1.

Saksan syyttäjäviranomainen on direktiivin 2014/41/EU ( 2 ) mukaisesti käsiteltävän eurooppalaisen tutkintamääräyksen antava viranomainen ja Itävallan syyttäjäviranomainen sen täytäntöönpanoviranomainen.

2.

Käsiteltävässä asiassa Staatsanwaltschaft Hamburg (Hampurin syyttäjäviranomainen, Saksa) antoi eurooppalaisen tutkintamääräyksen, jotta Staatsanwaltschaft Wien (Wienin syyttäjäviranomainen, Itävalta) toimittaisi sille tiettyjä tietoja Itävallassa sijaitsevasta pankkitilistä. Koska kyseisten tietojen antaminen edellyttää Itävallan oikeuden mukaan tuomioistuimen etukäteen myöntämää lupaa, Wienin syyttäjäviranomainen pyysi sitä Landesgericht für Strafsachen Wieniltä (Wienin osavaltion rikostuomioistuin, Itävalta).

3.

Kyseinen tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, voidaanko oikeuskäytäntöä, joka koskee syyttäjäviranomaisen riippumattomuutta puitepäätöksen 2002/584/YOS ( 3 ) soveltamisalaan kuuluvien eurooppalaisten pidätysmääräysten yhteydessä, soveltaa eurooppalaisiin tutkintamääräyksiin.

4.

Direktiivin 1 artiklassa (”Eurooppalainen tutkintamääräys ja velvollisuus panna se täytäntöön”) säädetään seuraavaa:

”1.   Eurooppalainen tutkintamääräys on jäsenvaltion, jäljempänä ’määräyksen antanut valtio’, oikeusviranomaisen antama tai vahvistama oikeudellinen päätös, jonka tarkoituksena on, että toisessa jäsenvaltiossa, jäljempänä ’täytäntöönpanovaltio’, suoritetaan yksi tai useampi yksittäinen tutkintatoimenpide tarkoituksin hankkia todisteita tämän direktiivin mukaisesti.

Eurooppalainen tutkintamääräys voidaan antaa myös sellaisten todisteiden hankkimiseksi, jotka jo ovat täytäntöönpanovaltion toimivaltaisten viranomaisten hallussa.

2.   Jäsenvaltioiden on pantava eurooppalainen tutkintamääräys täytäntöön vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen pohjalta ja tämän direktiivin mukaisesti.

3.   Epäilty tai syytettynä oleva henkilö tai tällaisen henkilön puolesta toimiva lakimies voi pyytää eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamista sovellettavien puolustautumista koskevien oikeuksien puitteissa ja kansallisen rikosoikeudellisen menettelyn mukaisesti.

4.   Tällä direktiivillä ei muuteta velvoitetta kunnioittaa Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklassa esitettyjä perusoikeuksia ja oikeusperiaatteita, mukaan luettuna rikosoikeudellisen menettelyn kohteena olevien henkilöiden oikeus puolustukseen, ja oikeusviranomaisille tältä osin kuuluvat velvoitteet säilyvät muuttumattomina.”

5.

Direktiivin 2 artiklassa (”Määritelmät”) säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä sovelletaan seuraavia määritelmiä:

6.

Direktiivin 6 artiklassa (”Eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamisen ja toimittamisen edellytykset”), säädetään seuraavaa:

”1.   Määräyksen antava viranomainen voi antaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen vain, jos seuraavat edellytykset ovat täyttyneet:

2.   Määräyksen antavan viranomaisen on kussakin tapauksessa arvioitava 1 kohdassa tarkoitetut edellytykset.

3.   Jos täytäntöönpanoviranomaisella on syytä katsoa, että 1 kohdassa tarkoitetut edellytykset eivät ole täyttyneet, se voi kuulla määräyksen antanutta viranomaista siitä, miten tärkeää eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpano on. Määräyksen antanut viranomainen voi tämän kuulemisen jälkeen päättää peruuttaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen.”

7.

Lain 146 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Syyttäjälaitoksen virkamiesten on noudatettava esimiestensä antamia virkakäskyjä.”

8.

Sen 147 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Valta valvontaan ja johtoon on seuraavilla:

1.   liittovaltion oikeus- ja kuluttajansuojaministerillä liittovaltion ylimmän syyttäjän ja liittovaltion syyttäjien osalta

2.   osavaltion oikeushallinnolla kyseisen osavaltion syyttäjälaitoksen virkamiesten osalta

3.   osavaltion ylioikeuksien ja alueellisten alioikeuksien syyttäjälaitoksen ylimmillä virkamiehillä kyseisen tuomioistuimen tuomiopiirissä toimivan syyttäjälaitoksen virkamiesten osalta.”

9.

Lain 4 §:n 1 momentissa rikostutkinta annetaan syyttäjäviranomaisen tehtäväksi.

10.

Tätä tehtävää hoitaessaan syyttäjäviranomaisella on oltava tuomioistuimen etukäteen myöntämä lupa suorittaakseen tiettyjä pakkokeinoja käsittäviä tutkintatoimia (101 ja 105 §).

11.

Näihin toimenpiteisiin kuuluu pankkitileihin ja ‑tapahtumiin liittyvien tietojen hankkiminen (109 §:n 4 momentti, luettuna yhdessä 116 §:n 4 momentin kanssa).

12.

Lain 55c §:ssä annetaan toimivalta eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanoon syyttäjäviranomaiselle, jonka tuomiopiirissä vaadittu toimenpide on toteutettava.

13.

Lain 55e §:ssä säädetään, että eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanoa koskevassa syyttäjäviranomaisen päätöksessä on oltava i) syyttäjän nimeämistä, syytetyn tunnistamista, mikäli mahdollista, tekoa, josta syytettyä epäillään, ja sen säädettyä luokittelua koskevat tiedot sekä tiedot sen henkilön oikeuksista, jota toimenpide koskee; ii) kuvaus täytäntöönpanon kohteena olevasta toimenpiteestä; iii) päätöksen laillisuuden osoittavat perustelut; ja iv) jäljennös eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä.

14.

Hampurin syyttäjäviranomainen on aloittanut A:ta ja muita tunnistamattomia henkilöitä vastaan rikosoikeudellisen menettelyn, ( 7 ) jossa se tosiseikkojen selvittämiseksi ja erityisesti tekijöiden tunnistamiseksi toimitti Wienin syyttäjäviranomaiselle eurooppalaisen tutkintamääräyksen. Se pyysi, että sille toimitettaisiin jäljennöksiä tietyistä itävaltalaiseen pankkitiliin liittyvistä asiakirjoista 1.6. ja 30.9.2018 väliseltä ajalta.

15.

Wienin syyttäjäviranomainen pyysi Landesgericht für Strafsachen Wieniltä rikosprosessilain 109 §:n 4 momentin ja 116 §:n mukaisesti lupaa tutustua pankkitilejä ja ‑tapahtumia koskeviin tietoihin siten, että pankki velvoitettaisiin toimittamaan eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä mainitut asiakirjat.

16.

Ennen luvan myöntämistä kyseinen tuomioistuin totesi, että koska Saksan syyttäjäviranomaisen osalta on vaara siitä, että täytäntöönpanovaltaa käyttävä elin kohdistaa siihen suoraan tai välillisesti määräyksiä tai käskyjä yksittäistapauksessa, sitä ei unionin tuomioistuimen ( 8 ) mukaan voida pitää eurooppalaisen pidätysmääräyksen antavana oikeusviranomaisena. Se lisäsi, että tätä samaa toteamusta voidaan soveltaa Hampurin syyttäjäviranomaisen antaman eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanosta kieltäytymiseen.

17.

Vaikka direktiivissä 2014/41 mainitaan syyttäjäviranomainen määräyksen antavana viranomaisena, kaikki jäsenvaltioiden syyttäjäviranomaiset eivät täytä tuomioistuinten riippumattomuutta koskevaa vaatimusta. Jos eurooppalaista pidätysmääräystä koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä sovellettaisiin eurooppalaisiin tutkintamääräyksiin, direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa tarkoitettua yleisen syyttäjän käsitettä olisi tulkittava siten, että sen soveltamisalaan eivät kuulu Hampurin syyttäjäviranomaisen kaltaiset syyttäjäviranomaiset, joiden osalta on vaara siitä, että täytäntöönpanovaltaa käyttävä elin kohdistaa niihin käskyjä tietyssä yksittäistapauksessa. ( 9 )

18.

Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä 3.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/41/EU 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua oikeusviranomaisen käsitettä ja mainitun direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa tarkoitettua yleisen syyttäjän käsitettä tulkittava siten, että niiden alaan kuuluvat myös jäsenvaltion yleiset syyttäjät, joiden osalta on vaara siitä, että Hampurin oikeusministerin kaltainen täytäntöönpanovaltaa käyttävä elin kohdistaa niihin suoraan tai välillisesti määräyksiä tai käskyjä yksittäistapauksessa, kun ne tekevät päätöstä eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamisesta?”

19.

Ennakkoratkaisupyyntö saapui unionin tuomioistuimeen 2.8.2019, ja sen yhteydessä pyydettiin sen käsittelemistä nopeutetussa menettelyssä, mihin suostuttiin.

20.

Kirjallisia huomautuksia esittivät Alankomaiden, Espanjan, Itävallan, Puolan ja Saksan hallitukset sekä Euroopan komissio.

21.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ratkaistava, antaako se luvan Wienin syyttäjäviranomaisen siltä pyytämän tutkintatoimenpiteen toteuttamiseen. Jos kyseessä ei olisi Saksan syyttäjäviranomaisen pyyntö, kansallinen oikeus ei nähdäkseni olisi vaikeuttanut sen hyväksymistä ja tarvittaessa sen täyttämistä.

22.

Jollei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toisin katso, oletan, että jos tämä sama Wienin syyttäjäviranomaisen pyyntö olisi esitetty Itävallan poliisin (eli täytäntöönpanovallasta riippuvaisen viranomaisen) aloitteesta, tämä tekijä ei sellaisenaan olisi esteenä sille, että kyseinen tuomioistuin käsittelee pyynnön.

23.

Jos näin on, on mahdotonta ymmärtää, mikä olisi ongelmana – vaikka Saksan syyttäjäviranomaista ei voitaisi pitää oikeusviranomaisena (koska se ei ole riippumaton täytäntöönpanovallasta) – siinä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ratkaisisi käsiteltävänään olevan pyynnön, joka on lähtöisin Hampurin syyttäjäviranomaiselta ja on tullut suoraan Wienin syyttäjäviranomaiselta (joka toimii täytäntöönpanoviranomaisena kansallisen oikeuden mukaan).

24.

Itävallan syyttäjäviranomainen ei myöskään ole riippumaton täytäntöönpanovallasta, kuten unionin tuomioistuimella on ollut jo tilaisuus todeta. ( 10 ) Tämä ei nähdäkseni estä sitä esittämästä ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle aiheellisiksi katsomiaan tutkintatoimenpiteitä koskevia pyyntöjä rikosprosessilain 109 §:n 4 momentissa ja 116 §:ssä tarkoitetuissa olosuhteissa.

25.

Sama koskee poliisia tai muita hallintoviranomaisia. ( 11 ) On siis selvitettävä, johtaako se, että Itävallan syyttäjäviranomainen ei ole riippumaton, siihen, että tuomioistuin hylkää pankkitilin asiakirjoihin tutustumista koskevan pyynnön, jonka Wienin syyttäjäviranomainen esittää sille poliisin tai kyseisten muiden hallintoviranomaisten aloitteesta.

26.

Tosiasiassa ratkaisevaa sen kannalta, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tekee päätöksensä (hyväksyä tai olla hyväksymättä tutkintatoimenpidettä), on pyynnön alkuperän sijasta pikemminkin tuomioistuimen oma lainkäyttötehtävä. Kun jopa itävaltalaisen yleisen syyttäjän (joka ei ole täytäntöönpanovallasta riippumaton) antama eurooppalainen pidätysmääräys voi olla tehokas sen oikeasuhteisuutta valvovan toimivaltaisen kansallisen tuomioistuimen hyväksyttyä sen, ( 12 ) tätä samaa periaatetta voidaan sitäkin suuremmalla syyllä soveltaa tutkintatoimenpiteisiin, joiden vaikutus asianomaisen henkilön elämään on huomattavasti eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä johtuvaa vaikutusta vähäisempi.

27.

Lisättäköön lopuksi, että tietyissä unionin oikeuden säännöissä velvoitetaan jäsenvaltioiden hallintoviranomaiset tekemään keskenään yhteistyötä tiettyjen rahalaitoksissa avattuja pankkitilejä koskevien tietojen keräämiseksi. ( 13 ) Tämä yhteistyövelvoite ei edellytä, että pyynnön esittävä viranomainen on riippumaton täytäntöönpanovallasta.

28.

Unionin oikeudessa sallitaan siis se, että jäsenvaltion hallintoviranomaiset (jotka määritelmän mukaisesti eivät ole riippumattomia) pyytävät toisen jäsenvaltion vastaavilta viranomaisilta pankkitilejä koskevia konkreettisia tietoja, jotka viimeksi mainituilla viranomaisilla on lähtökohtaisesti velvollisuus toimittaa niille. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ei lähtökohtaisesti ole estettä sille, että samaa perustetta sovellettaisiin syyttäjäviranomaisten suhteisiin tällä alalla niiden toimiessa eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamisesta tai sen täytäntöönpanosta vastaavina viranomaisina.

29.

Direktiivin 2014/41 antaminen perustuu SEUT 82 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan oikeudellinen yhteistyö rikosoikeuden alalla perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen.

30.

Eurooppalaisella tutkintamääräyksellä tarkoitetaan jäsenvaltion (määräyksen antava valtio) oikeusviranomaisen antamaa tai vahvistamaa oikeudellista päätöstä, jonka tarkoituksena on, että toisessa jäsenvaltiossa (täytäntöönpanovaltio) suoritetaan yksi tai useampi tutkintatoimenpide todisteiden hankkimiseksi. ( 14 )

31.

Direktiivistä 2014/41, jolla korvataan erilaisia perinteisiä keskinäisen oikeusavun välineitä, ( 15 ) on tarkoitus tulla ainoa tutkintatoimenpiteiden toteuttamista ja todisteiden hankkimista unionin alueella koskeva sääntelyväline. Sen tavoitteena on helpottaa ja nopeuttaa todisteiden hankkimista ja toimittamista unionin alueella sekä parantaa tutkintamenettelyjen tehokkuutta.

32.

Eurooppalaisen tutkintamääräyksen olennaisin erityispiirre, siltä osin kuin sillä on merkitystä nyt käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön kannalta, on se, että direktiivissä 2014/41 vahvistetaan kaksi määräyksen antavien viranomaisten ryhmää:

Oikeusviranomaiset, ( 16 ) joilla tarkoitetaan vain ”kyseessä olevassa asiassa toimivaltaista tuomaria, tuomioistuinta, tutkintatuomaria tai yleistä syyttäjää” (2 artiklan c alakohdan i alakohta), jotka ovat kaikki yhdenvertaisessa asemassa.

Muut kuin oikeusviranomaiset, joilla on kuitenkin toimivalta toimia tutkintaviranomaisena rikosoikeudellisissa menettelyissä ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti toimivalta antaa todisteiden hankkimista koskeva määräys (2 artiklan c alakohdan ii alakohta). ( 17 )Oikeusviranomaisen on vahvistettava tähän ryhmään kuuluvien viranomaisten antamat eurooppalaiset tutkintamääräykset. ( 18 )

33.

Direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa mainitaan nimenomaisesti, että yleinen syyttäjä kuuluu eurooppalaisen tutkintamääräyksen antaviin (oikeus)viranomaisiin. Tähän mennessä ei ole ollut mitään epäilystä siitä, että toimivaltaiset yleiset syyttäjät saattoivat tämän yksiselitteisen maininnan nojalla antaa (kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti) suoraan tällaisia määräyksiä.

34.

Kuten edellä totesin, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilykset puitepäätöksen 2002/584 alaan kuuluvan oikeusviranomaisen käsitteen osalta perustuvat tuomioon OG ja PI (Lyypekin ja Zwickaun syyttäjäviranomaiset). Siltä osin kuin todettiin, että Saksan syyttäjäviranomainen ei täyttänyt eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamisen kannalta oleellisia riippumattomuuden tunnusmerkkejä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, täyttääkö se niitä myöskään eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamisen kannalta, koska se ei ole luonteeltaan riippumaton oikeusviranomainen. ( 19 )

35.

Tämän väitteen hyväksyminen merkitsisi, että Saksassa yleisiä syyttäjiä ei voitaisi pitää direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa tarkoitettuina määräyksen antavina viranomaisina ja että niiden antamat eurooppalaiset tutkintamääräykset olisi vahvistettava. Toisin sanoen yleiset syyttäjät olisi sisällytettävä ii alakohtaan. Tästä seuraisi lisäksi saman ii alakohdan sanamuodon vastaisesti se, että ne eivät myöskään voisi toimia muiden (hallinto)viranomaisten antamien eurooppalaisten tutkintamääräysten vahvistamisesta vastaavina viranomaisina.

36.

Esitän seuraavissa kohdissa, että sanaa ”oikeusviranomainen” ei välttämättä pidä tulkita samalla tavalla kaikissa rikosasioissa tehtävän oikeudellisen yhteistyön välineissä.

37.

Katson, ettei unionin primaarioikeuden perusteella voida vaatia tältä tulkinnalta yhdenmukaisuutta. Voitaisiin ajatella, että kyseisen käsitteen yksi ainoa määritelmä, joka pätee kaikilla rikosoikeudellisen yhteistyön aloilla, helpottaisi tulkintavaikeuksia. Nähdäkseni kävisi kuitenkin päinvastoin: tällaisen hermeneuttisen menetelmän valitseminen voi olla houkuttelevaa, mutta mitä ilmeisimmin se aiheuttaisi enemmän ongelmia kuin ratkaisisi niitä.

