1

Euroopan unionin neuvosto vaatii kanteellaan unionin tuomioistuinta kumoamaan 3.10.2013 annetun komission päätöksen C(2013) 6355 final Sveitsin valaliiton rahoitusosuudesta tehdyn yhteisymmärryspöytäkirjan lisäyksen allekirjoittamisesta (jäljempänä riidanalainen päätös).

2

Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3) 6.12.1992 hylättyään Sveitsin valaliitto teki lukuisia kahdenvälisiä sopimuksia Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden kanssa tarkoin määritellyillä aloilla. Huhtikuussa 2003 neuvosto ja jäsenvaltioiden hallitusten edustajat hyväksyivät päätelmät, joissa Euroopan komissio valtuutettiin neuvottelemaan Sveitsin valaliiton kanssa tarvittavat mukautukset Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden sekä Sveitsin valaliiton sopimukseen henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta (EYVL 2002, L 114, s. 6), kun näköpiirissä oli unionin laajentuminen toukokuussa 2004. Samoissa päätelmissä neuvosto antoi lisäksi komissiolle valtuutuksen neuvotella sopimus rahoitusosuudesta taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden edistämiseen laajentuneessa unionissa kyseisiin päätelmiin liitettyjen neuvotteluohjeiden mukaisesti ja kuullen Euroopan vapaakauppaliittoa käsittelevää työryhmää (jäljempänä EFTA-työryhmä).

3

Neuvotteluohjeiden mukaan tavoitteena oli neuvotella ”rahoitusosuudesta taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämiseen laajentuneessa unionissa”. Neuvotteluohjeissa todettiin myös, että ”vastineena vapaasta pääsystä laajentuneille sisämarkkinoille Sveitsin valaliiton olisi rahoitettava sosiaalisen ja taloudellisen yhteenkuuluvuuden edistämistä laajentuneessa unionissa Norjan, Islannin ja Liechtensteinin tapaan”.

4

Sveitsin valaliitto ilmoitti neuvottelujen yhteydessä, että sen omien rajoitusten takia ei ollut mahdollista tehdä mitään sitovaa sopimusta kyseisestä rahoitusosuudesta, joten neuvottelujen päätteeksi oli laadittava yhteisymmärryspöytäkirja, minkä jälkeen kunkin edunsaajajäsenvaltion kanssa oli tarkoitus tehdä kahdenvälisiä sopimuksia.

5

Sveitsin liittoneuvoston jäsen, neuvoston puheenjohtaja ja komissio allekirjoittivat 27.2.2006 yhteisymmärryspöytäkirjan (jäljempänä yhteisymmärryspöytäkirja). Yhteisymmärryspöytäkirjan 1 kohdan mukaan neuvoston puheenjohtaja ja Sveitsin liittoneuvosto ovat laatineet ”suuntaviivoja”, joiden mukaan viimeksi mainittu neuvottelee kymmenen uuden yhteisymmärryspöytäkirjassa luetellun jäsenvaltion kanssa sopimuksia Sveitsin rahoitusosuudesta viiden vuoden ajanjaksoksi siitä alkaen, kun Sveitsin parlamentti on hyväksynyt vastaavan rahoituksen, jonka kokonaismäärä on miljardi Sveitsin frangia (CHF) (noin 905422671,45 euroa).

6

Yhteisymmärryspöytäkirjan 8 kohdan mukaan Sveitsin liittoneuvosto ehdottaa Sveitsin parlamentille miljardin Sveitsin frangin (noin 905422671,45 euron) suuruisen rahoitusosuuden hyväksymistä. Yhteisymmärryspöytäkirjan 2 kohdan mukaan tällä rahoitusosuudella voidaan rahoittaa alueellisia ja kansallisia hankkeita ja ohjelmia. Yhteisymmärryspöytäkirjan 5 kohdassa todetaan, että Sveitsin liittoneuvosto ja komissio sitoutuvat tiedottamaan säännöllisesti Sveitsin rahoitusosuuden täytäntöönpanosta. Lisäksi komissio sitoutuu arvioimaan ehdotettujen hankkeiden ja ohjelmien yhteensopivuutta unionin tavoitteiden kanssa ja tiedottamaan siitä Sveitsin liittoneuvostolle.

7

Sveitsin liittoneuvoston jäsen, neuvoston puheenjohtaja ja komissio allekirjoittivat 25.6.2008 yhteisymmärryspöytäkirjaan lisäyksen, jonka neuvoston puheenjohtaja oli neuvotellut komission avustuksella ja joka koski Sveitsin rahoitusosuuden mukauttamista Bulgarian tasavallan ja Romanian liittymiseen Euroopan unioniin.

8

Neuvosto ja jäsenvaltioiden hallitusten edustajat hyväksyivät 20.12.2012 päätelmät, joissa ne muun muassa panevat merkille Kroatian tasavallan toiveen saada rahoitusosuutta vuosina 2006 ja 2008 muiden jäsenvaltioiden osalta sovittujen määrien mukaisessa suhteessa. Lisäksi ne kehottivat komissiota aloittamaan läheisessä yhteistyössä neuvoston puheenjohtajavaltion kanssa ”tarvittavat keskustelut” Sveitsin liittoneuvoston kanssa Sveitsin rahoitusosuudesta Kroatian tasavallan hyväksi ja kuulemaan säännöllisesti EFTA-työryhmää keskustelujen edistymisestä (jäljempänä vuoden 2012 päätelmät).

9

Samana päivänä komissio esitti pysyvien edustajien komitean (Coreper) kokouksen pöytäkirjaan sisällytetyn lausuman, jossa se ilmaisi kantanaan, että mainituissa päätelmissä olisi kyse SEU 16 artiklassa tarkoitetusta poliittisesta päätöksestä; tässä artiklassa annetaan neuvostolle toimivalta määritellä unionin politiikat, joten komission mielestä kyseisiä päätelmiä olisi pidettävä neuvoston eikä jäsenvaltioiden poliittisena päätöksenä.

10

Komissio ilmoitti 25.7.2013 EFTA-työryhmälle, että neuvottelut Sveitsin valaliiton kanssa oli saatu menestyksellisesti päätökseen.

11

Komissio antoi 3.10.2013 SEU 17 artiklan nojalla riidanalaisen päätöksen, jonka johdanto-osan kahdeksannessa perustelukappaleessa todetaan, että ”ehdotetulla lisäyksellä ei luoda eikä ole tarkoitus luoda kummallekaan osapuolelle kansallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaisia sitovia tai oikeudellisia velvoitteita”. Päätöksen ainoan artiklan mukaan komissio hyväksyy (yhteisymmärryspöytäkirjaan) lisäyksen Sveitsin rahoitusosuudesta Kroatian tasavallan hyväksi (jäljempänä vuoden 2013 lisäys) ja komissio valtuuttaa ulkosuhteista vastaavan varapuheenjohtajansa ja aluepolitiikasta vastaavan jäsenensä allekirjoittamaan lisäyksen unionin puolesta.

12

EFTA-työryhmän kokouksissa 15.10. ja 23.10.2013 jäsenvaltiot ja neuvosto vastustivat komission päätöstä allekirjoittaa vuoden 2013 lisäys ilman neuvoston etukäteissuostumusta. Ne väittivät komission jättäneen huomiotta jäsenvaltioiden roolin tässä yhteydessä. Kokouksessaan 31.10.2013 EFTA-työryhmä laati päätelmäehdotuksen esittääkseen sen neuvostolle ja jäsenvaltioiden hallitusten edustajille; se antoi neuvoston puheenjohtajan tehtäväksi allekirjoittaa vuoden 2013 lisäyksen ja vahvisti, että komissiolla on valtuutus hoitaa yhteensovitus- ja valvontatehtäviä ja allekirjoittaa lisäys. Kyseisessä kokouksessa Euroopan ulkosuhdehallinto ilmoitti komission olleen eri mieltä kaavailluista päätelmistä.

13

Ulkosuhteista vastaava komission varapuheenjohtaja ja aluepolitiikasta vastaava komission jäsen allekirjoittivat vuoden 2013 lisäyksen unionin puolesta 7.11.2013.

14

Lisäyksen mukaan Sveitsin liittoneuvosto suostuu neuvottelemaan Kroatian tasavallan kanssa sopimuksen 45 miljoonan Sveitsin frangin (noin 40744020,22 euron) suuruisesta rahoitusosuudesta viiden vuoden ajanjaksoksi siitä alkaen, kun Sveitsin parlamentti on hyväksynyt määrärahat, ja ilmaisee aikomuksensa myöntää kyseistä rahoitusta 31.5.2017 saakka. Lisäksi Sveitsin liittoneuvosto suostuu ehdottamaan Sveitsin parlamentille kyseisen rahoitusosuuden hyväksymistä.

15

Neuvosto ja jäsenvaltioiden hallitusten edustajat hyväksyivät 19.11.2013 muodollisesti neuvoston päätelmät, joissa vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittaminen annetaan neuvoston puheenjohtajan tehtäväksi ja komissio valtuutetaan hoitamaan yhteensovitus- ja valvontatehtäviä. Neuvosto hyväksyi 9.12.2013 kannan, jossa se muun muassa ilmaisi olevansa eri mieltä komission menettelytavasta.

16

Sveitsin valaliitto ja Kroatian tasavalta allekirjoittivat 30.6.2015 kahdenvälisen puitesopimuksen sellaisen Sveitsin ja Kroatian välisen yhteistyöohjelman toteutuksesta, jolla on tarkoitus vähentää taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta laajentuneessa unionissa.

17

Neuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin

18

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

19

Tšekin tasavalta, Saksan liittotasavalta, Helleenien tasavalta, Ranskan tasavalta, Liettuan tasavalta, Unkari, Alankomaiden kuningaskunta, Puolan tasavalta, Suomen tasavalta sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta hyväksyttiin asiassa väliintulijoiksi tukemaan neuvoston vaatimuksia. Alankomaiden kuningaskunta ei kuitenkaan ole osallistunut tämän oikeudenkäyntimenettelyn mihinkään vaiheeseen.

20

Neuvosto esittää kanteensa tueksi kaksi kanneperustetta. Ensimmäinen kanneperuste koskee annetun toimivallan periaatteen, josta määrätään SEU 13 artiklan 2 kohdassa, ja toimielinten välisen tasapainon periaatteen loukkausta. Toisen kanneperusteen mukaan samassa määräyksessä vahvistettua vilpittömän yhteistyön periaatetta on loukattu.

21

Neuvosto väittää kaikkien väliintulijoina olevien jäsenvaltioiden tukemana, että se, että komissio on antanut riidanalaisen päätöksen, ja vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittaminen ilman neuvoston etukäteissuostumusta merkitsevät annetun toimivallan periaatteen, josta määrätään SEU 13 artiklan 2 kohdassa, ja siis toimielinten välisen tasapainon periaatteen loukkausta.

22

Neuvoston mukaan Sveitsin rahoitusosuudesta tehty yhteisymmärryspöytäkirja ja sen lisäykset ovat sopimuspuolten poliittisen sitoumuksen sisältäviä sitomattomia sopimuksia. SEUT 218 artiklaa ei siis sovelleta eikä EUT-sopimuksessa määrätä minkäänlaisesta erityisestä menettelystä, joka koskisi tällaisten sopimusten neuvottelemista ja niiden tekemistä. Neuvoston mielestä kyseinen määräys on kuitenkin merkityksellinen siltä osin kuin se ilmentää yleistä toimivallanjakoa toimielinten välillä, sellaisena kuin siitä neuvoston mukaan määrätään SEU 16 ja SEU 17 artiklassa.

23

Neuvosto väittää 23.3.2004 annettuun tuomioon Ranska v. komissio (C‑233/02, EU:C:2004:173, 40 kohta) perustuvan oikeuskäytännön perusteella, että se, ettei toimi ole sitova, ei riitä antamaan komissiolle toimivaltaa toimen antamiseen. Mainitulla toimielimellä ei nimittäin ole SEU 17 artiklan nojalla toimivaltaa allekirjoittaa vuoden 2013 lisäyksen kaltaista sitomatonta kansainvälistä sopimusta unionin puolesta ilman neuvoston etukäteissuostumusta. Niinpä komissio on ottanut itselleen vallan päättää unionin politiikasta ja loukannut SEU 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä virkkeessä vahvistettua annetun toimivallan periaatetta, joten se on loukannut toimielinten välisen tasapainon periaatetta.

24

Neuvosto siis väittää, että komissio on vahvistanut unionin politiikan päättämällä yksipuolisesti valtuutuksen antamisesta vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittamiseen ja siis sen sisällön hyväksymisestä ilman että neuvostolla olisi ollut tässä yhteydessä mahdollisuutta määritellä kantansa. Lisäksi komissio on vahvistanut unionin politiikan päättämällä kohdella vuoden 2013 lisäystä unionin yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvana ja muuttaa lisäyksen allekirjoittajia siten, että se allekirjoittaa lisäyksen yksinään unionin puolesta. Vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittaessaan komissio on toiminut vastoin neuvoston nimenomaisesti ilmaisemaa kantaa.

25

Komissio on samaa mieltä neuvoston ja jäsenvaltioiden ilmaisemasta kannasta, jonka mukaan yhteisymmärryspöytäkirja ja sen lisäykset ovat sitomattomia asiakirjoja, ja komission mukaan myös Sveitsin valaliitto on tästä kannasta samaa mieltä. Komissio siis toteaa neuvoston tavoin, ettei SEUT 218 artiklassa tarkoitettua menettelyä sovelleta tässä asiassa, joten SEU 13 artiklan 2 kohdassa, SEU 16 artiklan 1 kohdassa ja SEU 17 artiklan 1 kohdassa vahvistettua annetun toimivallan periaatetta on noudatettava. Komission mukaan toimielinten välinen erimielisyys koskee vain menettelyä, jota on noudatettava kyseessä olevien kaltaisten asiakirjojen hyväksymiseksi ja allekirjoittamiseksi.

26

Tässä yhteydessä komissio väittää, että SEU 16 artiklan 1 kohdan mukaan neuvoston tehtävänä on määrittää unionin politiikka ja varmistaa unionin ulkoisen toiminnan johdonmukaisuus. Komission puolestaan on pantava tämä politiikka täytäntöön ja varmistettava unionin ulkoinen edustus. Komissiolle tässä yhteydessä SEU 17 artiklan 1 kohdassa annettu rooli edellyttää komission tiettyä itsenäisyyttä. Komission mielestä mainitussa määräyksessä annetaan sille suoraan toimivalta panna unionin politiikka täytäntöön ja allekirjoittaa poliittisluonteisia sitomattomia asiakirjoja unionin puolesta silloin, kun ne ilmentävät neuvoston määrittämää kantaa, eikä neuvoston etukäteissuostumus ole tällöin tarpeen. Lisäksi vuoden 2013 lisäyksen kaltaisen sitomattoman asiakirjan allekirjoittaminen on SEU 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu toimi, joka koskee neuvoston aiemmin vahvistaman poliittisen kannan ulkoista edustusta. Komission mielestä unionin tuomioistuimen 20.4.2010 antamaan tuomioon komissio v. Ruotsi (C‑246/07, EU:C:2010:203, 77 kohta) perustuvasta oikeuskäytännöstä ilmenee, ettei ole välttämätöntä, että yhteinen kanta on jossakin tietyssä muodossa ollakseen olemassa.

27

Komissio väittää nyt käsiteltävässä asiassa, että vuoden 2012 päätelmissä on kyse SEU 16 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta unionin poliittisesta päätöksestä, jolla neuvosto on määrittänyt unionin vahvistaman politiikan asiayhteydessä, että Sveitsin rahoitusosuuden Kroatian tasavallan hyväksi on vastattava niitä samoja laskelmia, joita on käytetty ja joista on sovittu yhteisymmärryspöytäkirjassa ja sen 25.6.2008 allekirjoitetussa lisäyksessä. Riidanalaisessa päätöksessä ei ole poikettu tästä kannasta, mitä neuvosto sitä paitsi ei ole väittänytkään. Komissio väittää lisäksi, ettei neuvosto ole esittänyt mitään vastaväitteitä Sveitsin valaliiton kanssa käytyjen neuvottelujen lopputuloksesta eikä myöskään riidanalaisen päätöksen asiasisällöstä vaan sen vastaväitteet ovat luonteeltaan vain menettelyllisiä.

28

Lisäksi vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittaminen kuuluu komission mukaan täytäntöönpano- ja hallinnointitehtäviin, joita komissio on sitoutunut hoitamaan yhteisymmärryspöytäkirjan ja sen lisäysten yhteydessä. Komissiolla on tällaiset täytäntöönpano- ja hallinnointitehtävät myös SEU 17 artiklan 1 kohdan nojalla.

29

Lopuksi komissio katsoo, että neuvoston argumentaatio vuoden 2013 lisäyksen sisällöstä ja siitä, ettei tämä vastaa vuoden 2012 päätelmiä, on jätettävä tutkimatta, sillä se on esitetty ensimmäistä kertaa vastauskirjelmässä. Joka tapauksessa on niin, ettei neuvoston kyseinen argumentaatio koske neuvoston toimivaltaa vaan vuoden 2013 lisäyksen luonnetta, joten sillä ei ole mitään perustaa SEU 16 artiklassa.

30

Neuvosto väittää ensimmäisessä kanneperusteessaan kaikkien väliintulijoina olevien jäsenvaltioiden tukemana pääasiallisesti, että neuvoston etukäteissuostumuksen puuttuessa komissiolla ei ollut toimivaltaa antaa riidanalaista päätöstä, joka koskee valtuutuksen antamista vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittamiseen unionin puolesta, joten tämän päätöksen antaessaan komissio on loukannut annetun toimivallan periaatetta, josta määrätään SEU 13 artiklan 2 kohdassa, ja toimielinten välisen tasapainon periaatetta.

31

Tässä yhteydessä on muistutettava, että perussopimuksissa on toteutettu unionin eri toimielinten välistä toimivallanjakoa koskeva järjestelmä, jossa kullekin toimielimelle on annettu oma tehtävänsä unionin toimielinrakenteessa ja unionille uskottujen tehtävien toteuttamisessa (ks. vastaavasti tuomio 22.5.1990, parlamentti v. neuvosto, C‑70/88, EU:C:1990:217, 21 kohta).

32

Niinpä SEU 13 artiklan 2 kohdassa määrätään, että kukin unionin toimielin toimii sille perussopimuksissa annetun toimivallan rajoissa sekä niissä määrättyjen menettelyjen, edellytysten ja tavoitteiden mukaisesti. Kyseinen määräys ilmentää toimielinten välisen tasapainon periaatetta, joka on yksi unionin toimielinrakenteen ominaispiirteistä ja joka edellyttää sitä, että kukin toimielin käyttää toimivaltaansa muiden toimielinten toimivaltaa kunnioittaen (tuomio 14.4.2015, neuvosto v. komissio, C‑409/13, EU:C:2015:217, 64 kohta ja tuomio 6.10.2015, neuvosto v. komissio, C‑73/14, EU:C:2015:663, 61 kohta).

33

Siltä osin kuin kyse on neuvoston toimivallasta, SEU 16 artiklan 1 kohdan toisessa virkkeessä määrätään, että neuvosto määrittelee ja sovittaa yhteen unionin politiikkoja perussopimuksissa määrättyjen edellytysten mukaisesti. Erityisesti unionin ulkoisen toiminnan osalta SEU 16 artiklan 6 kohdan kolmannessa alakohdassa määrätään, että ulkoasiainneuvosto muotoilee unionin ulkoista toimintaa Eurooppa-neuvoston määrittelemien strategisten linjausten mukaisesti ja huolehtii unionin toiminnan johdonmukaisuudesta.

34

Komission toimivallasta puolestaan on huomattava, että SEU 17 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa virkkeessä määrätään, että komissio ajaa unionin yleistä etua ja tekee tätä varten tarvittavat aloitteet, hoitaa yhteensovitus-, täytäntöönpano- ja hallinnointitehtäviä perussopimuksissa määrättyjen edellytysten mukaisesti ja huolehtii unionin ulkoisesta edustuksesta yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä muita perussopimuksissa määrättyjä tapauksia lukuun ottamatta.

35

Komissio väittää, että sitomattoman sopimuksen allekirjoittamisessa on kyse SEU 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta unionin ulkoista edustusta koskevasta toimesta siltä osin kuin tällainen sitomaton sopimus ilmentää neuvoston jo vahvistamaa unionin kantaa tai politiikkaa. Komission mielestä tällaisessa tapauksessa kyseisen sitomattoman asiakirjan allekirjoittaminen ei edellytä neuvoston etukäteissuostumusta. Komissio väittää nyt käsiteltävässä asiassa, että neuvosto on vuoden 2012 päätelmissä vahvistanut ”unionin kannan”. Komissio pitää vuoden 2013 lisäystä tämän kannan mukaisena, joten se katsoo voineensa allekirjoittaa mainitun lisäyksen hankkimatta siihen neuvoston etukäteissuostumusta.

36

Tässä yhteydessä on huomattava, että pelkästään se, että komissiolla on SEU 17 artiklan 1 kohdan nojalla unionin ulkoista edustusta koskeva toimivalta, ei riitä vastaukseksi neuvoston ensimmäisen kanneperusteen nostattamaan kysymykseen siitä, edellyttikö SEU 13 artiklan 2 kohdassa vahvistetun annetun toimivallan periaatteen noudattaminen neuvoston etukäteissuostumusta siihen, että komissio allekirjoittaa vuoden 2013 lisäyksen unionin puolesta (ks. analogisesti SEUT 335 artiklasta tuomio 6.10.2015, neuvosto v. komissio, C‑73/14, EU:C:2015:663, 59 ja 60 kohta).

37

Vuoden 2012 päätelmistä on todettava, että vaikka näissä annetaan komissiolle valtuutus ”aloittaa tarvittavat keskustelut” Sveitsin liittoneuvoston kanssa rahoitusosuudesta Kroatian tasavallan hyväksi, ne eivät sisällä – kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 115 kohdassa – valtuutusta, jonka nojalla komissio voisi allekirjoittaa neuvotteluissa sovitun lisäyksen unionin puolesta. Komissio ei ole tässä yhteydessä myöskään esittänyt seikkoja, joiden perusteella olisi mahdollista katsoa, että neuvosto olisi vuoden 2012 päätelmissä antanut komissiolle toimivallan vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittamiseen.

38

Ei siis voida katsoa, että komissiolla olisi sillä SEU 17 artiklan 1 kohdan nojalla olevan ulkoista edustusta koskevan toimivaltansa perusteella valtuutus allekirjoittaa sitomaton sopimus, joka on kolmannen maan kanssa käytyjen neuvottelujen tulos.

39

On nimittäin katsottava, että päätös, joka koskee unionin toimivallan alaan kuuluvan sopimuksen allekirjoittamista kolmannen maan kanssa, edellyttää sopimuksen sitovuudesta tai sitomattomuudesta riippumatta sitä, että Eurooppa-neuvoston määrittelemien strategisten linjausten sekä SEU 21 artiklan 1 ja 2 kohdassa esitettyjen unionin ulkoista toimintaa koskevien periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti arvioidaan unionin intressejä sen suhteissa asianomaisen kolmannen maan kanssa ja tehdään valintoja kyseisiin suhteisiin kuuluvien eriävien intressien välillä.

40

Niinpä päätös, jolla allekirjoitetaan nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltainen sitomaton sopimus, kuuluu SEU 16 artiklan 1 kohdan toisessa virkkeessä ja 6 kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitettuihin toimiin, joilla määritellään unionin politiikkoja ja muotoillaan unionin ulkoista toimintaa.

41

Tätä analyysiä ei voi kyseenalaistaa se, että neuvoston väitetään jo arvioineen unionin intressejä, kun se teki päätöksen sitomattoman sopimuksen laatimiseen johtaneiden neuvottelujen aloittamisesta.

42

Sitomattoman sopimuksen allekirjoittaminen nimittäin edellyttää, että unioni arvioi sitä, vastaako sopimus edelleen unionin intressiä, sellaisena kuin neuvosto on sen määritellyt muun muassa päätöksessä aloittaa neuvottelut sopimuksen tekemisestä.

43

Tällainen arviointi edellyttää, että tarkastetaan muun muassa kolmannen maan kanssa käydyistä neuvotteluista peräisin olevan sitomattoman sopimuksen, kuten vuoden 2013 lisäyksen, konkreettinen sisältö, jota ei voida määrittää etukäteen eikä myöskään ennakoida päätettäessä tällaisten neuvottelujen aloittamisesta. Niinpä pelkästään se, että komission kolmannen maan kanssa neuvotteleman sitomattoman sopimuksen sisältö vastaa neuvoston antamaa neuvotteluvaltuutusta, ei voi riittää antamaan komissiolle toimivaltaa tällaisen sitomattoman toimen allekirjoittamiseen ilman neuvoston etukäteissuostumusta sillä perusteella, että tällaisen suostumuksen väitetään jo sisältyneen neuvoston aiemmin vahvistamaan kantaan.

44

Nyt käsiteltävässä asiassa on lisättävä, että – kuten komissio on todennut – vuoden 2013 lisäyksessä mainittu Sveitsin valaliiton myöntämä lisärahoitus edellytti kyllä sitä, että Sveitsin parlamentti hyväksyy vastaavat määrärahat. Lisäksi Sveitsin valaliiton ja Kroatian tasavallan oli määrä neuvotella myöhemmin tällaisen rahoitusosuuden yksityiskohdista.

45

On kuitenkin katsottava sen lisäksi, mitä todettiin tämän tuomion 39–43 kohdassa, että kyseisen lisäyksen 1 kohdassa mainituissa seikoissa, jotka koskevat kyseisen rahoitusosuuden itse määrää, joka on 45 miljoonaa Sveitsin frangia (noin 40744020,22 euroa), ja rahoitusosuuden kestoa, on kyse unionin politiikan määrittämisen keskeisistä näkökohdista Sveitsin rahoitusosuuden mukauttamisen asiayhteydessä, joka johtuu Sveitsin valaliiton pääsystä laajentuneille sisämarkkinoille Kroatian tasavallan liityttyä unioniin.

46

Edellä esitetystä seuraa, että se, että komissio allekirjoitti vuoden 2013 lisäyksen unionin puolesta, edellytti neuvoston etukäteissuostumusta. Allekirjoittaessaan vuoden 2013 lisäyksen unionin puolesta ilman neuvoston etukäteissuostumusta komissio on siis loukannut annetun toimivallan periaatetta, josta määrätään SEU 13 artiklan 2 kohdassa, sekä toimielinten välisen tasapainon periaatetta.

47

Niinpä ensimmäinen kanneperuste on perusteltu.

48

Riidanalainen päätös on siis kumottava ilman että olisi tarpeen tutkia toista kanneperustetta, johon neuvosto on vedonnut kanteensa tueksi.

49

Neuvosto vaatii Tšekin tasavallan, Ranskan tasavallan, Unkarin ja Suomen tasavallan tukemana, että unionin tuomioistuin pysyttää, mikäli se kumoaa riidanalaisen päätöksen, tämän päätöksen vaikutukset uuden päätöksen antamiseen asti.

50

SEUT 264 artiklan toisen kohdan mukaan unionin tuomioistuin voi tarpeellisiksi katsomissaan tapauksissa todeta, miltä osin kumotun toimen vaikutuksia on pidettävä pysyvinä.

51

Tältä osin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että oikeusvarmuuteen liittyvistä syistä tällaisen toimen vaikutukset voidaan pysyttää erityisesti silloin, kun sen kumoamisen välittömät vaikutukset aiheuttaisivat vakavia kielteisiä seurauksia asianomaisille henkilöille ja kun riidanalaisen toimen lainmukaisuutta ei riitauteta sen tarkoituksen tai sisällön perusteella vaan sen laatijan toimivallan puuttumiseen tai olennaisten menettelymääräysten rikkomiseen liittyvistä syistä (tuomio 26.11.2014, parlamentti ja komissio v. neuvosto, C‑103/12 ja C‑165/12, EU:C:2014:2400, 90 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että riidanalainen päätös on mahdollistanut vuoden 2013 lisäyksen allekirjoittamisen, jolla komissio on hyväksynyt unionin puolesta tämän ja Sveitsin valaliiton välisten neuvottelujen päättymisen ja viimeksi mainitun tekemän kyseiseen lisäykseen sisältyvän poliittisen sitoumuksen.

53

Riidanalaisen päätöksen kumoaminen pysyttämättä sen vaikutuksia voisi aiheuttaa vakavia kielteisiä seurauksia suhteille, jotka unionilla on Sveitsin valaliiton kanssa.

54

Niinpä unionin tuomioistuimen on syytä käyttää sille SEUT 264 artiklan toisessa kohdassa annettua toimivaltaa ja pysyttää riidanalaisen päätöksen vaikutukset, kunnes sen korvaamiseksi annettava uusi päätös on tullut kohtuullisessa ajassa voimaan.

55

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska neuvosto on vaatinut komission velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska tämä on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

56

Työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan mukaisesti Tšekin tasavalta, Saksan liittotasavalta, Helleenien tasavalta, Ranskan tasavalta, Liettuan tasavalta, Unkari, Alankomaiden kuningaskunta, Puolan tasavalta, Suomen tasavalta sekä Yhdistynyt kuningaskunta, jotka ovat olleet tässä asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: