9.5.2006   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 110/75

1.1

Euroopassa on viime aikoina alettu huolestua yhä enemmän nuorisorikollisuudesta. Se on eräs niistä rikosoikeudellisista ongelmista, joita on viime vuosisadalta lähtien jatkuvasti tarkkailtu kaikkialla maailmassa. On kuitenkin syytä todeta, että yhteiskunnan huomio kiinnittyy usein enemmän nuorten käyttäytymiseen kuin aikuisten tekoihin, varsinkin jos käyttäytyminen on kielteistä. Yhteiskunta on näin alkanut suhtautua erityisen tylysti nuorisorikollisiin. On niin ikään aiheellista huomauttaa, että nuoret ovat usein itse nuorisorikollisuuden uhreja. Koska nuorisorikollisuus mielletään Euroopassa tärkeäksi huolenaiheeksi, siihen on puututtava tehokkaasti. Ratkaisuissa on keskityttävä pääasiassa kolmeen seikkaan tai toimintalohkoon: nuorisorikollisuuden torjuntaan, seuraamus- ja kasvatustoimenpiteisiin sekä alaikäisten ja nuorten rikoksentekijöiden integroimiseen ja sopeuttamiseen uudelleen yhteiskuntaan.

1.2

ETSK:n mielestä tavoitteena tulisi olla nuorisorikollisuuden yhteisen torjuntastrategian laatiminen. Tähän päämäärään olisi kiinnitettävä Euroopan unionissa aiempaa enemmän huomiota, sillä ongelma koskettaa vaikutuksille erityisen altista väestönosaa (alaikäisiä ja nuoria, jotka usein kuuluvat sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa oleviin väestöryhmiin). Torjumalla nyt nuorisorikollisuutta ja puuttumalla alaikäisten ja nuorten tekemiin rikoksiin nuoret rikoksentekijät pyritään samalla sopeuttamaan uudelleen yhteiskuntaan ja torjutaan tulevaa aikuisrikollisuutta. Unioni on jo käynnistänyt hankkeita ja toimintalinjoja, jotka saattavat vaikuttaa välillisesti nuorisorikollisuuden torjuntaan (Luxemburgissa marraskuussa 1997 kokoontuneessa Eurooppa-neuvostossa hyväksytty Euroopan työllisyysstrategia, Nizzassa joulukuussa 2000 pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa hyväksytty Euroopan sosiaaliohjelma, Brysselissä maaliskuussa 2005 kokoontuneen Eurooppa-neuvoston hyväksymä eurooppalainen nuorisosopimus ja aktiivisen kansalaisuuden edistäminen jne.). Unioni on hyväksynyt useita nuorisoa koskevia sopimuksia ja päätöslauselmia (1), joilla niin ikään edistetään kyseisen väestönosan normaalia sopeutumista yhteiskuntaan. Silti kaivataan välineitä ja toimenpiteitä, joilla puututaan erityisesti nuorten tekemiin rikoksiin.

1.3

EU-maiden tilannetta ei ole helppo tarkastella, sillä kukin maa määrittelee nuorisorikollisuuden eri tavoin. Niinpä eräissä maissa käsite kattaa alaikäisen käyttäytymisen, joka täyttää lainsäädännössä tai rikoslaissa mainittujen rangaistavien tekojen tunnusmerkistön. Toisissa maissa, joissa nuoriso-oikeus perustuu kasvatus- ja hyvinvointimalleihin, oikeusjärjestelmän mukaan rangaistava alaikäisten toiminta kattaa myös teot, jotka aikuisten tekeminä kuuluisivat vain hallinto- tai siviilioikeuden piiriin tai eivät olisi lainkaan rangaistavia. (2) Seuraamusjärjestelmässä on myös huomattavia eroja, sillä tietyissä maissa nuorisolle on laadittu oma rikosoikeudellinen rangaistusjärjestelmänsä, kun taas toisissa maissa nuoriin sovelletaan samoja rangaistuksia kuin aikuisiin, joskin tietyin rajoituksin ja lievennyksin. Myös nuorten rikosoikeudellista vastuuta koskevat ikärajat poikkeavat toisistaan. Yläikäraja on tosin useissa maissa samankaltainen (18 vuotta, eräissä maissa ikäraja voidaan nostaa 21 vuoteen), mutta alaikärajassa on huomattavia eroja (sillä se vaihtelee 7 vuodesta 16 vuoteen). (3)

1.4

Kun otetaan huomioon edellä mainitut erot, voidaan todeta, että EU:n jäsenvaltioiden tilastollinen vertailu osoittaa nuorisorikollisuuden osuuden olevan keskimäärin 15 % kaikkien rikosten määrästä, vaikka tietyissä maissa osuus voi olla 22 %. On kuitenkin todettava, että nk. pimeät rikollisuusluvut (sellaisten rikollisten tekojen osuus tai määrä, jotka eivät tule virallista sosiaalista valvontaa harjoittavien elinten, toisin sanoen poliisin ja tuomioistuinten tietoon) ovat yleisempiä nuorten tekemien rikosten tapauksessa pääasiassa siksi, että teot ovat yleensä lieviä, ja usein myös uhrit ovat alaikäisiä, joten he eivät useinkaan käänny kyseisten tahojen puoleen.

1.5

Tilastojen kulloinkin osoittamista tuloksista huolimatta monissa unionimaissa on vallalla yleinen käsitys, että nuorisorikollisuus lisääntyy ja että nuoret syyllistyvät yhä vakavampiin rikoksiin. Niinpä kansalaiset vaativat entistä tehokkaampia valvontakeinoja, mikä on monissa maissa johtamassa nuoriso-oikeuden tiukentamiseen. Tämä edellyttää koordinointi- ja ohjaustoimenpiteitä, jotta ilmiöön voidaan puuttua unionin laajuisesti, sekä asianmukaista tiedotusta, jotta päästään eroon tämän lausunnon ensimmäisessä kohdassa mainitun liioitellun kielteisen käsityksen dramatiikasta ja ilmiö voidaan asettaa oikeisiin puitteisiinsa.

