Valitus, jonka Euroopan komissio on tehnyt 6.11.2020 unionin yleisen tuomioistuimen (laajennettu kahdeksas jaosto) asiassa T-411/17, Landesbank Baden-Württemberg v. SRB, 23.9.2020 antamasta tuomiosta

(Asia C-584/20 P)

(2020/C 423/47)

Oikeudenkäyntikieli: saksa

Asianosaiset

Valittaja: Euroopan komissio (asiamiehet: D. Triantafyllou, A. Nijenhuis, A. Steiblytė ja V. Di Bucci)

Muut osapuolet: Landesbank Baden-Württemberg ja yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB)

Vaatimukset

Valittaja vaatii, että unionin tuomioistuin

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Kantaja vaatii kumottavaksi valituksenalaista tuomiota, jolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2017 suoritettavista ennakollisista vakausmaksuista yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) johdon istunnossa 11.4.2017 tehdyn päätöksen (SRB/ES/SRF/2017/05) Landesbank Baden-Württembergiä koskevilta osin (jäljempänä riidanalainen päätös), seuraavista syistä:

Ensinnäkin riidanalaisen päätöksen liitteen luokittelu on virheellinen sikäli kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, ettei ”mainittu liite liity mitenkään erottamattomasti” riidanalaiseen päätökseen. Kyse on tosiseikkojen huomioon ottamisesta vääristyneellä tavalla. Unionin yleinen tuomioistuin on lisäksi tässä yhteydessä loukannut kontradiktorista periaatetta ja SRB:n puolustautumisoikeuksia. Riidanalaisen päätöksen liite on erottamaton osa kyseistä päätöstä. Liite laadittiin SRB:n johdon istunnossa sähköisesti yhdessä päätöksen varsinaisen tekstin kanssa, ja istunto hyväksyi sen. Päätöksen omakätistä allekirjoitusta koskevassa saateasiakirjassa mainitaan kyseessä oleva liite samalla koodinumerolla. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole huomioinut tätä, eikä se ole antanut SRB:lle mitään mahdollisuutta osoittaa näiden kahden asiakirjan välistä yhteyttä, vaikka kyseessä oli oikeudellinen virhe, jonka se itse oli tuonut esiin omasta aloitteestaan.

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti ja ilman perusteluja katsonut, että ensimmäisessä oikeusasteessa esitetty lainvastaisuusväite delegoidusta asetuksesta (EU) 2015/63 (1) oli otettava tutkittavaksi. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole huomioinut sitä, ett delegoidun asetuksen väitetty lainvastaisuus johtui asetuksesta (EU) N:o 806/2014 (2) ja direktiivistä 2014/59 (3). Koska näiden kahden viimeksi mainitun säännöksen laillisuutta ei ole riitautettu, unionin yleinen tuomioistuin ei voinut tutkia delegoidun asetuksen yhteydessä sellaista oikeudellista rikkomusta, joka loppujen lopuksi perustuu jompaankumpaan näistä ylemmän asteisista oikeussäännöistä. Unionin yleinen tuomioistuin ei komission mukana myöskään selitä, kuinka se katsoo, että sen mukaan delegoitua asetusta rasittavat oikeudelliset virheet voidaan lukea ylemmän asteisten oikeussääntöjen syyksi.

Kolmanneksi unionin yleinen tuomioistuin on komission mukaan tulkinnut virheellisesti asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa ja 70 artiklan 2 kohtaa sikäli kuin on kyse vuotuisen perusrahoitusosuuden tavoitetasosta ja maksamisesta. Unionin yleinen tuomioistuin pitää lähtökohtana sitä, että vuotuisen perusrahoitusosuuden tavoitetaso ja maksaminen voidaan ylittää tai alittaa. Unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin unohtaa näin toimiessaan sen, että SRB:n kaltaisella virastolla ei voi olla toimivaltaa määrittää tällaisia määriä. Määritetty viitemäärä edellyttää sitä, että kaikkien maksujen suorittamiseen velvollisten laitosten ja näiden maksujen välinen taakka jaetaan suhteellisesti.

Neljänneksi komissio katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti katsonut, että delegoituun asetukseen liittyy erottamattomasti keskinäisriippuvuus, muun muassa sen 4–7 ja 9 artiklassa sekä sen liitteessä I, mikä on seurausta riskiprofiilin perusteella tehtävän maksujen mukauttamisen virheellisestä luonnehdinnasta. Unionin yleisen tuomioistuimen päätelmä maksujen keskinäisriippuvuudesta perustuu yksittäisten maksujen mukauttamiseen maksujen suorittamiseen velvollisten laitosten riskiprofiilin perusteella. Tällainen mukauttaminen on kuitenkin tulosta eri laitosten vertailusta suhteessa niiden kilpailijoihin, mitä ei pidä sekoittaa keskinäisriippuvuuteen.

Viidenneksi komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen laajentaessaan kohtuuttomasti Euroopan komissiolle SEUT 196 artiklan nojalla kuuluvaa perusteluvelvollisuutta. Unionin yleinen tuomioistuin moitti maksujen määrän laskemismenetelmiä avoimuuden puutteesta kohdistaen moitteensa erotuksetta useisiin delegoidun asetuksen säännöksiin, jotka se rinnasti toisiinsa, vaikka se myönsi kilpailevien laitosten tietojen luottamuksellisuuden. Kantajan mukaan riittävänä olisi pidettävä sitä, että käytetty menetelmä selitetään kyseessä olevassa päätöksessä siten, että sen merkitys ja ulottuvuus selvitetään, ja näin kaikki maksujen suorittamiseen velvolliset laitokset voivat arvioita sitä niitä koskevien seikkojen valossa. Tiedot, jotka koskevat sen lukuisia kilpailijoita tässä yhteydessä, ovat merkityksettömiä. Oikeuskäytännössä on esitetty useita esimerkkejä, joissa tietojen luottamuksellisuus on säilytetty ilman, että kyseessä olevat säännöstöt on todettu sopimattomiksi. Unionin yleinen tuomioistuin on myös jättänyt soveltamatta omia luottamuksellisia tietoja koskevia menettelyllisiä sääntöjään.

(1)  Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU täydentämisestä kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyihin etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien osalta 21.10.2014 annettu komission delegoitu asetus (EU) 2015/63 (EUVL 2015, L 11, s. 44).

(2)  Yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn vahvistamisesta luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisua varten yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston puitteissa sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 15.7.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 806/2014 (EUVL 2014, L 225, s. 1).

(3)  Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten elvytys- ja kriisinratkaisukehyksestä sekä neuvoston direktiivin 82/891/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 2001/24/EY, 2002/47/EY, 2004/25/EY, 2005/56/EY, 2007/36/EY, 2011/35/EU, 2012/30/EU ja 2013/36/EU ja asetusten (EU) N:o 1093/2010 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 15.5.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/59/EU (EUVL 2014, L 173, s. 190).