38.

Unionin lainsäätäjä voi vapaasti sisällyttää tähän käsitteeseen – edellyttäen, että se kunnioittaa sen keskeistä sisältöä eli ei ulota sitä koskemaan lainkäytön ulkopuolisia yksiköitä – mitkä tahansa lainkäyttöön osallistuvat laitokset. Kaikki riippuu siitä lainsäädännöllisestä asiayhteydestä, johon kukin oikeudellisen yhteistyön muoto kuuluu.

39.

Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin rajasi oikeusviranomaisen käsitteen vain puitepäätöksen 2002/584 kannalta seuraavasti:

Se totesi, että kyseinen käsite on luonteeltaan itsenäinen ja että sitä on tulkittava yhtenäisesti koko unionin alueella tulkitun säännöksen sanamuodon, asiayhteyden ja sillä tavoitellun päämäärän valossa. ( 20 )

Se viittasi nimenomaisesti tässä säännöksessä (puitepäätös) käytettyyn termiin ”oikeusviranomainen”. ( 21 )

Se mainitsi ”puitepäätöksen 2002/584 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun oikeusviranomaisen käsitteen”. ( 22 )

Se arvioi asiayhteyden, johon mainittu ”6 artiklan 1 kohta sijoittuu”. ( 23 )

Se otti huomioon puitepäätöksen päämäärän. ( 24 )

40.

Samassa asiassa esittämässäni ratkaisuehdotuksessa totesin jo, että ”tavat, joilla syyttäjäviranomainen osallistuu lainkäyttöön, ovat erilaisia, ja on syytä olla yrittämättä mekaanisesti tai automaattisesti soveltaa tietynlaisia tapauksia varten suunniteltuja ratkaisuja näistä luonteeltaan poikkeaviin tapauksiin”. ( 25 )

41.

Mainitsin nimenomaisesti direktiivin 2014/41 2 artiklan esimerkkinä virallisen syyttäjän sisällyttämisestä niihin viranomaisiin, joilla on toimivalta antaa eurooppalainen tutkintamääräys. Palautin lisäksi mieleen asiassa Özçelik esitetyn ratkaisuehdotuksen korostaakseni, että ”ei pidä ilman muuta rinnastaa syyttäjäviranomaisen toimintaa yhdellä alalla (joka liittyy vapauteen, johon henkilöiden vapaudenriisto vaikuttaa) sen toimintaan toisella alalla (todisteiden hankkiminen) – – Sen hyväksyminen oikeusviranomaiseksi direktiivissä 2014/41/EU tutkintamääräysten osalta ei välttämättä tarkoita, että tämä pitäisi ulottaa koskemaan myös eurooppalaisia pidätysmääräyksiä koskevaa puitepäätöstä”. ( 26 )

42.

Tuomiossa OG ja PI (Lyypekin ja Zwickaun syyttäjäviranomaiset) vahvistetaan, että Saksan syyttäjäviranomainen on oikeusviranomainen. ( 27 ) Syyt siihen, ettei sille anneta eurooppalaisen pidätysmääräyksen antavan viranomaisen tehtävää, koskevat sen riippumattomuuden puutetta, koska täytäntöönpanovallan käyttäjän on mahdollista antaa sille käskyjä yksittäistapauksissa. Lähtökohtaisesti nämä syyt perustuvat kuitenkin siihen, että eurooppalaisen pidätysmääräyksen luonteenomainen ala vastaa viranomaisen vakavaa puuttumista henkilön elämään siten, että se määrää tämän menettämään perusoikeuskirjan 6 artiklassa taatun vapautensa (joko väliaikaisesti tai lainvoimaisen tuomion nojalla), mikä on tavalla tai toisella annettava riippumattomien tuomareiden tehtäväksi sanan suppeassa merkityksessä. ( 28 )

43.

Vaikka hyväksyn tämän lähtökohdan (josta olen samaa mieltä ja jota ehdotin jo kyseisessä asiassa esittämässäni ratkaisuehdotuksessa), korostan kuitenkin, että puitepäätöksen 2002/584 6 artiklan 1 kohdan yhteydessä käytettyä sanamuotoa ei pidä soveltaa automaattisesti direktiiviin 2014/41.

44.

Direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohta, luettuna yhdessä sen 2 artiklan c alakodan kanssa – ottaen huomioon muut seikat, joiden avulla niiden sisältö voidaan paremmin ymmärtää – puoltaa lisäksi sitä, että syyttäjäviranomainen (minkä tahansa jäsenvaltion syyttäjäviranomainen) tunnustetaan luonteeltaan oikeusviranomaiseksi ”lainkäyttöön rikosasioissa osallistuvana elimenä”.

45.

Jäljempänä pyrin esittämään joitakin niistä syistä, joiden vuoksi eurooppalaisen tutkintamääräyksen ja eurooppalaisen pidätysmääräyksen oikeudellisia järjestelmiä ei voida rinnastaa keskenään.

46.

Eurooppalaisia pidätysmääräyksiä ja eurooppalaisia tutkintamääräyksiä koskevien oikeudellisten järjestelmien välillä on lukuisia eroja, mikä vastaa niiden erilaista luonnetta ja toiminnallista epäyhtenäisyyttä rikosoikeudellisen yhteistyön alalla. Korostan kuitenkin vain niihin viranomaisiin liittyviä eroja, joilla on toimivalta antaa ja panna täytäntöön sekä ensiksi että viimeksi mainittuja määräyksiä.

47.

Puitepäätöksen 2002/584 6 artiklan 1 kohdassa viitataan eurooppalaisen pidätysmääräyksen osalta vain pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion oikeusviranomaiseen. Sitä vastoin direktiivissä 2014/41 käsitellään eurooppalaisen tutkintamääräyksen antavaa viranomaista hyvin eri tavalla, koska siinä on luettelo niistä oikeusviranomaisista (edellä selitetyssä merkityksessä), joilla on toimivalta antaa eurooppalaisia tutkintamääräyksiä ja joihin yleinen syyttäjä nimenomaisesti kuuluu. ( 29 )

48.

Vaikka puitepäätöksen 2002/584 tekomenettelyssä ei päätetty siitä, sisällytetäänkö syyttäjäviranomainen siihen vai ei, ( 30 ) unionin lainsäätäjän vuonna 2014 tekemää nimenomaista (ja myönteistä) päätöstä hyväksyä se eurooppalaisen tutkintamääräyksen antavaksi viranomaiseksi ei voida pitää sattumanvaraisena tai yllättävänä.

49.

Kyseinen päätös oli harkittu, ja sen tarkoituksena oli epäilyksien hälventämiseksi kattaa yksiselitteisesti kaikki oikeusviranomaiset (erikseen mainittuna yleinen syyttäjä), joilla on keskeinen rooli rikostutkinnassa tai jotka johtavat sitä tai osallistuvat siihen merkittävästi jäsenvaltioiden oikeudenkäyntimenettelyiden yhteydessä.

50.

Perusteluissa, jotka esitetään Belgian kuningaskunnan, Bulgarian tasavallan, Viron tasavallan, Espanjan kuningaskunnan, Itävallan tasavallan, Slovenian tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan aloitteessa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi rikosoikeuden alan eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä, ( 31 ) mainitaan yhtenä erityistavoitteena kansallisten järjestelmien ja niiden oikeuskulttuurin erityispiirteiden säilyttäminen.

51.

Perusteluissa korostettiin, että kansallisten järjestelmien väliset erot ovat suurimmat todisteiden keräämisen alalla ja että usein nämä erot juontavat juurensa sekä jäsenvaltioiden oikeuskulttuurista että niiden historiasta. Lopuksi todettiin, että on keskeisen tärkeää parantaa yhteistyötä kyseisellä alalla vaikuttamatta kansallisten järjestelmien peruspiirteisiin ja ‑eroihin.

52.

Tästä syystä ei ole sattumaa, että direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa eurooppalaisen tutkintamääräyksen antavien viranomaisten luetteloa edeltää ilmaus ”kyseessä olevassa asiassa toimivaltaista”. Sattumaa ei myöskään ole se, että kyseisen direktiivin seuraavissa säännöksissä toistuu ilmaus ”kansallisen lainsäädännön mukaisesti” tai muita vastaavia ilmauksia viitattaessa tiettyihin organisaatiota ja menettelyjä koskeviin näkökohtiin.

53.

Näillä sanamuodoilla unionin lainsäätäjä halusi estää kaikki yritykset jäsenvaltioiden rikosprosessilainsäädännön yhtenäistämiseksi ja kunnioittaa niiden vapautta muodostaa omat toimielinjärjestelmänsä omien kansallisten sääntöjensä mukaisesti.

54.

Direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa oleva viranomaisten luettelo on tämän perusteen mukainen, kun se käsittää yhdenvertaisesti tuomarin, tuomioistuimet, tutkintatuomarin tai yleisen syyttäjän. Kaikki ne hoitavat nimenomaisesti rikostutkinnan johtotehtäviä eri jäsenvaltioissa.

55.

Näin ollen on niin, että koska unionin lainsäätäjä tietää, että eri jäsenvaltioissa on erilaisia syyttäjäviranomaisia, yleisen syyttäjän sisällyttäminen hyväksyttyihin määräyksen antaviin viranomaisiin voidaan ymmärtää vain tuloksena tietoisesta tahdosta kattaa kaiken tyyppiset kyseisissä jäsenvaltioissa rikostutkinnasta vastaavat yleiset syyttäjät, riippumatta siitä, kuinka tiiviisti ne ovat sidoksissa täytäntöönpanovaltaan.

56.

On ilmeistä, ettei tämä (vaihteleva) sidonnaisuuden aste voinut jäädä huomaamatta unionin lainsäätäjältä, joka tietää, että suurimmassa osassa niistä jäsenvaltioista, jotka antoivat syyttäjäviranomaiselle tutkintatehtäviä rikosoikeudellisissa menettelyissä, säilyi yhteys syyttäjäviranomaisen ja täytäntöönpanovallan välillä.

57.

Direktiivi 2014/41 annettiin, jotta nopeutettaisiin rajat ylittävää todisteiden hankkimista ja toimittamista yksinkertaistamalla siihen asti voimassa ollutta pirstaloitunutta ja monimutkaista sääntelykehystä. ( 32 ) Sitä edeltäneissä oikeudellisen yhteistyön välineissä ei edellytetty syyttäjäviranomaisen riippumattomuutta täytäntöönpanovallasta sen tutkintaan liittyvien tehtävien osalta, eikä mikään viittaa siihen – päinvastoin –, että unionin lainsäätäjä olisi päättänyt asettaa tällaisen (uuden) edellytyksen. Se halusi mieluummin kunnioittaa eri jäsenvaltioiden rikostutkinnan rakenteita, kuten tehtiin edeltävien rikosoikeudellisen yhteistyön välineiden osalta.

58.

Direktiiville 2014/41 ja puitepäätökselle 2002/584 on yhteistä täytäntöönpanoviranomaisen mahdollisuus kieltäytyä täyttämästä sille esitettyä pyyntöä, vaikkakin eri perusteilla. Direktiivin 2014/41 erityispiirteenä on se, että siinä annetaan täytäntöönpanoviranomaisen käyttöön lisäksi suuri määrä kuulemiseen ( 33 ) ja tutkintatoimenpiteen ulottuvuuden mukauttamiseen liittyviä menettelyjä.

59.

Puitepäätöksestä 2002/584 poiketen direktiivin 2014/41 10 artiklassa täytäntöönpanoviranomaiselle annetaan valtuudet turvautua muuhun kuin eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä mainittuun tutkintatoimenpiteeseen. Se voi tehdä niin, jos viimeksi mainittuja toimenpiteitä ”ei ole täytäntöönpanovaltion lainsäädännössä – – tai tutkintatoimenpidettä ei voitaisi käyttää vastaavassa kansallisessa tapauksessa” ( 34 ) (1 kohta) tai jos täytäntöönpanoviranomainen voi valita muun toimenpiteen, jolla ”päästäisiin samaan tulokseen vähemmän yksityisyyteen puuttuvilla keinoilla” (3 kohta).

60.

Puitepäätöksessä 2002/584 ei anneta tällaista liikkumavaraa vaan pikemminkin asetetaan tiukat edellytykset eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastaavan viranomaisen toiminnalle. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen painopiste – sikäli kuin tällaista ilmaisua voidaan käyttää – on määräyksen antavassa viranomaisessa, jonka institutionaalisesti riippumaton asema ( 35 ) antaa itsessään täytäntöönpanoviranomaiselle takeen ( 36 ) siitä, että henkilökohtaisen vapauden rajoittaminen ei ole tältä kannalta tarkasteltuna moitittavaa.

61.

Eurooppalaisen tutkintamääräyksen alalla ei sitä vastoin ole välttämätöntä, että määräyksen antava viranomainen on yhtä riippumaton voidakseen olla yhteydessä täytäntöönpanoviranomaiseen. Vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen perustuvan olettaman lisäksi täytäntöönpanoviranomaisella on, kuten edellä totesin, useita erilaisia mahdollisuuksia todeta häiriötön toiminta.

62.

Eurooppalaisen pidätysmääräyksen ja eurooppalaisen tutkintamääräyksen oikeudellisten järjestelmien välisen eron vahvistaa se, että viimeksi mainittuihin sovelletaan täytäntöönpanoviranomaisten toimintaa ohjaavana perusteena sekä direktiiviä 2014/41 että ”vastaavassa kansallisessa tapauksessa sovellettavia menettelyjä” (2 artiklan d alakohta).

63.

Tästä lähtökohdasta aiheutuu mielestäni nyt käsiteltävän asian kannalta merkityksellinen seuraus, johon viitataan direktiivin 2014/41 2 artiklan d alakohdan lopussa ja johon palaan jäljempänä: ”tällaiset menettelyt saattavat edellyttää täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen lupaa, jos sen kansallisessa lainsäädännössä niin säädetään”. ( 37 )

64.

Kun tutkintatoimenpide edellyttää täytäntöönpanovaltion kansallisen lainsäädännön mukaan (kuten on Itävallassa) tuomioistuimen myöntämää lupaa, siitä tulee varsinaiseen lainkäyttöön liittyvä lisätae. Tämän luvan myöntäminen kuuluu täytäntöönpanovaltion sääntöjen mukaisesti nimetylle tuomarille tai tuomioistuimelle.

65.

Eurooppalaisen tutkintamääräyksen tosiasiallinen täytäntöönpano riippuu siis näissä olosuhteissa täytäntöönpanovaltion tuomarista, riippumatta määräyksen antamisesta ja täytäntöönpanosta vastaavista viranomaisista. Direktiivissä 2014/41 ei tietenkään täsmennetä, minkä jäsenvaltioiden kansallisissa menettelysäännöissä määrätään tällaisesta tuomioistuimen myöntämästä luvasta tutkintatoimenpiteen toteuttamiseksi.

66.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa ennakkoratkaisupyyntönsä täydentävänä perusteluna asianomaisten henkilöiden perusoikeuksien ja muiden menettelyyn liittyvien oikeuksien suojaan ja tuomion OG ja PI (Lyypekin ja Zwickaun syyttäjäviranomaiset) 67 kohtaan ja sitä seuraaviin kohtiin.

67.

Rikostutkinnan kohteena olevien henkilöiden perusoikeuksien ja muiden menettelyyn liittyvien oikeuksien puolustaminen on kysymys, joka heräsi direktiivin 2014/41 valmisteluasiakirjoissa ja joka vaikutti kyseiseen direktiiviin. ( 38 )

68.

Perusteluissa mainittiin erityisenä tavoitteena tutkinnan kohteena olevien henkilöiden perusoikeuksien ja muiden prosessuaalisten oikeuksien suojelun korkean tason ylläpitäminen. Tämä tavoite (ja sen vaikutukset positiiviseen sääntöön) johtuu siitä, että todisteiden kerääminen toisessa jäsenvaltiossa ei saisi vaikuttaa tutkinnan kohteena olevalle henkilölle annettaviin takeisiin, varsinkaan oikeuteen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämän vuoksi direktiivi 2014/41 on sidoksissa muihin direktiiveihin, jotka koskevat menettelyihin liittyviä oikeuksia rikosoikeudellisissa menettelyissä. ( 39 )

69.

Puitepäätöksen 2002/584 ja direktiivin 2014/41 logiikka ei tälläkään alalla ole yhtenevä:

Kuten jo totesin, puitepäätös 2002/584 vaikuttaa oikeuteen, johon rikollisen toiminnan torjuntaan tähtäävällä julkisen vallan käytöllä puututaan kaikkein voimakkaimmin. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen välittömänä ja suorana tavoitteena on henkilön vapaudenmenetys, jotta hänet voidaan luovuttaa toiseen jäsenvaltioon suorittamaan rangaistusta tai osallistumaan rikosoikeudelliseen menettelyyn. ( 40 ) Tämä vapaus on yksi perusoikeuskirjassa (6 artikla) taatuista vapauksista, ja näin ollen se on turvattava asianmukaisin oikeussuojakeinoin (47 artikla).

Direktiivissä 2014/41 korostetaan tietenkin asianomaisen (epäillyn tai syytettynä olevan) henkilön perusoikeuksien ja menettelyyn liittyvien oikeuksien suojelua tutkintatoimenpiteiden osalta. Vaikka jotkin näistä toimenpiteistä voisivat puolestaan johtaa perusoikeuden rajoittamiseen, yksikään niistä ei ole yhtä rajoittava kuin eurooppalainen pidätysmääräys. On selvää, että eurooppalaisen tutkintamääräyksen käytössä on kunnioitettava perusoikeuksia, ( 41 ) mutta tämä ei sinänsä tarkoita, että näitä oikeuksia aina rajoitettaisiin hyväksytystä toimenpiteestä riippumatta.

70.

Tutkintatoimet, joita direktiivin 2014/41 mukaan on mahdollista käyttää, käsittävät tosiasiallisesti hyvin monia erilaisia toimia: ne ulottuvat muista kuin pakkokeinoista ( 42 ) (johdanto-osan 16 perustelukappale, 10 artiklan 2 kohta) pakkokeinoihin ja voivat näin ollen tarkoittaa vähäisempää tai laajempaa ”puuttumista” tiettyihin perusoikeuksiin (johdanto-osan kymmenes perustelukappale).

71.

On jopa mahdollista, että määrätyt toimenpiteet toteutetaan epäillyn tai syytettynä olevan henkilön pyynnöstä (1 artiklan 3 kohta) ja näin ollen hänen edukseen, mikä sulkee pois kaikki kielteiset vaikutukset hänen oikeuksiinsa ja etuihinsa.

72.

Näiden lähtökohtien perusteella on mielestäni hyödyllistä käsitellä sitä, miten epäillyn oikeuksia suojataan eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamis- ja täytäntöönpanovaiheissa kiinnittäen erityistä huomiota syyttäjäviranomaisten toimintaan molemmissa vaiheissa.

73.

Määräyksen antavan viranomaisen on varmistettava epäillyn tai syytettynä olevan oikeuksien kunnioittaminen: näin todetaan direktiivin 2014/41 johdanto-osan 12 perustelukappaleessa ( 43 ) ja säädetään sen 6 artiklan 1 ja 2 kohdassa.

74.

Direktiivissä 2014/41 lähtöolettamana on, että muut jäsenvaltiot noudattavat unionin oikeutta ja erityisesti perusoikeuksia. ( 44 ) Yhteydenpidossa käytettävän ja tämän direktiivin liitteessä A olevan eurooppalaisen tutkintamääräyksen lomakkeen (jäljempänä lomake) alussa todetaan, että määräyksen antava viranomainen itse varmentaa muun muassa, että tutkintamääräyksen antaminen on tarpeen ja oikeasuhteista ja että epäillyn tai syytteessä olevan henkilön oikeudet on otettu huomioon.

75.

Määräyksen antavana viranomaisena toimiessaan syyttäjäviranomaisen on lain noudattamisen ja laajemminkin yksilön oikeuksien takaajana noudatettava näitä määräyksiä. Sen on siis täytettävä lomake mahdollisimman asianmukaisesti, jotta sen vastaanottavalla täytäntöönpanoviranomaisella ei olisi epäilyjä siitä, onko direktiivin 2014/41 6 artiklan 1 kohdan mukaisia ehtoja noudatettu.

76.

Vaikka kansallisessa laissa asetetaan syyttäjäviranomainen määräyksen antavaksi viranomaiseksi, siinä voidaan antaa tuomarille toimivalta sallia tiettyjen toimenpiteiden toteuttaminen (erityisesti silloin, kun kyse on pakkokeinoista). Direktiivissä 2014/41 ei säädetä, että tällainen lupa olisi välttämättä saatava ennen eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamista, mutta mikään ei estä edellyttämästä sitä kyseisen valtion lainsäädännössä. Tällaisissa tapauksissa epäillyn tai syytteessä olevan henkilön oikeuksien suojelu olisi turvattu kahteen kertaan, jo määräyksen antaneesta valtiosta lähtien. ( 45 )

77.

Perusoikeuksien takaaminen täytäntöönpanovaltiossa vahvistetaan direktiivin 2014/41 johdanto-osan 19 perustelukappaleessa ( 46 ) ja konkretisoidaan sen 11 artiklan 1 kohdan f alakohdassa, jonka mukaan ”1 artiklan 4 kohdan soveltamista rajoittamatta eurooppalaisen tutkintamääräyksen tunnustamisesta tai täytäntöönpanosta voidaan kieltäytyä täytäntöönpanovaltiossa, jos – – on olemassa painavia syitä katsoa, että – – tutkintatoimenpiteen toteuttaminen olisi ristiriidassa täytäntöönpanovaltiolle Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklan ja perusoikeuskirjan mukaan kuuluvien velvoitteiden kanssa”.

78.

Ilmaisu ”1 artiklan 4 kohdan soveltamista rajoittamatta” ( 47 ) osoittaa tämän direktiivin 2014/41 säännöksen merkityksen, koska siitä tulee yksi yleislausekkeista, joiden tarkoituksena on säännellä sekä eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamisesta että sen täytäntöönpanosta vastaavien viranomaisten toimintaa.

79.

Niissä jäsenvaltioissa, jotka ovat nimenneet syyttäjäviranomaisen täytäntöönpanoviranomaiseksi, sen on siis noudatettava näitä säännöksiä, joiden perusteella se voi jopa kieltäytyä tunnustamasta ja panemasta täytäntöön eurooppalaista tutkintamääräystä.

80.

Direktiivissä 2014/41 säädetty ratkaisu ei ole näin jyrkkä, vaan siinä annetaan syyttäjäviranomaiselle – jos se on nimetty täytäntöönpanoviranomaiseksi – valtuudet mukauttaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanoa joko turvautumalla 10 artiklaan (pyydetyistä tutkintatoimenpiteistä poikkeavat tutkintatoimenpiteet) tai kuulemismenettelyyn määräyksen antavan viranomaisen kanssa (6 artiklan 3 kohta ja 9 artiklan 6 kohta).

81.

Todettakoon lopuksi, että eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanohetkellä epäillyn tai syytettynä olevan henkilön perusoikeuksien ja muiden menettelyyn liittyvien oikeuksien suoja on jo läpikäynyt useita tarkistuksia ja siihen on sovellettu takeita, ( 48 ) joiden avulla hälvennetään kaikki epäilyt tältä osin.

82.

Näiden oikeuksien pitävä suoja taataan direktiivin 2014/41 mukaisesti velvoittamalla ottamaan käyttöön ”oikeussuojakeinoja”, joihin viitataan johdanto-osan 22 perustelukappaleessa ( 49 ) ja jotka määritellään 14 artiklassa.

83.

Näillä oikeussuojakeinoilla niin sanoakseni täytetään sekä määräyksen antaneessa valtiossa että täytäntöönpanovaltiossa ( 50 ) puitepäätöksestä 2002/584 havaittavissa ollut aukko, jonka johdosta unionin tuomioistuimen oli vastattava muiden tuomioistuinten esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin. Tästä syystä ennakkoratkaisupyynnössä tältä osin esitetyt huolenaiheet eivät siis vastaa direktiivin 2014/41 sanamuotoa.

84.

Direktiivin 2014/41 2 artiklan d alakohdan mukaan eurooppalainen tutkintamääräys pannaan täytäntöön ”tämän direktiivin ja vastaavassa kansallisessa tapauksessa sovellettavien menettelyjen mukaisesti. Tällaiset menettelyt saattavat edellyttää täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen lupaa, jos sen kansallisessa lainsäädännössä niin säädetään”.

85.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on käsiteltävässä asiassa annettava lupa Wienin syyttäjäviranomaisen pyytämälle toimenpiteelle rikosprosessilaissa säädetyn mukaisesti. Tuomioistuimen toimenpidettä ei siis edellytetä direktiivissä 2014/41, vaikka se ei olekaan esteenä sen toteuttamiselle, jotta kansallisia menettelyjä voidaan noudattaa. Tämä toimenpide ei kuitenkaan anna kyseiselle tuomioistuimelle täytäntöönpanoviranomaisen asemaa. ( 51 )

86.

Direktiivin 2014/41 logiikan mukaan toimivaltainen tuomioistuin ei lupapyyntöä arvioidessaan korvaa kyseisen jäsenvaltion täytäntöönpanoviranomaista. Ainoastaan viimeksi mainitun (käsiteltävässä asiassa Wienin syyttäjäviranomaisen) asiana on pyydetyn toimenpiteen toteuttaminen.

87.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, jonka on annettava tuomioistuimen lupa tutustua pankkitilin tietoihin, ei siis ole tarpeen tutkia, mitkä olivat Hampurin syyttäjäviranomaisen (joka toimi määräyksen antaneena viranomaisena) suhteet määräyksen antaneen valtion täytäntöönpanovaltaan. Muussa tapauksessa kyseinen tuomioistuin olisi asettamassa lisäedellytystä, josta ei säädetä direktiivissä 2014/41 ja jonka täyttämistä ei vaadita edes kansallisilta tutkintaelimiltä.

88.

Toisin sanoen, ja palatakseni tämän arvioinnin alkuun, direktiivin 2014/41 logiikan perusteella ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on käsiteltävä Hampurin syyttäjäviranomaiselta ja suoraan Wienin syyttäjäviranomaiselta tuleva eurooppalainen tutkintamääräys sen hyväksymistä varten siten kuin se tekisi Itävallan syyttäjäviranomaisen rikosoikeudellisten tutkintatoimenpiteiden toteuttamista koskevan lupapyynnön osalta.

89.

Direktiivissä 2014/41 säännellään kattavasti eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamisesta ja täytäntöönpanosta vastaavien viranomaisten välisiä suhteita. Tässä sääntelyssä otetaan kautta linjan huomioon epäillyn tai syytettynä olevan henkilön perusoikeuksien ja muiden menettelyyn liittyvien oikeuksien kunnioittaminen. Vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen erottamattomasti kuuluvan olettaman lisäksi oikeudellista yhteistyötä rikosasioissa koskeva järjestelmä tarjoaa tällä alalla riittävät takeet kyseisten henkilöiden oikeuksia suojelusta.

90.

Tämä sääntelykehys on riittävän laaja, jotta kaikkien jäsenvaltioiden syyttäjäviranomaisia voidaan pitää määräyksen antavina viranomaisina riippumatta siitä, mikä on niiden institutionaalinen asema toimeenpanovaltaan nähden. Täytäntöönpanoviranomaisen on kussakin tapauksessa arvioitava sitä, täyttyvätkö pyydetyn eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanon edellytykset. Direktiivissä 2014/41 säädetään sen päätöstä vastaan käytettävissä olevista asianmukaisista oikeussuojakeinoista.

91.

Se, että jäsenvaltion syyttäjäviranomainen voi saada toimeenpanovallalta erityisiä käskyjä, ei siis ole riittävä peruste kieltäytyä järjestelmällisesti kyseisen viranomaisen antamien eurooppalaisten tutkintamääräysten täytäntöönpanosta. Päinvastoin:

Kunkin täytäntöönpanoviranomaisen olisi varmistettava, että määräyksen antaneeseen syyttäjäviranomaiseen ei kohdisteta tällaisia käskyjä. Tämä aiheuttaisi todennäköisesti huomattavaa oikeudellista epävarmuutta ja viivästyttäisi ( 52 ) rajat ylittävän rikostutkinnan suorittamista vaikeuttaen ”jäsenvaltioiden välisen nopean, tehokkaan ja johdonmukaisen rikosoikeudellisen yhteistyön [varmistamista]”. ( 53 )

Tämän seurauksena direktiiviä 2014/41 muutettaisiin implisiittisesti, kun tiettyjen maiden syyttäjäviranomaiset olisi jätettävä sen 2 artiklan c alakohdan i alakohdan soveltamisalan ulkopuolelle ja lisättävä saman c alakohdan ii alakohtaan, mikä tarkoittaisi, että ne eivät myöskään voisi vahvistaa muiden eurooppalaisia tutkintamääräyksiä antavien hallintoviranomaisten päätöksiä.

Määräyksen antavien viranomaisten välinen toimivallan jako olisi pakko määritellä uudestaan jäsenvaltioissa, ( 54 ) mikä vääristäisi unionin lainsäätäjän tahtoa, koska se ei halunnut muuttaa vaan noudattaa jäsenvaltioiden toimielin- ja menettelyjärjestelmiä, jotka olivat voimassa direktiiviä 2014/41 annettaessa.

92.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Landesgericht für Strafsachen Wienille seuraavasti:

Niiden jäsenvaltioiden, jotka ovat näin nimenomaisesti säätäneet, syyttäjäviranomaisia voidaan pitää rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä 3.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/41/EU 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa tarkoitettuina määräyksen antavina oikeusviranomaisina.