Asia C-490/04

Euroopan yhteisöjen komissio

vastaan

Saksan liittotasavalta

Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne – Tutkittavaksi ottaminen – EY 49 artikla – Palvelujen tarjoamisen vapaus – Työntekijöiden lähettäminen työhön – Rajoitukset – Kansalliselle vuosilomarahastolle suoritettava maksu – Asiakirjojen käännättäminen – Lähetettyjen työntekijöiden työskentelypaikkaa koskeva ilmoitus

Tuomion tiivistelmä

1.        Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne – Oikeudenkäyntiä edeltävä menettely – Tarkoitus

(EY 226 artikla)

2.        Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne – Komission kanneoikeus – Oikeuden käyttämiselle asetettu määräaika

(EY 226 artikla)

3.        Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne – Komission on osoitettava, että jäsenvaltio ei ole noudattanut jäsenyysvelvoitteitaan

(EY 226 artikla)

4.        Palvelujen tarjoamisen vapaus – Rajoitukset – Työntekijöiden lähettäminen työhön

(EY 49 artikla)

5.        Palvelujen tarjoamisen vapaus – Rajoitukset – Työntekijöiden lähettäminen työhön

(EY 49 artikla)

1.        EY 226 artiklan mukaisen oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn tarkoituksena on antaa asianomaiselle jäsenvaltiolle tilaisuus täyttää yhteisön oikeuden mukaiset velvoitteensa tai tilaisuus puolustautua asianmukaisesti komission esittämiä väitteitä vastaan.

(ks. 25 kohta)

2.        EY 226 artiklan oikeussääntöjä sovellettaessa komissio ei ole sidottu tiettyjen määräaikojen noudattamiseen; poikkeuksen muodostaa tilanne, jossa perustamissopimuksen tässä määräyksessä tarkoitetun oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn liian pitkä kesto on omiaan vaikeuttamaan kyseisen valtion mahdollisuuksia osoittaa vääriksi komission väitteet ja perustelut ja siten omiaan loukkaamaan puolustautumisoikeuksia. Asianomaisen jäsenvaltion on näytettävä, että asianlaita on tällainen.

(ks. 26 kohta)

3.        EY 226 artiklaan perustuvassa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä komission on näytettävä toteen väitteensä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisestä. Sen tehtävänä on toimittaa yhteisöjen tuomioistuimelle tarvittavat tiedot, jotta tämä voi todeta jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen, eikä komissio tällöin voi nojautua minkäänlaisiin olettamiin.

Lisäksi kansallisten lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten merkitystä on arvioitava ottaen huomioon kansallisten tuomioistuinten niitä koskeva tulkinta.

(ks. 48 ja 49 kohta)

4.        Jäsenvaltio, joka velvoittaa ulkomaalaisen työnantajan, joka työllistää työntekijöitä jäsenvaltion alueella, käännättämään tämän jäsenvaltion kielelle tietyt asiakirjat, jotka on säilytettävä koko sen ajan, jonka lähetetty työntekijä tosiasiallisesti työskentelee, ei laiminlyö EY 49 artiklan mukaisia velvollisuuksiaan.

Tällainen velvollisuus on tosin palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitus, koska siitä aiheutuu kustannuksia ja ylimääräisiä hallinnollisia ja taloudellisia rasitteita johonkin toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille yrityksille, joten viimeksi mainittuja ei kohdella kilpailun näkökulmasta yhdenvertaisesti vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden työnantajien kanssa, mistä syystä he saattavat luopua palvelujen tarjoamisesta tässä jäsenvaltiossa.

Tämä velvollisuus voi kuitenkin olla perusteltu työntekijöiden suojeluun liittyvällä yleisellä edulla, koska sillä mahdollistetaan se, että vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset voivat suorittaa tarvittavaa valvontaa sen varmistamiseksi, että tätä alaa koskevia kansallisia säännöksiä noudatetaan. Siltä osin kuin velvollisuus edellyttää vain joidenkin asiakirjojen kääntämistä ja kun siitä ei aiheudu työnantajalle raskasta hallinnollista tai taloudellista rasitetta, se ei mene pidemmälle kuin on välttämätöntä tavoitellun sosiaalisen suojelun päämäärän saavuttamiseksi.

(ks. 66, 68–72 ja 76 kohta)

5.        Jäsenvaltio ei noudata EY 49 artiklan mukaisia velvoitteitaan, kun se asettaa ulkomaalaisille tilapäistyövoimaa välittäville yrityksille velvollisuuden ilmoittaa paitsi työntekijän asianomaisessa jäsenvaltiossa vastaanottavan yrityksen käyttöön asettamisen alkamisesta ja päättymisestä, myös tämän työntekijän työskentelypaikasta ja hänen työskentelypaikkaansa koskevista muutoksista, kun taas vastaavanlaisilla tähän jäsenvaltioon sijoittautuneilla yrityksillä ei ole tätä lisävelvollisuutta.

(ks. 85 ja 89 kohta sekä tuomiolauselma)

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)

18 päivänä heinäkuuta 2007 (*)

Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne – Tutkittavaksi ottaminen – EY 49 artikla – Palvelujen tarjoamisen vapaus – Työntekijöiden lähettäminen työhön – Rajoitukset – Kansalliselle vuosilomarahastolle suoritettava maksu – Asiakirjojen käännättäminen – Lähetettyjen työntekijöiden työskentelypaikkaa koskeva ilmoitus

Asiassa C‑490/04,

jossa on kyse EY 226 artiklaan perustuvasta jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevasta kanteesta, joka on nostettu 29.11.2004,

Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään E. Traversa, G. Braun ja H. Kreppel, prosessiosoite Luxemburgissa,

kantajana,

vastaan

Saksan liittotasavalta, asiamiehinään W.-D. Plessing, M. Lumma ja C. Schulze-Bahr, avustajanaan Rechtsanwalt T. Lübbig,

vastaajana,

jota tukee

Ranskan tasavalta, asiamiehinään G. de Bergues ja O. Christmann,

väliintulijana,

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja P. Jann sekä tuomarit R. Schintgen, A. Tizzano (esittelevä tuomari), M. Ilešič ja E. Levits,

julkisasiamies: D. Ruiz-Jarabo Colomer,

kirjaaja: hallintovirkamies B. Fülöp,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 8.11.2006 pidetyssä istunnossa esitetyn,

kuultuaan julkisasiamiehen 14.12.2006 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

1        Euroopan yhteisöjen tuomioistuin vaatii kanteellaan yhteisöjen tuomioistuinta toteamaan, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut EY 49 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se on säätänyt, että

–        ulkomaalaiset yritykset ovat velvollisia suorittamaan maksuja saksalaiseen lomarahastoon myös silloin kun työntekijöitä suojataan pääasiallisesti vastaavalla tavalla niiden työnantajan sijoittautumisvaltion lainsäädännön perusteella (työntekijöiden lähettämisestä 26.2.1996 annetun lain (Arbeitnehmer-Entsendegesetz) (BGBl. 1996 I, s. 227; jäljempänä AEntG) 1 §:n 3 momentti)

–        ulkomaalaiset yritykset ovat velvollisia käännättämään saksaksi työsopimuksen tai asiakirjat, joita vaaditaan työntekijän asuinpaikkavaltion lainsäädännön mukaan työnantajan velvollisuudesta ilmoittaa työntekijöille työsopimuksessa tai työsuhteessa sovellettavista ehdoista 14.10.1991 annetun neuvoston direktiivin 91/533/ETY (EYVL L 288, s. 32) perusteella, palkkalaskelmat, työaikatodistukset, todistukset suoritetuista palkanmaksuista ja kaikki muut asiakirjat, joita Saksan viranomaiset vaativat (AEntG:n 2 §)

–        ulkomaalaiset tilapäistyövoimaa välittävät yritykset ovat velvollisia tekemään ilmoituksen paitsi työntekijän asettamisesta vastaanottavan yrityksen käyttöön Saksaan, myös kustakin työstä, joka työntekijälle osoitetaan työmaalla (AEntG:n 3 §:n 2 momentti).

 Asiaa koskevat oikeussäännöt

 Yhteisön lainsäädäntö

EY:n perustamissopimus

2        EY 49 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäljempänä olevien määräysten mukaisesti kielletään rajoitukset, jotka koskevat muuhun yhteisön valtioon kuin palvelujen vastaanottajan valtioon sijoittautuneen jäsenvaltion kansalaisen vapautta tarjota palveluja yhteisössä.

– –”

 Direktiivi 96/71/EY

3        Palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16.12.1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY (EYVL L 18, s. 1) 1 artiklan 1 kohdan mukaan tätä direktiiviä ”sovelletaan jäsenvaltioon sijoittautuneisiin yrityksiin, jotka tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettävät – – työntekijöitä työhön toisen jäsenvaltion alueelle”.

4        Kyseisen direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Työehdot ja ‑olot”, säädetään seuraavaa

”1.      Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut yritykset takaavat jäsenvaltion alueelle työhön lähetetylle työntekijälle jäljempänä tarkoitettujen seikkojen osalta työehdot ja ‑olot, jotka siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan, vahvistetaan:

–        laein, asetuksin tai hallinnollisin määräyksin

ja/tai

–        8 kohdassa tarkoitetulla tavalla yleisesti sovellettaviksi julistetuin työehtosopimuksin tai välitystuomioin siltä osin kuin ne koskevat jotain liitteessä tarkoitettua toimintaa:

– –

b)      palkallisten vuosilomien vähimmäiskesto

– –

d)      erityisesti tilapäistä työvoimaa välittävien yritysten käyttöön asettamia työntekijöitä koskevat ehdot

– –

– –”

5        Direktiivin 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Yhteistyö tietojen toimittamisessa”, säädetään seuraavaa:

”1.      Jäsenvaltioiden on nimettävä tämän direktiivin täytäntöönpanoa varten kansallisen lainsäädäntönsä ja/tai käytäntönsä mukaisesti yksi tai useampi yhteysvirasto taikka yksi tai useampi toimivaltainen kansallinen taho.

2.      Jäsenvaltioiden on säädettävä tai määrättävä yhteistyöstä niiden viranomaisten kesken, jotka kansallisen lainsäädännön mukaan ovat toimivaltaisia valvomaan 3 artiklassa tarkoitettuja työehtoja ja ‑oloja. Tähän yhteistyöhön kuuluu erityisesti vastaaminen kyseisten viranomaisten perusteltuihin keskinäisiin tiedonsaantipyyntöihin, jotka koskevat valtiosta toiseen tapahtuvaa työntekijöiden käyttöön asettamista, myös ilmeisiä väärinkäytöksiä tai mahdollisesti laitonta valtioiden välillä harjoitettua toimintaa.

– –”

 Kansallinen lainsäädäntö

6        Saksan liittotasavallalle tiedoksi annetussa perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä työntekijöiden lähettämistä koskevat säännökset sisältyivät tässä jäsenvaltiossa AEntG:hen.

7        AEntG:n 1 §:n 1 momentin mukaan rakennusalan yleissitovia työehtosopimuksia, jotka koskevat vuosiloman kestoa, loma-ajan palkkaa ja ylimääräistä lomarahaa, sovelletaan toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneisiin työnantajiin, jotka lähettävät työntekijöitä Saksaan.

8        AEntG:n 1 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”Yleissitovaksi todetun työehtosopimuksen määräykset, joissa määrätään työmarkkinaosapuolten yhteisten rahastojen perimistä maksuista ja myöntämistä etuuksista, jotka liittyvät 1 momentissa tarkoitettuihin lomaoikeuksiin, ulotetaan koskemaan ulkomaille sijoittautunutta työnantajaa ja sen niitä työntekijöitä, jotka kuuluvat tämän työehtosopimuksen alueelliseen soveltamisalaan, siltä osin kuin tässä sopimuksessa tai jossakin muussa määräyksessä taataan, että

1.      ulkomaalaisen työnantajan ei tarvitse suorittaa maksuja samanaikaisesti sekä tämän lain nojalla että vastaavalle elimelle siinä jäsenvaltiossa, jossa sen yrityksellä on kotipaikka ja

2.      työmarkkinamenettelyssä sovitaan siitä, että suoritukset, jotka ulkomaalainen työnantaja on jo tehnyt sen palkattujen työtekijöiden lakiin, työehtosopimukseen tai sopimukseen perustuvien lomaoikeuksien täyttämiseksi, otetaan huomioon.

– –”

9        AEntG:n 2 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”Ulkomaille sijoittautuneen työnantajan on säilytettävä Saksassa saksankielisinä asiakirjat, joita 1 §:n 1 momentin toisen virkkeen, 1 §:n 2 a momentin toisen virkkeen ja 1 §:n 3 a momentin viidennen virkkeen mukaisten oikeudellisten velvoitteiden noudattamisen valvonta edellyttää, koko sen ajan, jonka työntekijä tosiasiallisesti työskentelee tämän lain soveltamisalalla ja ainakin koko työurakan keston ajan, ei kuitenkaan yli kahta vuotta, siten, että asiakirjat ovat valvontaviranomaisten pyynnöstä esitettävissä työmaalla.”

10      AEntG:n 3 §:n 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Ulkomaisen tilapäistyövoimaa välittävän yrityksen, joka asettaa yhden tai useampia työntekijöitä toisen yrityksen käyttöön tämän lain soveltamisalalla on – – tehtävä toimivaltaisille tulliviranomaisille ennen kunkin työurakan aloittamista kirjallisesti saksan kielellä ilmoitus, jossa mainitaan seuraavat tiedot:

1.      tämän lain soveltamisalalla käyttöön asetettujen työntekijöiden sukunimi, etunimi ja syntymäaika

2.      käyttöön asettamisen alkamis‑ ja päättymisajankohta

3.      työskentelypaikka (työmaa)

– –”

 Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely

11      Tutkittuaan useita kanteluja komissio kiinnitti 12.11.1998 päivätyllä virallisella huomautuksella sekä 17.8.1999 päivätyllä täydentävällä virallisella huomautuksella Saksan viranomaisten huomion siihen, että tietyt AEntG:n säännökset eivät olleet yhteensopivia EY 59 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 49 artikla) kanssa.

12      Koska Saksan liittotasavallan 8.3., 4.5. ja 25.10.1999 päivätyissä kirjeissä esittämät selitykset eivät tyydyttäneet komissiota, komissio osoitti 25.7.2001 kyseiselle jäsenvaltiolle perustellun lausunnon, jossa se kehotti tätä toteuttamaan kyseisen lausunnon noudattamisen edellyttämät toimenpiteet kahden kuukauden määräajassa lausunnon tiedoksiantamisesta.

13      Saksan liittotasavalta esitti komissiolle perusteltua lausuntoa koskevat huomautuksensa 1.10.2001, 10.12.2001, 3.2.2003 ja 4.12.2003 päivätyillä kirjeillä. Saksan liittotasavalta toimitti 23.1.2004 komissiolle AEntG:stä version, jota oli muutettu nykyaikaisista palvelusuorituksista työmarkkinoilla 23.12.2003 annetulla kolmannella lailla (Drittes Gesetz für moderne Dienstleistungen am Arbeitsmarkt) (BGBl. 2003 I, s. 2848).

14      Todettuaan, että vain osa alun perin havaituista yhteisön oikeuden vastaisuuksista oli korjaantunut AEntG:n muutoksen johdosta, komissio päätti nostaa nyt käsiteltävänä olevan kanteen.

 Kanne

 Tutkittavaksi ottaminen

15      Saksan hallitus esittää kanteen tutkittavaksi ottamisen osalta neljä oikeudenkäyntiväitettä, jotka perustuvat siihen, että EY 49 artikla on valittu määräykseksi, jonka perusteella AEntG:n yhteisön oikeuden mukaisuutta arvioidaan, siihen, että oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely kesti liian pitkään, siihen, että kannekirjelmä ei ole täsmällinen, ja siihen, että komission esittämää ensimmäistä kanneperustetta on muutettu.

 EY 49 artiklan valitseminen määräykseksi, jonka perusteella AEntG:n yhteisön oikeuden mukaisuutta arvioidaan

16      Saksan viranomaiset katsovat, että kysymyksessä olevia AEntG:n säännöksiä olisi tarkasteltava ensisijaisesti direktiivin 96/71 valossa, joka koskee erityisesti palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvaa työntekijöiden lähettämistä työhön. Komission olisi sen mukaan erityisesti tullut näyttää toteen, että Saksan liittotasavalta on pannut kyseisen direktiivin virheellisesti täytäntöön tai että mainittuja säännöksiä ei sovelleta direktiivin mukaisesti.

17      Tältä osin on muistettava, että direktiivillä 96/71 pyritään sovittamaan jäsenvaltioiden lainsäädäntöä yhteen siten, että laaditaan luettelo niistä kansallisista säännöistä, joita jäsenvaltion on sovellettava sellaisiin toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneisiin yrityksiin, jotka lähettävät työntekijöitä sen alueelle rajat ylittävän palvelujen tarjoamisen yhteydessä.

18      Kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta nämä yritykset takaavat työhön lähetetylle työntekijälle samassa artiklassa tarkoitettujen seikkojen osalta työehdot ja ‑olot, jotka siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan, vahvistetaan.

19      Direktiivillä 96/71 ei kuitenkaan ole yhdenmukaistettu näiden kansallisten sääntöjen aineellista sisältöä (ks. vastaavasti komission neuvostolle, Euroopan parlamentille, Euroopan talous‑ ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle 25.7.2003 antama tiedonanto KOM(2003) 458 lopullinen, s. 7). Jäsenvaltiot voivat näin ollen vapaasti määritellä tämän sisällön perustamissopimuksia ja yhteisön oikeuden yleisiä periaatteita noudattaen – käsiteltävänä olevassa asiassa siis myös EY 49 artiklaa noudattaen.

20      Komissio katsoo kanteessaan, että AEntG:n 1 §:n 3 momentti, 2 § ja 3 §:n 2 momentti eivät ole yhteensopivia perustamissopimuksen kanssa, koska kyseisissä säännöksissä rajoitetaan palvelujen tarjoamisen vapautta yhteisössä tavalla, joka ei ole sallittu.

21      On riidatonta, että EY 49 artiklassa kielletään tämän perusvapauden rajoitukset. Komissio on siis perustellusti vedonnut tähän artiklaan riitauttaakseen riidanalaisten säännösten yhteensopivuuden yhteisön oikeuden kanssa.

22      Tästä seuraa, että Saksan liittotasavallan esittämä ensimmäinen oikeudenkäyntiväite on hylättävä.

Oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn liian pitkä kesto

23      Saksan liittotasavalta katsoo, että kanne on jätettävä tutkimatta niiden komission syyksi luettavien viivästysten vuoksi, jotka ovat vaikuttaneet tähän jäsenyysvelvoitteiden jättämistä koskevaan menettelyyn. Vaikka komission sille osoittama virallinen huomautus lähetettiin 12.11.1998, komissio nosti kanteensa vasta 29.11.2004 eli yli kuusi vuotta tämän kirjeen lähettämisen jälkeen. Saksan liittotasavalta katsoo, että näistä viivästyksistä johtunut laiminlyönti merkitsee, että komissio ei yhtäältä ole noudattanut velvollisuuttaan noudattaa kohtuullista määräaikaa ja että komissio ei toisaalta ole kunnioittanut oikeusvarmuuden vaatimusta, johon tämä jäsenvaltio ja työntekijät, joita AEntG:llä suojataan, voivat vedota.

24      Saksan viranomaisten mukaan komission olisi pitänyt nopeuttaa menettelyn kulkua, ja sillä olisi ollut tähän valta. Yhteisöjen tuomioistuin on menettelyn alkamisen jälkeen antanut useita tuomioita, jotka koskevat työntekijöiden lähettämistä yleisesti sekä tuomion, joka erityisesti koskee AEntG:tä (ks. yhdistetyt asiat C‑49/98, C‑50/98, C‑52/98–C‑54/98 ja C‑68/98–C‑71/98, Finalarte ym., tuomio 25.10.2001, Kok. 2001, s. I‑7831). Näiden tuomioiden perusteella käsiteltävänä oleva asia olisi pitänyt voida saattaa nopeammin päätökseen.

25      Tältä osin on kuitenkin muistettava yhtäältä, että EY 226 artiklan mukaisen oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn tarkoituksena on antaa asianomaiselle jäsenvaltiolle yhtäältä tilaisuus täyttää yhteisön oikeuden mukaiset velvoitteensa ja toisaalta tilaisuus puolustautua asianmukaisesti komission esittämiä väitteitä vastaan (ks. mm. asia C‑475/98, komissio v. Itävalta, tuomio 5.11.2002, Kok. 2002, s. I‑9797, 35 kohta).

26      Toisaalta on syytä todeta, että yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 226 artiklan oikeussääntöjä sovellettaessa komissio ei ole sidottu tiettyjen määräaikojen noudattamiseen; poikkeuksen muodostaa tilanne, jossa perustamissopimuksen tässä määräyksessä tarkoitetun oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn liian pitkä kesto on omiaan vaikeuttamaan kyseisen valtion mahdollisuuksia osoittaa vääriksi komission väitteet ja perustelut ja siten omiaan loukkaamaan puolustautumisoikeuksia. Asianomaisen jäsenvaltion on näytettävä, että asianlaita on tällainen (asia C‑96/89, komissio v. Alankomaat, tuomio 16.5.1991, Kok. 1991, s. I‑2461, 15 ja 16 kohta; asia C‑207/97, komissio v. Belgia, tuomio 21.1.1999, Kok. 1999, s. I‑275, 25 kohta ja em. asia komissio v. Itävalta, tuomion 36 kohta).

27      Ilman että on tarpeen tutkia, onko Saksan liittotasavallalle osoitetun virallisen huomautuksen ja nyt käsiteltävänä olevan kanteen nostamisen välillä kulunutta aikaa pidettävä tässä tapauksessa liian pitkänä, kun otetaan huomioon yhteisöjen tuomioistuimen antamat työntekijöiden lähettämistä koskevat tuomiot, on todettava, että tämä jäsenvaltio ei ole vedonnut siihen, että oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn kesto olisi aiheuttanut sen, että puolustautumisoikeuksia olisi loukattu, eikä se ole esittänyt mitään muutakaan seikkaa, joka voisi merkitä tällaista loukkausta.

28      Saksan hallituksen esittämä toinen oikeudenkäyntiväite on näin ollen hylättävä.

Kannekirjelmä ei ole täsmällinen

29      Saksan hallitus katsoo, että kanne on jätettävä tutkimatta, koska kannekirjelmässä ei esitetä selvästi niitä perusteita, joista yhteisöjen tuomioistuimen halutaan lausuvan. Erityisesti komissio ei esitä, onko sen tarkoitus riitauttaa ainoastaan AEntG:n säännökset sellaisenaan vai myös se tapa, jolla Saksan hallinto‑ ja oikeusviranomaiset ovat soveltaneet niitä konkreettisissa tapauksissa.

30      Tältä osin on todettava, että työjärjestyksen 38 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan kanteessa on mainittava muun muassa oikeudenkäynnin kohde ja yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista. Tästä seuraa, että komission on EY 226 artiklaan perustuvassa kanteessa esitettävä väitteet riittävän täsmällisesti ja ymmärrettävästi, jotta jäsenvaltio voi valmistella puolustuksensa ja jotta yhteisöjen tuomioistuin voi tutkia, onko jäsenyysvelvoitteita jätetty noudattamatta väitetyllä tavalla (ks. vastaavasti asia C‑347/88, komissio v. Kreikka, tuomio 13.12.1990, Kok. 1990, s. I‑4747, 28 kohta ja asia C‑98/04, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, tuomio 4.5.2006, Kok. 2006, s. I‑4003, 18 kohta).

31      Käsiteltävänä olevassa tapauksessa komission kanteen perusteluista ja vaatimuksista ilmenee riittävän selvästi ja täsmällisesti, että se koskee AEntG:n 1 §:n 3 momentin, 2 §:n ja 3 §:n 2 momentin yhteensopivuutta EY 49 artiklan kanssa. Kanne on tämän vuoksi yksiselitteinen.

32      Näin ollen Saksan hallituksen esittämä kolmas oikeudenkäyntiväite on hylättävä.

 Ensimmäisen kanneperusteen kohteen muuttaminen

33      Saksan hallitus väittää, että ensimmäinen kanneperuste on jätettävä tutkimatta, koska se on muotoiltu eri tavoin perustellussa lausunnossa ja kannekirjelmässä.

34      Yhtäältä komissio on sen mukaan todennut perustellussa lausunnossa, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut EY 49 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se on velvoittanut ulkomaiset yritykset suorittamaan maksuja saksalaiseen rakennusteollisuuden lomarahastoon, ”vaikka ne ovat edelleen velvollisia maksamaan lomapalkkaa suoraan palkatuille työntekijöilleen sijoittautumisvaltiossa”. Toisaalta komissio on sen mukaan todennut kannekirjelmässä, että perustamissopimusta on rikottu sen vuoksi, että ulkomaisten yritysten on suoritettava maksuja kyseiseen rahastoon, ”vaikka [näiden yritysten] työntekijöille on jo annettu pääasiallisesti vastaava suoja sen valtion lainsäädännössä, johon työnantaja on sijoittautunut”. Sen mukaan komissio on näin muuttanut ja laajentanut oikeudenkäynnin kohdetta.

35      Komissio vastaa tähän, että perustellun lausunnon päätösosan ja kannekirjelmän vaatimusten erilainen muotoilu ei ole merkinnyt oikeudenkäynnin kohteen minkäänlaista muuttamista.

36      Tältä osin yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan on niin, että EY 226 artiklan nojalla nostetun kanteen kohde rajataan kyseisessä määräyksessä tarkoitetussa oikeudenkäyntiä edeltävässä menettelyssä ja että komission perustellun lausunnon ja kanteen on tästä syystä perustuttava yhdenmukaisiin väitteisiin (ks. asia C‑105/91, komissio v. Kreikka, tuomio 17.11.1992, Kok. 1992, s. I‑5871, 12 kohta ja asia C‑11/95, komissio v. Belgia, tuomio 10.9.1996, Kok. 1996, s. I‑4115, 73 kohta).

37      Tämä vaatimus ei voi kuitenkaan merkitä sitä, että virallisessa huomautuksessa, perustellussa lausunnossa ja kannekirjelmässä esitettyjen vaatimusten pitäisi aina olla täysin yhteneviä, kun oikeudenkäynnin kohdetta ei ole laajennettu tai muutettu (asia C‑191/95, komissio v. Saksa, tuomio 29.9.1998, Kok. 1998, s. I‑5449, 56 kohta ja asia C‑358/01, komissio v. Espanja, tuomio 6.11.2003, Kok. 2003, s. I‑13145, 28 kohta).

38      Käsiteltävänä olevassa tapauksessa perustellusta lausunnosta ilmenee, että komission oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn aikana esittämä arvostelu koski sitä, että ulkomaalaisille yrityksille AEntG:n 1 §:n 3 momentissa asetettu velvollisuus suorittaa maksuja saksalaiseen lomarahastoon johti lomakorvausten maksamiseen kahteen kertaan sijoittautumisjäsenvaltiossa ja lähettämisvaltiossa ja että nämä yritykset vapautuivat tästä kaksinkertaisesta maksuvelvollisuudesta vain siinä tapauksessa, että sijoittautumisjäsenvaltiossa oli Saksan rahastoa vastaavaa rahasto. Komissio arvostelee myös kannekirjelmässään Saksaan työntekijöitä lähettävälle työnantajalle aiheutuvaa kaksinkertaista taloudellista rasitetta samoin kuin sitä, että AEntG:n 1 §:n 3 momentissa maksuvelvollisuudesta myönnettävä vapautus on muotoiltu liian suppeasti.

39      Näin ollen on todettava, että komissio ei ole laajentanut tai muuttanut kanteen kohdetta eikä se siis ole rikkonut EY 226 artiklaa.

40      Tästä seuraa, että myös Saksan hallituksen esittämä neljäs oikeudenkäyntiväite on hylättävä ja komission kanne on otettava tutkittavaksi.

 Asiakysymys

 Velvollisuus suorittaa maksuja saksalaiseen lomarahastoon (AEntG:n 1 §:n 3 momentti)

 Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

41      Komissio katsoo, että vapautus AEntG:n 1 §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen mukaisesta velvollisuudesta on muotoiltu liian suppeasti, joten se voi Saksaan työntekijöitä lähettävän työnantajan osalta johtaa kaksinkertaiseen taloudelliseen rasitteeseen, joka ei ole yhteensopiva EY 49 artiklan kanssa. Komission mukaan AEntG:n tulisi vapauttaa toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneet työntekijöitä lähettävät yritykset maksuvelvollisuudesta paitsi siinä tapauksessa, että on taattu, että ne suorittavat maksuja jo vastaavaan järjestelmään sijoittautumisjäsenvaltiossa, myös siinä tapauksessa, että kun tässä jäsenvaltiossa on lainsäädäntöä, joka – vaikka se ei perustukaan työnantajan suorittamiin maksuihin – tarjoaa työntekijälle vuosiloman osalta Saksan lainsäädännön mukaista vastaavan suojan.

42      Saksan hallitus vastaa tähän, että komissio ei ole esittänyt konkreettisia seikkoja osoittaakseen, että AEntG:n 1 §:n 3 momentti on perustamissopimuksen vastainen. Se lisää, että kansalliset viranomaiset ja tuomioistuimet soveltavat tätä säännöstä yhteisön oikeudesta johtuvien velvollisuuksien mukaisesti.

43      Sen välttämiseksi, että johonkin toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille yrityksille aiheutuu kaksinkertainen taloudellinen rasite, Saksan liittotasavalta on ryhtynyt käytännölliseen rajat ylittävään yhteistyöhön muiden jäsenvaltioiden kanssa ja peräti tehnyt joidenkin niistä kanssa kahdenvälisiä sopimuksia, joissa vastavuoroisesti tunnustetaan kansalliset vuosilomajärjestelmät.

44      Saksan hallitus toteaa lisäksi, että saksalaiset tuomioistuimet ja erityisesti Bundesarbeitsgericht ovat aina noudattaneet yhteisöjen tuomioistuimen vahvistamia työntekijöiden lähettämistä työhön koskevia periaatteita. Sen lisäksi, että ne tutkivat, onko olemassa kahdenvälinen sopimus, ne ovat aina valvoneet, että lähetetty työntekijä saa Saksan lainsäädännön mukaiset vuosilomaa koskevat edut siten, että Saksan lainsäädäntöä sovelletaan vain, jos tämä tuottaa työntekijälle tosiasiallista etua siihen verrattuna, että häneen sovellettaisiin sen jäsenvaltion voimassa olevaa lainsäädäntöä, josta hän on lähtöisin.

 Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta

45      Ensiksi on todettava, että AEntG:n 1 §:n 3 momentin ensimmäisessä virkkeessä ulkomaiset työnantajat velvoitetaan suorittamaan maksuja saksalaiseen lomarahastoon siltä osin kuin niiden ei ole suoritettava maksuja samanaikaisesti sekä tähän rahastoon että vastaavalle elimelle siinä jäsenvaltiossa, jossa sen yrityksellä on kotipaikka (1 kohta), ja että maksut, jotka ulkomaalainen työnantaja on jo suorittanut täyttääkseen palkattujen työtekijöidensä lakiin, työehtosopimukseen tai sopimukseen perustuvia lomaoikeuksia, otetaan huomioon (2 kohta).

46      On myös muistettava, että yhteisöjen tuomioistuin on jo lausunut tämän AEntG:n säännöksen yhteensopivuudesta perustamissopimuksen kanssa edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Finalarte ym. antamassaan tuomiossa. Yhteisöjen tuomioistuin korosti etenkin kyseisen tuomion 45, 49 ja 53 kohdassa, että AEntG:n 1 §:n 3 momentin yhteensopivuus yhteisön oikeuden kanssa riippuu kahdesta edellytyksestä, joiden toteutumisen valvominen on kansallisen tuomioistuimen tehtävä. Kansallisen tuomioistuimen on siis tutkittava, annetaanko vuosilomaa koskevalla Saksan lainsäädännöllä todellista lisäsuojaa muualle kuin Saksaan sijoittautuneiden palvelujen tarjoajien lähettämille työntekijöille ja onko tämän lainsäädännön soveltaminen oikeassa suhteessa työntekijöiden sosiaalista suojelua koskevan tavoitteen toteuttamiseksi.

47      On riidatonta, että tässä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä komission tehtävänä on tutkia, täyttyvätkö nämä edellytykset, ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle kaikki tarvittavat seikat sen tutkimiseksi, onko kyseinen säännös yhteensopiva EY 49 artiklan kanssa.

48      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 226 artiklaan perustuvassa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä komission on näytettävä toteen väitteensä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisestä. Sen tehtävänä on toimittaa yhteisöjen tuomioistuimelle tarvittavat tiedot, jotta tämä voi todeta jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen, eikä komissio tällöin voi nojautua minkäänlaisiin olettamiin (ks. mm. asia C‑62/89, komissio v. Ranska, tuomio 20.3.1990, Kok. 1990, s. I‑925, 37 kohta ja asia C‑341/02, komissio v. Saksa, tuomio 14.4.2005, Kok. 2005, s. I‑2733, 35 kohta).

49      Lisäksi on muistutettava, että yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten merkitystä on arvioitava ottaen huomioon kansallisten tuomioistuinten niitä koskeva tulkinta (ks. erityisesti asia C‑382/92, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, tuomio 8.6.1994, Kok. 1994, s. I‑2435, Kok. Ep. XV, s. I‑205, 36 kohta ja asia C‑300/95, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, tuomio 29.5.1997, Kok. 1997, s. I‑2649, 37 kohta).

50      On todettava, että komissio ei ole käsiteltävänä olevassa tapauksessa esittänyt tarvittavia seikkoja sen tutkimiseksi, onko AEntG:n 1 §:n 3 momentti yhteensopimaton EY 49 artiklan kanssa. Se on pelkästään tulkinnut kyseisen AEntG:n säännöksen 1 kohtaa sanamuodon mukaisesti lausumatta mitään siitä, täyttyvätkö tämän tuomion 46 kohdassa mainitut, yhdistetyissä asioissa Finalarte ym. annetussa tuomiossa asetetut kaksi edellytystä. Komissio ei myöskään ole esittänyt kanteensa tueksi mitään argumentaatiota tai vedonnut kansallisten tuomioistuinten ratkaisuihin tai muihin seikkoihin sen osoittamiseksi, että toisin kuin Saksan viranomaiset väittävät AEntG:n 1 §:n 3 momenttia käytännössä sovellettaisiin tai tulkittaisiin tavalla, joka ei ole yhteensopiva yhteisön oikeuden kanssa.

51      Komission mukaan sen AEntG:n 1 §:n 3 momentin 1 kohdan sanamuodon mukaista tulkintaa tukee kuitenkin Tanskan lainsäädännöstä otettu esimerkki. Tanskassa lomaan liittyviä suorituksia työntekijälle ei maksa saksalaista lomarahastoa vastaava elin. Niinpä jos työnantaja itse ei suorita mitään maksuja, työntekijä voi aina saada suorituksen työntekijöiden ammattiliitolta. Tällaisen takeen olemassaolosta huolimatta Tanskaan sijoittautuneen työnantajan, joka lähettää työntekijöitä Saksaan, olisi kuitenkin suoritettava maksuja saksalaiseen rahastoon. Komission mukaan tämän maksuvelvollisuuden on voinut välttää vain kansallisten vuosilomajärjestelmien vastavuoroista tunnustamista koskevan hallinnollisen sopimuksen nojalla, joka on tehty Tanskan kuningaskunnan ja Saksan liittotasavallan välillä. Oikeusvarmuuden periaate kieltää kuitenkin sen, että perustamissopimuksesta johtuvat oikeudet olisivat riippuvaisia hallinnollisten sopimusten tekemisestä.

52      Tätä argumentaatiota ei kuitenkaan voida hyväksyä. Asiakirja-aineistosta ilmenee, että Tanskassa on saksalaista lomarahastoa vastaava Arbejdsmarkedets Feriefond (vuosilomarahasto) ja että AEntG:n 1 §:n 3 momentin ensimmäinen virke, sellaisena kuin sitä sovelletaan kyseisen hallinnollisen sopimuksen nojalla, vapauttaa tähän rahastoon maksuja suorittavat tanskalaiset yritykset velvollisuudesta suorittaa maksuja saksalaiseen rahastoon.

53      Lisäksi vaikka oikeusvarmuuden vaatimus onkin esteenä sille, että yksityisten yhteisön oikeuteen perustuvien oikeuksien käyttö tehdään riippuvaiseksi kansallisissa hallinnollisissa säännöissä vahvistetuista edellytyksistä ja rajoituksista (ks. vastaavasti asia C‑306/91, komissio v. Italia, tuomio 28.4.1993, Kok. 1993, s. I‑2133, 14 kohta ja asia C‑354/98, komissio v. Ranska, tuomio 8.7.1999, Kok. 1999, s. I‑4927, 11 kohta), on kuitenkin todettava, että työntekijöiden rajat ylittävän lähettämisen tapauksissa mahdollisesti esiintyviä ongelmia kansallisten vuosilomajärjestelmien vertailussa ei pystytä ratkaisemaan – kun alalla ei ole toteutettu yhdenmukaistamista – ilman jäsenvaltioiden viranomaisten tehokasta yhteistyötä (ks. vastaavasti komission neuvostolle, Euroopan parlamentille, Euroopan talous‑ ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle 25.7.2003 antama tiedonanto). Tällaisten järjestelmien vastavuoroisen tunnustamisen turvaamiseen pyrkivien hallinnollisten sopimusten tekeminen kuuluu tähän yhteistyöhön ja yleisemmin jäsenvaltioiden välisen lojaalin yhteistyön velvoitteen piiriin yhteisön oikeuden kattamilla aloilla.

54      Näin ollen on todettava, että komissio ei ole näyttänyt toteen, että ulkomaalaisten yritysten olisi suoritettava maksuja saksalaiseen lomarahastoon myös silloin, kun näiden yritysten työntekijöille on jo annettu vastaava suoja sen valtion lainsäädännössä, joihin nämä yritykset ovat sijoittautuneet.

55      Komission ensimmäinen kanneperuste on siis hylättävä.

 Velvollisuus säilyttää työmaalla tietyt asiakirjat saksankielisinä (AEntG:n 2 §:n 3 momentti)

 Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

56      Komission mukaan ulkomaisten yritysten velvollisuus käännättää saksaksi kaikki AEntG:n 2 §:n 3 momentin mukaan vaadittavat asiakirjat eli työsopimus (tai direktiivin 91/533 mukainen vastaava asiakirja), palkkalaskelma, työaikatodistus, todistus suoritetuista palkanmaksuista ja kaikki muut asiakirjat, joita Saksan viranomaiset vaativat, on EY 49 artiklassa taatun palvelujen tarjoamisen vapauden perusteeton ja suhteeton rajoitus.

57      Siltä osin kuin kysymys on tämän AEntG:n säännöksen perusteettomuudesta, komissio toteaa, että yhteisöjen tuomioistuin on yhdistetyissä asioissa C‑369/96–C‑376/96, Arblade ym. 23.11.1999 antamassaan tuomiossa todennut, että ulkomaisten yritysten velvollisuutta säilyttää asiakirjoja vastaanottavan jäsenvaltion alueella ei voida perustella sillä, että yleisesti helpotettaisiin tämän jäsenvaltion viranomaisten valvontatehtävää. Komissio katsoo, että jos tätä velvollisuutta ei voida perustella mainitulla tarkoituksella, vähintään yhtä rajoittava velvollisuus käännättää kaikki kysymyksessä olevat asiakirjat on yhtä vähän perusteltavissa.

58      Kysymyksessä olevan säännön oikeasuhteisuuden osalta komissio toteaa niin ikään edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Arblade ym. annettuun tuomioon viitaten, että näiden asiakirjojen käännättämistä koskeva yleinen velvollisuus on tullut tarpeettomaksi direktiivin 96/71 4 artiklan mukaisen jäsenvaltioiden yhteistyöjärjestelmän myötä.

59      Saksan liittotasavalta, jota Ranskan tasavalta tukee, katsoo, että AEntG:n 2 §:n 3 momentin mukainen käännättämisvelvollisuus on yhteensopiva EY 49 artiklan kanssa.

60      Saksan viranomaisten mukaan tämä velvollisuus on perusteltu sillä, että on välttämätöntä mahdollistaa AEntG:stä johtuvien oikeudellisten velvollisuuksien noudattamisen tehokas valvonta ja siis varmistaa työntekijöiden tehokas suojelu. Valvontaviranomaisten on pystyttävä lukemaan ja ymmärtämään kyseiset asiakirjat, minkä vuoksi ne on käännätettävä. Valvonnan tehokkuus ei saa olla riippuvainen asianomaisia työmaita valvovien viranomaisten kielitaidosta.

61      Saksan ja Ranskan hallitukset lisäävät, että edellä mainitun yhdistetyissä asioissa Arblade ym. annetun tuomion perusteella ei voida suoraan tehdä päätelmiä AEntG:n 2 §:n 3 momentin perusteltavuudesta tai oikeasuhteisuudesta.

62      Kyseiset hallitukset katsovat, että direktiivin 96/71 4 artiklan mukainen kansallisten viranomaisten välinen yhteistyö ei voi korvata ulkomaalaisille työnantajille asetettua käännättämisvelvollisuutta.

 Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta

63      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 49 artiklassa ei ainoastaan kielletä toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen palvelujen tarjoajan syrjintää kansalaisuuden perusteella, vaan siinä edellytetään myös kaikkien rajoitusten poistamista, vaikka niitä sovellettaisiin erotuksetta sekä kotimaisiin palvelujen tarjoajiin että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin, jos näillä rajoituksilla estetään toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen, siellä vastaavanlaisia palveluja lainmukaisesti tarjoavan henkilön toiminta, haitataan tätä toimintaa tai tehdään se vähemmän houkuttelevaksi (ks. asia C‑76/90, Säger, tuomio 25.7.1991, Kok. 1991, s. I‑4221, 12 kohta; asia C‑272/94, Guiot, tuomio 28.3.1996, Kok. 1996, s. I‑1905, 10 kohta ja asia C‑244/04, komissio v. Saksa, tuomio 19.1.2006, Kok. 2006, s. I‑885, 30 kohta).

64      Silloinkin, kun alaa ei ole yhdenmukaistettu, palvelujen tarjoamisen vapautta perustamissopimuksen mukaisena perustavanlaatuisena periaatteena voidaan rajoittaa vain säännöksillä, joita voidaan perustella yleistä etua koskevilla pakottavilla syillä ja joita sovelletaan kaikkiin vastaanottavassa jäsenvaltiossa toimiviin henkilöihin tai yrityksiin, silloin kun tätä etua ei suojella palvelujen tarjoajaan sen sijoittautumisvaltiossa sovellettavin säännöksin (ks. erityisesti em. yhdistetyt asiat Arblade ym., tuomion 34 ja 35 kohta; asia C‑164/99, Portugaia Construçoes, tuomio 24.1.2002, Kok. 2002, s. I‑787, 19 kohta ja asia C‑445/03, komissio v. Luxemburg, tuomio 21.10.2004, Kok. 2004, s. I‑10191, 21 kohta).

65      Sen, että jäsenvaltion kansallisia säännöksiä sovelletaan muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin, on oltava omiaan takaamaan niillä tavoiteltavan päämäärän toteuttaminen, eikä se saa ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi (ks. erityisesti em. asia Säger, tuomion 15 kohta; asia C‑19/92, Kraus, tuomio 31.3.1993, Kok. 1993, s. I‑1663, Kok. Ep. XIV, s. I-177, 32 kohta ja asia C‑55/94, Gebhard, tuomio 30.11.1995, Kok. 1995, s. I‑4165, 37 kohta).

66      Käsiteltävänä olevassa tapauksessa AEntG:n 2 §:n 3 momentista seuraa, että kun muualle kuin Saksaan sijoittautunut työnantaja työllistää työntekijöitä tässä jäsenvaltiossa, hänen on säilytettävä tietyt asiakirjat saksankielisinä koko sen ajan, jonka lähetetty työntekijä tosiasiallisesti työskentelee, ja ainakin koko työurakan keston ajan, kuitenkin siten, että tämä velvoite ei kestä yli kahta vuotta, sillä tavoin, että asiakirjat ovat valvontaviranomaisten pyynnöstä esitettävissä työmaalla. Kuten Saksan hallitus on täsmentänyt istunnossa – komission tätä kiistämättä – kyseiset asiakirjat ovat työsopimus, palkkalaskelma, työaikatodistus ja todistus suoritetuista palkanmaksuista.

67      Kun otetaan huomioon, että alalla ei ole toteutettu yhdenmukaistamistoimenpiteitä, on sen arvioimiseksi, onko komission toinen kanneperuste perusteltu, tutkittava ensiksi, rajoittavatko AEntG:n tässä säännöksessä asetetut vaatimukset palvelujen tarjoamisen vapautta, ja tämän jälkeen, ovatko tällaiset rajoitukset kyseisellä alalla perusteltuja yleisen edun mukaisista pakottavista syistä. Jos vastaus tähän on myöntävä, on lopuksi tutkittava, voidaanko sama tulos saavuttaa vähemmän rajoittavilla säännöillä.

68      Ensiksi on todettava, että koska kyseisessä säännöksessä asetetaan velvollisuus käännättää kysymyksessä olevat asiakirjat saksaksi, säännös rajoittaa palvelujen tarjoamisen vapautta.

69      Tällaisesta velvollisuudesta aiheutuu kustannuksia ja ylimääräisiä hallinnollisia ja taloudellisia rasitteita johonkin toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille yrityksille, joten viimeksi mainittuja ei kohdella kilpailun näkökulmasta yhdenvertaisesti vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden työnantajien kanssa, mistä syystä nämä saattavat luopua palvelujen tarjoamisesta tässä jäsenvaltiossa.

70      Toiseksi on kuitenkin todettava, että AEntG:n 2 §:n 3 momentilla on yleisen edun mukainen tavoite, joka liittyy rakennusalan työntekijöiden suojeluun ja sen noudattamisen valvontaan. Yhteisöjen tuomioistuin on jo tunnustanut tämän tavoitteen sellaiseksi pakottavaksi syyksi, jonka vuoksi tällaiset palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset ovat perusteltuja (ks. yhdistetyt asiat 62/81 ja 63/81, Seco et Desquenne & Giral, tuomio 3.2.1982, Kok. 1982, s. 223, Kok. Ep. VI, s. 311, 14 kohta; asia C‑113/89, Rush Portuguesa, tuomio 27.3.1990, Kok. 1990, s. I‑1417, Kok. Ep. X, s. 407, 18 kohta; em. asia Guiot, tuomion 18 kohta ja em. yhdistetyt asiat Arblade ym., tuomion 51 kohta).

71      Koska AEntG:n 2 §:n 3 momentissa vaaditaan, että työmaalla on säilytettävä kysymyksessä olevat asiakirjat vastaanottavan jäsenvaltion kielellä, sillä pyritään mahdollistamaan se, että tämän valtion toimivaltaiset viranomaiset voivat suorittaa työskentelypaikalla tarvittavaa valvontaa sen varmistamiseksi, että työntekijöiden suojelua koskevia kansallisia säännöksiä, erityisesti palkkausta ja työaikaa koskevia säännöksiä, noudatetaan. Tämän tyyppinen paikan päällä suoritettava valvonta olisi käytännössä erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, jos asiakirjat voitaisiin esittää sen jäsenvaltion kielellä, johon työnantaja on sijoittautunut, koska vastaanottavan jäsenvaltion virkamiehet eivät välttämättä osaa tätä kieltä.

72      Tästä seuraa, että AEntG:n 2 §:n 3 momentissa säädetty velvollisuus on perusteltu.

73      Edellä mainittu yhdistetyissä asioissa Arblade ym. annettu tuomio ei horjuta tätä päätelmää.

74      Vaikka yhteisöjen tuomioistuin totesikin tämän tuomion 76 kohdassa, että sellaisen palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksen perustelemiseksi, joka johtuu velvollisuudesta säilyttää tiettyjä asiakirjoja sellaisen luonnollisen henkilön kotipaikassa, jolla on kotipaikka vastaanottavassa jäsenvaltiossa, ei riitä se, että tällaisten asiakirjojen olemassaolo vastaanottavan jäsenvaltion alueella on omiaan helpottamaan yleensä tämän valtion viranomaisten valvontatehtävien suorittamista, tämä kyseisen tuomion kohta koski kuitenkin työnantajalle asetettua velvollisuutta pitää toimivaltaisten viranomaisten saatavilla tiettyjä asiakirjoja silloinkin, kun kyseinen työnantaja ei enää työllistänyt työntekijöitä vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

75      Tilanne ei kuitenkaan ole tällainen käsiteltävänä olevassa tapauksessa, koska AEntG:n 2 §:n 3 momentissa asetetaan velvollisuus säilyttää asiakirjat saksankielisinä koko sen ajan, jonka lähetetyt työntekijät tosiasiallisesti työskentelevät ja ainakin koko työurakan keston ajan. Lisäksi kuten tämän tuomion 74 kohdasta ilmenee, kyseisessä säännöksessä ei pelkästään helpoteta yleensä toimivaltaisten saksalaisviranomaisten valvontatehtävää, vaan sillä pyritään tekemään käytännössä mahdolliseksi se, että nämä viranomaiset voivat suorittaa tarkastuksia työmailla.

76      Kolmanneksi on todettava, että kyseisessä säännöksessä velvoitetaan käännättämään vain neljän tyyppisiä asiakirjoja (työsopimus, palkkalaskelmat sekä työaikatodistukset ja todistukset suoritetuista palkanmaksuista), jotka eivät ole kovin pitkiä ja joiden laatimiseen käytetään yleensä vakiomuotoja. Tästä seuraa, että kun otetaan huomioon, että niistä ei aiheudu Saksaan työntekijöitä lähettävälle työnantajalle raskasta hallinnollista tai taloudellista rasitetta, AEntG:n 2 §:n 3 momentti ei mene pidemmälle kuin on välttämätöntä tavoitellun sosiaalisen suojelun päämäärän saavuttamiseksi.

77      Lopuksi on todettava, että tällä hetkellä voimassa olevan oikeuden mukaan olemassa ei ole vähemmän rajoittavia keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi.

78      Direktiivin 96/71 4 artiklassa säädetty kansallisten viranomaisten välisen järjestetyn yhteistyön ja tietojenvaihdon järjestelmä ei tee tarpeettomaksi muualle kuin Saksaan sijoittautuneille työnantajille asetettua käännättämisvelvollisuutta. Asiakirja-aineistosta ilmenee, että AEntG:ssä työnantajilta edellytetyt asiakirjat eivät ole näiden viranomaisten hallussa, joten ne eivät voi lähettää asiakirjoja käännöksineen kohtuullisessa ajassa muiden jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille.

79      Lisäksi kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 86 kohdassa, tällä hetkellä ei ole olemassa yhtään yhteisön normia, joka velvoittaisi monikielisten asiakirjojen käyttöön valtiosta toiseen tapahtuvan työntekijöiden lähettämisen yhteydessä.

80      Edellä esitetyn perusteella komission toinen kanneperuste on hylättävä.

 Ulkomaalaisten tilapäistyövoimaa välittävien yritysten velvollisuus tehdä lähetettyjen työntekijöiden työskentelypaikkaa koskeva ilmoitus (AEntG:n 3 §:n 2 momentti)

 Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

81      Komissio väittää, että ulkomaalaisille tilapäistyövoimaa välittäville yrityksille asetettu velvollisuus ilmoittaa toimivaltaisille viranomaisille paitsi työntekijän asettamisesta vastaanottavan yrityksen käyttöön, myös tämän työntekijän siirtämisestä työmaalta toiselle, vaikka tällaista lisävelvollisuutta ei ole asetettu Saksaan sijoittautuneille tilapäistyövoimaa välittäville yrityksille, on toimenpide, joka tekee palvelujen rajat ylittävän tarjoamisen vaikeammaksi kuin maan sisäisen palvelujen tarjoamisen. Komission mukaan tällaiselle erilaiselle kohtelulle ei ole mitään pätevää perustetta.

82      Saksan liittotasavalta vastaa tähän, että AEntG:n 3 §:n 2 momentin mukainen ilmoitusvelvollisuus on yhteensopiva EY 49 artiklan kanssa. Sen mukaan tämä velvollisuus on perusteltu sen vuoksi, että työntekijöiden suojelun parantamiseksi on voitava toteuttaa tehokkaita tarkastuksia. Ilmoitusvelvollisuus ei myöskään aiheuta asianomaiselle tilapäistyövoimaa lähettävälle yritykselle liiallista rasitetta.

 Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta

83      Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että palvelujen tarjoamisen vapaus merkitsee ensisijaisesti kaiken sellaisen syrjinnän poistamista, jonka kohteeksi palvelujen tarjoaja joutuu hänen kansalaisuutensa perusteella tai sen vuoksi, että hän on sijoittautunut muuhun jäsenvaltioon kuin siihen, jossa palvelu on tarkoitus suorittaa (ks. asia C‑288/89, Collectieve Antennevoorziening Gouda, tuomio 25.7.1991, Kok. 1991, s. I‑4007, Kok. Ep. XI, s. I-343, 10 kohta; asia C‑353/89, komissio v. Alankomaat, tuomio 25.7.1991, Kok. 1991, s. I‑4069, 14 kohta ja asia C‑17/92, Distribuidores Cinematográficos, tuomio 4.5.1993, Kok. 1993, s. I‑2239, Kok. Ep. XIV, s. I-191, 13 kohta).

84      Tältä osin on todettava, että AEntG:n 3 §:n 2 momentti johtaa muualle kuin Saksaan sijoittautuneiden palvelujen tarjoajien syrjintään.

85      Tässä säännöksessä asetetaan muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneille tilapäistyövoimaa välittäville yrityksille velvollisuus ilmoittaa kirjallisesti toimivaltaisille Saksan viranomaisille paitsi työntekijän Saksassa vastaanottavan yrityksen käyttöön asettamisen alkamisesta ja päättymisestä, myös tämän työntekijän työskentelypaikasta ja hänen työskentelypaikkaansa koskevista muutoksista, kun taas vastaavanlaisilla Saksaan sijoittautuneilla yrityksillä ei ole tätä lisävelvollisuutta, joka koskee aina vastaanottavaa yritystä.

86      Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että kansalliset säännökset, joita ei voida soveltaa palvelujen tarjoamiseen erottelematta niiden alkuperää, ovat yhteisön oikeuden mukaisia ainoastaan, kun ne voivat kuulua EY 46 artiklan, johon EY 55 artiklassa viitataan, kaltaisen nimenomaisen poikkeusmääräyksen alaan (ks. asia C‑260/89, ERT, tuomio 18.6.1991, Kok. 1991, s. I‑2925, Kok. Ep. XI, s. I-221, 24 kohta; em. asia Collectieve Antennevoorziening Gouda, tuomion 11 kohta ja asia C‑451/99, Cura Anlagen, tuomio 21.3.2002, Kok. 2002, s. I‑3193, 31 kohta). EY 46 artiklasta, jota on tulkittava suppeasti, seuraa, että syrjivät säännöt voivat olla perusteltuja yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen perustuvilla syillä.

87      Tältä osin on riittävää todeta, että käsiteltävänä olevassa tapauksessa Saksan hallitus ei ole vedonnut mihinkään seikkaan, joka voisi kuulua joihinkin näistä syistä.

88      Tästä seuraa, että komission kolmas kanneperuste on perusteltu.

89      Näin ollen on todettava, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut EY 49 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se on antanut AEntG:n 3 §:n 2 momentin kaltaisen säännöksen, jonka nojalla ulkomaalaisten tilapäistyövoimaa välittävien yritysten on ilmoitettava paitsi työntekijän asettamisesta vastaanottavan yrityksen käyttöön Saksassa, myös tämän työntekijän työskentelypaikkaa koskevista muutoksista.

 Oikeudenkäyntikulut

90      Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Saman työjärjestyksen 69 artiklan 3 kohdassa määrätään, että jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi tai jos siihen on muutoin erityisiä syitä, yhteisöjen tuomioistuin voi määrätä oikeudenkäyntikulut jaettaviksi asianosaisten kesken tai määrätä, että kukin vastaa omista kuluistaan.

91      Käsiteltävänä olevassa tapauksessa komissio, joka on hävinnyt kaksi kolmesta kanneperusteestaan, on velvoitettava korvaamaan kaksi kolmasosaa oikeudenkäyntikuluista, ja Saksan liittotasavalta on velvoitettava korvaamaan yksi kolmasosa oikeudenkäyntikuluista.

92      Työjärjestyksen 69 artiklan 4 kohdan mukaisesti Ranskan tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut EY 49 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se on antanut työntekijöiden lähettämisestä 26.2.1996 annetun lain (Arbeitnehmer-Entsendegesetz) 3 §:n 2 momentin kaltaisen säännöksen, jonka nojalla ulkomaalaisten tilapäistyövoimaa välittävien yritysten on ilmoitettava paitsi työntekijän asettamisesta vastaanottavan yrityksen käyttöön Saksassa, myös tämän työntekijän työskentelypaikkaa koskevista muutoksista.

2)      Kanne hylätään muilta osin.

3)      Euroopan yhteisöjen komissio velvoitetaan vastaamaan kahdesta kolmasosasta oikeudenkäyntikuluja. Saksan liittotasavalta velvoitetaan vastaamaan yhdestä kolmasosasta oikeudenkäyntikuluja.

4)      Ranskan tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Allekirjoitukset

---

* Oikeudenkäyntikieli: saksa.