Asianosaiset
Tuomion perustelut
Päätöksen päätösosa

Asianosaiset

Asiassa T-308/00 RENV,

Salzgitter AG , kotipaikka Salzgitter (Saksa), edustajinaan asianajajat J. Sedemund ja T. Lübbig,

kantajana,

jota tukee

Saksan liittotasavalta , asiamiehinään M. Lumma ja A. Wiedmann, avustajanaan asianajaja U. Karpenstein,

väliintulijana,

vastaan

Euroopan komissio , asiamiehinään aluksi V. Kreuschitz ja M. Niejahr, sittemmin Kreuschitz ja T. Maxian Rusche,

vastaajana,

jossa on kyseessä valtiontuesta, jonka Saksa on myöntänyt Salzgitter AG:lle, Preussag Stahl AG:lle ja rauta- ja terästeollisuuden alalla toimiville yhtymän tytäryhtiöille, jotka nykyisin tunnetaan nimellä Salzgitter AG – Stahl und Technologie (SAG), 28.6.2000 tehdyn komission päätöksen 2000/797/EHTY (EYVL L 323, s. 5) kumoamista koskeva vaatimus,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu toinen jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja N. J. Forwood (esittelevä tuomari) sekä tuomarit F. Dehousse, I. Wiszniewska-Białecka, J. Schwarcz ja A. Popescu,

kirjaaja: hallintovirkamies T. Weiler,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 10.6.2011 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

Tuomion perustelut

Asian tausta

1. Kantajana oleva Salzgitter AG kuuluu rauta- ja terästeollisuusalalla toimivaan konserniin yhdessä Preussag Stahl AG:n ja muiden samalla alalla toimivien yritysten kanssa.

2. Saksassa annettiin 5.8.1971 Zonenrandförderungsgesetz (entisen Saksan demokraattisen tasavallan ja entisen Tšekkoslovakian tasavallan Saksan puoleisten raja-alueiden kehittämistä koskeva Saksan laki, jäljempänä ZRFG). Euroopan yhteisöjen komissio hyväksyi sen siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 87 artikla) ja EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan (josta on tullut EY 88 artikla) nojalla. Komissio hyväksyi ZRFG:n viimeiset muutokset EY:n perustamissopimuksen kanssa yhteensoveltuvina valtiontukina (EYVL 1993, C 3, s. 3). ZRFG:n voimassaolo päättyi lopullisesti vuonna 1995.

3. ZRFG:n 3 §:ssä säädettiin alun perin verokannustimista, jotka myönnettiin lisäpoistoina (Sonderabschreibungen) ja verovapaina erityisrahastoina (steuerfreie Rücklagen) yrityksen entisen DDR:n ja entisen Tšekkoslovakian tasavallan rajan (jäljempänä Zonenrandgebiet) läheisyydessä sijaitsevissa laitoksissa toteutettaville investoinneille.

4. Sen jälkeen kun komissio oli havainnut Preussag Stahl AG -nimisen yhtiön, joka kuuluu nykyisin samaan konserniin kuin kantaja, vuosia 1994/1995 ja 1995/1996 koskevista tilinpäätöksistä, että sille oli vuosien 1986 ja 1995 välisenä aikana myönnetty ZRFG:n 3 §:n nojalla useita tukia, se ilmoitti Saksan liittotasavallalle, että se oli päättänyt aloittaa yhteisön säännöistä valtion tuesta terästeollisuudelle 18.12.1996 tehdyn komission päätöksen N:o 2496/96/EHTY (EYVL L 338, s. 42, jäljempänä terästeollisuuden kuudes tukisäännöstö) 6 artiklan 5 kohdassa määrätyn menettelyn. Komissio kehotti tässä menettelyn aloittamista koskevassa päätöksessään, joka julkaistiin Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä 24.4.1999 (EYVL C 113, s. 9), asianomaisia esittämään kyseisiä tukia koskevat huomautuksensa. Komissio sai hallinnollisessa menettelyssä Saksan viranomaisten 10.5.1999 päivätyllä kirjeellään ja UK Steel Associationin, joka oli ainoa asian käsittelyyn osallistunut kolmas, jota asia koski, esittämät huomautukset, jotka se toimitti Saksan liittotasavallalle.

5. Komissio teki 28.6.2000 päätöksen valtiontuesta, jonka Saksan liittotasavalta on myöntänyt kantajalle, Preussag Stahlille ja rauta- ja terästeollisuuden alalla toimiville yhtymän tytäryhtiöille, jotka nykyisin tunnetaan nimellä Salzgitter AG – Stahl und Technologie (SAG) (EYVL L 323, s. 5; jäljempänä riidanalainen päätös). Tämän päätöksen mukaan ZRFG:n 3 §:ssä säädetyt lisäpoistot ja verovapaat rahastot, joiden tuen laskentaperustaksi katsottavissa olevat määrät olivat vastaavasti 484 miljoonaa ja 367 miljoonaa Saksan markkaa (DEM) ja joista kantaja hyötyi, ovat yhteismarkkinoille soveltumattomia valtiontukia. Komissio velvoitti riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artiklassa Saksan liittotasavallan perimään kyseiset tuet takaisin niiden saajilta ja kehotti sitä ilmoittamaan niiden takaisinperintää koskevat yksityiskohtaiset ehdot.

6. Salzgitter nosti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 21.9.2000 toimitetulla kannekirjelmällä tämän kumoamiskanteen. Saksan liittotasavalta hyväksyttiin 29.3.2001 annetulla määräyksellä väliintulijaksi tukemaan kantajan vaatimuksia.

7. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kumosi asiassa T-308/00, Salzgitter vastaan komissio, 1.7.2004 antamallaan tuomiolla (Kok., s. II-1933) osittain riidanalaisen päätöksen.

8. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi ensimmäisen, toisen, kolmannen ja kahdeksannen kanneperusteen mutta katsoi sitä vastoin vastauksena oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista koskevaan seitsemänteen kanneperusteeseen, että komissio ei voinut tätä periaatetta loukkaamatta vuonna 2000 vaatia kantajalle vuosien 1986 ja 1995 välisenä aikana maksettujen tukien palauttamista. Se kumosi näin ollen riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artiklan, jotka koskevat Saksan liittotasavallalle asetettua velvollisuutta periä takaisin kyseisessä päätöksessä tarkoitetut tuet.

9. Näissä olosuhteissa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, ettei ollut tarpeen lausua neljännestä, viidennestä ja kuudennesta kanneperusteesta, jotka koskevat palautettavien tukien määrän laskemista.

10. Komissio valittu tästä tuomiosta yhteisöjen tuomioistuimen kirjaamoon 16.9.2004 toimittamallaan valituskirjelmällä. Kantaja vaati vastavalituksellaan valituksenalaisen tuomion kumoamista osittain erityisesti siltä osin, kuin siinä ei ollut kumottu riidanalaisen päätöksen 1 artiklaa, jossa todettiin, että lisäpoistot ja verovapaat rahastot, joista se oli hyötynyt ZRFG:n nojalla, olivat valtiontukia.

11. Yhteisöjen tuomioistuin hylkäsi asiassa C-408/04 P, komissio vastaan Salzgitter, 22.4.2008 antamallaan tuomiolla (Kok., s. I-2767, jäljempänä valituksen johdosta annettu tuomio) vastavalituksen. Sitä vastoin se kumosi edellä 7 kohdassa mainitun tuomion siltä osin kuin siinä kumottiin riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artikla. Yhteisöjen tuomioistuin katsoi pääasiallisesti, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen, koska se ei ollut selvittänyt, oliko komissio esillä olevan asian olosuhteissa valvontavaltaansa käyttäessään syyllistynyt selkeästi laiminlyöntiin ja jättänyt ilmeisen selvästi noudattamatta sillä olevaa huolellisuusvelvoitetta riitauttaessaan riidanalaiset tuet ja määrätessään niiden takaisin perimisestä kesäkuussa 2000. Se palautti asian tämän jälkeen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle ja määräsi, että oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset asian palauttamisen jälkeen

12. Asia annettiin unionin yleisen tuomioistuimen laajennetun seitsemännen jaoston käsiteltäväksi. Kun unionin yleisen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanoa muutettiin, esittelevä tuomari määrättiin laajennettuun toiseen jaostoon, jonka käsiteltäväksi esillä oleva asia sen vuoksi siirrettiin.

13. Kantaja, komissio ja Saksan liittotasavalta, joka esiintyy asiassa väliintulijana, ovat esittäneet unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 119 artiklan 1 kohdan mukaisesti kirjallisia huomautuksia sisältävät kirjelmät.

14. Unionin yleinen tuomioistuin päätti esittelevän tuomarin kertomuksen perusteella aloittaa suullisen käsittelyn ja pyysi työjärjestyksen 64 artiklan mukaisena prosessinjohtotoimena asianosaisia vastaamaan kirjallisesti useampaan kysymykseen. Asianosaiset noudattivat näitä pyyntöjä asetetuissa määräajoissa.

15. Asianosaisten lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen kysymyksiin kuultiin 10.6.2011 pidetyssä istunnossa. Unionin yleinen tuomioistuin kuuli tuolloin todistajana Beckeriä, joka oli kantajan oikeudellisen osaston päällikkö vuosina 1972–2002, ja Boeshertziä, joka oli komission kilpailun pääosaston osastopäällikkö ja siitä asiasta, jossa komissio teki riidanalaisen päätöksen, vastuussa oleva esittelijä.

16. Kantaja ja Saksan liittotasavalta vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

– kumoaa riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artiklan

– velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut

ja toissijaisesti

– kumoaa riidanalaisen päätöksen 1 artiklan siltä osin kuin se koskee 17 549 000 DEM:n suuruisia investointeja ja 332 miljoonan DEM:n suuruisia ympäristönsuojeluun tarkoitettuja investointeja, jotka eivät kuulu EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan

– kumoaa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 2 kohdan kolmannen virkkeen ja velvoittaa komission määrittämään yritykselle erityisen tosiasiallisen edun

– velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

17. Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

– hylkää kanteen perusteettomana

– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Oikeudellinen arviointi

1. Vaatimusten, jotka koskevat komission velvoittamista määrittämään kantajan tukien vuoksi saaman tosiasiallisen edun, tutkittavaksi ottaminen

18. Kantaja vaatii toissijaisesti esittämissään vaatimuksissa unionin yleistä tuomioistuinta velvoittamaan komission määrittämään kantajan riidanalaisten tukien vuoksi veronlykkäyksen kautta saaman tosiasiallisen edun.

19. Tästä on muistutettava, että SEUT 263 artiklalla unionin tuomioistuimille myönnetyn kumoamista koskevan toimivallan perusteella unionin tuomioistuimet eivät ole toimivaltaisia antamaan unionin toimielimille määräyksiä. SEUT 266 artiklan nojalla asianomaisen toimielimen asiana on toteuttaa mahdollisen kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet käyttämällä sille annettua harkintavaltaa unionin tuomioistuinten harjoittaman laillisuusvalvonnan alaisena noudattaen sekä täytäntöönpantavana olevan tuomion tuomiolauselmaa ja perusteluja että unionin oikeuden säännöksiä (ks. vastaavasti asia T-56/92, Koelman v. komissio, määräys 29.11.1993, Kok., s. II-1267, 18 kohta sekä yhdistetyt asiat T-298/97, T-312/97, T-313/97, T-315/97, T-600/97–T-607/97, T-1/98, T-3/98–T-6/98 ja T-23/98, Alzetta ym. v. komissio, tuomio 15.6.2000, Kok., s. II-2319, 42 kohta, oikeuskäytäntöviittauksineen).

20. Tästä seuraa, että edellä 18 kohdassa tarkoitettuja vaatimuksia ei voida ottaa tutkittavaksi.

2. Asiakysymys

21. Koska edellä 11 kohdassa mainitulla valituksen johdosta annetulla tuomiolla kumottiin osittain valituksenalainen tuomio ja palautettiin asia unionin yleiselle tuomioistuimelle, se tutkii pääasiallisesti seitsemännen kanneperusteen, jossa vaaditaan riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artiklan kumoamista. Tässä yhteydessä on selvitettävä, oliko komissio esillä olevan asian olosuhteissa valvontavaltaansa käyttäessään syyllistynyt selkeästi laiminlyöntiin ja jättänyt ilmeisen selvästi noudattamatta sillä olevaa huolellisuusvelvoitetta riitauttaessaan riidanalaiset tuet ja määrätessään niiden takaisin perimisestä kesäkuussa 2000.

22. Toissijaisesti, mikäli tämä oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista koskeva kanneperuste hylätään, unionin yleisen tuomioistuimen on tutkittava muut, suppeamman kumoamisvaatimuksen tueksi esitetyt kanneperusteet, joista se ei ole vielä lausunut. Nämä kanneperusteet koskevat sitä, että komission väitetään katsoneen virheellisesti, että tietyt investoinnit kuuluivat EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan, sitä, että osa kyseisistä tuista koski ympäristönsuojelua, sekä määräävän diskonttokoron määritelmää koskevaa arviointivirhettä.

Seitsemäs kanneperuste, joka koskee oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista

23. Yhteisöjen tuomioistuin on katsonut edellä 11 kohdassa mainitussa valituksen johdosta annetussa tuomiossa, että vaikka yhteisön lainsäätäjä ei ole määrittänyt vanhentumisaikaa, oikeusvarmuutta koskevasta perustavanlaatuisesta vaatimuksesta johtuu, ettei komissio voi loputtomiin viivyttää toimivaltansa käyttöä (edellä 11 kohdassa mainitun, valituksen johdosta annetun tuomion 100–103 kohta).

24. Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin korostanut, että jäsenvaltioiden toteuttama valtiontuista ilmoittaminen on niiden valvontaa koskevan yhteisön mekanismin olennainen osa ja että tästä syystä näitä tukia saavat yritykset eivät voi vedota perusteltuun luottamukseen, jos tukia ei ole ilmoitettu (edellä 11 kohdassa mainitun, valituksen johdosta annetun tuomion 104 kohta).

25. Yhteisöjen tuomioistuin on myös muistuttanut tämän osalta, että EHTY:n perustamissopimuksessa määrätty valtiontukia koskeva järjestelmä eroaa EY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvasta järjestelmästä sillä tavoin, että ensiksi mainittu on erityisen ankara (edellä 11 kohdassa mainitun, valituksen johdosta annetun tuomion 105 kohta).

26. Yhteisöjen tuomioistuin päätteli tästä, että kun tuki on EHTY:n perustamissopimuksen alalla myönnetty siitä ilmoittamatta, komission viivästys valvontavaltansa käyttämisessä ja kyseisen tuen takaisinperimisestä määräämisessä johtaa kyseisen takaisinperintää koskevan päätöksen lai nvastaisuuteen ainoastaan poikkeustapauksissa, joissa on kyse komission selkeästä laiminlyönnistä ja sillä olevan huolellisuusvelvoitteen ilmeisen selvästä noudattamatta jättämisestä (edellä 11 kohdassa mainitun, valituksen johdosta annetun tuomion 106 kohta).

27. Tästä on todettava aluksi, että on kiistatonta, että Saksan liittotasavalta ei ole ilmoittanut riidanalaisia tukia komissiolle. Tämä jäsenvaltio on siten laiminlyönyt sille terästeollisuudelle myönnettävää tukea koskevista yhteisön säännöistä tehdyn komission päätöksen N:o 3484/85/EHTY (EYVL L 340, s. 1, jäljempänä terästeollisuuden kolmas tukisäännöstö) 6 artiklan mukaan kuuluvaa velvollisuutta siitä lähtien kun tämä päätös tuli voimaan 1.1.1986 (edellä 11 kohdassa mainitun, valituksen johdosta annetun tuomion 93 kohta).

28. Toisin kuin Saksan liittotasavalta väittää, sitä, että se on rikkonut ilmoittamisvelvollisuuttaan, ei voida asettaa kyseenalaiseksi sillä, että kantaja oli jo ennen terästeollisuuden kolmannen tukisäännöstön voimaantuloa tehnyt päätöksiä, jotka koskevat tiettyjä investointeja, joiden rahoitusta, jonka ZRFG:n 3 §:ään sisältyvä tukijärjestelmä oli tehnyt mahdolliseksi, oli tarkoitus jatkaa tuon päivämäärän jälkeen.

29. Lisäksi, kuten yhteisöjen tuomioistuin on todennut valituksen johdosta annetun tuomion 91 kohdassa, toisin kuin EY:n perustamissopimuksessa, EHTY:n perustamissopimuksessa ei erotella uusia tukia ja olemassa olevia tukia, koska HT 4 artiklan c alakohdassa kielletään yksinkertaisesti kokonaan jäsenvaltioiden muodossa tai toisessa myöntämät tuet.

30. Tästä seuraa, että Saksan liittotasavallalla terästeollisuuden kolmannen tukisäännöstön voimaantulosta lähtien ollut ilmoittamisvelvollisuus koski tarvittaessa kantajan mainitun tukisäännöstön voimaantulosta lukien ZRFG:n 3 §:n perusteella saamia veroetuja, mukaan luettuna ennen tuota päivämäärää toteutettuihin investointeihin liittyvät edut.

31. Yhteisöjen tuomioistuin on myös todennut, että terästeollisuuden tukisäännöstöjen yhteydessä tuen soveltuvuutta yhteismarkkinoille voidaan arvioida vain tuen tosiasiallisen maksamisen ajankohtana voimassa olleiden sääntöjen perusteella (ks. edellä 11 kohdassa mainitun, valituksen johdosta annetun tuomion 92 kohta).

32. Saksan liittotasavallan istunnossa toimittamista selostuksista käy erityisesti ilmi, että voidakseen saada ZRFG:n 3 §:n perusteella tukea yrityksen oli haettava kunakin vuonna veroilmoituksessaan lisäpoistoja tai verovapaiden rahastojen perustamista tämän säännöksen nojalla. Näin ollen on katsottava, että Saksan liittotasavalta on suorittanut kantajalle tukia ajanjaksona, jona terästeollisuuden kolmas tukisäännöstö oli tullut voimaan ja jona jäsenvaltioilla oli sen nojalla siten velvollisuus ilmoittaa etukäteen mainituista tuista.

33. Näissä olosuhteissa on näin ollen selvitettävä, vastaako komission kanta edellä 26 kohdassa selostettuja kriteerejä.

34. Kantaja väittää, että komissiolla oli ainakin vuodesta 1982 lähtien hallussaan tietoja kantajalle myönnetyistä tuista. Komissio oli sen mukaan saanut tuosta hetkestä lähtien useita kantajaa koskevia toimintakertomuksia ja tilinpäätöksiä, joista käy selvästi ilmi, että sille oli myönnetty tukia.

35. Kantaja toteaa lisäksi, että komissio oli tietoinen siitä, että Saksan liittotasavalta ei ollut ilmoittanut näitä tukia, koska ne olivat jo alkaneet terästeollisuuden kolmannen tukisäännöstön tullessa voimaan, ja tämä jäsenvaltio toteaa, että ne eivät näin ollen vastanneet mainitun säännöstön 6 artiklassa tarkoitettuja ”hankkeita”.

36. Kantaja väittää, että komissiolla oli käsiteltävässä asiassa erityinen huolellisuusvelvoite, koska se oli muuttanut olennaisesti oikeudellista näkemystään HT 4 artiklan c alakohdan soveltamisalasta antaessaan mainitun kolmannen tukisäännöstön, erityisesti alueellisten tukien osalta.

37. Kantaja viittaa lisäksi erottamattomaan yhteyteen, joka on sen mukaan kiintiöjärjestelmän ja tukien valvonnan välillä. Tästä seuraa sen mukaan yhteensovittamista ja vastavuoroista tietojenvaihtoa komission eri toimivaltaisten yksiköitten välillä koskeva velvollisuus sääntöjenvastaisten tukien ottamiseksi huomioon kiintiöitä vahvistettaessa.

38. Komissio kiistää nämä väitteet. Se toteaa, että sillä ei ollut velvollisuutta perehtyä toimintakertomuksiin ja että vaikka viimeksi mainituissa ja tilinpäätöksissä viitataan ZRFG:n 3 §:ään, niistä ei käy ilmi riidanalaisia tukia.

39. Tästä on muistutettava aluksi yhteys, jonka komissio on todennut niiden tukien myöntämisen, joita ei ollut hyväksytty, ja rauta- ja terästeollisuusalan tuotantokiintiöiden välillä rauta- ja terästeollisuusalan yritysten teräksentuotantokiintiöiden käyttöönottamisesta 31.10.1980 tehdyllä päätöksellä N:o 2794/80/EHTY (EYVL L 291, s. 1) käyttöön otetun järjestelmän sopeuttamisen yhteydessä.

40. Komissio saattoi rauta- ja terästeollisuusalan yritysten tiettyjen tuotteiden valvonta- ja tuotantokiintiöjärjestelmän voimassaolon jatkamisesta 28.7.1983 tehdyn komission päätöksen N:o 2177/83/EHTY (EYVL L 208, s. 1) tekemisestä lähtien tämän päätöksen 15 A artiklan nojalla ”vähentää yrityksen kiintiöitä, jos se tote[si], että kyseinen yritys [oli] saanut tuen, jota komissio ei ollut hyväksynyt päätöksen N:o 2320/81/EHTY nojalla, tai jos tukien hyväksymiselle asetettuja edellytyksiä ei [ollut] noudatettu”. Tässä säännöksessä säädettiin, että ”näiden seikkojen toteamisesta aiheu[tui] se, ettei yritykseen voit[u] soveltaa päätöksen N:o 2177/83/EHTY 14, 14 A, 14 B, 14 C ja 16 artiklan mukaista kiintiöiden sopeuttamista”. Valvonta- ja kiintiöjärjestelmän voimassaolon jatkamisesta tehtyihin seuraaviin toimiin sisältyi aineellisesti samansisältöisiä sääntöjä.

41. Yhteisöjen tuomioistuin on todennut tässä asiayhteydessä, että kiintiöjärjestelmä ja terästeollisuuden tukisäännöstöt muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden ja että niillä oli sama tavoite, eli tarvittava rakenteellinen uudistaminen tuotannon ja kapasiteettien sopeuttamiseksi odotettavissa olevaan kysyntään ja Euroopan terästeollisuuden kilpailukyvyn palauttaminen, ja ettei se, että jonkin tällaisen järjestelmän soveltamisesta saatavia tietoja voitiin käyttää viitteellisesti toisessa järjestelmässä, ollut mielivaltaista eikä syrjivää (ks. edellä 7 kohdassa mainittu asia Salzgitter v. komissio, tuomion 177 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42. Tästä seuraa, että komissio saattoi edellä 40 kohdassa selostetun valvonta- ja tuotantokiintiöjärjestelmän nojalla tarkastaa rauta- ja terästeollisuusalan yritysten tuotantoa koskevat tiedot voidakseen selvittää, johtuiko tuotantokapasiteettien säilyttäminen tai kasvaminen valtiontuista, joita ei ollut hyväksytty, ja tarvittaessa, oliko näin ollen perusteltua vähentää tuensaajayrityksille jaettuja kiintiöitä.

43. Nyt käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että komissio on saanut kantajaa koskevia useita toimintakertomuksia ja tilinpäätöksiä vuoden 1988 lopusta lähtien; näistä ensimmäiset ovat tilikaudelta 1987/1988. Nämä asiakirjat on toimitettu sille erityisesti tuotantokiintiöiden jakamista kantajalle koskevien menettelyjen yhteydessä.

44. Asiassa ei ole myöskään kiistetty sitä, että näihin ensimmäisiin kertomuksiin ja tilinpäätöksiin sisältyi pääasiallisesti samoja tietoja kuin kantajan vuosia 1994/1995 ja 1995/1996 koskeviin toimintakertomuksiin ja tilinpäätöksiin, joiden perusteella komissio aloitti tutkimuksen, joka johti riidanalaisen päätöksen tekemiseen. Nämä tiedot koostuvat otsakkeesta, jossa mainitaan eri asiakirjoissa kantajan ZRFG:n 3 §:n nojalla toteuttamat erityisrahastot.

45. Se, että tilikautta 1987/1988 koskevan toimintakertomuksen ja tilinpäätösten toimittamisen sekä toisaalta sen ajankohdan, jona komissio on harjoittanut valvontavaltaansa, välillä on kulunut useita vuosia, ei kuitenkaan tarkoita, että komissio olisi nyt käsiteltävän asian olosuhteissa syyllistynyt selkeästi laiminlyöntiin ja jättänyt ilmeisen selvästi noudattamatta huolellisuusvelvoitettaan.

46. Näihin asiakirjoihin sisältyvistä tiedoista ei näet käy yksinään selvästi ilmi, että kaikkia niissä mainittuja erityisrahastoja tai osaa niistä oli pidettävä HT 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettuina ”hiilen ja teräksen yhteismarkkinoille soveltumattomina” valtiontukina.

