1

Euroopan komissio vaatii kanteellaan unionin tuomioistuinta toteamaan, että Puolan tasavalta ei ole noudattanut energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta 27.10.2003 annetun neuvoston direktiivin 2003/96/EY (EUVL 2003, L 283, s. 51) 17 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 4 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se on säätänyt, että Euroopan unionin päästökauppajärjestelmään kuuluvien energiaintensiivisten yritysten käyttämät energiatuotteet on vapautettu valmisteverosta kokonaisuudessaan.

2

Direktiivin 2003/96 johdanto-osan 28 ja 29 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

3

Kyseisen direktiivin 4 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Verotasot, joita jäsenvaltioiden on sovellettava 2 artiklassa tarkoitettuihin energiatuotteisiin ja sähköön, eivät saa olla tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja alempia.

2.   Tässä direktiivissä ’verotasolla’ tarkoitetaan kaikkia kannettuja välillisiä veroja (arvonlisäveroa lukuun ottamatta), jotka lasketaan suoraan tai välillisesti energiatuotteiden tai sähkön määrästä kulutukseen luovutuksen ajankohtana.”

4

Kyseisen direktiivin 17 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Edellyttäen, että tässä direktiivissä säädettyjä verotuksen vähimmäistasoja noudatetaan keskimäärin kunkin yrityksen osalta, jäsenvaltiot voivat soveltaa verohuojennuksia lämmitykseen sekä 8 artiklan 2 kohdan b ja c alakohdan mukaisiin tarkoituksiin käytettäviin energiatuotteisiin sekä sähköön seuraavissa tapauksissa:

2.   Poiketen siitä, mitä 4 artiklan 1 kohdassa säädetään, jäsenvaltiot voivat soveltaa nollaverotusta 2 artiklassa tarkoitettuihin energiatuotteisiin ja sähköön, kun niitä käytetään tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa energiaintensiivisessä yrityksessä.

3.   Poiketen siitä, mitä 4 artiklan 1 kohdassa säädetään, jäsenvaltiot voivat soveltaa enintään 50 prosenttia tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäistasoja alempaa verokantaa 2 artiklassa tarkoitettuihin energiatuotteisiin ja sähköön, kun niitä käytetään 11 artiklassa tarkoitetuissa liiketoimintayksiköissä, jotka eivät ole energiaintensiivisiä tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

4.   Edellä 2 ja 3 kohdassa tarkoitetuista mahdollisuuksista hyötyvien yritysten on tehtävä 1 kohdan b alakohdan mukaisesti sopimuksia, osallistuttava päästöoikeusjärjestelmiin tai tehtävä vastaavia järjestelyjä. Sopimusten, osallistumisen päästöoikeusjärjestelmiin tai vastaavien järjestelyjen on johdettava ympäristötavoitteiden saavuttamiseen tai parempaan energiatehokkuuteen, jotka jotakuinkin vastaavat sitä, mikä olisi saavutettu, jos olisi noudatettu standardoituja yhteisön vähimmäisverokantoja.”

5

Direktiivin 2003/96 liitteessä I säädetään moottoripolttoaineisiin, lämmityspolttoaineisiin ja sähköön sovellettavien verotuksen vähimmäistasoista.

6

Kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmän toteuttamisesta yhteisössä ja neuvoston direktiivin 96/61/EY muuttamisesta 13.10.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/87/EY (EUVL 2003, L 275, s. 32), sellaisena kuin se on muutettuna 14.3.2018 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2018/410 (EUVL 2018, L 76, s. 3) (jäljempänä direktiivi 2003/87), 10 b artiklassa, jonka otsikko on ”Siirtymätoimenpiteet eräiden energiaintensiivisten teollisuudenalojen tukemiseksi hiilivuodon tapahtuessa”, säädetään seuraavaa:

”1.   Sellaisten toimialojen ja toimialojen osien katsotaan olevan alttiita hiilivuodon riskille, joiden osalta tulos siitä, että kerrotaan niiden kolmansien maiden kanssa käytävän kaupan intensiteetti, eli suhde yhtäältä kolmansiin maihin kohdistuvan viennin kokonaisarvon ja kolmansista maista tapahtuvan tuonnin arvon summan sekä toisaalta Euroopan talousalueella olevien markkinoiden kokonaiskoon (vuosittainen liikevaihto sekä kokonaistuonti kolmansista maista) välillä, niiden päästöintensiteetillä, mitattuna kgCO2:na, jaettuna niiden bruttoarvonlisäyksellä (euroina), on yli 0,2. Tällaisille toimialoille ja toimialojen osille myönnetään päästöoikeuksia maksutta vuoteen 2030 asti 100 prosenttia 10 a artiklan mukaisesti määritetystä määrästä.

2.   Toimialat ja toimialojen osat, joiden osalta tulos siitä, että kerrotaan niiden kolmansien maiden kanssa käytävän kaupan intensiteetti niiden päästöintensiteetillä, ylittää 0,15, voidaan sisällyttää 1 kohdassa tarkoitettuun ryhmään käyttäen vuosien 2014–2016 tietoja, laadullisen arvioinnin sekä seuraavien kriteerien perusteella:

3.   Toimialat ja toimialojen osat, jotka eivät ylitä 1 kohdassa tarkoitettua kynnysarvoa, mutta joiden päästöintensiteetti mitattuna kgCO2:na, jaettuna niiden bruttoarvonlisäyksellä (euroina), on yli 1,5, on myös arvioitava 4-numerotasolla (NACE 4 ‑koodi). Komissio julkistaa tämän arvioinnin tulokset.

Ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetut toimialat ja toimialojen osat voivat kolmen kuukauden kuluessa mainitussa alakohdassa tarkoitetusta julkistamisesta pyytää komissiota tekemään joko kvalitatiivisen arvioinnin niiden alttiudesta hiilivuodolle 4-numerotasolla (NACE 4 ‑koodi) tai arvioinnin, joka perustuu unionin teollisuustuotannon tilastoja varten käytettyyn tavaroiden luokitukseen 8‑numerotasolla (Prodcom). Tätä varten toimialojen ja toimialojen osien on toimitettava pyynnön mukana asianmukaisesti perustellut, kattavat ja riippumattomasti todennetut tiedot, jotta komissio voi suorittaa arvioinnin.

Jos toimiala tai toimialan osa valitsee arvioinnin 4-numerotasolla (NACE 4 ‑koodi), se voidaan sisällyttää 1 kohdassa tarkoitettuun ryhmään 2 kohdan a, b ja c alakohdassa tarkoitettujen kriteerien pohjalta. Jos toimiala tai toimialan osa valitsee arvioinnin 8-numerotasolla (Prodcom), se sisällytetään 1 kohdassa tarkoitettuun ryhmään, edellyttäen, että 1 kohdassa tarkoitettu kynnysarvo 0,2 ylittyy tällä tasolla.

Toimialat ja toimialojen osat, joille maksutta jaettavat päästöoikeudet lasketaan 10 a artiklan 2 kohdan neljännessä alakohdassa tarkoitettujen vertailuarvojen pohjalta, voivat myös pyytää arviointia tämän kohdan kolmannen alakohdan mukaisesti.

Poiketen siitä, mitä 1 ja 2 kohdassa säädetään, jäsenvaltio voi pyytää viimeistään 30 päivänä kesäkuuta 2018, että toimialan tai toimialan osan, joka on listattu [luettelon laatimisesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/87/EY nojalla niistä toimialoista ja toimialojen osista, joiden katsotaan olevan alttiita merkittävälle hiilivuodon riskille, vuosiksi 2015–2019, 27.10.2014 annetun komission päätöksen 2014/746/EU (EUVL 2014, L 308, s. 114)] liitteessä luokiteltuna 6-numerotasolle tai 8-numerotasolle (Prodcom), katsotaan sisältyvän 1 kohdassa tarkoitettuun ryhmään. Tällaista pyyntöä tarkastellaan ainoastaan, jos pyynnön esittävä jäsenvaltio osoittaa, että tämän poikkeuksen soveltaminen on perusteltua kyseisen toimialan tai toimialan osan viimeisimmältä viideltä vuodelta toimittamien, asianmukaisesti perusteltujen, täydellisten, todennettujen ja tarkastettujen tietojen perusteella, ja sisällyttää kaikki asiaa koskevat tiedot pyyntöönsä. Näiden tietojen perusteella kyseinen toimiala tai toimialan osa sisällytetään mukaan niiden luokittelujen osalta, joissa heterogeenisen 4‑numerotason (NACE 4 ‑koodi) piirissä osoitetaan, että sillä on 6-numerotasolla tai 8-numerotasolla (Prodcom) huomattavasti suurempi kaupan ja päästöjen intensiteetti, ylittäen 1 kohdassa asetetun kynnysarvon.

