92001E3459

KIRJALLINEN KYSYMYS E-3459/01

esittäjä(t): Charles Tannock (PPE-DE)ja Theresa Villiers (PPE-DE) komissiolle

(4. tammikuuta 2002)

Aihe: Kasvu- ja vakaussopimuksen soveltaminen

Komission asiakirjaa EU:n talous: vuoden 1999 katsaus (A5-0041/2000) koskevan mietinnön johdanto-osan 1 kappaleessa Euroopan parlamentti pyytää, että neuvosto talouspolitiikan

laajoja suuntaviivoja laatiessaan muotoilisi täystyöllisyyden saavuttamiseen tähtääviä toimintalinjoja, myös mikrotaloudellisia toimintalinjoja, jotka ovat yhdenmukaisia hintatason vakauden ja tasapainoisen talousarvion tavoitteiden kanssa talouden kokonaissyklissä.

Uskooko komissio, että kasvu- ja vakaussopimuksen taustalta löytyvät juuri nämä päämäärät ja missä jäsenvaltioissa on niiden saavuttaminen komission mielestä vähiten todennäköistä?

Voiko komissio kertoa, mitä logiikkaa on säännössä, joka estää yksityistämisistä saatujen tulojen vähentämisen budjettialijäämistä, kun otetaan huomioon, että sen lisäksi, että yksityistämisillä voidaan kiihdyttää taloudellista toimeliaisuutta ja parantaa talouden tehokkuutta, julkisen omaisuuden myynti tuottaa todellista, ei kuviteltua, hyötyä valtionkassoille ja se vaikuttaa olevan sopusoinnussa edellä hahmoteltujen talouspoliittisten päämäärien kanssa?

Pedro Solbes Miran komission puolesta antama vastaus

(25. tammikuuta 2002)

Kasvu- ja vakaussopimuksen päätavoitteena on varmistaa julkisen talouden moitteeton hoito, jotta voidaan turvata kestävä vahva kasvu ja sen myötä edistää työllisyyttä. Tällä tavoin kansallisella finanssipolitiikalla tuetaan vakauteen tähtäävää rahapolitiikkaa sekä varmistetaan, että jäsenvaltiot selviytyvät tavanomaisista suhdannevaihteluista ilman liiallisia alijäämiä.

Euroalueen maiden julkisen talouden rahoitusasemat ovat vahvistuneet viime vuosina. Ne maat, jotka ensimmäisinä täyttivät talous- ja rahaliiton (EMU) kolmanteen vaiheeseen siirtymisen edellytykset, nimettiin perustamissopimuksen määräysten mukaisesti vuonna 1997. Tuona vuonna julkisen talouden alijäämä oli euroalueen maissa keskimäärin 2,6 prosenttia suhteessa BKT:hen, mutta vuonna 2000 se oli supistunut 0,8 prosenttiin suhteessa BKT:hen. Suurin osa jäsenvaltioista on nyt saanut julkisen talouden rakenteellisen rahoitusasemansa lähelle tasapainoa tai ylijäämäiseksi, kuten kasvu- ja vakaussopimuksessa edellytetään. Muutaman jäsenvaltion (Saksa, Ranska, Italia ja Portugali) rahoitusasemat ovat kuitenkin edelleen alijäämäisiä. Tämä merkitsee, että vahvistamispyrkimyksiä on edelleen jatkettava keskipitkällä aikavälillä, kuten keskipitkän aikavälin vakausohjelmissa on suunniteltukin.

Vaikka julkisen talouden nettoluotonannossa ei oteta huomioon yksityistämisestä saatuja tuloja Euroopan kansantalouden tilinpitojärjestelmän (EKT) mukaisesti, järjestelmä ei kuitenkaan millään tavoin vaaranna yksityistämisen tehokkuutta tai järkevyyttä. On huomattava, että kassaperusteisen julkisen talouden tilinpidon käytännöstä poiketen EKT:n kaltaisissa talouden tilinpitojärjestelmissä tehdään ero rahoitustaloustoimien ja muiden kuin rahoitustaloustoimien välille sekä rahoitusvarojen ja muiden kuin rahoitusvarojen välille. Julkisen yhtiön yksityistäminen eli rahoitusvarallisuuden (yhtiön osakkeiden) myynti käteistä (myös rahoitusvarallisuutta) vastaan on tyypillinen rahoitustoimi, joka ei vaikuta julkisen talouden nettovarallisuuteen tai tulonjakoon talouden eri sektoreilla. Kun yksityistämisestä saatavat tehokkuusedut alkavat vaikuttaa talouteen, se ilmenee muun muassa veropohjan ja valtion tulojen kasvuna. Lisäksi olisi muistettava, että yksityistämistulojen avulla voidaan supistaa Maastrichtissa määriteltyä bruttovelkaa.