47. Siten viittaus ZRFG:n 3 §:ään ja lyhyt selostus sen perusteella toteutetuista lisäpoistoista eivät olleet omiaan osoittamaan selvästi, että Saksan liittotasavalta oli myöntänyt kantajalle tukia veron perustetta alentavan monimutkaisen mekanismin avulla, johon kuului muun muassa verovapaiden rahastojen perustaminen tai lisäpoistojen tekeminen tiettyjä investointeja seuraavina ensimmäisinä vuosina.

48. Tätä toteamusta vahvistaa vielä se seikka, että tilikautta 1987/1988 koskevan toimintakertomuksen kohdassa, jossa selostetaan rahastojen ja lisäpoistojen oikeusperustoja, viitataan useisiin tuolloin voimassa olleisiin Saksan lakeihin, samoin kuin lisäksi se seikka, mitä ei ole kiistetty, että kyseisessä kertomuksessa ei eritellä mitenkään näihin kuhunkin oikeusperustaan liittyvien rahastojen ja lisäpoistojen määriä.

49. Sama pätee muihin kantajan komissiolle toimittamiin, myöhempiä tilikausia koskeviin toimintakertomuksiin ja tilinpäätöksiin, koska niihin ei sisälly mitään muita tietoja niiden verovapaiden rahastojen ja lisäpoistojen alkuperästä ja luonteesta, joista kantaja hyötyi ZRFG:n 3 §:n nojalla.

50. Mikään kantajan ja Saksan liittotasavallan esittämistä väitteistä ei ole myöskään muutoin omiaan saattamaan näitä toteamuksia kyseenalaisiksi.

51. Ensinnäkin on todettava, että 14.12.1988 päivätty komission kirje ja 18.12.1991 tehty komission päätös, jotka on molemmat osoitettu Saksan liittotasavallalle ja joissa komissio katsoi, että ZRFG:n 3 §:n nojalla toteutetut verovapaat rahastot ja lisäpoistot olivat EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa (josta on muutettuna tullut EY 87 artiklan 1 kohta) tarkoitettuja valtiontukia, joille on saatava komission hyväksyntä, ovat vailla merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa.

52. On huomattava, että EY:n ja EHTY:n perustamissopimukset ovat itsenäisiä. EY:n perustamissopimuksella tai sen nojalla annetulla johdetulla oikeudella ei voi olla vaikutuksia EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalalla, koska EY:n perustamissopimuksen määräyksiä sovelletaan vasta toissijaisesti, jos EHTY:n perustamissopimuksessa ei ole erityisiä määräyksiä (ks. edellä 11 kohdassa mainitun valituksen johdosta annetun tuomion 88 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

53. Edellä 51 kohdassa mainitut asiakirjat on laadittu EY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien valtiontukien soveltuvuutta yhteismarkkinoille koskevien valvontamenettelyjen yhteydessä sen jälkeen, kun Saksan liittotasavalta oli ilmoittanut tämän perustamissopimuksen nojalla ZRFG:n 3 §:n nojalla perustetun tukijärjestelmän. Nämä asiakirjat kuuluvat näin ollen muuhun kuin nyt käsiteltävän asian kohteena olevaan alaan. Näin ollen on katsottava, että niiden avulla ei voitu poistaa komission vaikeuksia yksilöidä pelkästään sen hallussa olevien, kantajaa koskevien toimintakertomusten ja tilinpäätösten avulla mahdollisia tukia, joita kantaja olisi saanut erityisrahastoina ja lisäpoistoina HT 4 artiklan c alakohdassa vahvistetun säännön vastaisesti.

54. Tätä toteamusta tukee se seikka, että kyseiset kertomukset ja tilinpäätökset on toimitettu komissiolle sellaisten menettelyjen yhteydessä, joiden kohteena, toisin kuin niiden menettelyjen, joiden johdosta laadittiin edellä 51 kohdassa mainitut kirje ja päätös, ei ollut erityisesti valtiontukien valvonta.

55. Komission Saksan liittotasavallalle 9.3.1987 osoittamasta kirjeestä on tehtävä vastaavanlaiset päätelmät. Komissio viittasi siinä ZRFG:hen vain kehottaessaan Saksan liittotasavaltaa ilmoittamaan sille sen perusteella myönnettyjä tukia koskevan järjestelmän muutoksista EY:n perustamissopimuksen 92 ja 93 artiklan mukaisesti. Saksan liittotasavallan tähän kysymykseen 16.4.1987 toimittamaan vastaukseen ei myöskään sisälly mitään tietoja, jotka osoittaisivat, että tämä kirjeenvaihto koski tukia, jotka eivät kuuluneet EY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan. Tässä yhteydessä merkitystä on myös sillä, että vastauksessa mainitaan ainoastaan yksi primaarioikeuden määräys eli EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 2 kohdan c alakohta.

56. Toisin kuin kantaja on väittänyt istunnossa, komissiota ei myöskään voida moittia siitä, että se ei ole täsmentänyt Saksan liittotasavallan kanssa käymässään, ZRFG:llä perustettua tukijärjestelmää koskevassa yhteydenpidossa, ettei se koskenut EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvia mahdollisia tukia. Kuten näet edellä on todettu, terästeollisuuden kolmannen tukisäännöstön, jota sovellettiin 1.1.1986 lukien, 6 artiklassa säädettiin selvästi ja yksiselitteisesti velvollisuudesta ilmoittaa komissiolle tuet, joita kantajalle mahdollisesti myönnettäisiin ZRFG:n nojalla (edellä 11 kohdassa mainitun valituksen johdosta annetun tuomion 93 kohta).

57. Lisäksi on hylättävä kantajan ja Saksan liittotasavallan väite todistajana kuullun Beckerin lausunnosta, joka koski kokouksia, joihin hän oli osallistunut vuonna 1982 ”Cadieux”-työryhmän jäsenten kanssa.

58. Ensinnäkin, vaikka tämä todistajanlausunto osoittaa, että komission tiedossa oli tuolloin se, että kantaja oli jo hyötynyt ZRFG:een perustuvista toimenpiteistä, siihen sisältyvän, alueellisia tukia koskevan yleisen viittauksen perusteella ei sitä vastoin voida katsoa, että nämä tuet muodostuivat ZRFG:n 3 §:ään perustuvista lisäpoistoista ja verovapaista rahastoista, jotka ovat samankaltaisia kuin tuet, joiden johdosta annettiin riidanalainen päätös. Lisäksi ZRFG:n nojalla oli mahdollista myöntää usean tyyppisiä tukia.

59. Toiseksi kantaja on itse myöntänyt, että se ei ollut tehnyt ZRFG:n perusteella lisäpoistoja eikä muodostanut verovapaita rahastoja tilikausina 1981/1982, 1982/1983 ja 1983/1984. Näin ollen Saksan liittotasavallan kantajalle myöntämille tuille on tyypillistä tietty jatkumattomuus ajanjaksona, joka edelsi edellä 57 kohdassa mainittuja kokouksia ja jatkui siihen asti, kunnes komissio sai tietoonsa kantajaa koskevan toimintakertomuksen ja tilinpäätökset tilikaudelta 1987/1988.

60. Kolmanneksi tästä todistajanlausunnosta käy ilmi, että komissio ei ole vastustanut kantajalle ZRFG:n perusteella ennen vuotta 1982 myönnettyjä tukia. On kiistatonta, että komissio ei voinut tuolloin ennakoida EHTY:n soveltamisalaan kuuluvien valtiontukisäännösten tiukentamista, joka toteutui yli kolme vuotta myöhemmin kun annettiin terästeollisuuden kolmas tukisäännöstö. Lisäksi on niin, että vaikka komissio tämän saman todistajanlausunnon mukaan saattoi mainita mahdollisuuden, että sen näkemykset kantajalle ZRFG:n nojalla myöhemmin myönnetyistä tuista saattoivat muuttua, tämä koski ainoastaan terästeollisuuden tukisäännöstöön perustuvia tukihakemuksia koskevia uusia päätöksiä ja näin ollen aikaa sellaisten menettelyjen jälkeen, jotka koskivat erityisesti Saksan liittotasavallan komissiolle ilmoittamien valtiontukien valvontaa.

61. Tästä viimeksi mainitusta seikasta on korostettava sekä sitä, että Saksan liittotasavalta on laiminlyönyt sille terästeollisuuden kolmannen tukisäännöstön nojalla kuuluvan riidanalaisten tukien ilmoittamista koskevan velvollisuuden, että myös sitä, että mainitun säännöstön voimaantulohetken eli 1.1.1986 ja sen hetken välillä, jolloin komissio vastaanotti kantajaa koskevan toimintakertomuksen ja tilinpäätökset tilikaudelta 1987/1988, on kulunut lähes kolme vuotta.

62. Tästä seuraa, että vaikka näytettäisiin, että komissio oli vuonna 1982 tietoinen kantajalle ZRFG:n nojalla aikaisemmin myönnetyistä tuista, tämän seikan avulla ei kuitenkaan voida osoittaa, että komissio olisi syyllistynyt selkeästi laiminlyöntiin ja jättänyt ilmeisen selvästi noudattamatta sillä olevaa huolellisuusvelvoitetta, kun se ei ole aloittanut kantajalle myönnettyjen tukien soveltuvuutta yhteismarkkinoille koskevaa tutkintamenettelyä vastaanotettuaan vuoden 1988 lopussa kantajaa koskevan toimintakertomuksen ja tilinpäätökset tilikaudelta 1987/1988.

63. Kantaja ja Saksan liittotasavalta väittävät lisäksi, että se, että komissio on syyllistynyt selkeästi laiminlyöntiin ja jättänyt ilmeisen selvästi noudattamatta sillä olevaa huolellisuusvelvoitetta, johtuu siitä, että komissio sai 1980-luvun alusta lukien kantajaa koskevia useita toimintakertomuksia ja tilinpäätöksiä.

64. Ilman että on tarpeen edes lausua siitä, onko näitä asiakirjoja toimitettu ja vaikka näin olisi, mille komission yksiköille ne on osoitettu, riittää, kun todetaan, ettei ole millään tavalla näytetty toteen, että kyseiset kertomukset ja tilinpäätökset sisältävät enemmän tietoja kuin toimintakertomus ja tilinpäätökset tilikaudelta 1987/1988, siten että niistä kävisi selvästi ilmi, että Saksan liittotasavalta oli myöntänyt kantajalle tukia veron perustetta muun muassa lisäpoistoina tai verovapaina rahastoina alentavan monimutkaisen mekanismin avulla.

65. Tätä toteamusta tukee se seikka, että kuten on todettu edellä 59 kohdassa, kantaja ei ole ZRFG:n 3 §:n nojalla tehnyt lisäpoistoja eikä muodostanut erityisiä erityisrahastoja tilikausina 1981/1982, 1982/1983 ja 1983/1984, eikä sillä näin ollen ollut syytä mainita tätä säännöstä tätä ajanjaksoa koskevissa toimintakertomuksissaan ja vuotuisissa tilinpäätöksissään.

66. Vaikka katsottaisiin, että kantajan väite, jonka mukaan komissio on alkanut sanktioimaan veroetuina myönnettyjä valtiontukia vasta vuodesta 1998 lukien, olisi näytetty toteen, se on tehoton nyt käsiteltävässä asiassa. Sitä, onko tietty toimenpide valtiontukea, on arvioitava vain EHTY:n perustamissopimuksen merkityksellisten määräysten sekä sen täytäntöönpanemiseksi toteutettujen toimenpiteiden nojalla eikä komission mahdollisen aikaisemman päätöskäytännön kannalta (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat C-57/00 P ja C-61/00 P, Freistaat Sachsen ym. v. komissio, tuomio 30.9.2003, Kok., s. I-9975, 52 ja 53 kohta ja asia T-171/02, Regione autonoma della Sardegna v. komissio, tuomio 15.6.2005, Kok., s. II-2123, 177 kohta).

67. Edellä esitetystä seuraa, että komissio ei ole nyt käsiteltävässä asiassa viivyttänyt loputtomasti toimivaltansa käyttöä sitä velvoittavan oikeusvarmuuden vaatimuksen vastaisesti, ja näin ollen seitsemäs kanneperuste on hylättävä perusteettomana.

68. Näin ollen on tutkittava kolme kanneperustetta, jotka koskevat pääasiallisesti palautettavien tukien määrän laskemista ja tämän määrän pienentämistä.

Neljäs kanneperuste, joka koskee arviointivirhettä, joka johtuu siitä, että tiettyjen investointien on katsottu kuuluvan EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan

69. Kantaja väittää, että komissio on katsonut, että tietyt veroedut, jotka se oli voinut saada ZRFG:n 3 §:n nojalla, kuuluivat EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan, vaikka ne kuuluivat EY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan.

70. Nämä edut liittyvät sen mukaan investointeihin, jotka vastaavat 1,3:a prosenttia ZRFG:n 3 §:n nojalla tuetuista kokonaisinvestoinneista ja joilla on tuettu kantajan ”itsenäisiä tulosyksiköitä” eli sosiaalisia toimintoja (Sozialwirtschaft), vedentuotantoa (Wasserwerke), valimoa (Gießerei) sekä putkitehdasta (Rohrwerk). Kantaja täsmentää riidanalaisen päätöksen 88 perustelukappaleessa tarkoitetusta ammatillisesta koulutuksesta (berufliche Bildung), että se ei katso enää, että viimeksi mainittuun yksikköön liittyvät investoinnit eivät liity sen rauta- ja terästeollisuustoimintoihin. Tähän yksikköön liittyvien tukien luonnehdinta ei näin ollen ole enää kantajan kanteen kohteena.

71. Kantaja väittää ensinnäkin, että komissio on tukeutunut pääasiallisesti UK Steel Associationin väitteisiin, joiden mukaan kantajan toiminnat, jotka eivät kuulu EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan, kuuluvat sen tuotannon EHTY-alaan, tarkoituksenaan sisällyttää nämä edut tukien laskentaperustaan, mutta että komissio ei ole kuitenkaan selvittänyt, pitävätkö ne paikkaansa. Kantaja väittää, että sen toiminnat, jotka eivät kuulu EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan, ovat sekä fyysisesti että kirjanpidollisesti sen EHTY-toiminnoista erillisiä. Tästä syystä ZRFG:n 3 §:n soveltamista sen muihin kuin EHTY:n perustamissopimukseen liittyviin toimintoihin olisi arvioitava ainoastaan EY:n perustamissopimuksen valossa.

72. Kantaja väittää toiseksi, että komissio ei ole näyttänyt toteen, että kyseisten verotoimenpiteiden soveltamisesta EHTY:n perustamissopimuksen alaan kuulumattomilla toiminta-aloilla johtuvat etuudet ovat todella siirtyneet EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluville aloille. Tämäntyyppinen etujen väärinkäyttö on joka tapauksessa mahdotonta nyt käsiteltävässä asiassa, koska ZRFG:n 3 §:ssä säädettyjen lisäpoistojen saamisen edellytyksenä on, että investoinnit, joihin ne liittyvät, on täytynyt ensin toteuttaa ja osoittaa.

73. Komissio kiistää tämän väitteen.

74. Aluksi on hylättävä kantajan väite, jonka mukaan komissio on pääasiallisesti tukeutunut UK Steel Associationin väitteisiin, joiden paikkansapitävyyttä ei ole varmistettu ja jotka koskivat kantajan eri toimintojen sidoksia toisiinsa. Kuten riidanalaisen päätöksen 89 perustelukappaleen sanamuodosta käy ilmi, komissio viittasi näihin väitteisiin vain ylimääräisenä perusteena, koska sen päätös perustui myös muihin perusteisiin.

75. Tämän jälkeen on muistutettava, että HT 80 ja HT 81 artiklan mukaan EHTY:n perustamissopimuksen määräyksiä sovelletaan vain hiilen ja teräksen tuotantoa harjoittaviin yrityksiin ja että tässä yhteydessä ilmaisut ”hiili” ja ”teräs” koskevat ainoastaan EHTY:n perustamissopimuksen liitteessä lueteltuja tuotteita. Tästä seuraa, että HT 4 artiklan c alakohdassa ilmaistu kielto koskee yritystä vain siltä osin kuin tämä harjoittaa tällaista tuotantoa (ks. vastaavasti asia 14/59, Société des fonderies de Pont-à-Mousson v. korkea viranomainen, tuomio 17.12.1959, Kok. 1959, s. 445, 467 ja 468 ja asia C-334/99, Saksa v. komissio, tuomio 28.1.2003, Kok. 2003, s. I-1139, 78 kohta).

76. On kiistatonta, että koska kantaja harjoittaa tuotantoa teräsalalla, se on terästeollisuusyritys, joka vastaa HT 80 artiklaan sisältyvää määritelmää.

77. Se, että yritys, kuten käsiteltävänä olevassa asiassa, harjoittaa teräksen tuotantoa, ei tarkoita sitä, että kaikkea sen toimintaa olisi pidettävä EHTY:n perustamissopimuksen alaan kuuluvana toimintana (asia T-6/99, ESF Elbe-Stahlwerke Feralpi v. komissio, tuomio 5.6.2001, Kok., s. II-1523, 60 kohta).

78. Tältä osin on syytä todeta, että kysymyksen ollessa yrityksistä, jotka valmistavat sekä EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvia että EY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvia tuotteita, voi olla perusteltua soveltaa EHTY:n perustamissopimusta tukiin, jotka on tarkoitettu sen soveltamisalaan kuulumattoman tuotantoalan avustamiseen, jos on olemassa todellinen vaara mainittujen tukien väärinkäytöstä tähän soveltamisalaan kuuluvan tuotannon hyväksi. Kun nimittäin otetaan huomioon terästeollisuusalan erityispiirteet ja toisaalta HT 4 artiklan c alakohdassa ilmaistu jyrkkä ja ehdoton valtion tukien kielto, olisi EHTY:n perustamissopimuksella toteutetun järjestelmän tarkoituksen vastaista soveltaa EY:n perustamissopimuksen vähemmän jyrkkiä määräyksiä sellaisten tukien tutkimiseen, jotka voivat mahdollisesti tulla jonkin yrityksen EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien tuotantoalojen hyväksi (edellä 75 kohdassa mainittu asia Saksa v. komissio, tuomion 84 kohta).

79. Tästä seuraa, että kantajan väitettä, jonka mukaan komission olisi pitänyt näyttää toteen, että EHTY:n perustamissopimuksen alaan kuulumattomiin investointeihin liittyviä veroetuja todella käytettiin väärin sen EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien toimintojen hyväksi, ei voida hyväksyä, koska tältä osin riittää, että on näytetty toteen väärinkäytön vaara.

80. Edellä 78 kohdassa mainitun oikeuskäytännön nojalla edellytetään kuitenkin vielä, että tämä vaara on todellinen. Tämä edellytys täyttyy erityisesti, jos ”kantajan toimintojen järjestely ei anna riittäviä takeita siitä, ettei riidanalaisia investointitukia käytetä EHTY:n perustamissopimuksen alaan kuuluvaan kantajan tuotantotoimintaan ja ettei tämä näin ollen vaikuta kilpailuun kyseisen perustamissopimuksen alaan kuuluvilla markkinoilla” (edellä 77 kohdassa mainittu asia ESF Elbe-Stahlwerke Feralpi v. komissio, tuomion 74 kohta). Väärinkäytön vaara on siten näytettävä toteen vakuuttavan näytön avulla, jonka perusteella voidaan kohtuudella olettaa, että tukia voidaan asian olosuhteet huomioon ottaen käyttää väärin kyseisen terästeollisuusyrityksen EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien toimintojen hyväksi.

81. Komissio on yksilöinyt riidanalaisessa päätöksessä kaksi seikkaa, joiden avulla voidaan sen mukaan näyttää toteen etujen väärinkäytön vaara. Se on todennut ensinnäkin, että kantaja oli ottanut lisäpoistot ja tämän seurauksena niiden tuloksena kertyvät tuet huomioon vain ”koko SAG:n tasolla” mutta ei tulosyksiköiden tasolla. Toiseksi komissio on huomauttanut, että ei ole näytetty toteen, että sosiaalisia toimintoja tarjoava yksikkö palveli yksinomaan EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuulumattomia toimintoja.

82. Komissio väittää ensimmäisen seikan osalta, että vaikka tietyt investoinnit, jotka hyötyivät ZRFG:n 3 §:stä, on voitu toteuttaa kantajan EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuulumattomien toimintojen yhteydessä, kantajalla ei kuitenkaan ole erillistä kirjanpitoa tällaisille toiminnoille ja EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluville toiminnoille. Tukia voitaisiin näin ollen käyttää väärin EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien toimintojen hyväksi SAG-konsernin tasolla.

83. Saksan liittotasavallan komissiolle 28.3.2000 päivätyssä viestissä, joka koskee ”Salzgitterin sisäisen analyyttisen kirjanpitojärjestelmän periaatteita”, toimittamat tiedot tukevat tätä viimeistä toteamusta. Tästä asiakirjasta käy näet ilmi, että edellä 70 kohdassa tarkoitetut ”itsenäiset tulosyksiköt” eivät merkitse lisäpoistoja kirjanpitoon. Kantaja ei ole esittänyt mitään seikkoja, jotka osoittaisivat, että näistä tiedoista huolimatta lisäpoistot merkitään sen kirjanpitoon sen mukaan, liittyvätkö ne EY:n perustamissopimuksen vai EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluviin toimintoihin.

84. Lisäksi on hylättävä kantajan väite, jonka mukaan väärinkäytön vaaraa ei ole nyt käsiteltävän asian taustalla olevien kaltaisten investointeja koskevien tukitoimenpiteiden osalta. Vaikka onkin totta, että niistä johtuvat edut liittyvät tiettyyn investointiin, ZRFG:n 3 §:ssä säädetystä mekanismista saatava etuus ei riipu tuensaajayrityksen toiminta-alasta. Kantaja sai tämän säännöksen nojalla veroetuja pelkästään sillä perusteella, että sillä oli laitoksia Zonenrandgebietilla, riippumatta siitä, millä toiminta-alalla tuetut investoinnit toteutettiin.

85. Tästä seuraa, että komissio on perustellusti katsonut, erityisesti koska kantajalla ei ollut erillistä kirjanpitoa, että oli olemassa todellinen vaara siitä, että kantajan toimintoja, jotka eivät kuulu EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan, varten myönnettyjä tukia olisi voitu käyttää väärin sen EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien toimintojen hyväksi, eikä se ole siksi tehnyt eroa tämän osalta määrittäessään riidanalaisten tukien laskentaperustan.

86. Edellä esitettyjen seikkojen perusteella kanneperuste, joka koskee arviointivirhettä, joka johtuu siitä, että on katsottu, että tietyt investoinnit kuuluvat EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalaan, on hylättävä.

Viides kanneperuste, joka koskee sitä, että asiassa ei ole otettu huomioon, että tietyt investoinnit koskivat ympäristönsuojelua, sekä perustelujen puuttumista

87. Kantaja väittää toteuttaneensa yhteensä 332 miljoonan DEM:n suuruiset ympäristönsuojeluun tarkoitetut investoinnit, jotka jakautuivat 44 hankkeeseen vuosien 1985/1986 ja 1994/1995 välisenä aikana. Nämä eri investoinnit koskivat joko vanhojen laitosten modernisoimista niiden saattamiseksi uusien pakollisten normien mukaisiksi tai vanhojen laitosten tai uusien investointien modernisoimista korkeamman ympäristönsuojelun tason saavuttamiseksi pakollisten normien puuttuessa.

88. Kantaja väittää tämän kanneperusteen ensimmäisessä osassa, että komissio on toiminut virheellisesti, kun se ei ole hyväksynyt Saksan liittotasavallan kantajalle näitä investointeja varten myöntämiä veroetuja. Kantajan mukaan komission olisi pitänyt ottaa huomioon näillä eduilla tavoiteltu ympäristönsuojelua koskeva tavoite ja näin ollen arvioida mahdollisuutta hyväksyä ne terästeollisuuden tukisäännöstöjen perusteella. Komissio ei ole ottanut huomioon riittävällä tavalla kantajan ja Saksan liittotasavallan sille toimittamia asiakirjoja, joista käy ilmi, että kyseisten investointien tarkoituksena oli erityisesti vähentää kantajan toimintojen vaikutusta ympäristöön.

89. Kantaja korostaa tämän jälkeen kanneperusteen toisessa osassa, että sen kyseisenä ajanjaksona toteuttamat tietyt investoinnit vastasivat tuloverolain (Einkommensteuergesetz, jäljempänä EStG) 7d §:ssä tehtyä ympäristönsuojeluun tarkoitetun investoinnin määritelmää ja että tällä perusteella niistä oli ainakin 31.12.1990 saakka oikeus tehdä lisäpoistoja, jotka vastasivat ZRFG:n 3 §:ssä säädettyjä lisäpoistoja. On kiistatonta, että EStG:n 7d §:ssä perustettiin verojärjestelmä, jota sovelletaan yleisesti koko Saksassa eikä ainoastaan Zonenrandgebietilla.

90. Kantaja esittää tässä yhteydessä ensimmäisen väitteen, joka koskee perustelujen puuttumista. Komissio ei näet ole sen mukaan selostanut, millä tavalla edellisessä kohdassa mainittuihin lisäpoistoihin liittyvät edut, jotka kuuluivat sekä ZRFG:n 3 §:n että EStG:n 7d §:n soveltamisalaan, täyttivät valikoivuutta koskevan edellytyksen. Kantajan mukaan riidanalaisesta päätöksestä ei näin ollen käy ilmi syitä, joiden vuoksi kantajan 31.12.1990 saakka ZRFG:n 3 §:n nojalla sellaisia investointeja varten, joiden tarkoituksena oli vähentää sen toimintojen vaikutusta ympäristöön, saamien etujen voitiin katsoa olevan HT 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettuja tukia.

91. Kantajan esittämän toisen väitteen mukaan veroetujen, jotka se sai tekemällä lisäpoistoja ja jotka 31.12.1990 saakka täyttivät sekä ZRFG:n 3 §:n että EStG:n 7d §:n soveltamista koskevat edellytykset, ei voida katsoa olevan valtiontukia, koska ne eivät ole valikoivia.

92. Kantajan esittämän kolmannen väitteen mukaan komissio ei ole tutkinut riidanalaisen päätöksen ympäristönsuojeluun tarkoitettuja investointeja koskevassa osassa riittävästi niitä lukuisia asiakirjoja ja selityksiä, jotka Saksan liittotasavalta on toimittanut hallinnollisen menettelyn kuluessa osoittaakseen, että tällä perusteella saadut tuet soveltuivat yhteismarkkinoille. Kantajan mukaan myös riidanalaisen päätöksen tämä näkökohta on näin ollen perusteltu riittämättömästi.

93. Komissio kiistää nämä väitteet. Se toteaa erityisesti, että kuten se on selostanut yksityiskohtaisesti riidanalaisessa päätöksessä, se ei voinut missään tapauksessa hyväksyä tukia, jotka kantaja väittää saaneensa ympäristönsuojeluun tarkoitettuja investointeja varten. Saksan liittotasavalta on näet myöntänyt kyseiset tuet selvittämättä, olivatko ne välttämättömiä ympäristönsuojeluun tarkoitettujen investointien toteuttamiseksi. Näin ollen kantaja tai Saksan hallitus eivät voi komission mukaan näyttää toteen, että nämä investoinnit olivat välttämättömiä ympäristön suojelemiseksi.

94. Tässä yhteydessä on todettava aluksi, että yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut edellä 7 kohdassa mainitussa asiassa Salzgitter vastaan komissio annetun tuomion niissä osissa, joita yhteisöjen tuomioistuin ei ole kumonnut, yleisin sanamuodoin, että komissio oli perustellusti todennut, että verotoimenpiteet, joista kantaja oli ZRFG:n 3 §:n nojalla hyötynyt, olivat yhteismarkkinoille soveltumattomia valtiontukia.

95. Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on päätynyt tähän näkemykseen tutkiessaan ensimmäistä, toista ja kolmatta kanneperustetta, jotka koskivat muun muassa juuri ZRFG:n 3 §:n nojalla saatujen tukien luokittelua valtiontuiksi sekä virhettä, jonka komissio on kantajan mukaan joka tapauksessa tehnyt, kun se ei ole todennut HT 95 artiklan perusteella, että kaikki riidanalaiset tuet olivat yhteensopivia EHTY:n perustamissopimuksen kanssa.

96. Koska yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella ei ole kuitenkaan vielä ollut tilaisuutta lausua väitteestä, joka koskee sitä, ettei asiassa ole otettu riittävästi huomioon sitä seikkaa, että kantajan tietyt investoinnit koskivat ympäristönsuojelua, on katsottava, että sen päättelyn edellisessä kohdassa mainitulla osalla ei ole vaikutusta tämän kanneperusteen kahteen ensimmäiseen osaan annettavaan ratkaisuun. Näin on – sen erityisyyden vuoksi –erityisesti kanneperusteen toisen osan ensimmäisen väitteen osalta, joka koskee riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttumista sekä ZRFG:n 3 §:ssä että EStG:n 7d §:ssä säädetyn järjestelmän soveltamisalaan kuuluvien etujen valikoivuuden osalta.

97. Sitä vastoin tämän kanneperusteen kolmas osa, joka koskee yleisemmin riidanalaisen päätöksen ympäristönsuojeluun tarkoitettuja investointeja koskevan osan perustelujen riittämättömyyttä, on olennaisilta osin päällekkäinen kahdeksannen kanneperusteen tueksi esitetyn yhden väitteen kanssa. Koska yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on hylännyt viimeksi mainitun väitteen kokonaisuudessaan kumotun tuomion 184 kohdassa, ja koska yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointiin sisältyvän tämän näkökohdan edellä 11 kohdassa mainitussa valituksen johdosta annetussa tuomiossa, viidennen kanneperusteen kolmas osa on hylättävä.

Ensimmäinen osa, joka koskee sitä, että ympäristönsuojeluun tarkoitettuja tukia ei ole hyväksytty

98. Kanneperusteen ensimmäisestä osasta on aluksi täsmennettävä, että vaikka ympäristönsuojelu on yksi unionin keskeisistä tavoitteista, tarpeella ottaa tämä tavoite huomioon ei voida perustella valikoivien toimenpiteiden sulkemista HT 4 artiklan c alakohdan soveltamisalan ulkopuolelle (ks. analogisesti asia C-409/00, Espanja v. komissio, tuomio 13.2.2003, Kok., s. I-1487, 54 kohta).

99. Määritettäessä, luokitellaanko jokin kansallinen toimenpide valtiontueksi, merkitystä ei ole sen tarkoituksella vaan sen vaikutuksilla (ks. analogisesti asia C-241/94, Ranska v. komissio, tuomio 26.9.1996, Kok., s. I-4551, 21 kohta; asia C-75/97, Belgia v. komissio, tuomio 17.6.1999, Kok., s. I-3671, 25 kohta sekä yhdistetyt asiat T-254/00, T-270/00 ja T-277/00, Hôtel Cipriani ym. v. komissio, tuomio 28.11.2008, Kok., s. II-3269, 195 kohta). Valtion toimenpiteitä ei voida jättää katsomatta ”tueksi” yksinomaan näiden toimenpiteiden ympäristönsuojelua koskevan tavoitteen perusteella (ks. analogisesti asia C-487/06 P, British Aggregates v. komissio, tuomio 22.12.2008, Kok., s. I-10505, 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

100. Tällä arvioinnilla ei ole kuitenkaan vaikutusta niitä edellytyksiä koskevaan arviointiin, joiden täyttyessä EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalalla jäsenvaltioiden tai niiden alueellisten taikka paikallisten viranomaisten terästeollisuudelle antamaa tai valtion varoista annettua tukea voidaan pitää terästeollisuuden tukisäännöstöjen nojalla yhteensoveltuvana yhteismarkkinoiden asianmukaisen toiminnan kanssa (asia T-166/01, Lucchini v. komissio, tuomio 19.9.2006, Kok., s. II-2875, ja asia T-150/95, UK Steel Association v. komissio, tuomio 25.9.1997, Kok., s. II-1433).

101. Tämän jälkeen on muistutettava, että yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on edellä 7 kohdassa mainitussa asiassa Salzgitter vastaan komissio antamansa tuomion osassa, jota yhteisöjen tuomioistuin ei ole kumonnut, hylännyt kanneperusteen, joka koski sitä, ettei riidanalaisia tukia ollut hyväksytty HT 95 artiklan perusteella.

102. Tämän väitteen arviointi koskee näin ollen ainoastaan sitä, voitiinko edellä 87 kohdassa mainittuja investointeja koskevat tuet hyväksyä jonkin terästeollisuuden tukisäännöstön nojalla.

103. Tämän osalta on muistutettava, että toisin kuin EY:n perustamissopimuksen valtiontukia koskevat määräykset, joissa komissiolle annetaan pysyvästi oikeus päättää tukien soveltuvuudesta yhteismarkkinoille, tämä oikeus annetaan terästukisäännöstöissä komissiolle vain määrätyksi ajanjaksoksi (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat C-74/00 P ja C-75/00 P, Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomio 24.9.2002, Kok., s. I-7869, 115 kohta ja asia T-129/96, Preussag Stahl v. komissio, tuomio 31.3.1998, Kok., s. II-609, 43 kohta).

104. Jos tukea ei ole ilmoitettu komissiolle tukisäännöstössä tuen ilmoittamiselle asetetun määräajan kuluessa, komissio ei näin ollen voi enää ottaa kantaa kyseisen tuen soveltuvuuteen yhteismarkkinoille tämän säännöstön perusteella (ks. edellä 103 kohdassa mainitut yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 116 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja asia T-158/96, Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomio 16.12.1999, Kok., s. II-3927, 61 ja 62 kohta). Tästä syystä sen jälkeen kun säännöstön soveltamisaika on päättynyt, komissiolla ei säädettyjen poikkeusten nojalla ole enää oikeutta antaa lupaa sellaiselle terästeollisuuden tuelle, jota ei ole ilmoitettu säännöstön mukaisesti (ks. edellä 104 kohdassa mainittu asia Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

105. Lisäksi oikeusvarmuuden periaatteesta seuraa, että terästeollisuuden tukisäännöstöjen yhteydessä tuen soveltuvuutta yhteismarkkinoille voidaan arvioida vain tuen tosiasiallisen maksamisen ajankohtana voimassa olleiden sääntöjen perusteella. Tässä yhteydessä yhteisön aineellisen oikeuden sääntöjä on tulkittava siten, että ne koskevat niiden voimaantuloa edeltäneitä tilanteita ainoastaan siinä tapauksessa, että niiden sanamuodosta, tarkoituksesta tai systematiikasta käy selvästi ilmi, että niille on annettava tällainen vaikutus (ks. edellä 103 kohdassa mainitut yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 117–119 kohta).

106. Nyt käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että Saksan liittotasavalta ei ole ilmoittanut tukia komissiolle, mikä oli vastoin sille terästeollisuuden kolmannen tukisäännöstön tultua voimaan kuuluvaa velvollisuutta. Lisäksi terästeollisuuden tukisäännöstöt, joita sovellettiin näiden tukien maksuhetkellä, eivät olleet enää voimassa riidanalaisen päätöksen tekohetkellä. Tästä seuraa, että komissio on todennut perustellusti riidanalaisen päätöksen 137 perustelukappaleessa, että se ei voinut enää tuolloin hyväksyä riidanalaisia tukia sellaisten terästeollisuuden tukisäännöstöjen perusteella, joiden voimassaolo oli päättynyt.

107. On kuitenkin arvioitava edellä 105 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti, saattoiko tällainen hyväksyntä perustua terästeollisuuden kuudenteen tukisäännöstöön, joka oli voimassa riidanalaisen päätöksen tekohetkellä. Tämän säännöstön 3 artiklan mukaan on mahdollista, että ympäristönsuojeluun tarkoi tettuja tukia voidaan pitää yhteismarkkinoille soveltuvina, mikäli ne ovat valtiontuesta ympäristönsuojelulle annetuissa yhteisön suuntaviivoissa vahvistettujen sääntöjen mukaisia, sellaisina kuin ne on julkaistu Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä 10.3.1994 (EYVL C 72, s. 3), sekä tämän säännöstön liitteessä niiden soveltamisesta EHTY:n terästeollisuuteen annettujen perusteiden mukaisia.

108. Terästeollisuuden kuudennen tukisäännöstön taannehtiva soveltaminen on kuitenkin saman oikeuskäytännön nojalla mahdollista vain, jos tällainen vaikutus käy selvästi ilmi sen sanamuodosta, tarkoituksesta tai systematiikasta.

109. Terästeollisuuden kuudennen tukisäännöstön yhdessäkään määräyksessä ei kuitenkaan todeta, että sitä voitaisiin soveltaa taannehtivasti. Lisäksi peräkkäisten terästukisäännöstöjen tarkoituksesta ja systematiikasta ilmenee, että kussakin niistä vahvistetaan säännöt terästeollisuuden mukauttamiseksi HT 2, HT 3 ja HT 4 artiklan tavoitteisiin tiettynä ajanjaksona ilmenevien tarpeiden perusteella. Näin ollen tiettynä ajanjaksona vallinneen tilanteen perusteella vahvistettujen sääntöjen soveltaminen edeltävän ajanjakson kuluessa maksettuihin tukiin ei ole tämän kaltaisen säännöstön systematiikan ja tarkoitusten mukaista (ks. analogisesti edellä 103 kohdassa mainitut yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 120 kohta).

110. Tästä seuraa, että komissio ei voinut riidanalaisen päätöksen tekohetkellä hyväksyä Saksan liittotasavallan kantajalle tilikausien 1985/1986 ja 1994/1995 väliseltä ajanjaksolta suorittamia tukia näiden tilikausien kuluessa voimassa olleiden peräkkäisten terästukisäännöstöjen perusteella eikä terästeollisuuden kuudennen tukisäännöstön perusteella.

111. Kanneperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävä perusteettomana.

Toinen osa, joka koskee sitä, että kantajan ympäristönsuojeluun tarkoitettuja investointeja varten saamat veroedut, jotka kuuluivat 31.12.1990 saakka sekä ZRFG:n 3 §:n että EStG:n 7d §:n soveltamisalaan, eivät olleet valikoivia, sekä perustelujen puuttumista

– Ensimmäinen väite, joka koskee perustelujen puuttumista

112. Ensimmäisestä väitteestä on todettava aluksi, että EY 253 artiklaa koskevan vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan, jota voidaan soveltaa myös HT 15 artiklan osalta, kyseisessä määräyksessä edellytettyjen perustelujen on oltava kyseessä olevan toimenpiteen luonteen mukaisia ja niistä on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä toimenpiteen tehneen toimielimen päättely siten, että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt ja että toimivaltainen tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden. Perusteluvelvollisuuden täyttymistä on arvioitava asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella, joita ovat muun muassa toimenpiteen sisältö, esitettyjen perustelujen luonne ja se tarve, joka niillä, joille toimenpide on osoitettu tai joita se koskee suoraan ja erikseen, voi olla saada selvennystä tilanteeseen (ks. asia C-501/00, Espanja v. komissio, tuomio 15.7.2004, Kok., s. I-6717, 73 kohta).

113. Perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia, koska tutkittaessa sitä, täyttävätkö toimenpiteen perustelut EY 253 artiklan vaatimukset, on otettava huomioon sen sanamuodon lisäksi myös asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt (edellä 112 kohdassa mainittu asia Espanja v. komissio, tuomio 15.7.2004, 73 kohta; ks. analogisesti asia C-56/93, Belgia v. komissio, tuomio 29.2.1996, Kok., s. I-723, 86 kohta ja asia C-278/95 P, Siemens v. komissio, tuomio 15.5.1997, Kok, s. I-2507, 17 kohta).

114. Asia on näin, ja vaikka komission ei tarvitse kilpailusääntöjen soveltamisen varmistamiseksi tekemiensä päätösten perusteluissa ottaa kantaa kaikkiin tosiseikkoihin, oikeudellisiin seikkoihin ja perusteisiin, joiden johdosta se on tehnyt tällaisen päätöksen, sen on HT 15 artiklan mukaisesti kuitenkin mainittava ainakin päätökseensä olennaisesti vaikuttaneet tosiseikat ja perusteet, jotta unionin tuomioistuimilla ja niillä, joita asia koskee, on mahdollisuus saada tietää, millä tavoin se on soveltanut perussopimusta (ks. analogisesti yhdistetyt asiat T-374/94, T-375/94, T-384/94 ja T-388/94, European Night Services ym. v. komissio, tuomio 15.9.1998, Kok., s. II-3141, 95 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

115. Tukitoimenpiteen luokittelun osalta perusteluvelvollisuus edellyttää näin ollen sitä, että komissio osoittaa syyt, joiden perusteella se katsoo, että kyseinen toimenpide kuuluu HT 4 artiklan c alakohdan soveltamisalaan (ks. analogisesti asia C-494/06 P, komissio v. Italia ja Wam, tuomio 30.4.2009, Kok., s. I-3639, 49 kohta; asia T-214/95, Vlaams Gewest v. komissio, tuomio 30.4.1998, Kok., s. II-717, 64 kohta ja asia T-16/96, Cityflyer Express v. komissio, Kok., s. II-757, 66 kohta).

116. Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tuen käsite on määriteltävä yksinomaan valtion toimenpiteen vaikutusten perusteella (edellä 113 kohdassa mainittu asia Belgia v. komissio, tuomio 29.2.1996, 79 kohta; edellä 99 kohdassa mainittu asia British Aggregates v. komissio, tuomio 29.2.1996, 85 kohta ja asia T-55/99, CETM v. komissio, tuomio 29.9.2000, Kok., s. II 3207, 53 kohta). Unionin oikeuden mukaan valtion tuen edellytyksenä on siten, että tietyssä oikeusjärjestyksessä jokin toimenpide on omiaan suorimaan yritystä tai tuotannonalaa verrattuna muihin, jotka ovat kyseisellä järjestelmällä tavoitellun päämäärän kannalta siihen rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa (ks. analogisesti asia C-143/99, Adria-Wien Pipeline ja Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, tuomio 8.11.2001, Kok., s. I-8365, 41 kohta; asia C-308/01, GIL Insurance ym., tuomio 29.4.2004, Kok., s. I-4777, 68 kohta ja asia C-172/03, Heiser, tuomio 3.3.2005, Kok., s. I-1627, 40 kohta).

117. Lisäksi on muistutettava, että valtion toimen erityisyys tai valikoivuus on yksi valtiontuen käsitteen tunnusomaisista piirteistä myös EHTY:n perustamissopimuksen soveltamisalalla (asia C-200/97, Ecotrade, tuomio 1.12.1998, Kok., s. I-7907, 34 kohta), siitä huolimatta, ettei tätä arviointiperustetta nimenomaisesti mainita HT 4 artiklan c alakohdassa. Tästä periaatteesta seuraa erityisesti, että komissio ei voi määrätä tuensaajayritykselle seuraamusta, josta ei ole säädetty unionin oikeudessa, vaatimalla yrityksen todella saamaa tukea suuremman määrän palauttamista, myös vaikka takaisin periminen pantaisiin täytäntöön kauan aikaa kyseisen tuen myöntämisen jälkeen (edellä 99 kohdassa mainittu asia Belgia v. komissio, tuomio 17.6.1999, 65 kohta ja edellä 116 kohdassa mainittu asia CETM v. komissio, tuomion 164 kohta).

118. Nyt käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että EStG:n 7d §:ssä perustettiin ainakin 31.12.1990 saakka järjestelmä, jossa saksalaiset yritykset saattoivat tehdä lisäpoistoja ympäristönsuojelua varten toteutetuista investoinneista ja jota sovellettiin koko Saksan alueella ja siis myös Zonenrandgebietilla. Nämä veroedut, joiden muoto ja rahoitukselliset seuraukset vastasivat ZRFG:n 3 §:n nojalla toteutettuja lisäpoistoja, eivät kuitenkaan saaneet olla päällekkäisiä viimeksi mainittujen kanssa saman investoinnin osalta.

119. Tästä on todettava, että Saksan liittotasavalta selosti komissiolle 10.5.1999 osoittamassaan kirjeessä komission aloittaman, kantajalle ZRFG:n 3 §:n nojalla myönnettyjä tukia koskevan menettelyn yhteydessä EStG:n 7d §:ssä säädetyn ympäristönsuojeluun tarkoitettuja investointeja varten myönnettäviä veroetuja koskevan järjestelmän pääasialliset ominaispiirteet. Se täsmensi, että tämä järjestelmä mahdollisti ZRFG:n 3 §:ssä säädettyjä vastaavat lisäpoistot, ja totesi, että kyseinen järjestelmä kuului yleiseen vero-oikeuteen ja sitä voitiin näin ollen soveltaa kaikkiin sellaisiin yrityksiin Saksassa, jotka toteuttivat investointeja, jotka vastasivat EStG:n 7d §:ssä säädettyjä edellytyksiä. Saksan liittotasavalta täsmensi samoin, että tällaiset veroedut olivat vaihtoehto ZRFG:n 3 §:ssä säädetyille veroeduille ja että lisäpoistojen rajaksi oli vahvistettu molemmissa tapauksissa 50 prosenttia. Saksan liittotasavalta totesi samassa kirjeessä vielä, että osa kantajan riidanalaisena ajanjaksona toteuttamista investoinneista, joiden luonne ja määrä on selostettu yksityiskohtaisesti kyseisen kirjeen liitteessä 2, oli EStG:n 7d §:ssä säädetyn järjestelmän soveltamisedellytysten mukaisia. Kyseisen 10.5.1999 päivätyn kirjeen tätä koskevan osan sisältö on toistettu Saksan liittotasavallan komissiolle 17.1.2000 osoittaman kirjeen liitteessä.

120. Lisäksi Saksan liittotasavalta teki komissiolle 14.10.1999 osoittamassaan kirjeessä tiettyjä lisätäsmennyksiä kantajan toteuttamista investoinneista, joiden tarkoituksena oli vähentää sen toimintojen vaikutusta ympäristöön, ja nämä täsmennykset koskivat erityisesti niiden teknisiä ominaisuuksia, niiden vaikutusta ympäristönsuojeluun sekä ympäristönsuojelun erityistä osuutta näiden investointien kokonaismäärästä.

121. Kuten komissio on kuitenkin perustellusti todennut, Saksan liittotasavalta ei ole väittänyt hallinnollisen menettelyn kuluessa, että ZRFG:n 3 §:ssä ja EStG:n 7d §:ssä säädettyjen järjestelmien rinnakkainen voimassaolo olisi ollut omiaan poistamaan tietyltä osalta kantajan saamista riidanalaisista eduista niiden valikoivuuden. Asiaa koskevista asiakirjoista ei myöskään ilmene, eikä asiassa ole edes väitetty, että kantaja olisi esittänyt tällaisen väitteen sen ollessa yhteydessä komissioon hallinnollisen menettelyn kuluessa. Tämän asiayhteyden ja edellä 113 kohdassa mainittujen periaatteiden nojalla on näin ollen katsottava, että komissiolla ei ollut velvollisuutta perustella riidanalaista päätöstä erityisellä tavalla kantajan nyt käsiteltävän kanteen yhteydessä esittämän, valikoivuutta koskevan kysymyksen osalta.

122. Näin ollen tämä väite on hylättävä ilman, että on tarpeen arvioida, käyvätkö tällaiset perustelut ilmi komission riidanalaisen päätöksen 134 perustelukappaleessa ja sitä seuraavissa perustelukappaleissa esittämistä selostuksista.

– Toinen väite, joka koskee sitä, ettei osa riidanalaisista tuista ollut valikoivia

123. Toista väitettä, joka koskee sitä, että komissio olisi tehnyt virheen sisällyttäessään riidanalaisten tukien laskentaperustaan veroedut, jotka kantaja on saanut sellaisia investointeja varten, joiden tarkoituksena oli vähentää sen toimintojen vaikutusta ympäristöön, ja jotka kuuluivat 31.12.1990 saakka sekä ZRFG:n 3 §:n että EStG:n 7d §:n soveltamisalaan, ei voida hyväksyä, koska nämä edut eivät ole valikoivia.

124. Ensinnäkin on korostettava, että käsiteltävässä asiassa ei ole konkreettisesti näytetty, että kantajan ZRFG:n 3 §:n nojalla 31.12.1990 saakka toteuttamiin tiettyihin investointeihin olisi voitu soveltaa EStG:n 7d §:ssä säädettyä lisäpoistoja koskevaa järjestelmää.

125. Toiseksi ZRFG:n 3 §:ssä säädettyjen veroetujen saamiseksi oli säädetty ainoastaan maantieteellisestä edellytyksestä, jonka mukaan teollisuuslaitoksen oli sijaittava Zonenrandgebietilla. Tämän säännöksen sanamuodosta ei ilmene, että lisäpoistojen ja verovapaiden rahastojen edellytyksenä oli ympäristönsuojeluun tarkoitettujen investointien toteuttaminen.

126. Kolmanneksi, koska yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ja yhteisöjen tuomioistuimen nyt käsiteltävässä oikeusriidassa antamissa tuomioissa on todettu, että kantaja on saanut kyseisen järjestelmän nojalla valtiontukia, näiden tukien ei voida samaan aikaan katsoa olevan yleisiä toimenpiteitä, joihin ei sovelleta HT 4 artiklan c alakohdassa määrättyä kieltoa, koska niiden tarkoituksena on ympäristönsuojelu. Kuten näet edellä 99 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä käy ilmi, määritettäessä, voidaanko jokin kansallinen toimenpide luokitella valtiontueksi, merkitystä ei ole sen tarkoituksella vaan sen vaikutuksilla. Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että kantajan oli mahdollista saada ZRFG:n 3 §:n nojalla veroetuja riippumatta ympäristönsuojelua koskevasta tavoitteesta, jota mahdollisesti tavoiteltiin niillä investoinneilla, joista tehtiin lisäpoistoja.

127. Kantajan tiettyihin vuosikertomuksiin sisältyvillä viittauksilla EStG:n 7d §:ään, joiden mukaan se on voinut perustaa tällä perusteella erityisrahastoja, ei voida asettaa kyseenalaiseksi tätä päätelmää, kun otetaan huomioon erityisesti se, että tällä perusteella saadut edut eivät voineet olla päällekkäisiä kantajan ZRFG:n 3 §:n perusteella saamien etujen kanssa ja että kantajan oli näin ollen väistämättä mahdollista saada ainoastaan ensin mainitut edut. Vuosikertomusten tarkastelusta ilmenee pikemminkin, että kantaja on maininnut eri investointien osalta eri määriä eri sääntöjen mukaisesti ja eri tilinpäätöksissä ja on viitannut toisinaan ZRFG:n 3 §:ään ja toisinaan EStG:n 7d §:ään.

128. Neljänneksi, toisin kuin kantaja väittää, ZRFG:n 3 §:ää ei voida myöskään rinnastaa EStG:n 7d §:ään. Kuten kantaja näet itsekin myöntää, EStG:n 7d §:ssä säädettyjä lisäpoistoja voitiin tässä säännöksessä säädettyjen edellytysten mukaisesti soveltaa 31.12.1990 asti kaikissa yrityksissä, jotka toteuttivat Saksassa ympäristönsuojeluun tarkoitettuja investointeja. Kuten kantaja kuitenkin myöntää, toisin kuin ZRFG:n 3 §:n osalta, tämän säännöksen soveltamisen edellytyksenä ei ollut, että investointien oli sijaittava Saksan tietyllä maantieteellisesti määritellyllä alueella. ZRFG:n 3 §:ssä säädettyjen toimenpiteiden soveltamisedellytykset eivät sitä vastoin liittyneet mitenkään tuettujen investointien ympäristönsuojelua tai ekologisuutta koskevaan tarkoitukseen, vaan edellytyksenä oli ainoastaan se, että ne toteutettiin yhdessä tai useammassa Zonenrandgebietilla sijaitsevassa laitoksessa. Se, että kantaja olisi voinut tarvittaessa saada EStG:n 7d §:ssä säädettyjä etuja, jos se ei olisi hyötynyt ZRFG:n 3 §:ssä säädetystä järjestelmästä, niin kuin Saksan liittotasavalta on väittänyt hallinnollisen menettelyn kuluessa, ei tarkoita, että kantajan ZRFG:n 3 §:n perusteella saamat edut eivät ole valtiontukia ja että tukien myöntämistä tällä perusteella koskevat edellytykset eivät eroa EStG:n 7d §:ssä säädetyistä edellytyksistä.

129. Ottaen huomioon edellä 111 ja 122 kohdassa selostetut päätelmät tämä kanneperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.

Kuudes kanneperuste, joka koskee määräävän diskonttokoron vahvistamiseen liittyväksi väitettyä arviointivirhettä, yhtiön voittoon sovellettavan veroasteen huomioon ottamista koskevaa epäselvyyttä ja perustelujen puuttumista

130. Aluksi on todettava, että komissio ilmoittaa nyt käsiteltävässä asiassa, ettei se ole voinut vahvistaa myönnettyjen tukien bruttomäärää. Laskiessaan kyseisten tukien tuki-intensiteettiä se on kuitenkin ottanut huomioon kolme laskennallista seikkaa voidakseen määrittää palautettavien investointitukien nettomäärän (jäljempänä nettoavustusekvivalentti). Riidanalaisen päätöksen 93–104 perustelukappaleessa todetaan, että nämä kolme seikkaa ovat veroaste, diskonttokorko (tai viitekorko) ja toteutettujen investointien luonne.

131. Kantaja riitauttaa nyt käsiteltävässä kanneperusteessa ensin komission käyttämät diskonttokorot. Lisäksi se katsoo, että päätös on epäselvä siltä osin kuin kyse on siitä, missä määrin yhtiön voittoon sovellettava veroaste on otettava huomioon nettoavustusekvivalenttia laskettaessa.

Ensimmäinen osa, joka koskee komission vahvistamiin määrääviin diskonttokorkoihin liittyvää arviointivirhettä

132. Riidanalaisen päätöksen 97 perustelukappaleesta käy ilmi, että nettoavustusekvivalentin laskennassa on käytettävä diskonttokorkona ”tukien myöntämisajankohtana voimassa olevaa alueellista viitekorkoa”. Koska tukien maksu on porrastettu ajallisesti, komissio vahvisti kullekin vuodelle 1986–1995 eri korkokannan, jota sovelletaan Saksaan, alueellisia valtiontukia koskevissa, 10.3.1998 annetuissa suuntaviivoissa (EYVL C 74, s. 9) investointituille vahvistetun nettoavustusekvivalentin laskutavan perusteella.

133. Kantaja väittää, että tässä laskutavassa ei oteta huomioon sen yksittäistä tilannetta ja että se johtaa siihen, että kantajaa vaaditaan palauttamaan suurempi määrä tukea kuin mitä se on todella saanut ZRFG:n 3 §:n nojalla. Kantaja katsoo, että viitekorko olisi vahvistettava sen tilikausina 1985/86–1997/98 lisäpoistoista johtuvien ylimääräisten käteisvarojen sijoittamisesta saamien korkojen perusteella; keskimääräinen korkokanta näiltä kaikilta tilikausilta oli 5,99 prosenttia.

134. Kantaja väittää lisäksi, että komissio ei ole ottanut huomioon tilikauden 1994/1995 jälkeen sovellettavia korkokantoja, vaikka korkokantoja laskettaessa olisi pitänyt ottaa huomioon ajanjakso, joka alkoi hetkenä, jona oikeutta lisäpoistojen tekemiseen käytettiin, ja päättyi hetkenä, jona palautettava määrä vahvistettiin.

135. Komissio ei kiistä sitä, että vuosien 1986–1995 osalta käytetyt viitekorot on vahvistettu kantajan yksittäisestä tilanteesta riippumatta, mutta se katsoo, että ”viitekorot antavat tässä tapauksessa parhaimmat mahdollisuudet arvioida edunsaajalle kyseisistä tuista koituneita taloudellisia etuja” (riidanalaisen päätöksen 158 perustelukappale).

136. Näin ollen on selvitettävä, onko komissio toiminut asianmukaisesti yhtäältä ottaessaan diskonttokoroksi Saksassa myönnettyjen alueellisten tukien nettoavustusekvivalentin laskennassa käytetyt viitekorot ja toisaalta jättäessään tässä yhteydessä huomiotta vuosina 1996–1998 sovelletut viitekorot.

– Ensimmäinen väite, joka koskee sitä, että diskonttokorko on vahvistettu alueellisten tukien nettoavustusekvivalentin laskennassa käytettyjen korkokantojen perusteella

137. Aluksi on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sääntöjenvastaisesti myönnetyn valtiontuen takaisinperimisellä pyritään tuen myöntämistä edeltävän tilanteen palauttamiseen eikä sitä pääsääntöisesti voida katsoa HT 4 artiklan c alakohdan tavoitteisiin nähden suhteettomaksi toimenpiteeksi (ks. edellä 103 kohdassa mainitut yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 157 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

138. Takaisinperimisen on kuitenkin rajoituttava ainoastaan niihin taloudellisiin etuihin, jotka tuensaaja on todella saanut siitä, että tuki on annettu sen käyttöön, ja oltava oikeassa suhteessa näihin etuihin (ks. analogisesti asia T-459/93, Siemens v. komissio, tuomio 8.6.1995, Kok., s. II-1675, 99 kohta).

139. Siten tapauksessa, että tuki on myönnetty usealle vuodelle jakautuvan veronmaksun lykkäämisen ja siten korottoman käteisvarojen ennakon tai nollakorkoisen lainan muodossa, aikaisemman tilanteen palauttamiseksi ennalleen kaikki korot, jotka tuensaajan olisi pitänyt maksaa tavanomaiseen markkinahintaan, on määrättävä maksettaviksi (ks. analogisesti edellä 115 kohdassa mainittu asia Cityflyer Express v. komissio, tuomion 56 kohta).

140. Komissiolla on, voidakseen määrätä aikaisemman tilanteen palautettavaksi, oikeus määritellä sellainen korkokanta, jonka avulla aikaisempi tilanne voidaan palauttaa (edellä 103 kohdassa mainitut yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 161 kohta). Näin ollen unionin tuomioistuinten tehtävänä ei ole tällaisen oikeuden käyttöä koskevan laillisuusvalvonnan yhteydessä korvata omalla asiaa koskevalla arvioinnillaan komission arviointia, vaan tutkia, rasittaako tätä arviointia ilmeinen arviointivirhe tai onko harkintavaltaa käytetty väärin (edellä 103 kohdassa mainitut yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 161 kohta; ks. analogisesti asia C-456/00, Ranska v. komissio, tuomio 12.12.2002, Kok., s. I-11949, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; asia T-380/94, AIUFFASS ja AKT v. komissio, tuomio 12.12.1996, Kok., s. II-2169, 56 kohta ja yhdistetyt asiat T-126/96 ja T-127/96, BFM ja EFIM v. komissio, tuomio 15.9.1998, Kok., s. II-3437, 81 kohta).

141. Sovellettavien korkokantojen määrittämisestä on muistutettava, että viitekorkojen oletetaan vastaavan kussakin jäsenvaltiossa voimassa olevien korkokantojen keskitasoa. Viitekorot ovat siten pätevä osoitus teollisuusinvestointeihin tarkoitettujen lainojen markkinakoroista (asia 102/87, Ranska v. komissio, tuomio 13.7.1988, Kok., s. 4067, 25 kohta).

142. Tästä on jo todettu, että oikeusvarmuutta ja yhdenvertaista kohtelua koskevien syiden takia komissio voi pääsääntöisesti katsoa, että on perusteltua soveltaa tiettynä aikana voimassa olevaa viitekorkoa kaikkiin kyseisenä aikana myönnettyihin lainoihin (ks. analogisesti asia C-278/00, Kreikka v. komissio, tuomio 29.4.2004, Kok., s. I-3997, 62 kohta).

143. Lisäksi komissio voi oikeutetusti ottaa viitekoroksi aluetukiohjelmien arvioimista varten vahvistetut korot, sellaisina kuin ne julkaistaan säännöllisin väliajoin Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä, koska kyse on alennetuista korkokannoista, joita sovelletaan taloudellisesti terveisiin yrityksiin ja joita olisi käytetty siinä tapauksessa, että riidanalainen ohjelma olisi ilmoitettu, sen selvittämiseen, onko kyse tuesta (ks. analogisesti asia T-222/04, Italia v. komissio, tuomio 11.6.2009, Kok., s. II-1877, 70 kohta).

144. Ensimmäinen väite on ratkaistava näiden periaatteiden valossa.

145. Komissio lähti erityisesti siitä toteamuksesta, että kantajan mahdollisten ylimääräisten käteisvarojen sijoittamisesta todella saamien etujen määrittäminen olisi käsiteltävässä asiassa hyvin vaikeaa ja johtaisi joka tapauksessa vääristymisiin yritysten välillä niiden talouspolitiikan perusteella, ja se katsoi riidanalaisessa päätöksessä, että oli asianmukaista ottaa diskonttokoroksi alueellisten tukien yhteydessä käytetyt viitekorot, jotka olivat voimassa riidanalaisten tukien myöntämishetkellä eli vuosina 1986–1995.

146. Kantaja, jota Saksan liittotasavalta tukee tältä osin, katsoo sitä vastoin, että nämä riidanalaisen päätöksen 97 perustelukappaleessa täsmennetyt yhtenäiset korot ovat korkeampia kuin ne, joita se on voinut saada ZRFG:n 3 §:n perusteella toteutetuista lisäpoistoista ja verovapaista rahastoista johtuvien ylimääräisten käteisvarojen sijoittamisesta. Näin ollen diskonttokorko pitäisi vahvistaa pelkästään tuona ajanjaksona sovellettujen antolainakorkojen perusteella.

147. Nyt käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että kantaja on hyötynyt ZRFG:n 3 §:ssä säädettyjen lisäpoistojen ja verovapaiden rahastojen avulla veronmaksun lykkäämisestä, jota, kuten komissio on todennut asianmukaisesti riidanalaisen päätöksen 61 perustelukappaleessa, voidaan pitää lykkäysajaksi myönnettynä lykätyn veron suuruisena nollakorkoisena lainana. Vaikka yrityksen piti näin ollen maksaa lykätyn veron määrä investoinneista tehtäviä poistoja koskevien ajanjaksojen päättymiseen mennessä, sen ei ole kuitenkaan tarvinnut maksaa korkoa sen käyttöön lykkäysajaksi jätetyistä määristä.

148. Näin ollen on niin, että kun otetaan huomioon edellä 139 kohdassa mainittu periaate, on katsottava, että kantajan todella saama etu vastaa niiden korkojen yhteismäärää, jotka sen olisi pitänyt maksaa markkinahintaan, jos sen oli pitänyt lainata lykätyn veron määrää vastaava määrä pääomaa.

149. Lisäksi edellä 141–143 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä seuraa, että komissio saattoi näissä olosuhteissa oikeutetusti ottaa diskonttokoroksi aluetukiohjelmien arvioimista varten vahvistetut viitekorot.

150. On huomattava erityisesti – kuten komissio korostaa – että se, että lykättyjen verojen määrään sovellettaisiin nyt käsiteltävässä asiassa antolainakorkoja, jotka ovat yleensä ottolainakorkoja alempia, johtaisi paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa kantaja saisi tukien tuki-intensiteettiä laskettaessa etua juuri Saksan viranomaisten sille sääntöjenvastaisesti jättämistä ylimääräisistä käteisvaroista. Tällainen ratkaisu johtaisi siihen, että valittaisiin sellainen tuen tuki-intensiteetin laskutapa, joka olisi mahdollisesti erilainen sekä sen mukaan, onko kyseinen tuki myönnetty veronmaksun lykkäämisen, korkotuetun lainan tai investoinnin toteuttamista varten myönnetyn nollakorkoisen lainan muodossa, että veron lykkäämisen osalta myös sen mukaan, olisiko tuensaajayrityksen pitänyt tuen puuttuessa ottaa lainaa voidakseen toteuttaa kyseisen investoinnin.

151. Tästä seuraa, että kantaja ja Saksan liittotasavalta eivät ole kyenneet näyttämään toteen, että komissio olisi tehnyt oikeudellisen virheen tai ilmeisen arviointivirheen määrittäessään kantajan saamiin veronlykkäyksiin sovellettavan diskonttokoron.

152. Ensimmäinen väite on siten hylättävä perusteettomana.

– Toinen väite, joka koskee tarvetta ottaa huomioon tilikausina 1995/1996 ja 1997/1998 sovelletut diskonttokorot

153. Kantaja katsoo, että komission olisi pitänyt ottaa huomioon ZRFG:n 3 §:n perusteella saatuja tukia koskevissa laskelmissaan sekä tilikausien 1985/1986 ja 1994/1995 välisenä ajanjaksona sovelletut viitekorot että myös tilikausina 1995/1996 ja 1997/1998 sovelletut viitekorot. Kantaja väittää, että tukien määrää laskettaessa on otettava huomioon ajanjakso, joka alkoi hetkenä, jona oikeutta lisäpoistojen tekemiseen käytettiin, ja päättyi hetkenä, jona palautettava määrä vahvistettiin.

154. Komissio ei ottanut huomioon kyseisinä vuosina Saksaan sovellettuja viitekorkoja sillä perusteella, että kyseiset toimenpiteet koskivat vuosia 1986–1995 ja että arvioinnin on näin ollen rajoituttava koskemaan tätä ajanjaksoa.

155. Tässä yhteydessä on todettava aluksi, että kannekirjelmän muotoilusta käy ilmi, että nyt käsiteltävä väite on ymmärrettävä siten, että se koskee ainoastaan viitekorkoja, joita sovelletaan sellaisten tukien laskentaan, jotka ovat kantajan ZRFG:n 3 §:n perusteella toteuttamien lisäpoistojen, mutta eivät sen perusteella muodostettujen erityisrahastojen, muodossa.

156. Lisäksi edellä 137–152 kohdassa tehdystä ensimmäistä väitettä koskevasta arvioinnista käy ilmi, että komissio ei ole tehnyt virhettä riidanalaisen päätöksen 97 perustelukappaleessa vahvistaessaan diskonttokoron Saksassa myönnettyjen aluetukien nettoavustusekvivalentin laskennassa käytettyjen viitekorkojen perusteella.

157. Tämän jälkeen on todettava, että komissio on täsmentänyt riidanalaisen päätöksen 92 perustelukappaleessa, että kyseinen päätös koski kantajan vuosina 1986–1995 HT 4 artiklan c alakohdassa määrätyn kiellon vastaisesti toteuttamia lisäpoistoja ja muodostamia verovapaita rahastoja koskevia määriä. Riidanalaisen päätöksen samassa perustelukappaleessa olevasta taulukosta käy ilmi, että on katsottu, että 484 miljoonan DEM:n suuruinen määrä on lisäpoistoja ja 367 miljoonan DEM:n suuruinen määrä verovapaita rahastoja, ja näitä määriä pidetään kantajan todella saaman koko tuen laskentaperustana. Nämä määrät vastaavat lisäksi riidanalaisen päätöksen päätösosan 1 artiklassa mainittuja määriä.

158. Kantajan väitteillä pyritään kuitenkin pääasiallisesti riitauttamaan se, että komissio ei ole käyttänyt palautettavia tukia laskiessaan tilikausina 1995/1996 ja 1997/1998 sovellettuja diskonttokorkoja. Tässä yhteydessä olisi otettava huomioon edut, joita kantaja sai yhä kyseisenä ajanjaksona ZRFG:n 3 §:n perusteella toteutettuina lisäpoistoina.

159. Kuten edellä 157 kohdassa tehdystä arvioinnista kuitenkin käy ilmi, riittää kun todetaan, että vaikka nämä edut katsottaisiin toteennäytetyiksi, ne eivät ole riidanalaisen päätöksen kohteena ja näin ollen tämä väite on tehoton.

160. Näin ollen kuudennen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä perusteettomana.

Toinen osa, joka koskee epäselvyyttä yhtiön voittoon sovellettavan veroasteen huomioon ottamisessa nettoavustusekvivalenttia laskettaessa ja perustelujen puuttumista

161. Kantaja katsoo, että riidanalaisen päätöksen merkitys ei ole selvä siltä osin kuin kyse on veroasteen huomioon ottamisesta palautettavia tukia laskettaessa. Sen mukaan komissio ei ole täsmentänyt, oliko yhtiön voittoon sovellettavaa veroastetta sovellettava ainoastaan veronlykkäysten määriin vai myös korkoihin.

162. Komissio ei ole esittänyt tätä koskevia huomioita.

163. Riidanalaisen päätöksen 94 ja 95 perustelukappaleessa täsmennetään seuraavaa:

”Veroasteet

(94) Saksa viittaa erityisesti alueellisia valtiontukia koskevien suuntaviivojen (jäljempänä ’suuntaviivat’) liitteessä I olevaan 1.1 kohtaan, jonka mukaan ’tuen intensiteetti on laskettava sen jälkeen kun verot on otettu huomioon eli kun siitä on vähennetty tuen saamiseen liittyvät verot, erityisesti yhtiön voitosta suoritettava vero. Puhutaan nettoavustusekvivalentista, joka on tuensaajalle asiaa koskeneen veron maksamisen jälkeen jäävä tukiosuus. – –’.

(95) Siksi nettoavustusekvivalentin laskemisessa on otettava huomioon (jakamattomaan) voittoon sovellettava veroaste. Tällä veroasteella on merkitystä erityisesti arvioitaessa veronmaksun lykkäystä ja yritykselle näin myönnettyä etua. Komissio toteaa lisäksi, että veroaste vaihteli ajanjaksona 1986–1995.”

164. Näistä kohdista ilmenee ensinnäkin, että komissio on ottanut huomioon Saksan liittotasavallan esittämän pyynnön, että nettoavustusekvivalenttia laskettaessa tukien bruttomäärästä vähennetään yhtiön voitosta suoritettava vero.

165. Toiseksi on syytä muistaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan laittomasti myönnetyt tuet peritään takaisin kansallisessa oikeudessa säädettyjä menettelytapoja noudattaen, koska aiheettomasti maksettujen määrien takaisinperintämenettelystä ei ole yhteisön säännöksiä (yhdistetyt asiat 205/82—215/82, Deutsche Milchkontor ym., tuomio 21.9.1983, Kok. 1983, s. 2633, 18—25 kohta; asia 94/87, komissio v. Saksa, tuomio 2.2.1989, Kok. 1989, s. 175, 12 kohta ja edellä 138 kohdassa mainittu asia Siemens v. komissio, tuomion 82 kohta).

166. Kuten komissio muistuttaa riidanalaisen päätöksen 153 perustelukappaleessa, komissio ei voi valtion tukien takaisinperimistä koskevissa päätöksissään laskea veron vaikutuksia takaisinperittävän tuen määrään, koska tämä laskutoimitus kuuluu kansallisen oikeuden soveltamisalaan, vaan sen on osoitettava ainoastaan takaisinperittävä bruttomäärä (edellä 138 kohdassa mainittu asia Siemens v. komissio, tuomion 83 kohta).

167. Tämä ei estä sitä, että periessään tukea takaisin kansalliset viranomaiset vähentävät takaisinperittävän tuen määrästä tarvittaessa tiettyjä määriä kansallisten säännösten mukaisesti edellyttäen, ettei kansallisten säännösten soveltaminen tee takaisinperimistä käytännössä mahdottomaksi ja ettei niitä sovelleta syrjivästi verrattuna vastaaviin yksinomaan kansallisen lainsäädännön soveltamisalaan kuuluviin tapauksiin (edellä 138 kohdassa mainittu asia Siemens v. komissio, tuomion 83 kohta).

168. Nyt käsiteltävässä asiassa riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa ilmoitetaan perusta, jonka perusteella tukien bruttomäärä on laskettava, kun taas 2 artiklassa täsmennetään, että ”tuet on perittävä takaisin viipymättä Saksan lainsäädännön menettelyjen mukaisesti”. Riidanalaisen päätöksen täytäntöönpanomenettelytavoista säädetään siten yhä kansallisessa lainsäädännössä.

169. Näin ollen on katsottava, ettei komissiolla ollut velvollisuutta täsmentää riidanalaisessa päätöksessä, minkä menettelytapojen mukaan Saksan liittotasavallan oli laskettava yhtiön voittoon sovellettava veroaste, koska kyseisen jäsenvaltion viranomaisten tehtävänä on suorittaa tämä laskeminen kansallisten sääntöjensä mukaisesti.

170. Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että riidanalaisen päätöksen tätä osaa ei ole perusteltu puutteellisesti.

171. Näin ollen kuudennen kanneperusteen toinen osa samoin kuin kuudes kanneperuste kokonaisuudessaan on hylättävä.

172. Kaiken edellä esitetyn perusteella kanne on hylättävä kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikulut

173. Yhteisöjen tuomioistuin määräsi edellä 11 kohdassa mainitussa, valituksen johdosta antamassaan tuomiossa, että oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin. Unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä on siis tässä tuomiossa määrätä näistä eri oikeudenkäynneistä aiheutuneista kaikista oikeudenkäyntikuluista työjärjestyksen 121 artiklan mukaisesti.

174. Työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska kantaja on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan komission vaatimusten mukaisesti sen oikeudenkäyntikulut.

175. Saksan liittotasavalta, joka on asiassa väliintulijana, vastaa työjärjestyksen 87 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti omista oikeudenkäyntikuluistaan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, yhteisöjen tuomioistuimessa ja unionin yleisessä tuomioistuimessa.

Päätöksen päätösosa

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu toinen jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1) Kanne hylätään.

2) Salzgitter AG vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Euroopan komission oikeudenkäyntikulut yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, yhteisöjen tuomioistuimessa ja unionin yleisessä tuomioistuimessa.

3) Saksan liittotasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, yhteisöjen tuomioistuimessa ja unionin yleisessä tuomioistuimessa.