1

Kantaja LR vaatii SEUT 270 artiklaan ja Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 50 a artiklaan perustuvassa kanteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin kumoaa Euroopan investointipankin (EIP) 9.1.2020 tekemän päätöksen, jolla häneltä evättiin uudelleenasettautumiskorvaus (jäljempänä riidanalainen päätös), ja velvoittaa EIP:n suorittamaan uudelleenasettautumiskorvauksen viivästyskorkoineen, joiden suuruus määräytyy Euroopan keskuspankin (EKP) soveltaman korkokannan mukaan lisättynä kahdella prosenttiyksiköllä.

2

BEI otti kantajan palvelukseensa [luottamuksellinen], ja hän jäi eläkkeelle [luottamuksellinen].

3

Kyseisen ajanjakson aikana kantaja asui perheensä kanssa [luottamuksellinen].

4

Kantaja haki 4.9.2019 EIP:ltä uudelleenasettautumiskorvausta sillä perusteella, että hän oli eläkkeelle jäätyään muuttanut [luottamuksellinen].

5

EIP hylkäsi 9.1.2020 riidanalaisella päätöksellä kantajan hakemuksen sillä perusteella, että hän omisti talon, johon hän oli asettautunut uudelleen, ja ettei hän siksi täyttänyt EIP:n henkilöstöön sovellettavien hallinnollisten säännösten (jäljempänä hallinnolliset säännökset) 13 artiklassa säädettyjä uudelleenasettautumiskorvauksen myöntämisedellytyksiä.

6

Kantaja vaati 19.2.2020 EIP:n pääjohtajalta ensisijaisesti uudelleenasettautumiskorvauksen myöntämistä siinä tapauksessa, että unionin yleinen tuomioistuin ratkaisee tällä välin 12.5.2021 annettuun tuomioon DF ja DG v. EIP (T‑387/19, ei julkaistu, EU:T:2021:258) johtaneen asian kantajien hyväksi, ja toissijaisesti riidanalaisen päätöksen uudelleentarkastelua EIP:n henkilöstösääntöjen 41 artiklan mukaisesti.

7

EIP hylkäsi 15.5.2020 tekemällään päätöksellä, joka annettiin tiedoksi 20.5.2020, kantajan uudelleentarkastelua koskevan pyynnön (jäljempänä uudelleentarkastelupyynnön hylkäämisestä tehty päätös) sillä perusteella, että EIP:n tulkinnan mukaan hallinnollisten säännösten ranskankielisen version 13 artiklan ensimmäisen kohdan toiseen luetelmakohtaan sisältyvällä ilmaisulla ”propre foyer” tarkoitetaan toimihenkilön tai hänen perheenjäsenensä omaisuutta.

8

Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

9

EIP vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

10

Toisessa vaatimuksessaan kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin kumoaa uudelleentarkastelua koskevan pyynnön hylkäämisestä tehdyn päätöksen.

11

Tältä osin vakiintuneessa oikeuskäytännössä, joka koskee muun muassa Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavia henkilöstösääntöjä (jäljempänä henkilöstösäännöt) ja jota on sovellettava analogisesti nyt käsiteltävässä asiassa, todetaan, että silloin, kun valituksen hylkäämisestä tehty päätös on vailla itsenäistä sisältöä, muodollisesti tällaiseen päätökseen kohdistuvien kumoamisvaatimusten vaikutuksena on, että tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetaan toimi, josta valitus on tehty (ks. vastaavasti tuomio 17.3.2021, EJ v. EIP, T‑585/19, ei julkaistu, EU:T:2021:142, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

12

Käsiteltävässä asiassa on todettava, ettei uudelleentarkastelupyynnön hylkäämisestä tehdyllä päätöksellä muuteta sen riidanalaisen päätöksen merkitystä eikä ulottuvuutta, jolla EIP kieltäytyi myöntämästä kantajalle uudelleenasettautumiskorvausta hänen muutettuaan [luottamuksellinen].

13

Näin ollen on todettava, ettei EIP tutkinut uudelleentarkastelupyynnön hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä kantajan tilannetta uudelleen sellaisten uusien oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen osalta, joihin kantaja olisi voinut vedota riidanalaista päätöstä vastaan, vaan ainoastaan täsmensi kyseisen päätöksen perusteluja vastatessaan kantajan 19.2.2020 esittämään uudelleentarkastelua koskevaan pyyntöön. Tällaisilla täsmennyksillä ei kuitenkaan voida perustella sitä, että uudelleentarkastelua koskevan pyynnön hylkääminen olisi ollut kantajalle vastainen itsenäinen toimi.

14

Kumoamisvaatimusten on siten katsottava koskevan ainoastaan riidanalaista päätöstä, jonka lainmukaisuuden arvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon uudelleentarkastelua koskevan pyynnön hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä esitetyt perustelut (ks. vastaavasti tuomio 14.7.2021, KO v. komissio, T‑389/20, ei julkaistu, EU:T:2021:436, 15 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

15

Kantaja vetoaa ensimmäisen vaatimuksen tueksi neljään kanneperusteeseen, joista ensimmäinen koskee hallinnollisten säännösten 13 artiklan rikkomista, toinen EIP:n henkilöstön edustajien kuulemista koskevan velvollisuuden laiminlyöntiä, kolmas suhteellisuusperiaatteen, saatujen oikeuksien suojaa koskevan periaatteen ja luottamuksensuojan periaatteen loukkaamista sekä siirtymäjärjestelyn säätämistä koskevan velvollisuuden laiminlyöntiä sekä neljäs yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon periaatteiden loukkaamista, huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä ja hyvän hallinnon periaatteen loukkaamista.

16

Kantaja väittää ensimmäisessä kanneperusteessa, että EIP tulkitsee virheellisesti hallinnollisten säännösten 13 artiklaa, joka koskee kulujen korvaamista ja kiinteämääräistä korvausta palvelussuhteen päättymisen yhteydessä.

17

Kantaja väittää, että EIP tulkitsee ranskankielistä ilmaisua ”propre foyer” virheellisesti siten, että sillä tarkoitetaan ”kiinteistöä, johon toimihenkilöllä tai hänen puolisollaan on omistusosuus, vaikka se olisi kuinka pieni”, myös silloin, kun kyseinen toimihenkilö tai hänen perheensä ei asu eikä ole koskaan asunut siinä.

18

EIP:n mukaan riidanalainen päätös ei perustu ilmaisun ”propre foyer” uuteen tulkintaan vaan hallinnollisten säännösten 13 artiklan oikeaan soveltamiseen, kun sitä tulkitaan sen asiayhteyden, systematiikan ja tarkoituksen perusteella. EIP katsoo, että kantajan kannattama hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toisen luetelmakohdan tulkinta vie tältä säännökseltä tehokkaan vaikutuksen.

19

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tulkitsemiseksi on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös asiayhteys ja sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös on. Myös unionin oikeuden säännöksen syntyhistoriasta voi ilmetä sen tulkinnan kannalta merkityksellisiä seikkoja (tuomio 2.9.2021, CRCAM, C‑337/20, EU:C:2021:671, 31 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 10.3.2021, AM v. EIP, T‑134/19, EU:T:2021:119, 60 kohta).

20

Ensinnäkin on muistutettava, että hallinnollisten säännösten 13 artiklassa, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, säädetään seuraavaa:

”Henkilöllä, joka on palvelussuhteensa päätyttyä muuttanut asuinpaikkansa vähintään 50 kilometrin päähän viimeisestä asemapaikastaan, on oikeus

– –

13.3. Uudelleenasettautumiskorvaus

Henkilölle, joka on ollut palveluksessa kolme vuotta, tai ilman palvelusaikaa koskevaa edellytystä, jos [EIP] on irtisanonut tai jättänyt uusimatta hänen työsopimuksensa, maksetaan hänen viimeistä peruskuukausipalkkaansa vastaava uudelleenasettautumiskorvaus sen jälkeen, kun hän on tosiasiallisesti asettautunut uuteen asuinpaikkaansa, jos häntä ei ole irtisanottu painavasta syystä.