1.6

On toki tärkeää tutkia nuorisorikollisuuden syitä (aihetta käsitellään lyhyesti lausunnon seuraavassa osiossa), ja on paneuduttava ilmiön torjuntaan (johon niin ikään viitataan tässä lausunnossa ja todetaan, että torjunnassa on kuitenkin keskityttävä syiden poistamiseen). Tässä lausunnossa pyritään pääasiassa tarkastelemaan sellaisten nuorten tilannetta, jotka rikoslakia rikottuaan joutuvat tekemisiin nuoriso-oikeusjärjestelmän kanssa, sekä välineitä, joilla nuoria voidaan suojella, kasvattaa ja sopeuttaa heidät uudelleen yhteiskuntaan ja välttää poikkeavan käyttäytymisen uusiutuminen.

2.1

Nuorten rikoskäyttäytyminen johtuu lukuisista erilaisista syistä ja olosuhteista, eivätkä alan tutkijat ole asiasta kaikilta osin yksimielisiä. Tässä kiinnitetään huomiota erityisesti taloudellisiin ja sosiaalisiin ympäristötekijöihin liittyviin syihin ja olosuhteisiin, sillä ne ovat tämän lausunnon kannalta kiintoisimpia. Tällaisista yleisimmin hyväksytyistä syistä ja olosuhteista mainittakoon seuraavat.

2.1.1

Nuoret ovat lähtöisin rikkinäisistä kodeista, ja toisinaan myös perhe- ja työelämän yhteensovittaminen on vaikeaa. Tällaisissa tapauksissa on yhä yleisempää, ettei lapsiin kiinnitetä huomiota, heille ei aseteta rajoja eikä heitä valvota. Tämä johtaa toisinaan siihen, että tietyt nuoret pyrkivät kompensoimaan kyseiset puutteet liittymällä nuorten rikollisjoukkoihin tai jengeihin, joiden jäseniä yhdistävät hyvin erilaiset asiat (ideologia, musiikki, etninen alkuperä, urheilu jne.) mutta joille on tavallisesti ominaista lain rikkominen. Tällaisissa ryhmissä käyttäydytään usein epäsosiaalisesti (harjoitetaan ilkivaltaa ja piirrellään graffiteja) tai suorastaan väkivaltaisesti ja rikollisesti.

2.1.2

Myös yhteiskunnallis-taloudellinen syrjäytyminen tai köyhyys vaikeuttavat nuorten asianmukaista sosiaalistumista. Tällaisen syrjäytymisen osuus on suurinta siirtolaisperheiden nuorten keskuudessa (erityisesti ilman huoltajaa maahan tulleet nuoret altistuvat tällaiselle syrjäytymiselle) ja tietyissä suurkaupunkien ghetoissa, jotka ovat monesti suunnittelultaan epäinhimillisiä, mikä on omiaan herättämään alueiden asukkaissa ahdistusta ja aggressiivisuutta.

2.1.3

Nuoret ovat poissa koulusta tai menestyvät koulussa huonosti. He leimautuvat jo koulussa tai ”stigmatisoituvat” yhteiskunnallisesti, mikä monissa tapauksissa edistää ajautumista yhteiskunnan vastaiseen käytökseen tai rikollisuuteen.

2.1.4

Korkea nuorisotyöttömyys aiheuttaa usein turhautumista ja epätoivoa, jotka niin ikään ovat poikkeavan käyttäytymisen kasvualusta. (4)

2.1.5

Väkivaltaisten kuvien ja asenteiden välittäminen tiettyjen joukkoviestinten esittämissä ohjelmissa tai nuorille tarkoitetuissa videopeleissä on omiaan juurruttamaan nuoriin arvojärjestelmän, jossa väkivalta on hyväksyttävä keino.

2.1.6

Huumeiden ja vaarallisten aineiden käyttö pakottaa usein käyttäjänsä rikolliseen toimintaan, jolla hän rahoittaa riippuvuutensa. Sitä paitsi huumausaineiden alaisena tai niiden puutteessa tavanomaiset estot vähenevät tai katoavat. Tässä yhteydessä on myös mainittava kohtuuton alkoholinkäyttö (vaikka se olisi satunnaistakin), sillä se heijastuu erityisesti ilkivaltaan ja liikenneturvallisuutta vaarantaviin rikkomuksiin.

2.1.7

Persoonallisuus- tai käyttäytymishäiriöt ovat yhteydessä edellisessä kohdassa mainittuun tekijään tai esiintyvät erillisinä ilmiöinä. Niihin liittyy tavallisesti muita sosiaalisia tai ympäristötekijöitä, joiden vuoksi nuoret käyttäytyvät impulsiivisesti tai harkitsemattomasti eivätkä piittaa yhteiskunnan hyväksymistä normeista.

2.1.8

Jos nuorten koulutus on puutteellista eikä heille ole välitetty riittävästi yhteiskunnan kannalta myönteisiä arvoja tai kansalaistaitoja, kuten sääntöjen noudattaminen, yhteisvastuu, anteliaisuus, suvaitsevuus, toisten kunnioittaminen, itsekritiikki, empatia, tunne hyvin tehdystä työstä jne., ja kun nämä arvot on nyky-yhteiskunnassa korvattu utilitaristisemmilla arvoilla, kuten individualismi, kilpailu ja tavaroiden hillitön kuluttaminen, syntyy tietyissä olosuhteissa eräänlaista sosiaalista anomiaa eli normittomuutta.

2.2

Edellä luetellut tekijät ovat jossain määrin nuorisorikollisuuden taustalla kaikissa Euroopan unionin maissa, pitkälle kehittyneissä hyvinvointiyhteiskunnissa, joissa kuitenkin esiintyy hajanaisuutta ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden puutetta, joilla tämänkaltainen epäsosiaalinen tai poikkeava käyttäytyminen on selitettävissä.

2.3

Torjuttaessa väkivaltakäyttäytymistä ja puututtaessa nuorisorikollisuuteen yhteiskunnan on otettava käyttöön strategioita, joissa torjuntatoimenpiteet yhdistyvät muihin toimiin ja rangaistustoimenpiteisiin. Torjunta- ja toimintastrategioiden avulla kaikki alaikäiset ja nuoret on pyrittävä sosiaalistamaan ja integroimaan yhteiskuntaan pääasiassa perheen, yhteisön, vertaisryhmän, koulun, ammatillisen koulutuksen ja työmarkkinoiden välityksellä.

Oikeudellisten toimenpiteiden tai rangaistusten lähtökohdaksi on joka tapauksessa otettava seuraavat periaatteet: laillisuus, syyttömyysolettama, puolustautumisoikeus, kaikkinaisten takuiden mukainen oikeudenkäynti, yksityisyyden kunnioittaminen, oikeasuhtaisuus ja joustavuus. Sekä asian käsittelyn että toimenpiteen valinnan ja täytäntöönpanon on perustuttava periaatteeseen, jonka mukaan nuoren etu otetaan mahdollisimman hyvin huomioon  (5).

3.1

Perinteisten nuoriso-oikeusmallien avulla on ollut hyvin vaikea puuttua nykyaikaiseen nuorisorikollisuuteen, ja malleja on ollut hankala mukauttaa nykytilanteeseen. Eurooppalaiset nuorisorikosoikeuden järjestelmät ovat itse asiassa olleet todella hidastempoisia ja tehottomia sekä taloudellisesti kannattamattomia: pitkät odotusajat ovat olleet yleisiä, ja nuorten rikoksenuusijoiden määrä on ollut hyvin suuri. Samaan aikaan epävirallisen sosiaalisen valvonnan perinteiset tahot (koulu, perhe, työpaikka jne.) ovat vähitellen menettäneet tehoaan.

3.2

Eräissä valtiossa (varsinkin Pohjoismaissa) siirryttiin 1900-luvun alkuvuosina syntyneestä niin kutsutusta isällisestä suojelumallista, jossa nuorta rikoksentekijää pidettiin yhteiskunnallisesti epäterveenä (ja hänet sekoitettiin muihin suojelun puutteesta kärsiviin nuoriin), niin kutsuttuun kasvatus- tai hyvinvointimalliin, jolla yhteiskunta tai yhteisö on vastannut nuorisorikollisuuteen. Koska kyseessä on kuitenkin oikeusjärjestelmän ulkopuolinen malli, se ei tarjoa nuorelle tarvittavia oikeudellisia suojakeinoja.

3.2.1

Euroopan nuoriso-oikeusjärjestelmät ovat 80-luvulta lähtien vähitellen muuttuneet, kun maissa on otettu käyttöön niin kutsuttu vastuullisuusmalli. Tähän ovat vaikuttaneet useat nuoriso-oikeutta koskevat yleissopimukset ja kansainväliset sopimukset (Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1985 antamat vähimmäissäännökset nuoriso-oikeudesta, ”Beijingin säännöt”, Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1990 antamat suuntaviivat nuorisorikollisuuden torjumiseksi, ”Riadin suuntaviivat”, Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1990 antamat säännöt vapautensa menettäneiden nuorten suojelusta sekä Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus N:o R(87)20 yhteiskunnan vastauksesta nuorisorikollisuuteen). Prosessissa on erityisesti korostettava YK:n yleiskokouksen 20. marraskuuta 1989 hyväksymää lapsen oikeuksien yleissopimusta, jonka kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat ratifioineet ja josta siis on tullut yksi kyseisiä valtioita velvoittava säädös. Yleissopimuksen 37 ja 40 artikla liittyvät nyt tarkasteltavaan aiheeseen. Vastuullisuusmalli vahvistaa nuorten oikeudellista asemaa, ja nuoriso-oikeus tulee näin lähemmäksi aikuisten rikosoikeutta, kun nuorille annetaan samat oikeudet ja suojakeinot kuin aikuisille. Tarkoituksena on sovittaa kasvatukselliset ja oikeudelliset toimenpiteet toisiinsa ja soveltaa suojakeinoihin perustuvaa mallia sekä valtaosaltaan kasvatuksellisia toimenpiteitä. Nuorta on siis kaiken kaikkiaan pyritty ”kasvattamaan vastuuntuntoisesti”.

3.3

Edellä mainituista kansainvälisistä määräyksistä johdettu malli on vähitellen sisällytetty EU:n kaikkien 25 nykyisen jäsenvaltion lainsäädäntöön.

3.3.1

Vastuullisuusmalli pohjautuu seuraaviin periaatteisiin:

4.1

Nuorisorikollisuuteen voidaan siis puuttua myös muulla tavoin kuin sulkemalla nuori perinteisesti laitokseen. Uusissa kansainvälisissä suuntauksissa laitoshoito pyritäänkin korvaamaan tai sitä pyritään täydentämään siten, että nuorista huolehtiminen olisi entistä tehokkaampaa ja ennen kaikkea nuoren henkilökohtaisen ja yhteiskunnallis-ammatillisen kehityksen kannalta aiempaa kasvatuskeskeisempää. Tässä ei toki vähätellä vapausrangaistuksen kasvatuksellista arvoa silloin, kun se on välttämätöntä.

4.2

Euroopassa hyödynnetyt nuoriso-oikeuden hyvät käytännöt voidaan jakaa kolmeen perusteemaan: nuorisorikollisuuden torjunta, yhteisössä tai laitoksessa toteutettavat kasvatustoimet ja nuorten integroiminen yhteiskunta- ja työelämään.

4.2.1

Nuorisorikollisuuden torjuntaa on jo käsitelty edellä. Kasvatustoimet on mieluiten toteutettava siten, että henkilökunta tai instituutiot sijoittuvat nuoren omaan sosiaaliseen ympäristöön. Nuorelle on pyrittävä tarjoamaan koulutusta, jonka puute sai hänet aikoinaan rikkomaan rikoslakia. Eri alojen ammattilaisten on tutkittava perusteellisesti nuoren tilanne, jotta kyseiset puutteet saadaan selville ja tiedetään, miten nuorelle voidaan tarjota sellaiset ainekset, joiden avulla pienennetään nuoren riskiä syyllistyä uudelleen poikkeavaan käyttäytymiseen. Työ on ulotettava myös nuorten perheisiin: tarkoituksena on, että perheet tekevät yhteistyötä ja sitoutuvat nuorten kasvatukseen ja uudelleen sosiaalistamiseen.

4.2.2

Nuoret rikoksentekijät ovat — samaan tapaan kuin muut väestöryhmät, kuten vammaiset, etniset vähemmistöt ja ikääntyneet ihmiset — yhteiskunnasta syrjäytyneitä tai syrjäytymisuhan alaisia yhteisöjä. He tarvitsevat edellä mainittujen erityisten puutteidensa ja vaikeuksiensa vuoksi erityistukea etsiessään itseään, sillä muutoin he epäonnistuvat eivätkä sopeudu ympäristöönsä, mikä puolestaan lisää rikoksen uusimisvaaraa ja riskiä nuorten päätymisestä aikuisten rikosoikeusjärjestelmän piiriin.

4.2.3

Nuoria rikoksentekijöitä on siis autettava ja ohjattava sopeutumisprosessissa monin eri tavoin (yhteiskuntaan, kulttuuriin, kieleen jne. sopeutuminen). Ei ole olemassa yhtä ainoaa tietä, jolla taattaisiin nuorten rikoksentekijöiden integroituminen yhteiskuntaan, eikä myöskään ole pettämättömiä keinoja, joilla taattaisiin, ettei täysin integroitunut henkilö rikkoisi yhteiskunnan sääntöjä. Laaja yhteisymmärrys vallitsee kuitenkin siitä, että työelämään sijoittumisella on keskeinen sija pyrittäessä integroimaan nuoria rikoksentekijöitä yhteiskuntaan ja vakiinnuttamaan heidän taloudelliset ja sosiaaliset olonsa.

4.3

Kohdissa 3.2 ja 3.3 käsitellystä nuoriso-oikeusjärjestelmien kehittymisestä todettakoon ensinnäkin, että käsitteen rahalliseen korvaukseen perustuva oikeus (aiheutetun vahingon rahallinen korvaaminen) vastapainoksi ovat nousseet käsitys oikeudenmukaisen tilanteen palauttamiseen tähtäävästä oikeudesta (englannin restorative justice), joka on saanut alkunsa uhriin myönteisesti suhtautuvasta kriminaalipoliittisesta liikkeestä — viktimologiasta –, sekä uhrin rooli rikosoikeudellisessa prosessissa. Oikeudenmukaisen tilanteen palauttamiseen tähtäävässä oikeudessa uhri, syytetty ja yhteisö etsivät yhdessä ratkaisua rikollisen teon aiheuttaman konfliktin seurauksiin. Pyrkimyksenä on korvata vahinko, päästä sovintoon riidan osapuolten kesken ja vahvistaa kollektiivisen turvallisuuden tunnetta. Oikeudenmukaisen tilanteen palauttamiseen tähtäävä oikeus pyrkii suojelemaan sekä uhrin että yhteisön ja syytetyn etua: Uhrin etua vaalittaessa lainrikkojan on myönnettävä uhrille aiheuttamansa vahinko ja yritettävä korvata se. Yhteisön etua vaalittaessa pyritään kuntouttamaan lainrikkoja, ehkäisemään rikoksen uusiminen ja pienentämään rikosoikeudellisia kuluja. Syytetyn etua vaalittaessa asia ei etene rikosoikeuteen, mutta prosessissa syytetyllä on valtiosäännössä taatut oikeudet.

4.4

Vahingon korvaaminen toimii syytetyn kannalta lisäksi kasvattavasti, sillä se panee nuoren pohtimaan syyllisyyttään, kun hän joutuu suoraan tekemisiin uhrin kanssa. Tämä voi saada nuoren luopumaan tulevaisuudessa vastaavanlaisesta käyttäytymisestä. Malli on siis nuoriso-oikeusjärjestelmän kannalta ihanteellinen, sillä se ei juuri leimaa nuorta ja se on erittäin pedagoginen eikä niinkään rankaiseva.

4.5

Kahden viime vuosikymmenen aikana nuoriso-oikeuden menettelyt, seuraamukset ja tuomiot ovat siis kaiken kaikkiaan todella muuttuneet. Muut kuin rangaistusseuraamukset yleistyvät, esimerkiksi yhdyskuntapalvelu, vahingon korvaaminen, sovittelu uhrin tai yhteisön kanssa, josta nuori on lähtöisin, oppisopimuskoulutus tai huumausaineiden väärinkäytön ja muiden riippuvuuksien, kuten alkoholismin erityishoito. Tällaisten toimenpiteiden edistymistä ja niiden vaikutuksia nuoriin on valvottava jatkuvasti. Toimenpiteitä käytetään nykyisin yhä yleisemmin ja ne toteutetaan hyvin usein avohoitona tai puoliavoimena hoitona, jatkuvana valvontana, vapauden valvontana, elektronisena paikannuksena jne. tai yhdistelemällä useita toimenpidetyyppejä. Tästä huolimatta on edelleen hyvin yleistä, että nuori suljetaan kasvatuslaitokseen tai vankilaan.

4.6

Etenkin Euroopan suurkaupungeissa julkisuutta saaneet viimeaikaiset uudet ilmiöt (järjestäytynyt rikollisuus, nuorisojengit, ilkivalta, urheiluväkivalta, koulukiusaaminen, vanhempiin kohdistuva väkivalta, muukalaisvihaa lietsova käyttäytyminen, ääriryhmittymien käyttäytyminen, uusien rikollisuusmuotojen yhdistäminen sekä siirtolaisuus, huumausaineiden käyttö jne.) ovat saaneet aikaan sen, että viime vuosina eräissä Euroopan maissa on oltu taipuvaisia tiukentamaan nuorisorikosoikeutta kiristämällä ankarimpia seuraamuksia, sulkemalla nuoret erilaisiin laitoksiin ja jopa asettamalla nuoren rikoksentekijän vanhemmat tietynlaiseen vastuuseen.

4.6.1

Tässä yhteydessä on syytä mainita nuorisorikoslain uudistukset: Alankomaissa 1995 ja Ranskassa 1996 sekä Yhdistyneessä kuningaskunnassa 1994 (Criminal Justice Act). Yhdistyneen kuningaskunnan rikoslakiuudistuksella 15–18-vuotiaille nuorille langetettavaa ankarinta vapausrangaistusta pidennettiin yhdestä kahteen vuoteen ja säädettiin myös 12–14-vuotiaiden sulkemisesta erilaisiin laitoksiin kuudesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Samalla otettiin käyttöön nk. parenting order, jonka nojalla sellaisten nuorten rikoksentekijöiden vanhemmat tai sellaisten nuorten vanhemmat, joista on esimerkiksi merkintä poliisin kirjoissa luvattoman koulusta poissaolon vuoksi, voidaan velvoittaa käymään enintään kolmen kuukauden ajan kerran viikossa kasvatuskurssilla. Jos vanhemmat laiminlyövät toistuvasti kasvatusvelvollisuutensa, heille voidaan langettaa jopa 1 000 punnan sakko.

4.6.2

Tällaisissa säännöksissä on ongelmallista se, että ne merkitsevät nuoren vapauttamista vastuusta, vaikka ”vastuullistavan” rikoslain uuden käsityksen mukaan juuri nuori olisi saatava korvaamaan aiheuttamansa vahinko. Tästä koituu sitä paitsi vanhemmille (erityisesti vähävaraisille vanhemmille, joilla siis on vähiten mahdollisuuksia huolehtia lapsistaan ja valvoa heitä) perusteetonta vahinkoa, jos he eivät pysty todistamaan syyttömyyttään. Vanhempia onkin autettava kasvattamaan lapsiaan oikein, eikä heille pidä sälyttää aiheettomasti syyllisyydentunnetta.

4.6.3

Eräissä maissa on puolestaan otettu uudelleen esiin käsitteitä, joista luultiin jo päästyn eroon 80-luvulla. Nuoret voidaan sulkea hoitoon laitoksiin, joissa on huollettavana myös suojelun tarpeessa olevia nuoria. Lastensuojelu ja nuoriso-oikeusjärjestelmä sekoitetaan siis jälleen toisiinsa.

5.1

Euroopan neuvosto on käsitellyt nimenomaan nuoriso-oikeutta useita kertoja (joista korostettakoon erityisesti edellä mainittua Euroopan neuvoston ministerikomitean suositusta N:o R(87)20 yhteiskunnan vastauksesta nuorisorikollisuuteen ja ministerikomitean suositusta Rec(2003)20 nuorisorikollisuuden uusista hoitokeinoista ja nuoriso-oikeuden asemasta (6)). EU:n toimielimet ovat puolestaan vain sivunneet aihetta tarkastellessaan muita, yleisluonteisempia kysymyksiä, kuten rikollisuuden torjuntaa.

5.2

Tässä lausunnossa käsiteltävää aihetta voidaan Euroopan unionin ja Euroopan yhteisön perustamissopimusten pohjalta lähestyä kahdelta suunnalta: aihetta sivutaan Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osastossa, jonka otsikkona on ”Määräykset poliisiyhteistyöstä ja oikeudellisesta yhteistyöstä rikosasioissa”, sekä Euroopan yhteisön perustamissopimuksen XI osastossa ”Sosiaalipolitiikka, koulutus, ammatillinen koulutus ja nuoriso”.

5.2.1

Poliisiyhteistyö ja oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa perustuvat Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 29 artiklaan ja sitä seuraaviin artikloihin eli tavoitteeseen antaa kansalaisille korkeatasoinen suoja vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvalla alueella. Sopimuksessa määrätään hallitustenvälisistä poliisi- ja oikeudellisista yhteistyömuodoista rikosasioissa ja mainitaan muun muassa sekä järjestäytyneen että muunlaisen rikollisuuden ehkäiseminen ja torjuminen. Komissio julkaisi 30. huhtikuuta 2004 vihreän kirjan rikosoikeudellisten seuraamusten lähentämisestä, vastavuoroisesta tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta Euroopan unionissa. Tällä keskusteluasiakirjalla komissio pyrki selvittämään, aiheuttavatko EU:n erilaiset järjestelmät ongelmia jäsenvaltioiden oikeudelliselle yhteistyölle, ja kartoittamaan seuraamusten vastavuoroisen tunnustamisen tiellä olevat esteet. Asiakirjassa ei mainita lainkaan nuorisorikollisuutta eikä nuoriso-oikeusjärjestelmää, vaikka mikään ei kuitenkaan estäisi soveltamasta niihin vihreän kirjan johdanto-osassa lueteltuja tavoitteita ja asiakirjassa mainittuja seuraamuksia — sekä vapausrangaistuksia että vaihtoehtoisia seuraamuksia — ja välitysmenettelyä.

5.2.2

Tässä yhteydessä voidaan mainita myös Euroopan komission 22. heinäkuuta 2002 hyväksymä AGIS-puiteohjelma (7), jolla edistetään poliisi-, tulli- ja oikeudellista yhteistyötä rikosasioissa ja tuetaan alan ammattilaisten toimia kehitettäessä alalle Euroopan laajuista toimintalinjaa. Puiteohjelman voimassaoloaikana on tehty aloitteita lainsäädännön vastavuoroisesta tunnustamisesta ja hyvistä käytännöistä nuorisorikollisuuden torjunnan ja nuoriso-oikeuden alalla.

5.2.3

Mainitsemisen arvoinen on myös EU:n neuvoston 28. toukokuuta 2001 Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osastoa soveltamalla tekemä päätös eurooppalaisen rikoksentorjuntaverkoston perustamisesta. (8) Säädös kattaa kaikki rikostyypit, mutta siinä kiinnitetään erityistä huomiota nuorisorikollisuuteen (9), kaupunkirikollisuuteen ja huumausaineisiin liittyvään rikollisuuteen.

5.2.4

Sosiaalipolitiikkaa, koulutusta, ammatillista koulutusta ja nuorisoa käsittelevässä Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 137 artiklassa korostetaan yhteisön toimielinten toimia edistettäessä työmarkkinoilta syrjäytyneiden henkilöiden integroimista ja sosiaalisen syrjäytymisen torjumista. Kuten edellä todetaan, yhteiskuntaan ja työelämään sopeutuminen sekä yhteiskuntaan integroituminen ovat epäilemättä kaksi keskeistä tekijää nuorisorikollisuutta ehkäistäessä ja torjuttaessa. Eurooppa-neuvostoon kokoontuneet valtion- ja hallitusten päämiehet sekä yhteisön toimielimet ovat hyväksyneet lukuisia alan strategioita, toiminta- ym. ohjelmia ja hankkeita, joista muutamiin on jo viitattu tämän lausunnon kohdassa 1.2. Niistä kannattaa korostaa ESR:n tavoite 1:n piiriin kuuluvaa syrjinnän torjuntaan tähtäävää toimintaohjelmaa (10), koska se liittyy läheisimmin nuoriin rikoksentekijöihin.

5.3

Euroopan parlamentti on puolestaan toiminut monin tavoin lastensuojelun alalla, tosin unionin lainsäädäntöohjelman puitteissa. Se on laatinut lukuisia päätöslauselmia, joista mainittakoon erityisesti nk. lapsen oikeuksien eurooppalainen peruskirja. Parlamentti hyväksyi sen 8. heinäkuuta 1992 antamallaan päätöslauselmalla A3-0172/1992. Sen kohdissa 8.22 ja 8.23 todetaan, että rikosoikeudellisen prosessin osapuolena olevilla nuorilla on suojakeinoja, ja tunnustetaan periaatteet ja perusteet, joihin nuorille rikoksentekijöille langetettavien seuraamusten ja heihin sovellettavien toimenpiteiden on perustuttava.

6.1

Kuten edellä todetaan, monet Euroopan kansalaiset ovat huolestuneita nuorisorikollisuudesta. Ihmiset tiedostavat lisäksi selvästi, että nuorisorikollisuus on Euroopan maiden yhteinen ongelma ja että unionin toimielinten olisi syytä puuttua siihen. Tämä käy ilmi vuonna 2001 valmistuneesta Eurobarometri-tutkimuksesta (jossa kartoitettiin ensi kerran jäsenmaiden sisäistä turvallisuutta). Tutkimuksen mukaan 45 prosenttia Euroopan kansalaisista katsoi, että nuorisorikollisuuden torjumisen olisi kuuluttava kansallisten viranomaisten ja EU:n toimielinten yhteiseen toimivaltaan.

6.2

Kuten edellä todetaan, YK ja Euroopan neuvosto ovat antaneet useita kansainvälisiä määräyksiä nuorisorikollisuudesta ja nuoriso-oikeudesta. Niiden velvoittava vaikutus on kuitenkin vähäinen tai olematon (jo mainittua lapsen oikeuksien yleissopimuksen muodostamaa poikkeusta lukuun ottamatta), ja niissä kansainväliselle yhteisölle asetetaan vain yhteiset vähimmäisvaatimukset. Koska Euroopan unioni on pitkälle kehittynyt ja sisäisesti sangen yhtenäinen, sen olisi omalla alueellaan asetettava tavoitteekseen täydentää ja tehostaa kansainvälisesti sovittuja periaatteita. Lähtökohdaksi olisi epäilemättä otettava kansainväliset määräykset.

6.3

EU-maat voisivat hyödyntää nuorisorikollisuutta koskevien politiikkojensa eri osa-alueilla — nuorisorikollisuuden torjunta, nuoriso-oikeus, nuorten suojelu ja yhteiskuntaan sopeuttaminen — jäsenvaltioiden kokemuksia ja hyviä käytäntöjä, varsinkin kun nuorisorikollisuuden syyt ja ilmenemismuodot ovat yhä useammin samantapaisia eri jäsenvaltioissa (huumausaineiden väärinkäyttö, muukalaisvihamielinen käyttäytyminen, urheiluväkivalta, rikosten teossa käytetty uusi teknologia, kaupungeissa harjoitettava ilkivalta jne.).

6.4

Euroopan yhdentymisprosessiin liittyvät tekijät, kuten rajojen poistuminen ja henkilöiden vapaa liikkuvuus, puoltavat myös tarvetta antaa yhteiset säännöt nuoriso-oikeudesta. Nuoret voivat liikkua vapaasti yhteisössä maasta toiseen, tuhansien kilometrien mittaisista 25 jäsenvaltion rajaseuduista puhumattakaan. Jos alan kansallinen lainsäädäntö ja toimintaperiaatteet olisivat nykyistä yhtenäisempiä tai paremmin koordinoituja, saatettaisiin välttää tai pienentää liikkuvuuden lisääntymiseen liittyviä tiettyjä riskejä tai uusia tilanteita (kuten mahdollisuus, että nuori rikoksentekijä oleskelee tietyssä EU-maassa ja hänet tuomitaan rikoksesta toisessa EU-valtiossa).

6.5

Koska maat toisaalta usein testaavat aikuisten rikoslakiin tehtäviä uudistuksia nuoriso-oikeusjärjestelmän avulla, nuoriso-oikeusjärjestelmien koordinointi ja lähentäminen toisiinsa saattaisi puolestaan helpottaa kansallisten rikoslakien lähentämistä, joka — kuten edellä todetaan — sisältyy jo Euroopan unionin tavoitteisiin ja jossa on tapahtunut huomattavaa edistystä (eurooppalainen pidätysmääräys, rikosoikeudellisten seuraamusten vastavuoroinen tunnustaminen ja täytäntöönpano jne.). Nuorisorikoslainsäädäntö on sitä paitsi suhteellisen tuoretta (vanhimmat lait ovat peräisin 1900-luvun alkupuolelta), joten lainsäädännön lähentämisprosessin käynnistäminen ei herättäne yhtä suurta vastustusta eikä liene yhtä ongelmallista kuin kajoaminen aikuisten rikoslakijärjestelmiin pitkine perinteineen, joihin ovat vaikuttaneet syvälle järjestelmiin juurtuneet historialliset, kulttuuriset ja oikeudelliset syyt.

6.6

Ei myöskään saisi vähätellä sitä, että yhteisön viitekehys saattaisi rajoittaa edellä todettua taantumuksellista suhtautumista nuorisorikollisuuteen ja nuorten rikosoikeusjärjestelmään tai estää tällaiset tietyissä jäsenvaltioissa ilmenneet suuntaukset.

6.7

Tarkasteltaessa EU-maille yhteisten ilmiöiden torjuntaa ja niiden sosiaalisia näkökohtia tai nuorisorikollisuudesta langetettavia oikeudellisia ym. seuraamuksia, on suositeltavaa ryhtyä laatimaan alalle yhteisiä toimintapuitteita. Euroopan neuvosto on esittänyt tämänsuuntaisen kehotuksen suosituksessaan Rec(2003)20, jossa todetaan ”tarve antaa erityisesti nuoriin sovellettavat, muista poikkeavat Euroopan laajuiset säännöt yhteisössä langetettavista seuraamuksista ja siellä sovellettavista toimenpiteistä sekä vankeinhoitosäännöt”.

7.1

Tämän lausunnon pohjalta voidaan esittää seuraavat pääasialliset tai ohjeelliset suuntaviivat:

7.1.1

Kaikissa EU:n jäsenvaltioissa esiintyy jossain määrin suhteellisen samankaltaisia ilmiöitä, joihin on myös puututtava samantapaisesti: epävirallisen sosiaalisen valvonnan perinteisten tahojen (perheen, koulun, työpaikan) kriisi, suurkaupunkeihin muodostuneet ghetot, joiden asukkaista valtaosa on vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta, nuorisorikollisuuden uudet muodot (perhe- ja kouluväkivalta, nuorisojengit, kaupungeissa harjoitettava ilkivalta), huumausaineiden ja alkoholin väärinkäyttö jne.

7.1.2

EU:n jäsenvaltioiden nuoriso-oikeusjärjestelmät ovat 1970- ja 1980-luvuilta lähtien vähitellen lähentyneet toisiaan edellä kohdassa 3.2.1 mainittujen kansainvälisten määräysten pohjalta. Alaa on vallannut nk. vastuullisuusmalli, joka tavallisesti yhdistetään oikeudenmukaisen tilanteen palauttamiseen tähtäävään oikeuteen. Jäsenvaltioiden välillä on tästä huolimatta edelleen merkittäviä eroja (joista huomattavin on siis nuorten rikosoikeudellista vastuuta koskeva ikäraja).

7.1.3

Tässä asiakirjassa on jo tarkasteltu yksityiskohtaisesti niitä hyvin erilaisia syitä, joiden vuoksi on suositeltavaa pyrkiä vähitellen yhtenäistämään nuorisorikollisuuden torjunta, nuorten suojelu sekä nuorisorikollisuuteen ja nuoriso-oikeusjärjestelmään liittyvä toiminta. Jäsenvaltioissa vallitsevat siis samantapaiset sosioekonomiset ja poliittiset olosuhteet, niiden oikeusperinteet ovat joskus hyvin samantapaisia eikä niiden välillä toisinaan ole ainakaan ylitsepääsemättömiä eroja. Lisäksi maiden harjoittama sosiaalipolitiikka, joka rahoitetaan tai jota tuetaan yhteisön talousarviosta, vaikuttaa välillisesti nuorisorikollisuuden torjuntaan.

7.1.4

Myös monet muut tekijät puoltavat lähentämisprosessia, koordinointia ja kokemustenvaihtoa.

7.1.4.1

Nuorisorikollisuuteen ja nuoriso-oikeuteen liittyvät toimet eivät kuulu pelkästään oikeuden alaan (jolla erilaiset oikeusjärjestelmät ja perinteet saattavat muodostua edellä mainitun prosessin kompastuskiveksi), vaan niiden on pyrittävä olemaan monialaisia ja usean instituution välisiä. Toiminnassa on huomioitava myös muunlainen tietämys, kuten yhteiskunta- ja käyttäytymistieteet, sekä hyvin erilaiset instituutiot, viranomaiset ja organisaatiot (keskus-, alue- ja paikallishallinto, monenlaiset sosiaalipalvelut, poliisiviranomaiset ja oikeuslaitos, voittoa tavoittelemattomat organisaatiot, yritysten sosiaaliseen vastuuseen liittyvien hankkeiden parissa työskentelevät yksityisyritykset, perheenjäsenten muodostamat yhdistykset, talous- ja yhteiskuntaelämän toimijat jne.). Edellä luetellut tahot eivät useinkaan liiemmin koordinoi toimintaansa.

7.1.4.2

Tietoyhteiskunta, tekniikan kehittyminen, rajojen ylittämisen helppous ja muut samantapaiset tekijät ovat epäilemättä edistäneet huomattavasti kohdassa 7.1.1 lueteltujen ilmiöiden yleistymistä. (11) Mutta ei myöskään saa vähätellä rikollisen käyttäytymisen yksinkertaista ”tartuntavaikutusta” (jota tapahtumista uutisoiminen joukkoviestimissä tehostaa). Kaikki nämä muutokset tapahtuvat erittäin nopeasti, eivätkä Euroopan maat voi olla reagoimatta niihin.

7.2

Kaiken edellä esitetyn perusteella ETSK katsoo, että nuorisorikollisuutta ja nuoriso-oikeutta koskevaa yhteisön politiikkaa olisi ryhdyttävä hahmottamaan seuraavasti:

7.2.1

On välttämätöntä saada nuorisorikollisuuden tilasta kaikissa kahdessakymmenessäviidessä EU-maassa ajantasaisia ja vertailukelpoisia lukuja, joiden avulla päästään luotettavaan selvyyteen siitä, millaisen ilmiön kanssa ollaan tekemisissä, mikä on ongelman todellinen laajuus ja millaisin eri keinoin siihen voidaan puuttua. Muiden muuttujien lisäksi on otettava huomioon, että rikoksia tekevien poikien ja tyttöjen välillä saattaa olla eroja.

7.2.2

Laadullisesti tarkasteltuna komitean mielestä kaikkien jäsenvaltioiden on myös aiheellista ottaa käyttöön yhteiset vähimmäisvaatimukset tai ohjeet aina nuorisorikollisuuden torjuntatoimista ja nuorten tekemien rikosten poliisi- ja oikeuskäsittelystä nuorten uudelleenkasvatukseen ja uudelleen sosiaalistamiseen. Vaatimusten lähtökohdaksi olisi otettava lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaiset, erityisesti sen 37 ja 40 artiklassa määrätyt periaatteet, sekä tämän lausunnon kohdassa 3.2.1 mainittuihin yleissopimuksiin sisältyvien alan kansainvälisten suuntaviivojen mukaiset periaatteet ja kehitettävä itse vaatimuksia ja niiden täytäntöönpanoa edelleen näistä lähtökohdista käsin.

7.2.3

Ensimmäinen askel vähimmäisvaatimuksia laadittaessa olisi saada mahdollisimman tarkkaa tietoa kussakin jäsenvaltiossa vallitsevasta tilanteesta ja jäsenvaltioiden kokemuksista. Tietoa voidaan hankkia eri tavoin, mutta sitä voitaisiin saada lähettämällä kullekin jäsenvaltiolle kyselylomake. Lomakkeiden palauttamisen jälkeen prosessia voitaisiin täydentää järjestämällä asiantuntijoista ja alan ammattilaisista koottavien ryhmien tapaamisia, joissa vaihdettaisiin kokemuksia ja kerrottaisiin hyvistä käytännöistä. Tapaamiset voitaisiin vakiinnuttaa luomalla asiantuntijaverkosto, jonka kokoonpano ja tehtävät mukautettaisiin kulloisiinkin erityistavoitteisiin. Komission olisi syytä julkaista aiheesta käytävän keskustelun ja pohdintojen ohjenuoraksi vihreä kirja. Tällä tavoin keskusteluun voisivat osallistua mahdollisimman monet instituutiot, organisaatiot ja yksityishenkilöt.

7.2.4

Samanaikaisesti edellisessä kohdassa mainittujen toimien kanssa tai vähintään jäsenvaltioiden nuoriso-oikeusjärjestelmien tutustumis- ja lähentämisprosessin seuraavana askelena olisi hyvä perustaa nuorisorikollisuuden eurooppalainen seurantakeskus. Se helpottaisi sekä ilmiön jatkuvaa tutkimista että tutkimustuloksista tiedottamista. Se myös avustaisi ja tukisi päätöksenteosta vastaavia toimivaltaisia viranomaisia ja instituutioita. Olisi siis pyrittävä siihen, etteivät tutkimus ja tiedonkeruu johtaisi pelkkiin akateemisiin tuloksiin, vaan niitä voitaisiin hyödyntää todellisista politiikoista ja strategioista päätettäessä. (12)

7.3

Koska nuorisorikollisuuteen ja nuoriso-oikeuteen vaikuttavat kysymykset kuuluvat useaan Euroopan unionin politiikanlohkoon (vapaus, turvallisuus ja oikeusasiat, nuorisopolitiikka, perus- ja ammattikoulutus, työllisyys ja sosiaaliasiat), asianomaisten yksiköiden ja virastojen toimintaa on lisäksi koordinoitava, jotta nuorten tekemiä rikoksia voitaisiin käsitellä nykyistä asianmukaisemmin monialaisesti ja monissa eri instituutioissa, kuten lausunnossa on jo useaan kertaan todettu.

7.4

Nuorisorikollisuuden erityispiirteet, dynaamisuus ja taipumus muuttaa muotoaan edellyttävät nuorten parissa työskenteleviltä alan ammattilaisilta ja muilta toimijoilta — tuomareilta, syyttäjiltä, asianajajilta, poliisilta, virkamiehiltä, sovittelijoilta, kasvattajilta, toimeenpanohenkilöstöltä jne. — mahdollisimman pitkälle erikoistunutta ammatillista koulutusta sekä jatkuvaa ajan tasalla pysymistä. EU:n toimielinten on otettava tällä saralla ohjat käsiinsä ja luotava edellä mainittuja mekanismeja (asiantuntijaverkostoja, seurantakeskus jne.) sekä otettava käyttöön niitä täydentäviä toimenpiteitä, kuten eri jäsenvaltioissa toimivien alan ammattilaisten liikkuvuutta edistäviä vaihto-ohjelmia, verkottumisvälineitä, verkko-oppimisen kaltaisia uusia etäopetusmuotoja jne. Näiden konkreettisten koulutustarpeiden kattamiseksi olisikin toteutettava yhteisön ohjelmia. Ei pidä myöskään unohtaa, että EU:n toiminnan edistyminen nuorisorikollisuuden alalla lisäisi alasta saadun tiedon arvostusta ja edistäisi alan tutkimusta eurooppalaisissa yliopistoissa, jotka olisi huomioitava prosessin kaikissa vaiheissa.

7.5

Koska tarkasteltavalla ongelmalla on myös ilmeinen sosiaalinen ja kansalaisulottuvuus, ei pidä vähätellä kaikkien välittömästi alaan liittyvien kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden ja toimijoiden osallistumista prosessin kaikkiin vaiheisiin (kolmannen sektorin organisaatiot, yhdistykset, perheet, kansalaisjärjestöt jne.). Niille on tarjottava tilaisuus osallistua EU:n mahdollisten ohjelmien ja strategioiden suunnitteluun ja täytäntöönpanoon.

7.6

Lausunnon kohdassa 1.1 mainittua kolmatta keskeisestä seikkaa eli alaikäisten ja nuorten rikoksentekijöiden yhteiskuntaan integroimista ja uudelleen sopeuttamista koskevissa yhteisön tulevissa politiikoissa olisi otettava huomioon myös työntekijä- ja työnantajajärjestöjen rooli sekä niiden erityiset vuoropuheluväylät päätettäessä keinoista, joilla mahdollistetaan yhteiskunnasta syrjäytyneiden nuorten integroituminen ja sopeutuminen yhteiskunta- ja työelämään. Kaikkien sidosryhmien on siis sitouduttava toimintaan, koska integroituminen yhteiskunta- ja työelämään on yksi tärkeimmistä keinoista sopeuttaa nuoret rikoksentekijät uudelleen yhteiskuntaan.

7.7

ETSK on tietoinen siitä, että kaikkien näiden toimintaperiaatteiden toteuttamiseen on osoitettava talousarviosta tarvittavat määrärahat. Euroopan komission on siis varattava budjettikohtia nuorten suojelun tukemiseen ja nuorisorikollisuuden torjuntaan sekä nuorille rikoksentekijöille tarkoitettuihin toimiin joko jo käynnissä olevien hankkeiden tai toimintalinjojen muodossa (kuten toimet, joiden tarkoituksena on poistaa sosiaalinen syrjäytyminen, tukea nuorisoa ja edistää nuorten integroimista yhteiskunta- ja työelämään) (13) tai erityisesti tässä tarkoitettujen päämäärien toteuttamiseen suunnattavien ohjelmien muodossa.