1.

Onko työntekijöillä oikeus pitämättömän palkallisen vuosiloman ”muuttamiseen rahaksi”? Toisin sanoen, voivatko he päättää olla käyttämättä oikeuttaan saada hengähdystauko työstä ja sen sijaan saada lomaa vastaavan rahallisen korvauksen työsuhteensa päättyessä? Estääkö unionin oikeus jäsenvaltioita ottamasta käyttöön toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on estää tällainen valinnanmahdollisuus?

2.

Tällaisia kysymyksiä tulee esille Tribunale di Leccessä (alioikeus, Lecce, Italia), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin käsiteltävässä asiassa, vireillä olevassa asiassa. Kyseinen tuomioistuin tiedustelee lähinnä, missä määrin työaikadirektiivi ( 2 ) estää palkallisen vuosiloman ”muuttamisen rahaksi”, toisin sanoen palkallista vuosilomaa koskevan käyttämättömän oikeuden (oikeuksien) korvaamisen rahalla.

3.

Tämä kysymys tulee esille BU:n, joka työskenteli virkamiehenä, ja hänen työnantajansa, Comune di Copertinon (Copertinon kunta, Italia), välisessä riita-asiassa. ( 3 ) BU vaatii tunnustamaan oikeuden saada korvaus palkallisesta vuosilomasta, jota hän ei ollut pitänyt työsuhteen aikana.

4.

Pääasiassa kantajana oleva BU työskenteli nimikkeellä ”Istruttore Direttivo Tecnico” (julkisten rakennusurakoiden tekninen johtaja) virkamiehenä Copertinon kunnassa helmikuusta 1992 lokakuuhun 2016.

5.

Copertinon kunnalle 24.3.2016 lähettämällään kirjeellä BU irtisanoutui jäädäkseen varhaiseläkkeelle, ( 4 ) ja hänen palvelusaikansa päättyi tämän vuoksi 1.10.2016.

6.

Pääasian oikeudenkäynnissä BU väittää, että vuosina 2013–2016 häneltä jäi pitämättä palkallista vuosilomaa 79 päivän edestä. Hän vaatii tämän vuoksi rahallista korvausta näistä lomapäivistä, koska hän katsoo, ettei voinut pitää kyseisiä vuosilomapäiviä ollessaan työsuhteessa. ( 5 )

7.

Copertinon kunta puolestaan väittää, että BU oli tietoinen velvollisuudesta pitää jäljellä olevat lomapäivät ja siitä, ettei hän voisi muuttaa niitä rahaksi ( 6 ) Se vetoaa tältä osin Italiassa annetun asetuksen (decreto legge) nro 95 ( 7 ) 5 §:ään, jossa säädetään, että julkisen sektorin työntekijöiden on pidettävä vuosiloma sen hallinnonalan, jonka palveluksessa he työskentelevät, sääntöjen mukaisesti ja että heillä ei missään olosuhteissa ole oikeutta pitämättä jääneen vuosiloman korvaamiseen rahalla. Tätä säännöstä sovelletaan siinäkin tapauksessa, että työsuhde päättyy työskentelypaikan vaihdoksen, irtisanoutumisen, työsuhteen purkamisen tai eläkkeelle siirtymisen vuoksi.

8.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että kyseinen laki oli osa pakettia, joka hyväksyttiin vuoden 2008 maailmanlaajuisen finanssikriisin seurauksena ja jonka tarkoituksena oli parantaa talousarvion valvontaa ja saada aikaan lisää säästöjä julkisella sektorilla. Tällaisen tarkoituksen vahvistaa myös kyseisen säännöksen, toisin sanoen asetuksen nro 95 5 §:n otsikko, joka on ”Julkisen hallinnon menojen supistaminen”.

9.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää lisäksi, että Corte costituzionale (perustuslakituomioistuin, Italia) hylkäsi tuomiossaan nro 95/2016 ( 8 ) väitteet asetuksen nro 95/2012 5 §:n 8 momentin perustuslainvastaisuudesta perusteettomina. Corte costituzionale esitti oman tulkintansa kyseisestä säännöksestä ja katsoi, että kun sitä tulkitaan tällä tavalla, se ei ole Italian perustuslain eikä sovellettavan unionin oikeuden vastainen. Kyseinen tuomioistuin totesi, että loman hallitsemattoman rahaksi muuttamisen estämisellä oli muita tavoitteita julkisten menojen hillitsemisen lisäksi. Näihin tavoitteisiin kuuluvat vuosiloman tosiasiallisen pitämisen merkityksen korostaminen ja palkallisen vuosiloman rationaaliseen suunnitteluun kannustaminen. Kyseistä säännöstä tulkittiin tässä valossa siten, että siinä kielletään vuosiloman korvaaminen rahalla tapauksissa, joissa loman pitämistä oli mahdollista suunnitella hyvissä ajoin, mikä käsittää erilaisia tilanteita, esimerkiksi irtisanoutumisen.

10.

Tämä tulkinta on Corte costituzionalen näkemyksen mukaan myös yhdenmukainen Corte suprema di cassazionen (ylin tuomioistuin, Italia) ja Consiglio di Staton (ylin hallintotuomioistuin, Italia) niiden tuomioiden kanssa, joissa tunnustetaan työntekijöiden oikeus saada rahallinen korvaus vuosilomista, jotka ovat jääneet pitämättä heistä johtumattomasta syystä.

11.

Koska Corte costituzionalen mainitsema oikeuskäytäntö on merkityksellinen ennakkoratkaisupyynnön taustan ymmärtämiseksi, esittelen sen lyhyesti.

12.

Corte suprema di cassazione katsoi alun perin, että vuosiloman muuttaminen rahaksi edellytti sitä, että työntekijä osoittaa, ettei hän ollut voinut käyttää oikeuttaan palkalliseen vuosilomaan ”työtehtävien hoitamiseen liittyvien poikkeuksellisten ja perusteltujen tarpeiden tai ylivoimaisen esteen vuoksi”. ( 9 ) Myöhemmin se totesi, että työntekijällä on oikeus vuosiloman korvaamiseen rahalla, ellei työnantaja voi osoittaa tarjonneensa työntekijälle mahdollisuutta käyttää tehokkaasti lomaoikeuttaan ennen työsuhteen päättymistä ja ilmoittaneensa tällaisesta menettämisestä asianmukaisesti työntekijälle. ( 10 ) Siinä tapauksessa, että työntekijä irtisanoutuu äitiysloman päättyessä, kyseinen tuomioistuin katsoi, että työntekijällä on oikeus vuosiloman korvaamiseen rahalla, koska vaikka työsuhde päättyi tosiasiallisesti työntekijän vapaaehtoisen päätöksen perusteella, kyseinen työntekijä ei kuitenkaan olisi mitenkään pystynyt pitämään palkallista vuosilomaa ajanjaksona, jona työsopimuksen soveltaminen oli keskeytynyt pakollisesti. ( 11 )

13.

Consiglio di Staton asetuksen nro 95 5 §:n 8 momentista antamissa tuomioissa katsottiin, että lääketieteelliset syyt, kuten työkyvyttömyys, eivät vaikuta oikeuteen pitämättä jääneen palkallisen vuosiloman korvaamiseen rahalla. ( 12 )

14.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että asetuksen nro 95 asian kannalta merkityksellisistä säännöksistä esitetty tulkinta mahdollistaa vuosiloman muuttamisen rahaksi vain, jos kyseistä lomaa ei tosiasiallisesti pidetty syistä, joihin työntekijä ei voi vaikuttaa (kuten sairaus). Se kuitenkin vahvistaa, että työntekijältä voidaan evätä rahallinen korvaus tilanteessa, jossa työsuhteen päättyminen oli ennakoitavissa, kuten kun työntekijä irtisanoutuu.

15.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että vaikka asetuksen nro 95/2012 5 §:n 8 momenttia tulkittaisiin näin, se on silti mahdollisesti ristiriidassa työaikadirektiivin kanssa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut. Tältä osin se viittaa tuomioon job-medium. ( 13 )

16.

Koska Tribunale di Lecce oli epävarma Italian lainsäädännön yhteensopivuudesta työaikadirektiivin kanssa, se on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

17.

Kirjallisia huomautuksia unionin tuomioistuimelle esittivät BU, Copertinon kunta, Italian hallitus ja Euroopan komissio. Istuntoa ei pidetty.

18.

Ennakkoratkaisupyyntö perustuu Italian lainsäädäntöön ja asiaa koskevaan oikeuskäytäntöön, jossa sitä tulkitaan, myös Corte costituzionalen oikeuskäytäntöön. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei vaikuta olevan samaa mieltä Corte costituzionalen kanssa siitä, että kyseessä oleva Italian lainsäädäntö on työaikadirektiivin mukainen.

19.

Yhdessäkään aiemmassa nyt kyseessä olevaa lainsäädäntöä koskevassa riita-asiassa Italiassa ei ole esitetty ennakkoratkaisupyyntöjä. Tämä on siten ensimmäinen kerta, kun unionin tuomioistuinta pyydetään selittämään, voivatko jäsenvaltiot päättää estää palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden muuttamisen rahaksi tavalla, jolla Italia on tehnyt näin julkisella sektorilla.

20.

Ennen asian tarkastelun jatkamista on aiheellista esittää yksi alustava selvennys. Ennakkoratkaisumenettelyssä sovellettavan unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen toimivallanjaon mukaisesti unionin tuomioistuin ei voi tulkita kansallisia säännöksiä; sen tehtävänä on ottaa huomioon ennakkoratkaisukysymyksiin liittyvät tosiasiat ja oikeudelliset seikat, sellaisina kuin ne on ennakkoratkaisupyynnössä esitetty. ( 14 )

21.

Näin ollen, kun otetaan huomioon ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvät selitykset, tarkastelen asiaa seuraavan Italian lainsäädäntöä koskevan käsityksen pohjalta. Italian lainsäädännössä kiellettiin palkallista vuosilomaa koskevien käyttämättömien oikeuksien muuntaminen rahaksi, millä pyrittiin estämään palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden muuttaminen rahaksi julkisella sektorilla mutta myös kannustamaan työntekijöitä tosiasiallisesti pitämään vuosiloma. Kyseisessä lainsäädännössä, sellaisena kuin sitä on tulkittu muun muassa Corte costituzionalen oikeuskäytännössä, ei ilmeisestikään kielletä rahaksi muuttamista kaikissa olosuhteissa vaan ainoastaan silloin, kun työntekijöillä oli mahdollisuus suunnitella palkallisen vuosilomansa pitämistä.

22.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämissä kahdessa kysymyksessä tiedustellaan lähinnä, onko työaikadirektiivin 7 artikla esteenä tällaiselle kansalliselle lainsäädännölle, ja ellei ole, onko työntekijän vai työnantajan näytettävä toteen, että työntekijällä oli todellinen mahdollisuus pitää palkallista vuosilomaa. Käsittelen näitä kysymyksiä vuorotellen.

23.

Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää lähinnä toteamaan, onko työaikadirektiivin 7 artikla esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa ei sallita pitämättä jääneen palkallisen vuosiloman muuttamista rahaksi työsuhteen päättyessä.

24.

Käsittelen tätä kysymystä seuraavasti. Ensin arvioin niitä edellytyksiä, joilla työaikadirektiivissä annetaan oikeus pitämättä jääneen vuosiloman muuttamiseen rahaksi. Seuraavaksi osoitan, että kyseisessä direktiivissä asetetaan etusijalle se, että palkallinen vuosiloma tosiasiallisesti pidetään siitä työntekijöiden terveydelle koituvien hyötyjen mukaisesti. Lisäksi arvioin, voidaanko pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista lainsäädäntöä ottaa käyttöön, jotta työntekijöitä kannustetaan tosiasiallisesti pitämään palkallista vuosilomaa.

25.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa tuomioon job-medium selittääkseen epäilyjään siitä, onko kyseessä oleva Italian lainsäädäntö työaikadirektiivin mukainen. Se lainaa kyseisen tuomion seuraavaa kohtaa: ”Unionin tuomioistuin on vakiintuneesti todennut myös, että [työaikadirektiivin] 7 artiklan 2 kohdassa ei aseteta minkäänlaista muuta edellytystä rahallisen korvauksen saamista koskevan oikeuden syntymiselle kuin yhtäältä se, että työsuhde on päättynyt, ja toisaalta se, ettei työntekijä ole pitänyt kaikkea vuosilomaansa, johon hänellä oli oikeus työsuhteen päättymisajankohtana”. ( 15 )

26.

Kyseisestä toteamuksesta seuraa, että jäsenvaltiot eivät voi asettaa muita edellytyksiä rahallisen korvauksen saamista koskevan oikeuden syntymiselle.

27.

Kun tarkastellaan ensimmäistä edellytystä, jossa rahallinen korvaus sidotaan työsuhteen päättymiseen, oikeuskäytäntö vahvistaa, että jos palkallinen vuosiloma myönnetään loman määräytymiseen käytettävän viitekauden (joka on yleensä 12 kuukautta) perusteella, rahalla korvaamista ei voida tehdä tällaisen ajanjakson aikana tai sen päättyessä. ( 16 ) Unionin tuomioistuin selitti, että jos lomaa ei pidetä kyseisen kauden päättymiseen mennessä syistä, jotka eivät johdu työntekijästä, loman siirtämiselle on varattava ajanjakso. ( 17 ) Jos työntekijä on edelleen työsuhteessa, hän ei voi pyytää vuosiloman korvaamista rahalla.

28.

Rahallinen korvaus ei siten ole itsenäinen oikeus, joka työntekijöille annetaan työaikadirektiivissä: työntekijä ei voi valita rahallista korvausta palkallisen vuosiloman sijasta. Työaikadirektiivin 7 artiklan 2 kohdan mukaan palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden korvaaminen rahassa on mahdollista ainoastaan silloin, kun työsuhde päättyy. ( 18 )

29.

Lisäksi rahalla korvaaminen on ainoastaan poikkeus, ( 19 ) ja kuten tuomiossa job-medium asetetussa toisessa edellytyksessä ilmaistaan, ( 20 ) se riippuu siitä, että työntekijällä on oikeus vuosilomaan sillä hetkellä, kun sen korvaamista rahalla pyydetään: oikeus rahalla korvaamiseen syntyy, jos työntekijä ei ole pitänyt kaikkea vuosilomaansa, johon hänellä oli oikeus työsuhteen päättymisajankohtana.

30.

Oikeus rahalla korvaamiseen on siten vain, jos oikeus palkalliseen vuosilomaan on edelleen olemassa.

31.

Oikeus palkalliseen vuosilomaan johtuu suoraan työaikadirektiivistä ja perustuu työsuhteen olemassaoloon, eivätkä jäsenvaltiot voi asettaa tällaisen oikeuden syntymiselle minkäänlaisia muita edellytyksiä. ( 21 ) Jäsenvaltiot voivat kuitenkin asettaa edellytyksiä vuosilomaoikeuden käyttämiselle. ( 22 ) Tältä osin ne voivat säätää, että saavutettu oikeus vanhenee, jos sitä ei käytetä tietyn ajanjakson kuluessa. Jäsenvaltiot voivat siten asettaa rajoituksia pitämättömän vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson kestolle. ( 23 )

32.

Tuomiossa Max-Planck Gesellschaft unionin tuomioistuin on katsonut, ettei ”[työaikadirektiivin] 7 artiklan 1 kohta lähtökohtaisesti ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jolla annetaan kyseisellä direktiivillä nimenomaisesti säädetyn palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen liittyvät yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaan kyseinen oikeus jopa menetetään lomavuoden tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, kuitenkin sillä edellytyksellä, että oikeutensa palkalliseen vuosilomaan menettäneellä työntekijällä on tosiasiallisesti ollut mahdollisuus käyttää hänelle direktiivillä annettua oikeutta”. ( 24 )

33.

Edellä esitetystä voidaan päätellä, että kun työsuhde päättyy, työaikadirektiivi ei aina estä pitämättä jääneen palkallisen vuosiloman menettämistä.

34.

Jos oikeus pitämättä jääneeseen vuosilomaan on vanhentunut työsuhteen päättymishetkellä, toissijaista oikeutta sen korvaamiseen rahalla ei ole.

35.

Tuomiossa job-medium unionin tuomioistuin totesi, että irtisanoutuminen ei voi itsessään olla peruste rahallisen korvauksen epäämiselle. Kyseinen asia koski kuitenkin tilannetta, jossa oikeus vuosilomaan oli edelleen olemassa. ( 25 ) Jos oikeus vuosilomaan oli vanhentunut tai lakannut jostain syystä, työntekijä ei voisi vaatia rahallista korvausta työsuhteen päättyessä.

36.

Se, voidaanko tällainen rahallisen korvauksen menettäminen hyväksyä, edellyttää sitä, että tarkastetaan ensin, onko työntekijälle tosiasiallisesti annettu mahdollisuus käyttää palkallista vuosilomaa koskevaa oikeuttaan. Tämän vuoksi sitä ei voida menettää automaattisesti. ( 26 )

37.

Kuten unionin tuomioistuin selitti, jos työntekijä on harkitusti ja täysin tietoisena niitä seurauksista, jotka tästä aiheutuvat, jättänyt pitämättä palkallisen vuosilomansa sen jälkeen, kun hänelle on annettu mahdollisuus käyttää tosiasiallisesti oikeuttaan siihen, ilman, että työnantajan pitäisi pakottaa kyseinen työntekijä tosiasiallisesti käyttämään mainittua oikeutta, työaikadirektiivin 7 artiklan 1 ja 2 kohta sekä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta eivät ole esteenä kyseisen oikeuden menettämiselle eivätkä työsuhteen päättyessä vastaavasti sille, ettei pitämättä jääneestä palkallisesta vuosilomasta makseta rahallista korvausta. ( 27 )

38.

Sen vaatimuksen lisäksi, että työntekijälle annettiin mahdollisuus tosiasiallisesti pitää vuosilomaa, unionin tuomioistuin on myös korostanut sen tarpeellisuutta, että työnantaja ilmoittaa kyseiselle työntekijälle hänen oikeutensa mahdollisesta menettämisestä. ( 28 )

39.

Oikeus rahalliseen korvaukseen ei siten ole itsenäinen oikeus, joka antaa työntekijälle mahdollisuuden valita joko vuosiloman pitämisen tai rahallisen korvauksen saamisen sen pitämättä jättämisestä; se on sen sijaan oikeus, joka on riippuvainen siitä, että oikeus pitämättä jääneeseen palkalliseen vuosilomaan on olemassa; tämän oikeuden kestoa jäsenvaltiot voivat rajoittaa.

40.

Rahallisen korvauksen toissijainen luonne seuraa loogisesti vuosiloman tarkoituksesta, joka on suojella työntekijöiden terveyttä antamalla heille mahdollisuus levätä työstä. Työaikadirektiivin 7 artiklan 1 kohdan nojalla palkallinen vuosiloma on siten lähtökohtaisesti tosiasiallisesti pidettävä. ( 29 ) Seuraavassa jaksossa osoitan lyhyesti, että vuosilomalla todellakin on hyötyjä, jos se tosiasiallisesti pidetään, ennen kuin käsittelen sitä, voivatko jäsenvaltiot ottaa käyttöön käsiteltävässä asiassa kyseessä olevien kaltaisia toimenpiteitä kannustaakseen työntekijöitä tosiasiallisesti pitämään vuosiloman.

41.

Palkallisen vuosiloman tosiasiallisen pitämisen asettamisen etusijalle sen rahaksi muuttamiseen nähden, mikä ilmenee työaikadirektiivin 7 artiklan sanamuodosta, ( 30 ) oikeuttaa palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoitus. Kuten oikeuskäytännössä selitetään, kyseisellä oikeudella pyritään sen mahdollistamiseen, että yhtäältä työntekijä voi levätä työsopimuksen mukaisten tehtäviensä suorittamisesta ja että toisaalta hänellä on aikaa rentoutumiseen ja vapaa-aikaa. ( 31 )

42.

Unionin tuomioistuin on toistuvasti katsonut, että palkallisen vuosiloman myönteinen vaikutus työntekijän turvallisuuteen ja terveyteen ilmenee täysimääräisesti, jos se pidetään tätä varten tarkoitettuna vuonna.

43.

Se on myös todennut, ettei tämä lepoaika menetä merkitystään, jos se pidetään myöhempänä ajanjaksona. ( 32 ) Tuomiossa KHS unionin tuomioistuin kuitenkin katsoi, että tietyn ajallisen rajan ylityttyä ”vuosiloma menettää työntekijän kannalta myönteisen vaikutuksensa lepoaikana säilyttäen vain ominaisuutensa aikana rentoutumiseen ja vapaa-aikana”. ( 33 ) Tämä toteamus oikeuttaa sen mahdollisuuden, että jäsenvaltiot voivat rajoittaa pitämättä jääneen vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson kestoa. ( 34 )

44.

Empiiriset tutkimukset tukevat unionin tuomioistuimen tältä osin omaksumaa kantaa.

45.

Kirjallisuudessa vaikuttaa vallitsevan yksimielisyys siitä, että hengähdystauolla, joka on päivittäisiä ja viikoittaisia lepoaikoja pidempi, on hyödyllisiä vaikutuksia työntekijöiden terveyteen ja hyvinvointiin. ( 35 ) Nämä hyödyt koskevat sekä lyhyitä ( 36 ) että pitkiä lomia. ( 37 )

46.

Yhtä hyvin ei ehkä ole tiedossa se, että nämä hyödylliset vaikutukset ovat lyhytkestoisia, tai ainakaan sitä ei osata epäillä. ( 38 ) Jotkin hyödyllisistä vaikutuksista ”häviävät kuukauden kuluessa töihin palaamisesta”. ( 39 )

47.

Näistä tutkimuksista voitaisiin päätellä, että palkallisen vuosiloman hyödyt ovat suurimmat, jos sitä pidetään säännöllisesti yhdistäen joitain lyhyempiä ja joitain pidempiä taukoja työstä vuoden mittaan. Tutkimukset joka tapauksessa vahvistavat, että on tärkeää pitää palkallinen vuosiloma lomavuoden aikana.

48.

Vaikka työntekijä voikin päättää kerryttää palkallista vuosilomaa eri henkilökohtaisista syistä (tärkeä matka, kaukana asuva perhe jne.), on kiistanalaista – kyseenalaistamatta tätä henkilökohtaista valintaa –, että loman pitäminen on hyödyllistä työvoiman palautumisen näkökulmasta.

49.

Lisäksi on niin, että vaikka se, ettei palkallista vuosilomaa pidetä kokonaan, voi johtaa työntekijän tulojen kasvuun, se on kuitenkin yhdistetty elämänlaadun heikentymiseen (tyytyväisyys vapaa-aikaan ja terveys heikkenevät merkittävästi, samalla kun sairauspoissaolot työstä lisääntyvät). ( 40 )

50.

Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tosiasiallinen käyttäminen on siten työntekijöille tärkeä keino kerätä jälleen henkistä ja fyysistä energiaa ja yleisemmin edistää terveyttään työssä ja sen ulkopuolella.

51.

Nämä toteamukset tukevat oikeuskäytäntöä, jonka mukaan tietyn loman siirtämiselle varatun ajanjakson ylityttyä vuosiloma menettää työntekijän kannalta myönteisen vaikutuksensa lepoaikana säilyttäen vain ominaisuutensa aikana rentoutumiseen ja vapaa-aikana. ( 41 ) Se myös oikeuttaa oikeuskäytännön, jossa unionin tuomioistuin on toistuvasti katsonut, että palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi jos työsuhde päättyy. Työaikadirektiivin 7 artiklan 2 kohdalla pyritään myös takaamaan, että työntekijä voi turvallisuutensa ja terveytensä tehokkaaksi suojelemiseksi saada todellisen lepoajan. ( 42 )

52.

Jäsenvaltiot voivat siten kannustaa palkallisen vuosiloman tosiasialliseen pitämiseen sen rahaksi muuttamisen sijasta ottamalla käyttöön määräaikoja, joita sovelletaan saavutetun vuosilomaoikeuden kestoon (rajoittamalla vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson kestoa). Voisivatko jäsenvaltiot pyrkiä samaan tavoitteeseen eri tavoin, esimerkiksi antamalla käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaista lainsäädäntöä?

53.

Yksi vaihtoehtoehto unionin tuomioistuimelle on katsoa, että sellaisen määräajan asettaminen vuosiloman siirtämiselle varatuille ajanjaksoille, jonka päätyttyä oikeudet pitämättä jääneisiin lomapäiviin vanhenevat, on ainoa hyväksyttävä tapa, jolla jäsenvaltiot voivat kannustaa työntekijöitä palkallisen vuosiloman tosiasialliseen pitämiseen.

54.

Jaetun toimivallan alalla, jollaisella työaikadirektiivikin annettiin, unionin lainsäätäjä päätti kuitenkin olla sääntelemättä yksityiskohtia, joilla työntekijöitä voitaisiin kannustaa tosiasiallisesti pitämään palkallinen vuosiloma. Se oli ainoastaan ilmaissut selkeästi, että vuosiloman pitäminen on etusijalla, ja pitänyt sen rahaksi muuttamista toissijaisena oikeutena. Tällaisissa olosuhteissa jäsenvaltioilla on toimivalta valita asianmukaiset säännöt, joilla työntekijöitä kannustetaan käyttämään heille vuosittaista lepoa varten annettu aika. Tämä tarkoittaa, että vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson rajoittamista ei voitaisi pitää ainoana mahdollisuutena kannustaa palkallisen vuosiloman tosiasialliseen pitämiseen sen lomavuoden aikana, jona se on tarkoitettu pidettäväksi. Jokainen jäsenvaltioiden valitsema lainsäätämisvaihtoehto on kuitenkin tehtävä työaikadirektiivin, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, mukaisesti.

55.

Täyttääkö asetuksen nro 95 5 §:n kaltainen kansallinen lainsäädäntö työaikadirektiivin 7 artiklan vaatimukset?

56.

Italian lainsäädännön, ainakin sellaisena kuin Corte costituzionale on sitä tulkinnut, tavoitteena on nähtävästi kannustaa vuosiloman tosiasialliseen pitämiseen. Tästä syystä, ja julkisten menojen hillitsemiseksi, Italia on ottanut käyttöön säännön, jonka mukaan palkallisen vuosiloman pitämättä jääneitä kausia ei voida korvata rahalla.

57.

Kuten Corte costituzionale on tulkinnut, Italian lainsäädäntö estää työntekijöitä pyytämästä pitämättä jääneen vuosiloman korvaamista rahalla, jos he olivat tietoisia siitä, milloin heidän työsuhteensa päättyy, ja pystyivät siten suunnittelemaan loman pitämistä ennen kyseistä ajankohtaa. Tällaisella lainsäädännöllä kannustetaan työntekijöitä pitämään vuosiloma lomavuoden aikana. ( 43 )

58.

Kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, ( 44 ) Italian lainsäädäntö voi olla työaikadirektiivin 7 artiklan mukainen, jos seuraavat edellytykset täyttyvät. Ensinnäkin kielto pyytää vuosiloman korvaamista rahalla ei voi käsittää vuosilomaoikeutta, joka on saavutettu sinä lomavuonna, jona työsuhde päättyy. Toiseksi työntekijällä on täytynyt olla mahdollisuus pitää palkallinen vuosiloma edeltävinä lomavuosina, vuosiloman siirtämiselle varattu vähimmäisajanjakso mukaan luettuna. Kolmanneksi työnantaja on pitänyt kannustaa työntekijää vuosiloman pitämiseen. Neljänneksi työnantaja on pitänyt ilmoittaa työntekijälle, ettei pitämätöntä vuosilomaa voida kerryttää sen korvaamiseksi rahalla työsuhteen päättyessä.

59.

Kansallisen tuomioistuimen tehtävä on arvioida, voidaanko asian kannalta merkityksellistä Italian lainsäädäntöä tulkita tällä tavalla ja täyttyvätkö edellä esitetyt edellytykset käsiteltävässä asiassa.

60.

Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäiseen kysymykseen, että työaikadirektiivin 7 artikla ei ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa ei sallita pitämättä jääneen palkallisen vuosiloman rahaksi muuttamista työsuhteen päättyessä, jos

61.

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, kenellä on todistustaakka sen osoittamisesta, että edellisessä kohdassa luetellut edellytykset täyttyvät – työntekijällä vai ‑antajalla.

62.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jossa tulkitaan työaikadirektiivin 7 artiklaa, sisältyy tiettyjä osatekijöitä, joista saadaan ohjeistusta tähän kysymykseen vastaamiseen. Esimerkiksi tuomiossa Fraport unionin tuomioistuin on todennut, että kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on selvittää, onko työnantaja täyttänyt hyvissä ajoin palkallisen vuosiloman pitämistä koskevat kehotus- ja tiedottamisvelvollisuutensa. ( 45 ) Työnantajan on siten näytettävä toteen, että se on noudattanut omia velvollisuuksiaan.

63.

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että jollei työnantaja voi näyttää toteen, että se on noudattanut kaikkea vaadittua huolellisuutta, jotta työntekijällä on tosiasiallisesti mahdollisuus pitää palkallinen vuosiloma, johon hänellä on oikeus, se, että mainittua vuosilomaa koskeva oikeus raukeaa työsuhteen päättyessä, ja vastaavasti se, että pitämättä jääneestä vuosilomasta ei makseta rahallista korvausta, on ristiriidassa työaikadirektiivin 7 artiklan 2 kohdan kanssa. ( 46 )

64.

Toisin sanoen todistustaakka ei ole työntekijällä vaan ‑antajalla.

65.

Ehdotan näin ollen, että vastauksensa esitettyyn toiseen kysymykseen unionin tuomioistuin toteaa, että työaikadirektiivin 7 artiklan 2 kohdassa edellytetään työnantajan osoittavan, että se on antanut työntekijälle mahdollisuuden pitää vuosiloma ja kannustanut häntä siihen, ilmoittanut työntekijälle siitä, ettei pitämättä jäänyttä vuosilomaa voida muuttaa rahaksi työsuhteen päättyessä, ja että työntekijä on tästä huolimatta päättänyt olla pitämättä vuosilomaa. Ellei työnantaja ole tehnyt näin, sen olisi maksettava työntekijälle korvaus.

66.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Tribunale di Leccen esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: