, säädetäänkö korvauksista laissa tai määrätäänkö niistä yleisesti sovellettaviksi julistetussa työehtosopimuksessa tai muun, 3 artiklan 8 kohdan ensimmäisessä tai toisessa alakohdassa tarkoitetun työehtosopimuksen mukaisesti.

17.

pyytää komissiota kiinnittämään huomiota työntekijöiden lähettämiseen moniportaisissa alihankintaketjuissa, joissa työnantajan vastuu on häivytetty ja joissa lähetetyt työntekijät jätetään toisinaan täysin ilman apua ja turvaa. Eurooppalainen hätärahasto voisi mahdollistaa nopean avun, jotta työntekijät voisivat palata lähtömaihinsa parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Komitea ehdottaa lisäksi, että perustetaan eurooppalainen rekisteri, johon jäsenvaltioissa palveluja tarjoavat yritykset ovat velvollisia kirjaamaan lähetetyt työntekijät viimeistään silloin, kun palvelun tarjoaminen alkaa.

18.

toteaa, että työnantajat aliarvioivat lähetettyjen työntekijöiden pätevyyden hyvin usein tahallisesti alemman palkkatason perustelemiseksi. Käytäntö tuskin häviää, sillä sen avulla voidaan kiertää velvoite yhdenvertaisesta palkkakohtelusta. Olisi tarpeen, että komissio tutkisi mahdollisuutta perustaa eurooppalainen ammatti- ja pätevyyshakemisto ongelman ratkaisemiseksi ja niiden työntekijöiden etujen suojelemiseksi, joilla ei ole tutkintoa tai todistusta.

19.

toteaa, että vuokratyöstä annettu direktiivi 2008/104/EY on täytynyt panna täytäntöön kaikissa jäsenvaltioissa joulukuun 5. päivään 2011 mennessä. Yksi direktiivin tavoitteista on suojella vuokratyöntekijöitä, ja se sisältää muun muassa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen palkkauksen, lomien ja työajan kaltaisten ehtojen osalta (5 artikla).

20.

yhtyy komission käsitykseen, että pitää asettaa velvoite soveltaa myös muuhun jäsenvaltioon sijoittautuneen vuokrayrityksen vuokratyöntekijöihin vuokratyödirektiivin sisältämää yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja että kyseessä on työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin mukainen työkomennus.

21.

panee merkille, että neljätoista kansallista parlamenttia / parlamentin kamaria yhdestätoista jäsenvaltiosta (Bulgaria, Kroatia, Latvia, Liettua, Puola, Romania, Slovakia, Tšekki, Unkari, Tanska ja Viro) on esittänyt perustellut lausunnot toissijaisuusperiaatteen toteutumisen arvioinnin perusteella, mikä tarkoittaa, että ehdotus on saanut nk. keltaisen kortin.

22.

toteaa, että työntekijöiden lähettämisestä annetussa direktiivissä säädetään, mitä työoloja ja -ehtoja koskevia isäntämaan sääntöjä muuhun jäsenvaltioon sijoittautunut palvelualan toimija on velvoitettu soveltamaan isäntämaahan lähettämiinsä työntekijöihin. Niin voimassa olevassa direktiivissä sen paremmin kuin muutosdirektiivissäkään ei ole tarkoitus yhdenmukaistaa po. ehtojen tasoa jäsenvaltioissa.

23.

huomauttaa, että direktiiviin voidaan tehdä muutoksia ainoastaan EU:n tasolla. Perussopimusmääräykset vapaudesta tarjota palveluja yli rajojen EU:ssa ja Rooma I -asetus eivät mahdollista päättämistä jäsenvaltiotasolla siitä, mitä työoikeudellisia ehtoja tulee soveltaa työkomennustilanteessa.

24.

toteaa, että täytäntöönpanodirektiivi – joka jäsenvaltioiden oli määrä saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöään 18. kesäkuuta 2016 mennessä – sisältää välineitä, joiden avulla jäsenvaltiot voivat rajoittaa työntekijöiden lähettämiseen liittyviä väärinkäytöksiä ja sosiaalista polkumyyntiä (kuten petoksia, sääntöjen kiertämistä sekä tiedonvaihtoa jäsenvaltioiden välillä). Komitea panee merkille, että tarkistettu työntekijöiden lähettämistä koskeva direktiivi ja täytäntöönpanodirektiivi ovat suuressa määrin toisiaan vahvistavia oikeudellisia välineitä, ja näin ollen se odottaa innokkaasti kattavaa arviointia täytäntöönpanodirektiivin voimaansaattamisen vaikutuksista ja seurauksista työntekijöiden lähettämiseen.

25.

korostaa lisäksi, että kysymys työntekijöiden lähettämiskäytäntöjä koskevan valvonnan johdonmukaisuudesta eri jäsenvaltioissa on edelleen ajankohtainen, sillä täytäntöönpanodirektiivissä säädetään vain kahdenvälisestä yhteistyöstä jäsenvaltioiden välillä. Komitea yhtyykin kantaan, jonka mukaan ehdotetun tarkistetun direktiivin tavoite – eli työntekijöiden lähettämistä koskevien sääntöjen yhteinen määritelmä – voidaan saavuttaa paremmin EU-tasolla.

26.

katsoo, että on vahvistettava rekisteröintitahojen tai sosiaalivakuutusjärjestelmien välistä tiedonvaihtoa lähettävässä ja vastaanottavassa jäsenvaltiossa sekä otettava käyttöön velvoite rekisteröityä sosiaalivakuutusjärjestelmään vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jotta voidaan torjua tehokkaasti työntekijöiden näennäinen lähettäminen, työntekijöiden näennäiseen lähettämiseen pyrkivien yritysten perustaminen sekä matalammista sosiaalivakuutusmaksuista johtuva epärehti kilpailu. Jos ilmenee, että yrityksiä aletaan perustaa nimenomaisesti työntekijöiden näennäistä lähettämistä varten, on harkittava vaatimusta vähimmäispalveluajasta, jonka työntekijän on ennen lähettämistä oltava töissä jäsenvaltiossa, josta heidän lähetetään.