Lisäksi henkilölle, jonka perhe – jos se asui hänen kanssaan samassa taloudessa – on tosiasiallisesti asettautunut hänen uuteen asuinpaikkaansa, joka sijaitsee linnuntietä vähintään 50 kilometrin etäisyydellä asemapaikasta, maksetaan sama määrä toiseen kertaan.

Jos kummallakin [EIP:ssä] työskentelevällä puolisolla on oikeus uudelleenasettautumiskorvaukseen, se maksetaan ainoastaan sille puolisolle, jonka peruskuukausipalkka on suurempi.”

21

Hallinnollisten säännösten 13 artiklan sanamuodosta on näin ollen todettava, että kyseisessä artiklassa säädetään kiinteämääräisen uudelleenasettautumiskorvauksen maksamisesta EIP:n toimihenkilölle, joka on palvelussuhteensa päätyttyä muuttanut asuinpaikkansa vähintään 50 kilometrin (km) päähän viimeisestä asemapaikastaan.

22

Hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toisessa luetelmakohdassa tämän korvauksen saamisen edellytykseksi asetetaan kuitenkin se, ettei kyseinen toimihenkilö ole asettautunut asumaan omaan kotiinsa (ranskaksi ”n’ait pas établi sa résidence à son propre foyer”).

23

Koska hallinnollisissa säännöksissä ei määritellä ranskankielisiä ilmaisuja ”résidence” ja ”foyer”, niitä on tulkittava sen tavanomaisen merkityksen mukaisesti, joka niillä on yleiskielessä (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Phantasialand, C‑406/20, EU:C:2021:720, 28 ja 29 kohta).

24

On kuitenkin todettava, että hallinnollisten säännösten ranskankielisessä versiossa esiintyvä ranskankielinen sana ”foyer” on käännetty kyseisten säännösten englanninkielisessä versiossa sanalla ”home” ja että EIP tukeutui englanninkieliseen versioon sekä riidanalaisessa päätöksessä että uudelleentarkastelua koskevan pyynnön hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä.

25

Englanninkielisellä sanalla ”home” tarkoitetaan myös taloa tai asuntoa, joten ilmaisua ”own home” voidaan tulkita siten, että sillä viitataan, kuten EIP väittää, kiinteän omaisuuden käsitteeseen.

26

Ranskankielinen sana ”foyer” tarkoittaa sen sijaan Ranskan akatemian sanakirjan (Dictionnaire de l’Académie française) mukaan paikkaa, johon tehdään tuli, ja laajemmassa merkityksessä henkilön perheen asuinpaikkaa. Koska sanan ”foyer” edessä oleva ranskankielinen adjektiivi ”propre” (oma) vahvistaa possessiivipronominia ”son” (hänen), sen tarkoituksena on ainoastaan korostaa, että kyseessä on tosiasiallisesti toimihenkilön oma koti.

27

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhdessä kieliversiossa käytettyä unionin oikeuden säännöksen sanamuotoa ei kuitenkaan voida käyttää tämän säännöksen ainoana tulkintaperusteena eikä sille voida antaa etusijaa muihin kieliversioihin nähden. Unionin oikeuden säännöksiä on tulkittava ja sovellettava yhtenäisesti kaikilla unionin kielillä laadittujen kieliversioiden valossa. Unionin oikeuden tekstin erikielisten toisintojen poiketessa toisistaan kyseessä olevaa säännöstä on tulkittava sen säännöstön systematiikan ja tavoitteen mukaan, jonka osa säännös on (ks. vastaavasti tuomio 21.12.2021, Trapeza Peiraios, C‑243/20, EU:C:2021:1045, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28

Nyt käsiteltävässä asiassa riita-asiaan sovellettavan hallinnollisten säännösten 13 artiklan versio perustuu ranskan kielellä laadittuun ja hyväksyttyyn ehdotukseen, ja EIP päätti hallinnollisten säännösten johdanto-osan viimeisessä kohdassa nimenomaisesti ilmoittaa, että kyseisten säännösten englannin- ja saksankieliset versiot ovat ”alkuperäisen ranskankielisen version käännöksiä”.

29

Jotta unionin yleinen tuomioistuin voi näissä erityisolosuhteissa määrittää objektiivisesti riidanalaisen säännöksen laatijan tarkoituksen sen antamishetkellä, sen on näin ollen tulkittava käsiteltävässä asiassa käsitteitä ”résidence” ja ”foyer” niillä ranskan kielessä olevan tavanomaisen merkityksen mukaisesti.

30

Ranskan akatemian sanakirjassa esitetyn määritelmän perusteella sanalla ”résidence” tarkoitetaan sitä, että henkilö on asettautunut pysyvästi tai pitkäaikaisesti johonkin paikkaan, ja laajemmassa merkityksessä paikkaa tai asuntoa, johon henkilö on asettautunut.

31

Näin ollen hallinnollisten säännösten 13 artiklan sanamuodosta seuraa, että EIP:n toimihenkilöllä, joka on palvelussuhteensa päätyttyä muuttanut asuinpaikkansa vähintään 50 kilometrin päähän viimeisestä asemapaikastaan, on oikeus uudelleenasettautumiskorvaukseen, jos kyseessä ei ole hänen perheensä asuinpaikka.

32

Tässä yhteydessä on todettava, että toisin kuin EIP väittää, se, että virkamies tai toimihenkilö omistaa kiinteistön jossakin maassa, erityisesti kotimaassaan, ei voi riittää osoittamaan, että hän on asunut siellä pysyvästi tai tavanomaisesti tai että hänellä on ollut aikomus asettautua asumaan kyseiseen maahan (ks. vastaavasti tuomio 25.11.2020, UI v. komissio, T‑362/19, ei julkaistu, EU:T:2020:562, 82 kohta).

33

Se, että virkamies tai muu toimihenkilö vuokraa tai omistaa asuntonsa jossakin maassa – mikä kuuluu hänen henkilökohtaisen ja perhe-elämänsä järjestämisen vapauden piiriin – ei voi siis sellaisenaan osoittaa, onko tämä henkilö perustanut elinetujensa pysyvän tai tavanomaisen keskuksen kyseiseen maahan (ks. vastaavasti tuomio 9.3.2010, Tzvetanova v. komissio, F‑33/09, EU:F:2010:18, 52 kohta).

34

Henkilön asunto ei myöskään välttämättä tai järjestelmällisesti ole sama kuin hänen perheenjäsentensä asuinpaikka.

35

On siis oletettava, että hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toiseen luetelmakohtaan sisältyvällä lauseella ”jos hän ei ole asettautunut asumaan omaan kotiinsa” (ranskaksi ”pour autant qu’il n’ait pas établi sa résidence à son propre foyer”) suljetaan pois oikeus uudelleenasettautumiskorvaukseen silloin, kun asianomainen toimihenkilö siirtää vakinaisen asuinpaikkansa paikkaan, jossa hänen perheenjäsenensä asuvat, mutta ei silloin, kun toimihenkilö itse omistaa asunnon, johon asettautuu uudelleen.

36

Toiseksi hallinnollisten säännösten 13 artiklan 1 kohdan toisen luetelmakohdan kontekstuaalinen tulkinta tukee kyseisen artiklan sanamuodon mukaista tulkintaa.

37

Ensinnäkin hallinnollisten säännösten 1.3 artiklan toisessa luetelmakohdan ensimmäisessä virkkeessä, joka koskee asettautumiskorvausta, hallinnollisten säännösten liitteessä VII olevan 5 artiklan toisessa kohdassa, joka koskee ulkoisiin toimistoihin osoitettujen henkilöstön jäsenten asettautumiskorvausta, ja kyseisen liitteen 6 artiklan toisessa kohdassa, joka koskee unionin ulkopuolisiin toimistoihin osoitettujen henkilöstön jäsenten asuntoa, käytetään nimittäin ilmaisua ”foyer”, kun tarkoitetaan toimihenkilön asuinpaikkaa, jossa hänen perheenjäsenensä asuvat hänen kanssaan.

38

Lääketieteellisiä hallinnollisia menettelyjä koskevassa hallinnollisten säännösten liitteessä X olevan 3.10 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdassa ja kolmannessa kohdassa edellytetään lisäksi, että toimihenkilö ilmoittaa viipymättä EIP:n lääketieteellisille yksiköille kaikista vakavista tartuntatautitapauksista, jotka koskevat häntä itseään tai muita ”hänen kotitaloutensa jäseniä” (ranskaksi ”membres de son foyer”).

39

Nämä säännökset tukevat siis tulkintaa, jonka mukaan hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toiseen luetelmakohtaan sisältyvällä ilmaisulla ”foyer” tarkoitetaan paikkaa, jossa toimihenkilön perheenjäsenet asuvat vakinaisesti, eikä toimihenkilön omistamaa asuntoa.

40

Toiseksi on todettava, että hallinnollisten säännösten 1 artiklan ensimmäisen kohdan toiseen luetelmakohtaan, joka koskee kulujen korvaamista ja kiinteämääräisiä korvauksia palvelukseentulon tai toiseen toimipaikkaan siirtämisen yhteydessä, sisältyy asettautumiskorvausta koskevan oikeuden poissulkemislauseke, joka on sanamuodoltaan samanlainen kuin kyseisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toinen luetelmakohta.

41

Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdassa, joka koskee asettautumiskorvausta, on lisäksi lauseke, jolla suljetaan pois oikeus tähän korvaukseen silloin, kun virkamies siirretään paikkaan, jossa hänen perheensä asuu.

42

Tässä yhteydessä pitää paikkansa, että EIP:llä on SEUT 308 artiklan nojalla toiminnallinen ja institutionaalinen itsemääräämisoikeus ja että EIP:n perussäännössä annetaan EIP:lle toiminnallinen itsemääräämisoikeus henkilöstönsä palvelussuhteen ehtojen määrittelyssä, koska perussäännön mukaan ei voida soveltaa SEUT 336 artiklaa, jossa Euroopan parlamentille ja Euroopan unionin neuvostolle annetaan valtuudet vahvistaa henkilöstösäännöt ja unionin toimielinten muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehdot. Tätä toimivaltaa käyttäessään EIP on valinnut sopimussuhteisen järjestelmän eikä henkilöstösääntöjen mukaista järjestelmää, joten henkilöstösääntöjen säännöksiä ei voida soveltaa sellaisinaan EIP:n ja sen henkilöstön välisiin työsuhteisiin (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2003, komissio v. EIP, C‑15/00, EU:C:2003:396, 101 kohta ja tuomio 16.12.2004, De Nicola v. EIP, T‑120/01 ja T‑300/01, EU:T:2004:367, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Käsiteltävässä asiassa EIP ei ole kuitenkaan osoittanut, miten sen toiminnallista riippumattomuutta loukattaisiin hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toisen luetelmakohdan tulkinnalla, joka perustuu jäljempänä 44 kohdassa mainitusta tuomiosta johtuvan henkilöstösääntöjä koskevan oikeuskäytännön analogiseen soveltamiseen.

44

Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohtaan sisältyvää lauseketta, jolla suljetaan pois oikeus asettautumiskorvaukseen, voidaan siten soveltaa, jos virkamies nimitetään paikkaan, jossa hänen perheensä jo asuu, ja hän muuttaa heidän luokseen, koska hänelle ei ole aiheutunut asettautumiskuluja (tuomio 18.11.2015, FH v. parlamentti, F‑26/15, EU:F:2015:137, 35 kohta).

45

Henkilöstösääntöjä koskevasta oikeuskäytännöstä, jota voidaan soveltaa nyt käsiteltävään asiaan, ilmenee lisäksi hallinnollisten säännösten 1 ja 13 artiklan identtisen sanamuodon huomioon ottaen, etteivät asettautumis- ja uudelleenasettautumiskorvausten tehtävät eroa toisistaan, vaan niillä on hyvinkin samankaltainen tarkoitus (ks. vastaavasti tuomio 24.4.2001, Miranda v. komissio, T‑37/99, EU:T:2001:122, 29 kohta).

46

Edellä 44 kohdassa mainittua oikeuskäytäntöä, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 5 artiklassa säädettyä asettautumiskorvausta, sovelletaan näin ollen analogisesti mainitussa liitteessä olevassa 6 artiklassa ja hallinnollisten säännösten 13 artiklassa säädettyyn uudelleenasettautumiskorvaukseen sekä kyseisten säännösten 1 artiklassa säädettyyn asettautumiskorvaukseen.

47

Hallinnollisten säännösten 1 artiklan ensimmäisen kohdan toisen luetelmakohdan ja 13 artiklan ensimmäisen kohdan toisen luetelmakohdan sekä henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdan sanamuodot eroavat tosin toisistaan.

48

Tämä puhtaasti tekstin laatimiseen liittyvä ero ei kuitenkaan näytä johtavan siihen, ettei henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdassa säädettyä asettautumiskorvausta koskevan oikeuden poissulkemislausekkeen tulkintaa voitaisi soveltaa hallinnollisissa säännöksissä säädettyihin EIP:n toimihenkilöille maksettaviin asettautumis- ja uudelleenasettautumiskorvauksiin.

49

Kolmanneksi ja viimeiseksi on todettava, että hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toisen luetelmakohdan teleologinen tulkinta vahvistaa sanamuodon mukaisen ja kontekstuaalisen tulkinnan.

50

Kuten EIP perustellusti toteaa, uudelleenasettautumiskorvauksen tarkoituksena on henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 6 artiklassa säädettyä uudelleenasettautumiskorvausta koskevan oikeuskäytännön mukaisesti kattaa ja vähentää kustannuksia, jotka aiheutuvat entisen virkamiehen tai toimihenkilön uudelleen asettautumisesta uuteen ympäristöön määrittelemättömäksi, mutta melko pitkäksi ajaksi, koska hänen pääasiallinen asuinpaikkansa vaihtuu hänen palvelussuhteensa lopullisen päättymisen jälkeen (ks. vastaavasti tuomio 24.4.2001, Miranda v. komissio, T‑37/99, EU:T:2001:122, 29 kohta).

51

Hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisessä kohdassa uudelleenasettautumiskorvauksen myöntämisen edellytykseksi asetetaan nimittäin ainoastaan se, että asianomaisen toimihenkilön asuinpaikka siirtyy vähintään 50 kilometrin etäisyydelle asemapaikasta, mutta kyseisessä säännöksessä tarkoitettu asuinpaikan siirtyminen edellyttää välttämättä toimihenkilön vakinaisen asuinpaikan tosiasiallista siirtymistä uuteen, uudelleenasettautumispaikaksi ilmoitettuun paikkaan (ks. analogisesti tuomio 24.4.2001, Miranda v. komissio, T‑37/99, EU:T:2001:122, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Näissä olosuhteissa entiselle toimihenkilölle oletetaan aiheutuvan hänen pääasiallisen asuinpaikkansa vaihtumisesta palvelussuhteen päättymisen jälkeen suuremmat kustannukset, kun hän asettautuu uudelleen perheensä kanssa, mikä oikeuttaa hänet tällaisessa tapauksessa hallinnollisten säännösten 13.3 artiklan toisen alakohdan mukaisesti uudelleenasettautumiskorvaukseen, jonka määrä on kaksinkertainen hänen viimeiseen peruskuukausipalkkaansa nähden (ks. analogisesti tuomio 19.11.2015, van der Spree v. komissio, F‑37/15, EU:F:2015:139, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

53

Käsiteltävässä asiassa kyseessä olevassa tilanteessa, jossa toimihenkilö asettautuu palvelussuhteensa päättymisen vuoksi uudelleen perheensä kanssa ja jossa toimihenkilön perhe asui hänen kanssaan hänen viimeisessä asemapaikassaan, sen asunnon, johon toimihenkilö asettautuu uudelleen, omistusoikeus ei näytä vapauttavan häntä kaikista kustannuksista, jotka liittyvät hänen pääasiallisen asuinpakkansa ja perheensä asuinpaikan siirtymiseen sekä hänen ja hänen kotitaloutensa jäsenten sopeutumiseen uuteen asuinpaikkaan huomattavan pitkäksi ajaksi.

54

On nimittäin todettava, ettei hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toisessa luetelmakohdassa säädetyn uudelleenasettautumiskorvauksen kattamien kustannusten luonnetta ole määritelty, mikä helpottaa hallinnon tehtävää, koska sen ei tarvitse tarkistaa toimihenkilölle tosiasiallisesti aiheutuneita kuluja (ks. analogisesti tuomio 9.11.1978, Verhaaf v. komissio, 140/77, EU:C:1978:197, 17 kohta).

55

Tällä kiinteämääräisellä korvauksella pyritään siten kattamaan menot, joita väistämättä aiheutuu mutta joiden määrää on vaikea määrittää ja joiden vahvistaminen olisi hallinnolle liian kallista ja hankalaa (ks. vastaavasti julkisasiamies Slynnin ratkaisuehdotus Evens v. tilintarkastustuomioistuin, 79/82, EU:C:1982:389, s. 4045).

56

Se, että toimihenkilö asettautuu palvelussuhteensa päättymisen vuoksi asumaan asuntoon, jonka omistaja tai osaomistaja hän on, vähentää todennäköisesti tiettyjä uudelleenasettautumiseen liittyviä kustannuksia, koska hän välttyy erityisesti uuden asunnon vuokrakustannuksilta.

57

Toisin kuin EIP väittää, tällaisen seikan perusteella ei voida kuitenkaan yleisesti olettaa, ettei asianomaisen toimihenkilön sopeutumisesta ympäristöön, joka poikkeaa hänen viimeisimmän asemapaikkansa ympäristöstä, aiheudu hänelle mitään kustannuksia.

58

Ei nimittäin voida sulkea pois sitä, että henkilön päätökseen siirtää vakinainen asuinpaikkansa toissijaiseen asuinpaikkaan voi liittyä esimerkiksi korjaus- tai muutostöitä, jotka ovat kustannuksia, jotka on tarkoitus kattaa uudelleenasettautumiskorvauksella, silloin kun uudelleen asettautuminen tapahtuu palvelussuhteen päätyttyä.

59

Tässä yhteydessä virkamies tai toimihenkilö, joka asettautuu uudelleen omistamaansa asuntoon, ei ole samassa tilanteessa kuin virkamies tai toimihenkilö, jonka uusi asuinpaikka on hänen oma kotitaloutensa.

60

Jälkimmäisessä tapauksessa oletus siitä, ettei asianomaiselle virkamiehelle tai toimihenkilölle aiheudu uudelleenasettautumiskustannuksia, perustuu nimittäin loogisesti henkilön ja hänen perheenjäsentensä välillä lähtökohtaisesti oleviin vahvoihin siteisiin, jotka saavat hänet palaamaan mahdollisimman usein perheensä asuinpaikkaan.

61

Kun otetaan huomioon näiden siteiden voimakkuus, ei voida kohtuudella katsoa, että toimihenkilö joutuu sopeutumaan uuteen ympäristöön palvelussuhteen päättyessä ja hänen vakinaisen asuinpaikkansa siirtyessä hänen omaan kotitalouteensa.

62

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että kieltäytyessään myöntämästä kantajalle uudelleenasettautumiskorvauksen sillä perusteella, että hän omistaa asunnon, johon hän asettautui uudelleen, EIP tukeutui perusteeseen, josta ei ole säädetty hallinnollisten säännösten 13 artiklan ensimmäisen kohdan toisessa luetelmakohdassa, ja rikkoi siten kyseistä säännöstä.

63

Riidanalainen päätös on näin ollen kumottava, eikä muita kanneperusteita ole tarpeen tutkia.

64

Kolmannessa vaatimuksessaan kantaja vaatii, että EIP velvoitetaan maksamaan uudelleenasettautumiskorvaus viivästyskorkoineen, joiden suuruus määräytyy EKP:n soveltaman korkokannan mukaan lisättynä kahdella prosenttiyksiköllä, siihen asti, kunnes kyseinen korvaus on maksettu kokonaisuudessaan.

65

Tässä yhteydessä on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimet eivät voi hallintoviranomaisen etuoikeuksia loukkaamatta määrätä unionin toimielintä tai elintä toteuttamaan erityistoimenpiteitä, joita päätöksen kumoamista koskevan tuomion täytäntöönpano edellyttää (ks. vastaavasti tuomio 2.10.2014, Strack v. komissio, C‑127/13 P, EU:C:2014:2250, 145 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Raha-asioita koskevissa oikeusriidoissa unionin tuomioistuimille kuuluu niille henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa myönnetyn täyden harkintavallan mukaisesti kokonaisvaltaisen ratkaisun antaminen niiden käsiteltäviksi saatettuihin oikeusriitoihin, eli niiden on lausuttava kaikista toimihenkilön oikeuksista ja velvollisuuksista mutta jätettävä tuomion tällainen osa kyseessä olevan toimielimen täytäntöön pantavaksi tuomioistuimille kuuluvan laillisuusvalvonnan alaisuudessa ja siten kuin tuomiossa on tarkemmin määrätty (tuomio 18.12.2007, Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 67 kohta).

67

Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja ”raha-asioita koskevia riitoja” ovat siten paitsi toimihenkilöiden toimielintä vastaan nostamat vahingonkorvauskanteet myös kaikki kanteet, joissa vaaditaan, että toimielin maksaa toimihenkilölle rahasumman, johon hän katsoo olevansa oikeutettu henkilöstösääntöjen tai muun heidän työsuhteisiinsa sovellettavan toimen nojalla (tuomio 18.12.2007, Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 65 kohta).

68

Unionin tuomioistuinten tehtävänä on tarvittaessa velvoittaa toimielin maksamaan summa, johon kantaja tai valittaja on oikeutettu henkilöstösääntöjen tai jonkin muun oikeudellisen toimen mukaisesti (tuomio 18.12.2007, Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 68 kohta ja tuomio 10.9.2015, uudelleenkäsittely Missir Mamachi di Lusignano v. komissio, C‑417/14 RX-II, EU:C:2015:588, 40 kohta).

69

Lisäksi oikeuskäytännön mukaan EIP:n ja sen toimihenkilöiden välisiin riita-asioihin on sovellettava henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan toiseen virkkeeseen sisältyvää sääntöä (ks. vastaavasti tuomio 2.10.2001, EIP v. Hautem, C‑449/99 P, EU:C:2001:502, 95 kohta).

70

Käsiteltävässä asiassa kantajan vaatimus siitä, että EIP maksaa hänelle uudelleenasettautumiskorvauksen määrän viivästyskorkoineen, on henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu raha-asioita koskeva riita.

71

EIP ei ole myöskään osoittanut eikä edes väittänyt, ettei kantaja täyttänyt muita hallinnollisten säännösten 13 artiklassa säädettyjä uudelleenasettautumiskorvauksen myöntämistä koskevia edellytyksiä.

72

Kun otetaan huomioon riidanalaisen päätöksen kumoaminen, kantajan vaatimus on näin ollen hyväksyttävä ja EIP on velvoitettava maksamaan hänelle uudelleenasettautumiskorvaus hänen vaatimuksensa vastaanottamispäivästä eli 4.9.2019 alkaen viivästyskorkoineen, jotka on laskettu tämän korvauksen maksamiselle siihen asti, kunnes korvaus on maksettu kokonaisuudessaan; viivästyskorot vahvistetaan EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltaman ja erääntymiskuukauden ensimmäisenä päivänä voimassa olevan korkokannan mukaan lisättynä kahdella prosenttiyksiköllä.

73

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska EIP on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut kantajan vaatimuksen mukaisesti.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu seitsemäs jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti: