–

Airbnb Ireland UC plc ja Airbnb Payments UK Ltd, edustajinaan M. Antonini, S. Borocci, A. R. Cassano, M. Clarich, I. Perego ja G. M. Roberti, avvocati, sekä D. Van Liedekerke, advocaat,

–

Federazione delle Associazioni Italiane Alberghi e Turismo (Federalberghi), edustajinaan E. Gambaro, A. Manzi ja A. Papi Rossi, avvocati,

–

Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan R. Guizzi, avvocato dello Stato,

–

Belgian hallitus, asiamiehinään M. Jacobs ja L. Van den Broeck, avustajanaan C. Molitor, avocat,

–

Tšekin hallitus, asiamiehinään T. Machovičová, M. Smolek ja J. Vláčil,

–

Espanjan hallitus, asiamiehenään L. Aguilera Ruiz,

–

Ranskan hallitus, asiamiehinään N. Vincent ja T. Stéhelin,

–

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. K. Bulterman ja J. Hoogveld,

–

Itävallan hallitus, asiamiehinään M. Augustin, A. Posch ja J. Schmoll,

–

Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään L. Armati, P. Rossi ja E. Sanfrutos Cano,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee tietoyhteiskunnan palveluja, erityisesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista 8.6.2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/31/EY (direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä) (EUVL 2000, L 178, s. 1) 1 artiklan 5 kohdan a alakohdan, palveluista sisämarkkinoilla 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/123/EY (EUVL 2006, L 376, s. 36 artikla) 2 artiklan 3 kohdan ja teknisiä määräyksiä ja tietoyhteiskunnan palveluja koskevia määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä 9.9.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/1535 (EUVL 2015, L 241, s. 1) 1 artiklan 1 kohdan e ja f alakohdan sekä SEUT 56 artiklan ja SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Airbnb Ireland UC plc ja Airbnb Payments UK Ltd ja toisaalta Agenzia delle Entrate (verohallinto, Italia) ja joka koskee sellaisen Italian oikeuden säännöksen lainmukaisuutta, joka koskee lyhytaikaiseen vuokraukseen liittyvien kiinteistönvälityspalvelujen verojärjestelmää.

3

Direktiivin 2000/31 johdanto‑osan 12 perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

”On tarpeen jättää tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle tietyt toiminnat sen vuoksi, että palvelujen tarjoamisen vapautta ei näillä aloilla voida tässä vaiheessa taata perustamissopimuksen tai voimassa olevan johdetun oikeuden nojalla. Näiden toimintojen poissulkeminen ei rajoita sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan kannalta mahdollisesti tarpeellisten välineiden käyttöä. Verotus, erityisesti lukuisia tässä direktiivissä tarkoitettuja palveluja koskeva arvonlisävero, on jätettävä tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.”

4

Kyseisen direktiivin johdanto‑osan 13 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Tämän direktiivin tavoitteena ei ole luoda verovelvoitteita koskevia sääntöjä, eikä se estä luomasta sähköisen kaupankäynnin verotuksellisia kysymyksiä koskevia yhteisön välineitä.”

5

Mainitun direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Tavoite ja soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän direktiivin tavoitteena on edistää sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa varmistamalla tietoyhteiskunnan palvelujen vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä.

– –

5.   Tätä direktiiviä ei sovelleta:

– –”

6

Direktiivin 2006/123 johdanto‑osan 29 perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

”Ottaen huomioon, että perustamissopimuksessa määrätään erityisistä oikeusperusteista verotuksen alalla ja että asiasta on jo annettu yhteisön säädöksiä, verotusala on tarpeen jättää tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.”

7

Kyseisen direktiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä direktiiviä ei sovelleta verotusta koskeviin asioihin.”

8

Direktiivin 2015/1535 1 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

9

Kyseisen direktiivin 5 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toimitettava [Euroopan] komissiolle välittömästi teknisiä määräyksiä koskevat ehdotukset, paitsi kun on kyse kansainvälisen tai eurooppalaisen standardin käyttöönotosta sellaisenaan, jolloin pelkkä tiedonanto riittää, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 7 artiklan säännösten soveltamista. Niiden on toimitettava komissiolle myös ilmoitus niistä syistä, joiden vuoksi tällaisen teknisen määräyksen laatiminen on tarpeen, jollei näitä syitä selvitetä jo ehdotuksessa.”

10

Kiireellisistä rahoitustoimenpiteistä, aloitteista alue‑ tai paikallistasojen yhteisöjen auttamiseksi, maanjäristyksistä kärsineiden alueiden tukemiseksi toteuttavista lisätoimista ja kehitystoimenpiteistä 24.4.2017 annetun asetuksen nro 50 (decreto‑legge n. 50 – Disposizioni urgenti in materia finanziaria, iniziative a favore degli enti territoriali, ulteriori interventi per le zone colpite da eventi sismici e misure per lo sviluppo; GURI nro 95, Supplemento ordinario, 24.4.2017), joka on muutettu muutoksineen laiksi 21.6.2017 annetulla lailla nro 96 (GURI nro 144, Supplemento ordinario, 23.6.2017), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä vuoden 2017 verojärjestelmä), 4 §:n, jonka otsikko on ”Lyhytaikaisten vuokrausten verojärjestelmä”, sanamuoto on seuraava:

”1.   Tässä pykälässä lyhytaikaisella vuokrauksella tarkoitetaan asuinkäyttöön tarkoitettujen kiinteistöjen vuokrasopimuksia, joiden kesto on enintään 30 päivää, mukaan lukien sopimukset, joihin sisältyy liinavaatteiden toimittamista ja tilojen siivousta koskevia palveluja, kun sopimuspuolet ovat luonnollisia henkilöitä eikä sopimus ole osa heidän harjoittamaansa liiketoimintaa ja sopimus tehdään suoraan tai kiinteistönvälitystoimintaa harjoittavien henkilöiden välityksellä tai sellaisten sähköisiä alustoja hallinnoivien henkilöiden välityksellä, jotka saattavat yhteen kiinteistöä etsiviä ja kiinteistöä vuokralle tarjoavia henkilöitä.

2.   Kesäkuun 1. päivästä 2017 alkaen siitä lähtien tehdyistä lyhytaikaisista vuokrasopimuksista saatuihin tuloihin sovelletaan [yhteisen kunnallisverotuksen säännöksistä] 14.3.2011 annetun asetuksen nro 23 [(decreto legislativo n. 23 – Disposizioni in materia di federalismo Fiscale Municipale; GURI nro 67, 23.3.2011)] 3 §:n säännöksiä siten, että jos suoritettavaksi valitaan korvaava vero kiinteämääräisenä veronpidätyksenä vuokratuloista, verokanta on 21 prosenttia.

3.   Edellä 2 momentissa mainittuja säännöksiä sovelletaan myös bruttovastikkeisiin, jotka saadaan alivuokrasopimuksista tai käyttöoikeuden saajan tekemistä vastikkeellisista sopimuksista, joissa kolmansille osapuolille annetaan oikeus käyttää kiinteistöä ja jotka on tehty edellä 1 momentissa tarkoitetuilla ehdoilla.

– –

4.   Kiinteistönvälitystoimintaa harjoittavat henkilöt sekä sellaiset sähköisiä alustoja hallinnoivat henkilöt, jotka saattavat yhteen kiinteistöä etsiviä ja kiinteistöä vuokralle tarjoavia henkilöitä, toimittavat edellä 1 ja 3 momentissa tarkoitettuja välityksellään tehtyjä sopimuksia koskevat tiedot sitä vuotta, johon nämä tiedot liittyvät, seuraavan vuoden kesäkuun 30. päivään mennessä. Edellä 1 ja 3 momentissa tarkoitettuja sopimuksia koskevien tietojen ilmoittamisen laiminlyönnistä tai puutteellisten tai väärien tietojen ilmoittamisesta määrätään seuraamus, josta säädetään [muiden kuin rikosoikeudellisten veroseuraamusten uudistamisesta välittömän verotuksen, arvonlisäverotuksen ja verojen perinnän alalla 23.12.1996 annetun lain nro 662 3 §:n 133 momentin q kohdan mukaisesti] 18.12.1997 annetun asetuksen nro 471 [(decreto legislativo n. 471 – Riforma delle sanzioni tributarie non penali in materia di imposte dirette, di imposta sul valore aggiunto e di riscossione dei tributi, a norma dell’articolo 3, comma 133, lettera q), della legge 23 dicembre 1996, n. 662; GURI nro 5, Supplemento ordinario, 8.1.1998)] 11 §:n 1 momentissa. Seuraamuksen määrä alennetaan puoleen, jos tiedot toimitetaan 15 päivän kuluessa määräajan päättymisestä tai jos tiedot toimitetaan asianmukaisesti samassa määräajassa.

5.   Mikäli henkilöt, jotka asuvat Italian valtion alueella ja jotka harjoittavat kiinteistönvälitystoimintaa tai hallinnoivat sähköisiä alustoja saattaakseen yhteen kiinteistöä etsiviä ja kiinteistöä vuokralle tarjoavia henkilöitä, vastaanottavat edellä 1 ja 3 momentissa tarkoitettuihin sopimuksiin liittyviä vuokria tai vastikkeita tai ovat osallisina näiden vuokrien tai vastikkeiden maksamisessa, niiden on veronkerääjinä pidätettävä maksunsaajalle maksamisen yhteydessä 21 prosenttia vuokrien ja vastikkeiden määrästä ja tilitettävä se – –. Ellei sovellettavaksi ole valittu edellä 2 momentissa tarkoitettua järjestelmää, pidätys katsotaan tuloveron ennakoksi.

5 bis   Mikäli edellä 5 momentissa tarkoitetut ulkomailla asuvat henkilöt, joilla on kiinteä toimipaikka Italiassa tuloveroja koskevan konsolidoidun version, sellaisena kuin se on hyväksytty [tuloveroja koskevan konsolidoidun version hyväksymisestä] 22.12.1986 annetulla tasavallan presidentin asetuksella nro 917 [(decreto del Presidente della Repubblica n. 917 – Approvazione del testo unico delle imposte sui redditi; GURI nro 302, Supplemento ordinario, 31.12.1986)], 162 §:ssä tarkoitetulla tavalla, vastaanottavat edellä 1 ja 3 momentissa tarkoitettuihin sopimuksiin liittyviä vuokria tai vastikkeita tai ovat osallisina näiden vuokrien tai vastikkeiden maksamisessa, niiden on täytettävä tästä pykälästä johtuvat velvoitteensa kiinteän toimipaikan välityksellä. Ulkomailla asuvien henkilöiden, joiden on todettu olevan vailla kiinteää toimipaikkaa Italiassa, on tästä pykälästä johtuvien velvoitteidensa täyttämiseksi verovelvoitteista vastaavana tahona nimettävä veroedustaja, joka nimetään [yhteisistä säännöksistä tuloveron määrittämiseksi] 29.9.1973 annetun tasavallan presidentin asetuksen nro 600 [(decreto del Presidente della Repubblica n. 600 – Disposizioni comuni in materia di accertamento delle imposte sui redditi; GURI nro 268, Supplemento ordinario, 16.10.1973)] 23 §:ssä mainittujen henkilöiden joukosta.

5 ter   Henkilö, joka vastaanottaa vuokria tai vastikkeita tai on osallisena näiden vuokrien tai vastikkeiden maksamisessa, on vastuussa 14.3.2011 annetun asetuksen nro 23 4 §:ssä tarkoitetun oleskelumaksun ja – – oleskelumaksun sekä muiden laissa ja kunnallisessa asetuksessa säädettyjen velvoitteiden maksamisesta.

6.   Verohallinnon pääjohtajan päätöksellä, joka on annettava 90 päivän kuluessa tämän asetuksen voimaantulosta, säädetään tämän pykälän 4, 5 ja 5 bis momentin soveltamista koskevat säännökset, mukaan lukien säännökset, jotka koskevat välittäjän toteuttamaa tietojen toimittamista ja säilyttämistä.”

11

Vuoden 2017 verojärjestelmää muutettiin kiireellisistä toimenpiteistä talouskasvun edistämiseksi ja tiettyjen kriisitilanteiden ratkaisemiseksi 30.4.2019 annetulla asetuksella nro 34 (decreto‑legge n. 34 – Misure urgenti di crescita economica e per la risoluzione di specifiche situazioni di crisi; GURI nro 100, 30.4.2019), joka on muutettu muutoksineen laiksi 28.6.2019 annetulla lailla nro 58 (legge del 28 giugno 2019 n. 58; GURI nro 151, Supplemento ordinario, 29.6.2019; jäljempänä vuoden 2019 asetus).

12

Vuoden 2019 asetuksen 13 quater §:n 1 momentin mukaan vuoden 2017 verojärjestelmän 4 §:n 5 bis momenttia täydennettiin seuraavasti:

”Jos veroedustajaa ei ole nimetty, valtion alueella asuvat henkilöt, jotka kuuluvat samaan luokkaan kuin edellä mainitut henkilöt, ovat näiden henkilöiden kanssa yhteisvastuullisesti vastuussa 1 ja 3 momentissa tarkoitettuihin sopimuksiin liittyvien vuokrien ja vastikkeiden määrästä tehtävästä pidätyksestä ja sen tilittämisestä.”

13

Kyseisen asetuksen 13 quater §:n 4 momentissa säädetään seuraavaa:

”Matkailutarjonnan laadun parantamiseksi, turistien suojelun varmistamiseksi ja laittomien majoitusmuotojen torjumiseksi sekä verotusta varten perustetaan – – erityinen tietokanta maan alueella sijaitsevista lyhytkestoiseen vuokraukseen tarkoitetuista – – majoitustiloista ja kiinteistöistä, jotka yksilöidään aakkosnumeerisella koodilla, jäljempänä ’tunnistekoodi’, jota käytetään kaikissa palvelujen tarjoamista ja myynninedistämistä käyttäjille koskevassa viestinnässä.”

14

Mainitun asetuksen 13 quater §:n 7 momentin mukaan ”majoitustilojen omistajien, kiinteistönvälitystoimintaa harjoittavien henkilöiden ja sähköisiä alustoja hallinnoivien henkilöiden, jotka saattavat yhteen kiinteistöä tai sen osia etsiviä henkilöitä ja kiinteistöä tai sen osia vuokralle tarjoavia henkilöitä, on ilmoitettava tunnistekoodi tarjontaa ja myynninedistämistä koskevassa viestinnässä”.

15

Lisäksi vuoden 2019 asetuksen 13 quater §:n 8 momentin mukaan ”edellä 7 momentissa tarkoitettujen säännösten noudattamatta jättämisestä seuraa 500‑5 000 euron sakko” ja ”rikkomuksen toistuessa seuraamus korotetaan kaksinkertaiseksi”.

16

Pääasian valittajat hallinnoivat Airbnb‑nimistä kiinteistönvälitykseen käytettävää sähköistä alustaa, jolla voidaan saattaa yhteen yhtäältä vuokranantajia, jotka voivat tarjota majoituspaikkoja, ja toisaalta tämäntyyppistä majoitusta etsiviä henkilöitä; majoitusmaksu peritään asiakkaalta ennen vuokrauksen alkamista ja siirretään vuokranantajalle sen jälkeen, kun vuokraus on alkanut, jos vuokralainen ei ole riitauttanut sitä.

17

Pääasian valittajat nostivat Tribunale amministrativo regionale per il Laziossa (Lazion alueellinen hallintotuomioistuin, Italia) kanteen, jossa vaadittiin kumoamaan ensinnäkin vuoden 2017 verojärjestelmän täytäntöönpanosta 12.7.2017 tehty verohallinnon pääjohtajan päätös nro 132395 ja toiseksi kyseisestä verojärjestelmästä 12.10.2017 annettu verohallinnon tulkitseva ohje nro 24, jonka aiheena on ”Lyhytaikaisten vuokrausten verojärjestelmä – [vuoden 2017 verojärjestelmän] 4 §” (circolare interpretativa n. 24 dell’Agenzia delle Entrate – Regime fiscale delle locazioni brevi – Art[icolo] 4 [del regime fiscale del 2017]), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa.

18

Kyseinen tuomioistuin hylkäsi kanteen 18.2.2019 antamallaan tuomiolla, jossa se katsoi ensinnäkin, ettei vuoden 2017 verojärjestelmällä ollut otettu käyttöön ”teknistä määräystä” tai ”palveluja koskevaa määräystä”, toiseksi, ettei velvollisuus toimittaa tiedot sopimuksista ja tehdä lähdeveron pidätys ollut ristiriidassa palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteen eikä vapaan kilpailun periaatteen kanssa, ja kolmanneksi, että velvollisuus nimetä veroedustaja silloin, kun kiinteistönvälitykseen käytettävää sähköistä alustaa hallinnoiva henkilö ei asu Italiassa tai ole sijoittautunut sinne, oli unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä palvelujen tarjoamisen vapauden alalla vahvistettujen suhteellisuus‑ ja välttämättömyysvaatimusten mukainen.

19

Pääasian valittajat valittivat tästä tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen eli Consiglio di Statoon (ylin hallintotuomioistuin, Italia).

20

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esitti unionin tuomioistuimelle 11.7.2019 tekemällään päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimeen 30.9.2019, kolme ennakkoratkaisukysymystä useista unionin oikeuden säännöksistä.

21

Unionin tuomioistuin jätti 30.6.2020 antamassaan määräyksessä Airbnb Ireland ja Airbnb Payments UK (C‑723/19, ei julkaistu, EU:C:2020:509) kyseisen ennakkoratkaisupyynnön tutkimatta siksi, että sen tutkittavaksi ottamisen edellytykset selvästi puuttuivat, mutta täsmensi, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin saattoi esittää sille uuden ennakkoratkaisupyynnön, johon on liitetty tiedot, joiden perusteella se voi antaa hyödyllisen vastauksen esitettyihin kysymyksiin.

22

Consiglio di Stato on tässä tilanteessa päättänyt lykätä uudelleen asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

23

Ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, onko direktiivissä 2015/1535 tarkoitetut tietoyhteiskunnan palveluja koskevan ”teknisen määräyksen” ja tietoyhteiskunnan ”palveluja koskevan määräyksen” ilmaisut ymmärrettävä siten, että ne kattavat myös luonteeltaan verotukselliset toimenpiteet, joilla ei suoraan pyritä sääntelemään tiettyä tietoyhteiskunnan palvelua vaan joilla säännellään kyseessä olevan toiminnan tosiasiallista harjoittamista asianomaisen jäsenvaltion alueella.

24

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee toisen ennakkoratkaisukysymyksensä a–d kohdassa direktiivit 2000/31 ja 2006/123, sikäli kuin niissä ilmaistujen periaatteiden ”katsotaan olevan sovellettavissa nyt tarkasteltavaan asiaan”.

25

Ensinnäkin direktiivistä 2000/31 on todettava, että – kuten unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus korostaa 27.4.2022 annetun tuomion Airbnb Ireland (C‑674/20, EU:C:2022:303; jäljempänä tuomio Airbnb Ireland) 27–30 kohdassa – kyseinen direktiivi on ensinnäkin annettu muun muassa EY 95 artiklan nojalla, jonka sanamuoto on toistettu SEUT 114 artiklassa, jonka 2 kohdassa jätetään ”veroja koskevat säännökset tai määräykset” sen soveltamisalan ulkopuolelle, ja tämä ilmaisu kattaa kaikkien verotusta koskevien alojen lisäksi kaikki tätä alaa koskevat näkökohdat. Toiseksi tämä tulkinta ilmenee myös siitä, että SEUT 114 artiklan 2 kohta on osa 3 lukua, jonka otsikko on ”Lainsäädännön lähentäminen” ja joka seuraa EUT‑sopimuksen VII osastossa, joka koskee ”kilpailua, verotusta ja lainsäädännön lähentämistä koskev[ia] yhteis[iä] sään[töjä]”, olevaa 2 lukua, jonka otsikko on ”Veroja ja maksuja koskevat määräykset”, joten kaikki, mikä kuuluu tähän 3 lukuun eli lainsäädännön lähentämiseen, ei koske sitä, mikä kuuluu kyseiseen 2 lukuun eli veroja ja maksuja koskeviin määräyksiin. Kolmanneksi tämä päättely pätee johdettuun oikeuteen, joka on säädetty EY 95 artiklan ja sittemmin SEUT 114 artiklan nojalla, sillä mainittua päättelyä tukee direktiivin 2000/31 1 artiklan 5 kohdan a alakohdassa käytetyn laajasisältöisen ilmaisun ”verotuksen ala” sanamuodon mukainen tulkinta. Neljänneksi direktiivin 2000/31 johdanto‑osan 12 ja 13 perustelukappale tukevat näitä toteamuksia.

26

Toiseksi on yhtäältä mainittava direktiivistä 2006/123, että sen 2 artiklan 3 kohdan sanamuodon mukaan sitä ei sovelleta ”verotusta koskeviin asioihin”.

27

Toisaalta mainitun direktiivin johdanto‑osan 29 perustelukappale on yksiselitteinen kyseisen soveltamisalan ulkopuolelle jättämistä koskevan perusteen osalta, sillä siinä muistutetaan, että EUT‑sopimuksessa määrätään erityisistä oikeusperustoista verotuksen alalla ja että kun otetaan huomioon, että asiasta on jo annettu unionin oikeuden säädöksiä, verotusala on tarpeen jättää saman direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle

28

Kun otetaan huomioon ilmaisujen ”verotusta koskevat asiat” ja ”verotuksen ala” yleinen luonne sekä EUT‑sopimuksessa tältä osin määrätyt nimenomaiset oikeusperustat, tämän tuomion 25 kohdassa esitetyt toteamukset pätevät siis myös siltä osin kuin kyse on ”verotusta koskevien asioiden” jättämisestä direktiivin 2006/123 soveltamisalan ulkopuolelle.

29

Kolmanneksi direktiivistä 2015/1535 on todettava, että se koskee EUT‑sopimusta ja erityisesti sen 114, 337 ja 43 artiklaa. Lisäksi alkuun on todettava, että SEUT 114 artiklan 2 kohdan mukaista määräystä siitä, että ”veroja koskevat säännökset tai määräykset” jätetään soveltamisalan ulkopuolelle, sovelletaan myös kyseiseen direktiiviin tämän tuomion 25 kohdassa esitetyistä syistä.

30

Lisäksi direktiivin 2015/1535 sisältö vahvistaa välillisesti sen, että ”veroja koskevat säännökset tai määräykset” on jätetty sen soveltamisalan ulkopuolelle, koska kyseisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdan f alakohdan iii alakohdassa mainitaan tosiasiallisten teknisten määräysten joukossa tekniset eritelmät tai muut vaatimukset tai palveluja koskevat säännöt, jotka ”liittyvät verotus‑ tai rahoitustoimenpiteisiin”. Kyse ei siis ole sellaisinaan verotuksellisista toimenpiteistä vaan ainoastaan verotuksellisiin toimenpiteisiin liittyvistä toimenpiteistä (ks. vastaavasti tuomio 8.10.2020, Admiral Sportwetten ym., C‑711/19, EU:C:2020:812, 38 kohta), sillä verotukselliset toimenpiteet jäävät täten sellaisinaan mainitun direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

31

Näin ollen on ratkaistava, kuuluvatko Italian oikeuteen vuoden 2017 verojärjestelmällä käyttöön otettujen toimenpiteiden kaltaiset toimenpiteet direktiivin 2000/31 1 artiklan 5 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun ”verotuksen alaan” ja direktiivin 2006/123 2 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuihin ”verotusta koskeviin asioihin” ja ovatko ne näin ollen ”veroja koskevia säännöksiä tai määräyksiä” siinä SEUT 114 artiklassa tarkoitetulla tavalla, johon direktiivissä 2015/1535 nimenomaisesti viitataan.

32

Kuten tämän tuomion 10 kohdasta ilmenee, vuoden 2017 verojärjestelmällä muutetaan lyhytaikaisia vuokrauksia koskevaa Italian verolainsäädäntöä riippumatta siitä, suoritetaanko vuokraus kyseisen järjestelmän 4 §:n 1 momentin mukaan ”suoraan [v]ai kiinteistönvälitystoimintaa harjoittavien henkilöiden välityksellä [v]ai sähköisiä alustoja hallinnoivien henkilöiden välityksellä”.

33

Edellä mainittuja henkilöitä koskevat siis kolmentyyppiset velvoitteet, eli niitä koskee ensinnäkin velvollisuus kerätä ja toimittaa veroviranomaisille tietoja niiden välityksellä tehdyistä vuokrasopimuksista, seuraavaksi – kun otetaan huomioon niiden osallisuus vuokran maksamisessa – velvollisuus pidättää vuokralleottajien vuokranantajille maksamista summista maksettava vero ja tilittää kyseinen vero veronsaajalle vuokranantajien tekemän valinnan mukaan joko lopullisena veronpidätyksenä tai tuloveron ennakkona ja lopuksi velvollisuus nimetä Italiassa veroedustaja, mikäli niillä ei ole siellä kiinteää toimipaikkaa.

34

Ensinnäkin velvollisuudesta kerätä ja toimittaa veroviranomaisille tietoja kiinteistönvälitystoiminnan seurauksena tehdyistä vuokrasopimuksista on korostettava, että vaikka on totta, että tällainen toimenpide ei kohdistu sellaisenaan veron maksamiseen velvollisiin henkilöihin vaan niihin luonnollisiin henkilöihin tai oikeushenkilöihin, jotka ovat toimineet välittäjinä lyhytaikaisissa vuokrasopimuksissa, ja että sen tarkoituksena on toimittaa tietoja verohallinnolle sakon uhalla, on kuitenkin niin, että ensinnäkin nämä tiedot vastaanottava viranomainen on verohallinto, toiseksi tämä toimenpide on osa verolainsäädäntöä eli vuoden 2017 verojärjestelmää ja kolmanneksi tiedot, joiden toimittamista velvollisuus koskee, ovat sisällöltään erottamattomia tästä lainsäädännöstä, koska ainoastaan niiden perusteella on mahdollista yksilöidä mainitun veron maksamiseen tosiasiallisesti velvollinen henkilö vuokrauspaikkatietojen ja vuokranantajan henkilöllisyyden ansiosta, määrittää kyseisen veron peruste vastaanotettujen summien perusteella ja näin ollen vahvistaa veron määrä (ks. analogisesti tuomio Airbnb Ireland, 33 kohta).

35

Tämä velvollisuus kuuluu siis SEUT 114 artiklassa tarkoitettuihin ”veroja koskeviin säännöksiin tai määräyksiin”.

36

Toiseksi siltä osin kuin on kyse velvollisuudesta pidättää lähdevero vuokralleottajien vuokranantajille maksamista summista ja tilittää kyseinen vero veronsaajalle vuokranantajien tekemän valinnan mukaan joko lopullisena veronpidätyksenä edullisemmalla 21 prosentin verokannalla tai korkeammalla verokannalla kannettavana tuloveron ennakkona, on todettava, että kyse on toimenpiteistä, joiden ”luonne on mitä suurimmassa määrin verotuksellinen”, kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 52 kohdassa, koska ne käsittävät veron kantamisen verohallinnon nimissä ja kannetun veron tilittämisen verohallinnolle.

37

Kolmanneksi Italiaan sijoittautumattomille kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajille asetetusta velvollisuudesta nimetä veroedustaja on huomattava, että kyseessä on myös verotuksellinen toimenpide, koska sillä pyritään varmistamaan sellaisten verojen tehokas kantaminen, jotka liittyvät toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneiden palveluntarjoajien ja erityisesti sähköisiä alustoja hallinnoivien palveluntarjoajien ”verovelvoitteista vastaavana tahona” tekemään lähdeveron pidätykseen.

38

Edellä esitetystä seuraa, että vuoden 2017 verojärjestelmällä Italian oikeudessa käyttöön otetut kolmentyyppiset velvoitteet kuuluvat direktiivin 2000/31 1 artiklan 5 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun ”verotuksen alaan” ja direktiivin 2006/123 2 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuihin ”verotusta koskeviin asioihin” ja ne ovat näin ollen ”veroja koskevia säännöksiä tai määräyksiä” siinä SEUT 114 artiklassa tarkoitetulla tavalla, johon direktiivissä 2015/1535 nimenomaisesti viitataan. Nämä toimenpiteet eivät näin ollen kuulu näiden kolmen direktiivin soveltamisalaan.

39

Ensimmäiseen ja toiseen ennakkoratkaisukysymykseen annettava vastaus edellyttää siis yksinomaan sitä, että vuoden 2017 verojärjestelmän kaltaisten toimenpiteiden laillisuutta tutkitaan SEUT 56 artiklassa määrätyn kiellon kannalta.

40

Tästä on pääteltävä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee näillä kysymyksillä pääasiallisesti, onko tätä määräystä tulkittava siten, että se on esteenä tämän tuomion 33 kohdassa mainittujen kolmentyyppisten velvoitteiden kaltaisille toimenpiteille.

41

Aluksi on muistutettava, että jäsenvaltioiden on noudatettava SEUT 56 artiklaa myös vuoden 2017 verojärjestelmän kaltaisen lainsäädännön antamisen yhteydessä siitä huolimatta, että kyseinen järjestelmä koskee välittömiä veroja. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan välitön verotus kuuluu nimittäin jäsenvaltioiden toimivaltaan, mutta niiden on kuitenkin tätä toimivaltaansa käyttäessään noudatettava unionin oikeutta (tuomio 23.1.2014, komissio v. Belgia, C‑296/12, EU:C:2014:24, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

On siis tarkasteltava vuorotellen vuoden 2017 verojärjestelmässä asetettuja kolmentyyppisiä velvoitteita.

43

Ensinnäkin velvollisuudesta kerätä ja toimittaa veroviranomaisille tietoja kiinteistönvälitystoiminnan seurauksena tehdyistä vuokrasopimuksista on todettava, että vuoden 2017 verojärjestelmän sanamuodosta ilmenee ensinnäkin, että siinä asetetaan tämä velvollisuus kaikille kolmansille tahoille, jotka osallistuvat Italian alueella kiinteistön lyhytaikaiseen vuokraukseen, olivatpa ne luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä, riippumatta siitä, asuvatko ne kyseisellä alueella tai ovatko ne sijoittautuneet sinne ja harjoittavatko ne välitystoimintaa digitaalisesti vai muilla yhteydenottotavoilla. Vuoden 2017 verojärjestelmällä toteutettu uudistus koskee – kuten sen antamisen taustalla olleista perusteluista ilmenee – kaiken lyhytaikaisen vuokrauksen verokohtelua, ja se on osa – kuten unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja‑aineistosta ilmenee – yleistä strategiaa veronkierron estämiseksi tällä alalla, jolla se on yleistä, siten että otetaan käyttöön tällainen velvollisuus.

44

Tällainen lainsäädäntö ei siten ole syrjivä eikä se sellaisenaan koske välityspalvelujen tarjoamisen edellytyksiä, vaan siinä velvoitetaan palveluntarjoajat säilyttämään kyseisen palvelusuorituksen jälkeen sitä koskevat tiedot, jotta kyseessä olevan omaisuuden vuokraamiseen liittyvien verojen kanto asianomaisilta omistajilta voidaan toimittaa oikein (ks. analogisesti tuomio Airbnb Ireland, 41 kohta).

45

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että kansallinen lainsäädäntö, jota sovelletaan kaikkiin jäsenvaltion alueella toimiviin toimijoihin ja jolla ei pyritä sääntelemään edellytyksiä, joilla asianomaiset yritykset tarjoavat palveluja, ja jonka rajoittavat vaikutukset, joita sillä saattaa olla palvelujen tarjoamisen vapauteen, ovat liian sattumanvaraisia ja välillisiä sen kannalta, että siinä säädetyn velvollisuuden voitaisiin katsoa voivan rajoittaa tätä vapautta, ei ole SEUT 56 artiklassa määrätyn kiellon vastainen (tuomio Airbnb Ireland, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

Pääasian valittajat väittävät tältä osin, että lähes kaikki kyseessä olevat verkkoalustat ja erityisesti myös maksuja hallinnoivat alustat ovat sijoittautuneet muihin jäsenvaltioihin kuin Italiaan ja että vuoden 2017 verojärjestelmä vaikuttaa näin ollen erityisesti niiden tarjoamien kaltaisiin välityspalveluihin. Ne lisäsivät istunnossa, että todellisuudessa tämä verojärjestelmä oli suunniteltu yksinomaan maksuja hallinnoivia alustoja varten.

47

Vaikka tältä osin on totta, että teknisten välineiden kehittyminen sekä kiinteistönvälityspalvelujen markkinoiden nykyinen rakenne antavat aiheen todeta, että välittäjillä, jotka suorittavat palvelujaan sähköisellä alustalla, voi pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen lainsäädännön nojalla olla velvollisuus toimittaa tietoja veroviranomaisille useammin ja enemmän kuin muilla välittäjillä. Tämä laajempi velvollisuus on kuitenkin vain seuraus kyseisten välittäjien toteuttamien liiketoimien suuremmasta määrästä ja niiden markkinaosuudesta (tuomio Airbnb Ireland, 44 kohta).

48

Lisäksi käsiteltävässä asiassa on niin, että toisin kuin unionin tuomioistuin totesi 12.9.2019 antamassaan tuomiossa VG Media (C‑299/17, EU:C:2019:716, 37 kohta), vuoden 2017 verojärjestelmän sanamuoto ei ole pelkästään näennäisesti neutraali, koska se koskee tosiasiallisesti kaikkia kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajia ja erityisesti kiinteistövälitystoimistoja, kuten komissio istunnossa muistutti.

49

Seuraavaksi on todettava, että unionin tuomioistuimella on ollut tilaisuus korostaa, että SEUT 56 artiklassa ei kielletä toimenpiteitä, joiden ainoana vaikutuksena on aiheuttaa lisäkustannuksia kyseessä olevalle palvelujen tarjoamiselle ja jotka vaikuttavat samalla tavalla palvelujen tarjoamiseen jäsenvaltioiden välillä ja niiden tarjoamiseen jäsenvaltion sisällä (tuomio Airbnb Ireland, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Viimein on niin, että vaikka kaikille kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajille asetettu velvollisuus kerätä ja toimittaa verohallinnolle tietoja niiden välityksellä tehdyistä vuokrasopimuksista voi aiheuttaa lisäkustannuksia, jotka liittyvät muun muassa kyseessä olevien tietojen hakemiseen ja tallentamiseen, on huomautettava erityisesti digitaalisten välityspalvelujen osalta, että pääasian valittajien kaltaiset välittäjät tallentavat ja digitoivat kyseiset tiedot, joten tästä velvollisuudesta näille välittäjille aiheutuvat lisäkustannukset ovat joka tapauksessa alhaiset.

51

Ensimmäisen tyyppinen velvoite ei siis rajoita SEUT 56 artiklassa taattua palvelujen tarjoamisen vapautta.

52

Toiseksi velvollisuudesta tehdä lähdeveron pidätys vuokralleottajien vuokranantajille maksamista summista ja tilittää kyseinen vero veronsaajalle on todettava yhtäältä tämän tuomion 43–48 kohdassa esitetyistä syistä, että vuoden 2017 verojärjestelmä koskee tältä osin kaikkia niitä kolmansia tahoja, jotka osallistuvat kiinteistöjen lyhytaikaiseen vuokraukseen, olivatpa ne luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä, riippumatta siitä, asuvatko ne Italiassa tai ovatko ne sijoittautuneet sinne ja harjoittavatko ne välitystoimintaa digitaalisesti vai muilla yhteydenottotavoilla, kun ne ovat palvelusuoritustensa yhteydessä valinneet ottavansa vastaan vuoden 2017 verojärjestelmän piiriin kuuluviin sopimuksiin liittyviä vuokria tai vastikkeita tai osallistuvansa näiden vuokrien ja vastikkeiden perimiseen.

53

Toisaalta on kuitenkin totta, kuten komissio toteaa huomautuksissaan, että kun palveluntarjoaja on sijoittautunut muuhun jäsenvaltioon kuin Italiaan, se toimii vuoden 2017 verojärjestelmän 4 §:n 5 bis momentin mukaisesti ”verovelvoitteista vastaavana tahona ”, kun taas silloin, kun se on sijoittautunut Italiaan, sillä on kyseisen järjestelmän 4 §:n 5 momentin mukaan ”veronkerääjän” eli verotuksellisen sijaantulijan asema, mistä seuraa, että se tulee verovelvollisen sijaan veronmaksuvelvolliseksi veronsaajaan nähden.

54

Vaikka onkin katsottava julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksensa 56 kohdassa katsoman tavoin, että nämä jälkimmäisen tyyppiset velvoitteet aiheuttavat kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajille paljon suuremman rasitteen kuin pelkkään tiedonantovelvollisuuteen liittyvä velvollisuus jo pelkästään siitä syystä, että siitä aiheutuu taloudellinen vastuu paitsi verotusvaltioon myös asiakkaisiin nähden, vuoden 2017 verojärjestelmästä ei ilmene, jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen selvityksistä muuta johdu, että tämä rasite olisi suurempi muuhun jäsenvaltioon kuin Italiaan sijoittautuneille kiinteistövälityspalvelujen tarjoajille kuin mitä se on yrityksille, joilla on toimipaikka Italiassa, huolimatta niiden erilaisista nimityksistä. Tässä verojärjestelmässä niille asetetaan nimittäin samat velvollisuudet tehdä lähdeveron pidätys verohallinnon nimissä ja maksaa tälle vuokratuloista 21 prosentin suuruinen kiinteämääräinen vero vuokratuloista; pidätys tehdään lopullisena veronpidätyksenä, kun kyseessä olevan kiinteistön omistaja on valinnut edullisemman verokannan, ja tuloveron ennakkona silloin, kun näin ei ole.

55

Jälkimmäisten velvoitteiden osalta ei siis vaikuta siltä, että vuoden 2017 verojärjestelmän kaltaista lainsäädäntöä, jonka ainoana vaikutuksena on lisäkustannusten aiheutuminen kyseessä olevalle palvelujen tarjoamiselle ja joka vaikuttaa samalla tavalla palvelujen tarjoamiseen jäsenvaltioiden välillä ja niiden tarjoamiseen jäsenvaltion sisällä, voitaisiin pitää sellaisena, että sillä kielletään palvelujen tarjoamisen vapauden käyttäminen, haitataan sitä tai tehdään se vähemmän houkuttelevaksi (ks. vastaavasti tuomio 3.3.2020, Google Ireland, C‑482/18, EU:C:2020:141, 25 ja 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

56

Kolmanneksi velvollisuudesta nimetä veroedustaja Italiassa on todettava vuoden 2017 verojärjestelmän 4 §:n 5 ja 5 bis momentin itse sanamuodosta ilmenevän, että tämä velvollisuus koskee ainoastaan tiettyjä kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajia, joilla ei ole kiinteää toimipaikkaa Italiassa ja joita pidetään ”verovelvoitteista vastaavana tahona ”, kun taas tämä velvollisuus ei koske tällaisten palvelujen tarjoajia, jotka ovat sijoittautuneet Italiaan ja joita pidetään ”veronkerääjinä” eli verotuksellisina sijaantulijoina.

57

Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että nämä kolmannen tyyppiset velvoitteet eivät koske kaikkia kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajia, jotka eivät ole sijoittautuneet Italiaan ja jotka osallistuvat siellä sijaitsevien kiinteistöjen lyhytaikaiseen vuokraukseen. Velvollisuus nimetä veroedustaja riippuu nimittäin siitä, ovatko kyseiset palvelujen tarjoajat valinneet ottavansa vastaan vuoden 2017 verojärjestelmässä tarkoitettuihin sopimuksiin liittyviä vuokria tai vastikkeita tai ovatko ne valinneet osallistuvansa näiden vuokrien tai vastikkeiden perimiseen, eli onko niiden käytännössä täytettävä toisen tyyppiset velvoitteet ja tehtävä näin pidätys vastaanotetuista summista lopullisena veronpidätyksenä, kun kyseinen kiinteistönomistaja on valinnut edullisemman 21 prosentin verokannan, ja tuloveron ennakkona, mikäli näin ei ole.

58

On kuitenkin todettava, että vuoden 2017 verojärjestelmässä kohdellaan eri tavalla kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajia, jotka ottavat vastaan vuokria tai vastikkeita tai osallistuvat niiden perimiseen, sen mukaan, onko niillä kiinteä toimipaikka Italiassa.

59

Näin ollen on kiistatonta, että koska vuoden 2017 verojärjestelmässä velvoitetaan kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajat, joilla ei ole kiinteää toimipaikkaa Italiassa ja jotka haluavat sisällyttää palvelusuorituksiinsa tällaisten vuokrien tai vastikkeiden vastaanottamisen tai niiden perimiseen osallistumisen, nimeämään kyseisessä jäsenvaltiossa veroedustaja, siinä edellytetään niiden toteuttavan tietyt menettelyvaiheet ja käytännössä vastaavan tämän edustajan palkkiosta. Tällaisilla rajoitteilla aiheutetaan näille toimijoille haittaa, joka on omiaan saamaan ne luopumaan kiinteistönvälityspalvelujen tarjoamisesta Italiassa ainakin niiden toiveita vastaavien menettelytapojen mukaisesti. Näin ollen kyseinen velvollisuus on katsottava SEUT 56 artiklassa lähtökohtaisesti kielletyksi palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukseksi (ks. analogisesti tuomio 5.5.2011, komissio v. Portugali, C‑267/09, EU:C:2011:273, 37 kohta).

60

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on täten perustellusti todennut, ettei unionin tuomioistuin ole oikeuskäytännössään vahvistanut periaatetta, jonka mukaan kansallisessa lainsäädännössä tai säännöstössä asetettu velvollisuus nimetä veroedustaja luonnollisille henkilöille tai oikeushenkilöille, jotka asuvat tai ovat sijoittautuneet muuhun jäsenvaltioon kuin verotusjäsenvaltioon, ei ole yhteensopiva palvelujen tarjoamisen vapauden kanssa, koska unionin tuomioistuin on tutkinut kussakin yksittäistapauksessa asianomaisen velvollisuuden ominaispiirteiden perusteella, voidaanko siihen sisältyvä rajoitus oikeuttaa kyseessä olevalla kansallisella säännöstöllä tavoitelluilla yleistä etua koskevilla pakottavilla syillä, sellaisina kuin asianomainen jäsenvaltio on niihin vedonnut unionin tuomioistuimessa (tuomio 5.7.2007, komissio v. Belgia, C‑522/04, EU:C:2007:405, 47–58 kohta; tuomio 5.5.2011, komissio v. Portugali, C‑267/09, EU:C:2011:273, 38–46 kohta ja tuomio 11.12.2014, komissio v. Espanja, C‑678/11, EU:C:2014:2434, 42–62 kohta).

61

Näin ollen on tutkittava ”verovelvoitteista vastaavalle taholle” asetettua velvollisuutta nimetä veroedustaja tämän tuomion 60 kohdassa mainitun oikeuskäytännön valossa.

62

Ensinnäkin kyseessä olevan jäsenvaltion tämän tuomion 59 kohdassa mainitun rajoituksen oikeuttamiseksi esittämät perustelut liittyvät veronkierron estämiseen lyhytaikaisten vuokrausten alalla, koska viimeksi mainittu toiminta käsittää ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan ”rakenteellisesti paljon veronkiertoa”. Tältä osin on korostettava, että unionin tuomioistuin on todennut useaan otteeseen, että veronkierron ehkäiseminen ja verovalvonnan tehokkuus voivat olla sellaisia syitä, joilla voidaan perustella EUT‑sopimuksessa taattujen perusvapauksien käyttämisen rajoituksia (tuomio 11.12.2014, komissio v. Espanja, C‑678/11, EU:C:2014:2434, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

63

Samoin tarve taata veronkannon tehokkuus on yleistä etua koskeva pakottava syy, joka voi oikeuttaa palvelujen tarjoamisen vapauden rajoittamisen (tuomio 11.12.2014, komissio v. Espanja, C‑678/11, EU:C:2014:2434, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

64

Juuri tähän tavoitteeseen pyritään kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajille, jotka tämän tuomion 58 kohdassa mainitulla tavalla ottavat vastaan vuokria tai vastikkeita tai osallistuvat niiden perimiseen ja joilla ei ole kiinteää toimipaikkaa Italiassa, asetetulla velvoitteella nimetä siellä veroedustaja. Nimittäin siltä osin kuin näiden palvelujentarjoajien tehtävänä on ”verovelvoitteista vastaavana tahona” tehdä lähdeveron pidätys Italian viranomaisten nimissä, viimeksi mainitut haluavat veroedustajan välityksellä varmistua siitä, että tämä tehtävä on suoritettu tosiasiallisesti ja että asianmukaisesti perityt määrät on tämän jälkeen tilitetty asianmukaisesti verohallinnolle, kun muistetaan, että tämä valvontatehtävä on helpompi Italiaan sijoittautuneille kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajille, sillä silloin kun ne tekevät tällaisia pidätyksiä, niillä on suoraan lain nojalla ”veronkerääjän” eli verotuksellisen sijaantulijan asema, kuten tämän tuomion 53 kohdasta ilmenee

65

Lisäksi on ristiriitaista, että pääasian valittajat moittivat Italian viranomaisia siitä, että ne ottivat vuoden 2017 verojärjestelmän hyväksyessään käyttöön yleisen veronkierron tai veropetoksen olettaman, joka perustuu siihen, että palveluntarjoaja on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon, ja joka on kielletty SEUT 56 artiklassa (tuomio 19.6.2014, Strojírny Prostějov ja ACO Industries Tábor, C‑53/13 ja C‑80/13, EU:C:2014:2011, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), vaikka tässä järjestelmässä niille annetaan päinvastoin tehtäväksi huolehtia veroviranomaisten nimissä maksettavaa veroa vastaavan summan pidättämisestä lähdeverona ja sen tilittämisestä veronsaajalle, minkä tehtävän valvomista Italian lainsäätäjä on pyrkinyt helpottamaan veroedustajan nimeämisellä Italiassa.

66

On siis katsottava, että vuoden 2017 verojärjestelmästä johtuvan kolmannen tyyppisen velvoitteen kaltaisella verotoimenpiteellä pyritään EUT‑sopimuksen mukaiseen hyväksyttävään tavoitteeseen ja se on perusteltu yleistä etua koskevista pakottavista syistä.

67

Toiseksi on kiistatonta, että tämänkaltainen velvoite on pääasian kaltaisissa olosuhteissa omiaan takaamaan veronkierron estämistä koskevan tavoitteen toteutumisen.

68

On erityisesti korostettava, kuten julkisasiamies on todennut lähinnä ratkaisuehdotuksensa 2 ja 3 kohdassa, että pääasian valittajien kaltaisten sähköistä alustaa hallinnoivien kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajien käyttäminen on kasvanut eksponentiaalisesti ja että nämä internetissä tarjottavat palvelusuoritukset, jotka voivat siten lähtökohtaisesti olla rajat ylittäviä, vastaavat kuitenkin vuokrausliiketoimia, joilla on tietty fyysinen sijaintipaikka ja joita voidaan täten verottaa asianomaisen jäsenvaltion verolainsäädännön nojalla.

69

Lisäksi on todettava, että olivatpa kyseessä olevat kiinteistönvälityspalvelut pääasian valittajien kaltaisten sähköisillä alustoilla toimintaansa harjoittavien palveluntarjoajien suorittamia tai perinteisempien taloudellisten toimijoiden, kuten kiinteistövälitystoimistojen, suorittamia, nämä vuokraukset ovat usein lyhytkestoisia vuoden 2017 verojärjestelmän 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Näin ollen riippumatta siitä, millä tavalla kyseiset palveluntarjoajat osallistuvat vuokraukseen, vuokranantaja voi vuokrata Italiassa sijaitsevan saman kiinteistön lukuisia kertoja verovuoden aikana mahdollisesti muissa jäsenvaltioissa asuville vuokralleottajille sellaisten palveluntarjoajien välityksellä, jotka itse mahdollisesti ovat sijoittautuneet toiseen jäsenvaltioon ja joiden tehtävänä on tästä huolimatta pidättää vuokranantajan maksettavana olevaa veroa vastaava summa lähdeverona ja tilittää se verohallinnolle. Näin ollen on katsottava, että kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajille, joilla ei ole kiinteää toimipaikkaa Italiassa, asetettu velvollisuus nimetä siellä veroedustaja on omiaan takaamaan veronkierron estämistä koskevan tavoitteen toteutumisen ja veronkannon oikean toimittamisen.

70

Kolmanneksi on tutkittava, ylittääkö vuoden 2017 verojärjestelmästä johtuvan kolmannen tyyppisen velvoitteen kaltainen toimenpide sen, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

71

Aluksi tällaisen toimenpiteen oikeasuhteisuuden tarkastelun perusteella on todettava, että toisin kuin asiat, jotka johtivat tämän tuomion 60 kohdassa mainittuihin tuomioihin ja joissa luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, joita veroedustajan nimeämistä verotusjäsenvaltion alueella koskeva velvollisuus koski, olivat verovelvollisia, kyseinen velvollisuus koskee nyt käsiteltävässä asiassa sellaisia palveluntarjoajia, jotka ovat toimineet verovelvoitteista vastaavana tahona ja jotka olivat jo tällä perusteella kantaneet verovelvollisten eli kyseisten kiinteistöjen omistajien maksettavaksi tulevaa veroa vastaavan määrän veronsaajan puolesta. On kuitenkin niin, että myös tällaisessa tapauksessa tällaisen velvollisuuden oikeasuhteisuus merkitsee sitä, ettei ole olemassa sellaisia toimenpiteitä, joilla voidaan saavuttaa tavoite veropetosten estämisestä ja kyseisen veron kannon oikeasta toimittamisesta kyseessä olevassa viranomaisessa ja jotka rajoittaisivat vähemmän palvelujen tarjoamisen vapautta kuin velvollisuus nimetä verotusjäsenvaltion alueella asuva tai sinne sijoittautunut veroedustaja.

72

Seuraavaksi on todettava, että koska tätä velvollisuutta sovelletaan erotuksetta kaikkiin kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajiin, joilla ei ole kiinteää toimipaikkaa Italiassa ja jotka ovat palvelusuoritustensa yhteydessä valinneet ottavansa vastaan vuoden 2017 verojärjestelmässä tarkoitettuihin sopimuksiin liittyviä vuokria tai vastikkeita tai valinneet osallistuvansa näiden vuokrien tai vastikkeiden perimiseen, tekemättä eroa esimerkiksi sen verotulojen määrän perusteella, jonka nämä palveluntarjoajat kantavat tai voivat kantaa vuosittain veronsaajan puolesta, vuoden 2017 verojärjestelmästä johtuvan kolmannen tyyppisen velvoitteen on katsottava ylittävän sen, mikä oli tarpeen kyseisen järjestelmän tavoitteiden saavuttamiseksi.

73

Lopuksi on todettava, että vaikka on totta, että niiden liiketoimien ja kiinteistöjen suuri määrä, jotka voivat olla kyseessä olevien kiinteistönvälityspalvelujen tarjoajien välityksellä toteutettavan liiketoimen kohteena, monimutkaistaa verotusjäsenvaltion veroviranomaisten tehtävää, se ei kuitenkaan tarkoita, toisin kuin Italian hallitus väittää, turvautumista kyseisen valtion alueella asuvan tai sinne sijoittautuneen veroedustajan nimeämistä koskevan velvollisuuden kaltaiseen toimenpiteeseen, kun otetaan huomioon se, että ensinnäkin ensimmäisen tyyppisen velvoitteen tarkoituksena on nimenomaan antaa näille veroviranomaisille kaikki tiedot veronmaksusta vastuussa olevien verovelvollisten tunnistamiseksi ja veron perusteen määrittämiseksi ja että toiseksi toisen tyyppisellä velvoitteella voidaan varmistaa kyseisen veron pidätys lähdeverona ja että kolmanneksi Italian lainsäätäjä ei ole antanut mahdollisuutta siihen, että tällä veroedustajalla, jonka avulla se voi varmistua siitä, että nämä palveluntarjoajat kantavat verot asianmukaisesti ja että vastaavat summat tilitetään asianmukaisesti veronsaajalle, olisi mahdollisuus asua muussa jäsenvaltiossa kuin Italiassa tai olla sijoittautunut tällaisen muun jäsenvaltion alueelle.

74

Tältä osin pelkällä väitteellä siitä, että asuinpaikkaa koskevalla edellytyksellä taataan parhaiten veroedustajalle kuuluvien verotuksellisten velvollisuuksien tehokas täyttäminen, ei ole merkitystä esillä olevan asian kannalta. Vaikka jäsenvaltion veroviranomaisten saattaa todellisuudessa olla vaikeampaa valvoa tällaista edustajaa, mikäli tämä on toisessa jäsenvaltiossa, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy kuitenkin ilmi, että hallinnolliset vaikeudet eivät ole riittävä peruste unionin oikeudessa taatun perusvapauden rajoittamiselle (ks. vastaavasti tuomio 11.12.2014, komissio v. Espanja, C‑678/11, EU:C:2014:2434, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

75

Näissä olosuhteissa ei vaikuta siltä, että kyseisille palveluntarjoajille verovelvoitteista vastaavana tahona asetettujen velvollisuuksien noudattamisen valvontaa ei voitaisi varmistaa keinoilla, jotka rajoittavat vähemmän SEUT 56 artiklaa kuin Italiassa asuvan veroedustajan nimeäminen.

76

Seuraavaksi on mainittava julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksensa 82 kohdassa mainitseman tavoin, että velvollisuus nimetä veroedustaja on vuoden 2017 verojärjestelmän kaltaisissa olosuhteissa vastoin SEUT 56 artiklaa (ks. vastaavasti tuomio 5.7.2007, komissio v. Belgia, C‑522/04, EU:C:2007:405 ja tuomio 11.12.2014, komissio v. Espanja, C‑678/11, EU:C:2014:2434).

77

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen ja toiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että SEUT 56 artiklaa on tulkittava siten, että

78

Kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko SEUT 267 artiklaa tulkittava siten, että kun yksi pääasian asianosaisista on esittänyt unionin oikeuden tulkintaa koskevan kysymyksen, kansallinen tuomioistuin, jonka ratkaisuihin ei kansallisen oikeuden mukaan saa hakea muutosta, säilyttää mahdollisuuden muotoilla unionin tuomioistuimelle esitettävät ennakkoratkaisukysymykset itsenäisesti, vai siten, että sen on otettava huomioon kysymykset sellaisina kuin ennakkoratkaisupyynnön esittämistä pyytävä pääasian asianosainen on ne esittänyt.

79

Kuten unionin tuomioistuimella on äskettäin ollut tilaisuus muistuttaa, silloin kun kansallisen tuomioistuimen ratkaisuihin ei kansallisen oikeuden mukaan saa hakea muutosta, kyseisellä tuomioistuimella on lähtökohtaisesti velvollisuus saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi SEUT 267 artiklan kolmannessa kohdassa tarkoitetuin tavoin, jos siinä tulee esille EUT‑sopimuksen tulkintaa koskeva kysymys (tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi, C‑561/19, EU:C:2021:799, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

80

Kansallinen tuomioistuin, jonka ratkaisuihin ei kansallisen oikeuden mukaan saa hakea muutosta, voi vapautua tästä velvollisuudesta vain, jos se on todennut, että esille tullut kysymys on vailla merkitystä tai että unionin tuomioistuin on jo tulkinnut kyseessä olevaa unionin oikeuden säännöstä tai määräystä taikka että se, miten unionin oikeutta on tulkittava, on niin ilmeistä, ettei tästä ole mitään perusteltua epäilystä (tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi, C‑561/19, EU:C:2021:799, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

81

Tältä osin on syytä muistuttaa, että SEUT 267 artiklan toisen ja kolmannen kohdan välisestä suhteesta seuraa, että tässä kolmannessa kohdassa mainituilla tuomioistuimilla on sama harkintavalta kuin muillakin kansallisilla tuomioistuimilla, kun ne tutkivat, onko unionin oikeutta koskeva kysymys ratkaistava, jotta ne voisivat antaa ratkaisun. Näiden tuomioistuinten ei näin ollen tarvitse pyytää ennakkoratkaisua niissä esille tulleeseen unionin oikeutta koskevaan tulkintakysymykseen, jos kysymyksellä ei ole merkitystä eli jos vastaus tähän kysymykseen, olipa vastaus mikä tahansa, ei voisi mitenkään vaikuttaa asian ratkaisuun (tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi, C‑561/19, EU:C:2021:799, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

82

Näin ollen yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, ovatko sen unionin tuomioistuimelle esittämät kysymykset tarpeellisia ja onko niillä merkitystä asian kannalta (tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi, C‑561/19, EU:C:2021:799, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

83

Tältä osin on syytä muistuttaa, että SEUT 267 artiklalla perustetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä suoraa yhteistyötä koskevassa järjestelmässä pääasian asianosaisilla ei ole aloitevaltaa. Pääasian asianosaiset eivät voi estää kansallisia tuomioistuimia käyttämästä tämän tuomion 81 ja 82 kohdassa tarkoitettua harkintavaltaa itsenäisesti varsinkaan velvoittamalla niitä ennakkoratkaisupyynnön esittämiseen (ks. vastaavasti tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi, C‑561/19, EU:C:2021:799, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

84

Tästä seuraa, että unionin tuomioistuimelle esitettävien kysymysten määrittäminen ja muotoilu kuuluvat ainoastaan kansalliselle tuomioistuimelle eivätkä pääasian asianosaiset voi vaatia tiettyä sisältöä niille tai muuttaa niiden sisältöä (ks. vastaavasti tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi, C‑561/19, EU:C:2021:799, 54 ja 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

85

Kaiken edellä esitetyn perusteella kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että SEUT 267 artiklaa on tulkittava siten, että kun yksi pääasian asianosaisista on esittänyt unionin oikeuden tulkintaa koskevan kysymyksen, unionin tuomioistuimelle esitettävien kysymysten määrittäminen ja muotoilu kuuluvat yksinomaan kansalliselle tuomioistuimelle eivätkä nämä asianosaiset voi määrittää tai muuttaa niiden sisältöä.

86

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: