–

Hauptzollamt Hamburg, asiamiehenään C. Schaade,

–

Shell Deutschland Oil GmbH, edustajinaan J. Dengler, L. Freiherr von Rummel ja R. Stein, Rechtsanwälte,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään A. Armenia ja R. Pethke,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee unionin oikeuden yleisiin periaatteisiin kuuluvan suhteellisuusperiaatteen tulkintaa energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta 27.10.2003 annetun neuvoston direktiivin 2003/96/EY (EUVL 2003, L 283, s. 51) 5 artiklan neljännen luetelmakohdan yhteydessä.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Hauptzollamt Hamburg (Hampurin päätullitoimipaikka, Saksa) (jäljempänä tullitoimipaikka) ja toisaalta Shell Deutschland Oil GmbH (jäljempänä Shell) ja joka koskee tilannetta, jossa tullitoimipaikka on kieltäytynyt vapauttamasta kyseistä yhtiötä sellaisten energiatuotteiden energiaverosta, joita kyseinen yhtiö on käyttänyt lämmityspolttoaineena yrityskäytössä.

3

Direktiivin 2003/96 johdanto-osan 3, 17 ja 21 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

4

Kyseisen direktiivin 5 artiklan sanamuoto on seuraava:

”Jäsenvaltiot voivat soveltaa eriytettyjä verokantoja verovalvonnan alaisina seuraavissa tapauksissa, jos ne noudattavat tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja ja ovat yhteisön oikeuden mukaisia:

– –

5

Mainitun direktiivin 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat toteuttaa tässä direktiivissä säädetyt verotasoa koskevat vapautukset tai alennukset joko:

– –

6

Energiaverolain (Energiesteuergesetz), joka on annettu 15.7.2006 (BGBl. 2006 I, s. 1534), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä EnergieStG), 54 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Verovapautus myönnetään hakemuksesta sellaisten energiatuotteiden osalta, joita on todistettavasti verotettu 2 §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen 1 ja 3‐5 kohdan mukaan ja joita [24.3.1999 annetun] sähköverolain [(Stromsteuergesetz; BGBl. 1999 I, s. 378)] 2 §:n 3 momentissa tarkoitettu valmistusteollisuuden yritys – – on käyttänyt lämmityspolttoaineen yritystoiminnassa tai 3 §:ssä tarkoitetuissa etuusjärjestelmiin kuuluvissa laitoksissa. Verovapautus myönnetään lämmön tuottamiseen käytettyjen energiatuotteiden osalta kuitenkin vain siltä osin kuin valmistusteollisuuden yritys – – on todistettavasti käyttänyt tuotettua lämpöä.”

7

Energiaverolain täytäntöönpanoasetuksen (Verordnung zur Durchführung des Energiesteuergesetzes), joka on annettu 31.7.2006 (BGBl. 2006 I, s. 1753; jäljempänä EnergieStV), 100 §:n, jonka otsikko on ”Yritysten verovapautukset”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”EnergieStG:n 54 §:ssä säädettyä verovapautusta on haettava hakijan toimivaltaiselta [tullitoimipaikalta] virallisella lomakkeella kaikkien niiden energiatuotteiden osalta, joita on käytetty asianomaisena ajanjaksona. Hakijan on annettava ilmoituksessa kaikki verovapautuksen määrittämiseksi tarvittavat tiedot ja laskettava vapautuksen määrä itse. Vapautus myönnetään vain, jos hakemus toimitetaan [tullitoimipaikalle] viimeistään sen vuoden 31. joulukuuta mennessä, joka seuraa kalenterivuotta, jonka aikana energiatuotteet on käytetty.”

8

Verolain (Abgabenordnung) 169 §:n otsikko on ”Veron määräämisen määräaika”, ja mainitussa pykälässä säädetään seuraavaa:

”(1)   Veron määrääminen sekä sen poistaminen tai muuttaminen ei ole enää sallittua, kun määräämiselle asetettu määräaika on päättynyt. – –

(2)   Veron määräämiselle asetettu määräaika on

– –”

9

Verolain 170 §:n mukaan veron määräämistä koskeva määräaika alkaa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona vero on syntynyt.

10

Mainitun lain 171 §:n otsikko on ”Määräajan pidentäminen”, ja kyseisen pykälän 4 momentissa säädetään, että mikäli ennen veron määräämiselle asetetun määräajan päättymistä aloitetaan verotarkastus, määräämiselle asetettu määräaika ei niiden verojen osalta, joita verotarkastus koskee, pääty ennen kuin verotarkastuksen perusteella tehtävät verotuspäätökset tulevat lopullisiksi, sanotun kuitenkaan rajoittamatta määräajan pidentämistä muiden säännösten nojalla.

11

Shell esitti tullitoimipaikalle tätä tarkoitusta varten vahvistetulla virallisella lomakkeella hakemuksen EnergieStG:n 54 §:n 1 momentin mukaisesta verovapautuksesta energiatuotteille, joita se oli käyttänyt yrityskäytössä vuoden 2010 elokuun ja marraskuun välisenä aikana, direktiivin 2003/96 6 artiklan c alakohdassa säädetyn osittaisen veronpalautuksen muodossa.

12

On riidatonta, että kyseisen ajanjakson osalta kaikki edellytykset sille, että Shell voi saada tällaisen EnergieStG:n 54 §:n 1 momentin mukaisen verohuojennuksen, täyttyivät, lukuun ottamatta sitä, ettei tätä koskevaa hakemusta – joka saapui tullitoimipaikkaan vuoden 2012 toukokuussa – ollut toimitettu EnergieStV:n 100 §:ssä säädetyssä määräajassa. Riidatonta on myös, että vuonna 2011 kyseiseen yhtiöön tehtiin vuotta 2010 koskeva verotarkastus.

13

Tullitoimipaikka hylkäsi Shellin hakemuksen 13.8.2012 ja hakemuksen hylkäävästä päätöksestä tehdyn oikaisuvaatimuksen 27.2.2015 sillä perusteella, ettei kyseinen yhtiö ollut tehnyt verohuojennushakemustaan EnergieStV:n 100 §:n 1 momentissa vahvistetussa määräajassa.

14

Finanzgericht Hamburg (Hampurin verotuomioistuin, Saksa) antoi 1.2.2019 tuomion, jolla se hyväksyi Shellin tekemän valituksen ja katsoi, että viimeksi mainittua säännöstä oli noudatettu, kun otettiin huomioon kyseisen asian olosuhteet, ja että tullitoimipaikan olisi unionin oikeuden ja erityisesti suhteellisuusperiaatteen huomioon ottaen pitänyt joka tapauksessa hyväksyä Shellin hakemus.

15

Tullitoimipaikka teki tämän jälkeen kyseisestä tuomiosta Revision-valituksen Bundesfinanzhofiin (liittovaltion ylin verotuomioistuin, Saksa), joka on tässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

16

Kyseinen tuomioistuin toteaa, että pääasian ratkaisu riippuu siitä, onko tilanteessa, jossa EnergieStG:n 54 §:n 1 momentin – joka on direktiivin 2003/96 5 artiklan neljänteen luetelmakohtaan perustuva säännös – perusteella tehty verohuojennushakemus saapuu tullitoimipaikkaan sen jälkeen, kun tällaisen hakemuksen esittämiselle asetettu määräaika on päättynyt, mutta kuitenkin veron määräämistä koskevassa määräajassa, jota on pidennetty hakijan osalta aloitetun verotarkastuksen takia verolain 171 §:n 4 momentin mukaisesti, hakijan oikeus kyseiseen verohuojennukseen suljettu pois EnergieStV:n 100 §:n 1 momentin nojalla vai onko suhteellisuusperiaate unionin oikeuden yleisenä periaatteena esteenä sille, että toimivaltaiset kansalliset viranomaiset epäävät tällaisen oikeuden pelkästään sillä perusteella, ettei ensiksi mainittua määräaikaa ole noudatettu.

17

Mainittu tuomioistuin toteaa, että kun verohuojennushakemus saapui tullitoimipaikkaan vuoden 2012 toukokuussa, veron määräämistä koskeva määräaika ei sellaisen verotarkastuksen seurauksena, joka Shelliin kohdistui vuonna 2011, ollut vielä päättynyt. Tuomioistuin palauttaa mieleen, että – kuten unionin tuomioistuin on jo todennut – kyse on preklusiivisesta määräajasta, jolla turvataan oikeusvarmuus ja oikeusrauha.

18

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa myös yhtäältä, että unionin tuomioistuimen 2.6.2016 annettuun tuomioon Polihim-SS (C-355/14, EU:C:2016:403) ja 7.11.2019 annettuun tuomioon Petrotel-Lukoil (C-68/18, EU:C:2019:933) perustuvan oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden ja erityisesti suhteellisperiaatteen vastaista on määrätä seuraamukseksi kansallisen oikeuden muotovaatimusten rikkomisesta direktiivissä 2003/96 säädetyn veroetuuden epääminen, ja toisaalta, että sen oman oikeuskäytännön mukaan energiaveron vapautusta koskeva hakemus ”ei ole aineellinen vaan pelkästään muodollinen edellytys verovapautuksen saamiseksi”. Tämä voisi kyseisen tuomioistuimen mukaan puoltaa sitä, ettei myöhässä tehty hakemus estäisi energiatuotteen verotusta sen tosiasiallisen käytön – tässä tapauksessa lämmityspolttoaineena yrityskäytössä – perusteella. Tällaisessa tapauksessa mainittu tuomioistuin on taipuvainen katsomaan, että niin kauan kuin verolain 169 §:n mukainen veron määräämistä koskeva määräaika ei ole päättynyt, toimivaltainen viranomainen ei voi evätä oikeutta energiaveron vapautukseen tai huojennukseen, jos tätä koskevat aineelliset edellytykset täyttyvät.

19

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii kuitenkin, voidaanko mainittua oikeuskäytäntöä, joka koskee direktiivissä 2003/96 säädettyjä pakollisia verovapautuksia, soveltaa myös kyseisessä direktiivissä säädettyihin valinnaisiin verovapautuksiin, joista on kyse pääasiassa.

20

Bundesfinanzhof on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Sovelletaanko suhteellisuusperiaatetta [unionin oikeuden yleisenä periaatteena] myös direktiivin [2003/96] 5 artiklan neljännessä luetelmakohdassa tarkoitettuun valinnaiseen verohuojennukseen siten, että jäsenvaltio ei voi evätä verohuojennusta kansallisessa lainsäädännössä hakemuksen tekemiselle asetetun määräajan päätyttyä, jos veron määräämiselle asetettu määräaika ei ole vielä päättynyt silloin, kun toimivaltainen viranomainen vastaanottaa hakemuksen?”

21

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksellään, onko tehokkuusperiaatetta ja suhteellisuusperiaatetta unionin oikeuden yleisenä periaatteena tulkittava siten, että direktiivin 2003/96 5 artiklan neljännen luetelmakohdan kaltaisen säännöksen – jonka mukaan jäsenvaltiot voivat tietyin edellytyksin soveltaa eriytettyjä verokantoja kyseisessä direktiivissä tarkoitettujen energiatuotteiden ja sähkön yrityskäyttöön ja muuhun kuin yrityskäyttöön – täytäntöönpanon yhteydessä kyseiset periaatteet ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka nojalla jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten on automaattisesti ja poikkeuksetta hylättävä verovapautusta koskeva hakemus, joka on toimitettu kansallisessa lainsäädännössä säädetyssä kyseisen veron määräämiselle asetetussa määräajassa, pelkästään sillä perusteella, ettei hakija ole noudattanut määräaikaa, joka kyseisessä lainsäädännössä on vahvistettu tällaisen hakemuksen tekemiselle.

22

Siltä osin kuin on ensinnäkin kyse aineellisista edellytyksistä, jotka koskevat direktiivissä 2003/96 tarkoitettujen energiatuotteiden ja sähkön vapauttamista valmisteveroista, on palautettava mieleen, että – kuten direktiivin kolmannesta perustelukappaleesta ilmenee – direktiivin tarkoituksena on vahvistaa useimpien energiatuotteiden ja sähkön verotuksen vähimmäistasot Euroopan unionin tasolla. Jäsenvaltiot voivat mainitun direktiivin 5 ja 6 artiklan säännösten, luettuina yhdessä direktiivin 17 ja 21 perustelukappaleen valossa, nojalla ottaa käyttöön valmisteveroja koskevia eriytettyjä verokantoja, verovapautuksia tai verohuojennuksia, jotka ovat mainitulla direktiivillä käyttöön otetun yhdenmukaistetun verotusjärjestelmän erottamaton osa (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Hauptzollamt B (Valinnainen verohuojennus), C-100/20, EU:C:2021:716, 30 kohta).

23

Direktiivin 2003/96 5 artiklassa jäsenvaltioille annetaan näin ollen mahdollisuus soveltaa eriytettyjä verokantoja kyseisessä direktiivissä säädettyjä verotuksen vähimmäistasoja noudattaen ja unionin oikeuden mukaisesti tietyissä kyseisessä artiklassa luetelluissa tapauksissa, mukaan lukien 5 artiklan neljännessä luetelmakohdassa tarkoitetussa tapauksessa, joka liittyy siihen, käytetäänkö mainitun direktiivin 9 ja 10 artiklassa tarkoitettuja energiatuotteita ja sähköä yrityskäytössä vai ei. Tämä mahdollisuus on tällä direktiivillä käyttöön otetun yhdenmukaistetun verotusjärjestelmän erottamaton osa (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Hauptzollamt B (Valinnainen verohuojennus), C-100/20, EU:C:2021:716, 30 kohta).

24

Tästä seuraa, että yhdenvertaisen kohtelun periaate edellyttää, että talouden toimijoita, joihin sovelletaan asianomaisen veron alennettua verokantaa kyseisen mahdollisuuden täytäntöön panemiseksi annetun kansallisen oikeuden säännöksen perusteella, ei silloin, kun ne ovat tilanteessa, joka on rinnastettavissa sellaisten talouden toimijoiden tilanteeseen, joihin sovelletaan kyseisen veron yleistä verokantaa direktiivin 2003/96 pakollisen säännöksen nojalla, saa kohdella eri tavalla kuin viimeksi mainittuja toimijoita, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Hauptzollamt B (Valinnainen verohuojennus), C-100/20, EU:C:2021:716, 31 ja 32 kohta).

25

Toiseksi on todettava, että koska kyseisessä direktiivissä tai muussa unionin oikeuden säädöksessä ei täsmennetä direktiivin 2003/96 5 artiklan neljännessä luetelmakohdassa säädetyn mahdollisuuden täytäntöön panemiseksi annettuun kansalliseen lainsäädäntöön perustuvan energiatuotteiden tai sähkön verovapautusta koskevan hakemuksen tekemistä koskevia muodollisia ja menettelyllisiä edellytyksiä, näistä edellytyksistä on säädettävä menettelyllisen itsemääräämisoikeuden perusteella kunkin jäsenvaltion kansallisessa oikeusjärjestyksessä, kuitenkin sillä edellytyksellä, että ne eivät saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäisiä tilanteita (vastaavuusperiaate), eikä niillä saada tehdä unionin oikeusjärjestyksessä tunnustettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, GE Auto Service Leasing, C-294/20, EU:C:2021:723, 59 kohta).

26

Sama koskee erityisesti tällaisten oikeuksien käyttämiselle asetettujen määräaikojen, kuten vanhentumisaikojen ja preklusiivisten määräaikojen, vahvistamista. Oikeuskäytännössä on nimittäin vakiintuneesti todettu, että kohtuullisten preklusiivisten määräaikojen vahvistaminen merkitsee oikeusvarmuutta koskevan perusperiaatteen – jolla pyritään varmistamaan oikeudellisten tilanteiden ja oikeussuhteiden ennakoitavuus ja joka edellyttää, ettei verovelvollisen verotuksellista tilannetta voida loputtomiin kyseenalaistaa, kun otetaan huomioon hänen oikeutensa ja velvollisuutensa verohallintoon nähden – soveltamista (ks. vastaavasti tuomio 21.6.2012, Elsacom, C-294/11, EU:C:2012:382, 29 kohta ja tuomio 14.10.2021, Finanzamt N ja Finanzamt G (Kohdentamista koskevasta päätöksestä ilmoittaminen), C-45/20 ja C-46/20, EU:C:2021:852, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Tällaisia määräaikoja on kuitenkin sovellettava samalla tavalla sekä verotusta koskeviin kansalliseen lainsäädäntöön perustuviin oikeuksiin että unionin oikeuteen perustuviin vastaaviin oikeuksiin, minkä lisäksi ne eivät saa tehdä asianomaisen oikeuden käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (ks. vastaavasti tuomio 30.4.2020, CTT – Correios de Portugal, C‑661/18, EU:C:2020:335, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28

Vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteista johtuvien vaatimusten noudattamista erityisesti vanhentumisaikojen ja preklusiivisten määräaikojen osalta on tarkasteltava ottamalla huomioon kyseisten määräaikojen vahvistamista koskevien kansallisten sääntöjen merkitys koko menettelyssä, menettelyn kulku ja näiden sääntöjen erityispiirteet eri kansallisissa elimissä (ks. vastaavasti tuomio 14.10.2020, Valoris, C-677/19, EU:C:2020:825, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Tällaisilla määräajoilla ei tällaisissa olosuhteissa ole sellaista vaikutusta, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen tulisi käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, vaikka näiden määräaikojen päättyminen määritelmällisesti johtaakin esitetyn vaatimuksen täysimääräiseen tai osittaiseen hylkäämiseen (tuomio 21.10.2021, Wilo Salmson France, C-80/20, EU:C:2021:870, 95 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Nyt käsiteltävässä asiassa lainsäädännössä, josta on kyse pääasiassa, säädetään yhtäältä energiaveron määräämistä koskevasta yhden vuoden määräajasta, joka lasketaan sen kalenterivuoden päättymisestä, jona vero on syntynyt. Verotarkastuksen tapauksessa kyseinen määräaika päättyy vasta päivänä, jona kyseisen tarkastuksen perusteella annetut verotuspäätökset tulevat lopullisiksi. Toisaalta kyseisessä lainsäädännössä säädetään määräajasta, jonka kuluessa verovapautusta koskeva hakemus on tehtävä toimivaltaisille kansallisille viranomaisille ja jonka kesto on sama kuin veron määräämiselle säädetyn määräajan ja jonka alkamisajankohta on lähtökohtaisesti sama. Kyseisen hakemuksen tekemistä koskevan määräajan noudattamatta jättäminen johtaa automaattisesti ja poikkeuksetta mainitun hakemuksen hylkäämiseen, vaikka veron määräämistä koskeva määräaika ei olisi vielä päättynyt sen mahdollisen lykkäyksen, keskeytyksen tai pidennyksen vuoksi.

31

Tehokkuusperiaate on esteenä pääasiassa kyseessä olevalle kansalliselle lainsäädännölle, jos kyseistä lainsäädäntöä on tulkittava siten, että verovapautushakemuksen tekemiselle asetetun määräajan noudattamatta jättäminen johtaa automaattisesti ja poikkeuksetta hakemuksen hylkäämiseen, myös silloin, kun asianomaisen veron määräämistä koskeva määräaika – jonka kesto ja alkamisajankohta ovat samat kuin hakemuksen toimittamisen määräaika ja joka voidaan keskeyttää, lykätä tai pidentää – ei ole vielä päättynyt esimerkiksi hakijaan kohdistuvan verotarkastuksen vuoksi. Tässä tapauksessa tällainen lainsäädäntö on nimittäin omiaan vaikuttamaan siten, että verovelvolliselta viedään kyseisen asian olosuhteista riippumatta oikeus verovapautukseen, vaikka asianomainen jäsenvaltio on päättänyt taata kyseisen oikeuden talouden toimijoille alueellaan.

32

Näitä toteamuksia tukee myös unionin oikeuden yleisiin periaatteisiin kuuluva suhteellisuusperiaate, jota ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää tulkitsemaan ja jonka mukaisia kansallisten säännösten, joilla unionin oikeutta pannaan täytäntöön, on myös oltava (ks. vastaavasti tuomio 13.7.2017, Vakarų Baltijos laivų statykla, C-151/16, EU:C:2017:537, 45 kohta; tuomio 9.9.2021, Hauptzollamt B (Valinnainen verohuojennus), C-100/20, EU:C:2021:716, 31 kohta ja tuomio 30.6.2022, ARVI ir ko, C-56/21, EU:C:2022:509, 34 kohta). Kyseinen periaate edellyttää, että jäsenvaltiot turvautuvat sellaisiin keinoihin, jotka samalla, kun niiden avulla voidaan tehokkaasti saavuttaa kansallisella lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä, haittaavat mahdollisimman vähän kyseisessä unionin lainsäädännössä asetettujen periaatteiden noudattamista (ks. vastaavasti tuomio 14.10.2021, Finanzamt N ja Finanzamt G (Kohdentamista koskevasta päätöksestä ilmoittaminen), C-45/20 ja C-46/20, EU:C:2021:852, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

33

Unionin tuomioistuin on jo todennut, että kansallinen lainsäädäntö, jolla estetään verovelvollista, joka ei ole vaatinut tuotantopanoksiin sisältyvän arvonlisäveron vähennystä, oikaisemasta arvonlisäveroilmoituksiaan viiden vuoden yleisen vanhentumisajan kuluessa sellaisten kausien osalta, jotka ovat jo olleet verotarkastuksen kohteena, ja aiheutetaan hänelle vähennysoikeuden menettäminen, on – kun otetaan huomioon vähennysoikeuden keskeinen asema arvonlisäverojärjestelmässä – ilmeisen suhteeton kansallisen lainsäädännön tavoitteeseen nähden, jos ei ole todettu veropetosta eikä taloudellista vahinkoa valtiolle (tuomio 26.4.2018, Zabrus Siret, C-81/17, EU:C:2018:283, 51 kohta). Tämä arviointi pätee soveltuvin osin sellaisen lainsäädännön osalta, josta on kyse pääasiassa.

34

Koska ei ole ilmeistä, että tämän tuomion 30 kohdassa tarkoitettujen kaltaisissa olosuhteissa sellaisen verovapautusta tai verohuojennusta koskevan hakemuksen hyväksyminen, joka on toimitettu tällaisen hakemuksen tekemiselle asetetun määräajan päättymisen jälkeen mutta kyseisen veron määräämistä koskevan määräajan kuluessa, olisi ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa, ja ottaen huomioon direktiivin 2003/96 yleisen rakenteen ja tarkoituksen, jotka perustuvat periaatteeseen, jonka mukaan energiatuotteita verotetaan niiden tosiasiallisen käytön perusteella (tuomio 2.6.2016, ROZ-ŚWIT, C-418/14, EU:C:2016:400, 33 kohta), on todettava, että suhteellisuusperiaate on esteenä myös pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jos energiatuotteiden tosiasiallisesta käytöstä ei ole epäilystä.

35

Edellä esitetyn perusteella ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että tehokkuusperiaatetta ja suhteellisuusperiaatetta unionin oikeuden yleisenä periaatteena on tulkittava siten, että direktiivin 2003/96 5 artiklan neljännen luetelmakohdan kaltaisen säännöksen – jonka mukaan jäsenvaltiot voivat tietyin edellytyksin soveltaa eriytettyjä verokantoja kyseisessä direktiivissä tarkoitettujen energiatuotteiden ja sähkön yrityskäyttöön ja muuhun kuin yrityskäyttöön – täytäntöönpanon yhteydessä kyseiset periaatteet ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka nojalla jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten on automaattisesti ja poikkeuksetta hylättävä verovapautusta koskeva hakemus, joka on toimitettu kansallisessa lainsäädännössä säädetyssä kyseisen veron määräämiselle asetetussa määräajassa, pelkästään sillä perusteella, ettei hakija ole noudattanut määräaikaa, joka kyseisessä lainsäädännössä on vahvistettu tällaisen hakemuksen tekemiselle.

36

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kahdeksas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Tehokkuusperiaatetta ja suhteellisuusperiaatetta unionin oikeuden yleisenä periaatteena on tulkittava siten, että energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta 27.10.2003 annetun neuvoston direktiivin 2003/96/EY 5 artiklan neljännen luetelmakohdan kaltaisen säännöksen – jonka mukaan jäsenvaltiot voivat tietyin edellytyksin soveltaa eriytettyjä verokantoja kyseisessä direktiivissä tarkoitettujen energiatuotteiden ja sähkön yrityskäyttöön ja muuhun kuin yrityskäyttöön – täytäntöönpanon yhteydessä kyseiset periaatteet ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka nojalla jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten on automaattisesti ja poikkeuksetta hylättävä verovapautusta koskeva hakemus, joka on toimitettu kansallisessa lainsäädännössä säädetyssä kyseisen veron määräämiselle asetetussa määräajassa, pelkästään sillä perusteella, ettei hakija ole noudattanut määräaikaa, joka kyseisessä lainsäädännössä on vahvistettu tällaisen hakemuksen tekemiselle.