1

Euroopan komissio vaatii kanteellaan unionin tuomioistuinta toteamaan, että Luxemburgin suurherttuakunta ei ole noudattanut Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemästä määräaikaista työtä koskevasta puitesopimuksesta 28.6.1999 annetun neuvoston direktiivin 1999/70/EY (EYVL L 175, s. 43) liitteessä olevan, 18.3.1999 tehdyn, määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen (jäljempänä puitesopimus) 5 lausekkeen mukaisia velvoitteitaan, koska se on pitänyt voimassa poikkeukset toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on ehkäistä viihdealan tilapäisten työntekijöiden (intermittents du spectacle) kanssa tehtyjä perättäisiä määräaikaisia työsopimuksia koskevat väärinkäytökset.

2

Direktiivin 1999/70 1 artiklan mukaan sen tarkoituksena on ”panna täytäntöön toimialaltaan yleisten työmarkkinakeskusjärjestöjen (EAY, UNICE ja CEEP) välillä – – tehty, liitteenä oleva – – puitesopimus”.

3

Puitesopimuksen yleisten huomioiden 6–8 ja 10 kohdasta ilmenee seuraavaa:

– –

4

Puitesopimuksen 1 lausekkeen mukaan yksi puitesopimuksen tarkoituksista on laatia puitteet sellaisten väärinkäytösten ehkäisemiseksi, jotka johtuvat perättäisten määräaikaisten työsopimusten tai työsuhteiden käytöstä.

5

Puitesopimuksen 5 lausekkeessa, jonka otsikkona on ”Väärinkäytöksiä ehkäisevät toimenpiteet”, määrätään seuraavaa:

6

Työlain L. 121-2 §:ssä, joka kuuluu kyseisen lain II osaston, jonka otsikko on ”Yleiset säännökset”, I luvun 1 osaan, säädetään seuraavaa:

”Työsopimus tehdään määrittämättä sen kestoa.

Tämän osaston 3 osassa tarkoitetuissa tapauksissa ja siinä säädetyin edellytyksin työsopimus voi kuitenkin sisältää määräpäivän, joka täsmennetään jo sopimusta tehtäessä taikka joka seuraa sen tarkoituksen toteutumisesta, jota varten se on tehty.”

7

Tämän lain L.122-1 §:ssä, joka kuuluu sen II osaston II luvun 1 osaan ja jonka otsikko on ”Määräaikaisen sopimuksen käyttäminen”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Määräaikainen työsopimus voidaan tehdä sellaisen tietyn tehtävän suorittamiseksi, joka ei ole jatkuva; sen kohteena ei voi olla suorittaa jatkuvalla tavalla tehtävää, joka liittyy yrityksen tavanomaiseen ja pysyvään toimintaan.

(2)   Edellä 1 momentin säännöksissä tarkoitettuna tiettynä tehtävänä, joka ei ole jatkuva, pidetään muun muassa seuraavia toimintoja:

– –

(3)   Edellä 1 ja 2 momentista poiketen määräaikaisia työsopimuksia voivat olla

– –

– –”

8

Mainitun lain L. 122-3 §:ssä, joka kuuluu sen II osaston II luvun 3 osaan ja jonka otsikko on ”Määräaikaisen työsopimuksen kesto”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Määräaikaisen työsopimuksen on sisällettävä sen tekemisestä lähtien vahvistettu määräaika.

Sen ei kuitenkaan tarvitse sisältää täsmennettyä määräaikaa, kun se on tehty seuraavissa tapauksissa:

Jos sopimus ei näissä tapauksissa sisällä täsmällistä määräaikaa, se täytyy tehdä vähimmäisajaksi ja se päättyy poissa olevan työntekijän estymisen päätyttyä taikka sen tarkoituksen toteuduttua, jota varten se on tehty.

– –”

9

Saman lain L. 122-4 §:ssä, joka kuuluu tähän 3 osaan, säädetään seuraavaa:

”(1)   Kausiluonteista sopimusta lukuun ottamatta L. 122-1 §:n perusteella tehdyn määräaikaisen työsopimuksen kesto ei saman työntekijän osalta voi ylittää 24:ää kuukautta, uudistamiset mukaan lukien.

– –”

10

Työlain L. 122-5 §:ssä, joka kuuluu lain II osaston II luvun 4 osaan ja jonka otsikko on ”Määräajaksi tehdyn työsopimuksen uudistaminen”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Määräajaksi tehty työsopimus voidaan uudistaa kaksi kertaa määräajaksi.

Alkuperäisen työsopimuksen lausekkeessa tai tämän sopimuksen myöhemmässä täydennyksessä on mainittava uudistamisen mahdollisuus ja/tai uudistamisedellytykset.

Jos tämän säännöksen mukainen kirjallinen merkintä puuttuu, uudistetun työsopimuksen katsotaan olevan tehty toistaiseksi voimassa olevaksi, eikä päinvastaista näyttöä hyväksytä.

– –

(3)   Tämän pykälän säännöksistä poiketen voidaan uudistaa enemmän kuin kaksi kertaa, vaikka kokonaiskesto ylittäisikin 24 kuukautta, ilman, että kyseessä katsottaisiin olevan toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset, sellaiset määräaikaiset työsopimukset, jotka ovat tehneet:

– –

– –”

11

Kyseisen lain L.122-6 §:ssä, joka kuuluu lain II osaston II luvun 5 osaan ja jonka otsikko on ”Sopimusten perättäisyys”, säädetään seuraavaa:

”Jos työsuhde jatkuu määräajaksi tehdyn sopimuksen voimassaolon päätyttyä, siitä tulee toistaiseksi voimassa oleva sopimus.”

12

Muutetun 30.7.1999 annetun lain 3 §:ssä, jonka otsikko on ”Itsenäisen ammattitaiteilijan aseman tunnustaminen”, säädetään seuraavaa:

”Itsenäisen ammattitaiteilijan asema voidaan saada tunnustetuksi kulttuuriasioista vastaavalle ministerille (jäljempänä ministeri) osoitetulla kirjallisella hakemuksella. Tähän hakemukseen on liitettävä asiakirja-aineisto, jonka sisältö määritetään suurherttuan asetuksella.

Ministeri myöntää kyseisen aseman henkilöille, jotka ovat täyttäneet tässä laissa vahvistetut edellytykset ainakin kolmena välittömästi heidän pyyntöään edeltäneenä vuotena, tällä lailla perustetun neuvoa-antavan komitean lausunnon perusteella.

Hakemusta välittömästi edeltäneiden kolmen vuoden vähimmäisaika lyhennetään 12 kuukauteen henkilöille, jotka voivat vedota viralliseen tutkintoon, joka on saatu jollakin tässä laissa tarkoitetulla alalla suoritettujen erityisopintojen perusteella.

Tämä tunnustaminen on pätevä [24] kuukautta. Se voidaan aina määräajan päätyttyä uudistaa ministerille osoitetulla kirjallisella hakemuksella. Ministeri uudistaa neuvoa-antavan komitean lausunnon perusteella tunnustamisen niiden henkilöiden osalta, jotka ovat täyttäneet tässä laissa vahvistetut itsenäisen ammattitaiteilijan edellytykset tunnustamisesta ja kulloinkin tämän tunnustamisen uudistamisesta lähtien. Ennen kuin ministeri tekee tämän päätöksen, hän voi päättää neuvoa-antavan komitean lausunnon perusteella, että hakijan on esitettävä uusi asiakirja-aineisto, sellaisena kuin siitä säädetään tämän pykälän ensimmäisessä alakohdassa, kokonaan tai osittain.

Ministerin päätökset voidaan vaatia kumottaviksi.”

13

Muutetun 30.7.1999 annetun lain 4 §, jonka otsikko on ”Viihdealan tilapäisen työntekijän määritelmä”, kuuluu seuraavasti:

”Viihdealan tilapäinen työntekijä on taiteilija tai näyttämö- tai studioammattilainen, joka harjoittaa ammattiaan pääasiasiallisesti joko viihdealan yrityksen lukuun taikka elokuvatuotannon, audiovisuaalisen tuotannon tai teatteri- tai musiikkituotannon yhteydessä ja joka tarjoaa palvelujaan palkka- tai palkkioperusteisesti määräaikaisen työsopimuksen tai urakkasopimuksen perusteella.”

14

Komissio lähetti 12.3.2009 Luxemburgin suurherttuakunnalle kirjeen, jossa se kehotti tätä jäsenvaltiota selventämään työlain osalta puitesopimukseen nähden tiettyjä Luxemburgin lainsäädännön kohtia, jotka koskevat ensinnäkin ”vastaavan vakituisen työntekijän” käsitettä, toiseksi perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytösten estämiseksi toteutettuja toimenpiteitä koskevien poikkeusten olemassaoloa ja kolmanneksi työnantajilta puuttuvaa velvollisuutta antaa määräaikaisessa työsuhteessa oleville työntekijöille tietoja työmahdollisuuksista.

15

Koska tähän kirjeeseen ei vastattu, komissio lähetti 1.10.2010 Luxemburgin suurherttuakunnalle virallisen huomautuksen. Tämä jäsenvaltio vastasi siihen 20.12.2010 päivätyllä kirjeellä.

16

Koska komissio oli vain osittain tyytyväinen Luxemburgin suurherttuakunnan vastaukseen, se antoi tälle 1.10.2012 päivätyn täydentävän virallisen huomautuksen, jossa kyseinen toimielin ilmoitti katsovansa, että ensimmäisestä väitteestä on luovuttava. Sitä vastoin mainittu toimielin katsoi toisesta väitteestä, ettei Luxemburgin viranomaisten vastauksessa mainittu, millä tavoin kahta työntekijöiden ryhmää eli Luxemburgin yliopiston opettaja–tutkijoita ja viihdealan tilapäisiä työntekijöitä koskevat työsopimukset oli rajattu uudistamisen suhteen perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytösten estämiseksi. Komissio toisti myös kolmannen väitteen, joka koski työnantajilta puuttuvaa velvollisuutta antaa määräaikaisessa työsuhteessa oleville työntekijöille tietoja työmahdollisuuksista.

17

Koska tähän täydentävään viralliseen huomautukseen ei vastattu, komissio antoi Luxemburgin suurherttuakunnalle 26.4.2013 tiedoksi perustellun lausunnon, jossa se pysytti toisen ja kolmannen väitteensä. Luxemburgin suurherttuakunta vastasi tähän perusteltuun lausuntoon 10.7.2013.

18

Koska komissio ei ollut tyytyväinen kyseisen jäsenvaltion vastaukseen, se päätti nostaa nyt käsiteltävän kanteen.

19

Aluksi komissio kiinnittää unionin tuomioistuimen huomion siihen, että sen kanteen kohdetta on rajattu perustellun lausunnon sisältöön nähden, koska se on luopunut väitteistään, jotka koskevat yhtäältä Luxemburgin yliopiston opettaja–tutkijoita ja toisaalta työnantajilta puuttuvaa velvollisuutta antaa määräaikaisessa työsuhteessa oleville työntekijöille tietoja työmahdollisuuksista näiden yrityksessä, koska Luxemburgin viranomaiset ovat osoittaneet, että kyseessä oleva henkilöstö oli suojattu perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytöltä, ja ne ovat ilmoittaneet komissiolle säännökset, joilla moitittu jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on lopetettu mainitun tiedonantovelvollisuuden osalta.

20

Nyt käsiteltävä kanne koskee siis yksinomaan sitä, että Luxemburgin suurherttuakunta ei ole noudattanut puitesopimuksen 5 lausekkeeseen perustuvia jäsenyysvelvoitteitaan, koska tämä jäsenvaltio on pysyttänyt poikkeukset toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on ehkäistä viihdealan tilapäisten työntekijöiden kanssa tehtyjen perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytökset.

21

Komissio väittää, että puitesopimuksen 5 lauseke, jossa jäsenvaltiot velvoitetaan toteuttamaan toimenpiteitä perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytön estämiseksi, on saatettu osaksi Luxemburgin oikeutta työlain L.122-4 §:llä, jonka 1 momentissa säädetään, että ”kausiluonteista sopimusta lukuun ottamatta L. 122-1 §:n perusteella tehdyn määräaikaisen työsopimuksen kesto ei saman työntekijän osalta voi ylittää 24:ää kuukautta, uudistamiset mukaan lukien”. Tämän lain L. 122-5 §:n 3 momentissa säädetään kuitenkin, että ”tämän pykälän säännöksistä poiketen voidaan uudistaa enemmän kuin kaksi kertaa, vaikka kokonaiskesto ylittäisikin 24 kuukautta, ilman, että kyseessä katsottaisiin olevan toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset, sellaiset määräaikaiset työsopimukset, jotka ovat tehneet ‐ ‐ 2. [muutetun 30.7.1999 annetun lain] 4 §:ssä määritellyt viihdealan määräaikaiset työntekijät”.

22

Komissio korostaa, ettei Luxemburgin lainsäädännössä näin ollen säädetä mistään perustellusta syystä, jonka perusteella voidaan ehkäistä perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytöt. Luxemburgin suurherttuakunta on viralliseen huomautukseen antamassaan vastauksessa vain todennut, että viihdealan tilapäisten työntekijöiden kanssa tehtyihin työsopimuksiin työlain L. 122-5 §:n nojalla ”sovelletaan edelleen kaikissa tapauksissa L. 122-1 §:n 1 ja 2 momentissa säädettyjä rajoituksia”. Komissio väittää kuitenkin, että näissä säännöksissä päinvastoin jätetään viihdealan tilapäiset työntekijät kaiken suojan ulkopuolelle. Näiden työntekijöiden osalta työsopimuksiin ei itse edellä mainittujen säännösten sanamuodon mukaan sovelleta vaatimusta perustellusta syystä, joka oikeuttaa heidän työsopimustensa uudistamisen määräajaksi, näiden sopimusten uudistamisten lukumäärää koskevaa rajoitusta eikä mainittujen sopimusten kumuloidun keston rajoittamista.

23

Perusteltuun lausuntoon antamassaan vastauksessa Luxemburgin suurherttuakunta on komission mukaan muuttanut argumentointinsa luonnetta väittäessään, että ”viihdealan tilapäisten työntekijöiden osalta on todettava, että kyseessä on toimiala, jolla on vakiintunut käytäntö olla käyttämättä toistaiseksi voimassa olevia työsopimuksia kyseisen toiminnan luonteen vuoksi ja näiden työpaikkojen tilapäisen luonteen vuoksi”. Komissio kuitenkin riitauttaa tämän analyysin itse Luxemburgin lainsäädännön ilmaisujen perusteella.

24

Ensinnäkin komissio toteaa, että työlain määräaikaisia työsopimuksia koskevan II osaston II luvun sanamuoto korostaa sitä, että viihdealan tilapäisen työntekijän työ mielletään työksi, joka ei välttämättä merkitse sellaisen täsmällisen toiminnan, joka ei ole pysyvää, harjoittamista. Tämän lain L. 122-1 §:n 1 momentissa vahvistetaan sääntö, jonka mukaan määräaikaisia työsopimuksia voidaan poikkeuksellisesti tehdä sellaisen täsmällisen toiminnan harjoittamiseksi, jotka ei ole pysyvää, kun taas kyseisen pykälän 2 momentissa mainitaan useita esimerkkejä tämän säännön soveltamisesta. Sitä vastoin mainitun pykälän 3 momentissa säädetään, että määräaikaisia työsopimuksia voivat tehdä myös viihdealan tilapäiset työntekijät ”poikkeuksena edellä 1 ja 2 momentin säännöksistä”. Komissio katsoo, että tästä seuraa loogisesti, että kyseisen lain L. 122-1 §:n 3 momentissa sallitaan määräaikaisten työsopimusten tekeminen viihdealan tilapäisten työntekijöiden kanssa yleisempien ja/tai kestävien tai pysyvien tehtävien harjoittamiseksi.

25

Toiseksi komissio väittää, että muutetun 30.7.1999 annetun lain 4 § sisältää ainoana ”viihdealan tilapäisen työntekijän” määritelmän kriteerinä viittauksen sopimussuhteen lajiin ottamatta huomioon harjoitettujen toimintojen tosiasiallista luonnetta. Tämä määritelmä mahdollistaa siis viihdealan tilapäisten työntekijöiden työllistämisen tilanteissa, jotka eivät ole luonteeltaan tilapäisiä.

26

Tältä osin komissio katsoo, että vaikka viihdealan tilapäisten työntekijöiden suuren osan osalta näiden palvelukseen ottaminen perättäisten määräaikaisten työsopimusten perusteella voi olla oikeutettua perustelluista syistä, eli sen vuoksi, että nämä sopimukset tehdään viihdealalla määrättyyn projektiin liittyen, työnantaja ottaa pysyvästi palvelukseen monet työntekijät, kuten orkesterin pysyvät jäsenet tai teatteriryhmän tai televisioaseman jäsenet. Viimeksi mainitut työntekijät ovat Luxemburgin lainsäädännön määritelmän mukaan myös ”viihdealan tilapäisiä työntekijöitä”, siltä osin kuin sopimussuhde heidän työnantajansa kanssa täyttää muutetussa 30.7.1999 annetussa laissa säädetyt edellytykset.

27

Näin ollen komissio katsoo, ettei viihdealan tilapäisen työntekijän määritelmä Luxemburgin lainsäädännössä edellytä perusteltuja syitä, joilla oikeutetaan määräaikaisten sopimusten uudistaminen puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla, ja ettei ole olemassa mitään seikkaa, jonka perusteella voitaisiin erottaa pysyvästi palvelukseen otetut viihdealan tilapäiset työntekijät työntekijöistä, jotka harjoittavat toimintaansa muilla talouden aloilla, joilla esiintyy myös työmäärän suurta vaihtelua.

28

Luxemburgin suurherttuakunta kiistää väitetyn jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen.

29

Työlain L.122-5 §:n 3 momentin soveltamisalan osalta kyseessä oleva jäsenvaltio kiistää ensinnäkin väitteen, jonka mukaan pysyvästi viihdealalla palvelukseen otetut työntekijät ovat Luxemburgin lainsäädännössä tarkoitettuja ”viihdealan tilapäisiä työntekijöitä” siltä osin kuin he täyttävät muutetussa 30.7.1999 annetussa laissa säädetyt kriteerit. Luxemburgin suurherttuakunta väittää, että tätä varten työntekijän täytyy välttämättä harjoittaa toimintaansa viihdealalla lyhytaikaisissa jaksoissa. Itse ilmaisu ”viihdealan tilapäiset työntekijät” tarkoittaa sitä, että työskentelyjaksojen väliin jää työttömyyskausia. Kyseinen jäsenvaltio katsoo siten, että käytännössä viihdealan tilapäiset työntekijät osallistuvat yksittäisiin ja ajallisesti rajoitettuihin projekteihin, kuten elokuvateoksen tai teatteriesityksen toteuttamiseen.

30

Tätä arviointia tukee se, että viihdealan tilapäisille työntekijöille tämän lain 7 §:n perusteella myönnetyt tuet ei-vapaaehtoisen työttömyyden tapauksessa lasketaan päiväperusteisesti kahden projektin väliin sijoittuvien työttömyyspäivien lukumäärän perusteella, sekä se, että mainitun lain 8 §:ssä säädetyn viihdealan tilapäisen työntekijän ohjelmavihkon tarkoituksena on kirjata työntekijän harjoittama toiminta päiväperusteisesti. Näin ollen saman lain 4 §:n tulkinnassa, jonka mukaan viihdealalla toimiva vakituinen työntekijä on myös ”viihdealan tilapäinen työntekijä”, ei olisi mieltä.

31

Lisäksi työlain L.122-1, L.122-4, L.121-5 ja L.125-8 §:n soveltamisesta 11.7.1989 annetun suurherttuan asetuksen 2 §:ssä luetellaan nimenomaisesti alat – mukaan lukien viihdealan taiteilijoiden toimiala –, joilla voidaan tehdään määräaikaisia työsopimuksia niitä toimintoja varten, joilla on vakiintuneen käytännön mukaista olla tekemättä toistaiseksi voimassa olevia työsopimuksia harjoitetun toiminnan luonteen vuoksi ja tämän toiminnan tilapäisen luonteen vuoksi.

32

Tämän jälkeen Luxemburgin suurherttuakunta korostaa, että työlain L.122-5 §:n 3 momentin taustalla ovat sosiaaliset näkökohdat. Se toteaa, että a) itsenäisen ammattitaiteilijan ja viihdealan tilapäisten työntekijöiden asemasta ja b) taiteellisen luomistyön edistämisestä 30.7.1999 annetun lain muuttamisesta 26.5.2004 annetun lain valmistelutöistä ilmenee, että koska toistaiseksi voimassa olevien työsopimusten laatiminen voi osoittautua vaikeaksi viihdealan tilapäisten työntekijöiden osalta ja koska itsenäisen freelance-työntekijän asema, johon useat taiteilijat ja alan ammattilaiset turvautuvat, johtaa usein epävarmoihin ja oikeudellisesti epäselviin tilanteisiin, mainittu työlain säännös on laadittu, jotta tällä erityisalalla olisi mahdollista tehdä toistuvasti määräaikaisia työsopimuksia, joissa annetaan työntekijälle erityisesti sosiaaliturvan alalla takeita ja etuja, joita itsenäinen freelance-työntekijä ei saa.

33

Luxemburgin suurherttuakunta tunnustaa, ettei Luxemburgin lainsäädännössä ole puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan b alakohdan mukaista enimmäiskokonaiskestoa muutetun 30.7.1999 annetun lain 4 §:ssä tarkoitettujen viihdealan tilapäisten työntekijöiden kanssa tehtyjen perättäisten määräaikaisten työsopimusten osalta eikä siinä rajoiteta näiden sopimusten uudistamisten lukumäärää puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetulla tavalla. Tämä jäsenvaltio viittaa tuomioon Márquez Somohano (C-190/13, EU:C:2014:146, 45 kohta) ja toteaa, että näiden työntekijöiden tilanteelle ovat sitä vastoin ominaisia puitesopimuksen 5 artiklan 1 kohdan a alakohdassa ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetut ”perustellut syyt”. Erityisesti on todettava, että mainitut työntekijät osallistuvat yksittäisiin ja ajallisesti rajallisiin projekteihin ja tiettyä joustavuutta sekä sosiaalisia etuja seuraa siitä mahdollisuudesta, että työnantaja voi uudistaa määräaikaiset työsopimukset samojen työntekijöiden kanssa. Komissio myöntää, että yksittäisten projektien perusteella työskentely on perusteltu syy, jolla voidaan oikeuttaa perättäisten määräaikaisten työsopimusten tekeminen. Tältä osin Luxemburgin suurherttuakunta muistuttaa, että unionin tuomioistuin on todennut tuomiossa Kücük (C-586/10, EU:C:2012:39, 56 kohta), että silloin, kun perusteltu syy on seurausta työtehtävien erityisestä luonteesta, se seikka, että työnantaja joutuu käyttämään toistuvasti määräaikaisten työsopimusten perusteella työskenteleviä työntekijöitä, ei merkitse sitä, ettei tilanteessa olisi olemassa kyseisen puitesopimuksen 5 lausekkeessa tarkoitettuja perusteltuja syitä, eikä sitä, että kyse olisi samassa lausekkeessa tarkoitetusta väärinkäytöksestä.

34

Komissio moittii Luxemburgin suurherttuakuntaa siitä, että se ei ole noudattanut puitesopimuksen 5 lausekkeeseen perustuvia velvoitteitaan, koska Luxemburgin lainsäädännössä ei ole mitään perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäyttöä ehkäisevää toimenpidettä viihdealan tilapäisten työntekijöiden osalta.

35

On huomautettava, että puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan tarkoituksena on panna täytäntöön yksi puitesopimuksella tavoitelluista päämääristä eli säännellä määräaikaisten työsopimusten tai ‑suhteiden perättäistä käyttöä, jota pidetään työntekijöihin kohdistuvien väärinkäytösten mahdollisena alkusyynä, ottamalla käyttöön tietty määrä vähimmäissuojasäännöksiä, joilla pyritään estämään työntekijöiden aseman heikkeneminen (ks. tuomio Mascolo ym., C-22/13, C-61/13–C-63/13 ja C-418/13, EU:C:2014:2401, 72 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Kuten puitesopimuksen johdanto-osan toisesta kohdasta ja puitesopimuksen yleisten huomioiden 6 ja 8 kohdasta nimittäin ilmenee, työpaikan pysyvyyttä pidetään työntekijöiden suojelun keskeisenä osatekijänä, kun taas määräaikaisilla työsopimuksilla kyetään vain tietyissä olosuhteissa vastaamaan sekä työnantajien että työntekijöiden tarpeisiin (tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 73 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Näin ollen puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot perättäisten määräaikaisten työsopimusten tai ‑suhteiden väärinkäytön estämiseksi ottamaan tosiasiallisesti ja sitovasti käyttöön vähintään yksi kyseisessä lausekkeessa luetelluista toimenpiteistä, jos niiden kansalliseen oikeuteen ei sisälly vastaavia oikeudellisia toimenpiteitä. Nämä kolme kyseisen lausekkeen 1 kohdan a–c alakohdassa lueteltua toimenpidettä koskevat perusteltuja syitä tällaisen työsopimuksen tai työsuhteen uudistamista varten, perättäisten määräaikaisten työsopimusten tai ‑suhteiden enimmäiskokonaiskestoa ja niiden uudistamisten lukumäärää (tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 74 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38

Jäsenvaltioilla on tältä osin harkintavaltaa, koska ne voivat päättää toteuttaa yhden tai useampia puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a–c alakohdassa mainituista toimenpiteistä tai vaihtoehtoisesti käyttää vastaavia olemassa olevia oikeudellisia toimenpiteitä ottamalla aina huomioon erityisten alojen ja/tai työntekijäryhmien tarpeet (tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Näin ollen puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdassa asetetaan jäsenvaltioille yleinen tavoite estää tällaiset väärinkäytökset mutta annetaan niiden valita keinot tämän tavoitteen saavuttamiseksi, kunhan niillä ei vaaranneta puitesopimuksen tavoitetta tai tehokasta vaikutusta (tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Kuten puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdasta ja johdanto-osan kolmannesta kohdasta sekä sen yleisten huomioiden 8 ja 10 kohdasta ilmenee, jäsenvaltioilla on puitesopimuksen täytäntöönpanon yhteydessä mahdollisuus ottaa huomioon – kunhan se on objektiivisesti perusteltua – erityisten alojen ja/tai työntekijäryhmien erityistarpeet (ks. vastaavasti tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että kyseessä olevan kansallisen säännöstön perusteella on sallittua ottaa palvelukseen viihdealan tilapäisiä työntekijöitä perättäisten määräaikaisten työsopimusten perusteella, eikä siinä säädetä mistään toimenpiteestä, jolla rajoitetaan näiden sopimusten enimmäiskokonaiskestoa tai niiden uudistamisten lukumäärää puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan b ja c alakohdan mukaisesti. Kuten työlain L.122-5 §:n 3 momentin sanamuodosta ilmenee, muutetun 30.7.1999 annetun lain 4 §:ssä määriteltyjen viihdealan tilapäisten työntekijöiden tekemät määräaikaiset työsopimukset voidaan uudistaa enemmän kuin kaksi kertaa, jopa enemmän kuin 24 kuukauden kokonaiskeston ajaksi, ilman, että niitä pidettäisiin toistaiseksi voimassa olevina työsopimuksina. Ei myöskään ole kiistetty sitä, että tämä säännöstö ei sisällä tilapäisten viihdealan työntekijöiden osalta puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdassa määrättyjä oikeudellisia toimenpiteitä vastaavia toimenpiteitä.

42

Näissä olosuhteissa on tarpeen, että näiden työntekijöiden kanssa tehtyjen perättäisten määräaikaisten työsopimusten uudistamista perustellaan puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla perustellulla syyllä.

43

Kuten nimittäin puitesopimuksen yleisten huomioiden 7 kohdassa todetaan ja kuten tämän tuomion 37 kohdasta käy ilmi, puitesopimuksen allekirjoittaneet osapuolet ovat katsoneet, että määräaikaisten työsopimusten käytön perustuminen perusteltuihin syihin on tapa estää väärinkäytöksiä (tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 86 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Oikeuskäytännössä on jo katsottu, että perusteltujen syiden käsite on ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan määrätylle toiminnalle ominaisia täsmällisiä ja konkreettisia olosuhteita, jotka ovat sellaisia, että niillä voidaan tuossa nimenomaisessa yhteydessä perustella perättäisten määräaikaisten työsopimusten käyttöä. Nämä olosuhteet voivat olla muun muassa seurausta niiden työtehtävien erityisluonteesta, joiden suorittamiseksi tällaiset työsopimukset on tehty, sekä näille tehtäville luontaisista ominaispiirteistä tai mahdollisesti siitä, että jäsenvaltio pyrkii hyväksyttävään sosiaalipoliittiseen päämäärään (tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 87 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

45

Sitä vastoin sellainen lakiin tai asetukseen sisältyvä kansallinen säännös, jolla vain yleisesti ja abstraktisti sallitaan perättäisten määräaikaisten työsopimusten käyttäminen, ei ole tämän tuomion edellisessä kohdassa täsmennettyjen edellytysten mukainen. Tuollaisesta puhtaasti muodollisesta säännöksestä ei näet voida johtaa objektiivisia ja läpinäkyviä arviointiperusteita sen tarkistamiseksi, vastaako näiden sopimusten uudistaminen todellisuudessa todellista tarvetta ja onko se sopiva ja tarpeellinen keino tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi. Tällainen säännös sisältää täten todellisen vaaran tämäntyyppisten sopimusten väärinkäytöstä, eikä se tästä syystä sovellu yhteen puitesopimuksen tavoitteen ja tehokkaan vaikutuksen kanssa (tuomio Mascolo ym., EU:C:2014:2401, 88 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

Käsiteltävässä asiassa siitä Luxemburgin suurherttuakunnan väitteestä, jonka mukaan Luxemburgin laissa tarkoitetut viihdealan tilapäiset työntekijät osallistuvat itse asiassa yksittäisiin ja ajallisesti rajoitettuihin projekteihin, on todettava, että vaikka oletettaisiinkin, että tällaiset projektit merkitsevät työnantajan kannalta väliaikaisia tarpeita rekrytointialalla ja että tällaiset tarpeet voivat olla ”perusteltuja syitä”, jotka oikeuttavat määräaikaisten työsopimusten uusimisen puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla, tämä jäsenvaltio ei selitä, miltä osin kansallinen säännöstö vaatii, että Luxemburgin oikeudessa tarkoitetut viihdealan tilapäiset työntekijät harjoittavat toimintaansa tällaisten projektien puitteissa. Kuten komissio korostaa, muutetun 30.7.1999 annetun lain 4 §:ssä olevan viihdealan tilapäisen työntekijän käsitteen määritelmän sanamuodosta ilmenee, ettei tämä määritelmä koske sitä, onko näiden työntekijöiden toiminta luonteeltaan tilapäistä vai ei.

47

Kuten lisäksi komissio väittää, väite siitä, jonka mukaan kaikki Luxemburgin oikeudessa tarkoitetut viihdealan tilapäiset työntekijät on kiinnitetty luonteeltaan tilapäisten projektien toteuttamiseen, on ristiriidassa työlain L.122-1 §:n säännösten kanssa. Kuten tämän tuomion 7 ja 24 kohdasta ilmenee, kyseisen pykälän 1 momentissa vahvistetaan sääntö, jonka mukaan määräaikaisia sopimuksia voidaan poikkeuksellisesti tehdä sellaisten täsmällisten tehtävien harjoittamiseksi, jotka eivät ole jatkuvia. Mainitun pykälän 2 momentissa mainitaan useita esimerkkejä tämän säännön soveltamisesta, ja niiden joukossa ovat ”työt, joiden osalta tietyillä toimialoilla on vakiintuneen käytännön mukaista olla tekemättä toistaiseksi voimassa olevia työsopimuksia harjoitetun toiminnan luonteen vuoksi tai tämän työn tilapäisyyden vuoksi, ja luettelo näistä aloista ja töistä laaditaan suurherttuan asetuksella”. Tämän saman pykälän 3 momentissa säädetään sitä vastoin, että määräaikaisia sopimuksia voidaan tehdä myös ”edellä 1 ja 2 momentissa säädetystä poiketen” viihdealan tilapäisten työntekijöiden tapauksessa.

48

Tästä seuraa, ettei viihdealan tilapäisille työntekijöille annettujen tehtävien täydy välttämättä tyydyttää työlain L. 122-1 §:ssä asetettuja täsmällisyyden ja jatkumattomuuden kriteerejä ja ettei näiden työntekijöiden harjoittama toiminta ole näin ollen luonteeltaan välttämättä tilapäistä. Siten on todettava, ettei kyseessä oleva Luxemburgin lainsäädäntö estä työnantajia tekemästä perättäisiä määräaikaisia työsopimuksia viihdealan tilapäisten työntekijöiden kanssa henkilöstöä koskevien pysyvien ja kestävien tarpeiden tyydyttämiseksi.

49

Tätä päätelmää ei voi horjuttaa tämän tuomion 31 kohdassa esitetty väittämä, joka koskee 11.7.1989 annetun suurherttuan asetuksen säännöksiä. Tällä väittämällään Luxemburgin suurherttuakunta väittää itse asiassa vain, että tällä asetuksella sallitaan määräaikaisten työsopimusten tekeminen viihdealan tilapäisten työntekijöiden kanssa sellaisten toimintojen harjoittamiseksi, joilla on vakiintuneen tavan mukaista olla tekemättä toistaiseksi voimassa olevia sopimuksia näiden toimintojen tilapäisen luonteen vuoksi. Tämä jäsenvaltio ei kuitenkaan selitä, millä tavoin tämä asetus vaikuttaa työlain L.122-1 §:n 3 momentissa säädetyn poikkeuksen soveltamisalaan tai sille annettavaan tulkintaan; kuten tämän tuomion 7, 47 ja 48 kohdasta ilmenee, kyseisessä momentissa annetaan työnantajille oikeus ottaa palvelukseen viihdealan tilapäisiä työntekijöitä määräaikaisten työsopimusten perusteella myös sellaisten tehtävien hoitamiseksi, jotka eivät ole tilapäisiä. Viihdealan tilapäisten työntekijöiden oikeudellinen tilanne, joka seuraa kyseessä olevan kansallisen lain säännöksistä, sellaisina kuin ne on esitetty unionin tuomioistuimelle, ei siis täytä kansallisille täytäntöönpanotoimenpiteille asetettuja selkeyttä ja täsmällisyyttä koskevia vaatimuksia (ks. vastaavasti tuomio komissio v. Espanja, C-151/12, EU:C:2013:690, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Vaikka näin ollen oletettaisiinkin, että kyseessä olevalla kansallisella säännöstöllä on Luxemburgin suurherttuakunnan esiin tuoma tavoite eli se, että aikaansaadaan viihdealan tilapäisille työntekijöille tiettyä joustavuutta ja sosiaalisia etuja, kun näiden työnantajille myönnetään mahdollisuus ottaa nämä työntekijät palvelukseen toistuvasti määräaikaisten työsopimusten perusteella, tällainen tavoite ei tee tästä säännöstöstä puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdan mukaista, koska sen avulla ei voida osoittaa kyseessä olevalle toiminnalle ominaisten täsmällisten ja konkreettisten seikkojen olemassa oloa, jotka näin ollen oikeuttaisivat tässä erityisessä asiayhteydessä perättäisten määräaikaisten työsopimusten käytön tämän tuomion 44 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti.

51

Vaikka – kuten tämän tuomion 40 kohdassa on jo todettu – jäsenvaltiolla on oikeus puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan täytäntöönpanon yhteydessä ottaa huomioon tietyn alan erityistarpeet, tätä oikeutta ei kuitenkaan saada ymmärtää niin, että sen avulla kyseisen jäsenvaltio voi vapautua noudattamasta kyseisen alan suhteen velvollisuutta toteuttaa asianmukainen toimenpide perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytösten ehkäisemiseksi ja tarpeen vaatiessa sanktioimiseksi. Se, että jäsenvaltion sallittaisiin vedota määräaikaisten työsopimusten käyttämisestä johtuvan joustavuuden kaltaiseen tavoitteeseen tästä velvollisuudesta vapautumiseksi, olisi ristiriidassa yhden tämän tuomion 35 ja 36 kohdassa esiin tuoduista puitesopimuksen tavoitteista kanssa eli työpaikkojen vakauden tavoitteen kanssa, joka on merkittävä tekijä työntekijöiden suojelussa, ja tällä voitaisiin myös kaventaa merkittävästi niiden henkilöiden ryhmiä, joita voidaan suojata puitesopimuksen 5 lausekkeen mukaisilla toimenpiteillä.

52

On siis todettava, että tämän asian yhteydessä unionin tuomioistuimelle esitetyistä seikoista ilmenee, että kyseessä oleva Luxemburgin säännöstö ei sisällä puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdassa tarkoitettua perättäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäyttöä ehkäisevää toimenpidettä viihdealan tilapäisten työntekijöiden osalta, toisin kuin tämän tuomion 37 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä edellytetään. Näin ollen komission nostama kanne on katsottava perustelluksi.

53

Kaikkien edellä esitettyjen päätelmien perusteella on todettava, että Luxemburgin suurherttuakunta ei ole noudattanut puitesopimuksen 5 lausekkeen mukaisia velvoitteitaan, koska se on pitänyt voimassa poikkeukset toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on ehkäistä viihdealan tilapäisten työntekijöiden kanssa tehtyjä peräkkäisiä määräaikaisia työsopimuksia koskeva väärinkäyttö.

54

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut Luxemburgin suurherttuakunnan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on todettu, Luxemburgin suurherttuakunta on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: