Asianosaiset
Tuomion perustelut
Päätöksen päätösosa

Asianosaiset

Asiassa C‑221/06,

jossa on kyse EY 234 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Verwaltungsgerichtshof (Itävalta) on esittänyt 27.4.2006 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 15.5.2006, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa

Stadtgemeinde Frohnleiten ja

Gemeindebetriebe Frohnleiten GmbH

vastaan

Bundesminister für Land‑ und Forstwirtschaft, Umwelt und Wasserwirtschaft ,

Itävallan tasavallan

osallistuessa asian käsittelyyn,

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja P. Jann sekä tuomarit A. Tizzano, R. Schintgen, A. Borg Barthet ja M. Ilešič (esittelevä tuomari),

julkisasiamies: E. Sharpston,

kirjaaja: hallintovirkamies B. Fülöp,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 29.3.2007 pidetyssä istunnossa esitetyn,

ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet

– Stadtgemeinde Frohnleiten ja Gemeindebetriebe Frohnleiten GmbH, edustajanaan Rechtsanwalt G. Eisenberger,

– Itävallan hallitus, asiamiehenään E. Riedl,

– Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään W. Mölls ja M. Konstantinidis,

kuultuaan julkisasiamiehen 21.6.2007 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

Tuomion perustelut

1. Ennakkoratkaisupyyntö koskee EY 10, EY 12, EY 23, EY 25, EY 49 ja EY 90 artiklan tulkintaa.

2. Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat yhtäältä Stadtgemeinde Frohnleiten (Frohnleitenin kunta) ja Gemeindebetriebe Frohnleiten GmbH (Frohnleitenin kunnallinen yritys) ja toisaalta Bundesminister für Land‑ und Forstwirtschaft, Umwelt und Wasserwirtschaft (maa‑ ja metsätalous‑, ympäristö‑ ja vesihuoltoministeri, jäljempänä ministeri) ja joka koskee Frohnleitenin kunnallisella kaatopaikalla Italiasta peräisin olevien jätteiden sijoittamisesta kannettavaa veroa.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Yhteisön lainsäädäntö

3. Euroopan yhteisössä, Euroopan yhteisöön ja Euroopan yhteisöstä tapahtuvien jätteiden siirtojen valvonnasta ja tarkastamisesta 1.2.1993 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 259/93 (EYVL L 30, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 28.12.2001 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 2557/2001 (EYVL L 349, s. 1; jäljempänä asetus N:o 259/93), 1 artiklan mukaan asetusta sovelletaan muun muassa jätteiden siirtoihin Euroopan yhteisössä.

4. Asetuksen N:o 259/93 3–5 artiklassa säädetään menettelystä, jota sovelletaan huolehdittavaksi tarkoitettujen jätteiden siirtoihin jäsenvaltioiden välillä.

5. Mainitun asetuksen 3 artiklan 1 kohdassa todetaan, että ”kun ilmoituksen tekijä aikoo siirtää huolehdittavaksi tarkoitettuja jätteitä yhdestä jäsenvaltiosta toiseen – – hänen on annettava se tiedoksi jätteen vastaanottavalle toimivaltaiselle viranomaiselle”.

6. Saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa, 2 kohdan a ja c alakohdassa ja 3 kohdan a alakohdan i alakohdassa ja b alakohdan i alakohdassa säädetään seuraavaa:

”1. Vastaanottavan toimivaltaisen viranomaisen on – – toimitettava vastaanottovahvistus ilmoituksen tekijälle – –.

2. a) Vastaanottavalla toimivaltaisella viranomaisella on kolmenkymmenen päivän määräaika vastaanottovahvistuksen lähettämisestä, jonka kuluessa sen on päätettävä luvan myöntämisestä siirrolle ehdoin tai ehdoitta tai sen epäämisestä. Se voi myös pyytää lisätietoja.

Se myöntää luvan siirrolle vain, jos se itse – – ei vastusta sitä – –

– –

– –

c) Edellä a – – alakohdassa tarkoitetun vastustamisen ja niissä tarkoitettujen ehtojen on perustuttava 3 kohtaan.

– –

3. a) i) Läheisyys‑, hyödyntämisen ensisijaisuuden ja omavaraisuuden periaatteiden soveltamiseksi [yhteisön tasolla ja kansallisella tasolla] direktiivin 75/442/ETY mukaisesti jäsenvaltiot voivat perustamissopimuksen mukaisesti toteuttaa toimenpiteitä, joilla jätteiden siirrot kielletään kokonaan tai osittain tai joilla niitä vastustetaan järjestelmällisesti. Näistä toimenpiteistä ilmoitetaan välittömästi komissiolle, joka antaa ne edelleen tiedoksi muille jäsenvaltioille.

– –

b) Jätteen lähettävät ja vastaanottavat toimivaltaiset viranomaiset voivat, ottaen huomioon maantieteelliset olosuhteet ja erikoistuneiden laitosten tarpeen tietynlaisia jätteitä varten, esittää perusteltuja vastalauseita suunniteltuja siirtoja vastaan, jos ne eivät ole direktiivin 75/442/ETY ja etenkin sen 5 ja 7 artiklan mukaisia:

i) soveltaakseen omavaraisuusperiaatetta yhteisön tasolla ja kansallisella tasolla.”

Kansallinen lainsäädäntö

7. Pilaantuneiden maa-alueiden kunnostamisesta 7.6.1989 annetun lain (Altlastensanierungsgesetz; BGBl. 299/1989; jäljempänä ALSAG) 1 §:n mukaan kyseisen lain päämääränä on pilaantuneiden maa-alueiden vaarattomaksi tekemisen ja kunnostamisen rahoittaminen.

8. ALSAGin 2 §:n 1, 2, 3, 11, 13 ja 14 momentissa säädetään seuraavaa:

”1. Pilaantuneet maa-alueet ovat vanhoja varastointipaikkoja ja vanhoja sijaintipaikkoja sekä näiden saastuttamia maa- ja pohjavesialueita, joista riskien arvioinnin perusteella voi aiheutua huomattavaa vaaraa ihmisten terveydelle tai ympäristölle. Päästöistä ilmaan aiheutuva pilaantuminen ei kuulu tämän lain soveltamisalaan.

2. Vanhat varastointipaikat ovat laillisesti tai laittomasti toteutettuja jätteiden varastointipaikkoja.

3. Vanhat sijaintipaikat ovat sellaisten laitosten sijaintipaikkoja, joissa on käsitelty ympäristölle vaarallisia aineita.

– –

11. Mahdollisesti pilaantuneilla maa-alueilla tarkoitetaan tässä laissa maa-alueita, jotka voidaan erottaa vanhoista varastointipaikoista ja vanhoista sijaintipaikoista ja joista niiden aikaisemman käytön johdosta voi aiheutua huomattavaa vaaraa ihmisten terveydelle tai ympäristölle.

13. Vaarattomaksi tekemisellä tarkoitetaan tässä laissa ympäristövaarojen ehkäisyä erityisesti pilaantuneilta maa-alueilta peräisin olevien terveydelle ja ympäristölle vaarallisten myrkyllisten aineiden mahdollisten päästöjen osalta.

14. Kunnostamisella tarkoitetaan tässä laissa vaaran aiheuttavan tekijän tai ympäristön pilaantumisen eliminoimista.

– –”

9. ALSAGin 3 §:llä otettiin käyttöön vero nimeltä ”Altlastenbeitrag” (jätevero). Mainitun pykälän 1 momentin 1 ja 2 kohdassa sekä 2 momentin 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1. Jäteveroa on maksettava:

1. jätteiden pitkäaikaisesta sijoittamisesta, mukaan lukien niiden sijoittamisesta kaatopaikalle, myös silloin, kun tämä tapahtuu kaatopaikan rakentamiseen liittyvistä tai muista syistä;

2. epätasaisen maa-alueen täyttämisestä tai tasoittamisesta jätteillä, mukaan lukien jätteiden sijoittamisesta geologisiin rakenteisiin, mutta ei kuitenkaan jätemaan täyttämisestä tai tasoittamisesta erityisesti merkittävien rakennushankkeiden yhteydessä konkreettisen rakennusteknisen tehtävän täyttämiseksi (esim. teiden pengerten ja alusrakenteiden sekä rautateiden rakentamiseksi ja syvänteiden tai viemärikaivausten täyttämiseksi);

– –

2. Jäteveroa ei makseta:

1. sellaisten jätteiden sijoittamisesta, varastoinnista ja kuljettamisesta, jotka todistettavasti ovat peräisin vaarattomaksi tekemisestä tai kunnostamisesta

a) mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden rekisteriin merkityillä mahdollisesti pilaantuneilla maa-alueilla tai

b) pilaantuneiden maa-alueiden kartastoon merkityillä pilaantuneilla maa-alueilla.”

10. ALSAGin 4 §:n 1 momentin mukaisesti Altlastenbeitragin maksamiseen velvollisia ovat erityisesti ”kaatopaikkojen tai varastointipaikkojen pitäjät”.

11. ALSAGin 5 §:ssä määritetään Altlastenbeitragin ”laskentaperuste” siten, että se on ”jätteiden bruttopainon mukainen massa siten, että bruttopainona pidetään jätteiden painoa pakkaukset mukaan luettuna”.

12. ALSAGin 6 §:ssä säädetään Altlastenbeitragin määrästä, joka lasketaan ”alkavaa tonnia kohti”. Tämä säännös sisältää taulukon tariffista, joka vaihtelee jätteiden laadun, niiden jättöpäivän ja kaatopaikan varustuksen mukaan.

13. ALSAGin 11 §:n mukaan Altlastenbeitragista saatavat verotulot käytetään pilaantuneiden maa-alueiden tunnistamiseen ja puhdistamiseen.

14. ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa mainituista mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden rekisteristä ja pilaantuneiden maa-alueiden kartastosta säädetään kyseisen lain 13 §:ssä. Tässä pykälässä säädetään seuraavaa:

”1. Landeshauptmannin on ilmoitettava Bundesminister für Umwelt, Jugend und Familielle (ympäristö‑, nuoriso‑ ja perheasiain ministeri) mahdollisesti pilaantuneista maa-alueista. Mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden luetteloimiseksi kyseisen ministerin on yhteistyössä Bundesminister für wirtschaftliche Angelegenheitenin (talousministeri) ja Bundesminister für Land‑ und Forstwirtschaftin (maa‑ ja metsätalousministeri) kanssa koordinoitava maanlaajuisesti mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden luettelointia, arviointia ja luonnehdintaa, ja jos mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden luettelointi, arviointi ja luonnehdinta sekä niiden prioriteettiluokittelu sitä edellyttävät, on Landeshauptmannin toimesta tehtävä lisäselvityksiä käytettävissä olevien keinojen (12 §:n 2 momentti) mukaisesti. Luetteloinnilla kootut tiedot on toimitettava Umweltbundesamtille (liittovaltion ympäristövirasto), ja sen on käsiteltyään tiedot merkittävä ne mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden luetteloon (11 §:n 2 momentin 2 kohta).

2. Bundesminister für Umwelt, Jugend und Familien on pilaantuneiden maa-alueiden luetteloimiseksi koordinoitava luetteloitujen mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden vaarallisuuden arviointia koskevat toimenpiteet. Mahdollisesti pilaantunut maa-alue, jonka suoritetun vaarallisuuden arvioinnin perusteella katsotaan tarvitsevan vaarattomaksi tekemistä tai kunnostamista, on kirjattava Umweltbundesamtin ylläpitämään pilaantuneiden maa-alueiden kartastoon (11 §:n 2 momentin 2 kohta) pilaantuneeksi maa-alueeksi. – –”

15. Verwaltungsgerichtshof katsoo, että mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden rekisteriin ja pilaantuneiden maa-alueiden kartastoon voidaan luonnollisesti merkitä vain Itävallassa sijaitsevia maa-alueita, koska mainittuja luetteloita käytetään Itävallassa sijaitsevien pilaantuneiden maa-alueiden luettelointiin niiden vaarattomaksi tekemisen tai kunnostamisen valmistelemiseksi. Tästä syystä ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädetty vapautus Altlastenbeitragista tulee kysymykseen vain sellaisten jätteiden osalta, jotka ovat syntyneet itävaltalaisen pilaantuneen maa-alueen tai mahdollisesti pilaantuneen maa-alueen vaarattomaksi tekemisen tai kunnostamisen yhteydessä.

Pääasian oikeudenkäynti ja ennakkoratkaisukysymys

16. Gemeindebetriebe Frohnleiten GmbH, jonka ainoa osakas on Stadtgemeinde Frohnleiten, ylläpitää Frohnleitenin kunnallista kaatopaikkaa.

17. Vuoden 2001 neljännellä neljänneksellä ja vuoden 2002 ensimmäisellä neljänneksellä kaatopaikalle sijoitettiin useita tonneja Italiasta lähtöisin olevaa romujätettä. Itävallan viranomaiset olivat hyväksyneet asetuksen N:o 259/93 3–5 artiklan mukaisesti jätteiden kuljettamisen Itävaltaan.

18. Nämä jätteet olivat peräisin Rovigon kunnassa (Italia) sijaitsevalta maa-alueelta, jonka kunnostaminen oli todettu tarpeelliseksi Italian alueellisessa pilaantuneiden maa-alueiden kunnostamissuunnitelmassa, joka perustuu 5.2.1997 annetun asetuksen nro 22 (GURI nro 38, Supplemento ordinario 15.2.1997) 22 §:ään ja Italian ympäristöministerin 16.5.1989 antamaan asetukseen (GURI nro 121, 26.5.1989, s. 12).

19. Pääasian kantajat katsoivat, että näihin jätteisiin oli sovellettava ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädettyä vapautusta, koska ne olivat peräisin pilaantuneelta maa-alueelta, ja esittivät täten Bezirkshauptmannschaft Graz-Umgebungille (Grazin ja sen ympäristön hallintopiirikunnan hallintovirasto, jäljempänä BH) hakemuksen, jossa ne vaativat mainitun vapautuksen myöntämistä.

20. BH katsoi 11.5.2004 tekemässään päätöksessä, että kyseessä olevat jätteet oli ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla vapautettu Altlastenbeitragista. Itävallan liittovaltion viranomaiset valittivat tästä päätöksestä, jonka Landeshauptmann von Steiermark (Steiermarkin osavaltion hallituksen päämies, jäljempänä LH) vahvisti 30.11.2004 tekemällään päätöksellä. Sekä BH että LH katsoivat, että pilaantuneiden maa-alueiden kunnostamista tai vaarattomaksi tekemistä koskevien lainmukaisten toimenpiteiden johdosta syntyneiden jätteiden syrjintä sen mukaan, ovatko jätteet peräisin Itävallasta vai toisesta jäsenvaltiosta, on EY 90 artiklan vastaista.

21. Ministeri kumosi 10.1.2005 tekemällään päätöksellä LH:n päätöksen ja totesi, että kyseessä olevista jätteistä on maksettava Altlastenbeitragia, koska ne eivät olleet peräisin maa-alueelta, joka mainitaan mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden rekisterissä tai pilaantuneiden maa-alueiden kartastossa. Ministeri katsoi, että Altlastenbeitragiin ei sovelleta EY 90 artiklaa, koska se ei ole jätteistä sellaisenaan kannettava vero vaan tiettyyn toimintaan liittyvä vero. Mainittu vero ei kohdistu markkinoille saatettavaan tavaraan, joka kallistuu tästä syystä ja joka olisi näin Itävallassa myytäessä epäedullisessa asemassa, vaan tässä on kysymys verosta, joka kohdistuu kaikkiin toimenpiteisiin, joilla päätetään lopullisesti kysymyksessä olevan tavaran elinkaari.

22. Pääasian kantajat hakivat tähän ministerin päätökseen muutosta Verwaltungsgerichtshofissa. Ne väittävät, että Altlastenbeitrag kuuluu EY 90 artiklan so veltamisalaan ja että tätä määräystä rikotaan, jos tämä vero lasketaan eri tavalla sen mukaan, kannetaanko se maahan tuoduista tuotteista vai vastaavista kansallisista tuotteista, koska maahan tuodut tuotteet kallistuvat tällaisen eron seurauksena.

23. Verwaltungsgerichtshof toteaa, että ALSAGilla pyritään ympäristöpoliittisiin päämääriin eli pilaantuneiden maa-alueiden vaarattomaksi tekemiseen ja kunnostamiseen. Tämän politiikan toteuttaminen edellyttää sitä, että pilaantuneet maa-alueet luetteloidaan ensin maaperätutkimusten avulla. Täten ainoastaan Itävallan alueella sijaitsevat maa-alueet voidaan tunnistaa ALSAGissa tarkoitetuiksi pilaantuneiksi maa-alueiksi. Verwaltungsgerichtshofin mukaan tästä ei voida johtaa Itävallan viranomaisilla olevaa velvollisuutta luopua myöntämästä etua tällaisilta maa-alueilta peräisin olevien jätteiden sijoittamiselle. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei Verwaltungsgerichtshofin mukaan ilmene, että ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädetyllä vapautuksella loukattaisiin yhteisön oikeutta.

24. Koska Verwaltungsgerichtshof katsoi kuitenkin, että tämä tulkinta ei ole täysin kiistaton, se päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Estävätkö EY 10, EY 12, EY 23, EY 25, EY 49 tai EY 90 artikla sellaisen kansallisen verosäännöksen soveltamisen, jonka mukaan jätteiden sijoittamisesta kaatopaikalle on maksettava vero (Altlastenbeitrag), mutta tästä verosta on vapautettu sellainen jätteiden sijoittaminen, joka todistettavasti tapahtuu pilaantuneiden maa-alueiden (mahdollisesti pilaantuneet tai pilaantuneet maa-alueet) vaarattomaksi tekemisen tai kunnostamisen yhteydessä, kun nämä maa-alueet (mahdollisesti pilaantuneet tai pilaantuneet maa-alueet) on merkitty lakisääteiseen viranomaisten ylläpitämään rekisteriin (mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden rekisteri tai pilaantuneiden maa-alueiden kartasto), johon voidaan merkitä vain kotimaisia maa-alueita, minkä vuoksi vapautus verosta voi koskea vain sellaisten jätteiden sijoittamista, jotka ovat peräisin kotimaiselta mahdollisesti pilaantuneelta tai pilaantuneelta maa-alueelta?”

Ennakkoratkaisukysymyksen arviointi

EY 23, EY 25 ja EY 90 artikla

25. Kysymyksensä ensimmäisellä osalla kansallinen tuomioistuin tiedustelee, muodostaako Altlastenbeitragin kaltainen kansallinen vero tai maksu EY 23 ja EY 25 artiklassa tarkoitetun tuontitullia vaikutukseltaan vastaavan maksun tai syrjivän sisäisen veron tai maksun, joka näin on ristiriidassa EY 90 artiklan kanssa.

26. Aluksi on todettava, että vaikutukseltaan vastaavia maksuja ja syrjiviä sisäisiä veroja tai maksuja koskevia perustamissopimuksen määräyksiä ei voida soveltaa samanaikaisesti, eli sama toimenpide ei perustamissopimuksen järjestelmässä voi kuulua samanaikaisesti näihin kumpaankin ryhmään (ks. esim. asia C‑90/94, Haahr Petroleum, tuomio 17.7.1997, Kok. 1997, s. I‑4085, 19 kohta; asia C‑387/01, Weigel, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I‑4981, 63 kohta ja yhdistetyt asiat C‑393 ja C‑41/05, Air Liquide Industries Belgium, tuomio 15.6.2006, Kok. 2006, s. I‑5293, 50 kohta).

27. EY 23 ja EY 25 artiklan osalta on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tavaroille yksipuolisesti asetettu vero tai maksu, jonka perusteena on valtion rajan ylittäminen, on EY 23 ja EY 25 artiklassa tarkoitettu vaikutukseltaan vastaava maksu, jos se ei ole varsinainen tulli; asia on näin riippumatta veron tai maksun määrän vähäisyydestä, nimikkeestä ja kantamistavasta (ks. mm. em. asia Haahr Petroleum, tuomion 20 kohta; asia C‑213/96, Outokumpu, tuomio 2.4.1998, Kok. 1998, s. I‑1777, 20 kohta; em. asia Weigel, tuomion 64 kohta ja em. yhdistetyt asiat Air Liquide Industries Belgium, tuomion 51 kohta).

28. Kun otetaan huomioon tämä määritelmä, Altlastenbeitragin ominaispiirteiden osalta on todettava, että kyseinen vero kannetaan kaikesta jätteiden pitkäaikaisesta sijoittamisesta, olivatpa jätteet peräisin Itävallasta tai muusta jäsenvaltiosta. Altlastenbeitragin kaltaista veroa ei täten kanneta kyseisestä verosta säätäneen jäsenvaltion rajan ylittämisen johdosta.

29. Tästä syystä mainitunkaltaisen veron yhteensopivuutta yhteisön oikeuden kanssa ei voida arvioida EY 23 tai EY 25 artiklan valossa.

30. EY:n perustamissopimuksen järjestelmässä EY 90 artikla täydentää määräyksiä, jotka koskevat tullien ja vaikutukseltaan vastaavien maksujen poistamista. Kyseisen määräyksen tarkoituksena on turvata tavaroiden vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä normaaleissa kilpailuolosuhteissa poistamalla kaikenlainen suojaaminen, joka voi johtua muista jäsenvaltioista peräisin olevia tuotteita syrjivän sisäisen verotuksen soveltamisesta (ks. mm. em. yhdistetyt asiat Air Liquide Industries Belgium, tuomion 55 kohta ja asia C‑313/05, Brzeziński, tuomio 18.1.2007, Kok. 2007, s. I‑513, 27 kohta).

31. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vero tai maksu, joka perustuu sellaiseen yleiseen sisäiseen verojärjestelmään, joka kattaa järjestelmällisesti samojen objektiivisten perusteiden mukaisesti tietyntyyppiset tuotteet riippumatta niiden alkuperästä tai niiden käyttötarkoituksesta, kuuluu EY 90 artiklan soveltamisalaan (ks. em. yhdistetyt asiat Air Liquide Industries Belgium, tuomion 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32. Ensimmäiseksi on selvitettävä, onko Altlastenbeitragin kaltainen vero EY 90 artiklassa tarkoitettu sisäinen maksu tai vero.

33. Tältä osin on todettava, että tällainen vero, joka on kiistatta luonteeltaan fiskaalinen, kohdistuu kaikkeen jätteiden pitkäaikaiseen sijoittamiseen kaatopaikalle, olivatpa nämä jätteet peräisin Itävallasta tai jostain muusta jäsenvaltiosta.

34. Itävallan hallitus väittää kuitenkin, ettei Altlastenbeitrag kuulu EY 90 artiklan soveltamisalaan, koska se ei ole vero, joka kohdistuu mainitussa määräyksessä tarkoitettuihin tavaroihin. Koska kaatopaikalle sijoitettavilla jätteillä ei ole taloudellista arvoa, Altlastenbeitragilla ei näin rasiteta kaupan olevia tavaroita, jotka voisivat kallistua tämän veron takia ja jotka mahdollisesti joutuisivat epäedullisempaan asemaan myytäessä niitä kyseisen jäsenvaltion alueella.

35. Itävallan hallituksen mukaan Altlastenbeitrag kohdistuu kaatopaikan ylläpitäjän suorittamaan palveluun, ja se määräytyy tämän palvelun luonteen mukaisesti. Mainittu hallitus korostaa erityisesti, että ALSAGin 6 §:n mukaan verorasitus ei määräydy sijoitettavien jätteiden luonteen perusteella vaan jätehuoltolaitteiden ominaisuuksien ja näiden laitteiden hallinnoinnin laadun perusteella.

36. Itävallan hallituksen väite, jonka mukaan huolehdittaviksi tarkoitetut jätteet eivät kuulu EY 90 artiklassa tarkoitetun ”tuotteen” käsitteen piiriin, koska niillä ei ole kaupallista arvoa, ei voi menestyä.

37. Yhtäältä yhteisöjen tuomioistuin on asiassa C‑2/90, komissio vastaan Belgia, 9.7.1992 antamassaan tuomiossa (Kok. 1992, s. I‑4431, 28 kohta, ns. Vallonian jätetapaus) todennut, että jätteitä, olivatpa ne kierrätettävissä tai eivät, on pidettävä tuotteina, joiden liikkumista ei EY:n perustamissopimuksen 30 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 28 artikla) mukaisesti saa lähtökohtaisesti estää.

38. Toisaalta yhteisöjen tuomioistuin on täsmentänyt saman tuomion 25 ja 26 kohdassa, että vaikka huolehdittaviksi tarkoitetuilla jätteillä ei olekaan kaupallista arvoa, niihin voidaan kuitenkin kohdistaa liiketoimia, jotka koskevat jätteistä huolehtimista tai niiden sijoittamista kaatopaikalle. Näihin jätteisiin kohdistuva sisäinen vero on omiaan saattamaan mainitut liiketoimet vaikeammiksi tai kalliimmiksi taloudelliselle toimijalle, joka pyrkii pääsemään eroon näistä jätteistä, ja täten kyseinen vero voi muodostaa näiden jätteiden vapaan liikkuvuuden peitellyn rajoituksen, jollaista EY 90 artiklalla pyritään nimenomaisesti torjumaan tilanteessa, jossa tuotuja jätteitä kohdellaan syrjivästi.

39. Itävallan hallituksen väite, jonka mukaan Altlastenbeitragin kaltainen vero ei kohdistu tuotteisiin vaan palvelun tarjoamiseen, on niin ikään hylättävä.

40. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 90 artiklaa on tulkittava sillä tavalla laajentavasti, että se kattaa kaikki verotukselliset toimenpiteet, jotka voivat suoraan tai välillisesti heikentää kotimaisten tuotteiden ja maahan tuotujen tuotteiden kohtelun yhdenvertaisuutta. Mainitussa artiklassa määrättyä kieltoa on siten sovellettava aina, kun verotus on omiaan tekemään muista jäsenvaltioista peräisin olevien tuotteiden tuonnin vähemmän houkuttelevaksi ja näin suosimaan kansallista tuotantoa (asia 20/76, Schöttle, tuomio 16.2.1977, Kok. 1977, s. 247, Kok. Ep. III, s. 311, 13 kohta; asia 252/86, Bergandi, tuomio 3.3.1988, Kok. 1988, s. 1343, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja asia C‑45/94, Ayuntamiento de Ceuta, tuomio 7.12.1995, Kok. 1995, s. I‑4385, 29 kohta).

41. Edellä mainitussa asiassa Bergandi antamassaan tuomiossa ja yhdistetyissä asioissa 317/86, 48/87, 49/87, 285/87, 363/87–367/87, 65/88 ja 78/88–80/88, Lambert ym., 15.3.1989 antamassaan tuomiossa (Kok. 1988, s. 787) yhteisöjen tuomioistuin totesi, että ETY:n perustamissopimuksen 95 artiklaa (josta on tullut EY:n perustamissopimuksen 95 artikla, josta puolestaan on muutettuna tullut EY 90 artikla) sovelletaan maahan tuotujen tuotteiden käytöstä perittäviin sisäisiin maksuihin ja veroihin, jos kyseiset tuotteet on olennaisesti tarkoitettu tähän käyttöön ja on tuotu maahan yksinomaan tätä tarkoitusta varten.

42. On todettava, että Altlastenbeitragin kaltainen vero, jonka verotettavana tapahtumana on huolehdittaviksi tarkoitettujen jätteiden pitkäaikainen sijoittaminen kaatopaikalle, kohdistuu siihen ainoaan liiketoimeen, jonka kohteena nämä jätteet voivat vielä olla, lukuun ottamatta niistä huolehtimiseen liittyviä toimenpiteitä, ja että kyseisen veron soveltamisalaan kuuluvat muista jäsenvaltioista peräisin olevat jätteet tuodaan jäsenvaltioon, jossa verotus tapahtuu, ainoastaan tätä toimenpidettä varten.

43. Lisäksi kuten edellä mainitussa asiassa Schöttle annetusta tuomiosta (12–15 kohta) ja edellä mainitussa asiassa Haahr Petroleum annetusta tuomiosta (38 ja 40 kohta) ilmenee, veroon tai maksuun, jota ei kanneta tuotteista sinänsä vaan yrityksen näihin tuotteisiin liittyvästä määrätystä toiminnasta ja joka lasketaan muun muassa kyseessä olevien tuotteiden painon perusteella, sovelletaan EY 90 artiklaa, ja mikäli vero vyörytetään välittömästi kansallisten ja tuotujen tuotteiden hintaan, tällaista veroa on sovellettava tavalla, joka ei syrji maahan tuotuja tuotteita.

44. Tämä oikeuskäytäntö on luotu sellaisten tavaroiden liikkumisen yhteydessä, joilla on kaupallista arvoa ja joita voidaan tarjota myytäväksi siinä jäsenvaltiossa, johon ne tuodaan, ja tällaisten tavaroiden osalta vyörytys hintaan oli sovelias kriteeri tavaroiden vapaan liikkuvuuden mahdollisten rajoitusten arvioimiseksi.

45. Sitä vastoin mikäli – kuten tämän tuomion 42 kohdassa todetaan – ainoat liiketoimet, joiden kohteena huolehdittaviksi tarkoitetut jätteet voivat olla, liittyvät jätteistä huolehtimiseen ja niiden sijoittamiseen kaatopaikalle, sovelias kriteeri näiden tavaroiden vapaan liikkuvuuden mahdollisten rajoitusten arvioimiseksi on veron tai maksun vyörytys siihen hintaan, jonka taloudelliset toimijat maksavat näistä jätteistä eroon pääsemiseksi.

46. Tältä osin on aluksi todettava, että kaatopaikan ylläpito on selvästi toimintaa, joka liittyy sinne sijoitettaviin jätteisiin, ja toiseksi, että vaikka kaatopaikan laitteistojen ja hallinnoinnin laatu vaikuttaa Altlastenbeitragin määrän laskentaan, ALSAGin 5 ja 6 §:stä ilmenee, että kyseinen vero määräytyy myös sijoitettavien jätteiden painon ja laadun perusteella, ja lopuksi, että vaikka kyseisen veron maksaakin kaatopaikan ylläpitäjä, tämä voi vyöryttää veron määrän sen palvelun hintaan, jonka se laskuttaa jätteet jättävältä toimijalta.

47. Tämän johdosta Altlastenbeitragin kaltainen vero tai maksu on EY 90 artiklassa tarkoitettu sisäinen vero tai maksu, joka kohdistuu välillisesti kaatopaikalle sijoitettaviin jätteisiin.

48. Toiseksi on selvitettävä, johtaako Altlastenbeitragin kaltainen sisäinen vero tai maksu EY 90 artiklan vastaiseen syrjintään.

49. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 90 artiklan ensimmäistä kohtaa rikotaan, jos maahan tuotuun tuotteeseen ja samanlaiseen kotimaiseen tuotteeseen kohdistuva vero tai maksu lasketaan eri tavalla ja erilaisten yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti niin, että maahan tuotuun tuotteeseen, vaikka vain joissain tapauksissa, kohdistuu suurempi vero tai maksu (asia C‑152/89, komissio v. Luxemburg, tuomio 26.6.1991, Kok. 1991, s. I‑3141, Kok. Ep. XI, s. I‑249, 20 kohta; em. asia Weigel, tuomion 67 kohta ja em. asia Brzeziński, tuomion 29 kohta).

50. Tästä seuraa, että verojärjestelmää voidaan pitää EY 90 artiklan kanssa yhteensoveltuvana ainoastaan, jos järjestelmä on rakenteeltaan sellainen, ettei se missään olosuhteissa mahdollista maahan tuotujen tuotteiden verottamista kotimaisia tuotteita ankarammin ja näin ollen sillä ei missään tapauksessa ole syrjivää vaikutusta (em. asia komissio v. Luxemburg, tuomion 21–25 kohta; em. asia Haahr Petroleum, tuomion 34 kohta; asia C‑375/95, komissio v. Kreikka, tuomio 23.10.1997, Kok. 1997, s. I‑5981, 29 kohta; asia C‑68/96, Grundig Italiana, tuomio 17.6.1998, Kok. 1998, s. I‑3775, 12 kohta ja em. asia Brzeziński, tuomion 40 kohta).

51. Arvioitaessa, onko verotusjärjestelmä syrjivä, on otettava huomioon verokantojen lisäksi myös verojen määräytymisperusteet ja veronkantomenettelyt (asia 55/79, komissio v. Irlanti, tuomio 27.2.1980, Kok. 1980, s. 481, 8 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; asia C‑327/90, komissio v. Kreikka, tuomio 12.5.1992, Kok. 1992, s. I‑3033, 11 kohta ja em. asia Grundig Italiana, tuomion 13 kohta).

52. ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdan kaltainen kansallinen säännös, jonka mukaan vapautusta sisäisestä verosta tai maksusta sovelletaan ainoastaan tiettyihin kansallisiin tuotteisiin eikä sitä ole mahdollista soveltaa tuotuihin tuotteisiin, voi eräissä tilanteissa johtaa tuodun tuotteen verotukseen, joka on korkeampi kuin kansalliseen tuotteeseen kohdistuva verotus. Tällainen säännös on täten lähtökohtaisesti EY 90 artiklassa määrätyn syrjintäkiellon vastainen (ks. vastaavasti asia C‑212/96, Chevassus‑Marche, tuomio 19.2.1998, Kok. 1998, s. I‑743, 26 kohta).

53. Itävallan hallitus väittää kuitenkin, että EY 90 artikla ei ole esteenä esillä olevalle verolle, koska itävaltalaisella säännöstöllä ei kohdella mitenkään epäyhdenvertaisesti samankaltaisia tapauksia. Altlastenbeitragin tarkoituksena on rahoittaa pilaantuneiden maa-alueiden vaarattomaksi tekeminen ja kunnostaminen. ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädetyllä vapautuksella kyseisestä verosta pyritään samaan päämäärään. Tällainen päämäärä edellyttää sitä, että pilaantuneet maa-alueet luetteloidaan ensin paikan maaperätutkimuksilla, joita voidaan suorittaa ainoastaan Itävallan alueella. Täten itävaltalaisten maa-alueiden, jotka ainoina ovat tunnistettavissa, ja muissa jäsenvaltioissa sijaitsevien maa-alueiden välillä on objektiivinen ero.

54. Objektiivinen ero voi Itävallan hallituksen mukaan niin ikään perustua siihen, tapahtuuko maa-alueen kunnostaminen ja jätteistä huolehtiminen samassa jäsenvaltiossa vai kahdessa eri jäsenvaltiossa, mikä tekee mahdottomaksi kaiken syrjinnän muodostavan epäyhdenvertaisen kohtelun. Jäsenvaltiolla ei ole velvollisuutta rinnastaa toisen jäsenvaltion aluetta koskevia tosiseikkoja sen omaa aluetta koskeviin vastaaviin tosiseikkoihin, kunhan se ei syyllisty taloudellisten toimijoiden syrjintään näiden kansallisuuden perusteella. Nyt esillä olevassa asiassa ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädetty vapautus perustuu kriteeriin, joka on Itävallassa sijaitsevan pilaantuneen maa-alueen kunnostaminen, ja tämä kriteeri on objektiivinen eikä syrjivä. Tällä vapautuksella ei loukata EY 90 artiklaa, koska asiassa ei mitenkään syrjitä muista jäsenvaltioista peräisin olevia tavaroita.

55. Nämä väitteet on hylättävä.

56. Ensinnäkin vaikka vakiintuneessa oikeuskäytännössä todetaankin, että yhteisön oikeudessa ei sen nykyisessä kehitysvaiheessa rajoiteta jäsenvaltion vapautta säätää joidenkin tuotteiden osalta porrastettua verojärjestelmää objektiivisten perusteiden mukaisesti, vaikka nämä tuotteet olisivat EY 90 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetulla tavalla samanlaisia, tällainen porrastaminen on kuitenkin yhteisön oikeuden mukaista ainoastaan, jos sillä tavoitellaan päämääriä, jotka myös ovat perustamissopimuksen ja johdetun oikeuden vaatimusten mukaisia, ja jos porrastamisen toteutus on sellainen, että sillä voidaan välttää kaikenlainen muista jäsenvaltioista tapahtuvan tuonnin suora tai välillinen syrjintä tai kilpailevan kotimaisen tuotannon suojeleminen (em. asia Outokumpu, tuomion 30 kohta ja yhdistetyt asiat C‑290/05 ja C‑333/05, Nádasdi ja Németh, tuomio 5.10.2006, Kok. 2006, s. I‑10115, 51 kohta).

57. Kuten tämän tuomion 52 kohdassa korostetaan, ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdan kaltainen kansallinen säännös voi eräissä tilanteissa johtaa tuodun tuotteen verotukseen, joka on korkeampi kuin kansalliseen tuotteeseen kohdistuva verotus. Niinpä vaikka oletettaisiin, että jätteiden pilaamien kansallisten maa-alueiden kunnostamiseen perustuva päämäärä olisi yhteensoveltuva perustamissopimuksen ja johdetun oikeuden vaatimusten kanssa, tällainen säännös ei itsessään voi olla EY 90 artiklan mukainen.

58. Lisäksi vaikka oletettaisiin, että Itävallan hallituksen väitteitä on tulkittava siten, että niillä kyseenalaistetaan toisesta jäsenvaltiosta tuotujen ja Itävallan alueella tuotettujen jätteiden samanlaisuus, ne on tästä huolimatta hylättävä.

59. Yhtäältä alueellista alkuperää lukuun ottamatta jätteet, joista on vastaavalla tavalla tarkoitus huolehtia sijoittamalla ne pysyvästi kaatopaikalle, ovat selvästi samanlaisia tuotteita. Erityisesti on korostettava, että ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädettyä verovapautusta ei sovelleta mitenkään kaatopaikalle sijoitettavien jätteiden vaarallisuuden tai muiden ominaispiirteiden perusteella.

60. Toisaalta kysymykseen siitä, riittääkö kansallisten jätteiden ja toisista jäsenvaltioista tuotujen jätteiden erilainen alkuperä siihen, että niiden ei katsota olevan EY 90 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetulla tavalla samanlaisia, on vastattava kieltävästi.

61. Pitää paikkansa, että yhteisöjen tuomioistuin on edellä mainitussa Vallonian jätetapauksessa antamansa tuomion 34 ja 35 kohdassa todennut jätteillä olevan erityisluonne, joka johtuu siitä, että läheisyys‑ ja omavaraisuusperiaatteiden kanssa yhdenmukainen periaate, jonka mukaan ympäristövahinkoja on torjuttava ensisijaisesti niiden lähteellä, edellyttää, että jätteistä on huolehdittava mahdollisimman lähellä niiden syntymispaikkaa, jotta jätteiden kuljettaminen rajoitetaan mahdollisimman vähäiseksi. Yhteisöjen tuomioistuin päätteli tästä saman tuomion 36 kohdassa, että kun otetaan huomioon eri paikoissa tuotettujen jätteiden väliset erot ja jätteiden ja niiden syntymispaikan välinen yhteys, kansallinen säännöstö, jossa kohdellaan eri tavalla kansallisella alueella tuotettuja jätteitä ja muista jäsenvaltiosta tuotuja jätteitä, ei ole syrjivä.

62. Tämä toteamus koski kuitenkin ainoastaan vaarattomia jätteitä, jotka eivät kuuluneet vaarallisten jätteiden rajan yli tapahtuvien siirtojen valvonnasta ja tarkastamisesta Euroopan yhteisössä 6.12.1984 annetun neuvoston direktiivin 84/631/EY (EYVL L 326, s. 31) soveltamisalaan.

63. Edellä mainitun Vallonian jätetapauksen jälkeen yhteisön lainsäätäjä on antanut asetuksen N:o 259/93, jolla kumottiin ja korvattiin direktiivi 84/631 sekä ulotettiin luotu järjestelmä kattamaan kaikki jätteet, vaaralliset ja vaarattomat, lukuun ottamatta tietyntyyppisiä erityisjätteitä, jotka on lueteltu tyhjentävästi kyseisen asetuksen 1 artiklassa.

64. Yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että asetuksella N:o 259/93 vahvistetut edellytykset ja menettelyt jätteiden siirtämiseksi jäsenvaltioiden välillä on hyväksytty ympäristönsuojelun takaamiseksi ja ottaen huomioon ympäristöpolitiikan tavoitteet, joita ovat esimerkiksi läheisyysperiaate, hyödyntämisen ensisijaisuuden periaate sekä omavaraisuusperiaate yhteisön tasolla ja kansallisella tasolla (asia C‑187/93, parlamentti v. neuvosto, tuomio 28.6.1994, Kok. 1994, s. I‑2857, Kok. Ep. XV, s. I‑289, 21 ja 22 kohta ja asia C‑324/99, DaimlerChrysler, tuomio 13.12.2001, Kok. 2001, s. I‑9897, 41 kohta).

65. Yhteisöjen tuomioistuin on myös todennut, että asetuksessa N:o 259/93 säännellään yhdenmukaisesti yhteisön tasolla jätteiden siirtoja ympäristönsuojelun takaamiseksi (em. asia DaimlerChrysler, tuomion 42 kohta).

66. Mainitun asetuksen 4 artiklan 3 kohdan a alakohdan i alakohdassa ja b alakohdan i alakohdassa säädetään nimenomaisesti vastaanottajajäsenvaltion viranomaisilla olevasta mahdollisuudesta toteuttaa toimenpiteitä, joilla jätteiden siirrot kielletään kokonaan tai osittain tai joilla niitä vastustetaan järjestelmällisesti, tai esittää perusteltuja vastalauseita suunniteltuja jätteiden siirtoja vastaan soveltaakseen läheisyys‑ ja omavaraisuusperiaatteita yhteisön tasolla ja kansallisella tasolla.

67. Tästä seuraa, että kun jäsenvaltio on luopunut toteuttamasta asetuksen N:o 259/93 4 artiklan 3 kohdan a alakohdan i alakohdassa säädetyn kaltaisia toimenpiteitä, joilla jätteiden siirrot kielletään kokonaan tai osittain tai joilla niitä vastustetaan järjestelmällisesti, ja kun se ei ole esittänyt tietyn jätteiden siirron osalta saman kohdan b alakohdan i alakohdassa tarkoitettuja perusteltuja vastalauseita, kyseinen jäsenvaltio ei voi asettaa rajoituksia siirrettyjen jätteiden vapaalle liikkuvuudelle alueellaan läheisyys‑ ja omavaraisuusperiaatteiden perusteella yhteisön tasolla ja kansallisella tasolla (ks. vastaavasti direktiivin 84/631 osalta em. Vallonian jätetapaus, tuomion 20 ja 21 kohta).

68. Tilanne on näin silloin, kun – kuten pääasiassa kyseessä olevassa tilanteessa – tietyn jäsenvaltion viranomaiset hyväksyvät asetuksen N:o 259/93 3–5 artiklan nojalla toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien jätteiden siirron ensin mainitun jäsenvaltion alueelle.

69. Lisäksi edellä mainitussa Vallonian jätetapauksessa annetun tuomion 34–36 kohta eivät koskeneet verotuksellisen toimenpiteen tutkimista ETY:n perustamissopimuksen 95 artiklan valossa, vaan ne olivat osa perusteluja, jotka koskivat mahdollisuutta oikeuttaa kansallinen toimenpide, joka muodosti ETY:n perustamissopimuksen 30 artiklassa (josta on tullut EY:n perustamissopimuksen 30 artikla, josta puolestaan on muutettuna tullut EY 28 artikla) tarkoitetun jätteiden vapaan liikkuvuuden rajoituksen, ympäristönsuojeluun liittyvillä pakottavilla vaatimuksilla (ks. em. Vallonian jätetapaus, tuomion 29–34 kohta).

70. Itävallan hallituksen esiin tuomasta tosiasiallisesta mahdottomuudesta luetteloida pilaantuneet tai mahdollisesti pilaantuneet maa-alueet, jotka sijaitsevat muiden jäsenvaltioiden alueilla, on lopuksi muistutettava, että käytännön vaikeuksilla ei voida perustella sitä, että muista jäsenvaltioista peräisin oleviin tuotteisiin sovelletaan syrjivää sisäistä veroa tai maksua (em. asia komissio v. Kreikka, tuomio 23.10.1997, 47 kohta ja em. asia Outokumpu, tuomion 38 kohta).

71. Vaikka Itävallan viranomaisille voi kiistatta osoittautua erittäin vaikeaksi varmistua siitä, että muissa jäsenvaltioissa olevat maa-alueet, joista Itävaltaan tuodut jätteet ovat peräisin, täyttävät pääasiassa kyseessä olevassa Itävallan lainsäädännössä asetetut edellytykset, jotta niitä voidaan pitää pilaantuneina tai mahdollisesti pilaantuneina maa-alueina, on kuitenkin todettava, että kyseisessä lainsäädännössä ei säädetä edes sellaisesta mahdollisuudesta, että tuoja voisi esittää tätä koskevan näytön ja saada näin edukseen vapautuksen, jota sovelletaan itävaltalaisilta pilaantuneilta tai mahdollisesti pilaantuneilta maa-alueilta peräisin oleviin jätteisiin (ks. vastaavasti em. asia Outokumpu, tuomion 39 kohta).

72. Lisäksi vaikka EY 90 artikla ei lähtökohtaisesti velvoita jäsenvaltioita poistamaan niitä objektiivisesti perusteltuja porrastuksia, joita kansallisessa lainsäädännössä on tehty kotimaisista tuotteista kannettavissa sisäisissä veroissa tai maksuissa, tämä ei pidä paikkaansa silloin, kun tällainen erojen poistaminen on ainoa tapa, jolla voidaan välttää maahan tuotujen tuotteiden suora tai välillinen syrjintä (asia 21/79, komissio v. Italia, tuomio 8.1.1980, Kok. 1980, s. 1, 16 kohta ja em. asia Outokumpu, tuomion 40 kohta).

73. Edellä esitetyillä perusteilla ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäiseen osaan on vastattava, että EY 90 artiklan ensimmäinen kohta on esteenä ALSAGin 3 §:n 2 momentin 1 kohdan kaltaiselle kansalliselle verosäännökselle, jossa vapautetaan verosta, jota kannetaan jätteiden pitkäaikaisesta sijoittamisesta kansallisille kaatopaikoille, ainoastaan sellaisten jätteiden sijoittaminen, jotka ovat peräisin kansallisella alueella sijaitsevien pilaantuneiden tai mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden vaarattomaksi tekemisestä tai kunnostamisesta, mutta jonka mukaan mainittua vapautusta ei ole mahdollista myöntää sellaisten jätteiden sijoittamiselle, jotka ovat peräisin muissa jäsenvaltioissa sijaitsevien maa-alueiden vaarattomaksi tekemisestä tai kunnostamisesta.

EY 10, EY 12 ja EY 49 artiklan tulkinta

74. Kun otetaan huomioon yhteisöjen tuomioistuimen ensimmäisen kysymyksen ensimmäiseen osaan antama vastaus, EY 10, EY 12 ja EY 49 artiklan tulkinta ei ole tarpeen.

Oikeudenkäyntikulut

75. Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä yhteisöjen tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Päätöksen päätösosa

Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

EY 90 artiklan ensimmäinen kohta on esteenä pilaantuneiden maa-alueiden kunnostamisesta 7.6.1989 annetun lain (Altlastensanierungsgesetz) 3 §:n 2 momentin 1 kohdan kaltaiselle kansalliselle verosäännökselle, jossa vapautetaan verosta, jota kannetaan jätteiden pitkäaikaisesta sijoittamisesta kansallisille kaatopaikoille, ainoastaan sellaisten jätteiden sijoittaminen, jotka ovat peräisin kansallisella alueella sijaitsevien pilaantuneiden tai mahdollisesti pilaantuneiden maa-alueiden vaarattomaksi tekemisestä tai kunnostamisesta, mutta jonka mukaan mainittua vapautusta ei ole mahdollista myöntää sellaisten jätteiden sijoittamiselle, jotka ovat peräisin muissa jäsenvaltioissa sijaitsevien maa-alueiden vaarattomaksi tekemisestä tai kunnostamisesta.