4.   Muiden toimialojen ja toimialojen osien osalta katsotaan, että ne voivat siirtää suuremman osan päästöoikeuksien kustannuksista tuotteiden hintoihin, ja niille myönnetään päästöoikeuksia maksutta 30 prosenttia määrästä, joka määritetään 10 a artiklan mukaisesti. Jollei 30 artiklan mukaisessa uudelleentarkastelussa toisin päätetä, maksutta jaettavia päästöoikeuksia muille toimialoille ja toimialojen osille, lukuun ottamatta kaukolämpöä, vähennetään samansuuruisilla määrillä vuoden 2026 jälkeen, jotta vuonna 2030 saavutetaan taso, jolla päästöoikeuksia ei jaeta maksutta.

5.   Siirretään komissiolle valta antaa viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2019 delegoituja säädöksiä 23 artiklan mukaisesti tämän direktiivin täydentämiseksi tämän artiklan 1, 2 ja 3 kohdassa tarkoitetun hiilivuodon riskille alttiina olevien toimialojen ja toimialojen osien määrittämisen osalta toiminnoille 4-numerotasolla (NACE 4 ‑koodi) siltä osin kuin se koskee tämän artiklan 1 kohtaa, käytettävissä olevien viimeisimpiä kolmea kalenterivuotta koskevien tietojen perusteella.”

7

Valmisteverosta 6.12.2008 annetun Puolan lain (ustawa o podatku akcyzowym) (Dz. U. 2014, järjestysnumero 752), sellaisena kuin sitä sovelletaan nyt käsiteltävään kanteeseen (jäljempänä valmisteverolaki), 31a §:n 1 momentin 8 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Veronalaiset liiketoimet vapautetaan valmisteverosta, jos ne liittyvät polttoaineena käytettäviin hiilituotteisiin:

– –

8

Valmisteverolain 31b §:n 1 momentin 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Veronalaiset liiketoimet vapautetaan valmisteverosta, jos ne liittyvät polttoaineena käytettäviin kaasutuotteisiin:

– –

9

Valmisteverolain 31c §:n sanamuoto on seuraava:

”Edellä 31a §:n 1 momentin 8 kohdassa ja 31b §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuna järjestelmänä, jonka tarkoituksena on ympäristönsuojelutavoitteiden saavuttaminen tai energiatehokkuuden parantaminen, pidetään seuraavia:

– –”

10

Komissio ilmoitti 3.2.2016 Puolan tasavallalle, ettei valmisteverolaki mahdollisesti ollut direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 4 kohdan mukainen siltä osin kuin kyseisessä kansallisessa laissa vapautetaan valmisteverosta energiatuotteet (hiili- ja kaasutuotteet), joita energiaintensiiviset yritykset käyttävät, kun nämä kuuluvat direktiivissä 2003/87 säädettyyn unionin päästökauppajärjestelmään. Komissio katsoi nimittäin, etteivät nämä yritykset voineet automaattisesti – pelkästään sen perusteella, että ne kuuluvat kyseiseen järjestelmään – saada direktiivin 2003/96 17 artiklan mukaista verovapautusta, vaan niiden piti tätä varten tehdä järjestelyjä, joilla saavutetaan parempia ympäristönsuojeluun tai energiatehokkuuteen liittyviä tavoitteita kuin ne, jotka kyseisen järjestelmän avulla voidaan saavuttaa.

11

Puolan tasavalta väitti 31.3.2016 päivätyssä vastauksessaan, että kyseisen järjestelmän on katsottava mahdollistavan ympäristönsuojelutavoitteiden saavuttamisen tai energiatehokkuuden parantamisen ja että pelkästään se, että energiaintensiiviset yritykset kuuluvat tähän järjestelmään, riittää siihen, että niille voidaan myöntää verovapautus direktiivin 2003/96 17 artiklan nojalla.

12

Komissio lähetti Puolan tasavallalle 8.3.2018 virallisen huomautuksen, jossa se moitti kyseistä jäsenvaltiota siitä, ettei tämä ollut noudattanut direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 4 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se oli myöntänyt unionin päästökauppajärjestelmään kuuluvien energiaintensiivisten yritysten käyttämille energiatuotteille täydellisen vapautuksen valmisteverosta.

13

Puolan tasavalta kiisti 8.5.2018 päivätyssä kirjeessään komission väitteet kokonaisuudessaan erityisesti sillä perusteella, että unionin päästökauppajärjestelmä on direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitettu ”päästöoikeusjärjestelmä”.

14

Komissio antoi 26.7.2019 Puolan tasavallalle tiedoksi perustellun lausunnon, jossa se totesi, että kyseinen jäsenvaltio oli jättänyt noudattamatta kyseisistä säännöksistä johtuvia velvoitteitaan.

15

Puolan tasavalta pysyi kannassaan 19.9.2019 päivätyssä vastauksessaan.

16

Koska komissio ei ollut tyytyväinen Puolan tasavallan antamiin vastauksiin, se päätti nostaa nyt käsiteltävän kanteen unionin tuomioistuimessa.

17

Komissio esittää kanteensa tueksi yhden ainoan kanneperusteen, jonka mukaan Puolan tasavalta ei ole noudattanut direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 4 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se on vapauttanut valmisteverosta energiatuotteet, joita energiaintensiiviset yritykset käyttävät, sillä perusteella, että kyseiset yritykset kuuluvat unionin päästökauppajärjestelmään.

18

Komissio katsoo, että saadakseen tämän vapautuksen energiaintensiivisten yritysten on tehtävä näissä säännöksissä tarkoitettuja sopimuksia, osallistuttava päästöoikeusjärjestelmiin tai tehtävä vastaavia järjestelyjä.

19

Komission mukaan unionin päästökauppajärjestelmä ei voi olla mainituissa säännöksissä tarkoitettu ”päästöoikeusjärjestelmä”.

20

Komissio myöntää, että unionin päästökauppajärjestelmä on päästöoikeusjärjestelmä, jonka tavoitteena on edistää kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä ja näin ollen ympäristönsuojelua.

21

Se katsoo kuitenkin, että pelkästään se seikka, että tietty toimija kuuluu tähän päästökauppajärjestelmään, ei voi oikeuttaa jäsenvaltiota myöntämään sille vapautusta valmisteverosta tai sen alentamista direktiivin 2003/96 17 artiklan 2 kohdan perusteella.

22

Euroopan unionin neuvoston lausumasta, joka on liitettynä sen istunnon pöytäkirjaan, jonka aikana direktiivi 2003/96 annettiin, ilmenee komission mukaan, että neuvosto sitoutui ”tarkastelemaan myönteisesti komission esittämän ehdotuksen pohjalta niitä verotoimenpiteitä, joilla täydennetään yhteisön päästökauppajärjestelmän tulevaa toteuttamista ja joilla on erityisesti tarkoitus estää kaksinkertainen verotus”. Komission mukaan tämä merkitsee sitä, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli toteuttaa direktiivillä 2003/96 käyttöön otettu verotusjärjestelmä rinnakkain unionin päästökauppajärjestelmään kuulumisen kanssa. Tätä lausumaa ei siis komission mukaan voida tulkita siten, että siinä sallittaisiin se, että jäsenvaltiot vapauttavat valmisteverosta energiatuotteet, joita unionin päästökauppajärjestelmään kuuluvat yritykset käyttävät.

23

Lisäksi direktiivin 2003/96 johdanto-osan 28 ja 29 perustelukappaleessa vahvistetaan komission mukaan kyseisen lainsäätäjän tahto varmistaa se, että kyseisen direktiivin 17 artiklassa säädetyillä veroeduilla edistetään ympäristönsuojelua tai energiatehokkuuden parantamista. Tällaisia tavoitteita ei sen mukaan saavutettaisi, jos verovapautus myönnetään kyseisen säännöksen nojalla pelkästään sillä perusteella, että tietty toimija kuuluu päästökauppajärjestelmän kaltaisen toisen unionin oikeuden pakollisen välineen piiriin. Komission mukaan direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitettu käsite ”päästöoikeusjärjestelmät” käsittää ainoastaan järjestelmät, jotka mahdollistavat ympäristönsuojelutavoitteiden saavuttamisen tai energiatehokkuuden parantamisen siten, että tulokset ovat parempia kuin ne, joita saavutetaan toteuttamalla unionin säädöksissä käyttöön otettuja muita pakollisia järjestelmiä. Kyseisissä säännöksissä tarkoitettujen ympäristönsuojelun tai energiatehokkuuden parantamista koskevien tavoitteiden olisi näin ollen oltava tavoitteita, jotka ylittävät sen, mitä päästökauppajärjestelmän kaltaisissa unionin oikeuden sitovissa välineissä edellytetään.

24

Komissio väittää myös, ettei ristiriitaa ole myöskään direktiivin 2003/96 17 artiklan nykyisen sanamuodon ja komission 13.4.2011 antaman ehdotuksen, joka koskee direktiivin 2003/96 muuttamisesta annettavaa neuvoston direktiiviä, tekstin välillä. Kyseisessä ehdotuksessa nimittäin erotetaan toisistaan yhtäältä yleinen energiankulutuksen verotus ja toisaalta uudenlainen hiilidioksidia nimenomaisesti koskeva verotus. Tämän vuoksi on niin, että vaikka mainitun ehdotuksen 14 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädettiin hiilidioksidiverosta vapauttamisesta unionin päästökauppajärjestelmään kuuluvan toiminnan osalta, yleisestä energiankulutuksen verotuksesta ei tässä samassa tapauksessa kuitenkaan säädetty mitään vapautusjärjestelmää. Kyseisen hiilidioksidia nimenomaisesti koskevan verotuksen ja energiankulutuksen yleisen verotuksen erilaista kohtelua koskevan ehdotuksen vuoksi komissio totesi saman ehdotuksen 22 perustelukappaleessa ja 17 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti, että unionin päästökauppajärjestelmä ei kuulunut sen 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitetun päästöoikeusjärjestelmien käsitteen alaan. Koska unionin lainsäätäjä ei sitä vastoin hyväksynyt tätä erottelua koskevaa ehdotusta direktiivissä 2003/96, samaa täsmennystä ei ollut tarpeen esittää. Komission mukaan on niin, että jos unionin lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut sisällyttää unionin päästökauppajärjestelmä direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitettuun päästöoikeusjärjestelmien käsitteeseen, se olisi tehnyt näin nimenomaisesti direktiivin antamisesta lähtien.

25

Komissio katsoo lisäksi, että Puolan tasavallan väite, jonka mukaan unionin päästökauppajärjestelmään kuuluvien yritysten verottaminen direktiivin 2003/96 nojalla loukkaa SEUT 191 artiklan 2 kohdassa vahvistettua saastuttaja maksaa ‑periaatetta, ei voi menestyä.

26

Komission mukaan se, että Puolan tasavalta on antanut lainsäädännössään veroetuja hiilidioksidia tuottaville energiaintensiivisille yksiköille pelkästään sillä perusteella, että ne osallistuvat unionin päästökauppajärjestelmään, voi lisäksi johtaa kilpailun vääristymiseen sisämarkkinoilla. Direktiivissä 2003/87 säädetään nimittäin jo erityisistä keinoista, joilla pyritään torjumaan kilpailun vääristymiä ja joita ovat esimerkiksi hiilidioksidin päästöoikeuksien jakaminen maksutta tai päästöjen epäsuorien kustannusten korvaaminen.

27

Komissio täsmentää unionin tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamissaan kirjallisissa vastauksissa, että valmisteverolaissa säädetty vapautus myönnetään, vaikka kyseisille yrityksille olisi jo jaettu maksutta hiilidioksidin päästöoikeuksia direktiivin 2003/87 perusteella. Komission mukaan tällä tavoin valmisteverosta vapauttamisesta johtuvat edut ovat järjestelmällisesti päällekkäisiä kyseisen direktiivin 10 b artiklan perusteella toteutettavan hiilidioksidin päästöoikeuksien maksuttoman jakamisen kanssa.

28

Komissio väittää myös, että Puolan tasavalta oli ilmoittanut vuosia 2019 ja 2020 koskevasta valtiontukiohjelmasta, jonka nojalla tietyt yritykset saattoivat vaatia korvausta osasta välillisiä päästökustannuksiaan. Komissio katsoi, että kyseinen järjestelmä soveltui sisämarkkinoille edellyttäen, ettei kyseistä tukea ollut yhdistetty valmisteverolaissa säädettyyn verovapautukseen. Komissio täsmentää, että hyvin harvat yritykset hyödynsivät kyseistä valtiontukijärjestelmää. Se otaksuu, että kyseisessä kansallisessa laissa myönnetyt veroetuudet, jotka myönnetään automaattisesti yritysten lämmittämiseen käyttämien hiilen ja kaasun osalta, kun energiaintensiivinen yritys kuuluu päästökauppajärjestelmän piiriin, ovat houkuttelevampia yrityksille kuin välillisten päästökustannusten korvausjärjestelmä.

29

Komission mukaan lopuksi se, että unionin päästökauppajärjestelmään kuuluville energiaintensiivisille yrityksille myönnetään vapautus valmisteveroista, merkitsisi tästä järjestelmästä johtuvien ympäristökannustimien kyseenalaistamista, koska yrityksille tähän pakolliseen järjestelmään osallistumisesta aiheutuneet kustannukset voitaisiin korvata kyseessä olevalla vapautuksella.

30

Puolan tasavalta ei kiistä sitä, että valmisteverolaissa säädetään täydellisestä valmisteverovapautuksesta yritysten käyttämien energiatuotteiden ja erityisesti hiili- ja kaasutuotteiden osalta pelkästään sillä edellytyksellä, että näihin yrityksiin sovelletaan unionin päästökauppajärjestelmää.

31

Puolan tasavalta vahvisti unionin tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamissaan kirjallisissa vastauksissa, että valmisteverolain nojalla täydellistä vapautusta valmisteverosta sovelletaan automaattisesti pelkästään sillä perusteella, että energiaintensiiviset yritykset kuuluvat unionin päästökauppajärjestelmään. Se vahvisti myös, että tätä vapautusta sovelletaan riippumatta siitä, ovatko siitä hyötyvät energiaintensiiviset yritykset jo saaneet tai saavatko ne myös maksutta päästöoikeuksia direktiivin 2003/87 nojalla.

32

Se katsoo kuitenkin, että unionin päästökauppajärjestelmä on direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitettu ”päästöoikeusjärjestelmä”.

33

Kyseisen jäsenvaltion mukaan on nimittäin yhtäältä niin, että unionin päästökauppajärjestelmä on järjestelmä, joka koskee kiintiöiden, joita voidaan luovuttaa tai hankkia, muodossa olevia päästöoikeuksia. Toisaalta tällainen järjestelmä mahdollistaa sen mukaan ympäristötavoitteiden toteutumisen edistämällä erityisesti kasvihuonekaasupäästöjen huomattavaa vähentämistä kustannustehokkaasti ja taloudellisesti unionin ja jäsenvaltioiden Kioton pöytäkirjan mukaisten sitoumusten noudattamiseksi, kuten unionin tuomioistuin muistutti 29.3.2012 antamassaan tuomiossa komissio v. Puola (C‑504/09 P, EU:C:2012:178).

34

Toisin kuin komissio, Puolan tasavalta katsoo, että jotta kyseessä oleva järjestelmä voitaisiin luokitella direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitetuksi ”päästöoikeusjärjestelmäksi”, sillä saavutettavien ympäristötavoitteiden tai energiatehokkuuden parantumisen ei tarvitse ylittää sitä, mikä voidaan saavuttaa unionin säädöksillä käyttöön otetuilla muilla pakollisilla järjestelmillä. Puolan tasavallan mukaan direktiivissä 2003/96 ei nimittäin säädetä tällaisesta vaatimuksesta.

35

Lisäksi Puolan tasavalta katsoo, että koska direktiivi 2003/96 on laadittu lähes samanaikaisesti direktiivin 2003/87 kanssa, on niin, että jos unionin lainsäätäjä olisi halunnut jättää päästökauppajärjestelmän direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa esiintyvän päästöoikeusjärjestelmän käsitteen ulkopuolelle, se olisi maininnut sen nimenomaisesti kyseisessä direktiivissä.

36

Puolan tasavalta katsoo tämän tuomion 22 kohdassa mainitusta neuvoston lausumasta ilmenevän ainoastaan, että kyseinen toimielin sitoutui tarkastelemaan unionin päästökauppajärjestelmän tulevaan täytäntöönpanoon liittyviä verotuksellisia toimenpiteitä välttääkseen kaksinkertaisen verotuksen. Kyseisessä lausumassa ei sen mukaan missään tapauksessa viitata direktiivin 2003/96 17 artiklan soveltamista koskeviin yksityiskohtaisiin sääntöihin. Puolan tasavallan mukaan komission päättely, jonka mukaan direktiivin 2003/96 17 artiklassa säädettyjä veroetuja ei myönnetä energiaintensiivisille yrityksille, jotka ovat ottaneet käyttöön unionin pakollisen päästökauppajärjestelmän, johtaisi lisäksi siihen, että näille yrityksille asetetaan kaksinkertainen rasite.

37

Puolan tasavalta kiistää myös komission väitteen, joka perustuu tämän tuomion 24 kohdassa mainitun komission direktiiviehdotuksen johdanto-osan 22 perustelukappaleeseen. Kyseisen jäsenvaltion mukaan tästä ei voida päätellä, että ennen mainittua ehdotusta unionin päästökauppajärjestelmä ei kuulunut direktiivin 2003/96 17 artiklassa tarkoitettuihin päästöoikeusjärjestelmiin. Koska edellä mainittua direktiiviehdotusta ei ole hyväksytty, Puolan tasavallan mukaan ehdotuksen esittämisen jälkeen on selvää, että direktiivin 2003/96 17 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat edelleen soveltaa vapautusta kyseisen järjestelmän soveltamisalaan kuuluviin energiaintensiivisiin yrityksiin.

38

Komission kanne perustuu yhteen ainoaan kanneperusteeseen, jonka mukaan Puolan tasavalta on rikkonut direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohtaa ja 4 kohtaa sillä perusteella, että näissä säännöksissä tarkoitettu käsite ”päästöoikeusjärjestelmät” käsittää ainoastaan vapaaehtoiset järjestelmät, jotka mahdollistavat ympäristönsuojelutavoitteiden saavuttamisen tai energiatehokkuuden parantamisen siten, että ”tulokset ovat parempia kuin ne, joita saavutetaan toteuttamalla unionin säädöksissä käyttöön otettuja muita pakollisia järjestelmiä”, kuten direktiivissä 2003/87 tarkoitettua unionin kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmää.

39

On muistutettava, että direktiivin 2003/96 4 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on kannettava veroa direktiivin soveltamisalaan kuuluvista energiatuotteista eli moottoripolttoaineista, lämmityspolttoaineista ja sähköstä soveltamalla niihin verotasoja, jotka eivät saa olla kyseisessä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja alempia.

40

Kyseisen direktiivin 17 artiklan 1 kohdassa sallitaan kuitenkin se, että jäsenvaltiot myöntävät verohuojennuksia muun muassa lämmitykseen käytettävien energiatuotteiden kulutuksen osalta edellyttäen, että kyseisessä direktiivissä säädettyjä unionin verotuksen vähimmäistasoja noudatetaan keskimäärin kunkin yrityksen osalta.

41

Saman säännöksen b alakohdassa täsmennetään, että näitä huojennuksia voidaan soveltaa, kun yritysten tai yritysten yhteenliittymien kanssa tehdään sopimuksia tai kun sovelletaan päästöoikeusjärjestelmiä tai vastaavia järjestelyjä, jos niiden tarkoituksena on ympäristönsuojelutavoitteiden saavuttaminen tai energiatehokkuuden parantaminen.

42

Direktiivin 2003/96 17 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat soveltaa nollaverotusta kyseisessä direktiivissä tarkoitettuihin energiatuotteisiin ja sähköön, kun niitä käytetään energiaintensiivisessä yrityksessä.

43

Voidakseen saada tällaisen verovapautuksen energiaintensiivisten yritysten on kuitenkin täytettävä 17 artiklan 4 kohdassa säädetyt edellytykset.

44

Viimeksi mainitussa säännöksessä edellytetään, että kyseisten yritysten on tehtävä saman direktiivin 17 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisesti sopimuksia, osallistuttava päästöoikeusjärjestelmiin tai tehtävä vastaavia järjestelyjä, ja täsmennetään, että sopimusten, osallistumisen päästöoikeusjärjestelmiin tai vastaavien järjestelyjen on johdettava ympäristötavoitteiden saavuttamiseen tai parempaan energiatehokkuuteen, jotka jotakuinkin vastaavat sitä, mikä olisi saavutettu, jos olisi noudatettu standardoituja unionin vähimmäisverokantoja.

45

Sen väitteensä tueksi, jonka mukaan direktiivissä 2003/87 tarkoitettua unionin kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmää ei voida pitää direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitettuna päästöoikeusjärjestelmänä, komissio väittää, että kyseinen järjestelmä edellyttää sitä, että asianomaiset yritykset sitoutuvat siihen vapaaehtoisesti. Tämä ei kuitenkaan komission mukaan ole tilanne niiden yritysten osalta, jotka osallistuvat unionin kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmään, kun otetaan huomioon tämän järjestelmän pakollisuus.

46

Tältä osin on aluksi todettava, ettei direktiivissä 2003/96 suljeta direktiivissä 2003/87 tarkoitettua unionin kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmää nimenomaisesti päästöoikeusjärjestelmän käsitteen ulkopuolelle.

47

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 56 kohdassa, direktiivin 2003/96 17 artiklan 4 kohdan sanamuodossa mainitaan lisäksi kyseisen direktiivin 17 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaiset sopimukset tai päästöoikeusjärjestelmät tai vastaavat järjestelyt. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan on kuitenkin erotettava toisistaan yhtäältä yritysten tai yritysten yhteenliittymien kanssa ”tehdyt” sopimukset ja toisaalta muun muassa päästöoikeusjärjestelmät, joihin ”osallistutaan”.

48

Tästä seuraa, ettei kyseisiä säännöksiä voida tulkita siten, että niissä suljettaisiin niiden soveltamisalan ulkopuolelle yritysten osallistuminen unionin kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmän kaltaiseen pakolliseen järjestelmään.

49

Näin ollen komission väitteestä, jonka mukaan direktiivin 2003/96 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitettua päästöoikeusjärjestelmän käsitettä on tulkittava siten, että sillä viitataan ainoastaan järjestelmiin, jotka mahdollistavat ympäristönsuojelutavoitteiden saavuttamisen tai energiatehokkuuden parantamisen siten, että tulokset ovat parempia kuin ne, joita saavutetaan toteuttamalla muita pakollisia järjestelmiä, on todettava, ettei kyseisten säännösten sanamuoto tue näiden säännösten tällaista tulkintaa.

50

Kuten julkisasiamies lisäksi korosti ratkaisuehdotuksensa 51 kohdassa – toisin kuin komissio väittää tämän tuomion 22 kohdassa mainitun neuvoston lausuman osalta – tällaisen lausuman, jolla ei ole lainkaan normatiivista ulottuvuutta, sisältö ei voi olla ristiriidassa unionin oikeuden säännöksen selkeän sanamuodon kanssa.

51

On vielä muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo katsonut, että päästökauppajärjestelmän perimmäisenä tavoitteena on ympäristönsuojelu kasvihuonekaasupäästöjä vähentämällä (ks. vastaavasti mm. tuomio 16.12.2008, Arcelor Atlantique et Lorraine ym., C‑127/07, EU:C:2008:728, 31 kohta ja tuomio 29.3.2012, komissio v. Puola, C‑504/09 P, EU:C:2012:178, 77 kohta).

52

Direktiivin 2003/96 17 artiklan 4 kohdasta ilmenee kuitenkin, että jotta ympäristökannustimet, jotka johtuvat sopimusten tekemisestä, päästöoikeusjärjestelmiin osallistumisesta tai vastaavista järjestelyistä, voidaan vapauttaa kokonaan valmisteverosta kyseisen direktiivin 17 artiklan 2 kohdan nojalla, niiden on vastattava jotakuinkin sitä, mikä olisi saavutettu, jos olisi noudatettu kyseisen direktiivin liitteessä I säädettyjä vähimmäisverokantoja.

53

Tästä seuraa, että direktiivin 2003/96 17 artiklan 4 kohdan nojalla energiaintensiiviset yritykset, jotka kuuluvat unionin päästökauppajärjestelmään, eivät voi yksin tästä syystä automaattisesti saada kyseisen direktiivin 17 artiklan 2 kohdan mukaista täydellistä vapautusta valmisteverosta ilman, että on osoitettu, että edellisessä tuomion kohdassa mainittu edellytys täyttyy.

54

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 58 kohdassa, komissio ei kuitenkaan ole väittänyt kannekirjelmässään, ettei Puolan lainsäädäntö täytä tätä edellytystä.

55

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 120 artiklan c alakohdasta ja tähän määräykseen liittyvästä oikeuskäytännöstä ilmenee, että kannekirjelmässä on mainittava oikeudenkäynnin kohde, perusteet ja perustelut, joihin asiassa vedotaan, sekä yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista ja että näiden mainintojen on oltava riittävän selkeitä ja täsmällisiä, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja jotta unionin tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa (tuomio 16.9.2015, komissio v. Slovakia, C‑361/13, EU:C:2015:601, 21 kohta).

56

Tämän vuoksi niiden oleellisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen, joihin kanne perustuu, on ilmettävä johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi itse kannekirjelmän tekstistä ja kanteessa esitetyt vaatimukset on muotoiltava yksiselitteisesti, jottei unionin tuomioistuin lausuisi kanteen ulkopuolelta (ks. vastaavasti tuomio 28.10.2010, komissio v. Malta, C‑508/08, EU:C:2010:643, 16 kohta).

57

Näin ollen komission ainoa kanneperuste ja tämän vuoksi kanne kokonaisuudessaan on hylättävä perusteettomana ilman, että on tarpeen lausua siitä, onko Puolan lainsäädäntö tämän tuomion 52 kohdassa mainitun edellytyksen mukainen.

58

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska Puolan tasavalta on vaatinut oikeudenkäyntikulujen korvaamista ja komissio on hävinnyt asian, viimeksi mainittu on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: