I Asiaa koskevat oikeussäännöt

II Asian tausta ja riidanalainen päätös

III Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostettu kanne ja valituksenalainen tuomio

IV Asianosaisten vaatimukset ja asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa

V Valitusten tarkastelu

A Komission valitus

1. Kolme ensimmäistä valitusperustetta ja seitsemäs valitusperuste

a) Asianosaisten lausumat

b) Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

2. Johtopäätökset, jotka on tehtävä siitä, että komission valitus on perusteltu

B Reyrollen valitus

1. Ensimmäinen valitusperuste, joka koskee rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaatteen loukkaamista

a) Asianosaisten lausumat

b) Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

2. Toinen valitusperuste, joka koskee yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamista

a) Asianosaisten lausumat

b) Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

C SEHV:n ja Magrinin valitus

1. Kaksi ensimmäistä valitusperustetta, jotka koskevat ne ultra petita -periaatteen loukkaamista ja lainvoiman huomioon ottamatta jättämistä

a) Asianosaisten lausumat

b) Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

2. Johtopäätökset, jotka on tehtävä siitä, että SEHV:n ja Magrinin valitus on perusteltu

VI Oikeudenkäyntikulut

1

Euroopan komissio, Siemens Transmission & Distribution Ltd, Siemens Transmission & Distribution SA ja Nuova Magrini Galileo SpA (kyseiset kolme yhtiötä yhdessä jäljempänä valittajayhtiöt) vaativat valituksissaan unionin tuomioistuinta kumoamaan osittain unionin yleisen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa T-122/07-T-124/07, Siemens Österreich ym. vastaan komissio, 3.3.2011 antaman tuomion (Kok., s. II-793; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi osittain [EY 81] artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 24.1.2007 tehdyn komission päätöksen K(2006) 6762 lopullinen (Asia COMP/F/38.899 – Kaasueristeiset kojeistot), jonka tiivistelmä on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä (EUVL 2008, C 5, s. 7; jäljempänä riidanalainen päätös), ja muutti sitä.

2

[EY] 81 ja [EY] 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 23 artiklan otsikko on ”Sakot”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”– –

2.   Komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta:

– –

3.   Sakon suuruutta määrättäessä on otettava huomioon sekä rikkomisen vakavuus että sen kesto.

– –”

3

Kyseisen asetuksen 31 artiklan otsikko on ”Yhteisöjen tuomioistuimen valvonta”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”Yhteisöjen tuomioistuimella on täysi harkintavalta tutkiessaan valitukset päätöksistä, joilla komissio on määrännyt sakon tai uhkasakon. Se voi poistaa sakon tai uhkasakon taikka alentaa tai korottaa sitä.”

4

Nyt käsiteltävän oikeusriidan taustalla olevat tosiseikat on esitetty valituksenalaisen tuomion 1–22 kohdassa, ja ne voidaan tiivistää seuraavasti.

5

Oikeusriita koskee kaasueristeisten kytkinlaitteiden, joilla ohjataan energian virtausta sähköverkossa, myyntikartellia. Kyseiset laitteet ovat raskaita sähkölaitteita, joita käytetään toimintavalmiiden sähköasemien pääasiallisina komponentteina.

6

Tässä oikeusriidassa mukana olevat eri yhtiöt on esitelty valituksenalaisen tuomion 1–3 kohdassa seuraavasti:

7

ABB Ltd (jäljempänä ABB) ilmoitti 3.3.2004 komissiolle kaasueristeisten kytkinlaitteiden alalla olevasta kartellista ja esitti sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun komission tiedonannon (EYVL 2002, C 45, s. 3; jäljempänä yhteistyötiedonanto) mukaisesti sakkoimmuniteettia koskevan suullisen hakemuksen. Komissio myönsi 25.4.2004 ABB:lle ehdollisen sakkoimmuniteetin.

8

Komissio aloitti ABB:n lausumien perusteella tutkimuksen ja teki 11. ja 12.5.2004 yllätystarkastuksia Siemensin, Areva T&D SA:n, VA Tech -konsernin, Hitachi Ltd:n ja Japan AE Power Systems Corp:n (jäljempänä JAEPS) toimitiloihin. Komissio laati 20.4.2006 väitetiedoksiannon, joka annettiin tiedoksi 20 yhtiölle, joihin valittajayhtiöt kuuluivat. Kyseessä olevia yhtiöitä kuultiin 18. ja 19.7.2006.

9

Komissio teki 24.1.2007 riidanalaisen päätöksen, joka annettiin tiedoksi niille 20:lle yhtiölle, joille väitetiedoksianto oli annettu tiedoksi, eli valittajayhtiöiden lisäksi Siemens Österreichille, KEG:lle, ABB:lle, Alstom SA:lle, Areva SA:lle, Areva T&D AG:lle, Areva T&D Holding SA:lle ja Areva T&D SA:lle (jäljempänä nämä neljä viimeksi mainittua yhtiötä yhdessä Areva), Fuji Electric Holdings Co. Ltd:lle ja Fuji Electric Systems Co. Ltd:lle (nämä kaksi viimeksi mainittua yhtiötä yhdessä jäljempänä Fuji), Hitachi Ltd:lle ja Hitachi Europe Ltd:lle (nämä kaksi viimeksi mainittua yhtiötä yhdessä jäljempänä Hitachi), JAEPS:lle, Schneiderille, Mitsubishi Electric System Corp:lle (jäljempänä Mitsubishi) ja Toshiba Corp:lle (jäljempänä Toshiba).

10

Kartellin ominaispiirteet, sellaisina kuin ne on todettu riidanalaisessa päätöksessä, on tiivistetty valituksenalaisen tuomion 14–16 kohdassa seuraavasti:

11

Komissio päätteli riidanalaisessa päätöksessä tosiseikkoja koskevien toteamusten ja oikeudellisten arviointien päätteeksi, että mukana olleet yritykset olivat rikkoneet EY 81 artiklaa ja Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3; jäljempänä ETA-sopimus) 53 artiklaa, ja se määräsi niille sakkoja, joiden suuruus oli laskettu asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennassa sovellettavissa suuntaviivoissa (EYVL 1998, C 9, s. 3) ja yhteistyötiedonannossa esitetyn menetelmän mukaisesti.

12

Komissio päätti, että sen oli yhteistyötiedonannon perusteella hyväksyttävä ABB:n immuniteettihakemus mutta että kaikki sakkojen lieventämistä koskevat hakemukset oli VA Tech -konsernin hakemus mukaan lukien hylättävä.

13

Riidanalaisen päätöksen 1 ja 2 artiklassa todetaan seuraavaa:

”1 artikla

Seuraavat yritykset ovat rikkoneet [EY 81 artiklaa ja ETY-sopimuksen 53 artiklaa] osallistumalla mainittujen ajanjaksojen aikana sopimusten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen kokonaisuuteen kaasueristeisten kytkinlaitteiden alalla [Euroopan talousalueella (ETA)]:

– –

– –

– –

2 artikla

Edellä 1 artiklassa tarkoitetuista rikkomisista määrätään seuraavat sakot:

– –

– –”

14

Valituksenalaisen tuomion 33, 34 ja 229 kohdasta ilmenee, että kantajat vetosivat kumoamisvaatimustensa tueksi kahteen kanneperusteeseen.

15

Ensimmäinen kanneperuste koski EY 81 artiklan 1 kohdan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdan sekä asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 ja 3 kohdan ja 25 artiklan virheellistä soveltamista. Kyseinen kanneperuste oli jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen koski näytön puuttumista väitetystä kilpailusääntöjen rikkomisesta, toinen väitetyn rikkomisen keston osalta tehtyjä arviointivirheitä, kolmas määrätyn sakon kohtuuttomuutta ja neljäs väitetyn rikkomisen vanhentumista 16.7.1998 edeltäneen ajanjakson osalta.

16

Toisessa kanneperusteessa oli kyse olennaisten menettelymääräysten rikkomisesta ja kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamisesta ja erityisesti kantajilla Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d kohdan nojalla olevan todistajan kuulustelemista koskevan oikeuden rikkomisesta.

17

Unionin yleinen tuomioistuin vahvisti olennaiselta osin sen, että kilpailusääntöjä oli rikottu komission riidanalaisessa päätöksessä toteamalla tavalla, ja VA Tech ‑konsernille kokonaisuudessaan määrätyn sakon määrän eli niiden määrien summan, joka kunkin kyseisen konsernin muodostavan yhtiön oli maksettava.

18

Vaikka unionin yleinen tuomioistuin lyhensi VA Tech -konsernin yhtiöiden kilpailusääntöjen rikkomisen kestoa vähentämällä siitä 1.4. ja 30.6.2002 välisen ajanjakson ja kumosi tältä osin riidanalaisen päätöksen (valituksenalaisen tuomion 63–72 ja 236 kohta ja sen tuomiolauselman 1 kohta), se totesi tämän jälkeen täyden harkintavaltansa nojalla, että asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennassa sovellettavien suuntaviivojen mukaisesti kyseisellä rikkomisen keston lyhentämisellä ei ollut vaikutusta kyseisille yhtiöille määrätyn sakon määrään (saman tuomion 261 kohta).

19

Unionin yleinen tuomioistuin totesi kuitenkin valituksenalaisen tuomion 137–165 kohdassa esitetyn päättelynsä lopuksi kyseisen tuomion 166 kohdassa, että komissio oli loukannut periaatetta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti, koska se katsoi Reyrollen, SEHV:n ja Magrinin olevan yhteisvastuussa sakon, jonka määrä ylittää selvästi niiden yhteisen vastuun, maksamisesta, koska se ei katsonut Siemens Österreichin ja KEG:n olevan yhteisvastuussa osasta SEHV:lle ja Magrinille määrättyä sakkoa ja koska se ei velvoittanut Reyrollea vastaamaan yksin osasta sille määrättyä sakkoa.

20

Unionin yleinen tuomioistuin päätteli tämän perusteella mainitun tuomion 167 kohdassa, että riidanalaisen päätöksen 2 artikla oli kumottava siltä osin kuin se koskee SEHV:lle ja Magrinille määrätyn sakon määrän laskemista ja kantajien yhteisvastuullisesti maksettavien määrien määrittämistä.

21

Unionin yleinen tuomioistuin käytti valituksenalaisen tuomion 236–264 kohdassa täyttä harkintavaltaansa ja muutti kantajille määrättyjen sakkojen määrää vahvistamalla näiden eri sakkojen osalta myös osuuden, josta kunkin yhtiön on vastattava yhteisvelallisten sisäisissä suhteissa kyseisen tuomion 158 ja 159 kohdassa esitettyjen periaatteiden perusteella.

22

Unionin yleinen tuomioistuin kumosi siten valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j, k ja l alakohdan ja vahvisti kyseisen tuomiolauselman 3 kohdassa sakkojen määrän seuraavasti:

23

Komissio vaatii valituksessaan, että unionin tuomioistuin

24

Reyrolle, SEHV ja Magrini vaativat, että unionin tuomioistuin

25

Reyrolle vaatii valituksessaan, että unionin tuomioistuin

26

SEHV ja Magrini vaativat valituksessaan, että unionin tuomioistuin

27

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

28

Unionin tuomioistuimen presidentin 1.7.2011 antamalla määräyksellä asiat C-231/11 P–C-233/11 P yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten.

29

Komissio esittää valituksensa tueksi seitsemän kumoamisperustetta, jotka koskevat asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan virheellistä soveltamista, unionin yleisen tuomioistuimen täyden harkintavallan virheellistä soveltamista, yksilöllisen vastuun periaatteen, rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaatteen, ne ultra petita -periaatteen ja kontradiktorisen periaatteen loukkaamista, perusteluvelvollisuuden noudattamatta jättämistä ja sen harkintavallan virheellistä soveltamista, joka komissiolla on määritettäessä niitä oikeussubjekteja, jotka ovat vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta.

30

Kolme ensimmäistä valitusperustetta ja seitsemäs valitusperuste on tutkittava yhdessä.

31

Komissio moittii ensimmäisessä valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on soveltanut virheellisesti asetuksen N:o 1/2003 23 artiklaa, koska se on tulkinnut kyseistä säännöstä siten, että sille annetaan siinä toimivalta tai jopa asetetaan velvollisuus määrittää eri yhteisvelallisten osuus sen sakon maksamisesta, josta niiden on katsottu olevan yhteisvastuussa komissioon nähden sen rikkomisen vuoksi, johon yritys, johon ne kuuluivat, on syyllistynyt.

32

Komissiolla mainitun säännöksen nojalla oleva toimivalta määrätä sakko koskee ainoastaan ulkoista yhteisvastuusuhdetta eli komission ja niiden päätöksen adressaattien välistä suhdetta, joiden on yhteisvastuullisesti maksettava sakko yhden ja saman yrityksen osapuolina, eikä näiden eri yhteisvastuullisten yhteisvelallisten välillä olevaa sisäistä suhdetta.

33

Komission toimivalta velvoittaa useat yhtiöt maksamaan sakko yhteisvastuullisesti perustuu komission mukaan suoraan ”yritysten” vastuuseen. Yrityksen käsitteen perusteella ei sitä vastoin voida päätellä laajempaa toimivaltaa, jonka nojalla komissio voisi määrittää yhteisvastuullisten yhteisvelallisten väliset oikeudelliset suhteet.

34

Komissio väittää toisessa valitusperusteessaan, että kun unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut asetuksen N:o 1/2003 23 artiklaa siten, että se sisältää toimivallan tai jopa velvollisuuden ratkaista kysymyksen yhteisvastuullisten yhteisvelallisten välisistä sisäisistä suhteista, ja kun se on määrittänyt tältä pohjalta konkreettisesti eri valittajayhtiöiden osuudet, se on ylittänyt täyteen harkintavaltaan perustuvan toimivaltansa, koska täysi harkintavalta koskee ainoastaan komission ja sen yrityksen, jolle sakko on määrätty, välillä olevaa ulkoista suhdetta.

35

Komissio arvostelee kolmannessa valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on valituksenalaisen tuomion 153 kohdassa katsonut, että rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaate edellyttää, että kunkin päätöksen adressaatin, joka on määrätty maksamaan sakko yhteisvastuullisesti, on voitava päätellä kyseisestä päätöksestä sen vastattavaksi kuuluva osuus suhteessa yhteisvastuullisiin yhteisvelallisiinsa sen jälkeen, kun komissio on saanut suorituksen.

36

Kyseistä periaatetta, kuten myös yksilöllisen vastuun periaatetta, sovelletaan komission mukaan yritykseen sellaisenaan eikä niihin eri oikeudellisiin yksikköihin, jotka muodostavat kyseisen yrityksen.

37

Rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaate edellyttää, että komissio tutkii sakkojen määrää määrittäessään asianomaisten yritysten yksilöllisen käyttäytymisen ja tarvittaessa raskauttavien seikkojen tai lieventävien seikkojen pohjalta sen, miten vakavaa kunkin kilpailusääntöjen rikkomiseen syyllistyneen yrityksen osallistuminen on ollut.

38

Komissio väittää seitsemännessä valitusperusteessaan, että siltä osin kuin valituksenalaisen tuomion 150 kohtaa voidaan tulkita siten, että komission on velvoitettava kaikki ne yksiköt, joiden voidaan katsoa olevan vastuussa osallistumisesta sellaiseen kilpailusääntöjen rikkomiseen, johon yritys on syyllistynyt, maksamaan sakko yhteisvastuullisesti, se on ristiriidassa komissiolla tältä osin olevan valinnanvapauden kanssa.

39

Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan mukaan komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta rikkovat EY 81 tai EY 82 artiklan määräyksiä.

40

Komissio moittii unionin yleistä tuomioistuinta ensimmäisen valitusperusteensa yhteydessä siitä, että se on valituksenalaisen tuomion 157 kohdassa katsonut, että yksin komission tehtävänä on asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan mukaista sakkojen määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäessään ”määrittää eri yhtiöiden osuudet määristä, jotka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, sikäli kuin ne kuuluivat samaan yritykseen, eikä tätä tehtävää voida – – jättää kansallisille tuomioistuimille”.

41

Tästä on huomautettava, että unionin kilpailuoikeus koskee yritysten toimintaa (ks. mm. asia C-508/11 P, ENI v. komissio, tuomio 8.5.2013, 82 kohta ja asia C-440/11 P, komissio v. Stichting Administratiekantoor Portielje, tuomio 11.7.2013, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

Perussopimusten laatijoiden valitsema ratkaisu on ollut käyttää yrityksen käsitettä yksilöitäessä kilpailuoikeuden sääntöjen rikkomisen tekijää, jolle voidaan määrätä seuraamus EY 81 ja EY 82 artiklan perusteella, eikä muita käsitteitä, kuten yhtiön tai oikeushenkilön käsitettä, jota käytetään muun muassa EY 48 artiklassa (ks. vastaavasti asia C-501/11 P, Schindler Holding ym. v. komissio, tuomio 18.7.2013, 102 kohta).

43

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yrityksen käsitteellä tarkoitetaan jokaista yksikköä, joka harjoittaa taloudellista toimintaa, riippumatta yksikön oikeudellisesta muodosta tai rahoitustavasta. Yrityksen käsitteellä on katsottava tarkoitettavan taloudellista kokonaisuutta, vaikka oikeudellisesti tämän taloudellisen kokonaisuuden muodostaakin useampi kuin yksi luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö (ks. mm. yhdistetyt asiat C-628/10 P ja C-14/11 P, Alliance One International ja Standard Commercial Tobacco v. komissio, tuomio 19.7.2012, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Kun tällainen taloudellinen yksikkö rikkoo kilpailusääntöjä, sen asiana on yksilöllisen vastuun periaatteen mukaisesti vastata kyseisestä rikkomisesta (ks. mm. em. yhdistetyt asiat Alliance One International ja Standard Commercial Tobacco v. komissio, tuomion 42 kohta ja em. asia komissio v. Stichting Administratiekantoor Portielje, tuomion 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

45

Tässä yhteydessä on huomautettava, että oikeussubjektille, joka ei ole syyllistynyt kilpailuoikeuden rikkomiseen, voidaan tietyissä olosuhteissa kuitenkin määrätä seuraamus toisen oikeussubjektin kilpailusääntöjä rikkovasta menettelystä, jos ne kuuluvat kumpikin samaan taloudelliseen yksikköön ja muodostavat siis yrityksen, joka on rikkonut EY 81 artiklaa.

46

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa siis, että emoyhtiön voidaan katsoa olevan vastuussa tytäryhtiön toiminnasta muun muassa silloin, kun siitä huolimatta, että tytäryhtiö on erillinen oikeussubjekti, se ei päätä itsenäisesti markkinakäyttäytymisestään vaan noudattaa olennaisilta osin emoyhtiön sille antamia ohjeita, kun otetaan erityisesti huomioon taloudelliset, organisatoriset ja oikeudelliset yhteydet näiden kahden oikeudellisen yksikön välillä (ks. mm. em. asia komissio v. Stichting Administratiekantoor Portielje, tuomion 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47

Jos tämäntyyppisessä vertikaalisessa pääomasuhteessa kyseisen emoyhtiön katsotaan itse syyllistyneen unionin oikeuden kilpailusääntöjen rikkomiseen, sen vastuu rikkomisesta on kuitenkin täysin sen tytäryhtiön vastuusta johdettua vastuuta (ks. vastaavasti asia C-286/11 P, komissio v. Tomkins, tuomio 22.1.2013, 43 ja 49 kohta ja asia C-50/12 P, Kendrion v. komissio, tuomio 26.11.2013, 55 kohta).

48

Komissio voi siten katsoa, että emoyhtiö on yhteisvastuussa sen tytäryhtiölle määrätyn sakon maksamisesta (ks. mm. yhdistetyt asiat C-201/09 P ja C-216/09 P, ArcelorMittal Luxembourg v. komissio ja komissio v. ArcelorMittal Luxembourg ym., tuomio 29.3.2011, Kok., s. I-2239, 98 kohta).

49

Unionin yleinen tuomioistuin on siis katsonut valituksenalaisen tuomion 150 kohdassa perustellusti, että oikeuskäytännön mukaan on niin, että silloin, kun useamman henkilön voidaan katsoa olevan yksilöllisesti vastuussa osallistumisesta rikkomiseen, johon kilpailuoikeudessa tarkoitettu yksi ja sama yritys on syyllistynyt, niitä on pidettävä yhteisvastuullisina mainitusta rikkomisesta.

50

Arvostelu, jonka komissio esittää kyseisen 150 kohdan osalta seitsemännen valitusperusteensa yhteydessä, on hylättävä, koska tuosta kohdasta – kun se asetetaan asiayhteyteensä ja kun sitä tulkitaan siinä mainitun oikeuskäytännön valossa – ei ilmene, että komission olisi todellakin määrättävä yhteisvastuullisesti maksettava sakko kaikille niille henkilöille, joiden voidaan katsoa olevan yksilöllisesti vastuussa osallistumisesta rikkomiseen, johon yksi ja sama yritys on syyllistynyt.

51

Kun komissiolla on siis asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan nojalla mahdollisuus määrätä yhteisvastuullisesti maksettava sakko eri oikeussubjekteille, jotka kuuluvat yhteen ja samaan yritykseen, joka on vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta, siihen, että komissio määrittää kyseisen sakon, – siltä osin kuin tämän määrittäminen perustuu yrityksen käsitteen, joka on unionin oikeuden käsite, soveltamiseen kyseessä olevassa tapauksessa – sovelletaan tiettyjä rajoituksia, jotka edellyttävät, että asianomaisen yrityksen, sellaisena kuin se muodostui sen ajanjakson aikana, jolloin kilpailusääntöjä rikottiin, omaispiirteet otetaan asianmukaisesti huomioon.

52

Kun komissio määrittää ulkoista yhteisvastuusuhdetta, sen on erityisesti noudatettava periaatetta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset määrätään yksilökohtaisesti ja joka edellyttää, että määrättävän sakon suuruus määritetään asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti sen rikkomisen, johon asianomaisen yrityksen itsensä katsotaan syyllistyneen, vakavuuden ja sen keston perusteella.

53

Tässä yhteydessä on huomautettava, että tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa kilpailusääntöjen rikkomisten vakavuuden arviointiin ja jotka voidaan tällä perusteella ottaa huomioon asianomaiselle taloudelliselle yksikölle määrättävän sakon yksilöimiseksi, ovat kunkin yrityksen käyttäytyminen, kunkin yrityksen osuus sopimusten tai yhdenmukaistettujen menettelytapojen luomisessa, se hyöty, jonka ne ovat saaneet näistä sopimuksista tai menettelytavoista, yritysten koko, kyseisten tavaroiden arvo sekä se vaara, joka tällaisista kilpailusääntöjen rikkomisista aiheutuu unionin tavoitteiden toteuttamiselle (yhdistetyt asiat C-189/02 P, C-202/02 P, C-205/02 P-C-208/02 P ja C-213/02 P, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, tuomio 28.6.2005, Kok., s. I-5425, 242 kohta).

54

Unionin yleinen tuomioistuin on tässä yhteydessä todennut lisäksi perustellusti yhtäältä valituksenalaisen tuomion 153 kohdassa, että komissio ei voi määrittää vapaasti yhteisvastuullisesti maksettavia määriä, ja toisaalta kyseisen tuomion 154 kohdassa, että komission olisi käsiteltävässä asiassa pitänyt ottaa huomioon sen riidanalaisen päätöksen 468 perustelukappaleessa esittämät toteamukset eri yritysten vastuusta niiden niitä koskevien ajanjaksojen osalta, jolloin kilpailusääntöjä oli rikottu.

55

Vaikka on totta, että sakkojen määräämisestä tehty komission päätös on välttämättä osoitettava yrityksen muodostaville oikeussubjekteille, tuo vaatimus, joka liittyy täysin käytännön syihin, ei merkitse kuitenkaan sitä, että silloin, kun komissio käyttää mahdollisuutta määrätä yhteisvastuullisesti maksettava sakko useille oikeussubjekteille sen vuoksi, että ne muodostivat yhden ainoan yrityksen kilpailusääntöjä rikottaessa, unionin kilpailuoikeuden sääntöjä ja periaatteita sovellettaisiin paitsi kyseessä olevaan yritykseen myös sen muodostaviin oikeussubjekteihin.

56

Edellä esitetystä seuraa, että ne unionin kilpailuoikeuden säännöt, mukaan lukien säännöt, jotka koskevat komission toimivaltaa määrätä seuraamus, ja ne unionin oikeuden periaatteet, jotka koskevat yksilöllistä vastuuta rikkomisesta ja rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaista määräämistä ja joita on noudatettava kyseistä seuraamuksen määräämistä koskevaa toimivaltaa käytettäessä, koskevat ainoastaan yritystä sellaisenaan eivätkä siihen kuuluvia luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä.

57

Erityisesti on todettava, että yhteisvastuuta sakon maksamisesta koskeva unionin oikeuden käsite koskee ainoastaan yritystä eikä sen muodostavia yhtiöitä, koska se on vain ilmaisu yrityksen käsitteen täydestä oikeusvaikutuksesta.

58

Vaikka asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että komissio voi määrätä yhteisvastuullisesti maksettavan sakon useille yhtiöille, jos ne kuuluvat samaan yritykseen, kyseisen säännöksen sanamuodon ja yhteisvastuuta koskevan järjestelmän tavoitteen perusteella ei voida katsoa, että kyseiseen seuraamuksen määräämistä koskevaan toimivaltaan kuuluisi ulkoisen yhteisvastuusuhteen määrittämisen lisäksi myös yhteisvastuullisten yhteisvelallisten osuuksien määrittäminen niiden sisäisessä suhteessa.

59

Yhteisvastuuta koskevan järjestelmän tavoite perustuu sitä vastoin siihen, että kyseinen mekanismi on kilpailuoikeuden rikkomisista määrättyjen sakkojen perimistoimien tehokkuuden lisäämiseksi komission käyttöön annettu täydentävä oikeudellinen väline, koska kyseinen järjestelmä pienentää komission osalta sen saatavan velkojana, jota kyseiset sakot merkitsevät, maksukyvyttömyyden riskiä, millä myötävaikutetaan kilpailuoikeudessa yleisesti tavoiteltavaan ennalta ehkäisevyyden päämäärään, kuten unionin yleinen tuomioistuin on lisäksi perustellusti todennut valituksenalaisen tuomion 151 kohdassa (ks. myös analogisesti asia C-78/10, Berel ym., tuomio 17.2.2011, Kok., s. I-717, 48 kohta).

60

Yhteisvastuullisten yhteisvelallisten osuuksien määrittämisellä niiden sisäisessä suhteessa ei pyritä noihin kahteen tavoitteeseen. Kyse on näet myöhemmässä vaiheessa esiin tulevasta oikeudenkäyntiasiasta, jolla ei ole komissiolle lähtökohtaisesti enää mitään merkitystä siltä osin kuin yksi tai useampi mainituista yhteisvelallisista on maksanut sille sakon kokonaisuudessaan.

61

Asetuksessa N:o 1/2003 ja unionin oikeudessa yleensäkään ei ole myöskään sääntöjä, joiden avulla voitaisiin ratkaista tällainen oikeudenkäyntiasia, joka koskee velan, jonka maksamisesta kyseessä olevat yhtiöt vastaavat yhteisvastuullisesti, jakamista sisäisesti (ks. analogisesti em. asia Berel ym., tuomion 42 ja 43 kohta).

62

Silloin, kun yhteisvelallisten osuuksia sellaisesta sakosta, jonka ne on velvoitettu maksamaan yhteisvastuullisesti, ei ole vahvistettu sopimuksella, kansallisten tuomioistuimien on määritettävä kyseiset osuudet unionin oikeutta noudattaen soveltamalla oikeusriitaan sovellettavaa kansallista oikeutta.

63

Tässä yhteydessä on todettava, että kansallisissa tuomioistuimissa nostettujen takautumiskanteiden yhteydessä komission on noudatettava SEU 4 artiklassa asetettua velvollisuutta toimia lojaalissa yhteistyössä jäsenvaltioiden oikeusviranomaisten kanssa, vaikka kyseiset kanteet onkin lähtökohtaisesti ratkaistava sovellettavan kansallisen oikeuden nojalla. Yhtäältä näet komission päätöksessä, jossa määrätään sakon maksamisesta yhteisvastuullisesti, vahvistetaan – siltä osin kuin siinä yksilöidään yhteisvastuulliset yhteisvelalliset ja määritetään enimmäissumma, jonka komissio voi niiltä kultakin vaatia – se oikeudellinen kehys, jonka pohjalta kyseiset kanteet on ratkaistava. Toisaalta komissiolla voi olla merkityksellisiä tietoja yhteisvelallisten osuuksien määrittämiseksi.

64

Edellä esitetystä ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan valituksenalaisen tuomion 157 kohdassa, että yksin komission tehtävänä on asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan mukaista sakkojen määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäessään ”määrittää eri yhtiöiden osuudet määristä, jotka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, sikäli kuin ne kuuluivat samaan yritykseen, eikä tätä tehtävää voida – – jättää kansallisille tuomioistuimille”.

65

Tästä seuraa myös, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt muita oikeudellisia virheitä ensinnäkin vahvistaessaan valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa eräitä periaatteita, jotka koskevat sisäistä yhteisvastuusuhdetta.

66

Aluksi on todettava, että koska – kuten tämän tuomion 56 kohdassa on jo esitetty – periaate, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti, koskee ainoastaan yritystä sellaisenaan eikä siihen kuuluvia luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä, unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt valituksenalaisessa tuomiossa oikeudellisen virheen todetessaan kyseisen tuomion 153 kohdassa, että kyseisestä periaatteesta seuraa, että kunkin yhtiön on voitava päätellä päätöksestä, jolla sille määrätään sakko, joka on maksettava yhteisvastuullisesti yhden tai useamman muun yhtiön kanssa, sen vastattavaksi kuuluva osuus suhteessa sen yhteisvastuullisiin yhteisvelallisiin sen jälkeen, kun komissio on saanut suorituksen.

67

Tämän jälkeen on huomautettava, että koska – kuten tämän tuomion 62 kohdassa on jo todettu – kansallisten tuomioistuimien on määritettävä unionin oikeutta noudattaen yhteisvastuullisesti maksettavaksi määrätyn sakon yhteisvelallisen osuudet soveltamalla oikeusriitaan sovellettavaa kansallista oikeutta, unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan valituksenalaisen tuomion 155 kohdassa yhtäältä, että käsite yhteisvastuu sakkojen maksamisesta on itsenäinen käsite, jota on tulkittava siten, että otetaan huomioon kilpailuoikeuden tavoitteet ja järjestelmä, johon kyseinen käsite kuuluu, sekä tarvittaessa kaikista kansallisista oikeusjärjestelmistä johtuvat yleiset periaatteet, ja toisaalta, että vaikka yhtiöiden, joille komissio määrää unionin kilpailuoikeuden rikkomisen vuoksi yhteisvastuullisesti maksettavia sakkoja, maksuvelvollisuus eroaa luonteeltaan yksityisoikeudellisesta velvoitteesta vastuussa olevien yhteisvelallisten vastuusta, erityisesti yhteisvastuullista velvollisuutta koskevasta oikeudellisesta järjestelmästä voidaan ottaa vaikutteita.

68

Koska komission toimivalta määrätä seuraamuksia koskee vain ulkoisen yhteisvastuusuhteen määrittämistä, unionin yleinen tuomioistuin on lisäksi tehnyt oikeudellisen virheen myös todetessaan valituksenalaisen tuomion 156 kohdassa, että päätöksellä, jolla komissio määrää useat yhtiöt maksamaan yhteisvastuullisesti sakon, on välttämättä kaikki ne oikeusvaikutukset, jotka oikeudellisesti liittyvät sakkojen maksamista koskevaan oikeudelliseen järjestelmään kilpailuoikeudessa, niin velkojan ja yhteisvastuullisten yhteisvelallisten välisissä kuin yhteisvastuullisten yhteisvelallisten keskinäisissä suhteissa.

69

Lopuksi on todettava, että valituksenalaisen tuomion 158 ja 159 kohdassa on tehty oikeudellinen virhe siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on todennut niissä, että koska komission päätökseen, jolla useille yhtiöille määrätään yhteisvastuullisesti maksettava sakko, ei sisälly mitään toteamusta, jonka mukaan yrityksen sisällä toiset yhtiöt olisivat suuremmassa vastuussa mainitun yrityksen osallistumisesta kartelliin tiettynä aikana kuin toiset, on oletettava, että niiden vastuu on yhtä suuri ja niiden osuudet niiden yhteisvastuullisesti maksettavaksi määrätyistä määristä ovat samansuuruiset.

70

Unionin oikeudessa ei näet säädetä tällaisesta säännöstä, jonka mukaan osuudet vastuusta ovat samansuuruiset ja jota sovelletaan, jos muunlaista vastuunjakoa ei ole osoitettu, koska – kuten tämän tuomion 62 kohdassa on todettu – yhteisvelallisten osuudet sakosta, joka on määrätty yhteisvastuullisesti, on määritettävä kansallisen oikeuden mukaisesti, jollei unionin oikeuden noudattamisesta muuta johdu.

71

Tämän johdosta on huomautettava, että unionin oikeus ei lähtökohtaisesti ole esteenä sille, että tällaisen sakon sisäinen jakaminen suoritetaan sellaisen kansallisen oikeuden säännön mukaan, jolla yhteisvastuullisten yhteisvelallisten osuudet määritetään ottamalla huomioon niiden suhteellinen vastuu tai syyllisyys sen kilpailusääntöjen rikkomisen osalta, josta yritystä, johon ne kuuluvat, moititaan, yhdistettynä mahdollisesti sellaiseen olettaman luonteiseen sääntöön, jota sovelletaan, jos muusta ei ole säädetty, ja jonka mukaan on niin, että jos yhtiöt, jotka vaativat sakon jakamista erisuuruisiin osuuksiin, eivät voi osoittaa, että joidenkin yhtiöiden vastuu mainitun yrityksen osallistumisesta kartelliin tietyn ajanjakson aikana on suurempi kuin toisten, kyseessä olevien yhtiöiden on katsottava olevan vastuussa samansuuruisin osuuksin.

72

Toiseksi myös valituksenalaisen tuomion 245, 247, 262 ja 263 kohdassa, joita komissio arvostelee, on tehty oikeudellinen virhe siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin määrittää niissä sille SEUT 261 artiklan ja asetuksen N:o 1/2003 31 artiklan nojalla kuuluvaa täyttä harkintavaltaa käyttäen sen osuuden sakkojen määrästä, josta kunkin kyseessä olevaan yritykseen kuuluvan yhtiön on vastattava sen ajanjakson osalta, jolloin kilpailusääntöjä on rikottu.

73

Unionin yleinen tuomioistuin on näet suorittaakseen mainituissa valituksenalaisen tuomion kohdissa tämän sisäisen jaon nojautunut nimenomaisesti kyseisen tuomion 158 ja 159 kohdassa esitettyihin perusteluihin. Kuten tämän tuomion 70 kohdassa on jo todettu, näihin perusteluihin sisältyy kuitenkin oikeudellinen virhe siltä osin kuin niissä vahvistetaan sellainen unionin oikeuden sääntö, jonka mukaan osuudet vastuusta ovat samansuuruiset ja jota sovelletaan, jos muunlaista vastuunjakoa ei ole osoitettu.

74

Koska komissiolla asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan nojalla oleva toimivalta määrätä seuraamus ei – kuten tästä tuomiosta ilmenee – sisällä toimivaltaa jakaa määrätty sakko yhteisvastuullisten yhteisvelallisten välillä niiden sisäisessä suhteessa sen jälkeen, kun sakko on kokonaisuudessaan maksettu ja komissio on siis saanut suorituksen, unionin yleisellä tuomioistuimella ei voi myöskään olla tällaista jakamistoimivaltaa sen täyden harkintavallan nojalla, joka sille on myönnetty kyseisen asetuksen 31 artiklassa mainitun sakon poistamiseksi tai sen määrän alentamiseksi tai korottamiseksi.

75

Koska vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin yleinen tuomioistuin voi sillä olevan täyden harkintavallan nojalla korvata komission arvioinnin omallaan (ks. mm. asia C-679/11 P, Alliance One International v. komissio, tuomio 26.9.2013, 104 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), kyseistä toimivaltaa ei näet voida ulottaa koskemaan arviointeja, jotka eivät kuulu seuraamuksen määräämistä koskevan komission toimivallan piiriin.

76

Kaikista näistä seikoista ilmenee, että komission kolme ensimmäistä valitusperustetta on hyväksyttävä, vaikka sen seitsemäs valitusperuste onkin hylättävä.

77

Tämän perusteella komission valitus on hyväksyttävä, eikä ole tarpeen, että unionin tuomioistuin tutkii sen neljännen, viidennen ja kuudennen valitusperusteen. Kyseiset valitusperusteet ovat näet täysin toissijaisia kyseisen valituksen kolmeen ensimmäiseen valitusperusteeseen nähden, koska ne perustuvat lähtökohtaan, jonka mukaan unionin tuomioistuin hylkää kyseiset kolme perustetta. Vaikka ne hyväksyttäisiin, ne eivät voisi myöskään johtaa sellaiseen valituksenalaisen tuomion kumoamiseen, jolla mentäisiin pidemmälle kuin sillä kumoamisella, joka perustuu siihen, että kyseiset kolme ensimmäistä valitusperustetta on hyväksytty.

78

Heti alkuun on todettava, että se, että komission valitus on perusteltu, ei voi johtaa valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdan kumoamiseen, jota komissio ensisijaisesti vaatii.

79

Valituksenalaisen tuomion 137–167 kohdasta ja 237 kohdasta näet ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on kumonnut riidanalaisen päätöksen 2 artiklan SEHV:lle ja Magrinille määrättävän sakon määrän laskemisen ja kantajien yhteisvastuullisesti maksettavien määrien määrittämisen osalta kolmella perusteella eli sen perusteella, että komissio oli loukannut periaatetta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti, koska se katsoi Reyrollen, SEHV:n ja Magrinin olevan yhteisvastuussa sakon, jonka määrä ylittää selvästi niiden yhteisen vastuun, maksamisesta, koska se ei katsonut Siemens Österreichin ja KEG:n olevan yhteisvastuussa osasta SEHV:lle ja Magrinille määrättyä sakkoa ja koska se ei velvoittanut Reyrollea vastaamaan yksin osasta sille määrättyä sakkoa.

80

Kuten myös julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 27 kohdassa huomauttanut, nämä kolme perustetta, joita komissio ei muuten ole riitauttanut unionin tuomioistuimessa ja joihin unionin yleinen tuomioistuin on nojautunut kumotakseen riidanalaisen päätöksen 2 artiklan, eivät perustu sisäistä yhteisvastuusuhdetta koskevien periaatteiden, sellaisina kuin ne on vahvistettu valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa ja joita komission valitus koskee, soveltamiseen.

81

Mainitut kolme perustetta seuraavat sitä vastoin ulkoista yhteisvastuusuhdetta eli kunkin yhtiön vastuuta siitä, että yritykselle, johon ne kuuluivat kilpailusääntöjä rikottaessa, määrätty sakko maksetaan kokonaisuudessaan komissiolle, koskevien periaatteiden – sellaisena kuin unionin yleinen tuomioistuin on palauttanut ne mieliin valituksenalaisen tuomion 148–152 kohdassa, 153 kohdan ensimmäisessä virkkeessä ja 154 kohdassa, joissa ei ole tehty mitään oikeudellisia virheitä – soveltamisesta, kuten tämän tuomion 49, 54, 57 ja 59 kohdasta ilmenee.

82

Se, että komission esittämät kolme ensimmäistä valitusperustetta ovat perusteltuja, johtaa sitä vastoin valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdan kumoamiseen, kuten komissio myös vaatii, koska kyseisen tuomion 245, 247, 262 ja 263 kohdasta ilmenee nimenomaisesti, että se, miten unionin yleinen tuomioistuin on täyden harkintavaltansa nojalla määrittänyt kyseessä olevien yhtiöiden osuudet niiden sisäisessä suhteessa mainitun tuomion 158 ja 159 kohdassa vahvistettujen yhteisvastuullisen velan sisäistä jakamista koskevien periaatteiden nojalla, kuuluu niihin seikkoihin, joihin unionin yleinen tuomioistuin on nojautunut muuttaakseen sakkoja ja määrätäkseen tämän jälkeen saman tuomion tuomiolauselman 3 kohdassa luetellut sakot.

83

Tästä seuraa, että valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohta on kumottava siltä osin kuin se merkitsee osuuksien vahvistamista niistä sakon määristä, jotka valittajille on ensimmäisessä oikeusasteessa määrätty yhteisvastuullisesti maksettaviksi.

84

Koska kanteet on valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 4 kohdan mukaan hylätty muilta osin, komission vaatimusta, joka koskee kanteiden hylkäämistä yhdistetyissä asioissa T-122/07–T-124/07 siltä osin kuin on kyse kantajien ensimmäisessä oikeusasteessa vaatimasta riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j, k ja l alakohdan kumoamisesta, ei ole tarpeen hyväksyä.

85

Reyrolle esittää valituksensa tueksi kaksi valitusperustetta, joista ensimmäinen koskee rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaatteen loukkaamista ja toinen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamista.

86

Reyrolle väittää ensimmäisessä valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin on loukannut rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaatetta, koska unionin yleinen tuomioistuin on täyttä harkintavaltaansa käyttäessään rikkonut asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohtaa, kun se ei ole määrännyt Rolls-Roycesta ja Reyrollesta muodostuvalle yritykselle sakkoa ajanjakson 1988–1998 osalta kyseisen yrityksen tilanteen perusteella vaan sellaisen taloudellisen kokonaisuuden taloudellisen vahvuuden mukaan, joka syntyi vasta useita vuosia myöhemmin, kun Reyrolle myytiin VA Technologielle.

87

Reyrolle väittää, ettei unionin yleinen tuomioistuin olisi saanut laskea yhtä ainoaa laskentapohjaa ottamalla huomioon VA Tech -konsernin perustaman yrityksen liikevaihdon ja markkinaosuuden, vaan sen olisi pitänyt määrittää Reyrollelle erillinen laskentapohja sen aikaisemman ajanjakson perusteella, jonka aikana – kuten tämän tuomion 6 kohdassa on täsmennetty – se oli Rolls-Royce-yrityksen tytäryhtiö, eli 15.4.1988 ja 20.9.1998 välisen ajanjakson perusteella.

88

Reyrollen mukaan laskentapohja olisi Reyrollen myyntiä VA Technologielle edeltävän ajanjakson osalta pitänyt määrittää Rolls-Roycesta ja Reyrollesta muodostuvan yrityksen markkinaosuuden ja pelkästään kyseisen yrityksen liikevaihdon perusteella. Tällä tavalla Reyrollelle määrätyn kokonaissakon olisi pitänyt olla enintään 2,05 miljoonaa euroa.

89

Komission mielestä nyt käsiteltävä valitusperuste ei ole perusteltu. Se väittää, ettei sen ajanjakson osalta, jolloin Reyrolle kuului Rolls-Royce-yritykseen, ollut oikeutettua määrittää erillistä laskentapohjaa, koska kyseisen yrityksen emoyhtiötä ei voitu moittia mistään kilpailusääntöjen rikkomisesta. Jos tällainen erillinen laskentapohja olisi vahvistettu, sakkoa olisi käytettävissä olevien tietojen mukaan joka tapauksessa korotettu eikä alennettu.

90

Reyrollen mukaan rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaate edellyttää, että koska Reyrolle kuului sen ajanjakson aikana, jolloin se osallistui kyseiseen kartelliin, peräkkäin kahteen yritykseen eli Rolls-Royceen ja tämän jälkeen VA Tech -konsernista muodostuvaan yritykseen, se 9450000 euron suuruinen sakko, jonka unionin yleinen tuomioistuin on sille yksilökohtaisesti määrännyt valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdan viimeisessä luetelmakohdassa täyttä harkintavaltaansa käyttäen, olisi pitänyt laskea kahta kyseessä olevaa yritystä varten kahden sellaisen erillisen laskentapohjan perusteella, jotka kattavat ne kaksi peräkkäistä kilpailusääntöjen rikkomisajanjaksoa, joiden aikana se kuului kumpaankin näistä yrityksistä.

91

Kuten tämän tuomion 52 kohdassa on jo todettu, rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaate edellyttää, että sakon suuruus määritetään asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti sen rikkomisen, johon asianomaisen yrityksen itsensä katsotaan syyllistyneen, vakavuuden ja sen keston perusteella. Tuota periaatetta sovelletaan myös silloin – kuten käsiteltävässä asiassa – kun unionin yleinen tuomioistuin määrittää sakon suuruuden täyttä harkintavaltaansa käyttäen.

92

Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 131–134 kohdassa huomauttanut, valituksenalaisen tuomion 140, 144 ja 164 kohdasta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on sen sakon määrittämiseksi, joka Reyrollelle oli määrättävä erikseen sen ajanjakson osalta, jolloin se kuului Rolls-Royce-konserniin, nojautunut siihen seikkaan, että kyseisen ajanjakson aikana Reyrolle oli syyllistynyt rikkomiseen itsenäisesti, koska komissio oli todennut, että rikkominen oli vanhentunut Rolls-Royce-yrityksen emoyhtiön osalta. Muutoin on selvää, että rikkomisen myöhemmän ajanjakson osalta Reyrolle jatkoi osallistumistaan kartelliin osana sitä yritystä, jonka VA Tech-konserni, jonka kattoyhtiön VA Technologien on myös katsottu olevan vastuussa rikkomisesta, muodosti.

93

Tästä ilmenee, että koska tässä tapauksessa Rolls-Royce-yrityksen ei itsensä ollut katsottu syyllistyneen mihinkään rikkomiseen, rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaate edellytti, että sakon määrää ei määritetty kyseisen yrityksen vaan sen yhden ainoan yrityksen omien ominaispiirteiden mukaan, joka muodostui yksinomaan Reyrollesta ennen kuin VA Technologie osti sen ja tämän yritysoston jälkeen Reyrollesta ja VA Tech -konsernin muista yhtiöistä, jotka olivat osallistuneet kartelliin.

94

Unionin yleinen tuomioistuin saattoi siis määrittää yhden ainoan laskentapohjan VA Tech -konsernin muodostamalle yritykselle VA Tech -konsernin vuoden 2003 – joka on viimeinen kokonainen kilpailusääntöjen rikkomisvuosi – liikevaihdon perusteella jakamalla tämän jälkeen vastuun tehdystä rikkomisesta eri yhtiöiden välillä niiden ajanjaksojen osalta, jolloin ne olivat osallistuneet kartelliin.

95

Reyrollen valituksen ensimmäinen valitusperuste on siis hylättävä.

96

Reyrolle moittii unionin yleistä tuomioistuinta toisessa valitusperusteessaan siitä, että se on loukannut yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta, koska se on täyttä harkintavaltaansa käyttäessään soveltanut laskentamenetelmiä, jotka poikkeavat muiden yhtiöiden osalta vahvistetuista menetelmistä ja joilla se on asetettu näihin muihin yhtiöihin nähden selvästi huonompaan asemaan.

97

Valituksenalaisen tuomion 241 kohdasta ilmenee Reyrollen mukaan ensinnäkin SEHV:n ja Magrinin osalta, jotka ovat yhtiöitä, jotka ovat kuuluneet peräkkäin Schneider-yritykseen ja VA Tech -yritykseen, että unionin yleinen tuomioistuin on määrittänyt erilliset laskentapohjat kunkin ajanjakson osalta, jonka aikana kyseiset yhtiöt ovat kuuluneet eri yritykseen. Reyrollen osalta unionin yleinen tuomioistuin on sitä vastoin soveltanut täysin erilaista menetelmää, koska se on vahvistanut sakon yhtenäisen perusmäärän perusteella, vaikka kyseinen yhtiö oli kuulunut rikkomisajanjakson aikana eri yrityksiin, mikä on johtanut suhteettoman sakon määräämiseen mainitulle yhtiölle.

98

Toiseksi Reyrolle huomauttaa, että syrjintä, jonka kohteeksi se on joutunut, on sitäkin selvempää, jos sille määrätyn sakon laskentamenetelmää verrataan menetelmään, jota komissio on noudattanut eräiden sellaisten japanilaisten yritysten osalta, jotka olivat täysin siihen verrattavissa tilanteessa, koska unionin yleinen tuomioistuin on kyseisten yritysten osalta nojautunut erillisiin laskentapohjiin sen ajanjakson osalta, joka edeltää niiden toimintojen integroimista kaasueristeisten kytkinlaitteiden alaan yhteisyrityksessä.

99

Komissio väittää, ettei nyt käsiteltävää valitusperustetta voida ottaa tutkittavaksi, koska sitä ei ole esitetty unionin yleisessä tuomioistuimessa ja sitä on siis pidettävä uutena perusteena. Kyseinen valitusperuste on komission mukaan joka tapauksessa perusteeton.

100

Toisen valitusperusteen tutkittavaksi ottamisesta on todettava, että komission esittämä oikeudenkäyntiväite on hylättävä.

101

Vaikka on totta, ettei Reyrolle ole ensimmäisessä oikeusasteessa vedonnut väitettyyn syrjintään, johon se viittaa nyt käsiteltävänä olevassa valitusperusteessaan, tätä valitusperustetta ei kuitenkaan voida tuon seikan johdosta jättää tutkimatta.

102

Reyrollella on näet oikeus tehdä valitus ja vedota unionin tuomioistuimessa perusteisiin, jotka perustuvat valituksenalaiseen tuomioon itseensä ja joilla pyritään arvostelemaan oikeudellisesti sen oikeellisuutta (asia C-176/06 P, Stadtwerke Schwäbisch Hall ym. v. komissio, tuomio 29.11.2007, 17 kohta).

103

Reyrolle moittii käsiteltävässä asiassa unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on kohdellut Reyrollea syrjivästi määrittäessään täyden harkintavaltansa nojalla Reyrollelle määrättävän sakon suuruuden. Vaikka on totta, että unionin yleinen tuomioistuin on sakkojen laskemiseksi käyttänyt samaa menetelmää, jonka komissio oli vahvistanut, unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin näin tehdessään omaksunut kyseisen menetelmän, ja väitetty syrjintä, jota Reyrolle arvostelee, seuraa siitä, miten unionin yleinen tuomioistuin on laskenut sakon uudelleen, ja perustuu siis valituksenalaiseen tuomioon.

104

Siltä osin kuin kyseinen valitusperuste koskee sakon laskentaa, sellaisena kuin unionin yleinen tuomioistuin on sen suorittanut täyden harkintavaltansa nojalla, sitä ei voida myöskään jättää tutkimatta, koska sitä ei luonteensa vuoksi olisi voitu esittää ensimmäisessä oikeusasteessa (ks. vastaavasti em. asia Alliance One International v. komissio, tuomion 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

105

Mainitun valitusperusteen asiasisällön tutkinnasta oikeuskäytännöstä ilmenee, että täyden harkintavallan käyttäminen ei voi johtaa sakkojen suuruutta määritettäessä niiden yritysten väliseen syrjintään, jotka ovat osallistuneet SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastaiseen sopimukseen (ks. mm. asia C-70/12 P, Quinn Barlo ym. v. komissio, tuomio 30.5.2013, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

106

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukataan ainoastaan, jos toisiinsa rinnastettavia tilanteita kohdellaan eri tavalla tai jos erilaisia tilanteita kohdellaan samalla tavalla, ellei tällainen kohtelu ole objektiivisesti perusteltua (ks. mm. asia C-76/06 P, Britannia Alloys & Chemicals v. komissio, tuomio 7.6.2007, Kok., s. I-4405, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

107

On kuitenkin todettava, että käsiteltävässä asiassa ei ole loukattu yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, koska Reyrolle ei ollut Schneider-konsernin tilanteeseen eikä japanilaisten tuottajien tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa.

108

Ensinnäkin tämän tuomion 92 ja 93 kohdassa on jo huomautettu siitä väitteestä, jonka mukaan Reyrollea olisi syrjitty suhteessa SEHV:hen ja Magriniin, että Reyrolle osallistui kyseiseen rikkomiseen kuulumalla yhteen ainoaan yritykseen eli VA Tech -konsernin muodostamaan yritykseen, jonka kokoonpano on muuttunut kilpailusääntöjen rikkomisajanjakson aikana.

109

Tämän jälkeen on todettava, että kyseinen tilanne eroaa siitä tilanteesta, jossa SEHV ja Magrini olivat. Nuo yhtiöt ovat näet osallistuneet peräkkäin kyseessä olevaan kartelliin kuulumalla kahteen eri yritykseen eli aluksi osana sitä yritystä, jonka emoyhtiö Schneider oli, ja sittemmin sen jälkeen, kun ne myytiin VA Technologielle, osana VA Tech -konsernin muodostamaa yritystä. Sekä Schneiderin että VA Technologien on lisäksi henkilökohtaisesti katsottu olevan vastuussa kyseiseen kartelliin osallistumisesta.

110

Ei voida myöskään katsoa, että Reyrolle ja japanilaiset tuottajat olisivat toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa. On näet selvää, että kyseessä olevat japanilaiset tuottajat eli yhtäältä Fuji ja Hitachi sekä toisaalta Mitsubishi ja Toshiba ovat alun perin osallistuneet mainittuun kartelliin itsenäisesti. Vaikka kyseiset yhtiöt ovat 1.10.2002 integroineet toimintansa kaasueristeisten kytkinlaitteiden alalla kahteen yhteisyritykseen eli JAEPS:ään ja TM T&D Corp:hen, ne ovat kuitenkin olleet edelleen olemassa itsenäisinä ja riippumattomina yrityksinä. Näin ei ole sitä vastoin tilanne Reyrollen osalta, koska sen jälkeen, kun se myytiin VA Technologielle ja integroitiin VA Tech -konsernin muodostamaan yritykseen, sitä ei ole ollut enää olemassa itsenäisenä ja riippumattomana yrityksenä.

111

Suhteellisuusperiaatteen väitetystä loukkaamisesta on lopuksi todettava unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenevän, että sen jälkeen kun unionin yleinen tuomioistuin on ratkaissut täyden harkintavaltansa perusteella unionin oikeussääntöjen rikkomisesta yrityksille määrättävien sakkojen suuruuden, unionin tuomioistuimen asiana ei ole korvata kohtuullisuussyistä unionin yleisen tuomioistuimen harkintaa omallaan, kun se ottaa kantaa oikeuskysymyksiin valitusasiassa. Ainoastaan, jos unionin tuomioistuin arvioi, että seuraamuksen taso on paitsi epäasianmukainen myös liiallinen, minkä vuoksi se on suhteellisuusperiaatteen vastainen, olisi siis todettava, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen sen vuoksi, että sakon määrä on epäasianmukainen (ks. mm. em. asia Quinn Barlo ym. v. komissio, tuomion 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

112

Reyrolle on tukenut unionin yleisen tuomioistuimen sille määräämän sakon suhteettomuutta koskevaa väitettään vain väitöksillä, joiden mukaan sitä on kohdeltu syrjivästi ja jotka ovat osoittautuneet perusteettomiksi. Se ei ole kuitenkaan esittänyt yksityiskohtaisemmin erityisiä perusteluja, joilla voitaisiin osoittaa kyseisen sakon absoluuttisen määrän liiallisuus. Tämä suhteellisuusperiaatteen väitettyä loukkaamista koskeva valitusperuste on siis hylättävä.

113

Tästä seuraa, että myös Reyrollen valituksen tueksi esitetty toinen valitusperuste on hylättävä.

114

Koska yhtäkään Reyrollen valituksensa tueksi esittämistä valitusperusteista ei voida hyväksyä, valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

115

Ensimmäiseksi on tutkittava yhdessä SEHV:n ja Magrinin valituksensa tueksi vetoamat kaksi ensimmäistä valitusperustetta.

116

SEHV ja Magrini huomauttavat yhtäältä, että niiden unionin yleisessä tuomioistuimessa nostama kanne koski 4500000 euron suuruista sakkoa, joka niiden on maksettava yhteisvastuullisesti Schneiderin kanssa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan k alakohdan perusteella, mutta että se ei koskenut lisäksi sitä 3600000 euron suuruista sakkoa, joka Schneiderin on yksin maksettava kyseisen päätöksen 2 artiklan j alakohdan nojalla. Toisaalta kyseiset yhtiöt toteavat, että vaikka pelkästään Schneider saattoi riitauttaa tämän jälkimmäisen sakon, kyseinen yhtiö ei kuitenkaan ole nostanut kannetta unionin yleisessä tuomioistuimessa.

117

Tästä seuraa, että kun unionin yleinen tuomioistuin kumosi riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdassa määrätyn sakon ja yhdisti sen määrän siihen sakkoon, jonka maksamisesta Schneiderin, SEHV:n ja Magrinin on katsottu olevan yhteisvastuussa, se loukkasi ne ultra petita -periaatetta ja jätti tämän lisäksi myös ottamatta huomioon kyseisellä päätöksellä Schneideriin nähden olleen lainvoiman.

118

Komission mielestä tämän valituksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat täysin, koska valituksessa esitetyt vaatimukset ovat täysin vastakkaisia unionin yleisessä tuomioistuimessa nostetun kanteen vaatimusten kanssa. Koska kysymys yhtiöille, jotka ovat peräkkäin kuuluneet Schneider- ja VA Tech ‑yrityksiin, yhteisvastuullisesti määrätyn sakon suuruudesta on esitetty unionin yleiselle tuomioistuimelle valittajien ensimmäisessä oikeusasteessa nostaman kanteen yhteydessä, unionin yleinen tuomioistuin saattoi joka tapauksessa muuttaa kyseisen sakon määrää täyden harkintavaltansa nojalla ilman, että se olisi loukannut ne ultra petita -periaatetta tai jättänyt ottamatta huomioon lainvoiman.

119

Aivan aluksi on ensinnäkin huomautettava, että – kuten työjärjestyksen, sellaisena kuin se oli voimassa valituksen tekemisajankohtana, 113 artiklan 1 kohdassa todetaan – valituksessa on vaadittava unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen kumoamista kokonaan tai osittain.

120

Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 150 kohdassa huomauttanut, nyt käsiteltävä valitus on siis jätettävä tutkimatta siltä osin kuin valittajat vaativat siinä sen riidanalaisen päätöksen 2 artiklan k alakohdan vahvistamista, jonka kumoamista ne ovat vaatineet ensimmäisessä oikeusasteessa.

121

Tämän jälkeen on todettava, että – kuten julkisasiamies on mainitussa 150 kohdassa myös huomauttanut – SEHV:n ja Magrininin valitus on lisäksi jätettävä tutkimatta siltä osin kuin siinä vaaditaan riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdan vahvistamista, koska kyseinen säännös koskee sakkoa, jonka vain Schneider saattoi riitauttaa. Kyseinen yhtiö ei kuitenkaan ole nostanut kannetta unionin yleisessä tuomioistuimessa.

122

Nyt käsiteltävä valitus on lopuksi jätettävä tutkimatta myös siltä osin kuin SEHV ja Magrini vaativat unionin tuomioistuinta toteamaan riidanalaisen päätöksen 2 artiklan k alakohdan osalta, että kunkin yhteisvastuullisen velallisen on korvattava kolmasosa 4500000 euron suuruisesta summasta. Tämän tuomion 74 kohdasta näet ilmenee, että kun unionin tuomioistuimet käyttävät täyttä harkintavaltaansa, niillä ei ole toimivaltaa jakaa sakkoa yhteisvastuullisten yhteisvelallisten kesken niiden sisäisessä suhteessa.

123

Komissio ei kuitenkaan voi vedota SEHV:n ja Magrinin vaatimusten tutkimatta jättämiseen siltä osin kuin niillä pyritään valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 ja 3 kohdan osittaiseen kumoamiseen.

124

On korostettava SEHV:n ja Magrinin katsovan valituksensa yhteydessä, että unionin yleinen tuomioistuin on ratkaissut asian ultra petita kumotessaan valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdan ja kyseisen päätöksen 2 artiklan k alakohdan siltä osin kuin jälkimmäinen säännös koskee Schneideria. Valittajat väittävät tästä, että Schneider ei ole nostanut unionin yleisessä tuomioistuimessa kumoamiskannetta, joten riidanalaisesta päätöksestä on tullut sen osalta lopullinen. Valittajien mukaan unionin yleisen tuomioistuimen kyseisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa sen jälkeen, kun riidanalaisen päätöksen 2 artikla kumottiin Schneideria koskevilta osin, muuttama sakko on niiden kannalta erityisen haitallinen.

125

Koska valittajat vetoavat valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 ja 3 kohdan osittaista kumoamista koskevien vaatimustensa tueksi valituksenalaiseen tuomioon itseensä perustuviin perusteisiin, kyseiset vaatimukset on tämän tuomion 102 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella otettava tutkittavaksi.

126

Kahden ensimmäisen valitusperusteen asiasisällön tutkinnasta on huomautettava, että unionin tuomioistuimet voivat käyttää täyttä harkintavaltaansa, kun niiden arvioitavaksi saatetaan kysymys sakon suuruudesta (ks. mm. em. asia Alliance One International v. komissio, tuomion 105 kohta).

127

Esillä olevassa asiassa on todettava, että kysymystä Schneiderille riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdassa yksilökohtaisesti määrätyn sakon suuruudesta ei ole saatettu unionin yleisen tuomioistuimen arvioitavaksi.

128

Koska Schneider ei ole nostanut kannetta, jolla kyseenalaistetaan kyseisen sakon suuruus, tuo sakko ei voinut olla SEHV:n ja Magrinin nostaman kanteen kohteena, koska sitä ei ole määrätty näille yhtiöille.

129

Tämän perusteella on pääteltävä, että unionin yleinen tuomioistuin on ratkaissut asian ultra petita kumotessaan valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j ja k alakohdan ja muuttaessaan kyseisen tuomiolauselman 3 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa kyseisissä säännöksissä määrättyjä sakkoja yhdistämällä ne yhteen summaan, joka Schneiderin, SEHV:n ja Magrinin on maksettava yhteisvastuullisesti.

130

On tosin totta, että – kuten unionin yleinen tuomioistuin mainitsee valituksenalaisen tuomion 248 kohdassa – vaikka kyseisellä sakon muuttamisella ei muutetakaan sen sakon kokonaismäärää, jonka komissio saattaa vaatia Schneiderilta yhteisvastuun ulkoisella tasolla, muuttamisella suositaan kuitenkin Scheideria sen sakon määrän osalta, josta kyseisen yhtiön on lopulta vastattava vastuun sisäisen jaon yhteydessä. Unionin yleinen tuomioistuin ei kuitenkaan voinut suorittaa kyseistä muuttamista, joka on omiaan saattamaan SEHV:n ja Magrinin epäedullisempaan tilanteeseen sekä yhteisvastuun ulkoisella että sisäisellä tasolla. Koska unionin yleinen tuomioistuin ei alkuvaiheessa voinut ne ultra petita -periaatetta loukkaamatta päätellä, että kyseinen sakko oli määrätty lainvastaisesti, se ei näet tämän jälkeen voinut käyttää täyttä harkintavaltaansa poistaakseen kyseisen sakon tai alentaakseen tai korottaakseen sen määrää.

131

Kaikista näistä seikoista ilmenee, että SEHV:n ja Magrinin kaksi ensimmäistä valitusperustetta on hyväksyttävä.

132

Tässä tilanteessa SEHV:n ja Magrinin valitus on hyväksyttävä, eikä unionin tuomioistuimen ole tarpeen tutkia kyseisen valituksen kolmatta valitusperustetta, joka koskee kontradiktorisen periaatteen loukkaamista. Kyseinen valitusperuste on näet täysin toissijainen kahteen ensimmäiseen valitusperusteeseen nähden, koska siinä tilanteessa, että unionin tuomioistuin hylkäisi kyseiset valitusperusteet, tuolla kolmannella valitusperusteella unionin yleistä tuomioistuinta moititaan siitä, että se on joka tapauksessa tehnyt oikeudellisen virheen muuttaessaan sakkoa valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa antamatta kyseessä oleville yhtiöille mahdollisuutta ottaa kantaa tähän uuteen sakon määrittämiseen. Lisäksi on niin, että vaikka kyseinen valitusperuste hyväksyttäisiin, se ei voisi johtaa sellaiseen valituksenalaisen tuomion kumoamiseen, jolla mentäisiin pidemmälle kuin sillä kumoamisella, joka perustuu siihen, että tutkitut kaksi ensimmäistä valitusperustetta hyväksytään.

133

Kun otetaan huomioon se, että SEHV:n ja Magrinin valituksessaan esittämät vaatimukset on osittain jätettävä tutkimatta, kuten tämän tuomion 119–122 kohdassa on todettu, se, että niiden esittämät kaksi ensimmäistä valitusperustetta ovat perusteltuja, johtaa valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdan kumoamiseen siltä osin kuin sillä kumotaan riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j ja k alakohta sekä valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdan ensimmäisen luetelmakohdan kumoamiseen.

134

Koska SEHV ja Magrini eivät ole vaatineet valituksensa yhteydessä lisäksi sitä, että kanteet yhdistetyissä asioissa T-122/07–T-124/07 hyväksytään, nuo kanteet pysyvät hylättyinä valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 4 kohdan mukaisesti.

135

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että jos valitus on perusteeton tai jos valitus hyväksytään ja unionin tuomioistuin itse ratkaisee riidan lopullisesti, se tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

136

Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan sen 184 artiklan 1 kohdan artiklan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

137

Reyrollen valituksen (C-232/11 P) osalta on todettava, että koska kyseinen yhtiö on hävinnyt asiansa ja koska komissio on vaatinut sen velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, Reyrolle on velvoitettava korvaamaan tästä valituksesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

138

Koska komission valitus (C-231/11 P) on hyväksyttävä ja koska komissio on vaatinut ensimmäisen oikeusasteen kantajien velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, nämä on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

139

Koska myös SEHV:n ja Magrinin valitus (C-233/11 P) on hyväksyttävä ja koska kyseiset yhtiöt ovat vaatineet komission velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, komissio on velvoitettava korvaamaan tästä valituksesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

140

Muilta osin ei ole syytä muuttaa asian käsittelystä ensimmäisessä oikeusasteessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen jakoa, sellaisena kuin se on vahvistettu valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 5–7 kohdassa.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asiat seuraavasti: