1.

Euroopan komissio myönsi 4.8.1992 tekemällään päätöksellä IPK International – World Tourism Marketing Consultants GmbH:lle ( 2 )530000 ecun suuruisen rahoitustuen tietokannan perustamishanketta varten. Rahoitustuen ensimmäinen osa eli 318000 ecua maksettiin tammikuussa 1993.

2.

Komissio katsoi, että rahoitustuki oli myönnetty sääntöjenvastaisesti, minkä vuoksi se kumosi myöntämispäätöksen 13.5.2005 tekemällään päätöksellä ( 3 ) ja teki 4.12.2006 takaisinperintäpäätöksen, jonka täytäntöön panemiseksi IPK palautti 15.5.2007318000 euron suuruisen summan viivästyskorkoineen.

3.

IPK:n nostettua kanteen 13.5.2005 tehdystä päätöksestä unionin yleinen tuomioistuin kumosi 15.4.2011 ( 4 ) antamallaan tuomiolla IPK International vastaan komissio (T-297/05, EU:T:2011:185) mainitun päätöksen sen vuoksi, ettei riidanalaisesta väärinkäytöksestä vireille pantavaan menettelyyn sovellettavaa vanhentumisaikaa ollut noudatettu.

4.

Komissio teki mainitun tuomion täytäntöön panemiseksi 14.10.2011 päivätyllä kirjeellä päätöksen, ( 5 ) jonka se antoi tiedoksi IPK:lle ja joka koski yhteensä 720579, 90 euron maksamista. Tästä summasta 530000 euroa oli rahoitustuen pääomaa, 31961, 63 euroa IPK:n maksamaa viivästyskorkoa ja 158 618, 27 euroa ”hyvityskorkoa”, jonka korkokannan komissio on vahvistanut vastaamaan Euroopan keskuspankin ( 6 ) ja sen edeltäjän Euroopan rahapoliittisen instituutin perusrahoitusoperaatioihin soveltamaa korkokantaa.

5.

IPK nostettua unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 22.12.2011 toimittamallaan kannekirjelmällä kumoamiskanteen riidanalaisesta päätöksestä unionin yleinen tuomioistuin kumosi tuomiollaan IPK International vastaan komissio (T-671/11, EU:T:2013:163), ( 7 ) tämän päätöksen siltä osin kuin siinä vahvistettu IPK:lle maksettavien korkojen määrä rajoittuu 158618,27 euroon.

6.

Nyt unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu komission mainitusta tuomiosta tekemä valitus. Valituksessa otetaan esille pääasiallisesti niille summille maksettavien korkojen luonne, korkokanta ja kertymisaika, jotka komission on maksettava tai palautettava IPK:lle 13.5.2005 tehdyn päätöksen kumoamisen johdosta.

7.

Esitän tässä ratkaisuehdotuksessa, että unionin tuomioistuin hyväksyy valituksen osittain.

8.

Katson näet, että todetessaan, että viivästyskorko on laskettava saatavan pääoman, johon sisältyy aiemmin kertynyt hyvityskorko, perusteella, unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, kun otetaan huomioon, että aiemmin kertynyt korko on viivästyskorkoa eikä hyvityskorkoa, minkä perusteella valituksenalainen tuomio voidaan osittain kumota.

9.

Ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee itse lopullisesti asian toteamalla, että viivästyskorko on laskettava ainoastaan saatavan pääoman määrän perusteella.

10.

IPK esitti unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamansa kanteensa tueksi yhden ainoan, kaksi osaa käsittävän ja SEUT 266 artiklan rikkomista koskevan kanneperusteen, jossa se väitti komission tehneen oikeudellisia virheitä yhtäältä määrittäessään hyvityskoron korkokannan, jota olisi pitänyt korottaa kahdella prosenttiyksiköllä suhteessa EKP:n perusrahoitusoperaatioille vahvistamaan korkokantaan, ja toisaalta jättäessään laskematta viivästyskorkoa, jonka olisi pitänyt alkaa kertyä jo 15.4.2011 annetun tuomion julistamisesta alkaen ja joka olisi pitänyt laskea hyvityskorolla korotetun saatavan kokonaismäärästä.

11.

Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valituksenalaisella tuomiolla kyseisen kanteen hyväksymällä IPK:n esittämän kanneperusteen molemmat osat.

12.

Unionin yleinen tuomioistuin on todennut tästä valituksenalaisen tuomion 34 kohdassa ensinnäkin, ettei 15.4.2011 annetusta tuomiosta ilmene, että komissiolla olisi jonkinlainen velvollisuus palauttaa kyseessä oleva rahoitustuki IPK:lle, koska unionin yleinen tuomioistuin oli tässä tuomiossa vahvistanut 13.5.2005 tehtyyn päätökseen sisältyvät tosiseikkoja koskevat toteamukset väärinkäytöksistä, joihin IPK oli syyllistynyt ja jotka lähtökohtaisesti oikeuttivat rahoitustuen peruuttamisen, ja oli kumonnut mainitun päätöksen ainoastaan sillä perusteella, ettei komissio ollut noudattanut asianmukaista vanhentumisaikaa. Unionin yleinen tuomioistuin päätteli näistä toteamuksista, että riidanalainen päätös on ”kyseessä olevan päävelan ainoa oikeusperusta”.

13.

Seuraavaksi unionin yleinen tuomioistuin muistutti hyvityskoroista valituksenalaisen tuomion 36 kohdassa, että vakiintuneen oikeuskäytännön ( 8 ) mukaan kyseiset korot on niiden täsmällisestä nimityksestä huolimatta laskettava aina EKP:n perusrahoitusoperaatioille vahvistaman korkokannan perusteella korotettuna kahdella prosenttiyksiköllä. Unionin yleinen tuomioistuin lisäsi, että kyseistä kiinteämääräistä korotusta sovelletaan kaikissa tilanteissa tarvitsematta konkreettisesti ottaa kantaa siihen, onko korotus perusteltu verrattuna rahan arvon alentumiseen kyseisellä ajanjaksolla siinä jäsenvaltiossa, johon velkoja on sijoittautunut. Tämän jälkeen yleinen tuomioistuin lisäsi 38 kohdassa, että kiinteämääräinen korotus perustuu haluun välttää perusteettoman edun saaminen kaikissa mahdollisissa olosuhteissa.

14.

Unionin yleinen tuomioistuin päätteli edellä esitetystä valituksenalaisen tuomion 39 kohdassa, että komissio oli tehnyt virheen, kun se ei korottanut hyvityskorkokantaa.

15.

Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin muistutti viivästyskorkojen osalta valituksenalaisen tuomion 41 kohdassa ”vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, jossa on todettu, että komissiolla on ehdoton velvollisuus maksaa viivästyskorkoa muun muassa silloin, kun sille on syntynyt sopimussuhteen ulkopuolinen unionin vastuu, kyseisen velvoitteen toteavan tuomion julistamisen jälkeiseltä ajanjaksolta – –, ja silloin, kun perusteeton etu palautetaan kumoamistuomion seurauksena – –”. Huomautettuaan tämän jälkeen, ettei millään komission esittämällä väitteellä voida syrjäyttää tätä ”lähtökohtaista velvollisuutta” käsiteltävässä asiassa, ja todettuaan, että komissio oli päinvastoin myöntänyt suullisessa käsittelyssä olevansa velvollinen maksamaan viivästyskorkoja 15.4.2011 annetun tuomion julistamisesta lukien, mikä merkittiin suullisen käsittelyn pöytäkirjaan, unionin yleinen tuomioistuin totesi, että maksettavaan pääomaan, sellaisena kuin se on tunnustettu riidanalaisessa päätöksessä, oli lisättävä viivästyskorot 15.4.2011 lukien, koska asianosaiset olivat tästä asiasta yksimielisiä, ”siitä huolimatta, että mainittu päätös on kyseessä olevan päävelan ainoa oikeusperusta”.

16.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 42 kohdassa, että viivästyskorko on laskettava aiemmin kertyneellä hyvityskorolla lisätyn velan pääoman perusteella, sillä ”vaikka unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytännössä ei lähtökohtaisesti hyväksytä ennen saatavan olemassaolon toteavan tuomion julistamista kertyneen hyvityskoron tai tällaisen tuomion julistamisen jälkeen kertyneen viivästyskoron lisäämistä pääomaan, unionin yleinen tuomioistuin määrää kuitenkin vahvistamaan maksun täysimääräiseen suorittamiseen asti kertyvän viivästyskoron aikaisemmin kertyneellä hyvityskorolla lisätyn saatavan pääoman määrän perusteella”. Unionin yleinen tuomioistuin lisäsi, että ”tässä lähestymistavassa erotetaan siis oikeudenkäyntiä edeltävät hyvityskorot oikeudenkäynnin jälkeisistä viivästyskoroista, koska viimeksi mainittujen osalta on otettava huomioon aiheutuneet taloudelliset menetykset kokonaisuudessaan, mukaan lukien rahan arvon alentumisesta aiheutuneet menetykset”.

17.

Komissio vaatii, että valituksenalainen tuomio on kumottava ja IPK on velvoitettava korvaamaan aiheuttamansa oikeudenkäyntikulut.

18.

IPK vaatii, että valitus hylätään ja komissio velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

19.

Komissio moittii ensimmäisessä valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se jätti ottamatta huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön, jonka mukaan hyvityskorkojen tehtävänä on hyvittää inflaatiota.

20.

Komission mukaan tuomiosta Mulder ym. vastaan neuvosto ja komissio (C-104/89 ja C-37/90, EU:C:2000:38, 214 kohta) sekä erityisesti tuomioon Agraz ym. vastaan komissio, (T-285/03, EU:T:2008:526, 50 kohta) perustuvasta unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että hyvityskorkojen tarkoituksena on korvata rahanarvon alentumisesta vahinkojen ilmaantumisesta alkaen aiheutuneet menetykset niin, että korkojen olisi vastattava asianomaisen yrityksen sijoittautumisvaltiossa kyseisellä aikavälillä tosiasiassa todettua inflaatiokantaa.

21.

IPK vastaa, että unionin yleinen tuomioistuin on nimenomaisesti viitannut rahanarvon alentumiseen katsoessaan, että hyvityskoroilla olisi korvattava tätä alentumista, että Eurostatin velkojan sijoittautumisvaltiossa kyseiselle aikavälille toteama vuotuinen inflaatioprosentti on otettu huomioon ainoastaan itse rahanarvon alentumisen toteamiseksi ja ettei rahanarvon alentuminen ole ainoa hyvityskorkojen laskennan parametri.

22.

Komissio väittää toisessa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin on toiminut vastoin unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, kun se ei tehnyt eroa hyvityskorkojen ja viivästyskorkojen välillä. Hyvityskorkojen yksinomaisena tarkoituksena on hyvittää inflaatiosta johtuvaa velkojan omaisuuden arvonalentumistappiota, kun taas viivästyskoroilla pyritään lisäksi kannustamaan velallista maksamaan velkansa mahdollisimman nopeasti, jolloin viivästyskorot ovat yleensä hyvityskorkoja korkeammat. Vahvistaessaan valituksenalaisessa tuomiossa nämä kahdentyyppiset korot kiinteämääräisesti samalle tasolle unionin yleinen tuomioistuin ei siten ole komission mukaan ottanut huomioon mainittua erottelua.

23.

IPK vastaa, ettei toisessa valitusperusteessa oteta huomioon konkreettista eroa kahdentyyppisten korkojen laskennassa, mikä on ristiriidassa kolmannen valitusperusteen kanssa. Viivästyskorkoja ei näet lasketa yksistään päävelan perusteella vaan myös aiemmin kertyneillä hyvityskoroilla korotetun päävelan perusteella.

24.

Komissio moittii kolmannessa valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on tehnyt oikeudellisen virheen lisätessään hyvityskorot pääomaan ja laskiessaan viivästyskorot 15.4.2011 lukien.

25.

Komissio, joka keskittyy esityksissään hyvityskorkoihin, väittää, ettei unionin yleisellä tuomioistuimella ollut oikeutta velvoittaa sitä maksamaan taannehtivasti korkoja 15.4.2011 annetun tuomion julistamisesta lukien, koska tuomiossa ei velvoiteta niiden maksamiseen. Lisäksi komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on toiminut epäjohdonmukaisesti laskiessaan viivästyskorot alkaviksi 15.4.2011 lukien ja todetessaan samalla, että palautusvelvollisuus johtui yksinomaan riidanalaisesta päätöksestä.

26.

IPK katsoo, että 15.4.2011 annetun tuomion ainoana tavoitteena oli 13.5.2005 tehdyn päätöksen lainmukaisuuden tutkinta ja että se, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tutkinut tuomionsa oikeudellisia seurauksia, ei poista komission velvollisuutta maksaa sekä viivästys- että hyvityskorkoa. IPK toteaa erityisesti viivästyskoroista, että komissio myönsi riidanalaisessa päätöksessä tämän velvollisuuden johtuvan SEUT 266 artiklasta ja oli sitä paitsi myöntänyt unionin yleisessä tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa olevansa velvollinen maksamaan kyseiset korot 15.4.2011 lukien. IPK:n mukaan nämä korot on laskettava hyvityskorolla korotetun päävelan määrän perusteella.

27.

Komissio moittii neljännessä valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on tehnyt valituksenalaisen tuomion 34 ja 44 kohdassa oikeudellisen virheen, tulkinnut virheellisesti sekä riidanalaista päätöstä että asiassa T-297/05 annettua tuomiota ja ottanut tosiseikat huomioon vääristyneellä tavalla.

28.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näissä kohdissa erityisesti, että riidanalainen päätös on kyseessä olevan päävelan ainoa oikeusperusta ja ettei siten ollut tarpeen ottaa kantaa siihen, oliko komissio rikkonut SEUT 266 artiklaa, kun se ei tehnyt kaikkia 15.4.2011 annetun tuomion täytäntöönpanosta johtuneita päätelmiä.

29.

Komission mukaan tässä perustelussa on kuitenkin oikeudellinen virhe, koska alkuperäinen myöntämispäätös ”tuli jälleen voimaan” riidanalaisen päätöksen kumoamisen vuoksi. Perustelu on komission mukaan lisäksi ristiriidassa nimenomaisesti SEUT 266 artiklaan perustuvan riidanalaisen päätöksen sekä 15.4.2011 annetun tuomion kanssa, sillä tällä tuomiolla kumotaan riidanalainen päätös vanhentumisen vuoksi kumoamatta alkuperäistä myöntämispäätöstä.

30.

Vaikka IPK myöntää, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen, kun se ei nojautunut SEUT 266 artiklaan, se katsoo, ettei tämä oikeudellinen virhe vaikuta korkojen laskentaan siinä mielessä, että vaikka kyseinen artikla on riidanalaisen päätöksen oikeusperusta, tästä ei kuitenkaan seuraa, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt ottaa huomioon velkojan virheellinen toiminta korkoja laskettaessa.

31.

Komissio katsoo viidennessä valitusperusteessaan, että hyvityskoron korkokantaa ja viivästyskoron alkamisajankohtaa koskevat tuomion perustelut ovat puutteelliset ja ristiriitaiset. Perustelut ovat komission mukaan puutteelliset siksi, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tutkinut komission argumentteja. Perustelut ovat sen mukaan ristiriitaisia, sillä unionin yleinen tuomioistuin on todennut yhtäältä, että riidanalainen päätös on maksun ainoa oikeusperusta, ja toisaalta, että korot kertyvät 15.4.2011 annetusta tuomiosta lukien.

32.

IPK puolestaan on sitä mieltä, että valituksenalaisen tuomion perustelut ovat selkeät ja täsmälliset, ettei niissä ole yhtään ristiriitaa ja että unionin yleinen tuomioistuin on tutkinut komission argumentit.

33.

Komissio väittää kuudennessa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin on loukannut perusteetonta etua koskevia periaatteita, koska unionin periessä väliaikaisesti maksetuista summista nykyisin korkoa ainoastaan 0,25 %, jälleenrahoitusta koskevan, kahdella prosenttiyksiköllä korotetun korkokannan soveltaminen ylittää velkojan tosiasiallisen varojen vähenemisen rahan arvon alentumisen vuoksi sekä komission tosiasiallisen edunsaannin. Komissio lisää, että unionin yleinen tuomioistuin muutti mieltään, kun se vetosi velallisen edun saamiseen sen sijaan, että se olisi ottanut selvää, olivatko velkojan varat vähentyneet. Komission mukaan valituksenalaisessa tuomiossa omaksuttu ratkaisu merkitsee rahoitusedun myöntämistä velkojalle, jonka on kuitenkin katsottu toimineen vilpillisessä mielessä.

34.

IPK:n mielestä korkokanta, jonka unioni perii nykyään väliaikaisesti maksetuista sakoista, on merkityksetön; jos tämä korkokanta olisi ratkaiseva, komission olisi pitänyt ilmoittaa, mitä korkokantaa se oli keskimäärin perinyt kyseisenä ajanjaksona.

35.

Korkokysymys näyttää ensi näkemältä tekniseltä ja melko toissijaiselta ongelmalta, joka ei liity kokonaisarvioon tai pyrkimyksiin käsitteellistää asiaa. Sillä on kuitenkin suuri käytännön merkitys, koska korkojen määrä, joka on kaikkea muuta kuin pelkästään symbolinen, saattaa joissakin tapauksissa saavuttaa tai jopa ylittää saatavan pääoman määrän. ( 9 ) Panokset voivat siten olla huomattavat.

36.

Koska unionin oikeudesta on viime aikoihin asti puuttunut korkoja koskeva sääntely, unionin tuomioistuin on vähitellen joutunut kehittämään oikeuskäytännössään ratkaisuja, jotka näyttävät kyllä olevan hyvin vakiintuneita, kun on kyse oikeutta korkoihin koskevan periaatteen tunnustamisesta, mutta ovat edelleen hieman epäselviä tämän oikeuden perustan ja täytäntöönpanon kannalta.

37.

Käsiteltävän valituksen tarkastelu antaa siten unionin tuomioistuimelle tilaisuuden täsmentää tältä osin oikeuskäytäntöään kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavien toimenpiteiden erityisessä asiayhteydessä.

38.

Unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisessa tuomiossa nojautunut oikeuskäytäntöön perustuviin ratkaisuihin, jotka koskevat sellaisten korkojen määrittämistä, jotka on maksettava pantaessa täytäntöön tuomio, jolla kumotaan yritykselle unionin kilpailusääntöjen rikkomisen perusteella määrätty sakko tai pienennetään sen määrää.

39.

Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin viitannut myös sellaisten vahingonkorvauskanteiden alalla annettuihin tuomioihin, jotka on nostettu sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun yleisessä asiayhteydessä tai yhteisön henkilöstöä koskevien riita-asioiden erityisessä asiayhteydessä. Tämä onkin juuri se ala, jolle keskittyy suurin osa niistä tuomioista, joissa unionin tuomioistuimet ovat joutuneet lausumaan korkojen laskennasta.

40.

Se, että valituksenalaisessa tuomiossa viitataan erotuksetta näillä kahdella erilaisella alalla annettuihin tuomioihin, on siten osoitus tavasta käsitellä niitä yhdessä, minkä aiheellisuutta on syytä pohtia tutkimalla, eikö ole olemassa ehdottomia eroja, jotka estävät yhdenmukaisen järjestelmän luomisen.

41.

Aloitan näin ollen tutkimalla vahingonkorvauskanteiden alalla annettuja tuomioita, joita on eniten, minkä jälkeen tutkin sellaisia korkoja koskevia ratkaisuja, jotka on maksettava sakon kumoavan tai sen määrää pienentävän tuomion täytäntöönpanemiseksi. Tämän jälkeen yritän kaikkien näiden tuomioiden pohjalta laatia yhteenvedon, jonka perusteella tutkin eri valitusperusteita.

42.

Vahingonkorvauskanteiden alalla annettujen tuomioiden tarkastelusta ilmenee, että oikeuskäytännössä on selvästi otettu kantaa sen periaatteen puolesta, että hyvityskorot ja viivästyskorot sekä niistä johtuvat keskeiset seuraukset erotetaan toisistaan, mutta edelleen on havaittavissa epäröinnistä kertovaa haparointia, mikä saa epäilemään tämän erottelun todenperäisyyttä sekä aidosti yhtenäisen järjestelmän olemassaoloa.

43.

Esittelen seuraavaksi näitä kehitysvaiheita tutkimalla ensiksi itse erottelun periaatetta, minkä jälkeen tarkastelen, miten oikeuskäytännössä suhtaudutaan hyvityskorkoihin ja viivästyskorkoihin.

44.

Yhdessä niistä ensimmäisistä asioista, jossa oli kyse hyvityskorkojen ja viivästyskorkojen erottamisesta, pohdittiin, missä määrin virkamies voi saada korkoa avustuksille ja vahingonkorvauksille, joita hänellä on oikeus vaatia eroanomuksensa hylkäävän päätöksen kumoamisen johdosta. Tuomiossa Campolongo vastaan Haute Autorité (27/59 ja 39/59, EU:C:1960:35) omaksutussa kielteisessä vastauksessa erotetaan viivästyskorot, jotka määritellään koroiksi, jotka ”lähtökohtaisesti perustuvat velvollisuuden täytäntöönpanon viivästymisen vuoksi aiheutuneen vahingon oikeusteitse tapahtuvaan arviointiin ja vahvistamiseen, jolloin viivästyminen on todettava etukäteen annetulla kehotuksella”, ( 10 ) hyvityskoroista, jotka ”muodostuvat vahingonkorvauksena velvollisuuden laiminlyönnin johdosta ilman etukäteen annettavaa kehotusta” ja joiden ”myöntäminen edellyttää vahinkoa”. ( 11 ) Tämän tuomion mukaan korkoja koskeva vaatimus oli hylättävä, tosin eri syistä sen mukaan, koskiko vaatimus viivästys- vai hyvityskorkoja. Ensimmäisessä tapauksessa vaatimus oli hylättävä, koska yhteisön lainsäädännössä ”ei säädetä lainkaan” viivästyskoroista, ( 12 ) kun taas jälkimmäisessä tapauksessa vahingon toteennäyttämisen tai sitä koskevan pelkän väitteen puuttuminen johti hyvityskorkoja koskevan vaatimuksen hylkäämiseen.

45.

Yhteisöjen tuomioistuimen annettua useita tuomioita, joissa se teki erottelua koskevia menettelyllisiä päätelmiä erityisesti sen periaatteen valossa, jonka mukaan uusia vaatimuksia ei oteta tutkittavaksi, ( 13 ) se vahvisti tätä erottelua koskevan periaatteen tuomiossa komissio vastaan Brazzelli Lualdi ym. (C-136/92, EU:C:1994:211), jossa oli kyse unionin virkamiesten tai väliaikaisten toimihenkilöiden maksamatta jääneiden palkkojen suorituksen yhteydessä kärsimän vahingon korvaamisesta. Yhteisöjen tuomioistuin muistutti tästä, että se joutui itse erottamaan toisistaan nämä kaksi erityyppistä korkoa etenkin voidakseen päätellä sen käsiteltävänä olleelle kullekin asialle ominaisten menettelyllisten näkökohtien perusteella, ettei hyvityskorkoja koskevia vaatimuksia voida ottaa tutkittavaksi, kun taas viivästyskorkoja koskevat vaatimukset voidaan ottaa tutkittavaksi, mutta ne olivat perusteettomia. ( 14 ) Yhteisöjen tuomioistuin päätteli tästä, ettei tässä tilanteessa ollut mahdollista katsoa, ettei erottelu perustuisi oikeuskäytäntöön. ( 15 )

46.

Vahingonkorvauskanteen yhteydessä tuomiossa Mulder ym. vastaan neuvosto ja komissio (EU:C:2000:38) vahvistettiin uudelleen nyt jo perinteiseksi muodostuneen tavan mukaan sääntö, jonka mukaan ”viivästyskorot on aiheellista erottaa hyvityskoroista”, ( 16 ) mistä unionin tuomioistuin on päätellyt, ettei viivästyskorkoja koskeva unionin tuomioistuimen ratkaisu voi vaikuttaa hyvityskorkoihin.

47.

Näissä tuomioissa annetulla vastauksella on siis periaatteellista arvoa. Tuomioihin Campolongo vastaan Haute Autorité (EU:C:1960:35) sekä Mulder ym. vastaan neuvosto ja komissio (EU:C:2000:38) sisältyvistä määritelmistä on lisäksi saatu viitteitä hyvityskorkojen ja viivästyskorkojen välisestä erottelusta.

48.

Tutkikaamme seuraavaksi näitä kahta eri korkotyyppiä aloittamalla hyvityskoroista.

49.

Vahingonkorvausasioissa hyvityskorkojen tehtävänä on etupäässä korvata vahingon aiheuttaneen tapahtuman jälkeisen rahanarvon alentumisen aiheuttamaa vahinkoa. Hyvityskorot ovat siten väline, jolla vahinkoa voidaan arvioida uudelleen ja jonka ansiosta velallisen velvoite voidaan pitää erillään valuuttakurssivaihteluista tuomalla sitä lähemmäksi velkaa, jonka suuruus määräytyy maksupäivänä. Hyvityskorkojen myöntäminen ilmentää ajatusta siitä, että kun vahinko lasketaan vahinkotapahtuman ajanjaksoa koskevien tietojen perusteella, sitä ilmentävä rahallinen korvaus saatetaan ajan tasalle sinä ajankohtana, kun sen määrä vahvistetaan oikeusteitse.

50.

On kuitenkin syytä todeta, että hyvityskorkojen käsite kattaa itse asiassa yleisesti kaikki vahinkotapahtuman ja unionin tuomioistuinten suorittaman vahingon arvioinnin ajankohdan välisen ajan kulumisesta aiheutuvat epäedulliset seuraukset. Tämän määritelmän alle voidaan siten asettaa myös taloudellinen vahinko, joka johtuu siitä, että tuotannosta saatava voitto ei ole käytettävissä, ( 17 ) tai vahinko, joka vastaa korkojen menetystä, joka puolestaan johtuu mahdottomuudesta tallettaa pankkiin saatavan määrää. ( 18 )

51.

Vahinkoon yhtenä osana liittyvät hyvityskorot perustuvat luonnollisesti periaatteisiin, joilla säädellään vahinkojen korvaamista sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun yhteydessä. Sen periaatteen nojalla, jonka mukaan kärsitty vahinko korvataan kokonaan, vahingonkorvauksen ”tarkoituksena on saattaa niin pitkälle kuin mahdollista vahinkoa kärsineen omaisuus ennalleen – –. Tästä seuraa, että – – vahingon aiheuttaneen tapahtuman jälkeinen rahanarvon alentuminen on otettava huomioon”. ( 19 )

52.

Hyvityskorkojen korvaavalla tehtävällä on toisaalta kaksi keskeistä seurausta.

53.

Korvaava tehtävä ensinnäkin osoittaa, että unionin tuomioistuin asettaa hyvityskorkojen myöntämisen ehdoksi sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun soveltamista koskevien perinteisten edellytysten täyttymisen. Se viittaa vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön todetessaan, että ”voidakseen vaatia hyvitysluonteisten korkojen maksamista kantajan on täytynyt täyttää sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevat edellytykset”. ( 20 ) Se on kuitenkin täsmentänyt, että sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun yhteydessä tapahtuvan vahingonkorvauksen ”tarkoituksena on saattaa niin pitkälle kuin mahdollista vahinkoa kärsineen omaisuus ennalleen” ( 21 ) ja että ”näin ollen silloin kun sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevat edellytykset täyttyvät, vahingon aiheuttavan tapahtuman ja vahingonkorvauksen maksamisen välisen ajanjakson kulumisesta aiheutuvia epäedullisia seurauksia ei – – voida jättää ottamatta huomioon rahanarvon alenemisen osalta”. ( 22 )

54.

Toiseksi hyvitysluonteisten korkojen korvaava luonne selittää sen, että ne lasketaan yleensä kantajan tosiasiallisesti kärsimän vahingon perusteella, toisin sanoen ottamalla huomioon inflaatioaste merkityksellisenä ajanjaksona. Tämä periaate on nähtävästi vakiintunut, vaikka sen soveltaminen käytännössä johtaa ratkaisuihin, jotka saattavat vaihdella.

55.

Unionin tuomioistuimen asiaa koskeva oikeuskäytäntö osoittaa nimittäin, että mainittu tuomioistuin laskee yleensä ( 23 ) hyvityskorkojen määrän viittaamalla inflaatioasteeseen, vaikka inflaatioastetta pidetään lähtökohtana, josta tuomioistuimet voivat nähtävästi poiketa käyttäessään harkintavaltaansa vahingon määrän osalta. Tuomiossa Mulder ym. vastaan neuvosto ja komissio (C-104/89 ja C-37/90, EU:C:2000:38), yhteisöjen tuomioistuin katsoikin ensiksi mainitussa asiassa, että kantajilla oli oikeus vaatia ”inflaatioprosentin mukaisia korkoja vahingon tapahtumisen ja välituomion antamisen väliseltä ajalta”, ( 24 ) ja lisäsi tämän mukaisesti korvaukselle 1,85 prosentin suuruista korkoa Eurostatin tietojen ja asiantuntijan antamien tietojen mukaisesti, todettuaan vielä, että tällainen korko näyttää ”perustellulta ja taloudellisesti tarkasteltuna asianmukaiselta”. ( 25 ) Mainittu tuomioistuin totesi jälkimmäisessä asiassa, että asiantuntijalausunnon mukaan inflaatioprosentti oli merkityksellisenä ajanjaksona keskimäärin 1,2 prosenttia, ja päätti lisätä maksettavaan vahingonkorvaukseen 1,5 prosentin suuruisen hyvityskoron siltä osin kuin tämä vaikutti ”asianmukaiselta ja kohtuulliselta”. ( 26 )

56.

Unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntö on lähtökohtaisesti jatkoa näille päätöksille.

57.

Niinpä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi tuomiossa Camar vastaan neuvosto ja komissio (T-260/97, EU:T:2005:283), että rahanarvon alentuminen on otettava huomioon Italiaan sijoittautuneelle yritykselle suoritettavaa korvausta laskettaessa ”toimivaltaisen kansallisen elimen [kyseisen valtion osalta] laatimien virallisten indeksien mukaisesti vahingon tapahtumispäivästä lukien”. ( 27 )

58.

Tuomio Agraz ym. vastaan komissio (EU:T:2008:526) on toinen varsin tyypillinen esimerkki oikeuskäytännössä vahvistetuista periaatteista, joilla ohjataan hyvityskorkojen vahvistamista. Tässä asiassa oli määritettävä, minkä suuruista hyvityskorkoa komission oli maksettava tuotantotuen määrän virheellisesti laskettua nostoa vastaavasta vahingonkorvauksesta. 84 kantajana ollutta yhtiötä oli päässyt yksimielisyyteen tästä komission kanssa, joka vahvisti hyvityskoron korkokannan EKP:n perusrahoitusoperaatioille vahvistaman, kahdella prosenttiyksiköllä korotetun kannan perusteella, mutta kolme muuta yhtiötä ei päässyt sopuun komission kanssa vaatiessaan saman korkokannan soveltamista. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi lopulta kantajien vaatimuksen ja katsoi, että rahanarvon alentumista ”kuvastaa Eurostatin – – [asianomaisten] yritysten sijoittautumisvaltiossa kyseisen aikavälin osalta toteama vuotuinen inflaatioprosentti”. ( 28 ) Tuomion perustelut, joissa hylättiin yksimielisyyteen päässeiden yhtiöiden ja muiden yhtiöiden väliseen syrjivään kohteluun perustuva kanneperuste, ovat erityisen merkitseviä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa näet, että ensiksi mainittujen yhtiöiden asema eroaa jälkimmäisten asemasta, ”kun otetaan huomioon, ettei mikään seikka osoita, että kyseiset yhtiöt olisivat menettäneet tuloja siitä syystä, että ne olisivat voineet sijoittaa kyseiset summat”. ( 29 ) Tuomio paljastaa toisin sanoen sen, että hyvityskoron korkokannan vahvistaminen EKP:n perusrahoitusoperaatioille vahvistamaan, kahdella prosenttiyksiköllä korotettuun korkokantaan on perusteltavissa ainoastaan, jos kärsitty vahinko ei rajoitu rahanarvon alentumisesta johtuvaan ostovoiman heikkenemiseen vaan pitää sisällään myös ylimääräisen tulonmenetyksen, joka johtuu mahdottomuudesta sijoittaa saatavia summia.

59.

Asiassa Idromacchine ym. vastaan komissio annetussa tuomiossa (EU:T:2011:641), johon valituksenalaisessa tuomiossa on runsaasti viittauksia, otetaan esille tämä sama periaate, josta on kuitenkin tehty erilainen johtopäätös. Vahvistettuaan uudelleen periaatteen, jonka mukaan rahanarvon alentumista ”kuvastaa Eurostatin – – [asianomaisten] yritysten sijoittautumisvaltiossa kyseisen aikavälin osalta toteama vuotuinen inflaatioprosentti”, ( 30 ) unionin yleinen tuomioistuin päätyy seuraavassa kohdassa ( 31 ) nähtävästi deduktiivisen päättelyn kautta siihen, että komission on maksettava hyvityskorkoa, ”jonka korkokanta vastaa EKP:n perusrahoitusoperaatioille vahvistamaa kyseisen ajanjakson aikana sovellettua ja kahdella prosenttiyksiköllä korotettua korkokantaa”.

60.

En täysin sisäistä tällaisen ratkaisun oikeutusta. On pakko todeta, että päättelystä puuttuu palanen, toisin sanoen toteamus siitä, että EKP:n perusrahoitusoperaatioille vahvistama, kahdella prosenttiyksiköllä korotettu korkokanta kuvasti asianomaisen jäsenvaltion inflaatioastetta kyseisenä ajankohtana. Tästä on korostettava, että EKP:n perusrahoitusoperaatioille vahvistama korkokanta on EKP:n rahapoliittinen väline, jonka avulla se voi vaikuttaa korkokantoihin ja pankkien maksuvalmiuteen. Sen ei missään tapauksessa voida katsoa heijastavan unionin tai euroalueen keskimääräistä inflaatioastetta.

61.

Viivästyskorkojärjestelmää koskevien ratkaisujen tarkastelu tuo esiin samankaltaista epävarmuutta.

62.

Kieltäydyttyään ensin myöntämästä viivästyskorkoa, koska ”yhteisön lainsäädännössä ei säädetä lainkaan [näistä koroista]”, ( 32 ) unionin tuomioistuin on sittemmin vahvistanut säädösperustan ulkopuolella ”korkoja koskevan vaatimuksen” ( 33 )”hyväksyttävyyden” nojautuen jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisiin yleisiin periaatteisiin, joihin nimenomaisesti viitattiin ETY:n perustamissopimuksen 215 artiklan toisessa kohdassa, josta on tullut ensin EY 288 artiklan toinen kohta ja sitten SEUT-sopimuksen 340 artiklan toinen kohta. ( 34 )

63.

Tämän periaatteen, joka on johdettu kansallisissa oikeusjärjestyksissä voimassa olevien periaatteiden vertailututkimuksesta, säädösperusta on vastedes, ainakin kun on kyse Euroopan unionin saatavista kaikilta velallisilta, Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 soveltamissäännöistä 23.12.2002 annettu komission asetus (EY, Euratom) N:o 2342/2002 ( 35 ) ja tarkemmin ottaen tämän asetuksen 86 artikla, jossa säädetään, että kaikkiin saamisiin, jotka eivät ole aiheutuneet mainitun asetuksen V osastossa tarkoitetuista julkisista tavara- ja palveluhankinnoista, on lisättävä viivästyskorot, joiden korkokanta vastaa EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaa korkoa korotettuna 3,5 prosenttiyksiköllä. ( 36 )

64.

Sen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan, joka perustuu ajatukseen, ettei viivästyskorkoa voida laskea saamiselle, jonka määrää ei tiedetä, viivästyskorkoa voidaan velvoittaa maksamaan ainoastaan, jos saamisen ”pääoma on joko määrältään selvä tai ainakin täsmälleen määritettävissä toteennäytettyjen objektiivisten seikkojen perusteella”. ( 37 )

65.

Tästä seuraa, että suoritettavasta vahingonkorvauksesta on kannettava viivästyskorkoa korvausvelvoitteen toteavan tuomion julistamispäivästä alkaen. ( 38 )

66.

Tämä päivämäärä vastaa yleensä saamisoikeuden vahvistavan päätöksen päivämäärää. Niinpä oikeudenkäyntikuluille voidaan vaatia viivästyskorkoa vasta niiden määrän vahvistavasta päätöksestä lukien. ( 39 )

67.

Jos saatavan pääoman määrä ei kuitenkaan ole selvä eikä täsmälleen määritettävissä tuomion julistamisajankohtana, viivästyskorot voivat alkaa kertyä vasta vahingon määrän toteavan tuomion julistamispäivästä lukien. ( 40 )

68.

Teen tässä vaiheessa tärkeän tarkennuksen. Esittämääni ratkaisua, jonka mukaan korot alkavat kertyä korvausvelvoitteen toteavan tai korvauksen maksamiseen velvoittavan tuomion julistamispäivästä lukien, sovelletaan lähtökohtaisesti ainoastaan vahingonkorvausasioihin, joille on luonteenomaista se, ettei saatavan pääoman määrää, jonka unionin tuomioistuimet väistämättä vahvistavat, ole etukäteen määritetty. Sitä vastoin kun saatavan pääoman määrä on etukäteen määritetty, viivästyskorot alkavat kertyä yleensä oikeuskäytännön mukaan siitä päivästä lukien, jolloin velallinen on määrätty täyttämään velvollisuutensa. ( 41 ) Näin ollen henkilöstöasioissa henkilöstösääntöjen nojalla maksettavia määriä koskevat viivästyskorot alkavat yleensä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kodan nojalla tehdyn valituksen päivämäärästä lukien tai siitä päivästä alkaen, jolloin kyseiset määrät on maksettava, jos tämä päivämäärä on ensiksi mainittua myöhempi. ( 42 )

69.

Viivästyskorkojen korkokannaksi puolestaan valitaan yleensä ilman erityisiä perusteluja kiinteä korkokanta, joka vastaa tosiasiassa unionin yleisen tuomioistuimen viimeaikaisessa oikeuskäytännössä EKP:n perusrahoitusoperaatioihin soveltamaa, kahdella prosenttiyksiköllä korotettua korkokantaa. ( 43 )

70.

Useat julkisasiamiehet, kuten Mancini, ( 44 ) Slynn, ( 45 ) Van Gerven ( 46 ) ja Tesauro, ( 47 ) ovat yrittäneet laatia suuntaviivoja asiasta. He ovat esittäneet vastakkaisia ratkaisuja, joissa otetaan huomioon joko kiinteä korkokanta, jonka unionin tuomioistuimet määrittävät ”taloudellisten nykyrealiteettien” ( 48 ) mukaisesti, tai joissa päinvastoin otetaan huomioon ”lakisääteinen korkokanta, jota sovelletaan yhteisöjen tuomioistuimen tuomion julistamisajankohtana siinä jäsenvaltiossa, jossa kantajat harjoittavat toimintaansa ja jossa he siis normaalisti käyttävät tai sijoittavat heille kuuluvat määrät”. ( 49 ) Tätä kysymystä ei ole tarpeen tutkia enempää; tarkastelen vielä, voidaanko esittämiäni ratkaisuja soveltaa palautettaville määrille laskettaviin korkoihin.

71.

Asiaa koskeva oikeuskäytäntö perustuu tuomioon Corus UK vastaan komissio (EU:T:2001:249). Tämä ratkaisu annettiin riita-asiassa, joka syntyi komission yritykselle kilpailusääntöjen rikkomisen vuoksi määräämän sakon määrää pienentävän tuomion johdosta. Asiassa pohdittiin niiden korkojen määrää, jotka komission oli maksettava palauttamastaan summasta, joka vastasi maksetun sakon määrän ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen vahvistaman sakon määrän välistä eroa.

72.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi kumoamispäätöksen täytäntöön panemiseksi tarvittavista toimenpiteistä, että velvollisuus palauttaa kokonaan tai osittain maksettu sakko ei koskenut ainoastaan perusteettomasti maksetun sakon pääomaa vaan myös tälle määrälle kertyneitä viivästyskorkoja, sillä ”viivästyskoron[ ( 50 )] maksaminen perusteettomasti maksetulle määrälle on komissiolle kumoamistuomion tai täyttä harkintavaltaa käyttäen annetun tuomion jälkeen kuuluvan takaisinmaksuvelvollisuuden erottamaton osa, koska perusteettomasti maksetun sakon täysimääräisessä palauttamisessa ei voida jättää ottamatta huomioon sellaisia tekijöitä kuin ajan kuluminen, jotka voivat vähentää palautuksen tosiasiallista arvoa”. ( 51 )

73.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on lisännyt, että jotta tällainen tuomio voidaan panna asianmukaisesti täytäntöön ja jotta velkoja voidaan saattaa täysin samaan tilanteeseen, jossa hänellä olisi laillinen oikeus olla, jos kumottua päätöstä ei olisi tehty, on otettava huomioon se seikka, että tilanne on palautettu ennalleen vasta tietyn ajanjakson kuluttua, jonka aikana velkoja ei ole voinut käyttää perusteettomasti maksamaansa määrää.

74.

Korkokannasta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on puolestaan todennut viittaamalla jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä yleisesti hyväksyttyyn perusteetonta etua koskevaan periaatteeseen, että kyseisen korkokannan on lähtökohtaisesti oltava yhtä suuri kuin laillinen korko tai tuomioistuimen määräämä korko ilman, että korkoja lisätään pääomaan. ( 52 ) Sama tuomioistuin on kuitenkin poikennut mainitusta ratkaisusta ottaakseen huomioon asian erityiset olosuhteet, joille on luonteenomaista se, että komissio oli sijoittanut palautettavan summan ja että tämä summa oli tuottanut pääomitettuja korkoja. ( 53 ) Lopuksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin otti huomioon sekä komission saaman perusteettoman edun että kantajana olleelle yritykselle aiheutuneen haitan ja myönsi siis kantajalle komission saamia tuloja vastaavan määrän, johon se vielä lisäsi viivästyskorot.

75.

Sittemmin ratkaisu, jossa oikeus viivästyskorkoihin myönnetään koko siltä ajalta, jolloin summat eivät olleet käytettävissä, on omaksuttu useaan otteeseen. ( 54 )

76.

Vaikka unionin oikeudessa käytössä olevista välineistä, joilla voidaan torjua ajankulun vaikutuksia saataviin, ei ole täyttä varmuutta, otan edellä esitetystä oikeuskäytännöstä esille kaksi opetusta, joista on hyötyä valitusperusteisiin vastaamisessa.

77.

Ensimmäinen opetus liittyy hyvitys- ja viivästyskorkojen väliseen erotteluun. Oikeuskäytännössä hyvitys- ja viivästyskorot erotetaan kiistatta hyvin selkeästi toisistaan, mutta siinä ei kuitenkaan esitetä selvästi perusteita, joiden pohjalta tämä erottelu tehdään. Erottelu ei kuitenkaan ole itsestään selvää, sillä korot näyttävät täyttävän aina saman tehtävän, joka on hyvittää tappiota, jota yksityinen velkoja on kärsinyt saatavansa nauttimisessa. Tiedostan kuitenkin, että hyvityskorot ovat täydentävä hyvitysväline vahingonkorvausasioissa siinä mielessä, että niillä hyvitetään ajankulua siihen asti, kunnes vahingon määrä on arvioitu oikeudessa, riippumatta velallisesta johtuvasta viivästymisestä, kun taas viivästyskoroilla korvataan kiinteämääräisesti rahasaatavan maksamisen viivästymisen aiheuttamia seurauksia ja mahdollistetaan se, että velkoja saa likimääräisesti sen, minkä hän olisi saanut, jos olisi sijoittanut varat. Tästä seuraa mielestäni, että erottelulla on välttämättä oltava rajoitettu soveltamisala ja sitä on sovellettava ainoastaan vahingonkorvausasioihin, joissa erottelu on selitettävissä sillä, että tuomioistuinten toiminta on tarpeen, jotta voidaan vahvistaa korkoja kerryttävän saatavan pääoma.

78.

Toinen opetus liittyy niitä viivästyskorkoja koskevan oikeuden perustaan, joihin on oikeus unionin tuomioistuinten antaman kumoamispäätöksen johdosta. Oikeuskäytännössä on vahvistettu periaate, jonka mukaan tämän oikeuden välitön perusta on SEUT 266 artiklan ensimmäinen kohta ja jonka mukaan oikeus johtuu vastaajana olevan toimielimen velvoitteesta toteuttaa toimenpiteet, joita tarvitaan kumotun toimen vaikutusten poistamiseksi sekä kyseessä olevien henkilöiden saattamiseksi takaisin siihen asemaan, jossa ne olivat ennen kyseistä toimea.

79.

Johdan tästä oikeuskäytännöstä, että unionin tuomioistuinten ensisijaisena tavoitteena on kumoamistapauksessa soveltaa mahdollisimman tiukasti aiemman tilanteen ennalleen palauttamista edellyttävää restitutio in integrum -periaatetta varmistamalla, että jokainen voi palata lähtötilanteeseensa ilman tappioita tai voittoja.

80.

Nyt on aiheellista tutkia, onko valituksenalainen tuomio tämän vaatimuksen sekä edellä esitettyjen periaatteiden mukainen.

81.

Edellä esitetyt kuusi valitusperustetta perustuvat neljään arvosteluun. Ensimmäinen liittyy IPK:n saamisoikeuden perustaan, toinen koskee hyvitys- ja viivästyskorkojen välistä erottelua, kolmas tuomion perusteluja ja neljäs korkojen laskemista.

82.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 34 ja 41 kohdassa, että riidanalaisen päätös on kyseessä olevan päävelan ainoa oikeusperusta.

83.

Tästä on aiheellista muistuttaa, että SEUT 264 artiklan ensimmäisestä kohdasta, jonka mukaan on niin, että ”jos kanne on aiheellinen, – – unionin tuomioistuin julistaa säädöksen mitättömäksi”, ilmenee, että unionin tuomioistuinten kumotessa toimen se poistetaan unionin oikeusjärjestyksestä. Unionin yleisen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön sanamuodon mukaan tämä poistaminen on kumoamisen ”olennainen ydin”. ( 55 ) Kumoamisen ex tunc ‑vaikutusta koskevan yleisen säännön nojalla toimen vaikutukset ovat lähtökohtaisesti taannehtivasti mitättömiä, ellei unionin tuomioistuin totea SEUT 264 artiklan toisen kohdan mukaisesti miltä osin mitättömäksi julistetun säädöksen vaikutuksia on kuitenkin pidettävä pysyvinä.

84.

Kuten komissio aiheellisesti tähdentää, se, että unionin yleinen tuomioistuin kumosi 13.5.2005 tehdyn päätöksen, johti kumoamisen taannehtivuuden vuoksi siihen, että rahoitustuen myöntämispäätös tuli jälleen voimaan ja asianosaiset saivat takaisin asemansa, jossa ne olivat tämän päätöksen tekohetkellä.

85.

Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin katsoo valituksenalaisen tuomion 34 kohdassa, se seikka, että mainittu kumoaminen johtui siitä, ettei komissio ollut noudattanut asianmukaista vanhentumisaikaa, ei rajoita näin julistetun, taannehtivia vaikutuksia tuottaneen kumoamisen aineellista laajuutta. Unionin yleinen tuomioistuin on siten tehnyt oikeudellisen virheen esittäessään riidanalaisen päätöksen IPK:n saamisoikeuden ainoaksi oikeusperustaksi.

86.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on kuitenkin niin, että ylimääräisiä perusteluja taikka perusteita, jotka eivät ole tuomiolauselman tarpeellinen tuki, koskevat väitteet eivät voi aiheuttaa unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun kumoamista ja ovat näin ollen tehottomia. ( 56 )

87.

Käsiteltävässä asiassa on aiheellista todeta, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 34 kohtaan, jossa vastataan yksinomaan vilpillistä mieltä koskeviin valitusperusteisiin, sisältyvät perustelut ovat luonteeltaan ylimääräisiä 33 kohdassa esitettyihin perusteluihin nähden. Valituksenalaisen tuomion 41 kohtaan sisältyvästä viittauksesta kyseessä olevan päävelan oikeusperustaan on puolestaan sanottava, ettei siinä esitetä tarpeellista tukea valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmalle, jossa viivästyskorkojen alkamisajankohdaksi vahvistetaan 15.4.2011.

88.

Ensimmäinen väite on näin ollen hylättävä tehottomana.

89.

Komissio väittää toisessa valitusperusteessaan, ettei valituksenalaisessa tuomiossa tehdä minkäänlaista erottelua hyvitys- ja viivästyskorkojen välillä, vaikka nämä kaksi korkotyyppiä ovat komission mukaan hyvin erilaiset.

90.

Tämä väite ei ole minusta perusteltu ja katson lisäksi, että valituksenalaiseen tuomioon olisi aiheellista kohdistaa päinvastainen arvostelu ja moittia sitä siitä, että siinä on eroteltu nämä kaksi korkotyyppiä toisistaan, sillä unionin yleinen tuomioistuin on mielestäni luokitellut ennen 15.4.2011 annettua tuomiota kertyneet korot virheellisesti ”hyvittäviksi”.

91.

Käsiteltävän asian olosuhteissa on näet niin, että se, että 15.4.2011 annetulla tuomiolla kumottiin 13.5.2005 tehty päätös, johti siihen, että rahoitustuen myöntämispäätös tuli jälleen voimaan ja asianosaiset saivat takaisin asemansa, jossa ne olivat tämän päätöksen tekohetkellä.

92.

Komissio oli siten kumoamisen ex tunc ‑vaikutuksen vuoksi velvollinen maksamaan IPK:lle maksettavista tai palautettavista summista koostuvan määrältään selvän, määritetyn ja vaadittavissa olevan pääoman saatavan. IPK:n saatava tuotti siten viivästyskorkoja, jotka kertyivät maksettavalle summalle IPK:n tekemästä valituksesta lukien ja palautettavalle summalle siitä ajankohdasta lukien, kun IPK oli maksanut sen komissiolle.

93.

Tästä katson, että kun rahoitustuen peruuttavan päätöksen kumoamistapauksessa viivästyskorkojen maksamisessa on kyse ainoastaan kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavasta SEUT 266 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetusta toimenpiteestä, hyvityskorkojen myöntäminen ylittää sitä vastoin täytäntöönpanotoimenpiteen oikeusperustan ja kuuluu SEUT 266 artiklan toisen kohdan, jossa viitataan sopimussuhteen ulkopuolista unionin vastuuta koskeviin yhteisiin sääntöihin, soveltamisalaan. Vaikka unionin yleinen tuomioistuin on todennut, että komissio oli myöntänyt olevansa velkaa pääoman saatavan ja hyvityskorkoja sekä viivästyskorkoa 15.4.2011 lukien, valituksenalaisesta tuomiosta ei käy ilmi, että komissio olisi riidanalaisessa päätöksessä myöntänyt vastuunsa ja myöntänyt IPK:n oikeuden vahingonkorvaukseen.

94.

Unionin yleistä tuomioistuinta voidaan minusta siten moittia ainoastaan siitä, ettei se luokitellut ennen 15.4.2011 annettua tuomiota kertyneitä korkoja oikein, riippumatta siitä, ettei se ottanut huomioon komission käyttämää nimitystä. Hyvitys- ja viivästyskorkojen välisen erottelun puuttumista koskeva väite on täten hylättävä.

95.

Komissio väittää kolmannessa valitusperusteessaan, että ratkaisu, johon unionin yleinen tuomioistuin päätyi hyvityskorkojen korkokannan kiinteämääräisen korotuksen sekä viivästyskorkojen alkamisajankohdan osalta, on riittämättömästi perusteltu.

96.

Tähän valitusperusteeseen annettava vastaus saa minut hieman empimään.

97.

Unionin yleisen tuomioistuimen perusteluvelvollisuuden laajuutta on arvioitava niiden argumenttien sisällön ja täsmällisyyden perusteella, joihin asianosaiset ovat tässä tuomioistuimessa vedonneet. Tästä on syytä muistuttaa, että komissio oli unionin yleiselle tuomioistuimelle esittämässään vastineessa väittänyt, ettei perusrahoitusta koskevan korkokannan korottaminen kahdella prosenttiyksiköllä ollut perusteltua, koska se oli oikeuskäytännön vastaista, toi perusteetonta etua vilpillisessä mielessä toimineelle velkojalle ja oli siten oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden periaatteiden vastaista.

98.

Kuten valituksenalaisen tuomion 34, 36, 37 ja 38 kohdasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin totesi, että korotus on tämän tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaista, ettei se voi riippua toteutuneesta inflaatioprosentista ja että se perustuu tavoitteeseen välttää unionin yleisten oikeusperiaatteiden vastaisen perusteettoman edun saaminen.

99.

Perusteluilla vastataan siis kohta kohdalta komission vastaväitteisiin, joten olen taipuvainen ehdottamaan kyseisen valitusperusteen hylkäämistä.

100.

Pienoista empimistä aiheuttaa puolestaan sen myöntäminen, että perustelut, joissa viitataan yhteen tai useampaan aiempaan päätökseen, joita ei niin ikään ole perusteltu, täyttäisivät perusteluedellytyksen. On näet todettava, että unionin yleisen tuomioistuimen mainitsemat tuomiot eivät sisällä erityistä selvitystä siitä, mistä syystä viivästyskorkoja koskeva korkokanta on vahvistettu EKP:n perusrahoitusoperaatioihin soveltamaan, kahdella prosenttiyksiköllä korotettuun korkokantaan.

101.

Jos unionin tuomioistuin johtaa tästä, että perustelut ovat puutteelliset, minun on siten ehdotettava sille, että se ratkaisee asian perusteluja täydentämällä, jotta peruste voidaan hylätä.

102.

Viivästyskorkojen kiinteämääräisyyden logiikka edellyttää mielestäni yhtenäisen korkokannan vahvistamista. Tämän korkokannan vahvistamista koskeva unionin yleisen tuomioistuimen valinta voi olla perustelu ja se voidaan hyväksyä siltä osin kuin se näyttää vastaavan jäsenvaltioissa sovellettavien lakisääteisten tai tuomioistuinten määräämien viivästyskorkojen korkokantojen keskiarvoa. Mietin kuitenkin, voitaisiinko kohtuullisuusperiaatteeseen ja oikeusvarmuuden vaatimuksiin vastata tulevaisuudessa paremmin niin, että unionin toimielinten veloille kertyvien viivästyskorkojen korkokantaa lähennettäisiin niille saataville kertyvien viivästyskorkojen korkokantaan, joiden velkojia toimielimet ovat kaikkiin henkilöihin nähden. Tämä jälkimmäinen korkokanta vastaa asetuksen N:o 2342/2002 voimaantulosta lähtien EKP:n perusrahoitusoperaatioihin soveltamaa, 3,5 prosenttiyksiköllä korotettua korkokantaa.

103.

Valituksenalaisen tuomion perusteluja koskeva väite on minusta joka tapauksessa ilmeisesti hylättävä.

104.

15.4.2011 jälkeen kertyneitä viivästyskorkoja koskeva väite esitettiin kolmannessa valitusperusteessa, jossa arvostellaan samanaikaisesti sekä näiden korkojen saamisoikeutta koskevaa periaatetta että niiden alkamisajankohtaa.

105.

On aiheellista muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuin on valitusasioissa toimivaltainen tutkimaan ainoastaan oikeudellisen ratkaisun, jonka ensimmäisen asteen tuomioistuin on tehnyt sille esitetyistä perusteista, joten ensimmäistä kertaa tässä yhteydessä esitetty peruste on jätettävä tutkimatta. ( 57 )

106.

Käsiteltävässä asiassa on todettava, ettei komissio ole unionin yleisessä tuomioistuimessa kiistänyt IPK:n oikeutta saada viivästyskorkoa ja että se jopa myönsi istunnossa olevansa velvollinen maksamaan kyseiset korot 15.4.2011 annetun tuomion julistamisesta lukien.

107.

Väitteet, jotka koskevat viivästyskorkojen maksuvelvollisuuden oikeusperustan puuttumista sekä oikeudellista virhettä, joka olisi tehty näiden korkojen alkamisajankohdan vahvistamisessa, ovat siis uusia ja ne on sen vuoksi jätettävä tutkimatta.

108.

Tämä väite on esitetty eri näkökulmista ensimmäisessä ja viidennessä valitusperusteessa. Komissio väittää niissä, että vahvistaessaan kiinteämääräisesti hyvityskorkojen korkokannan vastaamaan EKP:n perusrahoitusoperaatioihin soveltamaa, kahdella prosenttiyksiköllä korotettua korkokantaa unionin yleinen tuomioistuin on yhtäältä jättänyt noudattamatta unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan hyvityskorkojen tehtävänä on hyvittää inflaatiota, ja toisaalta loukannut perusteettomaan etuun sovellettavia periaatteita.

109.

Edellä esittämistäni syistä katson, että ennen 15.4.2011 annettua tuomiota kertyneitä korkoja on kutsuttu virheellisesti hyvittäviksi, vaikka kyse on viivästyskoroista.

110.

Väite unionin tuomioistuimen sen oikeuskäytännön noudattamatta jättämisestä, jonka mukaan hyvityskorkojen tehtävänä on hyvittää inflaatiota, on näin ollen tehoton.

111.

Väite perusteettoman edun kieltämistä koskevan yleisen periaatteen loukkaamisesta vaikuttaa mielestäni perusteettomalta.

112.

Katson yhtäältä, kuten olen edellä korostanut, että oikeus viivästyskorkoihin on suora seuraus kumoamisesta johtuvasta aiemman tilanteen palauttamista koskevasta velvollisuudesta eikä perustu perusteettoman edun saantiin.

113.

Toisaalta jos oletetaan, että perusteettoman edun kieltämistä koskeva periaate saattaa vähentää viivästyskorkoja koskevan oikeuden automaattisuutta, katson, ettei komissio osoita, että unionin yleisen tuomioistuimen käyttämä korkokanta ylittäisi IPK:n varojen tosiasiallisen vähenemisen ja komission tosiasiallisen edunsaannin. Kuten olen edellä esittänyt, komission maksettavaksi tulevat korot ovat väistämättä viivästyskorkoja, eikä niillä hyvitetä inflaatiosta johtuvaa saatavan arvon alenemista vaan korvataan kiinteämääräisesti mahdottomuutta käyttää tätä saatavaa. Samaan tapaan en näe syytä myöskään sille, miksi väliaikaisesti maksettuihin sakkoihin sovellettava korkokanta pitäisi ottaa huomioon.

114.

Ehdotan näin ollen tämän väitteen hylkäämistä.

115.

Komissio arvostelee tällä kolmannessa valitusperusteessa esitetyllä väitteellä valituksenalaista tuomiota siitä, että siinä on pääomitettu korot vahvistamalla maksun täysimääräiseen suorittamiseen asti kertyvä viivästyskorko aikaisemmin kertyneellä hyvityskorolla lisätyn saatavan pääoman määrän perusteella.

116.

Kuten olen jo edellä todennut, olen sitä mieltä, että komission maksettavaksi tulevat korot ovat viivästyskorkoja riippumatta siitä, ovatko ne kertyneet 15.4.2011 annetun tuomion jälkeen vai ennen sitä.

117.

Kyseiset korot eivät siis merkitse lisävahinkoa, joka lisätään saatavan pääomaan ja joka tuottaa itsekin korkoa. Ennen 15.4.2011 kertyneiden korkojen lisäämisessä pääomaan, mistä unionin yleinen tuomioistuin päätti ottamalla huomioon niiden väitetysti hyvittävän luonteen, on siis mielestäni kyse oikeudellisesta virheestä.

118.

On kuitenkin syytä pohtia, onko niin, ettei viivästyskorkoja ole lupa lisätä pääomaan. Tältä osin suhtaudun epäröiden väitteeseen, jonka mukaan viivästyskoron lisäämistä pääomaan ei pitäisi lähtökohtaisesti hyväksyä. ( 58 ) Jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisten yleisten periaatteiden mukaan suurin osa oikeusjärjestyksistä sallii korkojen pääomittamisen edellyttäen, että sitä on vaadittu, tosin menettelytavat vaihtelevat suurestikin. ( 59 )

119.

Pohdinkin, eikö unionin tuomioistuimilla pitäisi olla harkintavalta asiassa ja eikö niillä pitäisi olla oikeus määrätä viivästyskorkojen pääomittamisesta silloin, kun ne pitävät sitä kohtuullisuusperiaatteen mukaisena.

120.

En kuitenkaan löydä käsiteltävästä asiasta yhtään erityistä seikkaa, jolla voitaisiin oikeuttaa korkojen lisääminen pääomaan IPK:n hyväksi.

121.

Väite vaikuttaa siis minusta perustellulta.

122.

Unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan mukaan on niin, että ”jos muutoksenhaku todetaan aiheelliseksi, unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun”, ja voi ”joko itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen, tai palauttaa asian unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi”.

123.

Tässä on kyse tapauksesta, jossa unionin tuomioistuin voi helposti ratkaista asian lopullisesti päättämällä, että viivästyskorot on laskettava ainoastaan saatavan pääoman perusteella.

124.

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan silloin, kun valitus on perusteltu ja unionin tuomioistuin ratkaisee itse riidan lopullisesti, se päättää oikeudenkäyntikuluista. Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan sen 184 artiklan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Kyseisen 138 artiklan 3 kohdassa määrätään kuitenkin, että jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi, unionin tuomioistuin voi määrätä oikeudenkäyntikulut jaettaviksi asianosaisten kesken tai määrätä, että kukin vastaa omista kuluistaan.

125.

Kun otetaan huomioon, että käsiteltävässä asiassa molemmat asianosaiset ovat osittain hävinneet vaatimuksensa, on mielestäni aiheellista määrätä, että molemmat asianosaiset vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan tämän muutoksenhakumenettelyn osalta.

126.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin